»Niin, mutta tuon onnettoman olennon huomautuksia lukuunottamattakin siihen näyttää sisältyvän jotakin — väärää.»
»Mitä huomautuksia?»
»Niitä, jotka hän esitti minulle kirjoittamassaan kirjeessä — minä revin sen äsken kappaleiksi. Elfride, oletko karannut kotoasi rakastettusi kanssa? Onko tuo syytös todenperäinen, Elfride?»
»On», kuiskasi Elfride.
Knightin kasvot synkkenivät. »Mennäksesi naimisiin hänen kanssansa?» kuului käheästi hänen huuliltansa.
»Niin. Suo se minulle anteeksi, minä pyydän. Minä en ollut vielä nähnyt sinua, Harry.»
»Lontooseenko karkasit?»
»Niin; mutta minä —»
»Vastaa minun kysymyksiini; älä sano mitään muuta, Elfride. Aioitko asiaa harkiten mennä hänen kanssaan salaa naimisiin?»
»En; minä en ollut asiaa harkinnut.»
»Mutta aioit sittenkin sen tehdä?»
Elfriden kasvoihin levisi heikko puna.
»Niin», sanoi hän.
»Ja myöhemmin sinä kirjoitit hänelle nimittäen häntä mieheksesi, ja hän nimitti sinua vaimoksensa?»
»Kuulehan, kuulehan! Se tapahtui —»
»Vastaa minulle; minä en tahdo kuulla mitään muuta!»
»Niin, me menettelimme siten.» Hänen huulensa värähtelivät; mutta sitten hän jatkoi hieman arvokkaammin: »Olisin sen mielelläni sinulle kertonut, sillä tiesin ja tiedän, että olin menetellyt väärin. Mutta minä en uskaltanut; rakastin sinua liian paljon. Sinä olet ollut minun kaikkeni — ja olet vieläkin. Etkö anna minulle anteeksi?»
On surullista ajatella, että miehet, jotka eivät aluksi salli lausumaansa sydänkäpyjensä täydellisyyttä koskevaan arvosteluun vaikuttavan isän Jumalankaan vastakkaisen todistuksen, myöhemmin, aljettuaan heidän moitteettomuuttansa epäillä, moraalisesti heidät hirttävät sellaisen todistuksen nojalla, jota häpeisivät hyväksyä, kun on kysymyksessä koiran tuomitseminen.
Elfriden vaikeneminen, joka johtui siitä, että hän lapsellisessa yksinkertaisuudessaan otaksui olevansa paljoa syyllisempi kuin todellisuudessa olikaan, oli tehnyt kohtalokasta työtä Knightin mielessä. Nyt, kun ensimmäinen mahdottomia tavoitteleva haave oli särkynyt, tuo aaterikas mies häilähti liian kauas vastakkaiseen suuntaan. Jokainen Elfriden ilme ja ele — jokainen säikähdys — jokainen hämmennyksen sana — merkitsi Knightille hänen arvottomuutensa todistusta.
»Kuulehan, Elfride, meidän täytyy jättää kaikki kohteliaisuudet», sanoi Knight. »Katso minua silmiin, ja niin totta kuin uskot taivaan Jumalaan, sano minulle vielä yksi asia. Olitko karatessasi yksin hänen kanssaan?»
»Olin.»
»Palasitko kotiin samana päivänä, jona olit lähtenyt?»
»En.»
Sana iski kuin ukonnuoli, ja maa ja taivaskin tuntui kärsivän. Knight käänsi kasvonsa pois. Elfriden ilme osoitti äärimmäistä epätoivoa, jonka aiheena oli se, ettei hän kyennyt esittämään asioita todellisessa hahmossaan — epätoivoa, joka ei ainoastaan luovu tavoittelemasta suoranaista selitystä, vaan väsyneenä jättää vielä mainitsematta kaikki mahdolliset lieventävät seikat.
Tämä näky oli monet vuodet Knightin silmien verkkokalvoon piirtyneenä: Kuollut, ruskea sänkipelto, siinä rikkaruohoja, ja etäällä rivi pyökkejä, jotka peittivät kartanon näkyvistä ja joiden lehdet nyt olivat punaiset ja kuolemansairaat.
»Sinun täytyy unohtaa minut», sanoi Knight. »Me emme mene naimisiin,
Elfride.»
Elfriden äärimmäisen kidutettu ilme osoitti, millaista pelontuskaa nuo sanat hänen sielussaan aiheuttivat.
»Mitä tarkoitatkaan, Harry? Sinä vain sanot niin, eikö totta?»
Hän loi epäillen katseensa Knightiin ja yritti nauraa, ikäänkuin noiden lausuttujen sanojen epätodellisuuden olisi täytynyt olla ihan varma.
»Sinä et puhu vakavissasi, minä tiedän sen — toivon sitä. Minä kuulun varmasti sinulle, ja pidäthän sinä minut omanasi?»
»Elfride, minä olen puhunut sinulle liian karusti; olen sanonut, mitä minun olisi pitänyt vain ajatella. Minä pidän sinusta; salli minun antaa hyvä neuvo. Mene naimisiin miehesi kanssa niin pian kuin suinkin. Kuinka lienettekin toisiinne kyllästyneet, te kuulutte toisillenne, ja minä en aio astua teidän väliinne. Luuletko, että voisin sen tehdä — että voisin sitä ajatellakaan? Jos et voi nyt mennä hänen kanssaan naimisiin ja jos joku toinen ottaa sinut vaimoksensa, älä ilmaise hänelle salaisuuttasi naimisiin mentyäsi, ellet ole sitä ilmaissut aikaisemmin. Rehellisyys muodostuisi silloin kiroukseksi ja tuomioksi.»
Hänen lausumansa sai Elfriden yhä suuremman hämmingin valtaan. Elfride huudahti:
»Ei, ei; minä en tahdo olla kenenkään vaimo, ellen ole sinun vaimosi; ja minun täytyy kuulua sinulle!»
»Jos olisimme menneet naimisiin —»
»Mutta ethän voi tarkoittaa — että — että — lähdet pois ja jätät minut etkä ole minulle enää mikään — ethän, ethän!»
Hänen sanansa hukkuivat suonenvedontapaisiin nyyhkytyksiin. Hän vaikeni ja silmäili yhä edelleen Knightin kasvoja etsien niistä sitä toivon sädettä, jota niistä oli mahdoton löytää.
»Minä lähden sisään», sanoi Knight. »Älä sinä lähde kanssani, Elfride; minä en sitä halua.»
»En, enpä tietenkään.»
»Ja sitten minä lähden Castle Botereliin. Hyvästi.»
Hän lausui jäähyväisensä ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä yksi ainoa päivä — kevyesti, kuten hän oli monesti ennen lausunut sellaisia tilapäisiä jäähyväisiä — ja Elfride näytti ne sellaisiksi käsittävän. Knightilla ei ollut voimaa sanoa hänelle avoimesti lähtevänsä iäksi; hän tuskin tiesi itsekään varmasti, että oli niin laita, ei tietänyt, tulisiko hän kenties syöksymään takaisin, vastustamattoman tunnevirran viemänä, vai kykenisikö riittävässä määrin voittamaan itsensä — ja Elfriden sellaisena kuin hän eli hänen sielussaan — voidakseen tehdä tuosta erosta lopullisen ja esiintyä maailmalle jälleen kehenkään naiseen sitomattomana.
Kymmenen minuuttia myöhemmin hän lähti kartanosta jättäen jälkeensä määräyksen, että ellei hän palaisi illalla, hänen matkatavaransa tulisi lähettää hänen huoneistoonsa Lontoossa, mistä hän aikoi kirjoittaa mr Swancourtille selittääkseen äkillisen lähtönsä syyn. Hän laskeutui laaksoon eikä voinut olla kääntämättä päätänsä. Hän näki sänkipellon ja sen keskellä hoikan tytön — taivasta vasten kuvastumassa. Elfride, totellen kuten ainakin, oli liikahtanut tuskin askeltakaan, koska Hän oli käskenyt jäämään. Knight katsahti ja näki hänet jälleen — näki hänet viikkoja ja kuukausia varten. Sitten hän käänsi katseensa toisaalle, pyyhkäisi kädellään silmiänsä ikäänkuin olisi tahtonut pyyhkäistä pois tuon näyn, huokasi tuskaisesti ja kulki eteenpäin.
XXXV
Endelstowista lähdettyään Knight oli seuraavan päivän iltana huoneessaan Lontoossa. Vihmasade peitti kaupungin kosteaan vaippaansa muodostaen alakuloisen hohtelun jokaisen hyvinvalaistun kadun yläpuolelle. Sade ei ollut vielä kestänyt riittävän kauan saadakseen nopeasti liikkuvat ajoneuvot raikkaasti kolisemaan puhtaaksi pestyllä katukivityksellä, vaan teki käytävät ja ajotiet liukkaiksi ja jalkoihin ja pyöriin tarttuviksi.
Knight seisoi tulisijan luona silmäillen sen sammuvaan hiillokseen, ennenkuin lähti suorittamaan ikävää matkaa kotiinsa Richmondiin. Hänellä oli hattu päässään, ja kaasuvalo oli sammutettu. Kadunpuolisen ikkunan uudin ei ollut vedetty alas, ja valon mukana, joka lankesi huoneen kattoon, tuli tavanomaisen jaarittelun asemesta vain nopeasti lausuttuja sanoja, jotka olivat pikemmin välttämättömyyden kuin valinnan aiheuttamia.
Hänen seisoessaan siinä odottamassa niiden muutamien minuuttien kulumista, jotka hänellä vielä oli junanlähtöön, hänen korvaansa kuuluviin ääniin sekaantui ovelta kuuluva kevyt koputus. Se oli aluksi niin heikko, että kadun hälinä sen melkein hukutti. Kun se uudistui, niin Knight lähti läpi eteishuoneen, joka oli täynnä kirjoja ja rihkamaa, ja avasi oven.
Porrastasanteella, kaasulampun alla seisoi hento naishenkilö. Hän syöksähti eteenpäin, kiersi käsivartensa Knightin kaulaan ja huudahti pidätetyin, valittavin äänin:
»Harry, sinä surmaat minut! Minä en voinut olla tulematta. Älä aja minua pois, ethän! Suo anteeksi, että Elfridesi on tullut — minä rakastan sinua!»
Knight joutui hetkiseksi kiihtymyksen ja hämmästyksen valtoihin.
»Elfride!» huudahti hän. »Mitä tämä tarkoittaa? Mitä oletkaan tehnyt?»
»Älä loukkaa minua äläkä minua rankaise — ethän sitä tee! Minä en voinut olla tulematta; tuska oli minut tappaa. Eilen illalla, kun sinä et palannut, minä en voinut sitä kestää — en voinut! Salli minun vain olla luonasi ja nähdä kasvosi, Harry, minä en pyydä mitään muuta.»
Hänen silmäluomensa olivat kuumat ja tulehtuneet ylenmääräisestä itkemisestä, ja hänen poskiensa herkän ruusunpunan oli tärvellyt alinomainen taskuliinan hankaus hänen pyyhkiessään runsaita kyyneliänsä.
»Kuka on sinun mukanasi? Vai oletko tullut yksin?» kysyi Knight äkkiä.
»Olen. Kun sinä et tullut illalla, minä istuin ja odotin sinua tulevaksi — ja yö oli minulle pelkkää tuskaa — ja minä odotin odottamistani, ja sinä et tullut! Kun sitten oli aamu, ja kirjeesi sanoi, että olit mennyt, niin minä en voinut sitä kestää; minä karkasin St. Launceen ja tulin tänne junalla. Olen matkustanut koko päivän, ja ethän sinä lähetä minua takaisin, ethän, Harry, sillä minä rakastan sinua aina kuolemaani asti?»
»On sittenkin väärin, jos jäät. Mitä oletkaan tehnyt, Elfride? Sinä tärvelet hyvän maineesi, kun karkaat tuolla tavoin luokseni! Eikö ensimmäinen kokemuksesi riittänyt pidättämään sinua?»
»Maineeni! Harry, minä kuolen pian, ja mitä hyötyä minulla sitten on maineestani? Kunpa vain minä olisin mies ja sinä olisit nainen, niin minä en hylkäisi sinua sellaisen pienen virheen vuoksi! Et saa ajatella, että karkaamiseni silloin oli mikään erinomaisen paha asia. Ah, kuinka toivonkaan, että sinä olisit karannut kahdenkymmenen naisen keralla ennenkuin tunsit minut, jotta voisin sinulle osoittaa, etten pidä sitä minään vikana, vaan olisin iloinen siitä, että olen sinut vihdoin saanut omakseni! Kunhan vain tuntisit minut oikein, Harry, kun tietäisit, kuinka vilpitön minä olen. Enkö voi olla sinun omasi? Sano, että rakastat minua kaikesta huolimatta äläkä erota minua enää itsestäsi, ethän. Minä en voi sitä kestää — pitkät tunnit ja päivät ja yöt kuluvat, ja sinä et ole luonani, vaan poissa, koska vihaat minua!»
»Minä en sinua vihaa, Elfride», virkkoi Knight leppoisasti, tukien häntä käsivarrellaan. »Mutta sinä et voi nyt jäädä tänne — minä tarkoitan: juuri nyt.»
»Voipa niin olla — mutta toivoisin voivani jäädä. Minä pelkään, että jos — sinä et enää minua näe — tapahtuu jotakin synkkää, ja me emme enää kohtaa toisiamme. Jos en ole kyllin hyvä sinun vaimoksesi, Harry, niin tahtoisin olla palvelijanasi ja elää luonasi, jotten joudu kauas pois, missä en saa sinua milloinkaan nähdä. Kunhan vain saan olla luonasi, en muusta välitä!»
»Ei, minä en voi lähettää sinua pois; en voi. Jumala tietää, millainen synkkä tulevaisuus voi koitua tämän illan työstä, mutta minä en voi lähettää sinua pois! Sinun pitää istua, ja minä koen koota ajatuksiani nähdäkseni, mitä on paras tehdä.»
Samassa kuulivat molemmat ulko-ovelta voimakasta koputusta ja kellonsoittoa, joka kaikui talon perustuksista aina ullakolle asti. Ovi kuului kohta aukenevan, eteisessä lausuttiin joitakin kiireisiä sanoja, ja sitten nousi joku raskain askelin portaita ylös.
Porrastasanteelle ilmaantuivat mr Swancourtin punastuneet, harmistuneet ja ankarat kasvot. Hän nousi ylemmäksi ja tuli heidän molempien luo. Närkästyneenä silmäten Knightin yli ja ohitse hän kääntyi vapisevan tytön puoleen.
»Elfride! Löydänkö sinut vihdoinkin? Sellaisiako temppuja teetkin, neitiseni? Milloin tuleekaan loppu typeryykseesi ja milloin alat käyttäytyä niinkuin kunniallisen naisen tulee? Pitääkö minun nimeni ja sukuni joutua häpeään tekojen vuoksi, jotka olisivat mahdottomat pesijättären tyttärellekin? Tulehan, neitiseni, tule!»
»Hän on kovin väsynyt!» virkkoi Knight, äänessä äärimmäinen tuska. »Älkää kohdelko häntä ankarasti, mr Swancourt — sallikaa minun pyytää teitä olemaan hänelle hyvä ja rakastamaan häntä!»
»Teille, herraseni», sanoi mr Swancourt kääntyen hänen puoleensa ikäänkuin nimenomaisesta olosuhteiden pakosta, »minulla on varsin vähän sanottavaa. Voin vain huomauttaa, että mitä pikemmin pääsen poistumaan läheisyydestänne, sitä iloisempi olen. En ymmärrä, miksi ette voineet kohdella tytärtäni kunniallisen miehen tavoin. Minkätähden hän — typerä, kokematon tyttö — on tähän mielettömyyteen houkuteltu, on minulle käsittämätöntä. Jos hän ei olisikaan osannut paremmin menetellä kuin karata kotoansa, niin teidän olisi pitänyt osata se estää.»
»Syy ei ole hänen; hän ei ole minua houkutellut, isä! Minä olen tullut hänen tietämättään.»
»Jos halusitte kihlauksen purettavaksi, miksi ette sanonut sitä suoraan? Ellette ensinkään ajatellut mennä naimisiin, miksi ette jättänyt häntä rauhaan? Totisesti kirvelee sydäntäni, kun on pakko ajatella niin huonoa miehestä, jota on luullut ystäväkseen!»
Knight, jonka mieli oli kuoleman-väsynyt, ei ponnistautunut tuohon vastaamaan. Kuinkapa hän olisikaan voinut itseänsä puolustaa, kun hänen puolustautumisensa olisi ollut Elfriden syyttämistä? Niin ollen hän tunsi murheellista tyydytystä salliessaan Elfriden isän ajatella ja puhua väärin. Heikko ilonsäde tuikahti hänen synkkään mieleensä, kun hän ajatteli, että kirkkoherra tulisi aina luulemaan hänen vietelleen Elfriden karkaamaan.
»No, tuletko?» sanoi mr Swancourt jälleen. Hän tarttui Elfriden vastustelemattomaan käteen, pisti sen kainaloonsa ja talutti hänet portaita alas. Knightin katse seurasi Elfrideä, viime hetkenä synnyttäen hänessä kiihkeän toivon, että Elfride kääntyisi katsomaan taaksensa. Mutta Elfride meni menojansa kertaakaan taaksensa katsahtamatta.
Knight kuuli oven avautuvan — ja jälleen sulkeutuvan. Kääntyvien ajoneuvojen pyörät raapaisivat väistökiveä, sitten kuului mainittavan matkan päämäärä. Ovi iskettiin kiinni, pyörät lähtivät vierimään, ja he olivat poissa.
<tb>
Elfriden käynnin jälkeen Knightin mielessä raivosivat kamalan ristiriitaiset tunnot. Hänen vaistonsa, tunteensa — tai miten sitä nimitettäneenkään — yllytti häntä ottamaan Elfriden omaksensa ja olemaan hänen hellänä suojelijanansa halki elämän. Sitten hänen mieleensä johtui se hävittävä ajatus, että Elfriden lapsellinen, harkitsematon ja varomaton hänen luoksensa pakeneminen vain osoitti, kuinka se, mikä on soveliasta, ilmeni hänelle pelkkänä kuolleena kirjaimena, että hänen piittaamattomuutensa merkitsi ainoastaan sopivaisuuden laiminlyömistä ja että oli varsin luonnollista, jos sellainen nainen oli joutunut aikaisemmin petetyksi. Hän sanoi itsekseen, katkeran kyynillisesti: »Epäluuloinen, varovainen nainen, joka kuvittelee lähimmäistensä taipuvan tekemään pimeitä ja pahoja tekoja, on aivan liian ovela joutuakseen miehen pettämäksi; Elfridenlaiset luottavaiset olennot ne lankeavat.»
Tunnit ja päivät kuluivat, ja Knight pysyi yhä toimettomana. Ajan kuluminen, joka heikensi hänen läsnäolonsa sydäntä-avaavaa vaikutusta, lisäsi ymmärryksen hajottavaa kykyä. Elfride rakasti häntä, hän tiesi sen, ja hän puolestaan ei voinut lakata häntä rakastamasta, mutta naimisiin hän ei ajatellut hänen kanssaan mennä. Kunpa hän olisikin voinut jälleen olla hänen oma Elfridensä — se nainen, joka hän oli näyttänyt olevan — mutta se nainen oli kuollut ja kuopattu, ja hän ei tuntenut häntä enää! Ja kuinkapa hän voisikaan naida tämän Elfriden, joka ei olisi ollut hänelle muuta kuin pelkkä mielenkiintoinen, surkuteltava tuttavuus, jos hän olisi nähnyt hänet alunpitäen sellaisena kuin hän oli.
Knightin mieltä kalvoi ajatus, että hänellä oli nyt mitä vereksimpänä omana kokemuksena asiaintila, jonka veroista hän ei ollut milloinkaan kuvitellut mieluisassa yhteiskuntafilosofiassaan enempää kuin satiirisissa kirjoitelmissaankaan.
Tämän miehen elämän moraalinen moitteettomuus ansaitsi kaikkea kiitosta, mutta älyllisestä terävyydestään huolimatta Knightissä oli joltinenkin annos sitä vääräpäisyyttä, joka on ylen vilpittömissä henkilöissä enimmälti havaittavissa. Hänen mielestään totuus oli liian kirkas ja puhdas asia joutuakseen sekoitetuksi erehdyksiin niin toivottomalla tavalla kuin käytännöllisten henkilöiden tapana on. Huomattuaan nyt erehtyneensä otaksuessaan Elfriden moitteettomaksi, mikään maailmassa ei voinut saada häntä uskomaan, ettei neito sittenkään ollut niin kehno.
Knight viipyi kaupungissa pari viikkoa tuskin mitään muuta tehden kuin häilyen tunteittensa ja mielipiteittensä välimaalla. Yksi ainoa ajatus pysyi järkkymättömänä: että oli parempi Elfridelle ja samoin hänelle itselleen, etteivät he enää toisiansa kohdanneet.
Kun hän silmäili kirjahyllyissään olevia nidoksia (joista vain harvoja oli avattu senjälkeenkuin Elfride oli ottanut hänen sydämensä valtoihinsa), niin niiden koskematon ja moitteeton järjestys soimasi häntä nuoruutensa ja varhaisen miehuusikänsä uskon luopioksi. Ne tuntuivat hänelle sanovan, että hän oli hylännyt pettämättömät ystävänsä häilyvään naiseen kohdistuvan epävakaisen ilon vuoksi, joka nyt oli kääntynyt katkeruudeksi. Se askeettisuuteen taipuva itsekieltäytymyksen henki, joka oli elähdyttänyt Knightia entisinä aikoina, oli luopunut hänestä lemmen syttyessä, ja sen mukana oli hävinnyt se itsensäkunnioituskin, joka oli korvannut omiin saavutuksiin kohdistuvan tyydytyksen tuntoa. Pikku Elfride rukka, jolla aikaisemmin oli ollut sija hänen uskonnossaan, alkoi nyt saada kiusauksen sävyä. Oli kenties inhimillistä ja täysin luonnollista, ettei Knight milloinkaan tullut ajatelleeksi, eikö hänellä kenties olisi ollut syytä pieneen uhrautumiseen sen pelkäämättömän antaumuksen vuoksi, jota Elfride oli osoittanut pelastaessaan hänen henkensä.
Tuntien Antoniuksen tavoin suutelemalla menettäneensä kuningaskuntia ja provinsseja Knight ryhtyi aprikoimaan, kuinka oli tullut ilmaisseeksi Elfridelle syvempiä salaisuuksiansa ja tarkoituksiansa. Kenellekään miehelle hän ei olisi milloinkaan sellaisia tunnustuksia esittänyt. Kuinka olikaan mahdollista, ettei hän ollut kyennyt pidättymään kertomasta hänelle suunnitelmista, jotka oli kätkenyt mielensä salaisimpiin komeroihin?
Knightilla oli vankka äly, joka voi kohota sydämen ilmakehän yläpuolelle ja havaita, että hänen samoinkuin toistenkin ihmisten rakkautta kykenivät muuntamaan paikka ja olosuhteet. Samalla tuo havainto oli surun lisänä:
»Oi murhe viimeinen: voi kaipauskin kuolla!»
Mutta koska hän oli vakuutettu siitä, että tämän kaipauksen kuolema oli parasta, mitä hänelle saattoi tapahtua, hän ei säikkynyt sen edistämistä. Hän sulki huoneensa, katkaisi toistaiseksi suhteensa kustantajiin ja jätti Lontoon lähteäkseen mannermaalle. Me jätämme hänet vaeltelemaan — vailla tarkoitusta, ellemme ota huomioon nimellistä seikkaa: Elfriden unohtumisen jouduttamista.
XXXVI
»En ollenkaan ymmärrä, mikä näitä St. Launcen asukkaita on alkanut vaivata.»
»Tarkoitatko heidän 'hyviä päiviänsä’?»
»Juuri niitä, 'hyviä päiviä’ ja kädenpudisteluja, vieraaksi kutsumisia ja sinun vointiasi koskevia helliä tiedusteluja, John.»
Nuo sanat muodostivat osan John Smithin ja hänen vaimonsa välisestä keskustelusta eräänä lauantai-iltana Knightin Englannista-lähdön jälkeisenä keväänä. Stephen oli jo aikoja sitten lähtenyt takaisin Intiaan, ja tämä uuttera pariskunta oli muuttanut lordi Luxellianin puistosta Endelsstowista mukavaan tien vieressä sijaitsevaan asumukseen lähelle St. Launcea, missä John oli omissa nimissään avannut pienen kiviveistämön.
»Kun tulimme tänne kuusi kuukautta sitten», jatkoi mrs Smith, »niin kauppiaat puhuttelivat minua ainoastaan myymäläpöytänsä yli, vaikka olinkin jo monena vuotena maksanut heille kauniit rahat ostoksistani. Jos satuin tapaamaan heidät kadulla puolisen tuntia jälkeenpäin, niin he tuijottelivat kasvoihini ikäänkuin olisin ollut heille ihan outo.»
»Katsoivat läpi kuin ikkunasta?»
»Niin tekivät, hävyttömät. Kylmäkiskoiset silmäilivät päälakeni yli, sivuitseni, olkapäitseni, mutta ei erehdyksestäkään silmiini. Hyvänluontoisemmat käänsivät kasvonsa etelään, jos minä tulin idästä, pujahtivat poikkikadulle, jos minä uhkasin jakaa heidän kanssaan katukivityksen. Korea nuori kirjakauppias teki samoja temppuja, teurastajan tyttäret ja verhoilijan nuoret miehet niinikään. Ylen ystävällisiä, kun ollaan kaupoissa kenenkään näkemättä, mutta viisi välittäen vanhasta akasta, kun ovat ylhäisiä olevinaan».
»Totta kyllä, Maria!»
»Mutta nytpä on kaikki toiseksi käännähtänyt. Tuskin olin ehtinyt torille, kun mrs Joakes kaiken kaupungin nähden syöksyi luokseni ja sanoi: 'Mrs Smith kulta, te olette varmaan matkasta väsynyt! Tulkaa sisään hieman haukkaamaan! Teidän pitää tulla, välttämättä, vanhan tuttavan! Muistattehan, kuinka kävimme etsimässä pöllön höyheniä Linnan raunioista?’ Kun ei voi koskaan tietää, mitä joutuu tarvitsemaan, niin vastasin kohteliaasti. Olin tuskin ehtinyt kadunkulmaan, kun lupaava nuori asianajaja, Sweet, joka on täysi teikari, hengästyneenä juoksi jälkeeni. ’Mrs Smith’, sanoo hän, 'suokaa anteeksi häikäilemättömyyteni, mutta hameenne helmassa on takkiainen, jonka olette tuonut maalta mukananne; sallikaa minun ottaa se pois.’ Usko jos tahdot, se tapahtui ihan kaupungintalon edustalla. Mitä tämä äkillinen ystävällisyys oikeastaan tarkoittaa?»
»Enpä tiedä; ellei tuo liene katumusta.»
»Katumusta! Onko muuta sinunlaistasi hölmöä, John? Oletko kuullut katuvan sellaisen miehen, jolla on rahaa taskussa ja viisikymmentä vuotta elettävänä?»
»Niin tuota, olen sitä minäkin ajatellut», virkkoi John, syrjäyttäen kysymyksen tuskin asiaankuuluvana, »että minun osakseni on tänään tullut enemmän sydämellisyyttä kuin koko sinä aikana, jonka olemme täällä asuneet. Vanha raatimies Tope astui keskelle katua pudistamaan kättäni — totisesti. Minä kun oli työasussani, niin pidin tuota merkillisenä. Niin, ja sitten tuli nuori Werrington.»
»Kuka se on?»
»Sieltä Hill Streetin varrelta; soittaa ja myy huiluja, torvia ja viuluja. Hän jutteli Egliskerryn, sen erittäin pienen vanhanpojan kanssa, jolla on rahoja osakkeissa. Minä olin kulkemassa ohi mitään ajattelematta ja odottamatta päännyökkäystäkään sellaisilta pomoilta, työasussani kun olin —»
»Aina sinä menetkin kaupunkiin työvaatteissasi. Pyysipä sinua vaihtamaan kuinka koreasti tahansa, siitä ei ole mitään apua.»
»No niin, minä olin joka tapauksessa työasussani. Werrington näki minut. 'Kas, mr Smith! Kaunis aamu, erinomainen työilma’, sanoo hän niin äänekkäästi ja ystävällisesti kuin olisin hänet kohdannut jossakin syvässä onkalossa, missä hänellä ei olisi ollut ketään muuta puhekumppania. Se oli merkillistä, sillä Werrington on pomomiesten ensimmäisiä.»
Samassa kuului ovelle koputettavan. Oven avasi kohta mrs Smith itse.
»Suotte varmaan anteeksi, mrs Smith, mutta tämä kaunis kevätsää houkutteli meitä liiaksi. Niin, me emme pysyneet alallamme; minä tartuin mrs Trewenin käsipuoleen kohta, kun olimme juoneet kupin teetä, ja niin me lähdimme. Kun sitten näimme teidän krookuslavanne kauniissa kukassa, niin uskalsimme käydä sisään. Me katselemme puutarhaa, ellette pane pahaksenne.»
»Emme ollenkaan», sanoi mrs Smith; ja niin he katselivat puutarhaa. Kohta heidän toisaalle käännyttyänsä mrs Smith kohotti hämmästyneenä kätensä. »Siunatkoon!» sanoi hän.
»Keitä ne olivat?» kysyi hänen miehensä.
»Totisesti mr Trewen, pankinjohtaja, ja hänen rouvansa.»
Ällistynyt John Smith lähti ulos ja nojasi puutarhan aitaan, ajatuksiansa keräillen. Hän ei ehtinyt siinä olla kahta minuuttia, kun kuului pyörien kolinaa, ja pian tulivat näkyviin vaunut. Niissä istui hienonnäköinen lady, asennollansa kreivittären kaltainen. Ehdittyään Smithin veräjälle hän käski ajomiestä pysähdyttämään.
»Ah, mr Smith, olenpa iloinen nähdessäni teidät niin terveenä. En voinut olla hetkiseksi pysähtymättä onnitellakseni teitä ja mrs Smithiä siitä onnesta, joka on tullut osaksenne. Voit ajaa eteenpäin, Jooseppi.»
Vaunut vierivät kohti St. Launcea.
Mrs Smith syöksyi esiin laakeripensaan takaa, missä oli seisonut mietteissään.
»Olinpa vähältä nostaa hattuani», virkkoi John, »ihan samoin kuin olisin tehnyt lady Luxellianin kohdatessani vuosia sitten.»
»Hyvä isä! Kuka hän on?»
»Majatalon emäntä — mikäs hänen nimensä olikaan? Mrs — mrs — 'Haukan’ emäntä!
»Majatalon emäntä! Sitä Smithin suvun kömpelyyttä! Olisihan sopinut sanoa Haukan hotellin rouva, koska kerran kohteliaisuutta harrastamme. Ihmiset ovat kyllä naurettavia, mutta anna heille, mitä heille kuuluu.»
On mahdollista, että mrs Smith oli tahtomattansakin leppymässä noiden St. Launcen väestön keskuudessa ilmenneiden ylen ystävällisten seikkojen vuoksi. Ja niiden kannalta katsoen oli varsin toivottavaakin, että niin kävi. Se harrastus, jota tuon kaupungin tottumattomat asukkaat osoittivat ylen omituisella tavallansa, oli aito mielenkiintoa ja sinänsä yhtä arvokas kuin laajempien yhteisöjen hiotummat hymyilyt.
Mr ja mrs Trewen palasivat nyt puutarhasta.
»Minä kysyn heiltä, paukautan», kuiskasi John eukollensa. »Minä sanon:
’Me vaellamme pimeydessä — sallinette minun kysyä jotakin, mr ja mrs
Trewen. Mistä johtuukaan, että olette kaikki tänään niin ystävällisiä?’
Mitä arvelet? Tuo kuulostaisi oikealta ja oivallettavalta, eikö totta?»
»Ei sanaakaan! Hyvä isä, oppiiko tuo mies milloinkaan oikein käyttäytymään!»
»Täytyy varmaan olla ylpeä hetki teille, mr ja mrs Smith, kun poikanne on tullut niin kuuluisaksi», virkkoi pankinjohtaja lähestyessään.
»Ahaa, Stephenistä on kysymys — sen arvasin!» sanoi mrs Smith riemuiten itsekseen.
»Me emme tunne asian yksityiskohtia», sanoi John.
»Ette tunne!»
»Emme.»
»Siitähän puhuu koko kaupunki. Arvoisa pormestarimme viittasi siihen puheessaan eilen illalla klubissa.»
»Mitä siis Stephenistä kuuluu?» tutkaili mrs Smith.
»Mitä? Teidän poikaanne ovat juhlineet varakuvernöörit ja parsilaisprinssit ja ties kutka kaikki Intiassa. Hän on hyvä tuttava nabobien kanssa, ja hänen tehtäväksensä on annettu piirustaa iso palatsi, tuomiokirkko, sairaaloita, kouluja ja kaupungintaloja ja linnoituksia hallitsevien valtojen, kristittyjen samoinkuin pakanoidenkin, yhteisestä suostumuksesta.»
»Niinhän sille pojalle täytyi käydä», virkkoi mr Smith vaatimattomasti.
»Se oli luettavana eilisissä St. Launcen Uutisissa, ja meidän hyvinarvoisa pormestarimme liitti asian puheeseensa eilen illalla kerrassaan mestarillisesti.»
»Siinä hyvinarvoisa pormestarimme teki varsin kauniisti, epäilemättä», sanoi Stephenin äiti. »Minä toivon, että pojalla on älyä pitää, mitä hänellä on; mutta miehet ne ovat niissä asioissa yksinkertaisia. Joku nainen hänet varmaan onkii omaksensa.»
»Niin, mr ja mrs Smith, jopa joutuu ilta, ja meidän täytyy tästä lähteä. Mutta muistakaa, että joka lauantai, kun tulette torille, olette meillä aivan kuin kotonanne. Siellä on aina kupponen teitä varten, niinkuin on ollut jo monta kuukautta, vaikka olette ehkä sen unohtaneet. Minä olen suorapuheinen nainen ja sanon mitä ajattelen.»
Kun vieraat olivat lähteneet, aurinko oli laskenut ja kuu alkoi valaista asumuksen seiniä, istuutuivat John Smith ja hänen vaimonsa tutkimaan sanomalehteä, jonka olivat kiireesti hankkineet itselleen kaupungista. Ja kun lukeminen oli päättynyt, he harkitsivat, kuinka parhaalla tavalla sopeutuisivat heille asetettaviin uusiin sosiaalisiin vaatimuksiin, ja mrs Smith arveli sen voivan tapahtua ainoastaan uusia huonekaluja hankkimalla ja asumusta avartamalla.
»Ja sitten, John, paina mieleesi eräs asia», lausui hän lopuksi. »Kun Stephenille kirjoitat, älä missään tapauksessa milloinkaan mainitse Elfride Swancourtin nimeä. Me olemme siirtyneet pois paikkakunnalta emmekä tiedä hänestä mitään, paitsi jos satumme jotakin kuulemaan. Poika näyttää alkavan hänestä irtautua, ja minä olen siitä iloinen. Pimeä oli se hetki, jona hän ensi kerran iski silmänsä tyttöön. Se perhekunta ei ole kohdellut häntä ollenkaan hyvin, niin että pitäkööt verensä, jos haluavat. Minä tiedän, että poika häntä vielä ajattelee, mutta ei niin lohduttomasti. Älä siis yritä saada hänestä mitään tietää; me emme osaa vastata pojan kysymyksiin. Sillä tavalla hän vihdoin mielestä hälvenee.»
»Se tapahtukoon», sanoi John.
XXXVII
Knight lähti harhailemaan etelään muka tutkiaksensa mannermaan muinaismuistoja.
Hän asteli Amiensin tuomiokirkon korkeiden holvikaarien alla, oleskeli Ardennien apottiluostarin vaiheilla, kiipesi Laonin merkillisiin torneihin, tutki Noyonia ja Rheimsiä. Sitten hän lähti Chartresiin ja tarkasteli sen suomuisia huippuja ja omituisia veistokoruja ja oleskeli Coutancen seutuvilla. Hän souteli Mont St. Michelin juurella saaden näkyviinsä sen pintaa koristavien rappeutuvien rakennusten vaihtelevat ääriviivat. St. Ouensissa ja Rouenissä hän viipyi useita päiviä, samoin Vezelayssä, Sensissa ja monen muun pyhitetyn muistomerkin luona. Sitten hän luopui varhaisranskalaisen taiteen tutkimisesta yhtä tarkoituksettoman äkillisesti kuin oli sen aloittanut ja lähti kauemmaksi, Ferraraan, Paduaan ja Pisaan. Keskiaikaisten asiain kyllästämänä hän koki Rooman Forumin vaikutusta. Sitten hän katseli kuun ja tähtien valon väikkeitä Napolin lahdella. Hän kääntyi Itävaltaan, hermostui ja masentui Unkarin ja Böömin tasangoilla ja virkistyi Karpaattien rinteiden raikkaissa tuulissa.
Sitten hän löysi itsensä Kreikasta. Hän kävi Maratonin kentällä ja yritti kuvailla mieleensä persialaisten häviötä, nousi Mars-kukkulalle kuvitellakseen Paavalin puhumassa muinaisille ateenalaisille, lähti Thermopylain solaan ja Salamis-salmeen kerratakseen persialaisten toisen hyökkäyksen tapahtumia — hänen tarkoitustensa ollessa sangen sekasortoisia. Knight kyllästyi näihin seutuihin niinkuin kaikkiin muihinkin. Sitten hän koki maanjäristyksen Joonian saaristossa ja lähti Veneziaan. Siellä hän puikkelehti gondolassa pitkin Canale Grandea ja oleili kaduilla ja toreilla yön aikaan, jolloin laguunit lepäsivät rasvatyyninä eikä kuulunut muuta ääntä kuin keskiöiset kellonlyönnit. Sitten hän vietti viikkoja Wienin, Berliinin ja Pariisin museoissa, taidekokoelmissa ja kirjastoissa ja palasi vihdoin kotiin.
Niin me vierimme ajan keralla helmikuiseen ehtoopäivään, jota erottaa viisitoista kuukautta siitä hetkestä, jolloin Elfride ja hänen rakastajansa erosivat toisistaan ruskealla sänkipellolla lähellä meren rannikkoa.
Kaksi miestä, jotka ilmeisesti eivät olleet lontoolaisia ja joiden ulkonäössä oli jonkinlaista muukalaisuuden leimaa, kohtasivat toisensa sattumalta käyskellessään erästä Hyde Parkin läpi johtavaa hiekkapolkua. Nuorempi, joka silmäili ympärilleen enemmän kuin vastaantulija, näki hänet hieman aikaisemmin kuin toinen kohotti katseensa maasta, johon se näytti yleensä kiintyvän miehen ollessa vaipuneena omiin mietteisiinsä.
»Mr Knight — totisesti!» huudahti nuorempi mies.
»Kas, Stephen Smith!» vastasi Knight.
Kummankin mielessä tapahtui nyt liikuntoja, joiden samanaikaisena tuloksena oli, että heidän kasvojensa avoin ja ystävällinen ilme näytti jähmettyvän. Seuraavat heidän lausumansa sanat ilmeisesti peittivät molemminpuolista väkinäisyyden tuntoa.
»Oletteko ollut kauan Englannissa?» kysyi Knight.
»Vain kaksi päivää», sanoi Smith.
»Kaiken aikaa Intiassa?»
»Melkein kaiken aikaa.»
»Viime vuonna pitivät teistä melua St. Launcessa. Taisi olla lehdessä jotakin sentapaista.»
»Niin, minä luulen, että kirjoittivat minusta jotakin.»
»Minun täytyy onnitella teitä saavutuksistanne.»
»Minä kiitän, mutta ne eivät ole mitään kovin erinomaista. Luonnollinen asiainkulku ammattiuralla, kun ei satu mitään esteitä tielle.»
Sanat tuntuivat alkavan loppua, kuten ainakin, kun keskustelijoina ovat nimelliset ystävät, jotka havaitsevat lakanneensa olemasta todellisia, mutta eivät ole vielä vaipuneet pelkän tuttavuuden tasoon. Kummankin katse harhaili pitkin puistoa. Knightin mielessä lienee kuluneena aikana ollut Stephenin käytös heidän viimeksi kohdatessaan, ja hän lienee yrittänyt tukahduttaa aikaisempaa Stephenin menestykseen kohdistuvaa mielenkiintoansa, koska piti sitä asiaankuulumattomana. Stepheniä taas varmaan vallitsivat tunteet, joiden aiheena oli se usko, että Knight oli riistänyt häneltä rakastetun naisen.
Sitten Stephen Smith esitti kysymyksen, käytöksessä ja äänensävyssä eräänlainen häikäilemättömyys, jonka piti salata sitä tosiasiaa, että seikka oli hänelle paljoa merkityksellisempi kuin hänen ystävänsä oli voinut milloinkaan kuvitella.
»Oletteko naimisissa?»
»En ole.»
Knight puhui sanomattoman katkeraan sävyyn, joka vaikutti melkein jurolta.
»Enkä ole milloinkaan oleva», lisäsi hän päättävästi.
»Entä te?»
»En», virkkoi Stephen, alakuloisesti ja tyynesti, niinkuin sairaalassa makaava henkilö. Ollenkaan tietämättä, tunsiko Knight hänen aikaisempia Elfrideen kohdistuvia vaatimuksiansa, hän kuitenkin päätti uskaltaa lausua vielä joitakin sanoja asiasta, joka häntä kiusasi ja viehätti samalla kertaa.
»Kihlauksenne on siis purkautunut», sanoi hän. »Muistattehan, että kohtasin teidät kerran miss Swancourtin seurassa?»
Stephenin ääni hieman petti, vaikka hän tarmokkaasti yrittikin sitä estää. Toiminta Intiassa ei ollut vaimentanut hänen tunteitansa siinä määrin, että hän olisi kyennyt niitä täysin vallitsemaan.
»Se on purkautunut», vastasi Knight nopeasti. »Useinhan kihlausten käy niin, — onneksi tai onnettomuudeksi.»
»Niin, niinpä kyllä. Mitä olette viime aikoina toimitellut?»
»Toimitellut? En mitään.»
»Missä olette ollut?»
»Sitä osaan tuskin sanoa. Pääasiallisesti olen liikkunut Euroopassa, ja teitä kenties huvittaa se tieto, että olen yrittänyt vakavasti tutkia mannermaan keskiaikaista taidetta. Jokaista tutkimaani muistomerkkiä koskevat muistiinpanoni ovat käytettävänänne. Minulla ei niistä ole mitään hyötyä.»
»Olen kovin iloinen, kun saan ne nähdä… Siis matkustelemassa lähellä ja kaukana!»
»Ei kaukana», virkkoi Knight harmistuneen huolettomasti. »Tiedättehän luullakseni, että lampaat toisinaan joutuvat päästään pyörälle — vesirakkulat syövät aivoja, ja eläin, omituista kyllä, pyörii pyörimistään kehässä. Minä olen matkustellut samalla tavalla — pyörinyt pyörimistäni niinkuin sairas pässi.»
Se häikäilemätön, katkera ja epävakainen tapa, jota Knight jutellessaan käytteli — ikäänkuin olisi halunnut pikemmin vain ilmaista mielikuviansa kuin esittää Stephenille ajatuksiansa — vaikutti nuoreen mieheen kiusallisesti. Hänen aikaisemman ystävänsä päivät olivat joutuneet jollakin tavoin piloille; Knight oli muuttunut mies. Hän itse oli hänkin muuttunut, mutta ei siinä määrin kuin Knight.
»Minä tulin eilen kotiin», jatkoi Knight, »ja päässäni ei ole puolta tusinaa uutta ajatusta, joita kannattaisi säilyttää.»
»Te voitatte hamletmaisessa synkkämielisyydessänne itsensä Hamletin», virkkoi Stephen alakuloisen avomielisesti.
Knight ei vastannut mitään.
»Ajatelkaahan» jatkoi Stephen, »minä olisin näkemäni nojalla ollut melkein valmis vannomaan, että olette jo naimisissa.»
Knightin kasvot kävivät jäykemmiksi. »Niinkö?» sanoi hän.
Stephen ei kyennyt irtautumaan tästä masentavasta, houkuttelevasta asiasta.
»Niin; ja minä kerrassaan ihmettelen sitä.»
»Kenen kanssa otaksuitte minun menevän naimisiin?»
»Sen henkilön kanssa, jonka näin seurassanne.»
»Minä kiitän teitä siitä ihmettelystä.»
»Pettelikö hän teitä?»
»Kuulkaa, Smith, minä en vastaa teille enää», virkkoi Knight päättävästi. »Älkää milloinkaan minulta kyselkö tuota asiaa. Minulla on syytä teiltä sitä pyytää. Ja jos sittenkin kysytte, niin minä en vastaa.»
»Minä en suinkaan halua kysyä sellaista, mikä on teille epämieluista — en suinkaan. Mutta minussa oli hetkellinen tunto, että mielelläni selittäisin jotakin omasta puolestani ja kuulisin teiltä samanlaisen selityksen. Mutta olkoon selittämättä.»
»Mitä tahtoisitte selittää?»
»Minä menetin sen naisen, jonka kanssa aioin mennä naimisiin; tekään ette ole mennyt naimisiin niinkuin aioitte. Olisimme voineet vertailla laskujamme.»
»Minä en ole milloinkaan kysynyt teiltä mitään asiastanne.»
»Sen tiedän.»
»Ja sen nojalla on helppo päätellä hieman enemmän.»
»Epäilemättä.»
»Totta puhuen, Stephen, minä olen jäykästi päättänyt olla milloinkaan asiaan viittaamatta — ja minulla on siihen erittäin pätevä syy.»
»Sen uskon. Yhtä hyvä syy kuin siihen, ettette mennyt naimisiin hänen kanssaan.»
»Te puhutte ilkeästi. Minulla oli hyvä syy — surkean hyvä!»
Smithin pelko sai hänet uskaltamaan vielä erään kysymyksen.
»Eikö hän rakastanut teitä riittävästi?» Hän pidätti henkeänsä ja odotti vastausta pelon- ja toivonsekaisin tuntein.
»Stephen, te tosiaankin jännitätte ankarasti tavanomaista kohteliaisuutta, kun vaaditte minua vastaamaan tuollaisiin kysymyksiin senjälkeenkuin olen sanonut, mitä olen sanonut. Minun täytyy nyt lähteä.»
»Hyvä Jumala!» huudahti Stephen kiihkeästi. »Te puhutte ikäänkuin ette olisi milloinkaan häntä riistänyt toiselta, joka voi vaatia hänet omakseen paljoa paremmin kuin te!»
»Mitä tuolla tarkoitatte?» kysyi Knight hämmästyneen näköisenä. »Mitä olette kuullut.»
»En mitään. Minunkin täytyy nyt lähteä. Hyvästi.»
»Jos tahdotte lähteä», virkkoi Knight, nyt vastahakoisena, »niin mikäpä siinä auttaa. En tosiaankaan voi käsittää, miksi käyttäydytte tuolla tavalla.»
»Minä ymmärrän yhtä huonosti teidän käytöksenne. Olen aina ollut teille kiitollinen, ja mikäli asia minusta riippuu meidän ei olisi tarvinnut milloinkaan vieraantua toisistamme siinä määrin kuin olemme vieraantuneet.»
»Enkö sitten ole aina ollut teille suopea, Stephen? Tiedät varmaan, että on ollut niin laita. Kylmäkiskoisuus alkoi sinusta; sinä tiedät sen.»
»Ei, ei! Te ymmärrätte kerrassaan väärin suhteemme. Te olitte alunpitäen pidättyväinen, vaikka minä käyttäydyin luottavaisesti. Se luullakseni oli luonnollinen tulos erilaisesta asemastamme elämässä. Ja kun sitten minä, oppilas, kävin yhtä umpimieliseksi kuin te, opettaja, niin se ei teitä miellyttänyt. Joka tapauksessa ajattelin pyytää teitä käymään luonani.»
»Missä te asutte?»
»Grosvenor hotellissa, Pimlicossa.»
»Samoin minä.»
»Sehän on mukavaa, tekeepä mieli sanoa merkillistä. Niin, minun täytyy jäädä Lontooseen päiväksi tai pariksi; sitten lähden tapaamaan isääni ja äitiäni, jotka nyt asuvat St. Launcessa. Käyttekö luonani tänä iltana?»
»Mahdollisesti, mutta en tahdo lupautua. Minä ajattelin olla yksin pari tuntia, mutta tiedänhän joka tapauksessa, mistä teidät löydän. Näkemiin.»
XXXVIII
Stephenin mieltä askarrutti melkoisesti vanha ystävä ja rakastettu esikuva. Hän oli pahoillaan, sillä viimeksikuluneiden vuosien kirjavissa vaiheissa oli hänessä edelleenkin soinut hiljainen uskollisuuden ääni Knightia kohtaan. Se kenties johtui siitä, että Knight oli aina kohdellut häntä pelkkänä oppilaana, jopa toisinaan häntä nuhdellutkin — ja oli vihdoin, joskin tietämättään, rangaissut häntä mitä ankarimmin riistämällä hänen mielitiettynsä. Stephenin olemuksen tunteenomainen puoli oli rakenteeltaan pikemmin naisellinen kuin miehekäs, ja tuo Knightin käden iskemä haava oli kenties omansa pitämään yllä lämpöä, jonka osaaottava huolenpito olisi tyystin hävittänyt.
Knight puolestaan oli harmissaan siitä, ettei ollut kohdellut Stepheniä hieman vanhaan tapaan. Ne jonkun henkilön aikaisempia vaatimuksia koskevat sanat, jotka Stephen oli tullut lausuneeksi, olisivat yllyttäneet jonkun nuoremman miehen sanomaan: 'Annahan kuulua, mitä asiasta tiedät, veikkoseni’, ja Stephen olisi muitta mutkitta kertonut kaikki, mitä tiesi.
Stephen, vilpitön nuorukainen, jonka tosin nyt ulkonaisesti himmensi Stephen valmiina miehenä, palasi tuona iltapäivänä selvin piirtein Knightin mieleen. Knight oleskeli nyt vain tilapäisesti Lontoossa, ja kun hän oli toimittanut ne pari asiaa, jotka hänellä oli päivän ohjelmassa, hän asteli hajamielisenä British Museumin synkissä käytävissä puoli tuntia ennen niiden sulkemista. Smithin kohtaaminen oli liittänyt toisiinsa nykyisyyden ja menneisyyden sulkien hänen poissaolonsa aiheuttaman juovan ikäänkuin sitä ei olisi ollutkaan, kunnes alkoi tuntua siltä kuin hänen aikaisempi oleskelunsa Lontoossa olisi ollut eilispäivän asia. Elfride Swancourtia koskeva ristiriita heräsi niinmuodoin jälleen eloon, unensa virkistämänä. Vaikka hän tuona monta kuukautta kestäneenä poissaoloaikanansa olikin tukahduttanut aikomuksensa ottaa hänet vaimokseen, hän ei kumminkaan ollut voinut unohtaa, että Elfride oli juuri sellainen nainen, joka oli hänelle soveltuva. Niinpä hän ei ollutkaan pyrkinyt häivyttämään pois kaikkia häneen kohdistuvia ajatuksia, vaan oli alkanut pitää niitä heikkoutena, joka täytyi sietää.
Knight palasi hotelliin paljoa aikaisemmin kuin tavallisissa oloissa. Hän ei huolinut ajatella, johtuiko tuo ystävällisestä halusta silloittaa se juopa, joka oli vähitellen auennut hänen ja hänen varhaisimman tuttavansa välille, vai oliko ehkä syynä kiehtova toive saada kuulla, mitä tarkoittivat ne hämärät sanat, jotka Stephen oli nopeasti lausunut ja jotka osoittivat hänen tietävän Elfridestä enemmän kuin Knight oli otaksunut.
Hän aterioi viivyttelemättä, tiedusteli Smithiä ja tuli opastetuksi nuoren miehen luo, jonka tapasi istumassa miellyttävän liesitulen luona pöydän ääressä, jolle oli levitetty muutamia tieteellisiä aikakauskirjoja ja taiteellisia julkaisuja.
»Minä tulin kumminkin», sanoi Knight. »Minä käyttäydyin tänä aamuna omituisesti, joten oli syytäkin tulla; mutta tiedän, että sinulla on kyllin hyvä vaisto tuon tajutaksesi, Stephen. Voithan ajatella, että syynä ovat vaellukseni Ranskassa ja Italiassa.»
»Ei sanaakaan siitä; istu, ole hyvä. Olen kovin iloinen saadessani jälleen sinut nähdä.»
Stephen olisi tuskin mielellään kertonut Knightille, että oli vastikään lukenut muutamia Elfriden vanhoja kirjeitä. Niitä ei ollut paljon, ja ne olivat aina tähän iltaan saakka olleet sinetöityinä hänen nahkaisen matkalaukkunsa pohjalla eräiden toisten muistojen keralla, jotka olivat häntä seuranneet hänen retkillänsä. Lontoon tutut näyt ja äänet ja ystävän kohtaaminen olivat herättäneet hänessä eloon sen säilyvän jatkuvaisuuden tunnon Elfrideen ja rakkauteen nähden, jonka hänen oleskelunsa maapallon toisella puolella oli jossakin määrin heikontanut, mutta ei suinkaan täysin hävittänyt. Aluksi hän aikoi vain silmäillä kirjeiden ulkopuolta; sitten hän luki erään niistä, sitten toisen, kunnes ne kaikki olivat tulleet käytetyiksi alakuloisten muistelojen virikkeinä. Hän taittoi ne jälleen kokoon, pisti ne taskuunsa, unohti ryhtyä tarkastelemaan taiteellisen maailman nykyistä tilaa ja jäi miettimään sitä merkillistä seikkaa, ettei Knight hänen palatessaan ollutkaan Elfriden aviomies.
Jonkin tyydytyksen mahdollisuus saa sen tuntumaan vähitellen yhä välttämättömämmältä. Stephen antoi kuvittelullensa täyden vallan ja tunsi voimallisemmin kuin oli tuntenut moneen kuukauteen, ettei hänen elämänsä ilman Elfrideä voisi milloinkaan muodostua suureksi iloksi hänelle itselleen eikä kunniaksi hänen Luojallensa.
He istuivat lieden ääressä jutellen ulkokohtaisista ja satunnaisista seikoista. Kumpikaan ei huolinut ensimmäisenä kosketella asiaa, josta molemmat kovin mielellään halusivat keskustella. Pöydällä, aikakauskirjojen vieressä, oli pari muistiinpanokirjaa, joista toinen oli avoin. Knight, joka huomasi niiden sisältönä olevan pelkkiä luonnoksia, alkoi huolettomasti käännellä lehtiä. Kun Stephen myöhemmin oli poissa huoneesta, Knight ryhtyi silmäilemään luonnoksia tarkemmin.
Erinäisille sivuille oli karkein piirtein kuvattu kaikenlaisten rakennusten perusviivoja. Muistiinpanoja oli jäljennetty: intialaisten pylväiden ja jättiläiskuvapatsaiden osia, Elephantan ja Kennerin temppelien omituisia ornamentteja ahdistelivat samoille lehdille kuvatut uudenaikaiset ovet, ikkunat, katot, keittoliedet ja talouskalustot, sanalla sanoen kaikenlaiset esineet, joita joutuu näkemään avoimin silmin liikkuva käytännöllinen arkkitehti. Niiden ohella näkyi siellä täällä karkein ääriviivoin kuvattuja keskiaikaisen puunleikkaus- tai kuvakoristetaiteen tuotteita — pyhien neitsyiden, pyhimysten ja profeettojen päitä.
Stephen ei ollut mikään nimenomainen vapaallakädelläpiirtäjä, mutta hän osasi piirtää ihmishahmon moitteettomasti ja taidokkaasti. Lehtien reunoissa ja sivuilla esiintyvissä henkilökuvissa Knight piankin havaitsi erään omituisuuden. Kaikki naispuoliset pyhät henkilöt muistuttivat toisiansa. Heidän kumartuneiden päittensä yläpuolella oli suurempia ja pienempiä sädekehiä, mutta kasvot olivat aina samat. Kuinka hyvin Knight tunsikaan tuon profiilin!
Jos tuo tuttu sivukuva olisi esiintynyt yhden ainoan kerran, niin hän olisi voinut jättää sen satunnaisena huomiotta; mutta sen alinomainen toistuminen merkitsi jotakin enempää. Knight ajatteli jälleen Smithin edellisenä päivänä lausumia kiireisiä sanoja ja silmäili luonnoksia yhä uudelleen.
Nuoren miehen astuessa huoneeseen Knight kysyi ilmeisesti levottomana:
»Kuulehan, Stephen, ketä nuo kuvat tarkoittavat?»
Stephen katsahti vihkoihin ylen huolettomasti: »Pyhimyksiä ja enkeleitä; olen niitä joutohetkinäni piirrellyt. Ne olivat tarkoitetut erään englantilaisen kirkon lasimaalausten malliksi.»
»Mutta ketä ihannoi tuo naistyyppi, jota olet aina käyttänyt Neitsyttä kuvatessasi?»
»Ei ketään.»
Samassa syöksähti Knightin mieleen ajatus, ja hän katsahti ystäväänsä.
Stephen oli kuvannut Elfriden kasvojenpiirteitä siinä määrin itsetiedottomasti, ettei hän aluksi ollenkaan käsittänyt, mitä hänen ystävänsä tarkoitti. Kynä samoinkuin kielikin oppii varsin helposti toistelemaan ulkomuistista, kutsumatta ensinkään ajatusta avuksensa, ja niin oli ollut tässä laita. Nuoret miehet, jotka eivät osaa kirjoittaa säkeitä Rakkaimmastansa, tavallisesti ryhtyvät häntä kuvaamaan, ja Smith oli kiintymyksensä alkuaikoina väsymättä jäljentänyt Elfriden piirteitä. Stephenin luonnosten jäsennukke teki nyt mahdolliseksi asettaa paljonkin asioita paikoillensa. Knight oli hänet tuntenut. Tilaisuus muistiinpanojen vertailemiseen oli tullut etsimättä.
»Elfride Swancourtia, jonka kanssa minä olin kihloissa», virkkoi hän rauhallisesti.
»Stephen!»
»Minä ymmärrän, mitä tarkoitat noin puhuessasi.»
»Oliko hän Elfride? Ja sinäkö olit se mies, Stephen?»
»Niin; ja sinä ajattelet, miksi minä salasin sinulta tuon asian silloin
Endelstowissa, eikö totta?»
»Niin — ja paljon muuta.»
»Minä tein sen kaikkein parhaassa tarkoituksessa; moiti minua, miten hyväksi näet. Sanohan nyt itse, kuinka olisin voinut suhtautua sinuun jälkeenpäin niinkuin olin suhtautunut aikaisemmin?»
»En tiedä; en osaa sanoa.»
Knight mietti yhä samaa asiaa ja lausui vihdoin hiljaa:
»Minä ajattelin tänään iltapäivällä, että voi piillä jotakin tarkoitusta siinä, kun sanoit minun hänet riistävän. Mutta minä en siitä välittänyt. Kuinka sinä tulit hänet tuntemaan?» kysyi hän samassa, melkein jyrkästi.
»Minä olin siellä kirkon vuoksi, jo vuosia sitten.»
»Hewbyn luona ollessasi, niin, tietysti. Nyt sen ymmärrän.» Hän alkoi puhua kuuluvammin. »Enpä tiedä, mitä sanoa siitä, että olet pitänyt sidettä silmilläni näin pitkän ajan!»
»En tiedä ollenkaan pitäneeni sidettä silmilläsi.»
»Niin, niin, mutta —»
Knight nousi ja alkoi käyskellä huoneessa edestakaisin. Hänen kasvonsa olivat sangen kalpeat ja ääni hämmentynyt, kun hän lausui:
»Sinä et menetellyt niinkuin minä olisin menetellyt, jos olit sinä kysymyksessä sellaisessa tapauksessa. Minä tunnen sen syvästi ja sanon sinulle suoraan, etten voi sitä milloinkaan unohtaa!»
»Mitä?»
»Käyttäytymistäsi kohdatessamme toisemme hautaholvissa, kun ilmoitin sinulle, että aioimme mennä naimisiin. Petosta ja epärehellisyyttä kaikkialla; koko maailma on samaa lajia!»
Stepheniä ei miellyttänyt tämä hänen vaikuttimiensa väärä tulkitseminen, vaikka se olikin vain kiihkeän tunneliikunnon hämmentämän ystävän hätäinen päätelmä.
»Minä en voinut menetellä toisin kuin menettelin, kun pidin silmällä häntä», virkkoi hän jyrkästi.
»Niin tosiaankin!» sanoi Knight, äänessä mitä katkerimman moitteen sävy. »Häntä silmällä pitäen sinä nähtävästi et myöskään voinut mennä naimisiin hänen kanssaan! Minä olen toivonut — hartaasti toivonut — että hän, joka nyttemmin on osoittautunut sinuksi, olisi sen vihdoinkin tehnyt.»
»Minä kiitän sinua parhaimmin tuosta toivosta. Mutta sinä puhut kovin salaperäisesti. Luulenpa, että minulla oli kaikkein parhain syy maailmassa olla se tekemättä.»
»Mikä syy se oli?»
»Etten voinut sitä tehdä.»
»Sinun olisi pitänyt ottaa tilaisuudesta vaarin; sinun pitäisi tehdä se nyt, yksin siitä syystä, että siten menettelet oikeamielisesti häntä kohtaan, Stephen!» huudahti Knight voimatta itseänsä enää hillitä. »Sinä tiedät sen varsin hyvin, ja minua loukkaa ja haavoittaa enemmän kuin voit aavistaakaan, ettet nähtävästi ole milloinkaan yrittänytkään hyvittää sellaista naista — niin luottavaista, niin taipuisaa tottelemaan omia tunteitansa — pientä houkkiota; sitä pahempi hänelle!»
»Sinähän puhut kuin mieletön! Sinähän riistit hänet minulta, eikö totta?»
»Sen poimaisemista, minkä toinen on viskannut pois, voidaan tuskin nimittää 'riistämiseksi’. Mutta koska nähtävästi emme voi päästä yksimielisyyteen tässä asiassa, lienee parasta, kun eroamme.»
»Mutta minä olen aivan varma siitä, että sinä käsität jotakin mitä surkeimmalla tavalla väärin», sanoi Stephen, sydänjuuria myöten järkytettynä. »Mitä olen tehnyt; sano se minulle! Olen menettänyt Elfriden, mutta onko se suurikaan synti?»
»Johtuiko se hänestä vai sinusta?»
»Mikä?»
»Että erositte.»
»Sanon sen sinulle suoraan. Se johtui hänestä, yksinomaan hänestä.»
»Mikä oli hänen vaikuttimenansa?»
»Sitä tuskin tiedän sanoa. Mutta minä kerron tarinan peittelemättä.»
Stephen oli tähän saakka ehdottomasti uskonut, että Elfride oli kyllästynyt häneen ja suostunut Knightiin; mutta nyt hän ei halunnut tuota vakaumustansa ilmaista, eipä edes niin ajatellakaan. Toisenlaiset mietteet soveltuivat paremmin siihen toivelmaan, jonka Knightin vierautuminen oli Stephenissä synnyttänyt: ettei hänen ystäväänsä kohdistuva rakkaus ollut vanhan rakkauden taukoamisen suoranainen syy, vaan pikemmin sen seuraus.
»Sellaiset seikat eivät saa aiheuttaa epäsopua meidän välillemme», vastasi Knight painuen jälleen asenteeseen, joka kerrassaan säläsi hänen todelliset tunteensa, ikäänkuin luottamus ei olisi voinut nyt tulla kysymykseenkään. »Minä huomaan nyt, että hautaholvissa minua kohtaan osoittamasi vaiteliaisuus saattoi johtua järkevistä harkinnoista.» Hän päätti lausumansa teennäisesti: »Olihan se kerrassaan merkillinen juttu; mutta näin pitkän ajan kuluttua se luullakseni ei paljoa merkitse, ja eihän se minua nyt koskekaan, vaikka kyllä mielelläni kuuntelen tarinaasi.»
Knight lausui nuo sanat nimenomaisin alistumisen- ja välinpitämättömyyden ilmein ja yllytti siten Smithiä jatkamaan — kenties hieman tyytyväisenä — kertomusta vanhasta salaisesta kihlauksestansa. Hän kertoi sen alkuvaiheet ja ne jyrkät sanat ja teot, joiden avulla Elfriden isä oli yrittänyt sammuttaa heidän rakkauttansa.
Knight säilytti asiaankuulumattoman katselijan sävyn ja käytöksen. Oli käynyt entistä välttämättömämmäksi salata tunteensa Stepheniltä, koska nuori mies muussa tapauksessa olisi vähemmän vilpitön ja heidän kohtauksensa muodostuisi jälleen katkeraksi. Mitäpä auttoikaan esiintyä kömpelön vilpittömänä?
Stephen oli nyt ehtinyt avomielisessä kertomuksessaan siihen kohtaan, jossa hän lähti pappilasta Elfriden isän käyttäytymisen vuoksi. Knightin mielenkiinto lisääntyi. Heidän rakkautensa näytti siihen saakka aivan viattomalta ja lapselliselta.
»Onpa tosiaankin vaikea mennä lopullisesti ratkaisemaan, teitkö väärin vai et, kun et kertonut Swancourtille, että sukulaisesi olivat hänen seurakuntalaisiansa. Inhimillistä epäilemättä oli, ettet niissä oloissa mitään virkkanut. Kuinka kävikään sitten, kun hän oli lähettänyt sinut pois?»
»Me päätimme olla salaisuudessa toisillemme uskolliset. Ja asian varmentamiseksi päätimme mennä naimisiin.»
Knightin jännitys ja levottomuus lisääntyi Stephenin alkaessa kertoa tästä asian vaiheesta.
»Onko sinun vaikea jatkaa kertomustasi?»» kysyi hän yrittäen puhua värähtämättömin äänin.
»Ei, ei ollenkaan.»
Sitten Stephen kertoi yksityiskohtaisesti, kuinka hän oli kohdannut Elfriden rautatieasemalla ja kuinka heidän täytyi lähteä Lontooseen, elleivät mielineet toimituksen siirtyvän tuonnemmaksi. Koko iltapuolen kestävä pitkä matka, Elfriden arkuus ja hänen mielialansa vaihtuminen, tilanteen kärjistyminen Lontooseen saavuttua, juoksu toisella puolella olevalle asemasillalle ja välitön takaisinlähtö Elfriden nimenomaisen toivomuksen mukaan, koko yön kestävä matkustus, heidän pelokas päivännousun odottelunsa, saapumisensa St. Launceen — kaikki tuo esitettiin seikkaperäisesti. Stephen kertoi vielä, kuinka eräs Jethway-niminen maalaisnainen oli ainoa henkilö, joka oli heidät tuntenut, ja kuinka tuo kamalasti pelotti Elfrideä. Hän kertoi, kuinka oli odottanut vainiolla soimailevan sydänkäpysen lähtiessä hakemaan ratsuansa ja kuinka hän suuteli häntä kaikkein viimeisimmän kerran peninkulman päässä kaupungista, Endelstowiin johtavalla tiellä.
Nuo seikat Stephen kertoi tahallisesti. Hän uskoi niin menetellen sana sanalta todistavansa, kuinka järjellinen oli hänen Elfrideen kohdistuva vaatimuksensa.
»Kirottu olkoon hän! Kirottu se nainen! Tuo onneton kirje meidät erotti! Hyvä Jumala!»
Knight oli jälleen alkanut astella huoneessa edestakaisin ja lausui nuo sanat huoneen toisessa päässä.
»Mitä sanot?» kysyi Stephen kääntyen häneen päin.
»Sanoin? Sanoinko mitään? Minä tässä vain, ajattelin kertomustasi ja sitä eriskummallista seikkaa, että minä mielistyin jälkeenpäin samaan naiseen. Ja että minä nyt — olen hänet melkein unohtanut ja ettei kumpikaan meistä nyt hänestä välitä, ajattelemmehan häntä vain ystävänä, eikö totta?»
Knight viipyi yhä huoneen toisessa päässä, osittain varjossa.
»Epäilemättä», virkkoi Stephen salaa riemuiten, sillä Knightin käytös oli tosiaankin hänet pettänyt.
Pettävänä tekijänä ei kumminkaan ollut niinkään Knightin teeskentelyn totuudenmukaisuus kuin se vakuuttava voima, joka sisältyi siihen tosiasiaan, ettei Knight ollut häntä koskaan ennen millään tavalla pettänyt. Se otaksuma, että hänen kumppaninsa oli lakannut Elfrideä rakastamasta, kevensi niinmuodoin sanomattomasti sitä painoa, joka oli kallistanut vaakakupin hänen vahingoksensa.
»Jos otaksumme, että Elfride olisi voinut rakastaa myöhemmin jotakin toista henkilöä», virkkoi Knight yhä edelleen verhoten sanansa huolettoman kritiikin vaippaan, »niin kertomasi kokemukset eivät suinkaan olleet häntä huonontaneet.»
»Huonontaneet? Kuinkapa ne olisivat häntä huonontaneet?»
»Oletko milloinkaan pitänyt hänen menettelyänsä hurjana ja ajattelemattomana tekona?»
»En milloinkaan», vastasi Stephen. »Minähän hänet siihen suostuttelin. Hän ei huomannut siinä mitään arveluttavaa, ennenkuin päätti kääntyä takaisin, yhtä vähän kuin minäkään. Eikä siinä mitään arveluttavaa ollutkaan; korkeintaan sopii puhua varomattomuudesta.»
»Niinpiankuin hän ajatteli sen olevan väärin, hän ei halunnut lähteä kauemmaksi?»
»Niin oli laita. Minä olin itse vastikään johtunut samaa ajattelemaan.»
»Pahantahtoiset henkilöt olisivat voineet tulkita väärin sellaista lapsellista karkaamista, eikö totta?»
»Olisivatpa kylläkin, mutta minä en ole milloinkaan sellaista kuullut. Kaikkien asiaan liittyvien seikkojen tuntija olisi välttämättä vain hymyillyt. Vaikka koko maailma olisi sen tietänyt, Elfride olisi sittenkin ollut ainoa henkilö, joka piti menettelyänsä syntinä. Hän, lapsi rukka, tahtoi välttämättä niin ajatella ja oli ylenmäärin peloissaan.»
»Kuulehan, Stephen, rakastatko häntä vieläkin?»
»Minä pidän hänestä, epäilemättä, ja tulen aina pitämään», vastasi Stephen vältellen ja käyttäen rakkauden sanelemaa oveluutta. »Mutta on kulunut niin pitkä aika siitä, kun hänet näin, että voi tuskin edellyttää minun häntä rakastavan. Rakastatko sinä häntä yhä vielä?»
»Kuinka vastaisin tuntematta häpeää? Millaisia häilyväisiä olentoja olemmekaan me miehet, Stephen! Miehet kenties rakastavat kiihkeämmin vähän aikaa, mutta naiset rakastavat kauemmin. Minä olen rakastanut häntä — tavallani, tiedäthän sen.»
»Niin, minä ymmärrän. Minä olen rakastanut häntä minäkin omalla tavallani. Minä rakastin häntä tosiaankin eräänä aikana; mutta matkustaminen taipuu hälventämään varhaisempia kiintymyksiä.»
»Epäilemättä — niin on laita.»
Tämän keskustelun merkillisimpänä ominaisuutena oli se seikka, että vaikka kumpikin keskustelija aluksi erinäisten pienten merkkien nojalla epäili kytevän valtatunteen heränneen eloon toisessa, kumpikaan ei tahtonut ottaa oivaltaakseen, että ystävä saattoi nyt puhua yhtä petollisesti kuin hän itse.
»Stephen», virkkoi Knight, »kun asiat nyt ovat välillämme selvät, luulen olevan parasta, että lähden. Ethän pane pahaksesi, vaikka riennän tästä omiin suojiini?»
»Jäänethän illalliselle? Minkätähden et tullut päivällisaterialle?»
»Sinun pitää tosiaankin suoda minulle anteeksi tämä kerta.»
»Tulethan ainakin huomenna aamiaiselle?»
»Minulla ei taida olla paljoakaan aikaa liikenemään.»
»Varhaiselle aamiaiselle, joka ei muita suunnitelmiasi mitenkään häiritse?»
»Minä tulen», sanoi Knight, niin alttiisti kuin suinkin oli mahdollista, kun ei ollenkaan tehnyt mieli. »Niin, minä tulen varhain, vaikkapa jo kahdeksan aikaan; se käynee päinsä, kun olemme saman katon alla.»
»Milloin hyväksi näet. Sanotaan siis kahdeksan aikaan.»
Knight lähti. Naamioituminen, tunteittensa salaaminen, kuten viimeisen surkean keskustelun aikana, oli sellainen piina, ettei hän voinut sitä enää sietää. Ensi kerran elämässään Knight oli niin yksinomaisesti esittänyt vierasta osaa. Ja hänen siten pettämänsä mies oli Stephen, joka oli nuoruudestaan saakka kunnioittaen pitänyt häntä ehdottomimman vilpittömyyden esikuvana.
Knight meni makuulle ja salli kiihtymyksensä kuumeen raivota rajattomasti. Stephen — vain hän oli hänen kilpakosijansa — vain Stephen! Siinä oli mielettömyyden huippu, jonka Knight onnettomana ja omantunnontuskia potevana välttämättä havaitsi. Stephen oli häneen verrattuna pelkkä poikanen. Syvän murheen aiheuttajana oli se seikka, että nimenomaan Elfriden viattomuus — hänen pitäessään pientä virhettänsä ylen ankarana — oli johtanut hänet, Knightin, kohtalokkaasti harhaan. Jos Elfride olisi vähänkin tyynemmin vakuuttanut, ettei hän ollut tehnyt mitään pahaa, niin mrs Jethwayn myrkylliset vihjailut olisivat olleet tehottomat. Minkätähden hän ei ollut yllyttänyt pientä tottelevaista tyttöänsä kertomaan enemmän? Jos hän olisi siinä asiassa menetellyt yhtä käskevästi kuin kaikissa muissa, niin kaikki olisi voinut selvitä. Hänen sydämeensä koski kipeästi, kun hän muisti, kuinka sävyisästi Elfride oli sietänyt hänen vitsovat puheensa lausumatta hänelle vastaukseksi yhtäkään moitteen sanaa ja vain vakuuttaen hänelle rajatonta rakkauttansa.
Knight siunasi Elfriden sävyisyyttä ja unohti hänen vikansa. Hän kuvaili eloisasti mieleensä kauniit kesäiset kohtaukset. Hän näki hänet jälleen sellaisena kuin ensi kerran kohdattaessa: arastelevana, mutta vasten tahtoansakin ajatuksiansa ilmaisevana, koska tahtoi innokkaasti asioita selittää. Kuinka hän olikaan ulkosalla odottanut toista tulevaksi osoittamatta naisen tavanomaista teeskentelyä tai välinpitämättömyyttä! Kuinka ylpeä hän olikaan ollut, kun heidät oli nähty yhdessä kävelemässä, ja kuinka ilmeisenä olikaan hänen silmissänsä ollut luettavana se ajatus, että hän, Knight, oli maailman suurin nero!
Hän teki päätöksensä, ja senjälkeen ei nukkumisesta voinut olla puhettakaan. Hän nousi ja pukeutui ja istuutui odottelemaan päivänkoittoa.
Stephenkin oli sinä yönä levoton. Ei senvuoksi, että hänen oli jälleen sopeuduttava englantilaiseen ympäristöönsä, ei myöskään siitä syystä, että hän tulisi pian kohtaamaan vanhempansa ja asettumaan vähäksi aikaa maaseudun elämään. Hän eli haaveissa, joiden rinnalla Bombayn tavaratalot ja Punahin tasangot ja linnoitukset olivat pelkkää varjon varjoa. Hänen haavelmansa perustui tähän ainoaan tosiasiahituseen: Elfride ja Knight olivat eronneet, ja heidän kihlauksensa oli rauennut olemattomiin. Rikkoutumisen oli täytynyt tapahtua pian senjälkeen, kun Stephen oli havainnut heidän liittonsa, ja Stephen ajatteli, että syynä voi hyvinkin olla Elfriden harhailevan kiintymyksen kohdistuminen jälleen häneen.
Stephenin ajatukset olivat tässä kohden rakastajan eivätkä tyynesti arvioivan, puolueettoman tarkastelijan. Hänen luontainen herkkämielisyytensä rakensi toivon toisensa varaan, kunnes hän oli melkein varma siitä, että Knight oli jotenkin huomannut Elfriden mielessä hänelle, Stephenille, kytevän hellyyden ja että tuo seikka oli aiheuttanut välienrikkoutumisen.
Vastustamattomat virikkeet yllyttivät lähtemään Elfriden luo. Joka tapauksessa hän päätti kiiruhtaa St. Launcesta Castle Botereliin ja haamun lailla liikkua heidän entisissä olopaikoissansa salaa hänestä tiedustellen. Siten hän ajatteli voivansa viehättävällä tavalla viettää ne muutamat tunnit, jotka hänellä olisi käytettävinään ylihuomenna, kotiin saavuttuansa.
Hän oli nyt rikkaampi mies kuin ennen ja riippumaton, ja hänen saavuttamansa määrätty asema teki tyhjiksi vanhat paikalliset luokittelut. Hänestä oli tullut kuuluisa, jopa sanguine clarus, mikäli sai luottaa St. Launceen hyvinarvoisan pormestarin käyttelemiin lauseparsiin.