»Olkoon sitten; minulla näet ei ole halua alkaa jälleen kinastella,
Elfie. Voitteko arvata, mistä syystä?»
»En, mutta olen iloinen sen kuullessani», virkkoi Elfride mietteissään. »On kamalaa, kun puhutte sillä tavalla. Millaisen pahan nimen heikkouteni ansainneekin, minun täytyy joka tapauksessa vilpittömästi tunnustaa, että minua kauhistuttaa ajatella tukkani milloinkaan ohentuvan.»
»Tietysti; herkkätunteinen nainen menettää mieluummin järkensä kuin kauneutensa.»
»En välitä, vaikka ivailette ja minua säälimättömästi tuomitsette. Minä tiedän, että tukkani on kaunis; kaikki sanovat niin.»
»Kallein miss Swancourt», vastasi Knight hellästi, »minä en ole väittänyt vastaan. Mutta tiedättehän, mitä on sanottu kauniista näöstä ja kauniista teosta?»
»Neiti Kaunisteko-rukka esiintyy neiti Kaunisnäön rinnalla murheellisena hahmona kaikkien miesten silmissä, teidänkin, mr Knight, vaikka suvaitsette toista haastella», virkkoi Elfride kirpeästi. Sitten hän alensi ääntänsä: »Teidän ei olisi pitänyt vaivautua pelastamaan minua jyrkänteeltä, koska ette suinkaan pidä elämääni paljonkaan arvoisena.»
»Ajattelette kenties, että minun elämäni ei ollut teidän elämänne arvoinen.»
»Se oli kenen hyvänsä elämän arvoinen.»
Hänen kätensä loiskutteli pienessä putouksessa, ja hänen silmänsä suuntautuivat samalle taholle.
»Te puhutte ankaruudestani teitä kohtaan, Elfride. Te olette minulle epäystävällinen, tiedättehän sen.»
»Millä tavoin?» kysyi Elfride keskeyttäen hetkiseksi joutilaan askarruksensa.
»Minä olin vaivautunut etsimään koruja, ja te kieltäydyitte ottamasta niitä vastaan.»
»Entä jos nyt suostun ottamaan?»
»Suostukaa!»
Knight veti taskustaan kotelon tarjoten sitä kolmannen kerran. Elfride otti sen ilomielin. Este oli murtunut, ja merkitsevä lahja oli hänen.
»Minä riisun pois nämä rumat», huudahti Elfride, »ja asetan niiden sijaan teidän antamanne — vai mitä ajattelette?»
»Olisin mielissäni.»
Vaikka saattaakin tuntua epätodennäköiseltä, kun ottaa huomioon, kuinka pitkälle nämä kaksi olivat menneet keskusteluissaan, on sittenkin totta, ettei Knight ollut vielä kertaakaan rohjennut suudella Elfrideä. Hän oli paljoa hitaampi kuin Stephen Smith sellaisissa asioissa. Hän ei ollut siinä suhteessa mennyt pitemmälle kuin Stephenin näkemässä kesämajan kohtauksessa. Koska siis Elfriden poski oli hänelle yhä kielletty hedelmä, hän virkkoi vilkkaasti:
»Elfie, minun tekee mieleni koskettaa tuota viekoittelevaa korvaanne.
Siinä ovat lahjani; sallikaa minun ne kiinnittää.»
Hän epäröi, siten toista yllyttäen.
»Sallitteko minun asettaa edes toisen niistä paikoilleen?» Elfriden kasvot kävivät melkoista lämpöisemmiksi.
»Enpä luule, että se olisi tavanomainen ja oikea menettely», sanoi hän, äkkiä jälleen alkaen askarrella pienessä putouksessa.
Tilanteen tyyntä rauhaa häiritsi lintu, joka tuli juomaan purosta. Katseltuaan, kuinka se pisti nokkansa veteen, pärskytti vettä höyheniinsä ja lensi puuhun, Knight vastasi kohteliaan häikäilemättömästi — se tapa Elfrideä aina miellytti —
»Elfride, nyt voitte yhtä hyvin olla oikeamielinen. Te luullakseni sallisitte minun sitä hieman asetella; sallikaa siis minun se tehdä.»
»Hyvä, minä olen oikeamielinen», virkkoi Elfride luottavaisesti ja katsoi Knightiä suoraan silmiin. Hänelle oli erikoisen mieluista suorittaa pieni vilpittömyyden teko ilman pelkoa. »Minä en välitä, vaikka sen teettekin — minulle sellainen huomaavaisuus on mieluinen. Mutta minä ajattelin, onko oikein sallia teidän se tehdä.»
»Niinpä minä sen teen!» huudahti Knight osoittaen vähäisessä asiassa — joka naisten-miehen silmissä oli korkeintaan tilapäinen mielistelytemppu — sellaista vakavuutta, joka tavataan ainoastaan syvällisissä, naisten kanssa leikittelemään tottumattomissa miehissä ja joka harvinaisuutensa vuoksi on sinänsä arvokkain vero, mitä voidaan antaa, ja erinomaisin kunnianosoitus, mitä voidaan vastaanottaa.
»Olkoon menneeksi», kuiskasi Elfride vastustelematta ja sen enempää tapoja ja tottumuksia ajattelematta. Sitten hän taivutti itseänsä kohti Knightiä, työnsi hiuksensa syrjään ja kallisti päätänsä. Niin tehden hänen käsivartensa ja olkapäänsä pakostakin nojasivat Elfriden poveen.
Molempien tunto näytti tuon kosketuksen johdosta keskittyvän satutuskohtaan. Arkaa tehtäväänsä suorittaessaan Knight koko ajan vapisi kuin nuori lääkäri ensimmäistä leikkausta suoritettaessaan.
»Nyt toinen», kuiskasi Knight.
»Ei, ei.»
»Miksi ei?»
»En oikein tiedä.»
»Sinun täytyy tietää.»
»Kosketus saa minut kovin levottomaksi. Lähdetään kotiin.»
»Älä sano niin, Elfride. Mitä se oikeastaan merkitseekään? Pelkkä mitätön seikka. Käännyhän nyt, rakkaani!»
Elfridellä ei ollut voimia olla tottelematta; hän käänsi päätänsä. Sitten, kummankaan nimenomaisesti sitä aikomatta, heidän kasvonsa lähenivät toisiansa, ja Knight tuki hänen leukaansa ja suuteli häntä.
Knight oli samalla kertaa kaikkein tulisin ja kaikkein kylmäverisin mies. Kun hänen tunteensa uinuivat, hän näytti melkein hidas veriseltä; kun ne olivat hereillä, hän oli suorastaan kiihkeä. Vaikka hän ei ollutkaan aikaisemmin suunnitellut pikaista naimisiinmenoa, hän esitti nyt selvän kysymyksen. Se purkautui ilmi monien vuosien luonnollisen pidättymisen luomin patoutunein voimin.
»Elfride, milloin menemme naimisiin?»
Nuo sanat olivat Elfridelle suloiset; mutta niiden suloisuudessa oli katkera sivumaku. Knightin avomieliset teot, joiden huippukohtana oli tuo suora kysymys, esitetty samana päivänä kuin mrs Jethwayn mieltä korventavat moitteet, merkitsi Elfriden häilyväisyyden sietämättömäksi asiaksi. Salainen rakkaus ei ollut tuntunut sellaiselta ehdottomalta epävakaisuudelta kuin sama rakkaus uhkauksista huolimatta tunnustettuna ja toteutettuna. Knight selitti hänen hämmennyksensä tottumattomuuden ulkonaiseksi ilmaukseksi.
»Minä en vaadi sinulta ratkaisua nyt, kultaseni», sanoi hän, huomatessaan ettei Elfride nähtävästi tulisi antamaan selvää vastausta. »Ota itsellesi ajatusaikaa.»
Kunniallisempi mies kuin Knight ei varmaankaan ole koskaan kokenut naisen rakkautta ja petollisuutta. Voipa sanoa, että hänen sokeutensa sitä osaltaan todisti, sillä lemmenseikoissa ilmaistu oveluus osoittaa useimmiten yleistä halpamaisuutta. Suuren tunteen kerran otettua hänet valtoihinsa Knightin äly oli menettänyt kaiken vaikutusvoimansa. Knight oli rakastajana harvasyisempi ja mutkattomampi kuin hänen ystävänsä Stephen, joka muilta kyvyiltänsä oli häneen verrattuna pintapuolinen.
Virkkamatta enempää heidän avioliittoansa koskevasta asiasta, Knight piti Elfrideä hieman loitommalla ikäänkuin suurta kukkavihkoa ja silmäili häntä kriitillisin hellän kiintymyksen tuntein.
»Sopiiko kaunis lahjasi minulle?» kysyi Elfride, liikutuksen kyynelet silmäripsissä.
»Epäilemättä, erinomaisesti!» vastasi hänen rakastajansa kevyempään sävyyn saadakseen hänet rauhoittumaan. »Sinun pitäisi ne nähdä; sinä näytät heleämmältä kuin milloinkaan ennen. Ajattelehan, että minä olen voinut saada aikaan sellaisen hyvän muutoksen!»
»Olenko tosiaankin sievä? Olen iloinen sinun puolestasi. Tahtoisinpa nähdä itseni.»
»Sitä et voi. Sinun täytyy odottaa, kunnes ehdimme kotiin.»
»Minä en mitenkään jaksa odottaa niin kauan», virkkoi Elfride nauraen.
»Näetkös: tässä on keino!»
»Niin tosiaan! Hyvin tehty, naisen äly!»
»Pitele minua!»
»Mielelläni.»
»Ethän anna minun veteen pudota?»
»En missään tapauksessa.»
Putouksen alla puro levisi pieneksi tyyneksi suvannoksi. Knight tuki
Elfrideä, joka kumartui katselemaan kuvajaistansa.
»Minä näen itseni. Tosiaankin, yritinpä kuinka hartaasti tahansa, minä en voi olla ihailematta itseäni niiden kaunistamana.»
»Miksi et ihailisi. Mutta kuinka voitkaan olla niin mieltynyt koruihin? Luulenpa, että saat minutkin siihen vikaan. Minä vihasin kaikkea sellaista, ennenkuin opin sinut tuntemaan.»
»Minä pidän koruista, koska haluan ihmisten ihailevan, mitä omistat, ja kadehtivan sinua ja sanovan: 'Tahtoisinpa olla hänen sijassaan’.»
»Minä otaksun, ettei minulla ole enää syytä väittää vastaan. Ja kuinka kauan aiotkaan itseäsi siinä katsella?»
»Kunnes sinä väsyt minua pitelemään, eikö niin? Kuulehan, minun tekee mieleni kysyä sinulta jotakin.» Hän kääntyi. »Sanohan nyt totuuden nimessä: mikä hiusten väri on sinulle nyt mieluisin?»
Knight ei vastannut heti.
»Sano: vaalea, sano!» kuiskasi Elfride pakottaen. »Älä sano tumma, niinkuin silloin.»
»Vaaleanruskea siis. Juuri se väri, jonka näen armaani hiuksissa.»
»Tosiaanko?» kysyi Elfride pitäen ilahduttavana totena sitä, minkä tiesi olevan mielistelyä.
»Niin.»
»Ja samoin siniset silmät, eikä ruskeat? Myönnä, myönnä!»
»Yksi peruutus riittää tämän päivän osalle.»
»Ei, ei.»
»Olkoon menneeksi: siniset silmät.» Knight nauroi ja veti hänet luoksensa ja suuteli häntä jälleen suorittaen sen niin hellävaroen kuin hedelmäinkorjaaja, joka rypäieterttua koskettaessaan varoo tärvelemästä sen pinnan härmää.
Elfride vastusteli hänen yrittäessään uutta suuteloa, heitti päätänsä ja sai hatun ja hiukset hieman epäjärjestykseen. Tuskin tietäen, mitä hetken hämmingin vallassa lausui, hän huudahti, vieden äkkiä kätensä korvalleen:
»Ah, meidän pitää varoa! Minä kadotin toisen korvarenkaani tällaisessa tapauksessa.»
Hän oli tuskin ehtinyt käsittää omat merkitsevät sanansa, kun hänen kasvoihinsa levisi huolestunut ilme ja hän sulki huulensa, ikäänkuin olisi yrittänyt saada sanat takaisin.»
»Millaisessa tapauksessa?» kysyi Knight hämmästyneenä.
»Oh, näin ulkosalla istuessani», vastasi Elfride nopeasti.
XXIX
On lokakuun alkupuolen ilta, ja mitä pehmein syksyinen auringonlasku levittää valoansa yli Lontoon, aina sen etäisimpiin itäisiin kolkkiin saakka. Silmän ja leimuavan lännen välimaalla kohoavat savupatsaat tyyneen ilmaan kuin korkeat puut. Kaikki varjokohdat näyttävät hämyisen sinisiltä.
Mr ja mrs Swancourt ja Elfride katselevat näitä hohtoisia ja synkkiä vastakohtia erään London Bridgen läheisyydessä sijaitsevan suuren hotellin ikkunasta. He ovat palanneet vierailulta St. Leonardsissa asuvien tuttaviensa luota ja viipyvät kotimatkallaan pari päivää pääkaupungissa.
Knight käytti saman ajan matkustamalla Jerseyn ja St. Malon kautta
Bretagneen. Sitten hän kulki halki Normandian ja palasi hänkin
Lontooseen saapuen sinne kaksi päivää myöhemmin kuin Elfride ja hänen
vanhempansa.
Tuo lokakuun ilta näki siis kaikki jälleen koolla mainitussa hotellissa, josta he olivat ennakolta tilanneet itselleen asunnon. Iltapäivän kuluessa Knight oli käynyt asunnossaan Richmondissa vaihtamassa matkalaukkujensa sisältöä, ja kun hän sieltä palasi, johdatti hotellin palvelija maailman onnellisimman miehen siihen huoneeseen, jossa Elfride ja hänen äitipuolensa istuivat päivän väsyttävien ostoretkien jälkeen.
Elfride oli matkasta huolimatta entisellään; Knight oli ruskea kuin pähkinä. He olivat kohta kahden kesken eräässä huoneen nurkassa. Nyt, kun kalliit lupauksen sanat oli lausuttu, nuori tyttö ei ajatellutkaan tehdä itseään arvokkaammaksi käyttelemällä sellaista varovaisuusjärjestelmää, jota kehittyneemmät neitoset viljelevät. Hänen rakastajansa oli jälleen hänen luonansa, ja se riitti: Elfride oli hänen koko sydämestään.
Päivällisestä suoriuduttiin aivan pian. Kun sitten oli aluksi juteltu viimeksikuluneen ajan tapahtumista, he ryhtyivät jälleen käsittelemään huomenna suoritettavaa kotimatkaa.
»Kuinka rasittava tuleekaan taas olemaan matka Etelä-Devonin helteisessä ilmassa — minä olen kovin peloissani huomispäivän vuoksi!» sanoi mrs Swancourt. »Toivoin jo sään viilentyvän.»
»Oletteko milloinkaan matkustaneet vesitse?» kysyi Knight.
»Emme milloinkaan — tarkoitan: emme koskaan rautateiden rakentamisen jälkeen.»
»Jos voitte käyttää matkaan päivän lisää, niin ehdotan merimatkaa», sanoi Knight. »Kanaali on nyt tyyni kuin järvi. Me saavumme Plymouthiin luullakseni neljässäkymmenessä tunnissa, ja laivat lähtevät ihan tästä sillan alapuolelta» (hän viittasi olkansa taakse itäänpäin).
»Sitä kelpaa kuulla!» sanoi kirkkoherra.
»Käteenotettava ajatus, epäilemättä», virkkoi hänen puolisonsa.
»Rannikkoalukset ovat tietenkin sangen vaatimattomat», sanoi Knight.
»Mutta ettehän sitä pane pahaksenne?»
»Emme suinkaan.»
»Salonki niissä on sellainen kuin yhdeksännen luokan maaseutukaupungin kalatori, mutta eihän sekään haittaa.»
»Mitäpä tuosta. Kun olisimme johtuneet aikaisemmin asiaa harkitsemaan, olisimme voineet käyttää lordi Luxellianin huvipurtta. Mutta eipä haittaa, lähdetään vain. Niinpä ei tarvitse huomenna retuuttaa junassa halki koko Lontoon; puhumattakaan siitä, että rautatiellä on vaarassa joutua ylimääräisten junien murskaamaksi — jos saa uskoa sanomalehtiä, ei vaara ole tähän vuodenaikaan kovinkaan vähäinen.»
Elfridekin piti ajatusta oivallisena. Seuraavana aamuna siis nähtiin kahdet ajurinrattaat pyrkimässä kohti virran rantaa.
Ensimmäisissä ajoneuvoissa olivat matkustajat itse, toinen kuljetti heidän matkatavaroitansa, joita valvomassa oli mrs Snewson, mrs Swancourtin — ja viimeksikuluneiden kahden viikon aikana myöskin Elfriden kamarineiti. Vaikka näet nuorempi lady ei ollut milloinkaan tottunut sellaiseen pukeutumista edistävään henkilöön, äitipuoli pakotti hänet sellaisen virkailijan näennäiseen käyttelyyn heidän ollessaan poissa kotoa.
Kuormarattaita, tavarakääröjä ja mitä erilaisimpia tuoksuja alkoi vähitellen olla niin runsaasti, että ajoneuvot pääsivät vain erinomaisen hitaasti etenemään. Toisinaan oli välttämätöntä kerrassaan pysähtyä odottamaan, kunnes raskaat kuormarattaat, joita parhaillaan purettiin, saatiin siirretyksi pois tieltä, mikä toimitus ei suinkaan tapahtunut ilman melkoista sadattelua ja meteliä. Kirkkoherra pisti päänsä vaunujen ikkunasta.
»Me olemme varmaan ajaneet väärään», sanoi hän kovin huolestuneena ja vetäen päänsä takaisin. »Ei näy yhtään muuta kunnollista ajoneuvoa. Minä olen kuullut, että tässä Lontoon osassa on kamalia luolia, joihin ihmisiä houkutellaan surmattaviksi — ei suinkaan ajomies liene sellaisessa juonessa?»
»Ei, ei. Kaikki on niinkuin olla pitääkin», virkkoi Knight, joka istui
Elfriden vieressä tyynenä kuin kasteinen ehtoo.
»Minä päättelen vain sen nojalla, mitä omin silmin näen», sanoi kirkkoherra vieläkin huolestuneempana. »Tämä ei voi olla Lontoosta Plymouthiin vesitse johtava valtatie, koska tämä tie ei johda kerrassaan mihinkään. Me jäämme laivastamme ja samoin junasta — sitä minä pelkään.»
»Voitte luottaa siihen, että olemme oikeassa. Nytpä jo olemmekin perillä.»
Samassa ajuri aukaisi vaunujen oven.
Kohta vaunuista astuttuaan he havaitsivat ankaran kiistan olevan käynnissä ajomiehen ja kantajajoukon kesken, joka oli hänet piirittänyt yrittäen päästä käsiksi matkalaukkuihin. Mrs Snewsonin kädet näkyivät taivasta kohti kohotettuina sekamelskan keskeltä. Knight kävi urhoollisesti luo ja sai ankaran taistelun jälkeen joukon vähenemään kahdeksi kantajaksi, joiden hartioille ladottuina matkatavarat katosivat kohti laiturinreunaa hämmästyttävän nopeasti.
Sitten kuuluivat saman veljeskunnan toiset jäsenet huhuilevan venhemiehille, joita saapui laiturin kupeeseen kolme. Kun kaksi heistä oli kukistettu, vierivät matkatavarat jäljellejääneeseen.
»Enpä ole eläissäni nähnyt tuollaista kamalaa näkyä — en milloinkaan!» sanoi mrs Swancourt venheeseen kömpien. »Ei miekka ja nälänhätäkään voi olla hirmuisempi. Minä luulin tuollaisten tapojen vallitsevan ainoastaan mannermaan satamissa. Etkö ole ihmeissäsi, Elfride?»
»En erikoisesti», vastasi Elfride hohtaen siinä ympäristössä niinkuin sateenkaari sumuisella taivaalla. »Onhan se uutta ja sikäli huvittavaa.»
»Missä ihmeessä onkaan meidän höyrylaivamme?» tiedusteli kirkkoherra.
»Minä en totisesti näe mitään muuta kuin laivahylkyjä.»
»Tuolla takana», vastasi Knight. »Kohta pääsemme sen viereen.»
Heidän etsintänsä esine tuli pian näkyviin — suuri, kömpelö ruho, joka ei näyttänyt viiteenkymmeneen vuoteen kokeneen värisiveltimen kosketusta. Se lepäsi siinä toisen ihan samanlaisen vieressä, ja kannelle johtavat portaat olivat niiden välisessä solassa, joka oli tuskin puolentoista kyynärän levyinen toisesta päästä ja vähitellen kapeni olemattomiin. Heidän saapuessaan tuohon ahtaaseen solaan eräs loistavasti maalattu kilpailija ui virtaa alas kuin korska ratsu aiheuttaen sellaisia aaltoja ja läiskeitä, että heidän hauras ruuhensa keikkui kuin kaarnankappale, kirkkoherra ja hänen puolisonsa heilahtelivat puolelle ja toiselle, ja laivain kupeista kimpoavat laineet loiskivat heidän syliinsä.
»Kauheata! Kauheata!» mutisi mr Swancourt itsekseen ja virkkoi sitten ääneen: »Minä luulin, että astumme alukseen laiturilta. Enpä tosiaankaan tiedä, olisinko tullut, jos osasin tämän vastuksen aavistaa.»
»Jos välttämättä pitää pärskyä, niin voisihan toki pärskyä puhdasta vettä», sanoi vanha rouva pyyhkien vaatteitansa taskuliinallaan.
»Toivottavasti siihen uskaltaa nousta», jatkoi kirkkoherra.
»Isä kulta! Etpä ole kovin urhoollinen!» huudahti Elfride hilpeästi.
»Urhoollisuus osoittaa vain havainnon tylsyyttä», vastasi mr Swancourt ankarasti.
Mrs Swancourt nauroi, ja Elfride nauroi, ja Knight nauroi, ja keskellä tuota iloa kuului mies huutavan heille heidän yläpuoleltansa; he havaitsivat olevansa Julian kupeessa ja nousivat vaivalloisesti sen kannelle.
Koska havaittiin, että luodevetten mataluus teki mahdottomaksi lähteä ennenkuin tunnin kuluttua, niin Swancourtit, joilla ei ollut muutakaan tekemistä, silmäilivät joutessaan sinipaitaisia miehiä, jotka pikilankaa käytellen suorittivat salaperäisiä korjaustöitä. Sitten he kääntyivät silmäilemään auringonlaskun aalloille luomia väriläikkiä, jotka kuparinhohtoisina siinä karkelivat häikäisten katselijan silmää. Sitten he kuuntelivat läheisen nostokurjen ratinaa tai ohikulkevien höyrylaivojen puhkumista, joka häipyi kuulumattomiin niiden kauemmaksi ehtiessä tai laivankansilta kuuluvia erilaisten ammattilaisten työhuutoja, jotka kaikki noudattivat samaa kaavaa: »O-hii-o-hei!»
Puoli yksitoista; ei ole vieläkään lähdetty. Mr Swancourt huokasi väsymyksen huokauksen ja alkoi tarkastella kanssamatkustajiansa. Heidän kasvoissaan ei tosiaankaan ollut mitään katselemista. Odottamisen ilme oli niissä niin ehdoton, ettei mitään muuta voinut erottaa. Elämä tuntui pysähtyneen, kunnes Kaitselmus näkisi hyväksi antaa veden nousta ja päästää heidät lähtemään.
»Olen tässä miettinyt», sanoi Knight, »että olemme joutuneet kuningaskunnan harvinaisimpien henkilöiden joukkoon. On yleensä perin vaikea löytää yksilöä, joka ei pidä omaa aikaansa kalliina. Täällä me näemme suuren määrän sellaisia kärsivällisiä ja onnellisia olentoja. Kulkijoita, jotka on tarkoin erotettava matkustajista.»
»Mutta ne ovat varmaan nautinnonetsijöitä, joille aika ei merkitse mitään.»
»Eipä suinkaan. Ne nautinnonetsijät, joita valtareiteillä tapaamme, pyrkivät syöksymään eteenpäin vieläkin nopeammin kuin kauppamatkustajat. Mutta nämä henkilöt eivät menetä ainoastaan aikaansa tätä tietä kulkiessaan, vaan hankkivat itselleen vielä tilaisuuden meritaudista nauttimiseen.»
»Voiko se olla mahdollista?» kysyi kirkkoherra pahaa peläten. »Varmaankaan ei, mr Knight, sillä olemmehan tässä Englannin kanaalissa — oman kynnyksen edessä, jos niin sopii sanoa.»
»Salmet ovat sangen vetoisia paikkoja, ja Kanaali on toisten kaltainen.
Se pilaa merimiesten mielenlaadun. Filosofit ovat laskeneet, että
Kanaalista kaikuu ilmoille enemmän sadatuksia kuin kaikilta viideltä
valtamereltä yhteensä.»
Nyt he tosiaankin lähtevät, ja kaikkien matkustajien elottomat katseet elpyvät kohta. Mies, joka on raivokkaasti vetänyt laivaan köyttä, josta ei näyttänyt loppua tulevankaan, lopettaa työnsä, ja he liukuvat Thames-virran mutkaista uomaa alaspäin.
Elfridelle avautui kaikkialla mielenkiinnon lähteitä; niin tässäkin.
»Käyhän se nyt päinsä», virkkoi mrs Swancourt, kun he olivat ehtineet avoimelle merelle, »mutta enpä voi sanoa matkan minua tähän saakka erikoisesti miellyttäneen.» Nyt oli alkanut hieman tuulla, ja se virkisti häntä samoinkuin hänen nuorempia matkakumppaniansa. Kirkkoherraan se valitettavasti vaikutti aivan toisin: hänen värinsä muistutti aprikoosihyydelmää, missä siellä täällä näkyy vadelmaläikkiä, hän valitti voivansa pahoin ja hävisi näkyvistä.
Iltapäivä kului. Mrs Swancourt istui ystävällisesti erillään lukemassa, ja kihlattu pari sai olla kahden kesken. Elfride nojasi luottavasti Knightin käsivarteen ja oli ylpeä saadessaan hänen kanssaan käyskellä kannella edestakaisin tai mennä hänen kanssaan kokkaan ja nojata siellä kaidepuuhun laskevan auringon vähitellen vaipuessa sitä vastaan nousevaan valtavaan hallavaan pilveen, jonka päärme värjäytyi kullanhohtoiseksi.
Elfride oli lapsellisen vilkas ja iloinen, vaikka tunsikin melkoista hämminkiä siinä kulkiessaan Knightin kanssa toisten matkustajien nähden, koska tämä oli ensi kerta, jolloin hän näyttäytyi julkisesti sellaisen suojaajan seurassa. »Luulenpa, että he ovat kateellisia ja juttelevat meistä», kuiskasi hän Knightille, salaa hymyillen.
»Eipä suinkaan», vastasi Knight huolettomasti. »Miksi he meitä kadehtisivat ja mitäpä he voivat sanoa?»
»Ei mitään pahaa, tietenkään», sanoi Elfride, »korkeintaan jotakin tämäntapaista: 'Kuinka onnelliset ovatkaan nuo kaksi! Tuo naishenkilö on nyt varsin ylpeä.’ Pahinta on», jatkoi hän ylen tuttavallisesti, »että kuulin noiden kahden kriketinpelaajan sanovan: 'Hän on hienoin tyttö koko laivassa.’ Mutta ethän siitä nyt välitä, Harry?»
»Olisin tuskin luullut sinunkaan välittävän, vaikka et olisi sitä minulle kertonutkaan», vastasi Knight ylen leppoisasti.
Elfride ei väsynyt kyselemään sulhaseltaan ja ihailemaan hänen vastauksiansa, olivatpa ne hyviä, huonoja tai siltä väliltä. Ilta pimeni ja yö saapui, ja he näkivät valoja välkkyvän taivaalta ja taivaanrannalta.
»Katsohan nyt tuota edessämme näkyvää hopeista hohdetta. Odota hieman, niin saat nähdä, mistä se tulee.»
Elfride odotti muutamia minuutteja ja näki sitten kaksi valkoista valoa sukeltavan esiin kallion kupeelta.
»Ovatpa ne häikäisevän kirkkaat! Minkä merkkinä ne ovat?»
»South Forelandin; äsken ne olivat rantakallion peitossa.»
»Mikä on tuo tasainen tuikejuova — arvatenkin jokin kaupunki?»
»Se on Dover.»
Koko tämän ajan ja myöhemminkin valaisivat lauhkeat kalevantulet aluksen reittiä, heittäen hohteina heidän kasvoihinsa heidän siinä edestakaisin astellessaan, valaisten vedenpintaa ja osoittaen taivaanrannan terävänä viivana.
Elfride nukkui sikeästi sen yön. Hänen ensimmäisenä mieltähivelevänä ajatuksenaan oli aamulla se, että Knight oli aivan yhtä lähellä kuin kotona Endelstowissa, ja hänen ensimmäinen näkemänsä, kun hän hytin ikkunasta kurkisti, oli äkkijyrkkä Beachy Head, joka hohteli valkoisena heleän aamuauringon valossa. Kaunis päivänkoitto muutti kuitenkin pian näköänsä. Merelle laskeutui kylmä tuulenhenki ja haalea sumu, jotka uhkasivat päivän muodostuvan kolkoksi.
Heidän lähestyessään Southamptonia mrs Swancourt tuli ilmoittamaan miehensä olevan niin sairaan, että halusi päästä maihin ja suorittaa lopun matkaa rautateitse. »Hän paranee ihan kerrassaan, kunhan pääsee jälleen maankamaralle. Mitä teemme — lähdemmekö hänen mukaansa, vai jatkammeko matkaamme niinkuin olimme ajatelleet?»
Elfride oli miellyttävässä paikassa sateenvarjon alla, jota Knight piteli suojatakseen häntä tuulelta. »Emmehän lähde maihin!» sanoi hän pelästyneenä. »Sehän olisi vahinko!»
»Varsin hyvin sanottu», virkkoi mrs Swancourt viekkaasti, kuin lapselle. »Kas vain, tuuli on luonut hänen poskipäihinsä väriä, meri on lisännyt hänen ruokahaluansa ja iloisuuttansa ja joku, kuka lieneekään, hänen onneansa. Niin kyllä, olisi varmaan vahinko.»
»Minun onnettomuuteni on, että minulle aina puhutaan ikäänkuin jalustalta», huokasi Elfride.
»Niin, me teemme niinkuin tahdotte, mrs Swancourt», sanoi Knight, »mutta —»
»Minä itse jäisin mieluimmin laivaan», keskeytti vanha rouva. »Ja mr
Swancourt haluaa nimenomaan matkustaa yksin. Asia on niinmuodoin selvä.»
Kirkkoherra, jonka väri nyt oli kellervänharmaa, laskettiin maihin ja parani ihan entiselleen.
Istuessaan yksin eräässä laivan kulmassa Elfride näki viimeisten laivalle tulijoiden joukossa saapuvan erään hunnutetun naisen. Hänellä oli yllään musta silkkipuku ja tumma hartiahuivi käsivarrellaan. Nainen ei kääntynyt ollenkaan häneen päin, vaan suuntasi kulkunsa siihen osastoon, jossa toisen luokan hytit sijaitsivat. Koko se verevyys, jonka mrs Swancourt oli kiittäen maininnut, katosi Elfriden poskista, ja hän vapisi.
Hän kiiruhti laivan toiselle laidalle, missä mrs Swancourt seisoi.
»Lähdetään sittenkin rautateitse isän keralla», pyysi hän vakavasti.
»Minä lähtisin mieluummin hänen kanssaan — emmekö lähde?»
Mrs Swancourt silmäili hetkisen ympärilleen, ikäänkuin ei olisi tietänyt, mitä tehdä. »Liian myöhäistä!» huudahti hän sitten. »Miksi et sanonut sitä aikaisemmin, kun meillä vielä oli aikaa yllin kyllin?»
Julia oli parhaillaan lähtemässä, koneet olivat käynnissä, ja he liukuivat hitaasti pois satamasta. Ei auttanut muuta kuin jäädä, ellei tahtonut pysähdyttää Juliaa, ja se olisi ollut suuri häiriö. Elfride luopui aikeestaan ja alistui tyynesti kohtaloonsa. Hänen onnensa oli nyt pahasti häiriytynyt.
Se nainen, jonka saapuminen oli siinä määrin hänen mieltänsä hämmentänyt, muistutti nimenomaisesti mrs Jethwaytä. Hän tuntui ahdistelevan Elfrideä kuin varjo. Yritettyään vähän aikaa turhaan selvittää itselleen, miksi mrs Jethway piti häntä silmällä, Elfride päätti ajatella, että jos tulija tosiaankin oli leski, kohtaus oli satunnainen. Hän muisti tuon rauhattoman lesken usein käyvän Southamptonin lähellä sijaitsevassa kylässä, joka oli hänen alkuperäinen kotipaikkansa, ja mahdollista oli, että hän oli valinnut merimatkan säästääkseen kulunkeja.
»Mikä sinua vaivaa, Elfride?» kysyi Knight seisahtuen hänen eteensä.
»Eipä mikään; olenhan vain sangen masentunut.»
»Sitä en ihmettele; satama oli tosiaankin masentava. Tuntui siltä kuin olisimme olleet kaikkea ympärilläolevaa alempana ja huonompia. Mutta pian me jälleen pääsemme merituuleen, ja se virkistää sinua, rakkaani.»
Ilta tuli, ja pimeä taajeni heidän kulkiessaan pois Southamptonin lahdesta ja läpi Solentin salmen. Elfriden mieli oli siinä määrin hämmentynyt, ettei hänessä ollut jälkeäkään edellisen päivän hyvätuulisuudesta. Sääkin oli käynyt synkemmäksi, sillä vaikka aamuiset sadekuurot olivat tauonneet, taivasta peittivät yhä tiheät lyijynharmaat pilvet. Kuinka kaunis olikaan ollut auringonlasku, kun he edellisenä iltana kiersivät North Forelandin! Nyt oli mahdotonta sanoa, milloin aurinko oikeastaan meni mailleen. Knight käyskeli hänen kerallaan ja ollen jo tottunut hänen äkkinäisiin mielialanvaihdoksiinsa jätti tutkimatta asian varsinaisen syyn.
Elfride silmäili salaa aluksen toiseen päähän. Mrs Jethway tai hänen kummittelijansa istui perässä — katse kiinteästi Elfrideen suunnattuna.
»Lähdetään kokkaan», sanoi Elfride nopeasti Knightille. »Katsohan, tuo mies sijoittaa lyhtyjä yöksi.»
Knight suostui. He katselivat, kuinka punaiset ja viheriät lyhdyt kiinnitettiin laivan sivuille ja valkoinen valo kohotettiin mastonhuippuun. Sitten he käyskelivät edestakaisin, kunnes kiihtyvä tuuli teki sen huvin hankalaksi. Elfride katsahti toisinaan salaa perän puoleen nähdäkseen oliko hänen vihollisensa tosiaankin siellä. Nyt ei ollut ketään näkyvissä.
»Lähdemmekö alas?» kysyi Knight huomatessaan kannen melkein autioksi.
»Emme huoli lähteä», vastasi Elfride. »Jos viitsit noutaa minulle peitteen mrs Swancourtilta, niin jäämme tänne, ellei sinulla ole mitään sitä vastaan.» Hänen mieleensä oli äsken johtunut se pelko, että mrs Jethwayksi otaksuttu henkilö voi olla ensimmäisen luokan matkustaja, ja hän pelkäsi sattumalla kohtaavansa hänet.
Knight toi peitteen, ja he istuutuivat tuulenpuolelle suojaverhon taakse Wight-saaren majakan kahden silmän parhaillaan vilkahtaessa näkyviin pimeästä ja sen suippojen huippujen kohotessa haamujen tavoin vasten taivasta. Oli lähdettävä alas aterioimaan, ja Elfride tunsi erinomaista helpotusta havaitessaan, ettei mrs Jethwaystä näkynyt siellä jälkeäkään. Sitten he jälleen nousivat kannelle, kunnes mrs Snewson kömpi sinne tuoden mrs Swancourtilta sen viestin, että hänen mielestään oli aika Elfriden lähteä makuulle. Knight saatteli hänet alas ja palasi viettääkseen vielä vähän aikaa kannella.
Elfride riisui osan vaatteitansa, paneutui makuulle ja vaipui pian tajuttomaksi, vaikka hänen unensa olikin kevyt. Hän ei tietänyt, kuinka kauan oli nukkunut, kun hänestä vähitellen alkoi tuntua siltä kuin olisi joku kuiskaillut hänen korvaansa.
»Te olette, hyvissä suhteissa häneen, minä näen sen. Hyvä, ärsyttäkää minua nyt, mutta minun päiväni on tuleva, sen saatte nähdä.» Tuo näytti olevan lausuman sisältönä, tai muut sentapaiset, mutta samaamerkitsevät sanat.
Elfride kavahti valveille ja oli kauhuissaan. Hän tiesi, että nuo sanat, jos ne todellakin oli lausuttu, voivat olla ainoastaan mrs Jethwayn lausumat.
Lamppu oli sammunut; oli ihan pimeä. Viereisellä makuusijalla kuului hänen äitipuolensa raskaasti hengittävän, kauempana mrs Snewson vieläkin raskaammin. Siinä olivat hytin ainoat varsinaiset asukkaat, joten mrs Jethwayn oli täytynyt tulla salaa sisään ja peräytyä jälleen pois, ellei hän mahdollisesti ollut sijoittunut Snewsonin vieressä olevalle tyhjälle sijalle. Peläten, että niin oli laita, Elfride joutui sitäkin suuremman levottomuuden valtaan, sillä kuinka olisikaan laivan toisessa päässä oleva vieras voinut hyttiin tunkeutua? Voiko se kenties olla pelkkää unta?
Elfride kohottautui vuoteessaan ja katsoi ulos ikkunasta. Meri pauhasi vasten laivan kylkeä hänen pääpuolessaan ulottuen siitä sumuisena ja huokailevana epämääräiseen etäisyyteen saakka, ja kaukana kaiken tuon yläpuolella paistoi kaksi valoa vilkkumattomien tähtien tavoin. Melkein peläten kääntää kasvojansa, koska mrs Jethway saattoi ilmaantua hänen viereensä, Elfride mietti, herättäisikö Snewsonin seurakseen. Laivakello soi, ja hän kuuli ääniä saaden siitä hieman rohkeutta. Ei ollut toistaiseksi syytä herättää Snewsonia.
Elfride ei missään tapauksessa voinut enää jäädä hyttiin ollen aina vaarassa joutua tuon kamalan kuiskeen häiritsemäksi. Hän pukeutui kiireesti, lähti käytävään, näki salongin ovella palavan heikon valon, löysi sen avulla portaat ja nousi kannelle. Paikka oli kolkko, ihan toisenlainen kuin päivän aikaan. Hän näki kompassihytistä kiiltelevän valon ja ruorissa olevan miehen epämääräiset ääriviivat sekä erään olennon laivan laidalla. Ketään muuta ei ollut koko kannella näkyvissä.
Olipa sentään — kaksi miestä kannenkatoksen luona. Toinen heistä osoittautui Harryksi, toinen laivamieheksi. Elfride oli varsin iloinen ja havaitsi lähemmäksi tultuaan, että he siinä hiljalleen haastelivat meriasioista. Elfride tuli luo ja pisti kätensä Knightin kainaloon, osittain hellyyden vuoksi, osittain tukea saadakseen.
»Elfie! Etkö olekaan nukkumassa?» kysyi Knight väistyttyään pari askelta syrjemmälle hänen kanssaan.
»En; minä en voi nukkua. Saanko jäädä tänne? Alhaalla on niin synkkää ja — ja minä pelkäsin. Missä nyt olemme?»
»Ihan Portlandin kärjen kohdalla. Tuolla välkkyvät valot meitä varten. Tämä on kamala kohta myrskyisenä yönä. Ja näetkö oikealla puolella tuon pienen valkoisen valon, joka nousee ja laskee? Se on loistolaiva, joka sijaitsee vaarallisen särkän luona, missä moni hyvä alus on pirstoutunut. Sen ja meidän välissä on alue, jossa vastakkaiset merivirrat kohtaavat toisensa muodostaen pyörteitä — alue, joka on kauneimmankin sään aikana hankala, mutta tuulella hirmuinen. Tuo tumma, synkkä raja, jonka erotamme vasemmalla, on West Bay; rannempana on sen jatkona Chesil Beach.»
»Mitä on kello, Harry?»
»Hieman yli kahden.»
»Lähdetkö alas?»
»En; en tänä yönä. Hengitän mieluummin raitista ilmaa.»
Elfride ajatteli, ettei Knight kenties ollut mielissään siitä, että hän saapui niin ajattomalla ajalla. »Minäkin jäisin mielelläni tänne, jos sallit», sanoi hän pelokkaasti. »Minun tekee mieleni kysyä sinulta jotakin.»
»Jos sallin, Elfie!» virkkoi Knight kiertäen käsivartensa hänen ympärilleen ja vetäen hänet lähemmäksi. »Minä olen kaksin verroin onnellinen, kun sinä olet vieressäni. Niin, me jäämme tänne näkemään päivänkoittoa.»
He lähtivät jälleen suojaiseen paikkaansa, istuutuivat ja kietoutuivat peitteeseen kuten aikaisemminkin.
»Mitä ajattelit minulta kysyä?» tiedusteli Knight heidän siinä keinuessaan.
»Oh, en mitään erinomaista — kenties sellaista, mitä minun ei pitäisi kysyä», virkkoi Elfride epäröiden. Hänen äkillisenä halunaan oli ollut saada tietää, oliko Knight milloinkaan ennen ollut aikeissa mennä naimisiin. Jos oli ollut niin laita, niin Elfride aikoi sen nojalla kertoa hänelle hieman Stephenistä ja itsestään. Mrs Jethwayn merkitsevät sanat olivat vaikuttaneet tyttöön siinä määrin masentavasti, että hän itsekin nyt kuvaili mieleensä pakoansa mitä synkimmin värein ja halusi keventää tuntonsa taakkaa heti tapahtuvan tunnustuksen avulla. Jos Knight itse oli joskus ollut varomaton, niin Elfride toivoi hänen suovan hänelle kaikki anteeksi.
»Minä tahdoin kysyä sinulta», jatkoi Elfride, »oletko — oletko milloinkaan ennen ollut kihloissa.» Sitten hän lisäsi värähtävin äänin: »Minä toivon, että olet ollut — minä tarkoitan, etten ollenkaan välitä, vaikka oletkin ollut.»
»En, minä en ole milloinkaan ollut kihloissa», vastasi Knight viipymättä, sydämellisesti. »Elfride», — hänen sanoissaan oli eräänlainen onnellisen ylpeyden sävy — »minä olen kaksitoista vuotta sinua vanhempi, olen nähnyt paljon maailmaa ja tavallani myöskin seuraelämää, aivan toisin kuin sinä. Mutta sittenkään minä en ole sinulle niin soveltumaton kuin voivat kuvitella ankaramieliset henkilöt, jotka otaksuvat ikäeron varmasti merkitsevän samanlaista eroa lemmenkokemusten lukumäärään nähden.»
Elfrideä puistatti.
»Sinua viluttaa — onko tuuli liian kylmä?»
»Ei», vastasi Elfride synkästi. Se luulo, joka oli ollut hänen toivonsa ankkurina, oli osoittautunut vääräksi. Tuo poikkeuksellisen luonteen kokemuksia koskeva tiedonanto, joka olisi kaksi vuotta sitten saanut hänet riemuitsemaan, koski häneen nyt kuin halla.
»Ethän moiti minua siitä, että kysyin?» jatkoi Elfride.
»Enpä suinkaan — en ollenkaan.»
»Etkö siis ole suudellut useita naisia?» kuiskasi Elfride toivoen hänen tunnustavan suudelleensa ainakin sataa.
Hetki, olosuhteet ja näkymö olivat sellaiset, että ne saivat pidättyvimmänkin tekemään tunnustuksia. »Elfride» kuiskasi Knight vastaukseksi, »on omituista, että tuota kysyt. Mutta minä vastaan sinulle, vaikka en ole milloinkaan ennen sellaisista asioista puhunut. Minä olen ollut sangen omituinen vältellessäni naisia. En ole milloinkaan suudellut ketään muuta naista kuin sinua ja äitiäni.» Kahdenneljättä vuoden ikäinen mieleltään kokenut mies häpesi kuin poikanen tuota tunnustaessaan.
»Mitä? Etkö ole suudellut ketään?» sopersi Elfride.
»En; en ketään.»
»Sepä kovin merkillistä!»
»Niin; vastakkainen kokemus lienee tavallisempi. Mutta niille, jotka ovat huomioineet omaa sukupuoltansa niinkuin minä, tällainen tapaus ei ole erinomainen. Kaupunkien miehet ovat naisten suosikkeja — se on edellytys — ja pintapuoliset henkilöt eivät ajattele riittävän kauas havaitakseen, että voi olla olemassa yksinäisiä poikkeustapauksia.»
»Ylpeiletkö siitä, Harry?»
»Enpä suinkaan. Joitakin vuosia olen toivoellut, että olisin kulkenut teitäni ja saanut oman osani niinkuin kevytmielisemmät miehet. Olen ajatellut, kuinka monta onnellista kokemusta olen menettänyt, kun en ole milloinkaan kosinut.»
»Minkätähden siis olet pidättynyt?»
»Sitä en osaa sanoa. En luule, että se on johtunut luonnonlaadustani; olosuhteet kenties ovat minua estäneet. Olen pahoitellut sitä eräästä toisestakin syystä. Tuo suuri huolimattomuuteni on tehnyt minuun vaikutuksensa. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä selvemmin olen huomannut sen ehdottomasti estävän minua pitämästä kenestäkään naisesta, joka ei ollut yhtä kokematon kuin minä, ja minä luovuin siitä toivosta, että voisin yhdeksännentoista vuosisadan naisten joukosta löytää sellaisen, joka olisi säilynyt samassa alkeellisessa tilassa kuin minä. Sitten minä löysin sinut, Elfride, ja tunsin ensi kerran, että vaateliaisuuteni oli ollut siunaukseksi. Ja se auttoi minua tekemään itseni kyllin arvokkaaksi sinulle. Minä tunsin heti, että olimmepa kuinka erilaisia tahansa muissa suhteissa, tässä kohden olimme toistemme kaltaiset. Etkö ole iloinen sen kuullessasi, Elfride?»
»Olen kyllä», vastasi Elfride väkinäisesti. »Mutta minä olin aina ajatellut, että miehet ovat useitakin kertoja kihloissa, ennenkuin menevät naimisiin — varsinkin, jos he eivät mene varsin nuorina naimisiin.»
»Niin ajattelevat luullakseni kaikki naiset — ja useimmissa tapauksissa aivan oikein, kuten jo aikaisemmin sanoin. Mutta huomattava, hidasliikkeisempi vähemmistö ei sitä tee — ja senvuoksi he ovat sangen kömpelöitä, kun asiasta tulee tosi. Tässä tapauksessa se kumminkaan ei haitannut.»
»Miksei?» kysyi Elfride levottomana.
»Siksi, että sinä tiedät kosiskelusta ja avioliiton edellä tapahtuvista seikoista vielä vähemmän kuin minä etkä niinmuodoin voi toimeenpanna ikäviä vertailuja, jos minä suoritan kosintani puutteellisesti.»
»Minun mielestäni sinä suoritat sen mainiosti!»
»Kiitos, kultaseni. Mutta», jatkoi Knight nauraen, »sinun mielipiteesi ei ole asiantuntijan, joka tässä on yksin arvokas.»
Jos hän olisi vastannut »Onpa kylläkin» edes puolittain yhtä voimakkaasti kuin hän sen tunsi, niin Knight olisi melko tavalla hämmästynyt.
»Jos sinä olisit ollut aikaisemmin kihloissa tai naimisissa,» jatkoi Knight, »niin mielipiteesi olisi luultavasti toisenlainen. Mutta siinä tapauksessa minä en —»
»Mitä et, Harry?»
»Minä vain aioin sanoa, etten olisi siinä tapauksessa milloinkaan suonut itselleni sitä mielihyvää, että olisin sinua kosinut, koska juuri sellaisen kokeneisuuden puute oli viehätyksenäsi, rakkaani.»
»Sinä arvostelet naisia ankarasti, eikö totta?»
»Luullakseni en. Minulla oli oikeus noudattaa makuani, ja se kysyi kokemattomia huulia. Miehet, jotka eivät kuulu minun lajiini — havaitsevat sen makusuunnan hyväksi vasta vanhemmittain — mutta eivät enää löydä Elfrideänsä —»
»Mikä kamala ääni se on, joka kuuluu tässä eteenpäin liukuessamme?»
»Potkuri — eivät löydä Elfrideänsä niinkuin minä hänet löysin. Merkillistä ajatella, että minä tuolla Lännessä keksin sellaisen piilevän kukkasen, jolle yksi ainoa mies merkitsee samaa kuin suuri joukko eräille toisille naisille ja jolle pieni matka pitkin Englannin kanaalia on kuin matkustus maapallon ympäri!»
»Entä olisitko», virkkoi Elfride värähtävin äänin, »olisitko hylännyt naisen — jos olisit hänen kanssaan kihlautunut — ja olisit sitten saanut tietää, että hän on suudellut kerran ennen — ja olisitko — mennyt pois — ja jättänyt hänet?»
»Kerran suudellut — en, tuskinpa senvuoksi.»
»Entä kahdesti?»
»Asiaa tuskin voi ratkaista siten — pelkän lukumäärän nojalla. Liian monet sellaiset seikat epäilemättä kumminkin saisivat minut naista karttelemaan. Mutta eikö ole parempi rajoittaa huomio itseemme ja jättää ajattelematta, mitä olisi voinut olla?»
Niin Elfride oli sallinut ajatustensa »leikitellä väärillä otaksumilla», ja jokainen Knightin sana putosi hänen mieleensä paadenpainavana. Sitten he olivat vaiti pitkän aikaa, silmäilivät mustalle, salaperäiselle merelle ja kuuntelivat rauhattoman tuulen omituisia ääniä. Kun tuuli ei ole liian kiivas eikä kylmä, niin aaltojen nousu ja lasku vaikuttaa tyynnyttävästi kiihtyneimpäänkin mieleen. Elfride painui hitaasti vasten Knightin rintaa, ja kun viimeksimainittu sitten loi katseensa alas, hän huomasi hänen nukkuvan ja rauhallisesti hengittelevän. Knight ei halunnut häntä häiritä ja tunsi suurta nautintoa saadessaan siten tukea nuorta, lämmintä ruumista, jonka poven hengitys sai nousemaan ja laskemaan.
Knight vaipui hänkin unelmiin, vaikka olikin ihan valveilla. Oli mieluisaa huomata, kuinka neito olennaisesti häneen luotti, ja ajatella, kuinka viehättävä oli sen viattomuus, joka voi vaipua uneen niin yksinkertaiseen ja koreilemattomaan tapaan. Ennen kaikkea tuo mietteisiinsä vaipunut kokematon oppinut tunsi, millaisen suunnattoman vastuun otti kantaakseen antautumalla sellaisen luottavaisen olennon suojaajaksi ja oppaaksi. Elfriden sielun rauhallinen uni loi lepoa hänenkin mieleensä. Sitten neito huokasi ja käännähteli rauhattomasta Kohta hänen soperruksensa kävi kuuluvaksi:
»Älkää kertoko sitä hänelle — hän lakkaa minua rakastamasta… Minä en tarkoittanut mitään häväistystä — en missään tapauksessa; älkää siis kertoko Harrylle. Me olimme aikeissa mennä naimisiin — sentähden minä karkasin… Ja hän sanoo, ettei huoli suudellusta naisesta… Ja jos sanotte sen hänelle, niin hän lähtee pois, ja minä joudun kuolemaan. Olkaa armollinen, minä pyydän — oi!»
Elfride hypähti rajusti seisaalleen.
Hänen oikealta puoleltansa olivat helähtäneet laivakellon lyönnit, jotka herättivät hänet.
»Mitä se merkitsee?» huudahti hän kauhuissaan.
»Kello vain soi», vastasi Knight rauhoittaen. »Älä ole peloissasi, pikku lintu, sinä olet hyvässä turvassa. Mitä olet uneksinut?»
»Sitä en voi sanoa, en voi sanoa!» virkkoi hän väristen. »Ah, minä en tiedä, mitä tehdä!»
»Pysy rauhassa minun luonani. Kohta näemme päivän koittavan. Katsohan, kointähti hohtelee tuolla. Sinun nukkuessasi ovat pilvet kerrassaan hälvenneet. Mitä oletkaan uneksinut?»
»Minä uneksin eräästä seurakuntamme naishenkilöstä.»
»Etkö pidä hänestä?»
»En. Hän ei pidä minusta. Missä olemmekaan?»
»Exen eteläpuolella.»
Knight ei virkkanut sen enempää hänen unessa lausumistaan sanoista. He katselivat taivasta, kunnes Elfride rauhoittui ja päivä koitti. Aluksi näkyi vain valon kajastetta. Sitten tuuli muuttui, vaimeni leppoisaksi läntiseksi. Tähti häipyi päivän valkeuteen.
»Tuolla tavalla minä tahtoisin kuolla», sanoi Elfride nousten istuimeltaan ja nojautuen laivanreunan yli katselemaan tähden viimeistä kimmellystä.
»Niinkuin säkeet sanovat», vastasi Knight —
»'Kointähden lailla sammua kun saisin: ei vaivu tummentuvan lännen varjoon, ei piile alle tuiman myrskypilven, vaan taivaan valkeuteen hiljaa häipyy.'»
»Toiset siis ovat jo ajatelleet saman asian, niinkö? Niin on aina laita minun keksintöjeni — ne eivät ole uusia kenellekään muulle kuin minulle.»
»Niin ei ole yksin sinun laita. Aloitellessani arvostelijana minä havaitsin saman seikan kamalaksi vaaraksi — johduin näet helposti käsittelemään yksityiskohtaisen laajasti sellaisia asioita, jotka olivat minulle itselleni uutuuksia, mutta joiden myöhemmin havaitsin tulleen tyhjentävästi käsitellyiksi jo silloin, kun minä vielä käytin leukalappua.»
»Sepä ilahduttavaa. Joka kerta, kun saan tietää sinun tehneen jotakin mieletöntä, olen iloinen, koska sinä siten näytät tulevan hieman lähemmäksi minua, joka olen tehnyt paljon sellaista.» Elfride ajatteli jälleen vihollistansa, joka nukkui laivankannen alla.
Pitkin rannikkoa sukelsivat vuoriulkonemat näkyviin. Sitten kohosi rusotus itäiselle taivaalle heittäen kajasteensa heleinä läikkinä matalalla näkyvän rannikkoviivan seuduilla väikkyvien utuisten pilvien kaunisteeksi. Jokainen ulkonema tuntui nyt sormen tavoin yrittävän siepata itselleen hieman tuota taivaalle runsaasti valautuvaa loistetta, ja kun sitten idän taivas oli ehtinyt hohdella haaveellisen kellervänä, saivat rannan korkeammat kohdat osansa samoista värisoinnuista. Start Pointin jyrkkä ja karu hahmo sai osakseen kirkkaimman, varhaisimman hehkun, samoin valkoinen loistotorni, joka sijaitsi tasanteella vuoren äkkijyrkässä kupeessa niinkuin keskiaikainen pyhimys komerossaan. Niiden vasemmalla puolella oleva ylhäinen naapuri, Bolt Head, pysyi vielä kultaamattomana harmaudessaan.
Sitten aurinko nousi, ikäänkuin tempauksittain, rannikon itäisimmän kohdan vierestä, heittäen valosäihkeen Elfrideen ja Knightiin asti ja kietoen heidät muutamassa hetkessä säteittensä kirkkaaseen vaippaan. Rannikon vähäisemmät korkeudet — Froward Point, Berry Head ja Prowle. — olivat kaikki saaneet jo sitä ennen osansa juhlavalaistuksesta, ja vihdoin kävi samoin jokaisen pienimmänkin laineen, kallion ja poukaman aina Dartin kauniin laakson sisimpiin sopukkoihin saakka; ja päivänpaiste, joka nyt oli kaikkien yhteistä omaisuutta, lakkasi olemasta se ihmeellinen ja kaipaeltu asia, jona se oli vielä puolisen tuntia aikaisemmin ilmennyt.
Aamiaisen jälkeen nousi näkyviin Plymouth käyden heidän lähestyessään yhä yksityiskohtaisemmin havaittavaksi Breakwaterin näkyessä fosforihohtoisena valojuovana meren pinnalla. Elfride silmäili salavihkaa ympärilleen nähdäkseen, oliko mrs Jethway läheisyydessä, mutta ei keksinyt ketään hänen näköistänsä. Myöhemmin, maihinnousun hälinässä, hän jälleen katseli, mutta samoin tuloksin. Nainen oli nähtävästi ehtinyt pujahtaa laiturille hänen huomaamattansa. Elfride huokaisi helpotuksesta odotellessaan siinä Knightiä, joka piti huolta matkatavaroista, ja sitten hän näki isänsä lähestyvän väkijoukon halki heiluttaen kävelykeppiänsä, jotta tulijat hänet huomaisivat. Raivattuaan itselleen tien hänen luoksensa he kaikki lähtivät kaupunkiin, joka hymyili Elfridelle yhtä aurinkoisena kuin toista vuotta aikaisemmin, jolloin hän oli sinne saapunut täsmälleen samaan aikaan Stephen Smithin valittuna morsiamena.
XXX
Elfride kiintyi Knightiin päivä päivältä yhä kiinteämmin. Miten lieneekään muuten ollut laita, varmaa on, että tuo hänen kiintymyksensä johtui koko hänen sielustansa ja olemuksestansa. Oli tullut toinen, joka oli Stepheniä suurempi, ja hän oli jättänyt kaikkensa seuratakseen häntä.
Avomielinen tyttö ei milloinkaan varonut ilmaisemasta, kuinka kovin hän rakastettuansa ihaili. Hän ei milloinkaan puolustanut mielipidettä, jota Knight vastusti, eikä osoittautunut milloinkaan itsepäiseksi. Hän hyväksyi Knightin pienimmänkin päähänpiston kunnioittaen ja totellen sitä lakina, ja jos hänen jotakin mielipidettä esittäessään Knight alkoi puolustaa vastakkaista, hän kohta luopui omasta ajatuksestaan pitäen sitä vääränä ja kestämättömänä. Elfriden kaksimieliset ja kujeellisetkin lausumat olivat samanlaisia ilmaisukeinoja, näyteltyjä arvoituksia, joiden sisällyksenä olivat hänen esikuvansa, Naomin hellän ja herkän miniän sanat: »Salli minun löytää armo sinun edessäsi, minun herrani; sillä sinä olet lohduttanut minua ja olet puhunut ystävällisesti palvelijattarellesi.»
Eräänä sateisena päivänä Elfride oli kastelemassa kukkia kasvihuoneessa. Knight istui hänen läheisyydessään toimitusta silmäillen. Toisinaan hän katseli ulkona valuvaa sadetta ja sitten jälleen Elfriden aikaansaamaa, joka suurina pisaroina putosi lehdille ja niistä alas, riiputtuaan sitä ennen niiden reunoissa pieninä hopeisina helminä.
»Minun täytyy antaa sinulle jotakin, jotta muistat minut tänä syksynä omissa huoneissasi», sanoi Elfride. »Mitäpä sinulle antaisin? Muotokuvat ovat pikemmin haitaksi kuin hyödyksi, koska valitsevat kasvojen kaikkein huonoimman ilmeen. Hiukset tuottavat onnettomuutta. Ja koruista sinä et pidä.»
»Jotakin sellaista, mikä tuo mieleeni ne monet kohtaukset, joita tässä kasvihuoneessa on sattunut. Minä näen jo, mitä mielelläni ottaisin. Tuon ruukussa kasvavan kääpiömyrtin, jota olet ylen huolellisesti hoitanut.»
Elfride katseli mietteissään myrttiä.
»Minä voin varsin mukavasti kuljettaa sen hattukotelossani», sanoi Knight. »Minä asetan sen ikkunaani, ja kun se on siinä alinomaa nähtävissäni, ajattelen aina sinua.»
Sattui niin, että Knightin valitsemalla myrtillä oli erikoinen historiansa. Se oli alkujaan ollut Stephen Smithin napinlävessään kantama oksa, ja Elfride oli sen ottanut, istuttanut ruukkuun ja sanonut, että jos se kasvaisi, hän pitäisi siitä huolta ja säilyttäisi sen muistona, kun hän olisi kaukana poissa.
Elfride silmäili kasvia mietteissään, ja se tunto, että oli kunnioitettava Smithin muistoa, sai hänet valittamaan Knightin valintaa. Tuntui olevan enemmän kuin sydämetöntä antaa kukka pois.
»Eikö mikään muu miellytä sinua enemmän?» kysyi hän alakuloisesti. »Tuo on vain tavallinen myrtti.»
»Ei; minä pidän myrtistä.» Huomatessaan, ettei ehdotus miellyttänyt
Elfrideä, hän jatkoi: »Minkätähden et tahdo sitä minulle antaa?»
»Tahdonhan kyllä — minä en ole suorastaan sitä vastaan — se oli pelkkä tunne. Kas tässä on toinen nuori pistokas — parempaa lajia ja lehdiltään kauniimpi — myrtus microphylla.»
»Se on erittäin soma. Käske tuoda se minun huoneeseeni, jotten sitä unohda. Millainen romaani liittyykään tuohon toiseen?»
»Minä olen saanut sen lahjaksi.»
Asiasta ei puhuttu sen enempää. Knight ei sitä ajatellut, ennenkuin illalla, makuuhuoneeseensa astuessaan löysi toisen myrtin pöydältänsä. Hän seisoi hetkisen ihastellen kynttilänvalossa lehtien tuoreutta ja muisteli sitten päivän tapahtumia.
Miehet samoinkuin naisetkin voivat rakastajoina tulla pilalle hemmotelluiksi. Elfriden alinomainen alistuvaisuus oli saanut Knightin käyttäytymään verrattain vaateliaasta »Minkätähden hän kieltäytyikään antamasta sitä, jonka ensin valitsin?» kysyi hän nyt itseltänsä. Elfriden osoittama heikkokin vastustus oli niin poikkeuksellinen, että se herätti huomiota. Knight ei ollut suinkaan harmistunut; vain se seikka, että Elfride oli tänään käyttäytynyt toisin kuin tavallisesti, sai hänet asiaa miettimään, koska se häntä kummastutti.
»Hän on saanut sen lahjaksi» — niinhän hän oli sanonut. Jos niinkin otaksuttiin, oli Knightin mielestä mahdotonta, että Elfride voi pitää pelkkää ystävää suuremmassa arvossa kuin häntä, rakastajaansa, ja kasvin uskominen hänen huostaansa ei olisi asiaa pilannut. »Korkeintaan siinä tapauksessa, että sen lahjoittaja on ollut rakastaja», mietti hän.
»Lieneekö Elfridellä ollut rakastajaa milloinkaan ennen?» virkkoi hän ääneen, ikäänkuin ihan uutta ajatusta tulkiten. Tuo ja muut siihen liittyvät mietteet riittivät askarruttamaan häntä, kunnes hän vaipui uneen — tavallista myöhemmin tänä iltana.
Seuraavana päivänä, kun he olivat jälleen kahden kesken, hän sanoi
Elfridelle verrattain valmistelematta:
»Pidätkö minusta enemmän tai vähemmän sen vuoksi, mitä sinulle kerroin höyrylaivan kannella, Elfie?»
»Sinä kerroit minulle paljonkin asioita», vastasi Elfride kohottaen katseensa häneen ja hymyillen.
»Tarkoitan sitä tunnustusta, jonka pakotit minun tekemään — etten ole milloinkaan ennen ollut rakastajan asemassa.»
»Minä voin epäilemättä tuntea tyydytystä ajatellessani, että olen sydämessäsi ensimmäinen», vastasi Elfride yrittäen edelleenkin hymyillä.
»Minä kysyn nyt sinulta jotakin», sanoi Knight, verrattain kömpelösti.
»Kysymykseni on pelkkä päähänpisto, eikä mikään vakava asia, Elfride.
Sinä kenties pidät sitä omituisena.»
Elfride yritti epätoivoisesti säilyttää väriä kasvoissaan. Hänen yrityksensä ei onnistunut, vaikka hän huolestuneena ajattelijan, että kalpeneminen ilmaisi syvemmän syyllisyyden tuntoa kuin pelkkä punastuminen.
»En — en suinkaan», vastasi hän, koska täytyi jotakin sanoa täyttääkseen kysyjän huomautuksen jälkeen syntyneen vaitiolon.
»Kysymys on tämä: onko sinulla ollut milloinkaan rakastajaa? Olen melkein varma siitä, ettei ole ollut; mutta sanohan itse.»
»Ei oikeastaan rakastajaa; minä tarkoitan: ei ketään sellaista, jota kannattaisi mainita, Harry», sopersi Elfride.
Knight tunsi sydäntään hieman kirvelevän.
»Mutta hän oli kumminkin rakastaja?»
»Niin, tavallaan kyllä rakastaja, luullakseni», vastasi Elfride viivytellen.
»Minä tarkoitan: mies.»
»Niin, mutta oikeastaan vain —»
»Mutta todellinen rakastajasi?»
»Niin; rakastaja — epäilemättä hän se oli. Niin, häntä olisi sopinut sanoa minun rakastajakseni.»
Knight oli vaiti pari minuuttia ja koputti sormellaan vanhan seinäkellon tahtiin kirjastossa, missä tämä keskustelu tapahtui.
»Ethän pane sitä pahaksesi, Harry?» kysyi Elfride pelokkaasti siirtyen aivan lähelle ja tarkastellen hänen kasvojansa.
»Enpä tietenkään erikoisemmin siitä välitä. Eihän oikeastaan käy sanominen mitään sellaisesta mitättömyydestä. Minä vain olin ajatellut toisin — siinä koko juttu.»
Elfriden pään yläpuolella hohtelevasta sädekehästä oli joka tapauksessa yksi säde kadonnut. Mutta jälkeenpäin, kun Knight vaelteli yksinään karuilla ja tuulisilla kallioilla, tuo säde yhtäkkiä jälleen löytyi. Olihan näet Elfridellä voinut olla rakastaja, josta hän itse ei ollut vähääkään välittänyt. Hän oli voinut käytellä sanaa soveltumattomassa merkityksessä. Oli voinut tarkoittaa koko ajan »ihailijaa». Ihailijoita hänellä luonnollisesti oli ollut, ja joku niistä oli kenties osoittanut ihailuansa huomattavammin kuin muut — varsin luonnollinen seikka.
He istuivat puutarhan penkillä, kun Knight sai tilaisuuden asiaa lähemmin tutkia. »Rakastitko sinä tuota rakastajaasi tai ihailijaasi, Elfie, vaikkapa vain hiemankin?
Elfride virkkoi hiljaa ja hidastellen: »Rakastin: luulen rakastaneeni.»
Knight tunsi jälleen heikon ikävyyden tunnon. »Vain hiemanko?» kysyi hän.
»En osaa varmaan sanoa, kuinka paljon.»
»Mutta sinä olet varma, kultaseni, että rakastit häntä hieman?»
»Luulen olevani varma siitä, että häntä hieman rakastin.»
»Mutta et kovin, Elfie?»
»Rakkauttani ei tukenut hänen kykyihinsä kohdistuva kunnioitus.»
»Mutta, Elfride, rakastitko häntä syvästi?» virkkoi Knight levottomana.
»En tarkoin tiedä, kuinka syvää rakkautta sinä syvällä rakkaudella tarkoitat.»
»Tuo on mieletöntä.»
»Sinä käsität minut väärin; ja nyt heität minun käteni!» huudahti Elfride kyynelsilmin. »Älä ole ankara minua kohtaan, Harry, äläkä kysele minulta. Minä en rakastanut häntä niinkuin rakastan sinua. Ja voiko se olla mitään syvää rakkautta, kun en pitänyt häntä itseäni älykkäämpänä? Sitä näet en tehnyt. Sinä tuotat minulle surua, et arvaakaan, kuinka paljon.»
»Minä en virka asiasta enää sanaakaan.»
»Etkä ajattelekaan sitä enää, ethän? Minä tiedän, että ajattelet minun puutoksiani, kun en ole näkyvissäsi; ja kun en tiedä, mitä ajattelet, en voi pitää puoltani. Melkein toivoisin luonnonlaatusi karkeammaksi, Harry; tosiaankin! Tai paremmin sanoen: haluaisin, että minulla olisi ne edut, joita sellainen luonnonlaatusi minulle tarjoaisi, ja että sinä kumminkin olisit sellainen kuin olet.»
»Mitä etuja tarkoitat?»
»Vähemmän arkuutta ja enemmän varmuutta. Tavalliset miehet eivät ole niin herkkätuntoisia kuin sinä, ja milloin rakastaja tai aviomies ei ole vaatelias, hienostunut ja syvä luonne, asiat näyttävät luonnistuvan paremmin — mikäli olen voinut havaita.»
»Niin, minä uskon, että olet oikeassa. Mataluudesta on se etu, ettei siihen voi hukkua.»
»Mutta minä pidänkin sinusta sellaisena kuin olet; aivan varmaan pidän!» lausui Elfride viehättävästi. »Käytännölliset aviomiehet ja aviovaimot, jotka suhtautuvat asioihin filosofisesti, ovat ikävystyttäviä, eikö totta? Niin, se minut kerrassaan surmaisi. Minä pidän sinusta eniten sellaisena kuin olet.»
»Siinäkin tapauksessa, vaikka minä toivoisin, ettet olisi pitänyt kenestäkään muusta ennen minua?»
»Niin. Mutta älä sitä toivo. Ethän?»
»Minä koetan olla toivomatta, Elfride.»
Elfride saattoi siis ajatella, ettei asia ollut hukassa, mutta hänen sydämensä oli levoton. Jos Henry piti tuota seikkaa kovin tärkeänä, niin mitä hän sanoisikaan, jos tietäisi kaikki ja suhtautuisi siihen niinkuin mrs Jethway? Hän ei varmaankaan tekisi häntä, Elfrideä, maailman onnellisimmaksi naiseksi ottamalla hänet omaksi vaimokseen ikiajoiksi. Tuo ajatus sulkeutui häneltä kuin hauta joka kerta, kun hän sitä hämmentyneessä mielessään käsitteli. Hän yritti uskoa, ettei mrs Jethway milloinkaan tekisi sellaista julmaa vääryyttä, että lisäisi hänen ajattelemattoman tekonsa huonoa vaikutelmaa vihjailuillaan, ja päätti mahdollisuuden mukaan jatkaa salaamista, koska oli kerran aloittanut. Pahana seikkana hän näet voi pitää vain sitä, että oli aikaisemmin asiaa tahallisesti salannut.
Toisaalta Elfride tiesi, että mrs Jethway oli hänen vihollisensa. Oli mahdollista, että hän tulisi menettelemään niin pahoin kuin suinkin voi. Ja jos niin kävisi, niin kaikki olisi varmaan mennyttä.
Kuuntelisikohan tuo nainen järjen ääntä ja jättäisi tuhoamatta henkilön, joka ei ollut milloinkaan tahallansa häntä loukannut?
Endelstowin ja rannikon välisessä laaksossa vallitsi yö. Puro, joka lirisi siinä suunnassa kohti merta, solisi nyt kuuluvasti, ja sen uoman yläpuolella alkoi leijua valkoinen usvanauha. Laakson vasemmalla laidalla kuvastui kirkon tumma hahmo taivasta vasten. Toisella puolen kohosi pähkinäpensaita, muutamia puita, ja missä niitä ei ollut, väriherneviuhkoja, miehenkorkuisia ja rungoltaan melkein puiden veroisia. Toisinaan kuului kirkaisevan jokin lintu, joka säikähtyneenä lähti oksaltaan etsiäkseen itselleen uutta yöpuuta, missä voisi nukkua häiritsemättä.
Laakson alaosassa, vaivaisten tammien alla, voi illan hämärässä erottaa asumuksen. Se sijaitsi ihan yksinään. Rakennus oli verrattain iso, ja muutamien huoneiden ikkunoihin oli ulkopuolelle naulattu lautoja, jotka loivat koko asumukseen erikoisen autiuden leiman. Ulko-ovelta johtivat karkeat ja epäsäännölliset, kallioon hakatut portaat puron rannalle, joka oli siinä kohden koverrettu altaaksi, jonka läpi vesi lirisi. Talon asujaimet ilmeisesti hakivat siitä tarvitsemansa veden.
Rinteeltä kuului lähestyviä kevyitä askelia. Polulle ilmaantui epäselvä naishahmo, joka astui talon ovelle ja koputti. Kun ei kuulunut vastausta, hän koputti vielä kerran, samoin tuloksetta, ja vielä kerran kolmannenkin. Yhä ilman tulosta.
Toisesta laudoittamattomasta alakerran ikkunasta, jossa ei ollut luukkuja eikä uutimia, näkyi valoa ulkona seisovan silmään. Sen häilyvät läikät osoittivat sen johtuvan lieden tulesta. Koputettuaan kolmannen kerran vierailija astui hieman vasemmalle päästäkseen näkemään huoneeseen ja työnsi päähineen kasvoiltansa. Värjyvä kellervä hohde valaisi Elfriden kauniita ja pelokkaita kasvoja.
Lieden tuli riitti valaisemaan huoneen ja osoittamaan, että asumuksen sisustus oli parempi kuin sen vaatimattoman ulkoasun nojalla olisi voinut arvata. Samalla kävi ilmi, että huone oli tyhjä. Paitsi tulen väikettä ja liekkien heikkoa rätinää ei huoneessa näkynyt eikä kuulunut mitään.
Elfride avasi oven ja astui sisään, riisui viittansa, eteni sitten yläkertaan johtavien portaiden luo ja lausui selvästi, mutta hieman pelokkaasti: »Mrs Jethway!»
Vastausta ei kuulunut.
Elfriden katse ilmaisi samalla kertaa helpotusta ja pettymystä: edellinen tunne tuli hänen sydämensä, jälkimmäinen hänen aivojensa osaksi. Sitten Elfride oli muutamia minuutteja aivan hiljaa, ikäänkuin ei olisi tietänyt, mitä tehdä. Päätettyään odottaa hän istuutui. Minuutit kuluivat, ja kun hän oli kärsimättömänä viettänyt puoli tuntia, hän veti taskustaan kirjeen, josta repäisi tyhjän lehden. Siihen hän kirjoitti lyijykynällä:
»Parahin mrs Jethway. — Minä olen käynyt teidän luonanne. Olisin kovin mielelläni tahtonut tavata teidät, mutta en voi kauemmin odottaa. Minä tulin pyytämään, ettette toteuta niitä uhkauksia, joita olette minulle kerran toisensa jälkeen lausunut. Minä pyydän pyytämällä, mrs Jethway, älkää kertoko kenellekään, että minä karkasin kotoa! Se saattaisi minut turmioon ja murtaisi sydämeni. Minä teen teille, mitä ikänä tahdotte, kunhan olette minulle ystävällinen. Yhteisen naisellisuutemme nimessä rukoilen teitä olemaan saattamatta minua häpeään. — Teidän
E. Swancourt.»
Hän taittoi paperiliuskan kulmittain, kirjoitti osoitteen ja jätti sen pöydälle. Sitten hän jälleen veti päähineen kiharoilleen ja poistui yhtä hiljaa kuin oli saapunut.
Sill'aikaa kuin tuo tapahtui mrs Jethwayn asumuksessa, Knight oli lähtenyt ruokasalista seurusteluhuoneeseen, missä istui mrs Swancourt yksinään.
»Elfride on hävinnyt yläkertaan tai minne lienee lähtenyt», sanoi mrs Swancourt. »Minä olen tässä lukenut kirjoitusta eräästä vanhasta Nykyajan numerosta, joka sattumalta joutui käsiini. Se on kirjoitus, jonka kerran mainitsit omanasi. Kuulehan, Harry, vaikka muuten kunnioitankin kirjallisia kykyjäsi, salli minun sanoa, että tämä vuodatus on minun mielestäni ihan tolkuton.»
»Mitä se koskee?» kysyi Knight ottaen lehden ja alkaen lukea.
»Kas tuossa; älähän punastu, kun siihen tutustut. Myönnä, että kokemus on opettanut sinua olemaan lempeämpi. Minä en ole eläessäni lukenut niin epäritarillisesti ilmaistuja tunteita — miehen kirjoittamia, tarkoitan. Mutta minä annan sinulle anteeksi; se tapahtui ennenkuin olit Elfrideen tutustunut.»
»Aivan niin», vastasi Knight, »nyt muistan. Tuon saarnan teksti ei ollut laisinkaan minun omani, sen neuvoi minulle eräs Smith-niminen nuori mies — sama henkilö, jonka mainitsin olevan kotoisin tästä seurakunnasta. Minä pidin ajatusta silloin varsin nerokkaana ja laajensin sen muutaman guinean laajuiseksi, kun ei sattunut olemaan mitään muutakaan pääkopassani.»