XXXIX
Ystävät-kilpakosijat olivat yhdessä aamiaisella seuraavana päivänä. Siitä asiasta, jota edellisenä iltana oli ylen liukkaasti ja vilpillisesti käsitelty, ei kumpikaan virkkanut nyt sanaakaan. Stephenia askarrutti suurimman osan aikaa se toivomus, ettei hänen tarvitsisi jäädä kaupunkiin kokonaiseksi päiväksi.
»Minä aion lähteä St. Launceen vasta huomenna, kuten tiedät», sanoi hän
Knightille aterian päätyttyä. »Mitä sinä aiot tänään toimittaa?»
»Minulla on sopimus eräästä kohtaamisesta vähän ennen kymmentä», virkkoi Knight harkiten, »ja sitten minun täytyy käydä tapaamassa muutamia henkilöitä.»
»Minä käyn luonasi tänä iltana», sanoi Stephen.
»Tee se. Voithan tulla päivällisellekin kanssani, kunhan tapaamme toisemme. Voi sattua, etten jää yöksi Lontooseen; minä en tosiaankaan tiedä, mihin tästä liikun. Joka tapauksessa on ensimmäisenä tehtävänäni siirtää matkatavarani täältä Bede’s Inniin. Näkemiin asti! Minä kirjoitan, ellemme voi toisiamme tavata.»
Kello oli nyt neljännestä vailla yhdeksän. Knightin mentyä Stepheniä alkoi sitäkin enemmän ahdistaa se seikka, että kuluisi vielä hidas, pitkä päivä, ennenkuin hän pääsisi lähtemään niille tienoille, missä kenties vielä eli hellä ajatus hänen varallensa. Yhtäkkiä hänen mieleensä johtui, ettei paljoakaan haitannut, vaikka hän siirsi tuonnemmaksi sen sopimuksenteon, jonka vuoksi hän kaupungissa oleskeli.
Tuo ajatus oli tuskin ehtinyt syntyä, kun hän jo ryhtyi sitä toteuttamaan. Katsoessaan kelloansa hän havaitsi, että oli neljäkymmentä minuuttia kysymyksessäolevan junan lähtöön, joten hänelle jäi neljännestunti asemallelähdön valmisteluja varten.
Hän kirjoitti nopeasti pari kirjelippua — toinen niistä siirsi tuonnemmaksi liikeasian, toinen pyysi Knightiltä anteeksi, ettei Stephen voinut tulla illalla häntä tapaamaan — maksoi laskunsa, jätti suuremmat matkalaukkunsa tavarajunalla myöhemmin kuljetettaviksi, hyppäsi pika-ajurin rattaille ja ajoi asemalle.
Pian senjälkeen hän jo oli junanvaunussa.
Junailija viivytti hieman vihellystänsä päästääkseen viereiseen osastoon miehen, jonka Smith oli nähnyt vilahdukselta hänen viime hetkessä juostessaan poikki asemasillan.
Smith painui paikalleen ankaran hämmästyksen valtaamana. Mies muistutti Knightiä — oli merkillisesti hänen näköisensä. Oliko se mahdollista? Tänne ehtiäkseen hänen oli täytynyt tuulen nopeudella kiitää huoneistoonsa ja tuskin vaunuista astuttuaan jälleen ajaa pois. Mutta eihän se ollut mahdollista; se ei ollut hänen tapaistansa.
Alkumatkan aikana Smith mietti erinäisiä asioita, kunnes hänen päätänsä alkoi pakottaa. Eräs seikka koski hänen lähimpiä toimiansa. Hän saapui päivää aikaisemmin kuin oli vanhemmilleen lähettämässään kirjeessä ilmoittanut, ja hän oli aikaisemmin järjestänyt asian siten, että he kohtaisivat hänet Plymouthissa. Tämä suunnitelma olikin arvoisalle pariskunnalle erinomaisen mieluinen. Kerran aikaisemmin oli ollut samanlainen sopimus, jonka hän sitten oli tehnyt mitättömäksi, kun oli saapunut jo aikaisemmin. Tällä kertaa hän päätti lähteä Castle Botereliin, kuljeskella tutussa seudussa illalla ja aamulla, asioita tiedustellen, ja palata sitten Plymouthiin kohdatakseen siellä vanhempansa sopimuksen mukaisesti. Sellainen järjestys ei tulisi rikkomaan heidän hellimäänsä suunnitelmaa, mutta auttaisi toisaalta häntä itseänsä kärsimättömyydestä vapautumaan.
Chippenhamissa pysähdyttiin vähäksi aikaa ja vaihdettiin joitakin vaunuja.
Stephen katsahti ulos. Samassa pisti viereisestä ikkunasta esiin erään toisen miehen pää. He katsahtivat toisiinsa.
Knight ja Stephen olivat siinä vastakkain.
»Sinäkö täällä!» virkkoi nuorempi mies.
»Niin. Ja näytätpä olevan sinäkin», vastasi Knight oudosti.
»Epäilemättä.»
Tuo hetki ilmaisi erittäin selvästi rakkauden itsekkyyttä ja mustasukkaisuuden säälimättömyyttä. Kumpikin mies katseli ystäväänsä niinkuin ei ollut milloinkaan ennen häntä katsellut. Kumpaakin häiritsi ja kiusasi toisen läsnäolo.
»Minä luulin sinun sanoneen, että tulet vasta huomenna», huomautti
Knight.
»Niin sanoinkin. Mutta jälkeenpäin päätin lähteä jo tänään. Oliko tämä matka se sopimus, josta puhuit?»
»Ei. Minäkin päätin jälkeenpäin toisin. Minä kirjoitin sinulle selittäen, etten voinutkaan tavata sinua tänä iltana, kuten olimme sopineet.»
»Samoin minä sinulle.»
»Sinä et näytä terveeltä; huomasin sen jo tänä aamuna.»
»Päätäni kivistää. Sinä olet tänään tavallista kalpeampi.»
»Minunkin päätäni on kivistänyt. Meidän pitänee odottaa tässä muutamia minuutteja.»
He astelivat edestakaisin asemasillalla, kumpikin tuntien toisen läsnäolon yhä rasittavammaksi. He saapuivat sillan päähän ja pysähtyivät, tietämättä mitä sanoa Stephenin tyhjä katse kiintyi eräiden asemamiesten puuhiin.
He olivat irroittamassa junan loppupäästä erästä mustaa ja omituisennäköistä vaunua siirtääkseen sen edessä olevan vaunun sivuraiteelle. Kun tuo oli tehty, palasivat kumppanit oman vaununsa viereen.
»Etkö tule tänne?» kysyi Knight verrattain kylmäkiskoisesti.
»Minulla on peite ja matkalaukku ja sateenvarjo mukanani; on hieman hankalaa ryhtyä nyt muuttamaan», virkkoi Stephen vastahakoisesti. »Etkö sinä voi tulla tänne?»
»Minulla on myöskin kimpsuni. Ei maksane vaivaa ruveta niitä siirtämään. Näemmehän toisemme kumminkin, eikö totta?»
»Epäilemättä.»
Kumpikin lähti omaan osastoonsa. Lähtöhetkenä eräs virkailija asemasillalla kohotti kätensä ja pysähdytti junan.
Stephen katsoi ulos saadakseen selville, mikä oli syynä.
Eräs virkailijoista huusi toiselle: »Tuo vaunu on liitettävä jälleen junaan. Ettekö näe, että se kuuluu päälinjalle? Pitäkää kiirettä! Millaisia mielettömiä maailmassa onkaan!»
»Kirottu kiusa näistä pysähdyksistä!» huudahti Knight kärsimättömästi, osastonsa ikkunasta kurkistaen. »Mitä ne nyt siellä?»
»Näyttävät epähuomiossa irroittaneen junasta sen omituisen vaunun, jonka näimme», vastasi Stephen.
Hän katseli nyt, kuinka vaunu jälleen liitettiin junaan. Vaunu, jonka hän nyt muisti nähneensä jo Paddingtonissa ennen lähtöä, oli pikemmin juhlallinen kuin synkeä. Se näytti olevan ihan uusi ja nykyaikainen, ja sen vaikuttava ulkomuoto herätti muidenkin henkilöiden huomiota. Hän näki, kuinka kaksi miestä työnsi sitä hitaasti eteenpäin; se näytti lähenevän hitaasti ja murheellisesti; sitten tuntui pieni sysäys, vaunu kiinnitettiin, ja niin lähdettiin eteenpäin.
Stephen istui koko iltapäivän miettien Knightin odottamattoman lähdön syitä. Oliko hän ehkä matkalla Castle Botereliin. Jos niin oli laita, niin hänellä voi olla yksi ainoa tarkoitus: käydä Elfrideä tapaamassa. Ja millainen ajatus se olikaan!
Plymouthissa Smith nautti jotakin virkistyksekseen ja siirtyi sitten sille taholle, mistä junat lähtivät Cameltoniin, Castle Boterelin ja Endelstowin läheisyydessä sijaitsevalle uudelle asemalle.
Knight oli jo siellä.
Stephen pysähtyi hänen viereensä sanaakaan virkkamatta. Samassa sukelsi kaksi miestä esiin odottavan junan pyörien välistä.
»Eihän tuo vaunu paljoa paina», virkkoi toinen ilkeään sävyyn. »Se on kevyt kuin turhuus; tyhjyyttä täynnä.»
»Jos ei siinä olekaan paljon painoa, niin on sentään koko joukko merkitystä», vastasi toinen mies, puheeltaan ja käytökseltään kirkkaampi.
Smith havaitsi, että heidän junaansa oli liitetty se tumma ja juhlallinen vaunu, joka oli heitä seurannut koko matkan Lontoosta lähtien.
»Sinä kaiketi matkustat eteenpäin?» virkkoi Knight kääntyen Stephenin puoleen välinpitämättömästi silmäiltyään samaa esinettä.
»Niin.»
»Voimmehan yhtä hyvin matkustaa lopun matkaa yhdessä, eikö totta?»
»Tietysti.» He astuivat samasta ovesta.
Ilta läheni nopeasti. Sattui olemaan Valentinin päivän aatto — nuorille rakastajille merkillinen — ja aurinko paistoi tumman pilvenlongan alitse valaen maiseman korkeampiin kohtiin kullankeltaista hohdetta. Junan eräässä käänteessä vaihtaessa suuntaa samat säteet tulvahtivat sisään ikkunasta pakottaen Knightin avaamaan puolittain umpeutuneet silmänsä.
»Sinä arvatenkin jäät St. Launceen?» lausui hän hiljaa.
»En», vastasi Stephen. »Minua odotetaan vasta huomenna.» Knight oli vaiti.
»Entä sinä — lähdetkö sinä Endelstowiin?» kysyi nuorempi mies terävästi.
»Koska sitä kysyt, niin minä voin vastata ainoastaan myöntävästi,
Stephen», jatkoi Knight hitaasti ja päättävämmin kuin koko päivänä.
»Minä menen Endelstowiin näkemään, onko Elfride Swancourt vielä vapaa;
ja jos on niin laita, niin pyydän häntä vaimokseni.»
»Samoin minä», virkkoi Stephen Smith.
»Luulen, että vaivaudut suotta», lausui Knight päättävästi.
»On luonnollista, että niin luulet.» Stephenin äänessä oli ankarampi katkeruuden sävy. »Olisit voinut sanoa paremmin sitä toivovasi», lisäsi hän.
»Sitä en olisi voinut tehdä. Lausuin vain mielipiteeni. Elfride Swancourt on kenties sinua kerran rakastanut, epäilemättä, mutta se tapahtui hänen ollessaan niin nuori, että hän tuskin tunsi omaa mieltänsä.»
»Kiitos vain», virkkoi Stephen lyhyesti. »Hän tunsi mielensä yhtä hyvin kuin minä. Me olemme yhdenikäiset. Ellet sinä olisi tullut meitä erottamaan —»
»Älä sano niin, Stephen — älä sano niin! Kuinka voitkaan väittää, että minä olen teidät erottanut? Ole oikeamielinen!»
»Hän oli minun ennenkuin sinun, sinä tiedät sen!» virkkoi hänen ystävänsä. »Ja katkeralta tuntui havaita, että hän oli sinun ja että kaikki olisi voinut kääntyä hyväksi, ellei sinua olisi ollut.» Stephen puhui pakahtuvin sydämin ja katseli ulos ikkunasta salatakseen mielenliikutusta, joka ilmeni hänen kasvoissaan.
»On mieletöntä», sanoi Knight, »että katselet asiaa tuossa valossa. Mitä sanon, sanon sinun hyvääsi silmällä pitäen. Sinä et tietenkään mielelläsi suostu asiaan sellaisena kuin se todellisuudessa on: että hänen kiintymyksensä sinuun oli vain tytön ensimmäinen mieltymys, jolla ei ole juuria eikä elinvoimaa.»
»Se ei ole totta!» virkkoi Stephen kiihkeästi. »Sinä minut syrjäytit. Ja nyt sinä jälleen aiot työntyä meitä erottamaan ja koetat riistää minulta mahdollisuuden! Minun oikeuteni! Menettelet kovin epäjalosti yrittäessäsi jälleen hänet minulta viedä! Kun olit hänet voittanut, niin minä en asiaan kajonnut. Nyt voisitte te, mr Knight, menetellä samoin!»
»Älä minua teitittele; maailmassahan olemme kumpainenkin.»
»Ensimmäinen rakkaus on syvin ja se oli minun.»
»Kuka sinulle sen on sanonut?» kysyi Knight kopeasti.
»Hänen ensimmäinen rakkautensa kuului minulle. Ja minun tähteni hän sinusta erosi. Sen arvaan liiankin hyvin.»
»Niin teki. Ja jos minä ottaisin selittääkseni, millä tavalla se vaikutti meidän eroamiseemme, tulisit varmasti vakuutetuksi siitä, että teet aivan väärin käyttäytyessäsi nyt tungettelevasti — että vaivaudut suotta, kuten jo sanoin. Minä en huoli asiaa selittää, koska yksityiskohdat ovat kiusallisia. Mutta ellet tahdo minua kuulla, niin tee tahtosi. Minua se ei liikuta, poikaseni.»
»Sinulla ei ole minkäänlaista oikeutta näytellä herran osaa. Vain siitä syystä, että minä poikasena pidin sinua mestarinani ja sinä minua hieman autoit — josta hyvästä minä olin sinulle kiitollinen ja pidin sinusta — sinä nyt esiinnyt liian vaateliaasti ja astut minun edelleni. On julmaa — on väärin — että minua niin loukkaat!»
Tuo näytti kovin koskevan Knightiin. »Kuulehan, Stephen, nuo sanat ovat liian väärät ja arvottomat kenenkään lausuttaviksi, ja ne ovat arvottomat sinun sanoiksesi. Sinä tiedät minua loukkaavasi. Jos olet joskus hieman hyötynyt minun opetuksestani, niin olen vain iloinen sen kuullessani. Sinä tiedät, että olen sitä antanut mielihyvin, ja tiedät, etten ole milloinkaan ajatellut senvuoksi pitää sinua velallisenani.»
Tuo vetosi Stephenin luontaiseen hyväsävyisyyteen, ja hän virkkoi hämmentynein äänin: »Niin, niinpä kyllä. Minä menettelin siinä kohden väärin — myönnän sen.»
»Tämä on luullakseni St. Launcen asema. Astutko junasta?»
Knightin palatessa varsinaiseen asiaan Stephen jälleen tointui. »En, minähän jo sanoin sinulle lähteväni Endelstowiin», vastasi hän päättävästi.
Knightin piirteet näyttivät turtuneilta, ja hän ei virkkanut enää mitään. Juna vieri eteenpäin, ja Stephen painui nurkkaansa sulkien silmänsä. Illan keltavärit olivat muuttuneet ruskeiksi, hämärän varjot tihentyivät, ja toisinaan syöksyi ikkunasta sisään pölypilvi — koillisesta puhaltavan kylmän viiman kiidättämänä. Aikaisemmin kultautuneet, mutta nyt himmeät kukkulat alkoivat menettää päiväisen pyöreytensä ja piirtyä sakaraisina taivasta vasten.
Pitkän vaitiolon jälkeen Stephen säpsähti hereille, ja kesti vähän aikaa, ennenkuin hän kunnolla tointui.
»Aivan kuin todellisuudessa!» huudahti hän pyyhkäisten kädellään silmiänsä.
»Mistä on kysymys?» tiedusteli Knight.
»Unesta. Vaivuin uneen muutamaksi minuutiksi, ja näin unen — eloisemman kuin milloinkaan ennen.»
Hän silmäili väsyneesti pimenevää maisemaa. He olivat nyt Cameltoniin saapumassa. Illan varjon takana näkyivät syttyvän lyhdyt — ne välkähtivät esiin toinen toisensa jälkeen ja häilähtelivät puuskapäisessä tuulessa.
»Millaista unta näit?» kysyi Knight.
»Enpä mitään kertomisen arvoista. Se oli jonkinlainen painajainen. Unet eivät milloinkaan mitään merkitse.»
»Tuskinpa merkitsee mitään sinunkaan unesi.»
»Tietenkään ei. Mutta jos haluat kuulla, niin kerron sinulle, mitä unessani ylen selvästi näin. Oli kirkkaista kirkkain aamuhetki itäisen Endelstowin kirkossa, ja me, sinä ja minä, seisoimme kastemaljan luona. Kaukana kuorissa seisoi lordi Luxellian yksinään, kylmäkiskoisena ja aivan toisenlaisena kuin tavallisesti; mutta minä tiesin, että henkilö oli juuri hän. Alttarinkaiteen luona seisoi omituinen pappismies, kädessään avattu kirja. Hän loi katseensa ylös ja kysyi lordi Luxellianilta: 'Missä on morsian?’ Lordi Luxellian sanoi: ’Ei ole morsianta.’ Samassa astui joku sisään ovesta, ja minä tiesin hänen olevan lady Luxellian-vainajan. Lordi kääntyi ja sanoi hänelle: 'Minä luulin sinun olevan alhaalla hautaholvissa, mutta olenhan voinut vain uneksiakin. Tulehan.’ Lady astui likemmäksi. Ja kun hän kulki valitsemme, hänestä uhosi minuun sellainen kylmyys, että huudahdin: 'Minusta on henki lähtenyt!’ Samassa minä heräsin. Mutta nythän olemme Cameltonissa.»
Juna vieri hitaasti kohti asemaa.
»Mitä aiot tehdä?» kysyi Knight. »Aiotko tosiaankin käydä Swancourtien luona?»
»En suinkaan. Minä tiedustelen asioita aluksi. Sinä luullakseni lähdet suoraa päätä Endelstowiin?»
»Tuskin voin sitä tehdä tähän aikaan päivästä. Et nähtävästi ota huomioon, että perhe — joka tapauksessa hänen isänsä — kantaa kaunaa minulle samoinkuin sinullekin.»
»Sitä en ole tietänyt.»
»Ja etten minä voi syöksyä taloon vanhana tuttavana paremmin kuin sinäkään. Etäisen sukulaisen erioikeudet minulla luonnollisesti on, olivatpa ne millaiset tahansa.»
Knight laski ikkunan alas ja katsoi eteenpäin. »Asemalla näkyy olevan paljon väkeä», sanoi hän. »Näyttävät kaikki odottavan meitä.»
Junan pysähtyessä voivat puolittain vieraantuneet ystävykset lyhtyjen valossa erottaa joutilaan joukon, jonka keskellä oli ryhmä mustapukuisia miehiä. Asemasillan vierellä oli sivuportti auki, ja sen ulkopuolella seisoivat tummat ajoneuvot, joiden laatua he eivät aluksi saaneet selville. Sitten Knight näki sen yläosan kuvastavan taivasta vasten seetrimäisiä sakaroita ja tunsi vaunut kohta ruumisvaunuiksi. Vaunujen ovilla ei ollut montakaan henkeä ottamassa vastaan matkustajia — useimmat olivat kerääntyneet junan toiseen päähän. Knight ja Stephen astuivat alas ja kääntyivät hekin aluksi samaan suuntaan.
Kävi ilmi, että se synkkä vaunu, joka oli seurannut heitä koko päivän Lontoosta lähtien, oli kulkenut kohti samaa päämäärää kuin he. Se oli siirretty avoimen portin kohdalle. Katselijat peräytyivät muodostaen selvän kujanteen veräjältä vaunun luo, johon mustapukuiset miehet astuivat.
»Ne ovat luullakseni työmiehiä», sanoi Stephen. »Kummallista; mutta minä tunnen kolme niistä Endelstowin miehiksi. Sangen merkillistä.»
Sitten miehet alkoivat tulla ulos, kaksi vierekkäin, ja lyhdyn valossa voi nähdä heidän kantavan välissään vaaleata, kirkkaaksi kiilloitettua ruumiskirstua, jossa ei näkynyt yhtäkään naulaa. Kahdeksan miestä kohotti taakan hartioillensa, ja niin he hitaasti kantoivat sen veräjälle.
Knight ja Stephen lähtivät ulkopuolelle ja tulivat lähelle saattoa sen alkaessa liikkua. Eräät saattoon kuuluvat vaunut kääntyivät lyhdyn alla. Valo sattui Endelstowin kirkkoherran mr Swancourtin kasvoihin. Hän näytti monia vuosia vanhemmalta kuin heidän viimeksi kohdatessaan toisensa. Knight ja Stephen vetäytyivät vaistomaisesti takaisin.
Knight puhutteli erästä lähelläseisovaa henkilöä. »Mitä on mr
Swancourtilla näiden hautajaisten kanssa tekemistä?»
»Hän on ladyn isä», vastasi puhuteltu.
»Minkä ladyn isä?» kysyi Knight niin kumein äänin, että mies ihmeissään katsahti häneen.
»Kirstussa lepäävän ladyn isä. Lady, nähkääs, on kuollut Lontoossa, ja hänet on tuotu tänne tällä junalla. Hänet viedään kotiin tänä iltana ja haudataan huomenna.»
Knight tuijotteli tyhjin katsein siihen kohtaan, missä ruumisvaunut olivat olleet, ikäänkuin olisi nähnyt ne tai jonkun henkilön siinä. Sitten hän kääntyi ja näki Stephenin kumaraisena kuin vanhan miehen. Hän tarttui nuoren ystävänsä käsivarteen ja kuljetti hänet pois lyhdyn valokehästä.
XL
Puoli tuntia on kulunut. Kaksi onnetonta miestä on kulkemassa pimeätä tietä Cameltonista Endelstowiin.
»Onko hän surrut niin, että hänen sydämensä on särkynyt?» virkkoi Henry Knight. »Onko mahdollista, että minä olen hänet surmannut? Minä kohtelin häntä säälimättömästi, Stephen, ja hän on kuollut! Eikö Jumala voi minua ollenkaan armahtaa!»
»Kuinka olisitkaan surmannut häntä enemmän kuin minä?»
»Minä lähdin hänen luotansa — melkein karkasin — enkä sanonut hänelle, etten tule enää takaisin; ja tuon viimeisen kohtaamisemme aikana minä en edes suudellut häntä, vaan jätin hänet armottomasti. Minä olen ollut mieletön — mieletön! Kunpa voisi kaikkein nöyryyttävin tunnustus, lähimmäisteni kuullen esitetty, edes jossakin määrin korvata armaalleni sitä kauheata julmuutta, jota minä olen hänelle osoittanut!»
»Armaallesi!» huudahti Stephen, äänessä jonkinlainen naurun vivahdus. »Ken hyvänsä voi niin sanoa, ken hyvänsä. Minä tiedän, että hän oli minun armaani ennenkuin sinun ja että hän oli minun jälleen jälkeenpäin. Minulla, jos kenelläkään, on oikeus nimittää häntä omakseni.»
»Sinä puhut niinkuin se, joka vaeltaa pimeydessä, kuten itse asiassa vaellatkin. Tekikö hän milloinkaan mitään sinun tähtesi? Uskalsiko hän esimerkiksi maineensa vaaralle alttiiksi sinun tähtesi?»
»Uskalsi kyllä», virkkoi Stephen painokkaasti.
»Ei ehdottomasti. Elikö hän milloinkaan sinua varten — osoittiko hän, ettei voinut elää ilman sinua — nauroiko ja itkikö hän sinua varten?»
»Sen hän teki.»
»Ei milloinkaan! Uskalsiko hän milloinkaan henkeänsä sinun tähtesi — ei! Minun armaani teki sen minun tähteni.»
»Se oli silloin pelkkää hyväntahtoisuutta. Milloin hän uskalsi henkensä sinun tähtesi?»
»Pelastaessaan minut tuolta rantakalliolta. Lapsi rukka oli minun kanssani katselemassa höyryalus Puffinin tuloa, ja minä luiskahdin alas. Hädin tuskin siitä pelastuimme. Kunpa olisimme silloin kuolleet!»
»Maltahan», virkkoi Stephen kostein silmin. »Hän lähti rantakalliolle nähdäkseen minun saapuvan kotiin; hän oli sen luvannut. Jo kuukausia aikaisemmin hän oli sen minulle luvannut. Olisiko hän sinne lähtenyt, ellei hän olisi minusta ollenkaan välittänyt?»
»Sinä kaiketi ajattelet, että Elfride on kuollut sinun tähtesi», sanoi
Knight synkän purevasti, mutta samalla hervottomasti.
»Olipa miten tahansa. Jos tulemme huomaamaan — että hän on kuollut sinun tähtesi, niin minä en virka enää mitään.»
»Ja jos käy ilmi, että hän on kuollut sinun tähtesi, niin minä en virka mitään.»
»Olkoon niin.»
Ne synkät pilvet, joihin aurinko oli uponnut, olivat alkaneet valaa yhä enemmän sadetta.
»Voinemmeko odottaa täällä jossakin, kunnes sade on ohi?» kysyi Stephen.
»Kuten haluat. Mutta ei maksane vaivaa. Me otamme selkoa asian yksityiskohdista ja palaamme takaisin. Älä salli kenenkään tietää, keitä olemme. Minä en nyt paljoa merkitse.»
He olivat saapuneet tienhaaraan — toinen haara johti läntiseen kylään, toinen itäiseen. Ehdittyään vähän matkaa kauemmaksi he huomasivat, etteivät ruumisvaunut olleet kovinkaan paljoa heitä edempänä.
»Luulen niiden kääntyneen Itä-Endelstowiin. Voitko ne nähdä?»
»En. Olet varmaan erehtynyt.»
Knight ja Stephen saapuivat kylään. Tiellä lepäsi poikittain kirkas valojuova, joka tulvi siihen pajan puoliavoimesta ovesta. Pajasta kuului palkeiden puhallus ja vasaran kalke. Sade oli kiihtynyt, joten he konemaisesti kääntyivät hakemaan suojaa tuosta lämpimästä ja mieluisasta paikasta.
Aivan heidän kintereillään saapui eräs mies ilman päällysnuttua ja sateenvarjoa. Hänellä oli käärö kainalossaan.
»Tulipa sateinen ilta», sanoi hän kulkiessaan ohi. Knight ja Stephen seisoivat kauempana, mutta mies meni ahjon luo.
Seppä lakkasi takomasta ja alkoi jutella tulijan kanssa.
Mies nosti litteän käärönsä tulta vasten nähdäkseen oliko se sateessa kastunut. Sitten hän asetti sen kulman ahjon reunalle, piteli sitä toisella kädellä ja pyyhki toisessa kädessä pitelemällänsä taskuliinalla kasvojansa.
»Taidattepa tietää, mitä minulla tässä on?» virkkoi hän sepälle.
»En, en tiedä», vastasi seppä lakaten jälleen palkeiden tankoa liikuttamasta.
»Koska sade ei ole vielä tauonnut, niin näytän sen teille», sanoi mies.
Hän laski ohuen, leveän käärönsä tasaisesti alasimelle, ja seppä lietsoi tulta, jotta olisi helpompi nähdä. Mies irroitti ensin ruskean paperin, jonka levitti tasaiseksi. Sitten seurasi kappale pörhökangasta, joka vuorostaan levitettiin paperin päälle. Kolmantena peitteenä oli silkkipaperi, joka sekin silitettiin. Käärön sisältö oli nyt paljaana, ja mies piteli sitä sepän nähtävänä.
»Ahaa — vai niin!» virkkoi seppä suurempaa mielenkiintoa osoittaen ja astui lähemmäksi. »Nuori lady rukka — kamalan murheellinen asia — ja vielä niin pian!»
Knight ja Stephen kääntyivät katsomaan.
»Entä mikä tuo on?» kysyi seppä.
»Se on vaakuna — erinomaista työtä, eikö totta? Se on varmaan maksanut sievän summan!»
»Hienoa metallityötä, epäilemättä.»
»Se on peräisin samasta liikkeestä kuin kirstu, mutta ei ollut kyllin aikaisin valmis, jotta se olisi voitu jo Lontoossa kiinnittää paikoilleen. Minä olen saanut tehtäväkseni kiinnittää sen vielä tänä iltana.»
Huolellisesti pidellyt esineet kuuluivat ruumiskirstuun.
Knight ja Stephen astuivat lähemmäksi. Mies, joka näki heidän yrittävän lukea, mitä levyyn oli piirretty, käänsi sen kohteliaasti heihin päin, ja he lukivat molemmat, melkein yht'aikaa, hehkuvien sysien punertavassa valossa:
Elfride
Spencer Hugo Luxellianin
viidennentoista paroni Luxellianin
puoliso
kuollut helmikuun 10:nä 18——
He lukivat, lukivat jälleen ja lukivat yhä uudelleen — Stephen ja Knight — ikäänkuin yhden ainoan sielun elähdyttäminä, ja vetäytyivät pois keltaisesta hohteesta, yhä kauemmaksi, kunnes kylmä pimeys sulki heidät kehäänsä ja tyyni taivas levisi heidän yläpuolellansa harmaana ja yksitoikkoisena.
»Minne menemme?» kysyi Stephen.
»En tiedä.»
Seurasi pitkä vaitiolo… »Elfride naimisissa!» kuiskasi sitten Stephen aivan hiljaa, ikäänkuin olisi pelännyt lausua tuota julki.
»Uskoton», kuiskasi Knight.
»Ja kuollut. Kieltänyt meidät kummankin. Minä vihaan sanaa 'uskoton’ — minä vihaan sitä!»
Knight ei vastannut mitään.
He eivät nyt kuulleet mitään muuta kuin valtimoittensa aikaa mittaavat iskut, sadepisaroiden pehmeän kosketuksen vaatteissaan ja sepän palkeitten hiljaisen puhkamisen.
»Seuraammeko Elfrideä kauemmaksi?» kysyi Stephen.
»Emme; me jätämme hänet yksin. Hän on rakkautemme saavuttamattomissa, olkoon hän myös tuolla puolen meidän moitteemme. Kun emme tunne puoliakaan niistä vaikuttimista, jotka ovat saaneet hänet menettelemään niinkuin menetteli, niin kuinka voimme nytkään väittää, ettei hänen sydämensä ollut puhdas ja vilpitön.» Knightin ääni oli muuttunut leppoisaksi kuin lapsen. Hän jatkoi: »Voimmeko nimittää häntä kunnianhimoiseksi? Emme. Olosuhteet ovat, kuten yleensäkin, kumonneet tuon hennon ja herkän olennon aikomukset, jotka hetkellisen sattuman karkea kosketus voi tehdä tyhjiksi. Minä tiedän, että on niin käynyt — mitä sinä arvelet?»
»Mahdollista kyllä. Lähdetään eteenpäin.»
He alkoivat suunnata askeliansa Castle Botereliin päin, jonne olivat lähettäneet matkatavaransa Cameltonista. He astelivat vaieten useita minuutteja. Sitten Stephen pysähtyi ja laski kätensä kevyesti Knightin käsivarrelle.
»Kuinka hän lienee joutunut kuolemaan», kuiskasi hän värähtävin äänin.
»Emmekö palaa ja koeta saada parempaa selkoa?»
He kääntyivät takaisin, saapuivat jälleen Endelstowiin ja eräälle avoimelle ovelle. Siinä oli vanha tuttu majatalo, ja talo näkyi äskettäin korjatun ja uudistetun. Nimi ei sekään ollut vanhan omistajan, vaan Martin Cannisterin.
Knight ja Stephen astuivat sisään. Majatalo oli aivan äänetön, ja he kulkivat käytävää, kunnes tulivat keittiöön, missä paloi valtava takkavalkea luoden lattiaan, kattoon ja äskenvalkaistuihin seiniin niin kirkasta hohdetta, että kynttilänvalo näytti ihan joutavalta. Mustaan pukuun ja valkoiseen esiliinaan puettu naishenkilö seisoi siellä yksin puhtaan ruokapöydän takana. Ensin Stephen ja sitten myöskin Knight tunsi hänet Unityksi, joka oli ollut sisäkkönä pappilassa ja myöhemmin kamarineitinä Swancourtien kartanossa.
»Unity», virkkoi Stephen leppoisasti, »etkö tunne minua?»
Unity silmäili häntä hetkisen tutkivasti, ja sitten hänen kasvonsa kirkastuivat.
»Kas, mr Smith!» virkkoi hän. »Ja siinä on mr Knight. Istukaa, olkaa hyvät. Tiedätte ehkä, että viime näkemänne jälkeen olen mennyt naimisiin Martin Cannisterin kanssa.»
»Kuinka kauan olette ollut naimisissa?»
»Pian viisi kuukautta. Me menimme naimisiin samana päivänä, jona rakkaasta miss Elfridestä tuli lady Luxellian.» Unityn silmiin kihosivat runsaat kyynelet, jotka hänen ponnistuksistansa huolimatta putosivat hänen poskillensa.
Molempain päättävästi tunteitansa hillitsevien miesten oli vaikea vallita itseänsä, kun näkivät edessään tuskan lieventämisen esimerkin. He kääntyivät kumpikin ja astuivat muutamia askelia loitommaksi.
Sitten Unity virkkoi: »Ettekö käy sisähuoneisiin, hyvät herrat?»
»Jäädään tänne hänen luoksensa», kuiskasi Knight ja sanoi käännyttyään: »Ei, me tahdomme jäädä tänne. Haluaisimme levätä ja kuivata vaatteitamme, jos sallitte.»
Surevat ystävykset istuivat sen illan valtaisan takkavalkean ääressä emäntänsä seurassa, Knight uuninkamanan muodostamassa syvennyksessä, missä hän peittyi varjoon. Osoittamalla hieman luottamusta he voittivat Unityn luottamuksen, ja hän kertoi heille, mitä he olivat jääneet kuulemaan — onnettoman Elfriden myöhemmän tarinan.
»Eräänä päivänä — senjälkeen kuin te, mr Knight, olitte lähtenyt meiltä viimeisen kerran — hän oli poistunut kartanosta, ja hänen isänsä lähti hänen jälkeensä ja toi hänet kotiin sairaana. En tiedä, minne hän oli lähtenyt, — mutta hän oli sairaana viikkokausia. Ja hän sanoi minulle, ettei välittänyt, kuinka hänen tulisi käymään, ja sanoi toivovansa kuolemaa. Kun hän oli hieman toipunut, sanoin hänelle, että hänen piti elää ja mennä vielä naimisiinkin, ja hän sanoi siihen: 'Niin; minä teen mitä suinkin voin sukulaisteni hyväksi, jotta hyödyttömällä elämälläni olisi jotakin käytännöllistä merkitystä.’ Niin, ja kuinka olikaan, sitten alkoi lordi Luxellian häntä kosia. Ensimmäinen lady Luxellian oli kuollut, ja lordi oli kovin huolissaan, kun pienet tytöt olivat jääneet äidittömiksi. Vähän ajan kuluttua he alkoivat käydä miss Elfrideä tervehtimässä, sillä he pitivät hänestä yhtä paljon tai enemmänkin kuin omasta äidistänsä. Heillä oli tapana nimittää häntä 'pikku äidiksensä’. Lapset tekivät hänen elämänsä hieman hupaisemmaksi, mutta hän ei ollut sama tyttö kuin ennen — minä sen kyllä näin — ja laihtui melkoisesti. Niin, lordi tuli yhä useammin kutsumaan Swancourteja päivällisille — ei ketään muita tuttavistansa — ja vihdoin kirkkoherran perhe oli siellä alinomaa, kaikkina päivän aikoina. Sanotaan pikkutyttöjen pyytäneen isäänsä ottamaan miss Elfriden heidän luoksensa asumaan, ja hänen kerrotaan luvanneen, jos he olivat kilttejä lapsia. Aika meni menojansa, ja eräänä päivänä minä sanoin: 'Miss Elfride, te ette näytä niin terveeltä kuin tavallisesti, ja vaikka kukaan muu ei näytä sitä huomaavan, niin minä sen huomaan.’ Hän naurahti ja sanoi: 'Minä ehdin vielä naimisiinkin, niinkuin sanoit.’»
'Niinkö, miss? Se ilahduttaa minua’, sanoin minä.
'Kenen kanssa luulet minun menevän naimisiin?’ kysyi hän.
'Arvatenkin mr Knightin kanssa’, vastasin minä.
'Oh!' huudahti hän ja kalpeni äkkiä, ja ennenkuin ehdin hänen luoksensa hän vaipui permantoon kuin vaate ja siihen taintui. Vähän ajan kuluttua hän tuli jälleen tajuihinsa ja sanoi: 'Unity, nyt voimme jatkaa keskustelua.’
’On parempi, jos emme jatka sitä tänään’, sanoin minä.
'Jatketaan vain’, virkkoi hän. 'Kenen kanssa luulet minun menevän naimisiin?’
'En tiedä’, sanoin minä tällä kertaa.
'Koeta arvata’, sanoi hän.
'Ehkä lordin kanssa?’ sanoin minä.
'Niin; oikein arvasit’, sanoi hän, kipeästi, rajusti.
'Mutta eihän hän tule useinkaan kosiskelemaan’, sanoin minä.
'Ah, sinä et tiedä’, sanoi hän ja kertoi sen tapahtuvan lokakuussa. Sitten hän hieman kohentui — en tiedä, johtuiko se siitä, että hän ajatteli pääsevänsä pois kotoa, vai mistä lienee johtunut. Saanen puhua peittelemättä ja sanoa teille, ettei koti ollut hänelle enää koti. Hänen isänsä oli katkera ja tyly, ja vaikka mrs Swancourt olikin tavallansa hyvä, se oli kumminkin eräänlaista kylmää kohteliaisuutta, joka ei ole juuri minkään arvoista, ja tyttö raukka siinä kiusasi ja kidutti itseänsä. Kuukauden päivät ennen häitä Elfride ja lordi ja molemmat tyttöset olivat usein ratsastamassa, ja soma heitä olikin katsella. Ja uskokaa tai olkaa uskomatta, mutta minä en nähnyt lordia milloinkaan hänen seurassaan, elleivät lapsetkin olleet mukana — ja se sai koko kosinta-ajan näyttämään omituiselta. Lordi, kuten tiedätte, on kaunis, ja lopulta miss Elfride luullakseni hänestä pitikin; minä näin hänen hieman hymyilevän ja punastuvankin lordin hänelle puhuessa. Lordi tarvitsi häntä sitä enemmän, kun hän oli lapsille tarpeellinen, sillä jokainen voi havaita, että hänestä tulisi kaikkein hellin äiti ja ystävä ja leikkikumppanikin. Ja lordi ei ole ainoastaan kaunis, vaan anteliaskin kosiskelija ja tietää hyvin kaikki keinot. Hän toi miss Elfridelle mitä hienoimpia lahjoja; erään niistä muistan erikoisesti — se oli soma rannerengas, timanteilla ja smaragdeilla kaunistettu. Kuinka hänen kasvonsa punastuivatkaan, kun hän sen näki! Entiset ruusut silloin palasivat hänen poskipäihinsä parin minuutin ajaksi. Minä autoin häntä pukeutumaan sinä päivänä, jolloin meidät molemmat vihittiin — se oli viimeinen palvelus, jonka suoritin hänelle, lapsirukalle! Kun hän oli valmis, juoksin yläkertaan ja sukaisin ylleni oman vihkimispukuni, ja niin he lähtivät, ja niin lähdimme mekin, Martin ja minä. Ja tuskin olivat lordi ja miss Elfride vihityt, kun meidätkin jo vihittiin. Se tapahtui kaikessa hiljaisuudessa — tuskin kukaan siitä tiesi. Niin, toivo se tahtoo pitää puolensa nuoressa sydämessä, jos suinkin voi, ja ladymme virkistyi hieman, sillä lordi oli kovin sievä ja hyvä.»
»Kuinka hän joutui kuolemaan — ja poissa kotoa?» kysyi Knight hiljaisin äänin.
»Nähkääs, sir, he eivät olleet kauankaan naimisissa, kun hän jo taas alkoi riutua, ja lordi vei hänet vaihteen vuoksi matkoille. He olivat palaamassa kotiin ja olivat ehtineet Lontooseen, kun hän sairastui niin vaikeasti, ettei käynyt muualle siirtäminen, ja sinne hän kuoli.»
»Pitikö lordi hänestä hyvinkin?»
»Lordiko? Sen takaan!»
»Rakastiko hän häntä sydämestänsä?»
»Aivan rajattomasti. Ei heti aluksi, vaan vähitellen. Ladymme oli sitä lajia, että ihmiset kiintyivät häneen sitä enemmän, mitä paremmin oppivat hänet tuntemaan. Lordi olisi mennyt kuolemaan hänen edestänsä, sen uskon. Lordi raukka, nyt hänen sydämensä on murtunut!»
»Ovatko hautajaiset huomenna?»
»Ovat. Mieheni on nyt muurarien kanssa hautaholvissa he avaavat portaat ja valkaisevat seinät.»
<tb>
Seuraavana päivänä kaksi miestä asteli pitkin tuttua laaksoa Castle Boterelista itäisen Endelstowin kirkolle päin. Kun hautajaiset olivat päättyneet ja kaikki olivat poistuneet nurmikkomaiselta hautausmaalta, he astelivat hiljaa Luxellianien hautakammioon, niiden matalain holvikaarten alle, jotka he olivat nähneet jo kerran ennen, valaistuina samoinkuin nyt. Hautakammion uudessa komerossa lepäsi verrattain uusi kirstu, joka oli ehtinyt hieman menettää loistoansa, ja sitäkin uudempi arkku, jonka pinnan kirkkautta ei häirinnyt vähäisinkään himmentymisen häivä.
Viimeksimainitun vieressä näkyi tummana hahmona mies, joka oli polvillaan kostealla permannolla, kirstun yli heittäytyneenä, kädet ristissä ja koko olemus ilmeisesti äärimmäisen murheen valtaamana. Hän oli vielä nuori — kenties nuorempi kuin Knight — ja hänen ruumiinsa esiintyi siinäkin asennossa soreana ja sopusuhtaisena. Hän hymisi puoliääneen rukousta ollenkaan havaitsematta, että molemmat tulijat seisoivat vain muutaman askelen päässä.
Knight ja Stephen olivat edenneet siihen kohtaan, missä he olivat toisensa kohdanneet seisten Elfriden vieressä, ennenkuin hän oli lähtenyt esivanhempiensa hiljaiseen lepoon iäksi sulkien kirkkaat siniset silmänsä. Vasta siinä he näkivät polvistuvan hahmon kynttilöiden himmeässä valossa. Knight tunsi hänet heti lordi Luxellianiksi, Elfriden surevaksi puolisoksi.
He tunsivat olevansa tungettelijoita. Knight veti Stephenin takaisin, ja he poistuivat yhtä äänettömästi kuin olivat tulleet.
»Lähdetään», virkkoi hän murtunein äänin. »Meillä ei ole mitään oikeutta viipyä täällä. Eräs toinen on ennen meitä — lähempänä kuin me!»
Niin he kääntyivät yhdessä takaisin Castle Boterelin hiljaiseen hämyiseen laaksoon.