»Mitä aatetta sinä siinä tekstiksi nimität? Tekisipä mieleni se tietää.»
»Sitä», vastasi Knight hieman haluttomasti, »että kokemus opettaa morsiamenne, yhtä hyvin kuin räätälinnekin, suorittavan tehtävänsä pakostakin ylen puutteellisesti, jos te olette hänen ensimmäinen haltijansa; ja päinvastoin: sen sydänkäpysen, joka toimii sulavasti ensimmäisen suudelman aikana, täytyy otaksua jossakin määrin tehtävään harjaantuneen.»
»Tarkoitatko siis, että kirjoitit tuon asian toisen miehen huomautuksen nojalla sitä itse käytännössä kokematta?»
»Tarkoitan.»
»Siinä tapauksessa pidän sitä tarpeettomana ja epäoikeutettuna. Kuinka voit tietää, onko se totta? Toivottavasti sitä nyt kadut.»
»Koska pakotat minut keskustelemaan vakavasti, niin tahdon puhua suoraan. Minä uskon, että tuo huomio on ihan oikea, ja kun kerran olen sen kirjoittanut, puolustan sitä missä tahansa. Mutta useasti kadun, että olen ollenkaan sitä kirjoittanut enempää kuin useita muitakaan samanlaisia asioita. Olen senjälkeen saanut lisää ikää ja olen nyt sitä mieltä, että sellainen kirjoitustapa on omansa tekemään vahinkoa. Jokainen kirjallinen Kukatahansa tulee gentlemanin maineeseen, jos kykenee piirtämään muutamia naissukupuolta koskevia olemattomia satiireja, joten minä oikeastaan alan aika tavalla hävetä kumppanejani.»
»Kuulehan, Henry, sinä olet sittemmin rakastunut, ja se tekee eron asiaan», sanoi mrs Swancourt hieman ivallisesti.
»Totta kyllä; mutta se ei ole syynä tässä tapauksessa.»
»Koska olet huomannut, että sinun kokemassasi tapauksessa niinsanottu hanhi olikin joutsen, sinusta tuntuu mielettömältä väittää, etteivät toiset miehet voi joutua samaa kokemaan.»
»Sinä kykenet satuttamaan niin että tuntuu, serkku Charlotte», sanoi Knight. »Sinä olet kuin poika, joka pistää kiven lumipalloonsa, ja minä en leiki enää kanssasi. Suo anteeksi — minä lähden tästä iltakävelylleni.»
Vaikka Knight oli puhunut leikkisästi, tämä tapaus ja keskustelu sai hänet sittenkin äkkiä masentumaan. Kun se oli tapahtunut kohta hänen saatuaan selville, että Elfride oli jo aikaisemmin tietänyt, mitä lämmin rakkaus merkitsee, niin hänen mielensä askarteli asiassa, ja tuttu piippu, jota hän puiston käytävää astellessaan poltti, ei kyennyt häntä lohduttamaan. Hän ajatteli jälleen noita — tällävälin kerrassaan unohtuneita — tytön ensimmäistä suudelmaa koskevia sanoja, ja teoria tuntui erittäin todennäköiseltä. Sanojen pistävyys johtui tällä kertaa tietenkin siitä, että ne olivat Elfrideen sovellettavissa.
Knightin suudellessa Elfride epäilemättä oli ollut ihan toinen nainen kuin Stephenin kerällä. Olipa se hyväksi tai pahaksi, joka tapauksessa hän oli mainiosti oppinut näyttelemään kihlatun ladyn osaa, ja hänen käyttäytymisensä viehättävä valmius tällä toisella kerralla johtui varmaan siitä ehdottomasta rohkaisusta, jonka hän oli sallinut tulla Stephenin osaksi. Mustasukkaisen herkkätuntoisuuden nopeita mieleen johdatuksia noudatellen Knight osui ajattelemaan eräitä varomattomia, korvarenkaan kadottamista koskevia sanoja, jotka Elfride oli tullut ajattelemattansa lausuneeksi ja jotka hän silloin oli vain osittain ymmärtänyt. Se oli tapahtunut ensimmäisen suudelman aikana pienen vesiputouksen partaalla:
»Meidän täytyy varoa. Minä menetin toisen tällaisessa tapauksessa!»
Puna, joka ilmaisi yhtä paljon loukkaantunutta ylpeyttä kuin surua, kohosi Knightin poskiin, kun hän ajatteli, mitä oli monesti yksinkertaisuudessaan Elfridelle sanonut. »Minä olen aina tahtonut olla ensimmäinen tulija naisen sydämeen; joko tuoreet huulet tai ei mitään! Kuinka lapsellisen sokeana olikaan tuon tyttösen täytynyt häntä pitää! Kuinka hän olikaan mielessään hänelle nauranut! Ilkeä tunne kerrassaan kouristi häntä hänen ajatellessaan sitä tunnustusta, jonka Elfride oli hänestä puristanut ilmi yön pimeydessä laivan kannella.
Se ainoa otaksuma, joka oli tukenut hänen arvokkuuttansa, kun hän siten oli joutunut kuorestaan ulos kiskaistuksi — se luulo, että Elfride oli viehättävän kokematon niissä asioissa — kuinka mieletön se olikaan!
Tämä mies, jonka mielikuvituksen olivat kehitelleet tavallista avarammaksi yksinäiset opinnot ja hiljaiset kaltaisiansa koskevat huomiot — jonka tunneliikunnot olivat hänen eristetyssä elämässään kehittyneet laajoiksi ja herkiksi kuin kasvit kellarissa — oli nyt ehdottoman tuskan vallassa. Sitäpaitsi olivat useita vuosia kestäneet runolliset opinnot ja, jos totuus on tunnustettava, runolliset yritykset pyrkineet yhä enemmän kehittelemään hänen olemuksensa tunteenomaista puolta yhtä rintaa hänen toiminnallisten kykyjensä keralla. Elfriden alkuperäisenä viehätyksenä oli ollut se usko, ettei hän ollut milloinkaan ennen ollut mairittelun esineenä. Nyt Knight alkoi ajatella, että on yhtä vaikea päästä ensimmäisenä naisen sydämeen kuin Bethesdan lammikkoon.
Sen sijaan, että Elfriden toinen rakastaja olisi ollut ihmiskunnan toimeliaaseen suureen enemmistöön kuuluva henkilö, joka ei olisi paljoa välittänyt itsensähuomioimisesta ja jonka hyvänluontoisuus olisi korvannut kaiken herkkävaistoisuuden puutteen, hän sattuikin olemaan sellainen kuin oli Knight. Elfriden onnettomuutena oli, että hänen sykähtelevä, hämmentyvä, varomaton sydämensä sai tehtäväkseen avuttomana puolustautua sitä terävää tarkastelua ja loogillista voimaa vastaan, jonka Knight nyt, hänen epäluulonsa kerran herättyä, oli suuntaava häneen. Surkea ristiriitaisuus ilmeni siinä seikassa, että voimakas mieli suuntasi erehtymättömän hyökkäyksensä kohti sydäntä, jota tuon mielen omistaja rakasti enemmän kuin omaa sydäntänsä.
Elfriden nöyrä kunnioitus oli nyt oma vihollisensa. Ollen Knightiin ehdottomasti kiintynyt Elfride opetti hänet piankin vaatimaan tuota kiintymystä — ja miehet oppivat sellaisen läksyn varsin helposti. Pieni satunnainen kapinallisuus ei olisi tehnyt toiselle haittaa, ja Elfridelle itselleen siitä olisi ollut sanomatonta hyötyä. Elfride jumaloi häntä ja oli ylpeä orjamaisuudestaan.
XXXI
Eräänä päivänä Knight ehdotti: »Lähdetään taas kerran rantakallioille.»
Huolimatta odottaa vastausta hän ryhtyi heti lähtemään.
»Sinnekö, missä koimme kamalan seikkailumme?» kysyi Elfride väristen.
»Se kallio tuijottelee minua kasvoihin kuin kuolema itse.»
Hän oli kumminkin siinä määrin luopunut itsenäisyydestänsä, ettei lausunut tuota huomautusta minään vaatimuksena, vaan ryhtyi hänkin kohta valmistautumaan matkaan.
»Ei, ei sinne», vastasi Knight. »Paikka on minullekin ylen kolkko. Minä tarkoitin toista, mikä sen nimi olikaan — Windy Beak.»
Windy Beak oli korkeudeltaan toinen järjestyksessä rannikon kallioiden joukossa ja — kuten usein on laita maapallon luonnonmuodostumien ja samoin ihmisten älyllisten ominaisuuksien — oli ensimmäisen maineessa. Sitäpaitsi se oli juuri se kallio, jolle Elfride oli ratsastanut Stephen Smithin saattelemana hyvin muistettuna aamuhetkenä kesäisen vierailunsa aikana.
Vaikka siis edellinen kallio olikin saanut hänet värisemään sen vaaran vuoksi, johon hänen rakastettunsa ja hän itse oli siellä joutunut, se sittenkään ei ollut niin vastenmielinen kuin Windy Beak, koska muistutti ainoastaan Knightistä. Toinen paikka oli pelottavaa pahempi, se oli Elfridelle alinomainen moite.
Haluamatta kumminkaan kieltäytyä hän sanoi: »Se on kauempana kuin toinen kallio.»
»Niin; mutta sinä voit ratsastaa.»
»Ratsastatko sinäkin?»
»En; minä kävelen.»
Ihan samanlainen järjestys kuin Stephenin kanssa matkattaessa. Elfride tunsi jonkinlaisen kohtalokkuuden väikkyvän yläpuolellansa. Mutta hän lakkasi väittämästä vastaan.
»Hyvä, Harry, minä ratsastan», sanoi hän nöyrästi.
Neljännestunnin kuluttua hän oli satulassa. Mutta kuinka toisenlainen hänen mielensä olikaan nyt kuin edellisellä kerralla! Hän oli tosiaankin luopunut olemasta vähäisemmän kuningatar ollakseen suuremman palvelija. Tällä kerralla ei tullut kysymykseenkään mikään näytteille-asettaminen, ei mikään näkyvistä pois kiitäminen kumppanin hämmästyttämiseksi ja ikävystyttämiseksi, eivät mitkään nenäkkäät huomautukset, joiden esineenä oli La Belle Dame sans Merci. Elfriden riittävänä taakkana oli hänen kiihkeä rakkautensa.
Knight puhui matkan kestäessä suurimman osan siitä, mikä puhuttiin. Elfride kuunteli vaieten ja antautui tasaisesti astelevan ratsun liikkeiden keinutukseen: nousi ja laski säännöllisesti kuin lintu meren aalloilla.
Kun oli ehditty siihen kohtaan, missä nelijalkaisen kuljettava tie päättyi, Knight nosti Elfriden hellästi satulasta, sitoi hevosen ja lähti kumppanin seurassa kalliolla olevalle istuinpaikalle. Knight istuutui, veti Elfriden sievästi viereensä ja loi katseensa merelle.
Pari-kolme astetta ylempänä alakuloista ja alinomaista tasaista viivaa, meren horisonttia, riippui kuparinen aurinko näkymättömine säteineen tuhkankarvaisella taivaalla. Sellaista taivasta aurinko ei kyennyt kirkastamaan eikä värittämään, kuten muuten laskiessaan. Taivaaseen näytti sulautuvan harmaiden suolaisten vetten paljous, jossa siellä täällä näkyi valkoista. Toisinaan heidän kasvoihinsa nousi kostea henkäys, arvatenkin kallion juurelle murtuvien aaltojen pärskeen aiheuttama.
Elfride toivoeli, että olisi jo ehtinyt kulua pitempi aika siitä, jolloin hän oli istunut samassa paikassa, Stephen armaanansa, ja oli lupautunut hänen vaimoksensa. Tuon hetken läheisyys lisäsi osaltaan niitä alinomaisia pelkoja, jotka häntä nyt ahdistivat.
Knight oli tänä iltana erittäin hellä ja piteli häntä lähellänsä heidän siinä istuessaan.
Ei ollut lausuttu sanaakaan senjälkeenkuin he olivat istuutuneet, kun
Knight virkkoi mietteissään, yhä etäälle silmäillen:
»Lieneekö menneinäkin vuosina istunut tässä joitakin rakastavaisia, niinkuin me nyt istumme? Luultavasti, sillä paikka on kuin istuimeksi muovattu.»
Elfride muisti varsin hyvin erään parin, joka oli siinä istunut, muisti kadottamansa korun ja kuinka nuori mies oli lähetetty sitä etsimään. Elfride tuli senvuoksi silmänneeksi sivulleen ja taakseen. Useat henkilöt tulevat jonkin korun kadotettuaan tahtomattansa sitä silmillään etsineeksi siitä paikasta, mihin luulevat sen hukanneensa, vielä kauan jälkeenkinpäin. Kääntäessään päätänsä Elfride näki jotakin himmeätä kiiltoa kallion halkeamassa. Auringonvalo sattui ainoastaan muutamina päivän hetkinä rantakallion sisimpiin rakoihin ja halkeamiin, mutta nyt oli niiden hetkien aika, ja vaakasuorat säteet tekivät Elfridelle hyvän tai huonon palveluksen osoittamalla, missä hänen kadonnut korunsa piili.
Elfriden ajatukset palasivat silmänräpäyksessä niihin tarkoituksetta lausuttuihin sanoihin, jotka olivat koskeneet korvarenkaan kadottamishetkeä. Ja samassa hän alkoi pelätä, että Knight esineen nähdessään muistaisi hänen sanansa. Senvuoksi hän vaistomaisesti yritti salaa pelastaa kadottamaansa.
Koru oli joutunut niin syvälle halkeamaan, ettei Elfride saanut sitä sieltä käsin, vaikka yrittikin useita kertoja.
»Mitä teetkään, Elfride?» kysyi Knight huomaten hänen yrityksensä ja katsahtaen hänkin taaksensa.
Elfride oli luopunut aikeestaan, mutta liian myöhään.
Knight tirkisti rakoon, josta Elfride oli vetänyt kätensä, ja näki, mitä hän oli nähnyt. Sitten hän heti otti taskustaan kynäveitsen ja raapi sen avulla korvarenkaan esiin.
»Ei kai se sinun ole?» kysyi hän.
»On, on kyllä», vastasi Elfride rauhallisesti.
»Sepä ylen merkillistä, että sen tällä tavalla löydämme!» Sitten Knight muisti enemmän asiaankuuluvia seikkoja: »Mitä, onko se se, josta olet minulle maininnut?»
»On.»
Elfriden onneton, suudelmien aikana lausuttu huomautus johtui hänen mieleensä. Hän yritti olla mitään sanomatta, mutta puhui kumminkin edelleen asiasta, pikemmin saadakseen vakuuden siitä, että lausuman näennäinen sisältö ei pitänyt paikkaansa, kuin päästäkseen saamaan selkoa menneistä asioista.
»Olitko tosiaankin jo kihloissa sen rakastajan kanssa?» kysyi häh silmäillen jälleen suoraan merelle.
»Olin — vaikka en oikein. Olin kyllä.»
»Elfride — sinä olit kihloissa aikoen mennä naimisiin!» lausui hän hiljaa.
»Sitä olisi luullakseni pitänyt nimittää salaiseksi kihlaukseksi. Mutta miksi näytät niin pettyneeltä; ethän ole minulle vihainen?»
»En, en.»
»Minkätähden sanot ’En, en’ tuolla tavalla? Ystävällisesti kyllä, mutta niin kylmästi?»
Knight ei tuohon suoraan vastannut. »Kuulehan, Elfride», sanoi hän, omia ajatuksiansa seuraillen, »minä sanoin sinulle kerran, etten ole milloinkaan suudellut naista armaanani, ennenkuin sinua suutelin. Suudelma ei suuria merkinne, ja vain harvojen nuorten ihmisten onnistuu välttää kaikkia mairitteluja ja huomaavaisuuksia, kunnes löytävät sen henkilön, jonka kanssa menevät naimisiin. Mutta minulla on omat erikoiset heikkouteni, Elfride, ja koska olen elänyt erikoista elämää, minun luullakseni täytyy siitä kärsiä. Minä toivoin — niin, minä toivoin sellaista, mitä en saanut toivoa, kun olit sinä kysymyksessä. Sinä olet tietenkin suonut aikaisemmalle rakastajallesi samat oikeudet kuin minulle.»
Elfriden huulilta kuuluva myöntö oli kuin tuulahduksen viimeinen, alakuloinen kuiskaus.
»Ja hänellä oli tietenkin tapana sinua suudella.»
»Niin oli.»
»Ja sinä kenties sallit hänen käyttäytyä vapaamminkin kuin minä olen käyttäytynyt.»
»En, sitä en tehnyt.» Tuo lausuttiin paljoa vilkkaammin.
»Mutta hän käyttäytyi siten, vaikka et sallinutkaan?» »Niin.»
»Kuinka olenkaan pitänyt sinua arvossa, Elfride, ja kuinka olenkaan pysytellyt loitolla!» virkkoi Knight syvin ja värähtävin äänin. »Kuinka monta päivää ja hetkeä olenkaan rakentanut toivoani sinuun — olen pelännyt sinua suudella enempää kuin nuo kaksi kertaa. Ja hän ei ollenkaan arkaillut…»
Elfride painautui lähemmäksi ja värisi ikäänkuin vilusta. Pelätessään, että koko juttu satunnaisine lisineen tulisi Knightin tietoon, hän kävi niin levottomaksi, että Knight säikähtyneenä vaikeni. Elfriden aito viattomuus, joka sai hänet ajattelemaan kauheaksi seikaksi sitä, mikä todellisuudessa ei paljoakaan merkinnyt, lisäsi hänen näennäistä syyllisyyttänsä. Knight lienee siitä päätellyt, että naisella, joka oli niin hämillään, kun oli kysymyksessä jutun alku, täytyi olla kaamea tarina kerrottavana.
»Minä tiedän», jatkoi Knight, omituisen hitaasti, »minä tiedän olevani turhantarkka, kun on kysymys sinusta — tiedän tahtovani sinut liian yksinomaisesti omakseni. Minä tahdoin ajatella, että olit jo ennenkuin minua tunsitkaan — jo kätkyessäsi — minun. Tahdoin tehdä sinut pakostakin omakseni, Elfride», jatkoi hän kiivaasti, »en voi mitään tälle mustasukkaisuudelleni! Se kuuluu luontooni, niin täytyy olla, ja minä vihaan sitä tosiasiaa, että sinua on ennen hyväilty; niin, minä vihaan sitä!»
Elfride hengähti syvään, melkein huoaten. Knightin kasvot olivat jäykät, ja hän ei luonut katsettansa ollenkaan Elfrideen, vaan tuijotteli yhä merelle, jonka aurinko nyt oli heittänyt varjojen valtaan. Korkeilla paikoilla ei ole pitkä matka päivänlaskusta yöhön, koska hämärää tuskin on ollenkaan. Siinä, missä he istuivat, oli vasta ehtoo, laaksoihin sitävastoin oli levinnyt iltahämärä jo puoli tuntia sitten.
Meren himmeällä pinnalla kehittyi vähitellen ilmi etäisen loistolaivan väike.
»Kun tuo rakastajasi ensimmäisen kerran sinua suuteli, tapahtuiko se tällaisessa paikassa, Elfride?»
»Tapahtui.»
»Sinä et kerro minulle mitään, ellen sitä väkivalloin sinusta riistä. Minkätähden menettelet siten? Miksi et ole asiasta mitään maininnut, vaikka minun satunnaiset tunnustukseni olisivat edellyttäneet luottamusta sinun taholtasi? Miksi olit niin salaperäinen Julian kannella? Tuntuupa melkein siltä kuin olisit pitänyt minua pilkkanasi, kun ajattelen, että minun sinulle selittäessäni, kuinka toivottavaa on, ettemme salaa toisiltamme mitään, sinä nimellisesti siihen suostuit, mutta todellisuudessa toimit päinvastoin. Keskinäinen luottamus olisi ollut paljon parempi onnemme takeeksi. Jos olisit minuun luottanut ja vapaaehtoisesti asian ilmaissut, niin minä — olisin toisenlainen. Mutta sinä salaat kaikki, ja minun on pakko sinulta kysellä. Asuitko siihen aikaan Endelstowissa?»
»Asuin», vastasi Elfride tuskin kuuluvasti.
»Missä olitte, kun hän sinua ensimmäisen kerran suuteli?»
»Me istuimme tässä.»
»Sitä minäkin!» huudahti Knight nousten ja silmäillen Elfrideä. »Sepä selittääkin kaikki — huudahduksen, jonka silloin selitit petollisesti, ja kaikki! Suo minulle anteeksi karkea sanani, Elfride — suo se anteeksi.» Hän hymyili pintahymyä jatkaessaan: »Millainen kehno kuolevainen olenkaan, kun soitan aina toista viulua ja sallin pienten valheiden petellä itseäni!»
»Älä sano niin, Harry, älä sano!»
»Missä hän vielä sinua suuteli?»
»Hautausmaalla — istuimme siellä — eräällä haudalla — ja muuallakin», vastasi Elfride hitaasti ja häikäilemättä.
»Älä pane pahaksesi», huudahti Knight nähdessään hänen kyynelensä ja hämminkinsä. »Minä en halua pahoittaa mieltäsi. En siitä välitä.»
Mutta Knight välitti.
»Eihän se mitään haittaa», jatkoi hän, kun ei vastausta kuulunut.
»Minua viluttaa», sanoi Elfride. »Emmekö lähde kotiin?»
»Lähdetään; on liian myöhäinen vuodenaika istua kauan ulkosalla; meidän pitää yrittää ehtiä täältä pois, ennenkuin tulee niin pimeä, ettemme näe, mihin astumme. Hevonen on varmaan kärsimätön.»
Knight puhui nyt pelkkää joutavaa. Hän oli viimeiseen saakka toivonut Elfriden esittävän vapaaehtoisesti ensimmäisen kiintymyksensä tarinan. Hänestä alkoi tuntua yhä vastenmielisemmältä, että Elfridellä oli sellainen salaisuus. Hän oli kuvitellut mitä täydellisimmän luottamuksen vallitsevan itsensä ja sen viattoman nuoren naisen välillä, joka oli kuunnellut ainoastaan hänen huuliltansa tulevia lemmen ääniä — ja tämäkö nyt oli alku? Hän nosti Elfriden satulaan, ja he kulkivat jäykkinä eteenpäin. Epäluulon myrkky teki hyvin tehtävänsä.
Tämän kotiinpaluun aikana sattui eräs seikka, jonka molemmat kauan muistivat, koska se loi mustuutta jo ennestään tummaan mielialaan. Knight ei voinut irroittaa ajatustaan siitä syytöksestä, jonka Aatami lausuu Eevalle Kadotetussa paratiisissa, ja vihdoin hän kuiski itsekseen: »'Olette pettäneet; hän sinut, sinä minut’.»
»Mitä sanot?» kysyi Elfride pelokkaasti.
»Muistui vain mieleeni jotakin.»
He olivat nyt ehtineet alanteeseen, ja kirkontorni kuvastui kalpeata taivasta vasten sen alempien osien jäädessä piiloon muutamien välillä olevien puiden taakse. Elfride, joka ei ollut saanut vastausta, silmäili tornia ja yritti keksiä jotakin vastakkaista lausumaa, jota voisi käyttää saadakseen hänet leppymään. Vähän aikaa mietittyään hän sanoi viehättävään tapaan:
»'Sinä olet ollut minun toivoni ja vahva torni minun vihamiehiäni vastaan’.»
He etenivät. Muutamia minuutteja myöhemmin näkyi tornista lentävän kolme-neljä lintua.
»Vahva torni horjuu», virkkoi Knight ihmeissään.
Tornin eräs kulma horjahti eteenpäin, kaatui ja hävisi näkyvistä.
Seurasi äänekäs ryske, ja kirkkaaseen ilmaan kohosi pölypilvi.
»Sen ovat tehneet kirkon uudistajat!» sanoi Elfride.
Samassa näkyi mr Swancourt lähestyvän heitä. Hän saapui touhukkaana, nähtävästi kovin innostuneena johonkin käsilläolevaan asiaan.
»Me olemme kaataneet tornin!» huudahti hän. »Se kävi sukkelammin kuin olimme ajatelleetkaan. Aluksi, nähkääs, ajattelimme purkaa sen kivi kiveltä. Sitä tehtäessä halkeama melkoisesti laajeni, joten ei enää katsottu vaarattomaksi, että miehet seisoivat muureilla. Sitten me päätimme sen miinoittaa, ja kolme miestä kävi työhön heikoimmalla kulmalla tänään ehtoopuolella. He olivat lopettaneet työnsä tältä päivältä, aikoivat suorittaa huomenna aamusella ratkaisevan iskun ja olivat olleet kotona suunnilleen puoli tuntia, kun se jo romahti. Onnistunut temppu — tosiaankin erittäin onnistunut temppu.. Mutta se oli sitkeä, vanha veikko, halkeamastaan huolimatta.» Mr Swancourt pyyhki nyt kasvoiltansa kiihtymyksen aiheuttamat hikikarpalot.
»Torni raukka!» virkkoi Elfride.
»Niin, minä valitan sitä», sanoi Knight. »Se oli mielenkiintoinen kappale menneisyyttä — paikallisen rakennustaiteen paikallinen muistomerkki.»
»Mutta, hyvä herra, mehän saamme sijaan uuden», huomautti mr Swancourt tiukasti. »Komea torni — sen on piirustanut eräs Lontoon parhaita ammattimiehiä kaikkein uusimpaan goottilaiseen tyyliin ja täysin kristillistä tunnetta tyydyttäväksi.»
»Tosiaankin!» sanoi Knight.
»Epäilemättä. Ei tämän seudun barbaarisen kömpelön rakennustavan mukaan — mitään niin karkeata ja pakanallista ette näe missään muualla koko Englannissa. Kehoitan teitä työmiesten poistuttua käymään kirkossa, ennenkuin siellä on mitään muuta tehty. Te voitte nyt istua kuorissa ja silmäillä pitkin laivaa läntisen holvin alitse aina kauas merelle asti. Jos niin sattuisi», lisäsi mr Swancourt merkitsevästi, »että alttarilla suoritettaisiin huomisaamuna vihkimistoimitus, niin sitä voisi katsella eteläisille merille purjehtivan laivan kannelta, jos olisi hyvä kaukoputki käytettävänä. Menkää sinne joka tapauksessa itse näkemään aterian jälkeen, kun kuu on ehtinyt nousta.»
Knight suostui kuumeisen auliisti. Hänelle oli viimeisten tuokioiden aikana selvinnyt, ettei hän voinut enää jäädä yöksi keskustelematta Elfriden kanssa seikasta, joka nyt erotti heitä toisistaan. Hän oli päättänyt saada selville kaikki ja tyynnyttää levottomuutensa jollakin tavalla. Elfride olisi mielellään välttänyt enempää seurustelua sinä iltana, mutta asia ei näyttänyt olevan autettavissa.
He lähtivät kohta kuun noustua. Elfride tiesi yhtä hyvin kuin Knight, ettei viimeksimainittu ollut suinkaan kehoittanut häntä matkaan kuutamonäköalan vuoksi, joka oli heidän vaelluksensa nimellisenä aiheena.
XXXII
Oli lokakuu, ja yöilma oli kolea. Pidettyään huolta siitä, ettei Elfride lähtenyt matkaan liian ohuissa pukimissa, Knight asteli hänen kerallaan rinteen polkua, jota he olivat kulkeneet monesti toistensa seurassa, kun epäily oli heille vielä tuntematon asia. Saavuttuaan kirkon luo he havaitsivat, että toinen puoli tornia oli tosiaankin kerrassaan luhistunut ja makasi sorakasana heidän edessään. Tornin itäinen puoli oli vielä luja ja olisi kestänyt sellaisenaan myrskyn ravistelua ja vuosien hiljaista piiritystä monen sukupolven ajan. He astuivat sisään sivuovesta ja istuutuivat alttarin porrasaskelmille.
Se jykevä kaari, joka liitti toisiinsa tornia ja kirkon laivaa, esiintyi nyt tummana kehyksenä, johon sisältyi kauas länteen ulottuva hämärä etäinen näköala. Kohta holvikaaren ulkopuolella oli mainittu sorakasa, sitten näkyi kappale kuutamon valaisemaa kirkkomaata ja vihdoin meren aava ja kupera pinta. Tämä näköala oli ollut peitossa aina siitä saakka, kun keskiaikaiset muuraajat liittivät vanhan tornin kirkkoon, jolle se antoi arvokasta leimaa. Senvuoksi sopii otaksua tuon näkymön herättäneen mielenkiintoa muutenkin kuin pelkkänä kuutamoisena maisemana — jollaisen mainitseminen lienee nykyjään muuttunut sellaiseksi käenkukunnaksi, joka kuullaan, mutta josta ei välitetä. Punaisia, sinisiä ja purppuraisia säteitä tulvi heidän takanansa olevasta itäisestä ikkunasta, missä pyhimykset ja enkelit kilpailivat keskenään alkeellisesti kuvattujen maisemien ja taivaan piirissä, ja loi permantoon, istujien jalkojen eteen, samojen läpikuultoisten värien pehmoisemman kuvan, johon Knightin ja Elfriden pään varjot liittyivät tummempina täplinä. Sitten kuu peittyi pilveen, ja värihohtelu häipyi olemattomiin.
»Kas niin, se on mennyttä!» virkkoi Knight. »Minä olen ajatellut, Elfride, että tässä on paikka, johon me toivomme pian yhdessä polvistuvamme. Mutta minä olen levoton ja huolestunut, ja sinä tiedät minkätähden.»
Ennenkuin Elfride vastasi, kuutamo jälleen valaisi heidän näkyvissään olevaa kirkkomaan osaa. Se kirkasti aluksi lähinnä olevan kaistan ja taka-alalla, mistä pilvenvarjot eivät olleet vielä väistyneet, oli kaikkea muuta kirkkaampana eräs valkoinen hautakivi — nuoren Jethwayn haudalla.
Knight, jota yhä askarrutti Elfriden salaisuus, ajatteli hänen suudelmaa koskevia sanojansa — että se oli kerran tapahtunut hautakivellä kirkkomaalla.
»Elfride», sanoi hän teeskennellyn kevyesti ja leikkisästi voimatta kumminkaan läheskään salata moitteen pohjavirtaa, »tiedätkö, minun mielestäni olisit voinut vapaaehtoisesti kertoa menneisyydestä — suudelmista ja kihlauksesta — aiheuttamatta minulle sellaista ikävyyttä. Onko se hauta, johon viittasit?»
Elfride oli hetkisen vaiti. »On», vastasi hän.
Knight hämmästyi satunnaisen laukauksensa oivallista osumaa, vaikka se itse asiassa ei ollutkaan kovin merkillinen, kun ottaa huomioon, että melkein kaikki muut hautausmaan muistomerkit olivat pystyssä seisovia kiviä, joilla istuminen ei olisi kenellekään luonnistunut.
Elfride ei ryhtynyt nytkään niihin lähempiin selityksiin, joita hänen vaatelias rakastajansa halusi, ja hänen pidättyväisyytensä alkoi kiusata Knightiä kuten ennenkin. Hänen teki mieli sanoa Elfridelle, mitä ajatteli.
»Mitä, etkö kerro asiaa minulle ollenkaan?» sanoi hän hieman harmistuneena. »Kuulehan, Elfride, ei ole mitään muuta seikkaa, jota pidän tärkeämpänä kuin sitä, että kaikki on selvää kahden henkilön välillä, jotka aikovat mieheksi ja vaimoksi. Sellainen menettely on erinomaisen suotava ja viisas, koska sen nojalla vältetään myöhempien ilmitulojen aiheuttamat ikävyydet. Näetkös, Elfride, mitätönkin salaisuus voi muodostua jonkin kohtalokkaan väärinymmärryksen pohjaksi vain sen nojalla, että se tulee tunnustamattomana ilmi. Sanotaan, ettei ole ainoatakaan pariskuntaa, jonka toisella jäsenellä ei olisi jotakin toiselta kätkettyä salaisuutta. Olipa tuo totta tai ei, joka tapauksessa on varmaa, että jos se on totta, niin useat ovat onnelliset pikemmin siitä huolimatta kuin sen vuoksi. Jos mies huomaa jonkun toisen miehen silmäilevän merkitsevästi hänen vaimoansa, ja jos vaimo sävähtää tulipunaiseksi ja näyttää hämmästyneeltä, luuletko, että mies olisi hyvinkin tyytyväinen, jos vaimo totuudenmukaisesti selittäisi kerran, valitettavasti, pyörtyneensä tuon miehen syliin, sen sijaan, että olisi jo aikoja sitten vapaaehtoisesti asian kertonut, ennenkuin sattui tapaus, joka pakotti hänet sen tekemään? Otaksukaamme, että se ihailija, josta puhuit tuon haudan yhteydessä, sattuisi ilmaantumaan minun kiusakseni. Se katkeroittaisi minun elämäni, jos olisin silloin puoliksikaan niin pimeässä kuin nyt!»
Knight lausui viimeiset lausumansa yhä voimakkaammin.
»Niin ei voi käydä», sanoi Elfride.
»Miksi ei?» kysyi Knight terävästi.
Elfride oli pahoillaan havaitessaan hänen olevan niin synkän mielialan vallassa, ja hän värisi. Sekoittaen ajatuksia, todennäköisesti mitään tahallista veruketta tarkoittamatta, hän vastasi äkkiä:
»Kuinka voit hänet kohdata, jos hän on kuollut?»
»Onko hän kuollut? Silloinhan asia on aivan toinen!» virkkoi Knight sanomattomasti huojentunein tunnoin. »Mutta maltahan — mitä sanoitkaan tuosta haudasta ja hänestä?»
»Se on hänen hautansa», jatkoi Elfride heikoin äänin.
»Mitä! Oliko hän, joka lepää siihen haudattuna, sinun rakastajasi?» kysyi Knight kuuluvin äänin.
»Oli; mutta minä en rakastanut enkä rohkaissut häntä.»
»Mutta sinä sallit hänen suudella itseäsi — niinhän sanoit, Elfride.»
Elfride ei vastannut.
»Kuinka olikaan» sanoi Knight, vähitellen palauttaen mieleensä asian yksityiskohtia, »sinähän sanoit olleesi jossakin määrin hänen kanssaan kihloissa — ja niin täytyi tietenkin olla laita, koska hän kerran sinua suuteli. Ja nyt sinä sanot, ettet ole milloinkaan häntä rohkaissut. Sitäpaitsi minä luulin sinun sanoneen — olenpa melkein varmakin, — että istuit tuolla hautakivellä hänen kanssaan. Hyvä Jumala», huudahti hän äkkiä vihastuen, »kerrotko minulle sellaista, mikä ei ole totta? Minkätähden leikittelet kanssani tuolla tavalla Elfride, me emme tule milloinkaan onnellisiksi! Meitä vainoo jokin noituus, joko minua tai sinua, ja se on saatava pois tieltä, ennenkuin menemme naimisiin.» Knight lähti kiivaasti liikkumaan, ikäänkuin olisi aikonut jättää Elfriden.
Elfride hypähti seisaalleen ja tarttui hänen käsivarteensa.
»Älä mene, Harry — ethän!»
»Niinpä kerro se minulle», virkkoi Knight ankarasti. »Eikä enää mitään pikku valheita, muista se, tai muuten vannon sinua vihaavani. Taivasten tekijä! Että minun piti joutua tähän, valhettelevan tytön pilkkana pidettäväksi —»
»Älä kohtele minua niin säälimättömästi! Armahda minua, Harry, ja peruuta nuo kamalat sanasi! Minä olen luonnostani rehellinen enkä ymmärrä, kuinka sain sinut ymmärtämään itseäni väärin! Mutta minä pelkäsin!» Mielenliikutus vapisutti häntä niin, että hän tutjutti Knightiakin kerallansa.
»Etkö sanonut, että istuitte tuolla hautakivellä?»
»Sanoin kyllä, ja se on totta.»
»Kuinka taivaan nimessä mies voi istua oman hautansa paadella?»
»Se oli toinen mies. Suo minulle anteeksi, Harry, suothan?»
»Mitä? Rakastaja haudassa ja toinen haudan päällä?»
»Ni-in!»
»Niitä oli siis kaksi ennen minua?»
»Minä — luulen niin.»
»Älä ole typerä nainen luuloinesi — minä vihaan kaikkea sellaista», virkkoi Knight melkein halveksivasti. »Niin, tässä saa kuulla merkillisiä asioita. En tiedä, mitä olisin itse tehnyt — kukaan ei voi sanoa, mihin hahmoon olosuhteet saattavat hänet muovata — mutta tuskin luulen, että minulla olisi ollut omaatuntoa nauttia uuden rakastajan hyväilyistä istuessani vanhan rakastajan maallisten jäännösten päällä, totisesti en sitä usko.» Knight silmäili yhä mietteissään hautaa, jonka paasi tuijotteli heihin kuin kostava haamu.
»Sinä teet minulle vääryyttä — katkeraa vääryyttä!» huudahti Elfride. »Minä en mitään sellaista ajatellut; usko minua, Harry, minä en sitä tehnyt. Sattui vain niin — ihan itsestään.»
»Niinhän otaksun minäkin, ettet sellaista tarkoittanut», jatkoi Knight. »Kukaan ei milloinkaan sellaista tahallaan tee», jatkoi hän alakuloisesti.
»Ja häntä, joka lepää haudassa, minä en ole milloinkaan rakastanut.»
»Luulenpa, että te, toinen rakastajasi ja sinä, siinä istuessanne, vannoitte toisillenne ikuista uskollisuutta?»
Elfride vastasi ainoastaan kiihkein henkäyksin, jotka osoittivat hänen olevan nyyhkytyksiin puhkeamassa.
»Sinä siis aiot edelleenkin olla mitään kertomatta?» virkkoi Knight käskevästi.
»Tietysti vannoimme», vastasi Elfride.
»'Tietysti!’ Sinä näytät käsittelevän asiaa varsin kevyesti.»
»Se on ollutta ja mennyttä eikä merkitse meille nyt mitään.»
»Kuulehan, Elfride, se on sellainen mitättömyys, joka tosin voi saada huolettoman miehen nauramaan, mutta joka vakavassa mielessä herättää vain surua. Se saa aikaan kalvavaa tuskaa. Kerro minulle avoimesti kaikki.»
»En milloinkaan. Harry, kuinka voitkaan odottaa, että kertoisin, kun se pieni osa, jonka tiedät, jo saa sinut kohtelemaan minua ylen karusti?»
»Elfride, kuulehan, mitä sanon. Sinä tiedät, että se, mitä olet kertonut, on vain omansa herättämään kaikenlaisia kuvitteluja. Sitä koskeva tuntoni ansainnee pelkän herkkätunteisuuden nimen, ja minä en suinkaan tahdo herättää sinussa sitä luuloa, että tavallinen aikaisempi kihlaus voisi mitenkään vaikuttaa minun rakkauteeni tai avioliittoa koskeviin suunnitelmiini. Mutta sinulla tuntuu olevan enemmän kerrottavaa, ja siinä juuri piileekin vääryys. Onko sinulla vielä sanottavaa?»
»Ei paljoa», vastasi Elfride väsyneesti.
Knight oli hetkisen vaiti kuin hauta. »'Ei paljoa’», virkkoi hän vihdoin. »Eipä suinkaan!» Hänen äänensä kääntyi matalaksi ja jäyhäksi. »Elfride, sinä et saa panna pahaksesi, jos sanon sinulle jotakin sellaista, mikä kenties kuulostaa kummalliselta, sillä minun täytyy se sanoa. Tarkoitan tätä: että jos olisi vielä paljon lisättävää kertomukseen, joka sinänsä sisältää kaikki purkautuvaan kihlaukseen kuuluvat seikat, niin tuon lisän täytyisi olla jotakin erikoista, mikä voisi tehdä minulle ja kenelle muulle tahansa mahdottomaksi rakastaa sinua ja mennä kanssasi naimisiin.»
Knightin hämmentynyt mieliala vei hänet kauemmaksi kuin hän rauhallisempana hetkenä olisi mennyt. Ja jos näinkin ollen Elfride olisi esiintynyt edes jossakin määrin myönteisemmin, niin Knight ei olisi ollut niin vääjäämätön; jos taas Elfride olisi ollut voimakkaampi luonne — käytännöllisempi ja vähemmän kuvitteellinen — niin hän olisi paremmin käytellyt hyväkseen Knightin sydämessä omistamaansa sijaa häneen vaikuttaakseen. Mutta siihen luottavaiseen hellyyteen, joka oli Knightin voittanut, liittyy aina jonkinlainen taipumus antautua tapahtumien virran vietäväksi, joten sellainen naishenkilö aina luottaa enemmän armeliaaseen kaitselmukseen kuin omien väitteittensä tehoisuuteen.
»Olkoonpa menneeksi», virkkoi Knight hiljaa ja ivallisesti. »Minä en tahdo väittää, että se on sinun syysi, koska se luultavasti on minun huono onneni. Minulla ei ollut mitään todellista oikeutta sinulta asiaa tiedustella — kaikki olisivat nimittäneet sellaista menettelyä liian vaateliaaksi. Mutta kun kerran olemme jotakin väärin käsittäneet, niin väärinkäsityksemme esine tuntuu meistä loukkaavalta. Sinä et milloinkaan sanonut, että sinulla oli aikaisemmin ollut täällä kosija, joten minulla ei ollut mitään syytä sinua moittia. Elfride, minä pyydän sinulta anteeksi.»
»Ei, ei! Mieluummin saat olla minulle vihainen, kunhan et ole kylmän kohtelias ja loukkaantunut. Miksi kohteletkaan minua noin? Se saattaa minut takaisin pelkän tuttavuuden asteelle.»
»Sinä itse olet siihen syypää. Miksi et tarjoa luottamusta luottamuksesta?»
»Niin; mutta minä en ole kysynyt sinulta mitään menneisyydestäsi. Minä en halunnut siitä mitään tietää. Olitpa tullut mistä tahansa, olitpa tehnyt mitä tahansa, rakastanut ketä hyvänsä, minulle oli tärkeätä vain se, että olit vihdoin minun. Jos olisit alussa tietänyt minun jo ennen rakastaneen, etkö olisi minusta mitään välittänyt, Harry?»
»Sitä en tahdo nimenomaan sanoa, vaikka myönnänkin, että kokemattomuuttasi koskeva ajatus minua kovin viehätti. Mutta minä ajattelen näin: jos olisin tietänyt, että entisessä rakkaudessasi on ollut jokin vaihe, jota kieltäydyt minulle kertomasta, vaikka sitä sinulta kysyn, en olisi milloinkaan sinua rakastanut.»
Elfride nyyhkytti katkerasti. »Olenko minä — sellainen — pelkkä luonteeton lelu — ettei minussa ole — tuoreutta lukuunottamatta — minkäänlaista viehätysvoimaa? Eikö minussa ole älyä? Sanoithan sinä — että minun ajatukseni ovat notkeat ja nerokkaat, ja — eikö se mitään merkitse? Enkö ole ollenkaan kaunis? Luulen olevani ainakin jossakin määrin — niin minä tiedänkin, että olen! Sinä olet ylistänyt minun ääntäni ja käytöstäni ja kykyjäni. Mutta kaikki tuo on nyt pelkkää rihkamaa, koska — minä olen sattunut näkemään aikaisemmin jonkun miehen!»
»Mitä sanotkaan, Elfride! 'Sattunut näkemään miehen’ — tuo on verrattain kalseasti sanottu. Muista, että olet häntä rakastanut.»
»Ja rakastanut häntä vain hieman!»
»Ja kieltäydyt nyt vastaamasta selvään kysymykseeni, kuinka se päättyi.
Kieltäydytkö yhä vieläkin, Elfride?»
»Sinulla ei ole oikeutta minulta kysellä — sanoithan sen itse. Se ei ole oikein. Luota minuun, niinkuin minä luotan sinuun.»
»Tuo ei ole yhtään mitään.»
»Minä en rakasta sinua, jos olet niin julma. On julmaa kiistellä tuolla tavalla.»
»Voipa olla. Niin, se on totta. Minut tempasi mukaansa sinuun kohdistuva tunteeni. Taivas tietää, ettei se ollut tarkoitukseni; mutta minä olen rakastanut sinua niin, että olen kohdellut sinua pahoin.»
»Minä en siitä välitä, Harry», vastasi Elfride kohta painautuen jälleen lähemmäksi häntä. »Ja minä en ajattele ollenkaan, että olet minua pahoin kohdellut, jos annat minulle anteeksi etkä ole enää minulle vihoissasi. Mielelläni olisin ollut ihan sellainen kuin sinä luulit minun olevan, mutta enhän sille mitään voinut. Kunhan olisin vain tietänyt sinun kerran tulevan, olisin elänyt kuin luostarissa kelvatakseni sinulle!»
»Eipä tuosta huolita», virkkoi Knight ja kääntyi menemään. Sitten hän yritti puhua leikkisästi: »Diogenes Laertius kertoo filosofien tapana olleen sokaista itsensä, jotta voivat häiriytymättä vaipua mietiskelyihinsä. Miesten, jotka ryhtyvät rakastajoiksi, pitäisi menetellä samoin.»
»Miksi niin? — Mutta olkoon menneeksi, — minä en tahdo sitä tietää. Älä puhu minulle niin kylmästi», sanoi Elfride pyytäen.
»Miksi? Siitä syystä, ettei heitä myöhemmin milloinkaan häiritsisi se ajatus, että heidän epäjumalansa on jo ollut toisissa käsissä.»
Elfride loi katseensa maahan ja huokasi. Sitten he lähtivät murenevasta, vanhasta rakennuksesta ja astelivat hitaasti kirkkomaan portille. Knight ei ollut oma itsensä eikä voinut väittää se olevansa. Elfride ei ollut kertonut kaikkea.
Knight auttoi häntä kevyesti portaista ja oli niin huomaavainen kuin sulhanen ainakin. Mutta eräs sädekehä oli himmentynyt, ja unelma ei ollut sellainen kuin se oli aikaisemmin ollut. Luonto kenties ei ollutkaan luonut Knightiä menemään naimisiin. Se elinkautinen pidättyväisyys naisiin nähden, jota hän itse oli pitänyt satunnaisena, ei kenties ollutkaan mikään sattuma, vaan luonnollinen tulos vaistomaisista toiminnoista, jotka olivat niin hienot, ettei hän itsekään ollut kyennyt niitä havaitsemaan. Mahdotonta on sanoa, vähentääkö jonkin kirkkaan, vaikkapa vain kuvitellunkin haaveen räikeä hälveneminen sitä todellista ja liioittelematonta kirkkautta, joka kuuluu sen perustukseen. Mutta varmaa on, että Knightin pettymys, kun hän Elfriden satunnaisen, epäselvän lausuman ja hänen vaiteliaan vilpillisyytensä nojalla havaitsi olevansa toinen tai kolmas järjestyksessä, johti hänet kyynillisyyden rajoille.
XXXIII
Kun Knightiä ei suoranaisesti askarruttanut Elfriden seura, hänellä oli tapana kävellä suunnilleen puoli tuntia aterian ja makuullemenon välillä, ja tuo tottumus oli kaikkien hänen endelstowilaisten tuttaviensa, muiden muassa Elfriden, tiedossa. Kun Knight oli auttanut hänet hautausmaan aidan yli, Elfride sanoi ystävällisesti: »Minä voin juosta yksin kotiin, jos tahdot lähteä kävelemään, kuten ainakin, Harry.»
»Kiitos, Elfie; siinä tapauksessa minä sen teen.»
Elfriden hahmo häipyi tummaksi täpläksi kuutamossa, ja Knight, joka oli jäänyt muutamaksi minuutiksi kirkkomaan aidalle, kääntyi jälleen kohti kirkkoa. Tavallisesti hän näissä oloissa sytytti sikarin tai piipun ja vaipui rauhallisiin mietteisiin. Mutta tänä iltana hänen mielensä oli siinä määrin jännittynyt, ettei sellainen lohdutus käynyt päinsä. Hän asteli takaisin kaatuneen tornin sijalle ja istuutui eräälle niistä suurista paasista, jotka olivat sen muodostaneet aina tähän päivään saakka, jolloin mr Hewbyn palveluksessa olevan Stephen Smithin toimenpiteet olivat panneet alulle sen kukistumisen.
Knight mietiskeli Elfriden menneisyyden mahdollisia tapahtumia ja omia virheellisiä otaksumiansa ja silmäili samalla siinä istuessaan nuoren Jethwayn valkoista hautakiveä, joka nyt oli aivan hänen edessään. Vaikka meri olikin verrattain tyyni, voi kumminkin kuulla, kuinka se hyrskyi ja pauhasi rannikolla olevissa kallioriutoissa vanhojen kallioiden vaivaisissa jäännöksissä, jotka eivät vieläkään ottaneet hävitäkseen olemattomiin luode- ja vuoksivesien niitä hivuttaessa.
Päästäkseen ajatuksista, jotka eivät olleet laadultaan ilahduttavia, Knight päätti ryhtyä ruumiilliseen ponnistukseen. Hän nousi ja aikoi kiivetä rauniokasan huipulle, mistä näki kauemmaksi kuin maasta. Hän ojensi kätensä tarttuakseen tavallista suuremman esiinpistävän paaden kulmaan, kun hänen kätensä samassa sattui esineeseen, joka mitä suurimmassa määrässä erosi siitä, mihin hän oli otaksunut tarttuvansa. Se oli kuituinen ja sekava ja virui paaden pinnalla. Kirkon seinän luoma syvä varjo esti häntä näkemästä mitään selvästi, joten hänen oli pakko alkaa arvailla. »Se on jokin hiusmainen sammal tai jäkälä», mietti hän.
Mutta se oli irrallinen kiven pinnalla.
»Se on ruohotukko», arveli hän.
Mutta siitä puuttui hienoimmallekin ruoholle ominainen karheus ja kosteus.
»Se on muurarin valkaisusivellin.»
Hän muisti, että sellaiset siveltimet olivat karheammat, ja jos niitä käytettiinkin viljalti rakennuksia korjattaessa, niin rakennuksen hajoittamistyössä niillä tuskin oli mitään virkaa.
Hän sanoi itsekseen: »Sen täytyy olla jokin silkkiripsu.»
Hän koetteli sitä jälleen. Se oli hieman lämmin. Knightin verta heti hieman hyyti.
On kylläkin hämmästyttävää, kun edellytetyn lämmön sijassa tapaa elottoman aineen kylmyyden; mutta koska tavalliset aineet yleensä ovat ihmisruumista kylmemmät, se ei sittenkään vaikuta niin järkyttävästi kuin lämmön löytäminen siitä, missä edellytetään olevan nimenomaista kylmyyttä.
»Jumala yksin tietää, mikä se on», virkkoi hän.
Hän tunnusteli sitä vieläkin, ja hänen kätensä tapasi hetkisen kuluttua ihmisen kasvot. Ne olivat lämpimät, mutta liikkumattomat. Kuituinen massa oli hänen tukkansa — pitkä ja suortuvainen, mistä päättäen pää oli naisen.
Knight seisoi hetkisen ymmällä ja keräili ajatuksiansa. Kirkkoherra oli kertonut työmiesten kaivanneen kaiken päivää tornin perustuksia ja jättäneen sen iltasella aikoen suorittaa loppurynnistyksen seuraavana aamuna. Puoli tuntia myöhemmin oli osa tornia luhistunut. Naisen, joka oli puolittain hautautunut, oli täytynyt olla tornin vieressä sen sortuessa.
Knight ryhtyi poistamaan soraa käsin. Ruumista peittävä kasa oli hienoa ja toimimaista, mutta sitä oli tavattomat määrät. Säästyisi varmaan aikaa, jos juoksisi hakemaan apua. Knight lähti kirkkomaalta ja kiiruhti kukkulanrinnettä alas.
Hieman alempana kulki toinen tie yli pienen harjanteen, joka nyt kuvastui tummana kuutamon taustalle, ja tämä tie muodosti eräänlaisen loven taivaanrantaan. Saavuttuaan teitten risteykseen Knight näki tien korkeimmassa kohdassa miehen, joka asteli häntä kohti. Knight kääntyi tulijaan päin.
»Kirkon luona on tapahtunut onnettomuus», sanoi Knight ilman esipuheita. »Torni on kaatunut jonkun henkilön päälle, joka on maannut raunioissa siitä lähtien. Tuletteko auttamaan?»
»Tulen», vastasi mies.
»Se on eräs nainen», sanoi Knight, kun he kiiruhtivat kirkon luo, »ja minä luulen, että me kaksi voimme kaivaa hänet esiin. Tiedättekö jossakin lapion?»
»Haudankaivajan lapiot ovat siellä jossakin. Niitä säilytettiin aikaisemmin tornissa.»
»Ja täytyyhän siellä olla työmiehillekin kuuluvia aseita.» He etsivät ja löysivät eräästä portin kulmauksesta kolme sinne huolellisesti talletettua lapiota. Sitten he kiersivät länsipuolelle, ja Knight osoitti onnettomuuspaikan.
»Meidän olisi pitänyt tuoda lyhty», huudahti hän. »Mutta ehkäpä suoriudumme tästä ilmankin.» Hän ryhtyi poistamaan sorakerrostumaa.
Toinen mies, joka aluksi näytti hieman avuttomalta, noudatti nyt Knightin esimerkkiä ja poisti soran seassa olevat isommat kivet. Vaikka he ponnistelivat parhaansa mukaan, kesti kumminkin kymmenen minuuttia, ennenkuin onnettoman olennon ruumis oli saatu ilmoille. He nostivat sen niin huolellisesti kuin osasivat ja kantoivat hengästyneinä Felix Jethwayn hautapaadelle, joka oli vain muutaman askelen päässä.
»Onko hän tosiaankin kuollut?» kysyi vieras.
»Näyttää olevan», vastasi Knight. »Mikä on lähin ihmisasumus?
Luullakseni pappila.»
»Niin; mutta kun meidän joka tapauksessa täytyy kutsua lääkäri Castle Boterelista, pitäisin parempana kuljettaa hänet siihen suuntaan eikä kaupungista poispäin.»
»Eikö lähin asumus sillä suunnalla ole paljoa kauempana kuin pappila tai Swancourtin kartano?»
»Ei paljoa kauempana», vastasi vieras.
»Jospa siis kuljetamme hänet sinne. Minä luulen, että parhain tapa on tämä, jos viitsitte liittää kätenne minun käsiini.»
»Tietysti; minä autan mielelläni»
He laskivat kätensä ristiin muodostaen siten eräänlaisen kätkyen ja kantoivat sitten elotonta ruumista kulkien vieretysten polkua, jonka osoitti vieras, ilmeisesti hyvin tuntien nämä seudut.
»Minä olin istunut kirkossa suunnilleen tunnin ajan», virkkoi Knight, kun he olivat ehtineet pois kirkkomaalta.
»Sitten lähdin kaatuneen tornin sijalle ja löysin hänet. On kiusallista ajatella, että hukkasin tietämättäni niin paljon aikaa tuhoutuvan olennon läheisyydessä.»
»Torni kaatui hämärissä, eikö totta? Tasan kaksi tuntia sitten, luullakseni?»
»Niin. Hän on varmaankin ollut siellä yksinään. Missä tarkoituksessa hän lieneekään kirkkomaalle lähtenyt?»
»Sitä on vaikea tietää.» Vieras silmäili tutkivasti heidän kannettavanansa olevan liikkumattoman hahmon kasvoja. »Tahdotteko kääntää hänen päätänsä, niin että valo lankee hänen kasvoihinsa?»
He käänsivät kasvot kuutamoon, ja vieras silmäili lähempää vainajan kasvojenpiirteitä. »Minä tunnen hänet!» huudahti hän.
»Kuka hän on?»
»Mrs Jethway. Asumus, johon hänet viemme, on hänen omansa. Hän on leski; minä puhuttelin häntä vielä tänään iltapäivällä. Olin Castle Boterelin postitoimistossa; ja hän tuli sinne tuomaan kirjettä. Sielu parka! Pidetäänpä kiirettä.»
»Pidelkää ranteestani hieman kiinteämmin. Eikö se hauta, jonka kivelle hänet laskimme, ole hänen ainoan poikansa hauta?»
»On. Niin, nyt ymmärrän. Hän oli siellä haudalla käymässä. Poikansa kuoleman jälkeen hän on ollut yksinäinen, arka nainen — on alinomaa surrut poikaansa. Hän oli farmarin leski, varsin sivistynyt — luullakseni alkujaan kotiopettajatar.»
Knightin sydäntä liikutti myötätunto. Elfriden vaikutus häneen ja lesken onnettomaan poikaan tuntui jollakin omituisella tavalla punovan yhteen hänen ja tuon perheen kohtalot. Hän ei vastannut mitään, ja he riensivät eteenpäin.
»Alkaa tuntua käsivarsissa», virkkoi vieras keskeyttäen hiljaisuuden.
»Luulen kohdanneeni teidät ennen, vaikka en nyt muista missä.
Sallitteko kysyä, kuka olette?»
»Epäilemättä. Minä olen lordi Luxellian. Kuka te olette?»
»Minä olen vieraana Swancourtin kartanossa — mr Knight.»
»Minä olen kuullut teistä, mr Knight.»
»Samoin minä teistä, lordi Luxellian. Olen iloinen, kun saan tavata teidät.»
»Minä voin sanoa samaa. Olen usein nähnyt teidän nimenne painettuna.»
»Samoin minä teidän nimenne. Olemmeko perillä?»
»Olemme.»
Ovi oli lukossa. Knight mietti hetkisen, kaiveli sitten kuolleen naisen taskua ja löysi sieltä avaimen, joka vaivatta avasi oven. Tuli oli liedestä sammunut, mutta ikkunasta huoneeseen lankeava kuutamo kuvioi permantoa. Kuun valossa voi nähdä, että huone oli varsin sievästi sisustettu — se oli sama huone, jossa Elfride oli käynyt pari kolme iltaa aikaisemmin. He laskivat hiljaisen taakkansa vanhanaikaiseen, seinällä sijaitsevaan vuoteeseen, ja Knight alkoi etsiä lamppua tai kynttilää. Hän löysikin hyllystä kynttilän, sytytti sen ja asetti pöydälle.
Knight ja lordi Luxellian silmäilivät tutkivasti kalpeita kasvoja, ja molemmat olivat jokseenkin vakuutetut siitä, ettei mitään toivoa ollut olemassa. Heidän toimittamansa tilapäinen tarkastus ei osoittanut minkäänlaisia väkivallan merkkejä.
»Kun tiedän, missä tohtori Granson asuu», sanoi lordi Luxellian, »lienee parasta, että juoksen hänen luoksensa, ja te jäätte siksi aikaa tänne.»
Knight suostui. Lordi Luxellian lähti, ja hänen kiireisten askeltensa ääni häipyi pois. Knight tarkasteli yhä ruumista ja oli muutaman minuutin kuluttua aivan varma siitä, että nainen oli leikkausveitsen ja rohtojen saavuttamattomissa. Hänen raajansa alkoivat jo jäykistyä ja kylmetä. Knight peitti kasvonsa ja istuutui.
Minuutit kuluivat. Knight mietiskeli edelleen yön tapahtumia. Hänen katseensa suuntautui pöydälle, missä hän oli havainnut kirjoitusneuvoja hajallaan. Nyt hän näki ne selvemmin; siinä oli mustepullo, kynä, imupaperia ja kirjepaperia. Toisista erilleen oli työnnetty eräitä kirjepaperiarkkeja, joihin oli aloiteltu kirjeitä ne kumminkin keskeyttäen, ikäänkuin niiden muoto ei olisi kirjoittajaa tyydyttänyt. Musta lakkatanko ja sinetti näkyivät siinä myös olevan, ikäänkuin ei tavallista sulkemista olisi katsottu riittävän varmaksi. Kun nuo hylätyt arkit lepäsivät avoinna pöydällä, niin Knight voi paikaltansa lukea niihin kirjoitetut muutamat sanat. Eräs kirjeenalku kuului näin:
»Arvoisa herra. — Naisena, jolla oli kerran onnenansa rakas oma poika, minä pyytämällä pyydän teitä kuulemaan varoitustani —»
Toinen:
»Arvoisa herra. — Jos suvaitsette saada varoittavan sanan vieraalta, ennenkuin teidän käy mahdottomaksi peräytyä, niin kuulkaa —»
Kolmas:
»Kunnioitettu herra. — Minä liitän tähän kirjeeseeni toisen, joka selityksiäni kaipaamatta kertoo teille hämmästyttävän tarinan. Tahdon kumminkin lisätä puolestani muutaman sanan, jotta teille käy selvemmäksi, kuinka teitä on petetty —»
Oli selvää, että näiden hylättyjen aloittelujen jälkeen oli kirjoitettu ja lähetetty neljäs kirje, jota oli pidetty kelvollisena. Pöydällä oli kaksi lakan pisaraa, ja lakkatanko oli asetettu pöydän reunalle; sen pää oli venynyt pitkäksi, mistä näkyi, että se oli sijoitettu siihen lämpimänä. Pöydän ääressä oli tuoli, jossa kirjoittaja oli istunut, imupaperissa näkyi kirjeen osoitteen jälki, ja leski rukka, joka oli noiden seikkojen aiheuttaja, lepäsi kuolleena siinä lähellä. Knight oli nähnyt riittävästi päätelläkseen, että mrs Jethway, jolla oli ollut tärkeä asia ilmoitettavana jollekin tuttavalle tai sukulaiselle, oli kirjoittanut erittäin huolellisen kirjeen ja lähtenyt itse viemään sitä postiin ja ettei hän senjälkeen ollut palannut kotiin, ennenkuin lordi Luxellian ja hän itse olivat tuoneet hänet sinne vainajana.
Koko näkymön sanomaton alakuloisuus, hänen siinä odotellessaan, vaieten ja yksinään, ei ollut nimenomaisessa ristiriidassa Knightin mielialan kanssa, vaikka hän olikin kauniin ja viehättävän neidon sulhanen ja oli vastikään ollut hänen seurassaan. Hävitetyn tornin raunioilla istuessaan hän oli tullut ajatelleeksi, että se pitkä toimettomuuden aika, johon hän oli Elfriden vuoksi joutunut, ei luultavasti ollut hyväksi hänelle, miehelle, jolla oli työ suoritettavanaan. Se voitiin nopeasti lopettaa, jos hän joudutti naimisiinmenoa.
Knigth oli omasta mielestään henkilö, joka ei ollut saavuttanut tarkoituksiaan, koska oli tavoitellut liian paljoa. Koska hän nyttemmin oli suurelta osalta luopunut aatteellisista tavoitteluistansa, hän halusi vakavasti suunnata voimansa käytännöllisempiin uomiin siten korjatakseen niitä itsehuomioivia taipumuksia, jotka eivät olleet milloinkaan tuottaneet hänelle itselleen paljoa onnea eivätkä tehneet hänen lähimmäisilleen mitään erinomaista hyvää. Se, ajatus, että hän aloittaisi uuden suuntautumisen menemällä EIfriden kanssa naimisiin, oli aikaisemmin tuntunut hänestä ylen viehättävältä, mutta tänä iltana siinä ei enää ollut entistä tenhoa. On sangen luultavaa, että Elfrideä koskevien haavelmien luhistuminen oli jossakin yhteydessä tämän vastavaikutuksen ja ajantuhlaamista koskevien vanhojen tuntojen palaamisen kanssa. Vaikka sydän olikin suuressa määrin Knightiä vallinnut, ei sen valta kumminkaan ollut niin täydellinen, että se olisi voinut helposti säilyä keskinkertaisen älyllisen virkoamisen tapahduttua.
Hänen haaveensa keskeytyivät, kun ulkoa kuului pyörien ja hevosten kavioiden ääni. Ovi aukeni, ja sisään astuivat lääkäri, lordi Luxellian ja mr Coole, ruumiintarkastaja (joka oli samana päivänä ollut Castle Boterelissa ja oli parhaillaan pakinoinut lääkärin kanssa, kun lordi Luxellian oli saapunut); heidän jäljessään tuli vielä pari hoitajatarta ja muutamia joutilaita.
Nopeasti ruumista tarkastettuaan mr Gianson selitti naisen kuolleen tukehtumiseen, jonka oli aiheuttanut hengityselimiin kohdistuva ankara puristus. Asiat järjestettiin siten, että tutkimus tulisi tapahtumaan seuraavana aamuna, ennenkuin mr Coole palaisi St. Launceen.
Pian senjälkeen kaikki elossa olevat poistuivat lesken asumuksesta, ja hän jäi kuoltuaan ihan yksin, niinkuin oli ollut yksin eläessään kaksi viimeksikulunutta vuotta.
XXXIV
Kuusitoista tuntia oli kulunut. Knight astui naisten huoneeseen palattuaan mrs Jethwayn kuolemaa koskevasta tutkimustilaisuudesta. Elfride ei ollut huoneistossa.
Mrs Swancourt tiedusteli yhtä ja toista lauluntoa ja sivuseikkoja koskevaa. Sitten hän sanoi:
»Postinkuljettaja tuli tänä aamuna kohta lähdettyäsi. Hänellä oli vain yksi kirje sinua varten. Kas tässä.»
Mrs Swancourt ojensi kirjeen hänelle. Knight otti sen vastaan hajamielisenä, mutta hämmästyi siihen katsahdettuaan, sopersi joitakin sanoja ja poistui huoneesta.
Kirje oli suljettu mustalla lakalla, ja osoitteenkirjoittajan käsiala oli ollut hänen nähtävänänsä riittävän pitkän ajan edellisenä iltana.
Knight oli kovin kiihtynyt ja haeskeli paikkaa, missä ei tarvitsisi pelätä häiritsijöitä. Oli se vuodenaika, jolloin runsas kaste säilyi varjoisten paikkojen ruohossa koko päivän. Siitä huolimatta hän lähti pienelle, pensaikon piirittämälle nurmikolle ja luki siellä kirjeen, jonka oli jo sinne astellessaan avannut.
Käsiala, sinetti, paperi, alkusanat ja kaikki muut seikat olivat hänelle heti ilmaisseet, että kirjeen oli hänelle lähettänyt Jethwayn leski, joka nyt lepäsi kylmänä ja kuolleena. Knight oli heti oivaltanut, että ne päättämättömät kirjeenluonnokset, jotka hän oli edellisenä iltana nähnyt, oli tarkoitettu juuri hänelle itsellensä. Hänen mieleensä olivat johtuneet ne muutamat sanat, jotka Elfride oli lausunut nukkuessaan höyrylaivalla — että jonkun henkilön ei pitänyt kertoa hänelle jotakin, koska siitä koituisi hänen tuhonsa — seikka, joka oli hänestä tähän saakka tuntunut niin mitättömältä, että hän oli sen melkein unohtanut. Kaikki nuo asiat herättivät häneen voimakkaan ja erittäin tuskallisen tunneliikunnon. Hänen kädessään oleva paperi värisi hänen lukiessaan:
»Kunnioitettu herra. — Nainen, joka ei voi maailmassa paljoa menettää, vaikka häntä kuinka moitittaisiin tästä teosta, haluaa antaa teille eräitä vihjauksia, jotka koskevat rakastamaanne naishenkilöä. Jos suvaitsette ottaa vastaan varoituksen, ennenkuin on liian myöhäistä, niin otatte huomioon, mitä tämän kirjoittajalla on sanottavaa.
Teidät on petetty. Voiko sellainen nainen olla kelvollinen?
Nainen, joka rohkaisi kunniallisen nuorukaisen rakkautta, mutta sitten
ylenkatsoi häntä niin että hän kuoli.
Nainen, joka sitten otti rakastajakseen aivan alhaissukuisen miehen,
jota naisen oma isä kielsi käymästä talossa.
Nainen, joka lähti salaa kotoansa mennäkseen naimisiin tuon miehen
kanssa, ja matkusti hänen seurassaan Lontooseen.
Nainen, joka jostakin syystä palasi kotiinsa olematta naimisissa.
Nainen, joka myöhemmin samalle miehelle kirjoittaessaan meni niin pitkälle, että nimitti häntä puolisoksensa.
Nainen, joka kirjoitti tähän liittämäni kirjeen minulle, joka paremmin kuin kukaan muu tunsin jutun, ja pyysi minua pitämään häpeällisen asian salaisuutenani.
Minä toivon pian olevani kiitoksen ja moitteen tuolla puolen. Mutta
Jumala on antanut minulle voiman kostaa poikani kuoleman, ennenkuin
ottaa minut täältä pois.
Gertrude Jethway.
Myötäseuraava kirje oli se, jonka Elfride oli kirjoittanut lyijykynällä mrs Jethwayn asunnossa:
»Parahin Mrs Jethway. — Minä olen käynyt teidän luonanne. Olisin kovin mielelläni tahtonut tavata teidät, mutta en voi kauemmin odottaa. Minä tulin pyytämään, ettette toteuta niitä uhkauksia, joita olette minulle kerran toisensa jälkeen lausunut. Pyydän pyytämällä, mrs Jethway, älkää kertoko kenellekään, että minä karkasin kotoa! Se saattaisi minut turmioon ja murtaisi sydämeni. Minä teen teille, mitä ikänä tahdotte, kunhan olette minulle ystävällinen. Yhteisen naisellisuutemme nimessä rukoilen teitä olemaan saattamatta minua häpeään. — Teidän
E. Swancourt.»
Knight käänsi päänsä väsyneesti kohti kartanoa. Maaperä kohosi nopeasti sitä pensaikkoa kohti, missä hän seisoi, joten se oli melkein kartanon ensimmäisen kerroksen tasossa. Elfriden huone sijaitsi sille puolelle ulkonevassa kulmassa, ja sitä valaisi kaksi ikkunaa, jotka olivat sellaisessa asennossa, että Knight voi paikaltansa nähdä huoneeseen. Elfride oli siellä; hän oli pysähtynyt ikkunoiden keskivälille ja katseli itseänsä kuvastimessa. Hän katseli itseään kauan ja tarkkaavasti, kääntyi, heitti päänsä taaksepäin ja silmäili kuvajaistansa olkapäänsä yli.
Kukaan ei voi sanoa, mitä hän siinä lienee tarkoittanut tai haaveillut; hän teki sen kenties syvän alakuloisuuden aiheuttaman hajamielisyyden tilassa. Hän kenties huokasi sydämensä pohjasta: »Kuinka onneton olenkaan!» Mutta Knightin saama vaikutelma ei ollut edullinen. Hän siirsi katseensa harmistuneena toisaalle. Kuolleen naisen kirje vaikutti hetken sattuman nojalla paljoa voimallisemmin kuin se sinänsä olisi vaikuttanut. Olosuhteet loivat pahoihin sanoihin armottoman oikeuden kaikua, joka kuului hänen korviinsa haudan syvyydestä. Knight ei voinut pitää niitä hallussaan. Hän repi kirjeen kappaleiksi.
Hänen takanansa olevista pensaista kuului kahinaa, ja kääntyessään katsomaan Knight näki Elfriden tulevan hänen jäljessään. Kauniin tytön kasvoissa oli kaihoisa toivon hymy liian teennäisen toivorikas voidakseen syrjäyttää sen pohjalla olevaa lujasti perusteltua pelkoa. Knightin edellisenä iltana lausumat ankarat sanat painoivat vielä raskaasti hänen mieltänsä.
»Minä näin sinut ikkunastani, Harry», sanoi hän arasti.
»Kaste saa jalkasi märiksi», huomautti Knight ikäänkuin ei olisi mitään kuullut.
»Se ei haittaa.»
»Se on vaarallista.»
»Niin… Harry, mikä sinua vaivaa?»
»Eipä mikään. Onko minun ryhdyttävä jatkamaan eilistä vakavaa keskustelua? Tuskinpa; lienee parempi olla se tekemättä.»
»En tiedä! Kuinka onnetonta kaikki onkaan! Kunpa olisit oma itsesi jälleen ja olisit suudellut minua tullessani! Minkätähden et kysy sitä minulta nyt?»
»Koko lailla liian vapaa käytös», kuuli Knight äänen mielessään hymähtävän.
»Syynä on tuo ilkeä eilinen keskustelu», jatkoi Elfride. »Voi niitä sanoja! Viime yö oli minulle musta yö.»
»Suudella! — Minä vihaan tuota sanaa! Älä puhu suutelemisesta, Jumalan nimessä! Arvelenpa, että sinulle olisi ollut edullisempaa olla puhumatta suuteloista, kun ajattelet entisiä.»
Elfride kalpeni, ja hänen kasvoihinsa tuli jäykkä ja eloton ilme. Nuo kasvot olivat nyt niin herkät, että voi hyvin ajatella sormen kosketuksen jättävän niihin valkean täplän.
Knight asteli eteenpäin ja Elfride hänen kerallaan, vaieten ja vastustelematta. Knight avasi veräjän, ja he lähtivät kulkemaan sänkipellon poikki johtavaa polkua.
»Häiritsenkö ehkä sinua?» kysyi Elfride hänen sulkiessaan veräjää.
»Pitääkö minun lähteä pois?»
»Ei. Kuulehan, mitä sanon, Elfride.» Knightin ääni kaikui matalana ja värähdellen. »Minä olen käyttäytynyt rehellisesti sinua kohtaan; tahdotko sinä menetellä samoin? Jos jokin — omituinen — suhde on vallinnut sinun ja jonkun edeltäjäni kesken, sano se nyt. On parempi, että minä sen nyt tiedän, vaikka se meidät erottaisikin, kuin jos minä saisin sen tietää vasta tuonnempana. Minussa on herännyt epäluulo. En mielelläni sano, millä tavoin, koska halveksin sellaista keinoa. Jonkin vanhan salaisuuden ilmitulo katkeroittaisi meidän elämämme.»
Knight odotti tyynen näköisenä. Hänen silmänsä olivat surulliset ja käskevät. He astelivat eteenpäin pitkin polkua.
»Annatko minulle anteeksi, jos kerron sinulle kaikki?» huudahti Elfride anelevasti.
»En voi luvata; se riippuu suuressa määrin siitä, mitä sinulla on sanottavana.»
Elfride ei voinut sietää seuraavaa vaitioloa.
»Etkö rakasta minua?» puhkesi hän puhumaan. »Harry, Harry, rakasta minua ja puhu minulle niinkuin ennenkin! Tee se; minä rukoilen sinua, Harry!»
»Aiotko kohdella minua rehellisesti», kysyi Knight yhä harmistuneempana, »vai etkö? Mitä olenkaan tehnyt, jotta kohtelet minua näin? Minä olen kuin lintu paulassa; kaikki tahdotaan minulta salata! Miksi niin, Elfride? Sitä minä sinulta kysyn.»
He olivat kiihdyksissään poikenneet polulta ja kulkivat nyt märässä ja hankalassa sängessä sitä huomaamatta ja siitä välittämättä.
»Mitä olenkaan tehnyt?» lausui Elfride tukehtuvin äänin.
»Mitä? Kuinka voit niin kysyä, kun varsin hyvin sen tiedät? Sinä tiedät, että minulta on tahallisesti salattu eräitä seikkoja, jotka olisivat saaneet minut käyttäytymään toisin, jos olisin ne tietänyt. Ja sinä kysyt, mitä?»
Elfride näytti masentuvan eikä virkkanut enää mitään.
»Minä en suinkaan usko pahansuopia kirjeitten kirjoittajia ja kuiskailijoita. Minä tiedän, että sydämessäni oli rakentumassa horjumaton luottamus sinuun. Minä katsoin silmiisi ja olin niissä näkevinäni totuutta ja puhtautta niin täydellistä kuin Luoja on konsanaan naiselle suonut. Täydellistä totuutta ei sovi odottaa, mutta tavallisen totuudellisuuden minä vaadin, tai sitten ei mitään. Sano siis: onko se asia, jota salaat, mitä tärkein, vai eikö?»
»En ollenkaan ymmärrä, mitä tarkoitat. Jos olen sinulta jotakin salannut, olen tehnyt sen siitä syystä, että sinua sydämestäni rakastan ja pelkäsin — pelkäsin — sinut menettäväni.»
»Koska et osoita minulle luottamusta, haluan esittää sinulle muutamia selviä kysymyksiä. Sallitko?»
»Tee se», virkkoi Elfride, ja hänen kasvoihinsa tuli väsyneen alistumisen ilme. »Sano karuimmat sanasi; minä kestän ne!»
»Ilmassa on sinua koskevaa häpeänhälinää, Elfride, ja minä en voi sitä edes vastustaa, kun en nimenomaisesti tiedä, mitä se on. Se ei kenties koske sinua yksin tai ei ollenkaan.» Knight laski leikkiä tunteensa katkeruudesta huolimatta. »Ranskan vallankumouksen aikana mestattiin erehdyksestä balettimestari Pariseau kuninkaan kaartin kapteenin Parisotin asemesta. Minä toivoisin, että lähistöllä olisi toinenkin ’E. Swancourt’. Katsohan tätä.»
Knight ojensi hänelle hänen mrs Jethwayn pöydälle jättämänsä kirjeen.
Elfride silmäili sitä tyhjin katsein.
»Se ei merkitse niin paljoa kuin voisi luulla!» selitti Elfride. »Se näyttää nyt kovin petolliselta, mutta sen alkuaihe oli luonnollisempi kuin osaat ajatella. Minun ainoana ajatuksenani oli varjella rakkauttamme. Kuule, Harry, se oli ainoana ajatuksenani. Eihän siinä ollut mitään erikoisempaa pahaa.»