Stephen silmäili taivasta vasten kuvastuvaa läheisen kartanon tummaa hahmoa ja tunsi vihaavansa tätä paikkaa. Hän ei tuntenut asiaan liittyviä seikkoja, mutta yhdisti vaistomaisesti toisiinsa Elfriden häilyväisyyden, hänen isänsä naimisiinmenon ja heidän oleskelunsa lontoolaisessa seurapiirissä. Hän avasi puutarhan rautaveräjän yhtä hiljaa kuin tullessaankin ja lähti vainiolle. Sieltä hän voi nähdä vanhan pappilan, rakennuksen, joka yksin liittyi hänen itävän rakkautensa mieluisiin muisteloihin. Kääntyen alakuloisena pois paikasta, joka ei enää ollut se tyyssija, johon hänen ajatuksensa voivat kaukaa liitää, hän kääntyi kohti itäkylää saapuakseen isänsä kotiin ennenkuin ehtivät siellä mennä levolle.
Suorin tie kulki puiston halki. Hän ei pitänyt kiirettä. Onni käskee useinkin kiirehtimään, mutta murhe kaipaa harvoin erinomaista ponnistusta. Toisinaan hän pysähtyi matalalla riippuvien puunoksien alle, maahan tuijotellen.
Stephen seisoi siinä hämmentynein ajatuksin ja tylsin katsein, kun ilmassa kaikui heleä ääni kiiriskellen kauas eteenpäin. Se oli kellonääni itäisen Endelstowin kirkosta, joka sijaitsi alanteessa, kivenheiton päässä lordi Luxellianin kartanosta, puiston muurin sisäpuolella. Sitten tervehti hänen korvaansa toinen helähdys, edelliseen liittyen, ja vihdoin niitä kaikui enemmän, hitaana sarjana.
»Joku on kuollut», virkkoi hän ääneen.
Siellä soitettiin jonkun itäisen seurakunnan asujaimen kuolinkelloja.
Soitto kuulosti sikäli merkilliseltä, ettei sitä ollut aloitettu Endelstowin ja muiden naapuriseurakuntien yleistä tapaa noudattaen. Oli näet tavallista ilmaista kuolleen sukupuoli ja ikä erikoisen järjestelmän avulla. Kolmesti kolme lyöntiä merkitsi, että vainaja oli mies; kolmesti kaksi, että hän oli nainen; kahdesti kolme: poika; kahdesti kaksi: tyttö. Soiton säännöllisyys ilmaisi nyt, että kellot olivat jo soineet joitakin aikoja ja ettei Stephen ollut ollut kyllin lähellä kuullakseen soiton alkamista.
Vanhempiin kohdistuva hetkellinen pelko häipyi kohta. He olivat hänen lähtiessään olleet ihan terveet, ja jos jokin vakava sairaus olisi sattunut, niin tieto siitä olisi varmaan tätä ennen saavuttanut hänet. Mutta koska hänen tiensä johti kirkkomaan marjakuusien alitse, hän päätti ohimennen pistäytyä kellotapulissa puhutellakseen siellä olevaa Martin Cannisteria.
Stephen saapui kukkulan laelle ja oli taipuvainen luopumaan aikeestansa. Hän oli sellaisessa mielentilassa, että keskustelu henkilön kanssa, jolle hän ei voinut ajatuksiansa ilmaista, pakostakin muodostui rasittavaksi. Mutta ennenkuin nuori mies ehti mitään päättää, hän näki puiden takaa hohtelevan kirkkaan valon, jonka säteet pujahtelivat kuin neulat marjakuusten tuuheiden oksien lomitse. Valo näytti tulevan kirkkomaan keskiosasta.
Stephen asteli konemaisesti eteenpäin. Kahden samaa tarkoitusta palvelevan paikan välillä ei voinut olla suurempaa eroa kuin tämän ja toisen kylän hautausmaan kesken. Täällä oli nurmikko hyvin hoidettu ja muodosti oikeastaan osan kartanon pihanurmea. Kukkia ja pensaita oli istutettu säännöttömästi kaikkialle, mutta ne harvat hautakummut, jotka olivat nähtävissä, olivat matemaattisen täsmälliset muodoltaan ja muistuttivat siloisuutensa vuoksi vasta-ajeltuja leukoja. Mitään muuria ei ollut; Jumalan pellon ja lordi Luxellianin vainion välille oli vain pystytetty säännöllisten välimatkojen päähän muutamia neliskulmaisia paasia. Niistä henkilöistä, jotka ajattelevat romanttisin tunnoin viimeistä olosijaansa, olisi luultavasti suurin osa valinnut tällaisen paikan mieluummin kuin minkään muun; vain harvat olisivat moittineet sen ylenmääräistä säännöllisyyttä ja olisivat asettaneet etusijalle naapuriseudun karun kukkulan, missä luonto esiintyi kaikessa alastomuudessaan.
Kirkkomaalta hohteleva valo näytti johtuvan jostakin kohdasta aivan läheltä maankamaraa, ja Stephen ajatteli sen voivan tulla kaivettavana olevassa haudassa riippuvasta lyhdystä. Lähemmäksi ehdittyhän hän kumminkin havaitsi valolähteen sijaitsevan kirkon seinämällä, oviaukon suulla. Hän kuuli ääniä, ja asian todellinen laita alkoi hänelle selvitä. Astuessaan luo Smith havaitsi vasemmalla puolellansa multakasan ja edessään porrasaskelmat, joilta multa oli poistettu ja jotka johtivat rakennuksen alle. Siinä oli kirkon pohjoislaivan alla sijaitsevaan avaraan hautaholviin johtava sisäänkäytävä.
Stephen ei ollut milloinkaan ennen nähnyt sitä avoinna. Hän astui pari askelmaa alaspäin ja kumartui katsomaan holviin. Se näytti olevan täynnä ruumisarkkuja, lukuunottamatta avointa keskipalkkaa, joka oli pidettävä vapaana, jotta päästiin holvin seinämille, missä kirstut sijaitsivat kivialtaissaan tai komeroissaan.
Holvia valaisivat seiniin kiinnitettyihin pitimiin pistetyt kynttilät. Astuttuaan vielä alemmaksi Stephen tunsi holvissa olevat henkilöt. Siellä oli hänen isänsä, muurarimestari, eräs toinen muurari, Martin Cannister ja pari-kolme nuorta ja vanhaa työmiestä. Rautakankia ja moukareita näkyi siellä täällä. Koko seurue istui kirstujen kansilla — kirstut oli siirretty paikoiltansa, nähtävästi jonkin holvissa suoritettavan muutoksen tai laajennuksen vuoksi — syöden leipää ja juustoa ja juoden olutta haarikasta, joka kiersi mieheltä toiselle.
»Kuka on kuollut?» kysyi Stephen astellen alas holviin.
XXVI
Kaikkien katseet suuntautuivat tulijaan, ja vanhoja tapojansa noudatteleva seura silmäili Stepheniä tutkivasti.
»Kas, se on meidän Stephen!» virkkoi hänen isänsä seisaalleen nousten. Sitten hän ojensi oikean kätensä tervehdykseen, vasemmassa yhä pidellen vaahtoista haarikkaa. »Äitisi odottaa sinua — ajatteli sinun saapuvan ennen pimeän tuloa. Mutta jääthän tänne tuokioksi, niin menemme yhdessä? Minä olen tehnyt, mitä tänään oli tehtävä, ja ajattelin tästä kohta lähteä.»
»Tosiaankin, master Stephen. Hauskaa tavata jälleen näin pian, master Smith», virkkoi Martin Cannister hilliten sanoissaan ilmenevää iloisuutta kasvojensa ankaralla levollisuudella saadakseen tuntonsa mahdollisimman hyvin sointumaan hautaholvin juhlallisuuteen.
»Samaa sinulle, Martin, ja sinulle, William», vastasi Stephen nyökäten toisille, joiden oli pakko tyytyä vastaamaan tervehdykseen vain ystävällisesti rypistämällä silmäkulmiansa, koska näet heidän suunsa olivat täynnä leipää ja juustoa.
»Entä kuka on kuollut?» kysyi Stephen uudelleen.
»Lady Luxellian raukka, niinkuin meidän kaikkien kerran kuolla pitää», vastasi muurari. »Niin, ja me tässä laajennamme holvia tehdäksemme tilaa hänelle.
»Milloin hän kuoli?»
»Tänään, varhain aamulla», vastasi hänen isänsä ikäänkuin jotakin vanhaa asiaa muistellen. »Niin, tänä aamuna. Martin on soittanut siitä lähtien melkein lakkaamatta. Sitä saattoikin odottaa. Hän oli hyvin heikko.»
»Niin, tänä aamuna se lähti, se sielu-parka», puuttui puheeseen muurari, ihmeen vanha mies, jonka nahka näytti siinä määrin liian väljältä hänen ruumiillensa, ettei tahtonut ollenkaan pysyä kohdallansa. »Hänen täytyy nyt tietää, onko hän menossa ylös- vai alaspäin.»
»Kuinka vanha hän oli?»
»Ei enempää kuin seitsemän- tai kahdeksankolmatta kynttilänvalossa.
Mutta päiväiseen aikaan hän varmaan oli ainakin neljänkymmenen.»
»Niin, yön tai päivän aika tekee kahdenkymmenen vuoden erotuksen, kun on puhe rikkaista vaimoihmisistä», huomautti Martin.
»Hän oli yhdenneljättä», sanoi John Smith. »Minä olen kuullut sen sellaisilta, jotka tietävät.»
»Eikö vanhempi!»
»Hän oli kovin huononnäköinen nais-raukka. Sopiipa sanoa, että hän oli kuollut jo vuosia sitten.»
»Kuten isävainajani tapasi sanoa: 'kuollut, mutta ei vain maahan varise’.»
»Minä näin hänet», virkkoi eräs työmies joidenkin paikoiltaan siirrettyjen kirstujen takaa, »minä näin hänet viime Valentininpäivänä. Lordin kanssa käveli käsi kainalossa. Minä ajattelin: 'kirkkomaahanpa olet menossa, jalo lady, vaikka et itse sitä ollenkaan aavista.»
»Lordi arvatenkin kirjoittaa kaikille muille lordeille antaen heidän tietää, että hän, joka oli olemassa, ei ole enää.»
»Se on jo tehty. Minä näin kimpun kirjeitä lähtevän matkaan, kun oli kulunut tunti kuolemasta. Olipa niissä kirjeissä ihmeen leveät mustat reunat — ainakin puolen tuuman levyiset.»
»Se on liikaa», huomautti Martin. »Eihän kukaan ihminen voi niin armottomasti surra, että puolen tuuman leveydeltä mustaa. Minä olen varma siitä, että ihmisten mielissä on hyvin kapea musta reunus, jos on mitään.»
»Häneltä jäi kaksi pientä tyttöä, eikö totta?» kysyi Stephen.
»Sievät tyttöset — jäivät nyt äidittömiksi.»
»Tapasivat tulla Swancourtin pappilaan leikkimään miss Elfriden kanssa, kun minä vielä siellä olin», kertoi William Worm. »Niin, niinpä tekivät!» Jälkimmäisen lauseen William liitti lausumaansa saadakseen siihen tarpeellista alakuloista sävyä, jota se sinänsä ei mitenkään voinut sisältää. »Niin», jatkoi Worm, »ylös he juoksentelivat ja alas; kaikkialla kirmailivat. Kovin ne pitivät Elfridestä. Niinpä niin!»
»Sanotaanpa, että pitivät hänestä enemmän kuin omasta äidistänsä», lisäsi eräs työmies.
»No, nähkääs, se on aivan luonnollista. Lady Luxellian oli heistä loitolla — oli sellainen unelias, etteivät lapset voineet hänestä pitää sillä iloisella tavalla, joka lapselle kuuluu. Vielä viime talvena minä näin miss Elfriden juttelevan ladyn ja lasten kanssa, ja miss Elfride pyyhki lasten nenät ylen huolellisesti — lady se ei ollenkaan havainnut sitä tarpeelliseksi, ja mikäs luonnollisempaa kuin että lapset kiintyvät ihmisiin, jotka ovat heidän parhaita ystäviänsä.»
»Olipa miten tahansa, se nainen on nyt ollut ja mennyt, ja meidän täytyy valmistaa hänelle sija», sanoi John. »No, pojat, juokaa oluenne, ja korjataan tämä nurkka, jotta pääsemme huomenna kohta päivän valjettua siirtämään seinää.»
Stephen kysyi, missä lady Luxellian tulisi lepäämään.
»Tässä», vastasi hänen isänsä. »Me siirrämme tämän seinän tuonnemmaksi ja rakennamme komeron, ja onhan meillä siinä ihan riittävästi tekemistä ennen hautajaisia. Kun lordin äiti kuoli, niin hän sanoi: 'Kuulehan, John, täytyy ryhtyä laajennustöihin, ennenkuin ketään muuta voidaan tänne enää haudata’. Mutta eipä hän arvannut, että se kävisi niin pian välttämättömäksi. Taitaa olla parasta siirtää ensin lordi George, vai mitä arvelet, Simeon?»
Hän osoitti jalallaan raskasta kirstua, jonka samettipeite lienee ollut alkujaan punainen, mutta jonka väri nyt oli tuskin erotettavissa.
»Niinkuin hyväksi näette, mestari John», vastasi ryppyinen muurari. »Lordi George rukka!» jatkoi hän silmäillen mietteissään valtavaa kirstua, »me olimme aikoinamme niin katkerat vihamiehet kuin ikänä voivat olla lordi ja tavallinen kuolevainen. Mies-parka! Toisinaan hän taputti minun olkapäätäni ja retuutti minua niin tuttavallisesti ja naapurillisesti kuin olisi ollut aivan tavallinen veikko. Niin hän toisinaan taputteli; mutta sitten hän taas hurjistui ja hänen uusien hampaittensa kultaiset sinkilät kiiltelivät auringonpaisteessa kuin messinkihaahlat, ja minä, vähäinen mies ja köyhä, en halunnut virkkaa sanaakaan. Sellainen herra hän oli toisinaan! Mutta kun sattui, niin minä pidin hänestä hyvinkin. Silloin tällöin, kun tulin silmäilleeksi hänen huimaa pituuttansa, minä ajattelin omia ajatuksiani: 'Kyllä on sinussa, lordi kulta, taakkaa meidän käsivarsillemme, kun kerran sinut laskemme Endelstowin kirkon laivan alle!»
»Entä kuinka oli?» kysyi eräs nuoremmista työmiehistä.
»Olihan siinä. Kolmen miehen paino valehtelematta.
Ja siihen lisäksi lyijyt ja tammet ja kahvat ja muut» — vanha mies iski kädellään kirstun kantta, niin että luut sisällä kalahtivat — »olipa selkäni taittua, kun minä kannoin häntä jalkopuolesta tänne alas. 'Onnetonta’, sanoin minä silloin tälle Johnille — eikö totta, John? — 'että toisen miehen kunnia näin riivatusti rasittaa toista miestä!’ Mutta niinkuin sanoin, minä sittenkin pidin lordista toisinaan.»
»Merkillistä ajatella», sanoi toinen, »että tämä Luxellianien suku, joka on sievästi koottu tänne saman katon alle, todellisuudessa on hajallansa, peninkulmien päässä toisistaan, otollisten lampaiden ja syntisten vuohten hahmoissa, eikö totta?»
»Totta kyllä, sitä ajatusta kannattaa pohtia.»
»Ja että mies, joka on lähtenyt ylöspäin, ei tiedä vaimostansa enempää kuin mies kuussa, jos näet vaimo on lähtenyt alaspäin. Ja että jokin onneton seilailee sieltä kuumasta paikasta päin ylhäällä pilvissä asustavaa onnellista eikä ollenkaan muista, että heidän ruumiinsa ovat koko ajan täällä ihan vieretysten.»
»Niin, ja onpa ajatus sekin, että minä voin tässä karskin lordi Georgen vierellä huutaa: 'Hei poikaseni!’ ja hän ei minua kuule.»
»Ja että minä tässä syön sipuliani ylen hienon lady Janen nokan edessä, ja hän ei haista mitään.»
»Miksikäs niiden kaikkien päät käännetään yhtäänne?» tiedusteli eräs nuori mies.
»Siitä syystä, että sellainen on hautausmaan laki, sinä yksinkertainen.
Elävien lakina on se, että ihmisen pitää kävellä pää pystyssä, ja
kuolleiden lakina on, että vainajien pitää maata idästä länteen.
Jokaisessa yhteiskunnassa on omat lakinsa.»
»Muutamiin sielu-parkoihimme nähden meidän kumminkin täytyy se laki rikkoa. Käykäähän käsiksi», sanoi muurarimestari.
Niin he ryhtyivät jälleen työhönsä.
Kirstujen ulkomuodosta saattoi aivan selvästi nähdä, missä järjestyksessä ne oli holviin tuotu. Niissä, jotka olivat siellä olleet ainoastaan yhden tai kahden sukupolven ajan, koristeet olivat vielä jäljellä. Aikaisemmissa näkyi paljas puu ja joitakin risaisia kangaskappaleita. Vielä vanhempien kirstujen puuosat lepäsivät hajallaan komeron lattialla, ja kirstuna oli pelkkä lyijylaatikko, ja kaikkein vanhimmissa oli lyijykin halkeillut kappaleiksi osoittaen uteliaalle silmälle arkussa piilevän kourallisen tomua. Useiden nimikilvet olivat kiinni ihan löyhästi, käsin irroitettavissa, ja niiden kiillottomista pinnoista voi yhä vielä lukea vainajan nimen ja arvon.
Pään päällä kaareutuivat holvit joka suuntiin madaltuen seinillä, missä holvi oli vain niin korkea, että mies sopi seisomaan.
Georgen, neljännentoista paroonin, ja parin kolmen muun ruumiit, jotka kaikki olivat äskeisemmät kuin kirstujen suuri enemmistö, oli tilanpuutteen vuoksi sijoitettu holvin perälle eikä komeroihin, kuten muut. Komerot täytyi hajoittaa, jotta voitiin niiden taakse rakentaa kammio, johon ne piti lopullisesti sijoittaa. Stephen, jonka synkkään mielialaan paikka ja tapahtumat tuntuivat hyvin sointuvan, jäi vielä odottamaan.
»Simeon, muistathan lady Elfride rukan ja kuinka hän karkasi näyttelijän kanssa?» kysyi John Smith hetkisen kuluttua. »Minä luulen sen sattuneen siihen aikaan, jolloin isäni oli täällä suntiona. Katsotaanpa — missä hän on.»
»Täällä jossakin», sanoi Simeon silmäillen ympärillensä.
»Tässähän minä syleilen ladyä itseänsä.» Hän laski maahan kirstun kulman, jota oli nostanut, pyyhki kasvojansa, heitti kappaleen lahoa puuta toisen kirstun kannelle merkiksi ja jatkoi: »Tuossa on hänen miehensä. Siinä oli komea pari ja hyväsydäminen pari samalla kertaa. Minä muistan sen vielä aivan hyvin, vaikka olinkin silloin vain poikapahanen. Hän rakastui tähän nuoreen mieheen, ja heidät kuulutettiin jossakin Lontoon kirkossa. Hänen isänsä, vanha lordi, oli itse kuullut heitä kolme kertaa kuulutettavan, mutta ei havainnut hänen nimeänsä monien muiden joukossa. Mentyään naimisiin hän ilmoitti asian isällensä, joka kamalasti vihastui ja sanoi, ettei hän tulisi saamaan äyriäkään. Lady Elfride sanoi, ettei hän ajatellutkaan mitään saada; jos isä vain antaisi hänelle anteeksi, niin hän olisi tyytyväinen, ja mitä elatukseen tuli, hän sanoi mielellään näyttelevänsä miehensä kanssa. Siitä vanha lordi säikähti ja antoi heille talon, missä asua, ja ison puutarhan ja pellonkappaleen tai kaksikin ja vaunut ja hyvän joukon rahaakin. Niin, nais-rukka kuoli ensimmäiseen synnytykseen, ’ja hänen miehensä — joka oli ylen helläsydäminen ja olisi kuollut vaimonsa puolesta — meni päästään sekaisin ja mursi sydämensä (niin sanottiin). Joka tapauksessa heidät haudattiin samana päivänä — isä ja äiti — mutta pienokainen jäi elämään. Lordin perhe piti sittemmin miestä erittäin hyvänä ja hautasi hänet tänne vaimonsa kerällä, ja tuolla nurkassa hän nyt on. Seuraavana sunnuntaina oli hautajaissaarna, jonka kestäessä miehet moneen kertaan pyyhkäisivät silmiänsä ja kaikki naiset parkuivat ääneen.»
»Entä miten kävi lapsen?» kysyi Stephen, joka oli usein kuullut tarinan kappaleita.
»Hänet kasvatti hänen isoäitinsä, ja kaunis tyttö hän olikin. Ja hänen vuorostaan piti välttämättä karata hänenkin — apulaisen kanssa, joka nyt on kirkkoherra Swancourt. Sitten hänen isoäitinsä kuoli, ja arvonimi ja kaikki siirtyi kerrassaan toiselle sukuhaaralle. Kirkkoherra Swancourt tuhlasi koko joukon vaimonsa varoja, ja vaimo jätti hänelle miss Elfriden. Tuo karkaamisvillitys näyttää menevän perintönä suvuissa samoinkuin heikkomielisyys ja luuvalo. Ja noiden kahden naisen sanotaan olleen yhdennäköiset kuin kaksi hernettä.»
»Keiden kahden?»
»Lady Elfriden ja nuoren neidin, joka nyt on elossa. Samat hiukset ja silmät; mutta miss Elfriden äiti oli koko joukon tummempi.»
»Elämä on merkillinen juttu», sanoi William Worm mietteissään. »Jos näet lordin arvo olisi siirtynyt naisille eikä miehille, niin miss Elfride olisi lordi Luxellian — lady, tarkoitan. Mutta toisinpa kävi; hän ei ole lain mukaan ollenkaan Luxellianin sukuun kuuluva, vaikka evankeliumin mukaan olisikin.»
»Nähdessäni, kuinka miss Elfride hyväili pikku ladykultia», virkkoi Simeon, »minä ajattelin, että yhtäläisyyttä oli olemassa; mutta se kai oli vain unennäköäni, sillä vuodet ovat varmaan muuttaneet suvun vanhaa muotoa.»
»Nyt me vielä siirrämme nämä kaksi ja sitten kotiin», pisti väliin John Smith, virkistäen, kuten mestarin sopikin, miesten työintoa, jonka jutteluhalu oli ollut vähällä kerrassaan masentaa. »Olutpullon, jota emme nyt tarvitse, jätämme tänne huomiseen; enpä luule kenenkään näistä edesmenneistä sielu-paroista siihen koskevan.»
Niin päättyi päivän työ, ja seurue vetäytyi pois rauhallisten vainajien tyyssijasta sulkien vanhan rautaoven ja lyöden lukon äänekkäästi valtavaan kuparisalpaan — siten suotta voimallisesti salvaten sisään olennot, jotka eivät pakenemista ajatelleetkaan.
XXVII
Rakkauden surmaa usein pelkkä aika — vielä useammin poissaolo. Viimeksimainittu seikka vaikutti Elfride Swancourtiin sitä voimallisemmin, kun uusi tulija oli edellistä melkoisempi mies. Hänen Knightiltä saamiensa opettavaisten ja hivelevien nuhteiden rinnalla tuntui Stephenin yleinen miellyttävyys laimealta; Knightin pidättyväisyyden rinnalla vaikutti Stephenin alinomainen purkautuvaisuus liikatunteelliselta. Elfride oli alkanut huokailla jotakin korkeampaa miessukupuolen ilmestymää. Stephen ei ollut riittävässä määrässä mies.
Elfriden luonnonlaadussa kenties piili taipumus epävakaisuuteen — mutta niiden silmissä, jotka tarkastelivat samaista luonnonlaatua pitämättä ollenkaan lukua tuosta epävakaisuudesta, se ilmeni taipuvaisuudessaan ja herkässä myötätuntoisuudessaan mitä erinomaisimpana. Se seikka, ettei Stephenin ollut onnistunut voittaa hänen sydäntänsä pysyväisesti johtui osalta siitäkin, että hän liian pelokkaasti moitti itseänsä — keino, joka tunneherkissä miehissä herättää nimenomaisempaa kiintymystä kuin itsensä ilmeinen tehostaminen, mutta auttamattomasti johtaa tuntehikkaimman naisen väheksymään sen käytttelijää. Mies lakkaa olemasta suoranaisesti vallitsevassa asemassa, nainen alkaa moitiskella; jokapäiväinen, mutta samalla varsin valitettava tosiasia näet on, että hentoisempi olento harvoin osaa antaa oikeata arvoa luonnollisen täydennyksensä puolelta saamalleen hyvälle kohtelulle. Stephenin vanhempien olon ja elämän alinomainen näkeminen vaikutti tietysti sekin hieman Elfriden menettelyyn. Sellaisille tytöille köyhyys kenties ei merkitse rikosta, kuten kaikille maailmallisemmille ihmiskunnan jäsenille, mutta se on sittenkin rikos sikäli, että sievät ja hienostuneet käytöstavat harvoin viihtyvät sellaisessa ilmakehässä. Harvoille vanhojen sukujen naisille voidaan saada selväksi, että hieno sielu voi piillä työmekon peitossa, ja mies, joka yleisesti tunnetaan aivan tavalliseksi ja on sellaiseen verhoon puettu, on heidän silmissään maan matonen. John Smithin karheat kädet ja vaatteet, hänen puolisonsa puheenparsi, heidän rajoitetut varansa olivat alinomaa Elfriden havaittavina ja vaikuttivat vieroittavasti.
Saavuttuaan kotiin tuon meren rannalla sattuneen vaarallisen seikkailun jälkeen Knight oli tuntenut itsensä pahoinvoivaksi ja oli melkein kohta vetäytynyt huoneeseensa. Nuori lady, joka oli kouraantuntuvalla tavalla häntä auttanut, teki samoin, mutta ilmaantui jälleen näkyviin, moitteettomasti puettuna, kello viiden tienoissa. Hän vaelteli rauhattomana talossa, mutta hänen levottomuuteensa ei ollut syynä kestetty mielen jännitys. Myrsky, joka oli temmannut puun juurinensa, oli vain taivuttanut kaislaa, ja kun Knight oli pelastunut, olivat kaikki tapahtumaa koskevat syvemmät ajatukset hänen mielestänsä haihtuneet. Se molemminpuolinen tunnustus, jota se oli jouduttanut, askarrutti paljoa kauemmin hänen ajatuksiansa.
Elfriden rauhattomuus johtui tuosta onnettomasta Stephenin kohtaamista koskevasta lupauksesta, joka palautui hänen eteensä alinomaa aaveen tavoin. Häneen vaikutti yhä painostavammin se havainto, että Stephen verrattuna Knightiin oli varsin vähäpätöinen. Hän ajatteli nyt, kuinka oikein hänen isänsä oli tehnyt neuvoessaan häntä Stephenistä luopumaan, ja hän pyrki nyt neuvoa noudattamaan yhtä intohimoisesti kuin oli aikaisemmin sitä karttanut. Nuoren mielen sävyä ei voine mikään muuttaa karummaksi siinä määrin kuin se huomio, että kyynillinen aika vähitellen saattaa kalleimmat ja voimallisimmatkin toiveet tyytymään joihinkin älynomaisiin laskelmiin, joita se on varhemmin halveksinut.
Sopimuksen aika tuli ja sen mukana käänne, ja käännettä seurasi romahdus.
»Jumala minulle anteeksi antakoon — minä en voi kohdata Stepheniä!» huudahti hän itsekseen. »Minä en rakasta häntä vähemmän kuin ennen, mutta minä rakastan mr Knightiä enemmän!»
Niin: hän oli pelastava itsensä joutumasta miehelle, joka ei hänelle sopinut — vannotuista valoista huolimatta. Hän oli totteleva isäänsä ja luopuva Stephen Smithistä. Niin näytti hänen häilyväinen päätöksensä saavan hyveen luonnetta.
Seuraavinakaan päivinä ei Knightin huulilta kuulunut nimenomaista tunnustusta. Kävelyretkiä ja kohtauksia, sellaisia kuin Smithin kesämajassa näkemä, sattui tuhkatiheään, mutta Knight kosiskeli häntä niin hellävaroin, että ainoastaan sellainen herkkä havainto kuin Elfriden voi siinä havaita kosintaa. Hänen aikansa alkoi nyt tosiaankin tuntua suloiselta. Hänen aikaisemmista teoistansa hävisi synnin leima tuokiotilojen vaikuttaessa vastustamattoman hurmaavasti. Se tosiasia, ettei Knight nimenomaisesti tahtoansa ilmaissut, ei ollut mikään haitta. Elfride, joka hänen tunteittensa väkivaltaisen ilmenemisen jälkeen tiesi, että rakkautta todellakin oli olemassa, koki sitä toistaiseksi mieluummin olemisena ja vältti mielellään puhumisen karkeampaa välinettä. Koska heidän tunteensa olivat pakostakin purkautuneet hieman ennen aikojaan, niin he molemmat sietivät vastavaikutuksen.
Mutta Elfride oli tuskin ehtinyt vapautua uskottomuutta koskevista omantunnonvaivoista, kun hänen kestettäväkseen tuli uusi kiusa. Hän pelkäsi, että Knight sattumalta kohtaisi Stephenin ja että hän itse joutuisi puheenaiheeksi.
Oppiessaan Knightin paremmin tuntemaan Elfride havaitsi, ettei Knight tiennyt mitään siitä, että Stephen oli ollut hänen edeltäjänsä, eikä aavistanutkaan, että hän oli aikaisemmin toiselle lupautunut. Tavallisissa oloissa Elfriden kieli oli varsin sukkela ilmaisemaan hänen mielensä koko sisältöä ja mieli kyllin avoin osoittamaan, mitä sydämen syvimmässä lippaassa piili. Mutta nyt oli tullut muutoksen aika. Elfride ei milloinkaan viitannutkaan siihen, että tunsi Knightin ystävän. Kun naiset ovat salamyhkäisiä, niin he ovat todellakin salamyhkäisiä, ja useimmiten käy niin, että toisen rakastajan ilmaantuminen heissä tuon omituisuuden herättää.
Karkaaminen oli nyt entistä pahempi peikko ja kasvoi niinkuin tarinan henki yhä suuremmaksi, kun yritti sitä manata. Hänen luontainen rehellisyytensä yllytti häntä suhtautumaan Knightiin luottavaisesti ja uskomaan, että hän tulisi jalomielisesti suomaan anteeksi; sitäpaitsi hän tiesi, että olisi pelkän politiikankin kannalta parempi ilmoittaa asia hänelle pian, jos aikoi sitä ollenkaan ilmoittaa. Mitä kauemmin hän sitä salasi, sitä vaikeammaksi oli ilmaiseminen muodostuva. Mutta Elfride siirsi toistaiseksi. Se kiihkeä pelko, joka nuorissa naisissa säestelee kiihkeätä rakkautta, oli niin voimallinen, ettei suvainnut vastakkaisen moraalisen voiman vaikutusta.
Suunniteltua uutta liittoa sopi pitää hänen isänsä ja äitinsä aivoituksena. Kirkkoherra muisti Elfriden luvanneen ilmaista hänelle saamansa sähkösanoman tarkoituksen ja kysyi sitä häneltä nimenomaisesti kaksi päivää kesämajassa sattuneen kohtauksen jälkeen. Elfride vastasi nyt peittelemättä.
»Minä olen ollut kirjevaihdossa Stephen Smithin kanssa siitä saakka kun hän lähti Englannista ja aina näihin asti», sanoi hän tyynesti.
»Mitä!» huudahti kirkkoherra kauhistuneena. »Vielä mr Knightinkin nähden?»
»Ei; kun huomasin pitäväni enemmän mr Knightistä, tottelin sinua.»
»Siinä teit hyvin, aivan varmasti. Milloin olet alkanut pitää mr
Knightistä?»
»Tuota kysymystä minä en voi pitää sopivana, isä; sähkösanoman oli toimittanut laivatoimisto, ja sitä ei ollut lähetetty minun pyynnöstäni. Se ilmoitti sen aluksen tulon, jossa hän palasi kotiin.»
»Kotiin! Mitä, onko hän täällä?»
»On; kylässä luullakseni.»
»Onko hän yrittänyt tavata sinua?»
»Ainoastaan luvallisin keinoin. Mutta älä kysele minulta noin, isä! Se on kidutusta.»
»Minä sanon vain sanan vielä», vastasi mr Swancourt.
»Oletko hänet tavannut?»
»En ole. Minä voin sinulle vakuuttaa, ettei tällä hetkellä ole olemassa yhteisymmärrystä minun ja sen nuoren miehen välillä, josta et ollenkaan pidä, enempää kuin hänen ja sinun välillä. Sinä kehoitit minua unohtamaan hänet, ja minä olen hänet unohtanut.»
»Hyvä niin; vaikka et minua aluksi totellut, olet kuitenkin hyvä tyttö,
Elfride, kun tottelet minua lopulta.»
»Älä sano minua hyväksi, isä», virkkoi Elfride katkerasti, »sinä et tiedä — ja mitä vähemmän eräistä seikoista puhumme sitä parempi. Ota huomioon, ettei mr Knight tiedä mitään toisesta. Surkeata, kuinka väärää on kaikki! Minä en tiedä, mihin joudun!»
»Asiain nykyisellä kannallansa ollen minä taipuisin sen hänelle ilmoittamaan tai en ainakaan olisi kovin huolissani siitä, ettei hän sitä tiedä. Hän havaitsi tässä äskettäin, että nuoren Smithin isä asuu tässä seurakunnassa — minkätähden olet sellaisen hämmingin vallassa?»
»En tiedä; mutta lupaa — minä pyydän, ettet hänelle ilmoita! Se olisi minun tuhoni!»
»Joutavia, lapseni! Knight on kelpo poika ja älykäs mies; mutta siitä huolimatta on mielestäni selvää, ettei hän ole sinulle mikään iso saalis. Hänenlaisensa miehet eivät ole aviomiehinä ollenkaan erinomaisia. Jos olisit viitsinyt odottaa, niin olisit voinut saada paljoa äveriäämmän miehen. Mutta muista, etten minä sanallakaan vastustele, jos hänestä pidät. Charlotte on mielissään, kuten tiedät.»
»Olkoon menneeksi, isä», virkkoi Elfride toivorikkain hymyin säestäen huokaustansa, »on ilahduttavaa tietää, että suostuessani hänestä pitämään teen sukuni mieliksi. Mutta minä en ole hyvä, en ollenkaan, kaukana, kaukana siitä!»
»Kukaan meistä ei ole hyvä, valitettavasti», vastasi hänen isänsä sukoillen, »mutta tytöille on taattu oikeus muuttaa mieltänsä, tiedäthän sen. Sen ovat tunnustaneet runoilijat ikimuistoisista ajoista. Catullus sanoo: 'Mulier cupido quod dicit amanti, in vento' —» Onpa muistini hatara! Mutta olipa miten tahansa, siihen sisältyy ajatus, että naisen rakastajalleen sanomat sanat ovat luonnollisesti tuuleen ja veteen kirjoitetut. Älä ole tuosta huolissasi, Elfride.»
»Ah, sinä et tiedä!»
He olivat seisoneet pihamaalla, ja nyt näkyi Knight astelemassa pitkin mutkaista polkua. Elfride kohtasi hänet paljoa keveämmin mielin; asiat olivat nyt suoremmat. Hänen häilyväisyydestänsä johtuva vastuu tuntui osalta siirtyneen hänen isänsä kannettavaksi. Mutta olihan vielä vaikeuksiakin.
»Kunpa hän olisi tietänyt, kuinka pitkälle olen mennyt Stephenin kanssa, ja siitä huolimatta sanonut, mitä sanoi, niin olisin paljoa onnellisempi!» Tuo oli hänen vallitsevana ajatuksenansa.
Iltapäivällä rakastavaiset lähtivät yhdessä ratsastamaan tunniksi tai pariksi. Vaikka he eivät halunneetkaan joutua nähtäviin, he kuitenkin havaitsivat välttämättömäksi kulkea ohi Itä-Endelstowin kirkon, johon lady Luxellian oli edellisenä päivänä haudattu ilman suuria saattojoukkoja.
Holvin portaat, kuten sanottu, olivat rakennuksen ulkopuolella, kirkonseinämällä. Satulassa ollen Knight ja Elfride voivat nähdä kirkkomaata ympäröivien pensaiden yli.
»Kas, holvi näyttää olevan yhä avoinna», sanoi Knight.
»Niin, se on avoinna», vastasi Elfride.
»Kuka on tuo mies siinä lähellä? Arvatenkin muurari?».
»Niin on.»
»Lieneekö hän John Smith, Stephenin isä?»
»Luultavasti», vastasi Elfride huolestuneena.
»Onko se mahdollista? Tekisipä mieleni tiedustella, kuinka hänen poikansa, minun laiskan suojattini laita on. Sen nojalla, mitä isänne kertoi, täytyy holvin olla mielenkiintoinen. Mitäpä, jos käymme siellä?»
»Luuletteko olevan syytä? Eikö lordi Luxellian liene siellä?»
»Se on varsin vähän todennäköistä.»
Elfride myöntyi, kun ei muutakaan voinut. Hänen sydämensä, jota aluksi oli kouristanut äkillinen pelko, rauhoittui, kun hän ajatteli John Smithin luonnonlaatua. Tuo rauhallinen, vaatimaton mies tulisi varmaan käyttäytymään aivan samoin kuin ennen hänen poikansa kanssa sattuneita lemmenseikkoja, jotka olisivat voineet luoda häneen hieman vaateliaampaa sävyä. Niinpä Elfride satulasta astuttuaan tarttui muitta mutkitta Knightin käsivarteen ja lähti hänen kerallansa hautojen yli ja välitse. Muurarimestari tunsi hänet ja nosti hattuansa kunnioittavasti kuten ainakin.
»Minä tiedän, että olette mr Smith, aikaisemman ystäväni Stephenin isä», sanoi Knight tarkasteltuaan Johnin ruskettuneita ja punakoita kasvoja.
»Niin, sir, taidanpa olla.»
»Kuinka poikanne nyt voi? Minä olen kuullut hänestä vain kerran hänen
Intiaan lähdettyään. Luulenpa hänen puhuneen minusta — minä olen mr
Knight; tutustuin häneen joitakin vuosia sitten Exonburyssä.»
»Epäilemättä. Kiitos kysymästä, Stephen voi varsin hyvin ja on Englannissa; hän on kotona. Sanalla sanoen, sir, hän on tuolla holvissa katselemassa kirstuja.»
Elfriden sydän lepatti kuin perhonen.
Knight näytti ylen hämmästyneeltä. »Sepä merkillistä», virkkoi hän hiljaa. »Onko hän tietänyt minun olevan paikkakunnalla?»
»Sitä en tosiaankaan tiedä, sir», vastasi John, joka olisi mielellään päässyt eroon pikemmin aavistamastaan kuin täysin käsittämästään selkkauksesta.
»Pitäisikö perhe tungetteluna, jos kävisimme holvissa?»
»Ei ollenkaan, sir; siellä on jo käynyt paljon väkeä. Se on tahallaan jätetty auki.»
»Lähdetään sinne, Elfride.»
»Minä pelkään, että ilma on ummehtunut», sanoi Elfride anovasti.
»Ei ollenkaan, armollinen neiti», sanoi John. »Me olemme valkaisseet holvit ja seinät sen avattuamme, kuten ainakin teemme, ja jälleen hautajaispäivän aamuna; se on raikas kuin aitta.»
»Mielelläni näkisin, että lähdette mukaani, Elfie; olettehan tekin alkujaan samaa sukua.»
»Minä en mielelläni käy paikoissa, joissa kuolema on niin painostavana läsnä. Minä seison hevosten luona sen ajan; ne voivat päästä irti.»
»Mitä joutavia! Enpä osannut aavistaakaan tunteittenne olevan niin haperoita, että jotkin vainajain maalliset jäännökset kykenevät niitä hämmentämään. Mutta jos tosiaankin olette niin arka, niin jääkää ulos kaikin mokomin.»
»Arka en ole; älkää sanoko niin.»
Elfride piteli onnettomana hänen käsivarttansa ajatellen, että kenties oli yhtä hyvä, jos asia tuli ilmi kymmenen minuuttia aikaisemmin, sillä Stephen tulisi varmaan saattelemaan ystäväänsä hevosen luo.
Holvi, jota valaisi ainoastaan pari kynttilää, oli aluksi niin pimeä, ettei voinut selvästi erottaa mitään. Kauemmaksi astuessaan Knight kumminkin havaitsi seinällä sijaitsevien tummien ryhmien edessä nuoren miehen, joka seisoi kirjoittamassa jotakin muistikirjaansa.
Knight lausui yhden ainoan sanan: »Stephen!»
Stephen Smith, joka ei ollut yhtä tietämätön Knightin olosta ja elämästä kuin Knight oli ollut häneen nähden, tunsi heti ystävänsä ja arvasi vaikeudetta, kuka hänen takanansa seisova kaunis nainen oli.
Stephen astui lähemmäksi ja puristi Knightin kättä, sanaakaan sanomatta.
»Miksi et ole kirjoittanut, poikani?» kysyi Knight, millään tavoin huomauttamatta Stephenille Elfriden läsnäolosta. Kirjailijalle Smith oli edelleenkin maalaispoika, jota hän oli suosinut ja opettanut, henkilö, jolle hän ei ajatellutkaan muodollisesti esitellä kihlattua morsiantansa.
»Minkätähden et ole minulle kirjoittanut?» kysyi Stephen.
»Niin tosiaan. Minkätähden en ole? Minkätähden emme ole? Siinä se kysymys, jota emme kykene milloinkaan tyydyttävästi ratkaisemaan ilman ikävänlaista puutteellisuutemme tuntoa. Minä en kumminkaan ole sinua unohtanut, Smith. Ja nyt, kun olemme kohdanneet toisemme, meidän on välttämättä kohdattava toisemme jälleen ja juteltava kauemmin kuin tässä voimme. Minun täytyy saada tietää kaikki, mitä olet tehnyt. Minä tiedän, että olet menestynyt, ja sinun tulee minulle kertoa, miten.»
Elfride seisoi taka-alalla. Stephen oli kohta tajunnut tilanteen ja arvannut, ettei Elfride ollut kertaakaan maininnut hänen nimeänsä Knightille. Se tahdikkuus, jota Stephen yleensäkin osoitti väittäessään jyrkkiä tilanteita, oli hänen älyllisyytensä huomattavimpia piirteitä, ja siinä suhteessa hän oli verrattomasti etevämpi kuin Knight. Stephen siis päätti, jos mahdollista, saada kohtauksen päättymään rauhallisesti, Knightin enempää kuin Elfridenkään tunteita loukkaamatta. Hänen vanha Knightiin kohdistuva kiitollisuudentunteensa ei ollut kokonaan sammunut, ja Elfrideen kohdistuva rakkaus oli nyt luonteeltaan jalomielinen.
Mikäli hän uskalsi silmäillä Elfriden liikkeitä, hän havaitsi, että hänen oma käytöksensä tulisi määräämään Elfriden suhtautumisen: jos hän käyttäytyisi ikäänkuin vieras, niin Elfride tekisi samaten. Koska olosuhteet suosivat sellaista menettelyä, oli suotavaa olla varsin pidättyväinen myöskin Knightiin nähden, jotta kohtaus muodostuisi mahdollisimman lyhyeksi.
»Pelkäänpä, että minulla on liian vähän aikaa sellaiseenkaan huviin», sanoi hän. »Minä lähden täältä huomenna aamulla. Ja kun jo viikon tai parin kuluessa matkustan mannermaalle ja sitten Intiaan, niin minulta liikenee tuskin hetkeäkään.»
Tuon vastauksen aiheuttama pettymys ja tyytymättömät silmäykset koskivat Stepheniin yhtä kipeästi kuin Elfriden näkeminen. Ajan vähyyttä koskevat sanat olivat kirjaimellisesti todet, mutta niiden sävy oli kaukana siitä. Stephen olisi kovin mielellään jutellut Knightin kanssa niinkuin menneinä aikoina ja piti kuolettavana häviönä, että täytyi tahallaan sysätä luotaan ystävä naisen tähden, joka ei hänestä ollenkaan välittänyt.
»Sepä ikävää», virkkoi Knight toisin äänin. »Epäilemättä, jos sinulla on tärkeitä tehtäviä, niin niitä ei suinkaan sovi laiminlyödä. Ja jos tämä on meidän ensimmäinen ja viimeinen kohtauksemme, niin salli minun toivottaa sinulle menestystä kaikesta sydämestäni!» Knightin ääni kävi lausuman lopussa jälleen lämpöisemmäksi; ympärilläolevan näkymön juhlalliset vaikutelmat alkoivat häneen vaikuttaa poistaen hänen sydämestään sanojen aiheuttaman harmin, joka nyt tuntui lapselliselta. »Omituisessa paikassa me toisemme kohtaamme», sanoi hän silmäillen ympärilleen.
Stephen myönsi lyhyesti, ja syntyi vaitiolo. Mustat ruumiskirstut näkyivät selvemmin valkaistujen seinien ja holvipintojen taustalla. Tämä kohtaus jäi heidän kaikkien muistiin heidän tarinansa kumoutumattomana rajamerkkinä. Knight, mietteisiinsä vaipuneena, seisoi kumppaniensa keskellä, vaikka hieman heidän edessään, Elfride oikealla puolella ja Stephen Smith vasemmalla. Hänen oikealta puoleltaan virtasi sisään heikko valkea päivänvalo, ja seinällä olevien kynttilöiden kellervä hohde sai sen näyttämään sinervältä. Elfride, joka pelokkaana vetäytyi kohti sisäänkäytävää, sai osakseen eniten päivänvaloa, Stephen taas oli melkein kokonaan kynttilöiden valaisema, ja hänelle portaiden yläpuolelta näkyvä taivaankannen kappale oli pelkkä teräksensininen täplä eikä mitään muuta.
»Minä olen ollut täällä jo pari-kolme kertaa», sanoi Stephen, »Isäni näet on suorittanut täällä töitä.»
»Niinkö. Mitä sinä puuhailet?» kysyi Knight silmäillen Stephenin muistikirjaa ja kynää.
»Minä olen luonnostellut eräitä kohtia kirkossa ja sitten olen jäljentänyt joitakin kirstujen kansissa olevia nimiä. Vielä Englannissa asuessani minä olin useinkin sellaisissa askareissa.»
»Niin; epäilemättä. Ah, tuossa on lady Luxellian-parka, ellen erehdy.»
Knight osoitti kevyestä silkkipuusta tehtyä kirstua, joka lepäsi
uudessa komerossa kivialustalla. »Ja muut suvun jäsenet ovat tuolla.
Keitä ovat nuo kaksi, jotka lepäävät aivan lähekkäin?»
Stephenin ääni hieman värähteli hänen vastatessaan: »Siinä ovat lady
Elfride Kingsmore — syntyjään Luxellian — ja hänen puolisonsa Arthur.
Minä olen kuullut isäni kertovan, että he — hän — karkasi hänen
kanssaan ja että he menivät naimisiin vastoin vanhempien tahtoa.»
»Tässäpä lienee 'teidän ristimänimenne alkulähde, miss Swancourt?» sanoi Knight Elfriden puoleen kääntyen. »Ellen erehdy, kerroitte minulle sukunne haarautuvan kolme tai neljä sukupolvea sitten Luxellianeista?»
»Hän oli minun isoäitini», sanoi Elfride turhaan yrittäen kostuttaa kuivia huuliansa. Elfride muistutti siinä Guidon Magdalenaa hieman lapsellisempaan muotoon muovattuna. Hän käänsi kasvonsa syrjittäin Knightiin ja Stepheniin ja silmäili ulkoa näkyvää taivaanlakea, ikäänkuin hänen pelastuksensa olisi riippunut nopeasta sinne pääsemisestä. Hänen vasen kätensä lepäsi kevyesti Knightin käsivarrella, puolittain pois vedettynä, koska hän häpesi vaatia Knightiä itselleen vanhan rakastajansa nähden, mutta toisaalta ei halunnut hänestä luopuakaan — vain hänen käsineensä kosketti Knightin hihaa.
Keskustelussa ei tuntunut olevan elonvoimaa; se jatkui hajanaisten huomautusten muodossa. »Ajatus ajatuksen jälkeen johtuu mieleen tässä juhlallisesti seistessä», virkkoi Knight rauhallisesti. »Kuinka paljon onkaan kuolemasta sanottu aikojen kuluessa, ja kuinka paljon voimmekaan sitä itse ajatella! Voimmehan kuvitella jokaisen täällä lepäävän sanovan: 'Sinä nostit minut korkealle, jotta putoaisin sitä syvemmälle.’ Mitä seuraakaan sitten, Elfride? Minä muistelen tässä sadattatoista psalmia.»
»Niin, minä tiedän», sanoi Elfride ja jatkoi vieläkin hiljaisemmin äänin, ilmeisesti peläten, että jokin hänen tunteensa värittämä sana voisi kuulua Stephenin korvaan: 'Päiväni ovat kuin illan varjo, ja minä itse kuihdun pois kuin ruoho lakastuessaan’.»
»Niin», virkkoi Knight mietteissään, »lähdetään heidän luotansa. Tällaiset tapaukset tuntuvat pakottavan meitä väikkymään itsemme ulkopuolella, kaukana siitä särkyväisestä majasta, jossa asustamme, ja avartamaan tuntoamme siinä määrin, ettei ruumiillinen todellisuutemme ole siihen minkäänlaisessa suhteessa. Me silmäilemme sitä heikkoa ja vähäistä vartta, josta tuo runsas kasvu riippuu, ja kysymme 'Onko mahdollista, että sellaisella kyvyllä on niin vähäpätöinen perustus? Täytyykö minun jälleen palata jokapäiväiseen vaellukseeni tuohon ahtaaseen vankikoppiin, ihmisruumiiseen, missä ajallisuuden mietteet voivat minua kiduttaa? Eikö totta?»
»Epäilemättä», vastasivat Stephen ja Elfride.
»Tuntuupa väärältäkin, että tajuisen olennon mahdollisuudet suljetaan ruumiiseen, tuohon hauraaseen lippaaseen. Mikä muu heikentääkään tulevaisuuteen kohdistuvia suunnitelmia niinkuin tuo ajatus?… Mutta olipa miten tahansa, käännytään hilpeämmälle mielelle, sillä meillä jokaisella on vielä paljon suoritettavaa.»
Knightin siten puhutellessa nuorempiansa, mitään tietämättä siitä petoksesta, jonka toisistaan erotetut sydämet hänen vieressään toteuttivat, ja niistä kohtauksista, jotka olivat aikaisemmin heitä toisiinsa liittäneet, kumpikin viimeksimainituista tunsi, ettei heidän ja mietteliään ystävän välinen vastakohtaisuus ollut heille itselleen eduksi. Vaikka Knightin kasvot sinänsä eivät olleetkaan niin sievät kuin nuoren arkkitehdin tai papin tyttären, hänen perusteellisuutensa ja eheytensä loi niihin sellaisen arvokkuuden hohteen, josta toisissa ei näkynyt merkkiäkään. On vaikeata laatia sääntöjä, jotka soveltuvat molempiin sukupuoliin, ja Elfrideä, kehittymätöntä tyttölasta, ei kenties sovi rasittaa moraalisilla velvoituksilla, jotka kuuluvat samassa asemassa olevalle miehelle. Johtuuhan naisten sulo sitäpaitsi osittain siitä nokkeluudesta, jota he lemmenseikoissa ilmaisevat. Mutta jos vilpittömyys on hyve sinänsä, niin Elfride, jossa ei sitä nyt ollut nimeksikään, näytti kaiken kaikkiaan tuskin olevan kyllin hyvä Knightille. Vaikka Stephen ei ollutkaan vilpillinen missään arvottomassa tarkoituksessa, hän oli sittenkin vilpillinen, ja millaiset hyvät tulokset lienevätkin sellaisen menettelyn palkkana sen onnistuessa, se harvoin aiheuttaa ihailua, kaikkein vähimmin, jos se epäonnistuu.
Tavallisissa oloissa Knight olisi tuskin viitannutkaan Elfrideen, vaikka olisi ollut kahden kesken Stephenin kanssa. Mutta vallitseva tilanne sai hänet tunnustustuulelle.
»Stephen», sanoi hän, »tämä lady on miss Swancourt. Minä oleskelen hänen isänsä talossa, kuten ehkä tiedät.» Sitten hän astui pari askelta lähemmäksi Stepheniä ja virkkoi hiljaisemmin äänin: »Voinhan yhtä hyvin sanoa sinulle, että olemme kihloissa ja aiomme mennä naimisiin.»
Vaikka sanat lausuttiin matalalla äänellä, Elfride kuuli ne ja odotti hiljaa Stephenin vastausta — jos hiljaisuudeksi sopii nimittää tilaa, missä Elfriden sydän tykytti niin voimakkaasti, että sen liike oli hänen poveansa verhoavassa vaatteessa havaittavissa. Hänen kasvoihinsa sattuva päivänsäde sai ne sinervänkalpeiksi toisten kasvojen rinnalla.
»Toivotan onnea», kuiskasi Stephen ja lausui sitten ääneen: »Minä tunnen miss Swancourtin — jossakin määrin. Sinun tulee muistaa, että isäni on mr Swancourtin seurakuntalaisia.»
»Minä ajattelin, ettet kenties ole asunut kotonasi heidän tänne tultuaan.»
»Minä en tosiaankaan ole kotonani asunut sinä aikana.»
»Minä olen nähnyt mr Smithin», sopersi Elfride.
»Syy on minun, epäilemättä. Jos olitte vieraita, niin minun kaiketi olisi pitänyt teidät esitellä; kun olitte tuttavia, niin minun ei olisi pitänyt niin itsepintaisesti seisoa välillänne. Mutta itse asiassa sinä, Smith, näytät minusta poikaselta, vielä nytkin.»
Stephen näytti ylen voimallisesti tajuavan kohtalonsa julmuuden tuona hetkenä. Hän ei voinut olla synkeän katkerasti lausumatta:
»Olisit sanonut, että minä näytän yhä vielä maalaisen käsityöläisen pojalta ja olen senvuoksi soveltumaton esiteltäväksi.»
»Ei, ei, ei! Sitä en suinkaan tarkoittanut.» Knight yritti saada vastauksensa soimaan leikilliseltä Elfriden ja vakavalta Stephenin korvissa, mutta epäonnistui kummassakin suhteessa saaden aikaan ainoastaan teennäistä puhetta, joka ei miellyttänyt kumpaakaan. »Niin, lähdetäänpä tästä ulkoilmaan; miss Swancourt, te olette erinomaisen vaitelias. Älkää panko pahaksenne. Minä olen tuntenut Smithin jo vuosikausia, kuten sanoin.»
»Niin olette», vastasi Elfride.
»Omituista ajatella, ettei Elfride ole milloinkaan maininnut minua tuntevansa!» mietti Smith ja ajatteli jonkinlaista omantunnonvaivaa tuntien, kuinka suuressa määrin Elfriden käytös muistutti hänen omaa käyttäytymistään hänen ensi kerran vieraana pappilaan saapuessaan.
He nousivat päivänvaloon, ja Knight ei välittänyt sen enempää Elfriden käytöksestä, jonka arveli johtuvan nuoren naisen luonnollisesta arkuudesta esiintyä hänen seurassaan jokseenkin läpinäkyvissä suhteissa häneen. Elfride asteli hieman edellä halki hautausmaan.
»Sinä olet muuttunut melko tavalla, Smith», virkkoi Knight, »mutta uskon mielelläni, että se oli odotettavissa. Sinun ei kumminkaan pidä luulla, että tunnen vähemmän mielenkiintoa sinua ja sinun vaiheitasi kohtaan, jos ne joskus haluat minulle ilmaista. Minä en ole unohtanut sitä kiintymystä, jonka mainitsit Intiaan-lähtösi aiheena. Nuori lontoolainen neiti, eikö totta? Toivottavasti on kaikki parhaalla tolalla?»
»Ei; kihlaus on purettu.»
Sellaisissa tilaisuuksissa on ainakin vaikea tietää, pitääkö ilmaista surua vaiko iloa — koska kaikki riippuu asian luonteesta — ja Knight turvautui niin ollen näihin sanoihin: »Minä uskon, että on paras niinkuin on käynyt.»
»Toivottavasti. Mutta minä pyydän sinua olemaan minulta enempää tutkailematta; ei — ethän ole sitä tehnyt — sitä en tarkoita — mutta ei tee mieleni siitä asiasta enempää jutella.»
Stephen puhui nopeasti.
Knight ei virkkanut enää mitään, ja he lähtivät seuraamaan Elfrideä, joka vieläkin asteli muutamia askelia heidän edellänsä eikä ollut kuullut Knightin häneen kohdistuvaa viittausta. Stephen sanoi Knightille hyvästi kirkkomaan veräjällä lähtemättä sen ulkopuolelle ja jäi odottamaan, kunnes hän ja hänen morsiamensa nousivat ratsuilleen.
»Siunatkoon, Elfride», huudahti Knight, »kuinka kalpea olettekaan! Minun ei varmaankaan olisi pitänyt viedä teitä hautaholviin. Mikä teitä vaivaa?»
»Ei mikään», vastasi Elfride heikoin äänin. »Minä toinnun tuossa paikassa. Kaikki oli niin outoa ja odottamatonta, että aloin kerrassaan voida pahoin.»
»Te olitte kovin vaitelias. Haenko hieman vettä?»
»Älkää huoliko.»
»Lieneekö vaaratonta, jos nousette satulaan?»
»Epäilemättä — ihan vaaratonta», vastasi Elfride anovin katsein.
»Mitäpä siis muuta — heilahdus vain!» kuiskasi Knight nostaen hänet hellävaroen satulaan.
Hänen entinen rakastajansa katseli tapahtumaa muutaman sylen päästä, veräjään nojaten. Satulaan päästyään ja saatuaan ohjakset kunnolla käteensä Elfride käänsi päätään, ikäänkuin vastustamattoman lumouksen voimasta, ja katsoi nuorukaista, joka oli ollut hänen ensimmäisen rakkautensa esineenä, suoraan silmiin. Siinä oli nuori mies, joka oli monta kertaa nimittänyt häntä uskolliseksi pikku vaimoksensa ja jota hän itse oli sanonut mieheksensä. Heidän katseensa kohtasivat toisensa. Elämän mittaamisessa olisi pikemmin otettava huomioon kokemuksen intensiivisyys kuin sen todellinen pituus. Tuo katse, joka ajallisesti oli vain häipyvä tuokio, merkitsi aikakautta heidän historiassaan. Stephenin katseen tuskallinen syytös iski Elfriden sydämeen sanomattoman kuolettavasti. Hän käänsi katseensa toisaalle äkillisin ponnistuksin, hoputti hevostansa ja unohti sekavien muistelmiensa sekasorrossa, että joku muu oli hänen seurassaan. Vilpin työ oli täydellinen.
Saavuttuaan kummulle, missä puisto muodostui lehdoksi, Knight ratsasti lähemmäksi Elfrideä ja virkkoi: »Voitteko nyt paremmin, rakkaani?»
»Voin.» Hän painoi kätensä silmilleen, ikäänkuin olisi tahtonut pyyhkiä olemattomiin Stephenin kuvan. Hänen kummassakin poskipäässään hohteli nyt luonnottoman heleä punainen läikkä kasvojen muuten säilyessä liljanvalkeina kuten ennenkin.
»Elfride», virkkoi Knight vanhaan opettavaan sävyyn, »te tiedätte, etten ajattelekaan teitä moittia, mutta eikö johdu suuressa määrin epänaisellisesta arkuudesta, että sallitte näyn, joka ei missään tapauksessa ole teille mikään uutuus, siinä määrin itsenne yllättää? Jokainen nainen, joka on nimensä arvoinen, kykenee luullakseni silmäilemään kuolemaa jossakin määrin tyynesti. Te epäilemättä olette samaa mieltä?»
»Niin; minä myönnän sen.»
Se seikka, ettei Knight kyennyt huomaamaan Elfriden pahoinvoinnin syytä, osoitti, ettei hän ollenkaan aavistanut asiassa piilevän jotakin salattua, ja samalla se, mistään oivalluksen tylsyydestä johtumatta, ilmaisi, kuinka kykenemätön Knight itse oli mihinkään vilppiin. Elfride, joka tuon selvästi tajusi, syytti itseänsä sitäkin tuimemmin ja jumaloi Knightiä sitä enemmän heidän luonnonlaatujensa eroavaisuuden vuoksi. Äskeinen Stephenin näkeminen ja hänen äänensä sointu, joka hetkisen oli helähdytellyt vanhan kiintymyksen kieliä, ei sekään kyennyt estämään ihailua nyt, kun hän oli jälleen poissa näkyvistä.
Elfride oli vastannut Knightin kysymykseen nopeasti ja kääntynyt sitten käsittelemään muita asioita. Kun he olivat ehtineet kotiin, Elfride pysytteli näkymättömissä aina päivällisaikaan asti. Päivällisen jälkeen he olivat seurusteluhuoneessa viettämässä hämärähetkeä. Knight lähti ulos kuistikolle. Elfride seurasi häntä varsin päättävästi, hyveikkään päätöksen yllyttämänä.
»Minun tekee mieleni sanoa teille jotakin, mr Knight», lausui hän tyynen päättävästi.
»Mistä on kysymys?» vastasi hänen rakastajansa hilpeästi. »Onnesta, toivon ma. Älkää salliko minkään asian saattaa itseänne niin alakuloiseksi kuin olette näyttänyt tänään olevan.»
»Minä en voi teille asiaa ilmaista, ellen kerro sitä kokonaisuudessaan», sanoi hän. »Ja sen teenkin huomenna. Sain tänään sitä koskevan muistutuksen. Se on jotakin, mitä olen tehnyt ja mitä minun luullakseni ei olisi pitänyt tehdä.»
Tunnustaa täytyy, että tuo oli sangen lievä tapa viitata kiihkeään intohimoon ja pakenemiseen, joka, olipa se sinänsä miten vähäpätöinen seikka tahansa, pelkän sattuman nojalta oli välttynyt muodostumasta häpeänhälinää aiheuttavaksi asiaksi.
Knight arveli kysymyksessä olevan jonkin mitättömyyden ja virkkoi leppoisasti:
»Minä siis en saa kuulla tuota kaameata tunnustusta nyt?»
»Ette, ette nyt. Minä en tarkoittanut tänä iltana», vastasi Elfride, ääni hieman epävarmempana. »Se ei ole niin helppo asia kuin te ajattelette — se tuottaa minulle melkoista huolta.» Peläten oman vakavuutensa vaikutusta hän lisäsi sitten väkinäisesti: »Vaikka te kukaties pidätte sitä sittenkin helppona.»
»Mutta ettehän ole sanonut, milloin sen ilmoitatte?»
»Huomenna, aamulla. Mainitkaa jokin aika ja velvoittakaa minut. Tahdon teidän niin tekevän, sillä olen heikko ja voin muuten yrittää välttää sitä.» Hän lisäsi pienen teennäisen naurun, joka osoitti, kuinka pelokas hänen päätöksensä yhä oli.
»Hyvä, sanokaamme aamiaisen jälkeen — yhdentoista aikaan.»
»Niin, yhdentoista aikaan. Minä lupaan sen tehdä. Velvoittakaa minut ehdottomasti pitämään sanani.»
XXVIII
»Miss Swancourt, kello on yksitoista.»
Elfride katseli huoneensa ikkunasta, ensimmäisestä kerroksesta, ja Knight silmäili häntä kuistikon kaidepuun vierestä, missä oli jonkin aikaa joutilaana istunut — katsellen milloin kädessään olevan kirjan sivuja, milloin heleitä kukkasia, milloin taas äskenmainittua avointa ikkunaa.
»Niin on, minä tiedän sen. Minä tulen kohta.»
Knight siirtyi lähemmäksi ikkunaa.
»Kuinka voitte tänään, Elfride? Te ette näytä kohentuneen yön pitkän levon avulla.»
Elfride ilmestyi pian ovelle, tarttui hänen tarjoamaansa käsivarteen, ja niin he lähtivät yhdessä hitaasti astelemaan virralle johtavaa hiekkapolkua.
Se päätös, jossa Elfride oli viimeksikuluneiden viidentoista tunnin aikana pysynyt tarkoitti koko totuuden ilmaisemista, ja nyt oli ratkaiseva hetki käsissä.
He etenivät askel askelelta, mutta Elfride ei virkkanut vielä mitään.
He olivat ehtineet melkein polun päähän, kun Knight keskeytti vaitiolon.
»Mikä olikaan tunnustus, Elfride?»
Elfride oli hetkisen vaiti ja huokasi syvään. Sitten hän lausui:
»Minä sanoin teille eräänä päivänä — tai pikemmin annoin teidän ymmärtää — sellaista, mikä ei ollut totta. Minä luulen teidän luulleen minun sanoneen, että olen yhdeksäntoista vuoden ikäinen seuraavana syntymäpäivänäni, mutta todellisuudessa minä olin yhdeksäntoista jo viime syntymäpäivänä.»
Hetki oli ollut hänelle liian vaikea. Nyt, käännekohtaan tultuaan, Elfride oli jättänyt asian sittenkin ilmaisematta kaikista omantunnonsoimauksista, kaikesta vilpittömyydenrakkaudesta ja kaikesta siitä kaipauksesta huolimatta, jonka tarkoituksena oli lausua tunnustus ja saavuttaa anteeksianto suudelman muodossa. Hän pelkäsi, ettei Knight tulisi antamaan hänelle anteeksi, sitä enemmän, kun ajatteli eilispäiväistä teeskentelyä, joka saattoi liittää inhontunteita hänen pettymykseensä. Varmuus siitä, että saisi vielä yhden päivän ajan nauttia rakkauden onnea, sysäsi syrjään alinomaisen onnen toivon, johon liittyi kaiken menettämisen uhka.
Suunniteltua tunnustusta koskevien ajatusten aiheuttama mielenliikutus värähdytteli hänen sanojansa niin luontevasti, ettei Knight hetkeäkään epäillyt niiden todenperäisyyttä. Hän hymyili ja pudisti lämpimästi Elfriden kättä.
»Rakas Elfie — niin, se te nyt olette — älkää ollenkaan väittäkö vastaan — millainen hurmaava pikku nainen olettekaan — niin omantunnontarkka kaikkein mitättömimmissäkin seikoissa! Minä en tosiaankaan ole milloinkaan ajatellut, onko yhdeksännentoista vuotenne. pää jo saavutettu, vai eikö. Ja eihän minun — pyhän Yrjön nimessä — minun, kaksitoista vuotta vanhemman jurottelijan, sovi sellaisista joutavista välittää.»
»Älkää minua kiittäkö — älkää kiittäkö! Vaikka mielelläni kuulenkin sellaisia sanoja teidän huuliltanne, en kumminkaan niitä nyt ansaitse.»
Knight, joka oli harvinaisen hilpeällä tuulella, piti tuota alakuloista huudahdusta pelkkänä vaatimattomuuden ilmauksena. »Niin», lisäsi hän hetkisen kuluttua, »minä pidän teistä sitäkin enemmän tuon moraalisen täsmällisyyden vuoksi, vaikka sanoinkin sitä joutavaksi.» Hän jatkoi hellän vakavasti: »Eräästä seikasta minä näet naisessa pidän — sielusta, joka on vilpitön ja kirkas kuin taivaan valkeus. Minä voin sietää mitä tahansa, jos se minulla on, — minä en voi antaa mitään anteeksi, ellei sitä ole. Elfride, teillä on sellainen sielu, jos naisella konsanaan. Ja kun se kerran teillä on, niin säilyttäkää se, älkää milloinkaan kuunnelko päivän muotiteorioja, jotka suovat naiselle erioikeuden ja luontaisen oikeuden vilpin harjoittamiseen. Saatte olla siitä varma, rakas tyttöni, että jalon naisen tulee olla yhtä vilpitön kuin jalon miehen. Minä tarkoitan vilpittömyydellä erikoisesti moitteettomuutta sekä liikeasioissa että sosiaalisissa seikoissa, mutta myöskin kaikissa herkissä ja hienoissa lemmenvaiheissa, joita sukupuolellenne myönnetty erivapaus koskee.»
Elfride silmäili hämillään puiden lehviä.
»Lähdetään nyt joelle, Elfie?»
»Mielelläni lähtisin, jos minulla olisi hattu», vastasi Elfride ikäänkuin jotakin tuskaa salaten.
»Minä noudan sen teille», sanoi Knight varsin mielissään siitä, että sai hänet kumppanikseen niin huokeasta hinnasta. »Istukaa tuohon hetkiseksi.» Hän kääntyi ja asteli nopeasti takaisin kartanoon noutaakseen puuttuvan esineen.
Elfride istuutui rahille ja tuijotteli ruohikkoon, sitten hän kohotti katseensa kuullessaan kevyitä ja säännöttömiä askelia. Pitkin polkua, joka leikkasi Elfriden ja Knightin kulkemaa, kulki farmarin leski, mrs Jethway. Ennenkuin havaitsi Elfriden, hän pysähtyi katselemaan kartanoa, josta osa oli pensaiden lomitse näkyvissä. Elfride väistyi taaksepäin toivoen epämiellyttävän naisen kulkevan ohi häntä huomaamatta. Mutta mrs Jethway oli jo hänet huomannut ja astui kohta hänen eteensä.
»Ahaa, miss Swancourt! Minkätähden te minua häiritsitte? Eikö minun pidä tästä ylitsekäydä?»
»Te voitte kävellä täällä mielin määrin, Mrs Jethway, Minä en teitä häiritse.»
»Te häiritsette minun mieltäni, ja minun mieleni on minun koko elämäni; sillä poikani on vielä siellä, ja hän on lähtenyt pois minun ruumiistani.»
»Niin, poika rukka. Minä olin surullinen, kun hän kuoli.»
»Tiedättekö, mihin hän kuoli?»
»Hivutustautiin.»
»Ei, ei, ei!» huudahti leski. »Se sana sopii moneen paikkaan. Hän kuoli siitä syystä, että te olitte hänen oma morsiamensa ja sitten osoittauduitte petolliseksi — ja se hänet surmasi. Niin, miss Swancourt», kuiskasi hän kiivaasti, »te surmasitte minun poikani!»
»Kuinka voitte olla niin väärä ja mieletön!» vastasi Elfride nousten loukkaantuneena. Mutta loukkaantuminen ei ollut hänelle luontaista, ja kun viimeaikaiset tapaukset olivat häntä kovin masentaneet, hän menetti kaikki ne puolustusvoimat, joita tuo mieliala olisi voinut hänelle suoda. »Minä en voinut mitään sille, että hän minua rakasti, mrs Jethway!»
»Sillepä juuri olisitte jotakin mahtanut, miss Elfride. Tiedättehän, kuinka asia sai alkunsa. Niin: te sanoitte pitävänne nimestä Felix enemmän kuin mistään muusta koko seurakunnassa esiintyvästä nimestä ja tiesitte sen olevan hänen nimensä ja tiesitte niiden, joille sen sanoitte, tuovan sen hänen tietoonsa.»
»Minä tiesin, että se oli hänen nimensä — tietysti tiesin; mutta varmaa on, mrs Jethway, etten ajatellut kenenkään sitä hänelle ilmoittavan.»
»Mutta te tiesitte, että he sen tekisivät.»
»En, minä en sitä tietänyt.»
»Sitäpaitsi, myöhemmin, kun olitte ratsastamassa meidän asuntomme ohi, ja pojat olivat siinä koolla, ja te halusitte nousta satulasta, ja Jim Drake ja George Upway ja kolme tai neljä muuta juoksivat pitelemään teidän ponyanne, ja Felix seisoi ujona taka-alalla — miksi viittasitte hänelle ja sanoitte haluavanne hänet sitä pitelemään?»
»Mrs Jethway, te ajattelette aivan väärin! Minä pidin hänestä enemmän kuin muista — senvuoksi minä halusin saada hänet sen tekemään. Hän oli kohtelias ja sievä — minä pidin häntä aina sellaisena — ja hän miellytti minua.»
»Miksi sitten sallitte hänen suudella itseänne?»
»Se on erehdys; ihan varmaan se on erehdys!» huudahti Elfride epätoivosta itkien. »Hän tuli taakseni ja yritti minua suudella, ja siitä syystä minä sanoin hänelle, ettei hän saanut enää milloinkaan tulla näkyviini.»
»Mutta te ette kertonut asiaa isällenne ettekä kenellekään, kuten olisitte varmaan tehnyt, jos piditte tekoa sellaisena loukkauksena, joksi sitä nyt kuvailette.»
»Hän pyysi minua olemaan sanomatta, ja minä typerästi kylläkin tottelin. Toivoisin nyt, etten olisi niin menetellyt. Enpä ole osannut odottaa, että minua rangaistaan hyvästätyöstäni. Lähtekää, olkaa hyvä, mrs Jethway.» Tyttö asetti nyt jyrkän vaatimuksen.
»Niin, te hylkäsitte hänet säälimättömästi, ja hän kuoli. Ja ennenkuin hänen ruumiinsa ehti kylmetä, te jo otitte toisen. Sitten te huolettomasti lähetitte hänet asioilleen ja otitte kolmannen. Ja ellette pidä tuota minään, miss Swancourt», jatkoi hän, lähemmäksi astuen, »niin muistakaa, että se johti asioihin, jotka olivat varsin vakavia. Oletteko jo unohtanut suunnittelemanne karkaus-avioliiton? Te matkustitte Lontooseen ja palasitte seuraavana päivänä olematta naimisissa, ja siinä on häpeätä kylliksi pilaamaan naisen hyvän nimen, vaikka se ei olisikaan läheskään niin kuuluva kuin teidän. Kenties olette sen unohtanut; minä en ole. Häilyväisyys rakastajaan nähden on paha asia, mutta häilyväisyys sen jälkeen, kun on näytellyt aviovaimon osaa, on rivoutta.»
»Tuo on väärämielinen, julma valhe! Älkää sanoko niin, älkää sanoko!»
»Tietääkö uusi miehenne tuon asian? Luulenpa, ettei tiedä, sillä muuten hän ei olisi teidän miehenne! Sen verran kuin tarinasta tiedettiin, sen verran siitä vieläkin kuiskaillaan lähiseuduilla; mutta minä tiedän enemmän kuin kukaan muu, ja mitä syytä minulla on armahtaa teidän rakkauttanne?»
»Minä uhmaan teitä!» huusi Elfride raivoissaan. »Sanokaa vain kaikki, mikä voi minua tuhota; pankaa kielenne käyntiin; minä kehoitan teitä! Minä uhmaan teitä, parjaavaa naista! Kas, tuollapa hän tuleekin.» Hänen äänensä vavahteli ankarasti, kun hän lehvien lomitse näki rakastamansa Knightin saapuvan, hattu kädessään. »Sanokaa se hänelle heti; minä sen kyllä kestän.»
»En sano sitä nyt», virkkoi vaimo häviten polun käänteen taa.
Viimeiset kiihtyneet sanat olivat kohottaneet punan Elfriden poskiin. Nyt hän nopeasti pyyhki kyynelensä ja asteli kauemmaksi, joten Knightin hänet saavuttaessa mielenliikutuksen jäljet olivat melkein täydellisesti hävinneet hänen kasvoistansa. Knight laski hatun hänen päähänsä, tarttui hänen käteensä ja veti sen kainaloonsa.
Heidän oli määrä jo ylihuomisin lähteä St. Leonardiin, ja Knight näytti päättäneen olla tänä päivänä mahdollisimman paljon Elfriden seurassa. He kulkivat pitkin laaksoa. Oli se syksyn aika, jolloin aivan tavallisen istutuksen lehvistö hyvin kykenee kilpailemaan taiteilijan paletin väriloiston kanssa. Kaikkein hohtelevimpina esiintyvät pyökit, joiden värit vaihtelevat oksien kärjissä ilmenevästä ruosteenpunaisesta aina sisempänä loistavaan kirkkaaseen keltaiseen asti; nuoret tammet ovat yhä viheriät, skotlanninkuuset melkein siniset; toisten lajien täplät siellä täällä tuovat tauluun kastanjanruskeita ja purppuraisia läikkiä kaikin eri vivahduksin.
Joki virtasi siinä kohden yli laakakivien, jotka sellaisinaan olisivat kelvanneet katukäytävään, mutta joita erottivat erisuuruiset ja epäsäännölliset välipaikat. Kesän kuivuus oli kaventanut veden kristallinkirkkaaksi juovaksi, joka poimutteli talvisen virran kallioisessa uomassa. Knight tunkeutui pensaikon läpi, joka tässä kohden melkein peitti joen näkyvistä, ja juoksi kuivalle pohjalle.
»Elfride, enpä ole milloinkaan nähnyt tällaista näkyä!» huudahti hän.
»Pähkinäpuut muodostavat virran yli kohoavan holvin, ja permanto
on mainiosti kivetty. Paikka muistuttaa luostarin holvikäytävää.
Sallikaahan auttaa teidät tänne.»
Hän auttoi Elfrideä pääsemään pensaikon halki alas kiville. Sitten he yhdessä kävelivät pienen, suunnilleen jalankorkuisen ja -levyisen putouksen luo ja istuivat sen ääreen laakakiville, jotka yhdeksän kuukauden aikana piilivät kihisevän kuohun alla. Heidän jalkojensa vieritse lirisi ohut vesijuova, joka yksin oli kertomassa tämän lehväkatteisen holvin tarkoitusta ja syytä, kulkien kaarrellen edelleen ja häipyen varjoon.
Katseltuaan kaikkea tuota Knight nojasi kyynäspäähänsä ja silmäili kriitillisin katsein Elfrideä.
»Eikö tuollainen upea hiusaarre hupene sekin ohueksi vuosien vieriessä kahdeksastatoista kahdeksaankolmatta?» kysyi hän vihdoin.
»Ei, ei!» virkkoi Elfride vikkelästi, ilmeisesti ollenkaan haluamatta ottaa omakseen ajatusta, jonka ankaraa vastenmielisyyttä miesten lienee vaikea käsittää. Sitten hän lisäsi, epämieluisan tunteen yhä ollessa mielessä kytemässä: »Luuletteko tosiaankin, että runsaat hiukset ohentuvat helpommin kuin keskinkertaiset?»
»Luulen, todellakin. Minä uskon — olenpa melkein varmakin siitä — että jos voitaisiin saada asiaa koskevia tilastollisia tietoja, niin havaittaisiin, että niillä henkilöillä, joiden hiukset ovat kehnot, on alkujaan ollut runsas tukka, ja että ne, joilla alunpitäen on vain kohtalainen määrä, säilyttävät sen suuremmitta vaurioitta.»
Elfriden huolet sijaitsivat hänen kasvoissaan samoinkuin hänen sydämessäänkin. Naishenkilölle on kenties yhtä kauheata ajatella kauneutensa katoamista kuin maineensa menettämistä. Joka tapauksessa hän näytti yhtä synkältä kuin konsanaan päivän kuluessa.
»Ei pidä olla niin huolissaan pelkän henkilökohtaisen kaunisteen vuoksi», sanoi Knight, äänessä hieman sitä ankaruutta, joka oli ollut alinomainen, ennenkuin Elfride vietteli hänet leppoisaksi.
»Minun mielestäni on naisen velvollisuus olla niin kaunis kuin voi. Jos olisin oppinut, mainitsisin tässä yhteydessä erään roomalaisen kirjailijanne lauselman. Minä tiedän, että sellainen kohta on olemassa, sillä isä on siihen viitannut.»
»'Munditiae, et ornatus et cultus’ jne — sitäkö tarkoitat? Se on eräs
Liviuksen kohta, joka ei millään muotoa asiaa puolusta.»
»Ei, se ei ole se.»