V
Oli aamiaisen aika.
Pappilan ruokasalista, johon lieden tuli loi lämmintä hohdetta, ulkona vallitseva sää ja tarjoutuva näköala näyttivät jähmettyneen epämääräisiksi harmauden vivahduksiksi. Kataja-, seetri- ja mäntymetsiköt olivat mustanharmaat, lehtipuut ja nurmikko näyttivät viheriänharmailta, ikuiset kukkulat ja niiden takaa kohoava torni olivat ruskeanharmaat, ja kaiken yli kaartuvassa taivaanlaessa oli ilmeisimmän alakuloisuuden harmaus.
Tuosta ilottomasta taiteellisesta vaikutelmasta huolimatta aamu ei suinkaan ollut sellainen, että mieliala olisi siitä masentunut. Se oli kerrassaan ilahduttavaan. Ei näet satanut eikä ollut todennäköistä, että tulisi satamaan moneen päivään.
Elfride oli kääntynyt pöydästä lieteen päin ja kohotti varjostinta kasvojensa suojaksi, kun samassa kuuli portin salvan kalahtavan.
»Ahaa, postinkuljettaja!» virkahti hän, toimekkaan miehen tulla touhutessa pihan poikki. Elfride lähti, kohtasi hänet eteisessä ja palasi kohta, kädet selän takana.
»Montako niitä on? Kolme isälle, yksi mr Smithille, ei yhtään miss Swancourtille. Ja näetkös, isä, tässä on sinulle kirje — arvaatko, keneltä? — lordi Luxellianilta. Siinä on jokin kova esine — mikä lienee myhkyrä. Minä olen sitä tunnustellut kuoren läpi, mutta en saa siitä selkoa.»
»Mitä mahtaneekaan Luxellian kirjoittaa?» virkkoi samalla kertaa mr Swancourt. Hän ojensi Stephenille hänelle osoitetun kirjeen ja ryhtyi avaamaan omaa kirjettänsä, kasvonsa tavallista juhlallisempina, kuten sopiikin varattoman miehen, joka on lukemassa päärin lähettämää kirjettä.
Stehpen luki kirjeensä aivan toisin ilmein kuin kirkkoherra.
»Percy Place, torstai-iltana.
»Kunnon Smith. — Ukko H, pauhaa ankarasti, kun viivyt niin kauan kirkkoa tarkastelemassa. Hän vannoo sinusta olevan enemmän vastusta kuin hyötyä. Käskee minua kirjoittamaan ja sanomaan, ettei sinun missään tapauksessa pidä jäädä kauemmaksi — että hän olisi helposti suoriutunut koko jutusta kolmessa tunnissa. Minä sanoin hänelle, ettet sinä ollut asiaan perehtynyt, kuten hän näytti erehtyneen luulemaan, mutta se ei asiaa paljoakaan korjannut. Meidän kesken sanoen olen kumminkin sitä mieltä, etten paljoakaan välittäisi päivästä tai parista, jos en mielisi vielä palata. Minä viipyisin täyden viikon ja oleilisin kyllikseni. Hän haukkuu yhtä vimmatusti, jos ilmestyt tänne perjantaina kuin jos olet poissa maanantaiaamuun asti. — Parhain terveisin
Simkins Jenkins.»
»Sepä ikävä juttu!» virkkoi Stephen, pikemmin itsekseen ja sellaisen hämmingin vallassa, jonka tuntee palvelevassa asemassa oleva henkilö sattumalta esimiehensä toimiin päästyänsä ja verrattain karusti kopsahdettuaan takaisin alkuperäisiin rajoihinsa.
»Mikä on ikävä juttu?» tiedusteli miss Swancourt.
Smith voitti sillävälin tasapainonsa takaisin ja sen keralla kokeneen arkkitehdin ammatillisen arvokkuuden.
»Valitettavasti vaativat tärkeät tehtävät minua heti lähtemään
Lontooseen», vastasi hän.
»Mitä? Täytyykö teidän lähteä heti?» kysyi mr Swancourt silmäten kirjeensä reunan yli. »Tärkeät tehtävät? Onko teidänlaisellanne nuorella miehellä niin tärkeitä tehtäviä?»
»Asian laita on todellisuudessa niin», virkkoi Stephen punastuen ja verrattain häpeissään senjohdosta, että oli vaikkapa ohimennenkin vedonnut seikkaan, joka ei hänelle kuulunut, — »että mr Hewby on käskenyt minua palaamaan ja minun täytyy totella häntä.»
»Minä ymmärrän; ymmärrän. Tarkoitatte, että on viisainta niin tehdä. Mutta minäpä voin havaita enemmän kuin luulettekaan. Teidän on määrä päästä hänen liikekumppaniksensa. Minä pidin asiaa selvänä jo luettuani hänen taannoin minulle kirjoittamansa kirjeen ja huomattuani, kuinkahan teistä puhui. Hän pitää teitä melkoisessa arvossa, mr Smith, muuten hän ei olisi niin huolissaan palaamisestanne.»
Tuollaiset huomautukset eivät suinkaan voineet kuulostaa epämieluisilta Stephenin korviin. Se ajatus, että pääsisi Lontoon suosituimpien arkkitehtien joukkoon kuuluvan henkilön liikekumppaniksi, oli varsin ilahduttava, miten kestämättömältä se hänestä toisaalta tuntuikin. Hän oivalsi, että mr Hewbyn ajatuksia lukuunottamatta mr Swancourt epäilemättä luotti häneen melkoisesti, kun muodosti itselleen tuollaisen käsityksen perusteiden nojalla, jotka oikeastaan eivät ollenkaan perusteiksi kelvanneet. Sitäpaitsi hänen kasvonsa hänen puhuessaan ilmaisivat sellaista alakuloisuutta, jotta mainitunlaisen onnellisen tapahtuman etäisyys olisi tuskin riittänyt aiheuttamaan.
Elfrideä tuo hänen ilmeensä hämmästytti, ja mr Swancourtkin havaitsi sen.
»Eipä siitä nyt välitetä», virkkoi hän hilpeästi. »Teidän pitää tulla jälleen omasta aloitteestanne, ei virkatoimien vuoksi. Tulkaa vierailemaan luokseni, esimerkiksi loma-aikananne — onhan kaikilla kaupunkilaisilla loma-aikansa niinkuin koulupojilla. Milloin te saatte lomanne?»
»Luultavasti elokuussa.»
»Hyvä; tulkaa elokuussa, silloin teidän ei ole tarvis rientää pois. Minä olen iloinen, kun saan soveliaan puhetoverin tänne syrjäiseen ultima Thuleen. Muuten, ohimennen sanoen, ettehän toki tänään lähde?»
»En; tänään minun ei tarvitse lähteä», vastasi Stephen epäröiden.
»Minun on oltava välttämättä perillä vasta maanantai-aamuna.»
»Hyvä, niinpä minun sopii esittää ehdotukseni. Tässä on lordi Luxellianin kirjoittama kirje. Luulenpa jo teille maininneeni, että hän on näiden alueiden omistaja?»
»Minä — tunnen hänet.»
»Hän on nykyään Lontoossa. Näyttää siltä, että hän on lähtenyt sinne päiväksi tai pariksi asioita järjestelemään ja on ottanut lady Luxellianin mukaansa. Hän pyytää kirjeessään minua lähtemään kartanoon ja etsimään hänen yksityisten paperiensa joukosta erästä asiakirjaa, jonka hän on unohtanut ottaa mukaansa.»
»Mitä hän on lähettänyt kirjeen mukana?» tiedusteli Elfride.
»Sen pöydän avaimen, jossa paperit ovat. Hän ei mielellään usko sellaista tehtävää kenelle tahansa. Minä olen jo aikaisemmin sellaisia asioita hänelle toimitellut. Minä siis ehdotan, että lähdetään sinne iltapäivällä — kaikki kolme. Ajetaan Targan-lahden kautta ja tullaan takaisin Endelstowin kartanon tietä. Minun haeskellessani papereita te voitte kuljeskella talon suojissa mielin määrin. Minä käyn talossa varsin usein. Talo, joka ulkoapäin näyttää vain rykelmältä siipirakennuksia, sisältää komean hallin, porraskäytävän ja muotokuvakokoelman; onpa siellä eräitä oivallisia maalauksiakin.»
»Epäilemättä», virkkoi Stephen.
»Oletteko siis talossa käynyt?»
»Minä näin sen tänne tullessani», vastasi hän hätäisesti.
»Niin, mutta minä tässä viittailin sen sisäpuoleen. Ja kirkko siellä on melkoista vanhempi kuin meidän. Minä toimitan niissä jumalanpalvelusta vuorotellen, kuten jo lienen maininnut. Oikeastaan minä tarvitsisin apulaisen; ei ole mikään ilo ratsastaa pari peninkulmaa puiston halki jonakin märkänä aamuna. Ellei terveyteni olisi niin vankka kuin se Jumalan kiitos on — samalla mr Swancourt silmäili etumustansa, ikäänkuin hänen vankka terveytensä olisi ollut siinä nähtävissä — niin minä saisin yskiä ja köhiä koko pitkän vuoden. Ja kun perhe on matkoilla, minulla on siellä kuulijoina ainoastaan pari palvelijaa. Niinpä siis teemme. Haluatko lähteä mukaan, Elfride?»
Elfride suostui, ja pieni aamiaisseurue hajaantui. Stephen, nousi ja lähti suorittamaan vielä eräitä mittauksia kirkossa ja kirkkoherra seurasi häntä ovelle, kasvoissa salaperäisen tutkiva ilme.
»Ette kai pane pahaksenne, vaikka ei tänä aamuna pidetäkään yhteisiä rukouksia?» kuiskasi hän.
»Enpä suinkaan», vastasi Stephen.
»Totta puhuakseni», jatkoi mr Swancourt yhä hiljaisin äänin, »me emme niitä säännöllisesti pidä, mutta kun luonamme on vieraita, minä pidän ehdottomasti asiaankuuluvana, että ne pidetään. Minä olen siinä asiassa erittäin tarkka. Mutta teidän kasvoissanne, mr Smith, on jotakin sellaista, mikä saa minut tuntemaan olevani ihan kuin kotioloissani; sanalla sanoen: teissä ei ole mitään nurinniskaista. Muistuupa tässä mieleeni eräs juttu, jonka usein kuulin nuorena poikaviikarina — olipa se juttu! Mutta,» — samassa kirkkoherra pudisti päätänsä ja nauroi tuimasti.
»Oliko hyväkin juttu?» virkkoi nuori Smith, hänkin nauraen.
»Olipa kyllä, mutta se on liian villitty — aivan liian villitty! En voi sitä mitenkään teille kertoa!»
Stephen asteli nurmikon poikki kuullen kuinka kirkkoherra itsekseen nauraa hykersi muistumallensa.
<tb>
Kolmen aikaan he lähtivät matkaan. Harmaa aamu oli muuttunut kirkkaaksi ehtoopäiväksi, joka oli täynnä auringonvaloa, auringon itsensä silti olematta näkyvissä. Vaunut liikkuivat kevyesti — pyörät pyörivät melkein äänettömästi, hevosen kaviot kapsahtelivat, melkeinpä helisivät korkealla valkoisella viertotiellä, joka suoraviivaisesti noudatteli harjannetta ja näytti vihdoin häipyvän taivaan vaaleaan hämyyn.
Targan-lahti, jolla oli se ansio, että se oli helposti saavutettavissa, sai asianmukaisen vierailun. Sitten he kiertelivät lukemattomia teitä, joissa ei ollut monenkaan sylen mittaa suoraa ja tasaista, ja saapuivat lordi Luxellianin tiluksille. Ulkoportin avasi kaksoisleukainen ja tanakkaniskainen nainen, joka ilmeisesti muistutti Dahlin maalaamaa kuningatar Annaa. Hänen takanansa seisoi pieni poika.
»Minä annan hänelle jotakin, tuolle poikarukalle», virkkoi Elfride vetäen esiin kukkaronsa ja avaten sen nopeasti. Kukkarosta tulvahti parvi paperilippuja, jotka valkoisten lintusten lailla leijailivat ilmassa ja ajautuivat kaikkiin ilmansuuntiin.
»Sepä sukkela temppu!» virkkoi Stephen naurahtaen.
»Mitä hittoa tuo merkitsee?» kysyi mr Swancourt. »Eiväthän ne ole setelien kappaleita, Elfride?»
Elfride näytti harmistuneelta ja syylliseltä. »Ne ovat vain minun papereitani, isä», sopersi hän. Stephen hypähti sillävälin vaunuista, kierteli pyörien ja hevosenkavioiden ympärillä ja keräsi kaikki karkulaiset portinvartijan pienen pojan avustamana. Hän ojensi ne Elfridelle ja nousi takaisin vaunuihin.
»Te varmaankin ihmettelette, mitä leikkeleitä nuo ovat», sanoi hän vaunujen samassa kääntyessä sykomorikujalle. »On siis parasta, että sen teille sanon. Ne ovat muistiinpanoja erästä tekeillä olevaa romaania varten.»
Tunnustusta tehdessään hän ei voinut olla punastumatta, vaikka kovin koetti.
»Kertomusta varten, tarkoitatte?» virkkoi Stephen. Mr Swancourt hieman kuunteli ja tavoitti sanan silloin tällöin.
»Niin; sen nimi on Kellyonin linnan hovi, romaani viidenneltätoista vuosisadalta. Sellainen kirjallisuus ei tosin enää ole muodissa, mutta minä pidän siitä.»
»Romaani kukkarossa! Jos maantierosvo teidät ryöstäisi, niin hän joutuisi siihen hänkin.»
»Niin, sillä tavalla minä käsikirjoitustani säilyttelen. Varsinaisena syynä on se, että minä enimmäkseen kirjoittelen sen katkelmia ratsastaessani ja mukavuuden vuoksi pistän ne kukkarooni.»
»Mitä aiotte tehdä romaanillanne, kun saatte sen valmiiksi?» kysyi
Stephen.
»En tiedä», vastasi hän kääntyen katselemaan näköalaa.
He saapuivat Endelstowin kartanon piiriin. Ajettuaan vanhan, tummanruskeasta kivestä rakennetun, korkeaharteisella Tudor-tyylisellä kaarella varustetun portin sisäpuolelle he havaitsivat olevansa avaralla pihamaalla, jota kolmelta puolelta ympäröivät rakennuksen julkisivut. Kartanon pääosat polveutuivat Henrik VIII:n ajoilta, mutta tällä kiehtovalla ja suojatulla paikalla oli sijainnut rakennus jo paljoa aikaisemmin. Edvard II oli antanut »jalosukuiselle Hugo Luxellenille» luvan varustaa mansum infra manerium suum, mutta vaikka vallituksen ja vallihaudan häipynyt ääriviiva olikin vielä paikoitellen näkyvissä ei alkuperäisestä rakennuksesta ollut jäljellä minkäänlaista merkkiä.
Ikkunat olivat kaikilla sivuilla leveät ja monijakoiset; räystäsviivaa mursivat samanmalliset kattoikkunat. Kattoikkunoiden yläpuolella ja samoin päädyissä oli omituisia, nousevaan, makaavaan tai astuvaan hahmoon muovattuja koristekuvioita. Korkeat savupiiput kohosivat ilmoille, mutta niitäkin ylemmäksi nousivat muutamat rakennuksen takana kasvavat poppelit ja sykomorit, joiden leppoisasti tuutivat latvat näkyivät katonharjan yli. Pihan nurkissa oli monikulmaiset ulokkeet, joiden pinnan täyttivät pilarit ja ikkunat, ja talon pääsisäänkäytävän yläpuolella näkyi kauas ulkoneva komero, jota kiersivät haaveelliset koruvyöhytten sarjat.
Mr Swancourt sai omistajan poissaollessa liikkua vapaasti talossa, kuten hän itse oli huomauttanut. Kun hän oli asiansa maininnut, heitä kaikkia kehoitettiin astumaan kirjastohuoneeseen, jonne heidät jätettiin omiin hoiviinsa. Mr Swancourt syventyi kohta tutkimaan papereita, jotka oli ottanut kirjoittajan mainitsemasta kirjoituspöydänlaatikosta. Stephenillä ja Elfridellä ei ollut muuta neuvoa kuin kuljeskella kunnes tehtävä oli suoritettu.
Elfride lähti taulukokoelmaa katselemaan, ja Stephen seurasi häntä ilmeisesti muissa mietteissä. Kokoelmasuoja oli vanha synkkä huone, jonka sisustus oli suunnilleen vuosisataa nuorempi kuin kartanon seinät. Renessanssipilarit kannattivat karniisia, josta lähti ulkonemaan aikakauden muodin mukaan kömpelösti koristeltu kattolaudoitus. Huoneen perällä olevien ikkunoiden yläosissa olivat säilyneet vanhat goottilaiset ruudut; muualla oli niiden sijaan tullut uudenaikaisempi lasi.
Stephen seisoi huoneen toisessa päässä silmäillen Elfrideä, joka seisoi huoneen keskivaiheilla ja alkoi tuntea mielensä hieman masentuvan niiden manallemenneiden Luxellianien seurassa, joiden kalmankarvaiset kasvojenpiirteet olivat kankaaseen kiinnittäneet Holbein, Kneller ja Lely ja jotka näyttivät katselevan häntä tutkivasti ja moittivastikin. Hiljaisuuden, joka heidät melkein lumosi, keskeytti äkkiä huoneen toisessa päässä avautuva ovi.
Sieltä syöksähti esiin kaksi pientä tyttöä kevyissä, mutta lämpimissä pukimissa. Heidän silmänsä säteilivät, hiukset huiskivat ja punaisilla huulilla väikehti häiriytymätön hilpeys.
»Ah, miss Swancourt, rakas Elfie, me kuulimme teidän tulleen. Jäättekö tänne? Tehän olette meidän pikku äiti, eikö totta — meidän iso äitimme on lähtenyt Lontooseen», sanoi toinen tulijoista.
»Saanko suudella?» tiedusteli toinen, näöltänsä suuressa määrin sisartansa muistuttava, mutta kooltansa pienempi.
Heidän punaiset poskensa ja keltaiset hiuksensa painuivat pian Elfriden hameen laskoksiin; hän kumartui ja syleili hellästi heitä molempia.
»Omituista», sanoi Elfride hymyillen ja Stephenin puoleen kääntyen. »He ovat saaneet päähänsä nimittää minua 'pikku äidiksensä’, koska heistä kovin pidän ja koska minulla hiljattain oli ylläni puku, joka hieman muistutti lady Luxellianin pukua.»
Nuo nuoret olennot olivat nimeltänsä Mary ja Kate, lordi ja lady Luxellianin ainoat lapset, jotka vanhempien tilapäisesti poissaollessa oli uskottu hoitajan ja kotiopettajan hoiviin. Lordi Luxellian oli sydämestään kiintynyt lapsiinsa, puolisoonsa sitävastoin vähemmän, koska viimeksimainittu oli alkanut osoittaa taipumusta välinpitämättömyyteen olemalla suomatta hänelle poikaa.
Kaikki lapset juoksivat vaistomaisesti Elfriden jäljessä, koska pitivät häntä pikemmin harvinaisen sievänä ja suurena oman heimonsa jäsenenä kuin täysikasvuisena henkilönä. Oli muuttunut vakaaksi säännöksi, että hän, milloin hän heitä kohtasikin — sisällä tai ulkona, arkisin tai sunnuntaisin — puristi heitä jokaista kasvojansa ja poveansa vasten neljännesminuutin ajan ja hyväili ja helli heitä siihen ylenpalttiseen tapaan, jota nuoret tytöt toisinaan noudattavat.
Pienokaisten pahaa-aavistava silmäys oveen, josta olivat tulleet, kohdisti huomion erääseen palvelijattareen, joka ilmaantui näkyviin samalta taholta ja lopetti jalosukuisten nuorten neitojen suloisen vapauden.
»Kunpa te asuisitte täällä, miss Swancourt», piiskutti toinen alakuloisen punatulkun tavoin.
»Niin, kunpa asuisitte täällä», piiskutti toinen melkein vieläkin alakuloisemman punatulkun tavoin. »Äiti ei osaa leikkiä kanssamme niin somasti kuin te. Hän ei varmaankaan ole pienenä ollenkaan leikkinyt. Milloin saamme tulla teitä katsomaan?»
»Milloin haluatte, kultaseni.»
»Ja nukkua luonanne koko yön? Sitä minä tarkoitan, kun sanon, että tulen teitä katsomaan. Minä en pidä ihmisistä, joilla on päässä hatut ja myssyt ja jotka aina nousevat ja kävelevät.»
»Kunhan saamme luvan äidiltä, voitte tulla ja viipyä niin kauan kuin mielitte. Näkemiin!»
Vangit kuljetettiin pois. Elfride kohdisti huomionsa jälleen vieraaseensa, jonka oli jättänyt seisomaan huoneen toiseen päähän. Nyt hän oli hävinnyt jäljettömiin. Elfride lähti takaisin kirjastoon, koska arveli hänen palanneen sinne. Mutta mr Swancourt, jota nyt sievästi valaisi kynttiläpari, istui yhä yksinään availlen kirje- ja paperikimppuja ja sulkien niitä jälleen.
Koska Elfride ei ollut niin tuttavallisissa suhteissa mielenkiintonsa esineeseen, että olisi voinut moitteettomana nuorena naisena ryhtyä tehokkaasti häntä etsimään — kuten nuorekas virikkeellisyys kehoitti tekemään — ja koska hän toisaalta, nuorukaisen ihanasti piirretyn huuliviivan yhteydessä olevan parhaillaan viriävän syyn vuoksi, ei mielellään värjötellyt kaukana hänestä, niin ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä ilman päämäärää tammisille portaille katselemaan, eikö jostakin päin vilahtaisi näkyviin etsitty, nuori hahmo.
Vaikka huoneissa olikin vielä päivänvaloa, lepäsivät käytävät jo syvässä varjossa — kylminä, kolkkoina ja hiljaisina. Ainoastaan siinä tapauksessa, että taustana sattui olemaan valoisampi kohta, voi niissä jotakin tai jonkun erottaa. Erään sellaisen valoisamman kohdan muodosti sivuovi, jonka yläosa oli lasia. Elfride avasi sen ja astui siitä sisemmälle pihanurmikolle, jota erotti varsinaisesta pihamaasta pensaikko.
Samassa hänelle tarjoutui hämmästyttävä näky. Suorassa kulmassa siihen siipirakennukseen, josta hän oli astunut ulos, ja muutaman askelen päässä ovesta ulkoni toinen kartanon kylkirakennus, matalampi ja rakennusmuodoiltansa vähäpätöisempi. Kylkirakennuksen seinässä, suoraan hänen edessänsä, oli leveä ikkuna, jonka uudin oli laskettu alas ja johon lankesi valo sisäpuolelta.
Uutimessa näkyi erään henkilön varjo. Selvästi piirtyvästi sivukuvasta voi vaikeudetta tuntea Stephenin. Saattoi vielä erottaa, että hänen kätensä olivat kohotetut ja että hän piteli jotakin esinettä. Sitten ilmestyi toinen varjo — sekin sivusta nähtynä — ja tuli lähelle Stepheniä, jonka kohottama ja tarjoama esine nyt osoittautui hartiahuiviksi tai viitaksi. Hän puki sen huolellisesti — kovin huolellisesti — naishenkilön ylle, hävisi näkyvistä, ilmaantui jälleen hänen eteensä — viittaa kiinnittämään. Suuteliko hän? Varmaankaan ei. Mutta hänen liikkeeseensä olisi voinut sisältyä suutelo. Sitten molemmat varjot kasvoivat jättiläismäisiksi, kävivät muodottomiksi ja katosivat.
Kului pari minuuttia.
«Kas, miss Swancourt! Olen iloinen tavatessani teidät. Minä teitä haeskelin», kuului ääni hänen vierellänsä — Stephenin ääni. Elfride astui takaisin käytävään.
»Tunnetteko jonkun tämän talon asukkaan?» kysyi hän.
»En ketään», vastasi Stephen; »kuinkapa tuntisinkaan?»
VI
Stephenin lausuttua sanansa Elfride samassa kuuli ulko-oven sulkeutuvan jossakin aivan lähellä. Sitten hän näki hämärtyvässä valossa henkilön, jonka sukupuolta ei käynyt määritteleminen, astelevan hiekkapolkua joelle päin. Hahmo häipyi yhä epämääräisemmäksi ja hävisi puiden varjoon.
Mr Swancourt kuului kutsuvan käytävän perältä. He palasivat samaa tietä, jota olivat tulleet, ja löysivät hänet lähtövalmiina odottelemassa, hyvillä mielin siitä, että oli onnistuneesti suorittanut tehtävänsä. Ajoneuvot saapuivat porrasten eteen, ja kolmihenkinen seurue lähti viipymättä pois kartanosta. He ajoivat kumisevan porttiholvin alitse ja lehdettömien sykomorien välitse tähtien alkaessa sytytellä värjyviä valojansa oksaverkon takana.
Nuorukainen ja neitonen eivät virkkaneet sanaakaan. Neidon kokematonta mieltä askarrutti lakkaamatta äskeinen tapahtuma. Nuori mies, joka oli herättänyt hänessä aivan uudenlaisen tunteen, mies, joka oli liikeasioissa saapunut hänen isänsä luo suoraan Lontoosta, oli sattumalta Endelstowin kartanoon jouduttuansa päässyt tutustumaan johonkin naishenkilöön ja osoittamaan hänelle nimenomaista huomaavaisuutta — ja kaikki tuo oli ehtinyt tapahtua puolen tunnin kuluessa.
Missä huoneessa he olivatkaan olleet? mietti Elfride. Mikäli hän voi arvata, se oli lordi Luxellianin toimistohuone. Keitä talossa olikaan? Ei ketään muita kuin kotiopettajatar ja palvelijoita, mikäli hän tiesi, ja heitä Stephen ei ollut näyttänyt ollenkaan tuntevan. Oliko sillä henkilöllä, jonka hän oli nähnyt talosta poistuvan, ollut jotakin osaa tapahtumassa? Asiaa oli mahdoton ratkaista vetoamatta syylliseen itseensä, ja sitä Elfride ei missään tapauksessa tahtonut tehdä. Mitä enemmän hän asiaa ajatteli, sitä varmemmalta hänestä tuntui, että kohtaus oli ollut satunnainen eikä sopimukseen perustuva. Käydessään vihdoin pohtimaan naishenkilöä itseänsä koskevaa pulmaa Elfride kohta otaksui, ettei kysymyksessä voinut olla palvelevan luokan jäsen. Stephen Smith ei varmaankaan välittänyt lemmenkohtauksista oman olopiiriinsä kuulumattomien naishenkilöiden keralla. Vaikka hän olikin hyvänluontoinen, näkyi hänen silmissään sentään kunnianhimon väike, hänellä oli ilmeisesti suuret toiveet, tosin epämääräiset, mutta kauaskantoiset. Elfride oli ymmällä, ja tytön tuntojen luonnollisesta järjestyksestä johtui, että hän samalla oli Stephenille suutuksissa. Ei tuntunut enää ilahduttavalta se tosiasia, että nuoreen poikamaiseen ja viattomalta näyttäneeseen mieheen kohdistuva kiintymys oli muuttumassa rakkaudeksi.
He saapuivat sillalle, joka muodosti seurakunnan itä- ja länsipuolen välisen yhdyssiteen. Sijaiten laaksossa, jota ulkoapäin rajoitti meri, se muodosti syvimmän kohdan, josta tie lähti jyrkästi nousemaan kohti Länsi-Endelstowia ja pappilaa. Heidän ei olisi kummankaan tarvinnut välttämättä nousta vaunusta, mutta kun kirkkoherran tapana oli armahtaa juhtaansa tässä kaarteisessa nousussa, niin Elfride jäljittelyvaiston yllyttämänä hyppäsi vaunuista Lauhkian parhaillaan paneutuessa siihen tasaiseen askeltahtiin, jota se tällä taipaleita aina käytteli.
Nuori mies näytti mielellään käyttävän ensimmäistä tarjoutuvaa tilaisuutta keskeyttääkseen vaitiolon. »Olettepa uskalias, miss Swancourt!» huudahti hän hypäten samassa hänkin vaunuista.
»Oh, en ollenkaan», vastasi hän kylmäkiskoisesti, Endelstowin kartanossa nähdyn kohtauksen yhä vallitessa hänen mieltänsä.
Stephen asteli hänen vierellänsä pari kolme minuuttia, verhoutuen siihen jäykkään pidättyväisyyteen, jota Elfriden äänensävy edellytti. Mutta johduttuaan sitten ilmeisesti ajattelemaan, että jurottaminen oli yksinomaan tyttölasten asia, hän astui hilpeänä lähemmäksi ja Kastilian miehille ominaista kohteliaisuutta osoittaen tarjosi käsivartensa.
Siinä oli kiusaus, Elfrideä ei oltu milloinkaan ennen kohdeltu siten, ikäänkuin täysi-ikäistä, tarjoamalla käsivartta, jonka hän voi hylätä, jos hyväksi näki. Tätä ennen hänen osaksensa ei ollut tullut mieshenkilöiden puolelta muita huomaavaisuudenosoituksia kuin ne, joita oli sisältynyt hänen isänsä huomautuksiin: »Elfride, annahan kätesi», »Elfride, tartuhan käsipuoleeni», ja muihin samanlaisiin. Tämä tapahtuma oli käänteentekevä hänen nuoren sydämensä historiassa; hän tutkisteli tunnevoimiansa, puolelta ja toiselta. Kaikki ne yllyttivät tarttumaan tarjottuun käsivarteen; yksi ainoa kaunantunto sai hänet päättämään rangaista Stepheniä kieltäytymällä.
»Ei, kiitos, mr Smith; minä astelen paremmin omin neuvoin.»
Se oli Elfriden ensimmäinen arka yritys säikähdyttää rakastajaa. Peläten teostansa johtuvaa tulosta enemmän kuin oikkujensa nuoressa miehessä herättämää vaikutelmaa hän kohta senjälkeen päätti suvaita muuttaa mieltänsä.
»Paremmin asiaa ajateltuani minä suostun», virkkoi hän.
He astelivat hitaasti kohti kukkulan lakea, muutamia askeleita vaunujen jäljessä.
»Olettepa vaitelias, miss Swancourt», huomautti Stephen.
»Voipa olla, että tekin tunnutte minusta liian vaiteliaalta», vastasi
Elfride.
»Minulla voi olla syytä siihen.»
»Tuskinpa; surut ne saavat ihmisen vaiteliaaksi, ja eihän teillä suruja ole.»
»Te ette voi tietää; minulla on eräs huoli. Toiset tosin voivat pitää sitä pikemmin pulana kuin huolena.»
»Mikä se on?» tiedusteli Elfride vaistomaisesti.
Stephen epäröi. »Voisinhan sen sanoakin», vastasi hän, »mutta toisaalta kenties sittenkin —»
Elfride heitti päättävästi hänen käsivartensa ja pudisti päätänsä. Hän oli oppinut, että suuri osa arvokkuutta on menetetty, jos esittää kysymyksen, johon kieltäydytään — vaikkapa kohteliaastikin — vastaamasta, sillä jos kohteliaisuus onkin hyväksi avuksi vaatimuksia esitettäessä ja sopimuksia tehtäessä, se ei kumminkaan paljoa auta, kun on kysymyksessä suoranainen kielto. »Minä en ollenkaan halua saada siitä tietoa, en ollenkaan», toisteli hän. »Vaunut odottavat meitä mäellä; meidän täytyy kiirehtiä». Samassa Elfride jo pyrähti juoksemaan. »Isä, tässä minä olen», hän huudahti vanhan herran hämyiselle hahmolle, hyppäsi vaunuihin ja istahti hänen viereensä välittämättä Stephenin tarjoamasta avusta.
»Tosiaankin!» huudahti kirkkoherra teennäisen virkeästi. Hän oli herännyt mitä sikeimmästä unesta ja alkoi nyt äkkiä kavuta vaunuista.
»Mitä, mitä teetkään, isä? Me emme ole vielä kotona.»
»Emme tietenkään, emmehän me vielä kotona ole», virkkoi mr Swancourt hyvin nopeasti yrittäen salaa painua entiseen asentoonsa ikäänkuin ei olisi liikahtanutkaan. »Minä tässä olin niin mietteissäni, etten tosiaankaan tietänyt, missä olemme.» Minuutin kuluttua kirkkoherra jälleen kuorsasi.
Tämä ilta, joka oli yhdessäolon viimeinen, näytti heittävän Stephen Smithin yli erinomaisen surumielisyyden varjon, ja kirkkoherran uudistetut kehoitukset tulla kesällä jälleen heitä tervehtimään, eivät ilmeisesti kyenneet kohottamaan hänen mielialaansa, vaan tuntuivat pikemmin herättävän hänessä jonkinlaista pahaa aavistusta.
Stephen lähti talosta aamun hämärissä, maan värien vielä ilmetessä himmeinä ja auringon piillessä idässä. Elfride oli valvonut koko yön vuoteessaan peläten, ettei kukaan heräisi kyllin aikaisin matkamiestä lähtöön saattamaan, ja samalla sitäkin peläten, ettei saisi enää nähdä niitä kirkkaita silmiä ja kiharaisia hiuksia, joihin niiden omistajan salaperäisyys loi sitäkin syvemmän romanttisen vivahduksen. Jossakin määrin — niin pian kääntyy naisellinen harrastus huolestuneisuudeksi — hän tunsi olevansa vastuussa nuoren miehen turvallisuudesta. He nauttivat aamiaisen ennen päivänkoittoa; mr Swancourt, jota vieraan vilpitön ulkomuoto yhä enemmän viehätti, oli näet päättänyt nousta varhain lausuakseen hänelle ystävälliset jäähyväiset. Kirkkoherra oli sentään hieman ihmeissään, kun näki Elfriden astuvan aamiaispöydän luo palava kynttilä kädessään.
William Wormin suoriutuessa matkatamineisiinsa (jonka toimituksen kestäessä pappilan asujaimet yleensäkin odottivat mallikelpoisen kärsivällisesti) Elfride päämäärää vailla vaelsi kesämajaan. Stephen lähti hänen jälkeensä. Sieltä näkyi tiheiden pensaiden peittämä laakso, jossa nyt pitkin sen pituutta lepäsi usvaverho peittäen virtaa, joka pilkahteli selkeässä ilmassa seisovien silmiin.
He seisoivat siinä vieretysten, nojaten siihen koruttomaan kaiteeseen, joka rajoitti lehtimajan ulkoreunaa muodostaen jyrkän rinteen harjan. Elfride ponnistautui osoittamaan muutamia vastakkaisella puolella kohoavien etäisten ylänköjen epäsäännöllisiä ääriviivoja. Mutta Stephenin taiteellinen silmä oli nyt joko luonnostaan tai olosuhteiden vuoksi kovin heikko, ja hän kuunteli esitystä vain puolella korvalla, ikäänkuin olisi säästellyt aikaansa jotakin muuta mielessä kytevää ajatusta varten.
»Niin, jääkää hyvästi», virkkoi hän sitten äkkiä, »luulenpa, etten saa nähdä teitä enää milloinkaan, miss Swancourt, vaikka minua onkin tänne ystävällisesti kutsuttu.»
Hänen aito alakuloisuutensa helähdytti neidon mielen herkimpiä kieliä. Tuntui hyvinkin mahdolliselta antaa nuorelle miehelle anteeksi jokin salaisuus tai parikin sellaista. Kun nuorukainen sitäpaitsi oli niin arka, ettei rohjennut katsoa puhuttelemaansa suoraan silmiin, niin neidon silmät ja kieli kävivät sitä uskaliaammiksi.
»Tulkaa sentään toistekin, mr Smith!» lausui hän somasti.
»Mielelläni tulisin, mutta on varmaan parempi, jos luovun siitä ajatuksesta.»
»Miksi?»
»Eräät minuun liittyvät seikat tekevät sen hankalaksi. Ei minun tähteni, vaan teidän tähtenne.»
»Siunatkoon! Kuinka voisikaan mikään teihin liittyvä seikka minua loukata?» virkkoi hän kirkkaan ylevästi. Mutta kun sitten huomasi sellaisen käsittelytavan asiaan soveltumattomaksi, hän alkoi puhua hillitymmin. »Niin, tiedänhän minä, miksi te ette tahdo tulla. Teitä ei haluta. Te tahdotte lähteä takaisin Lontooseen, kaikkien sikäläisten mielenkiintoisten henkilöiden luo, ettekä halua nähdä meitä enää milloinkaan!»
»Tiedättehän, ettei minulla ole mitään sellaista syytä.»
»Ja kirjoittaa kirjeitä sille ladylle, jonka kanssa olette kihloissa, aivan niinkuin ennenkin.»
»Mitä tarkoitattekaan? Minä en ole kihloissa.»
»Te kirjoititte kirjeen jollekin neidille; minä näin sen kirjehyllyssä.»
»Mitä vielä! Hän on vanhahko naishenkilö, joka pitää paperikauppaa, ja minä kirjoitin hänelle kehoittaen häntä säilyttämään minun sanomalehteni.»
»Teidän ei olisi ollenkaan tarvinnut sitä selittää; se ei kuulu minulle vähääkään.» Mutta kaikesta huolimatta miss Elfride tunsi mielensä melkoisesti keventyvän, kun tuon kuuli. »Ettekö siis tule enää isääni tervehtimään?» tiukkasi hän.
»Mielelläni tulisin — teitäkin tervehtimään, mutta —»
»Ettekö ilmaise minulle tuota salaamaanne asiaa?» keskeytti Elfride kärsimättömänä hänen puheensa.
»En; en tällä kertaa.»
Elfride ei voinut olla jatkamatta, miten jumalattomalta sellainen menettely saattoikin näyttää.
»Sanokaa minulle», vaateli hän vavahtelevin huulin, »estääkö jokin Endelstowissa sattunut kohtaus teitä — tuntemasta mielenkiintoa minua kohtaan?»
Nuori mies hieman säpsähti. »Ei suinkaan», virkkoi hän sitten painokkaasti, samalla katsoen puhuttelijaansa suoraan silmiin niin vilpittömästi kuin ainoastaan rehellinen nuori mies voi katsoa.
Selitystä ei ollut tullut, mutta synkkä painostus oli väistynyt neidon mielestä. Hän ei voinut, olla tuota lausumaa uskomatta. Millainen arvoitus ikkunaverhon varjossa lieneekin piillyt, salaisen intohimon arvoitus se ei missään tapauksessa ollut.
Elfride kääntyi takaisin taloon kulkien kasvihuoneen läpi. Stephen kiersi ulko-ovelle. Mr Swancourt seisoi portailla aamukengissään. Worm parhaillaan kiinnitti jotakin valjaiden solkea ja mutisi jotakin pää-raukastansa, ja kaikki oli valmiina Stephenin lähtöä varten.
»Te sanoitte tulevanne jälleen elokuussa. Elokuussa teidän pitää tulla, jos välitätte tällaisen vanhan vanhoillisen seurasta», sanoi mr Swancourt.
Mr Smith vain epäröiden vastasi, että hän tulisi mielellään jälleen.
»Te sanoitte tahtovanne tulla, ja teidän pitää tulla», vakuutteli
Elfride, joka oli tullut ovelle ja puhui isänsä kainalosta.
Mikä lieneekin ollut se syy, jonka vuoksi nuori mies epäröi saapua taloon vierailemaan, missään tapauksessa se ei enää ollut etualalla. Hän lupasi, sanoi jäähyväiset ja nousi rattaisiin, jotka lähtivät kiipeämään rinnettä ja kuljettivat hänet heidän näkyvistänsä.
»Minua ei ole eläessäni miellyttänyt kukaan siinä määrin kuin tuo poika — ei milloinkaan! Kuinka lieneekään niin laita — en minä sitä ymmärrä», virkkoi mr Swancourt painokkaasti itsekseen ja lähti sitten sisään.
VII
Stephen Smith saapui lupauksensa mukaan uudelleen vieraaksi Endelstowin pappilaan. Hänellä oli saapumiseensa todellinen taiteellinen aihe, vaikka mikään sellainen ei näyttänyt olevan tarpeen. Eräässä kirkon laivassa oli nopeasti rappeutumassa kolmekymmentäkuusi vanhaa rahinpäätä, viidennentoista vuosisadan erinomaista tekoa, ja niin ollen oli syytä piirustaen jäljentää niiden madonsyömät piirteet ennenkuin niinsanotun korjaustyön myrskyt ehtivät ruhjoa ne olemattomiin.
Hän saapui taloon auringon laskiessa, ja maailma oli jälleen miellyttävä kahdelle kaunotukalle. Elfride oli kumminkin tuntenut hetkellistä pettymystä saatuaan sattumalta tietää, ettei hän ollut saapunut aivan äsken kiireen kaupalla Lontoosta, vaan oli tullut lähiseudulle jo edellisenä iltana. Tuohon tuntoon olisi liittynyt nimenomainen hämmästys, ellei hän olisi muistanut, että tähän vuodenaikaan kävi rannikolla lukuisa määrä matkailijoita ja että Stephen oli mahdollisesti liittynyt heidän seuraansa.
Sinä iltana vain hieman juteltiin. Mr Swancourt kyseli vieraaltansa yhtä ja toista, tarkasti, mutta isällisesti, varsinkin hänen suunnitelmistansa ja toiveistansa siinä ammatissa, jonka oli itselleen valinnut. Stephen vastaili epämääräisesti. Seuraavana päivänä satoi. Illalla, neljänkolmatta tunnin ehdittyä täysin virittää Elfriden ihailijan tunteiden hehkun, he ryhtyivät pelaamaan sakkia.
Peli auttoi osaltansa heidän tulevaisuutensa kehittelyä.
Elfride havaitsi varsin pian, että hänen vastustajansa oli pelkkä aloittelija. Lisäksi hän huomasi, että hänellä oli varsin omituinen tapa käsitellä napeloita. Aikaisemmin hän oli otaksunut, että kaikki pelaajat välttämättä suorittavat samat otteet samalla tavalla, mutta Stephenin menettelystä hän havaitsi, että kaikki tavalliset pelaajat, jotka oppivat pelaajaan näkemältä, käsittelevät napeloita stereotyyppiseen tapaan. Stephenin käsittelytavan eriskummallisuus sai hänet lopulta lausumaan julki ihmettelynsä, kun hän näki hänen juoksuria ottaessaan työntävän sen syrjään sen sijaan, että olisi sen ennen siirtoa nostanut pois.
»Kuinka omituisesti te käsittelettekään napeloita, mr Smith!»
»Tosiaanko? Olen siitä pahoillani.»
»Se on suotta; mitäpä tuosta pahoillaan. Kuka on teitä opettanut pelaamaan?»
»Ei kukaan, miss Swancourt», vastasi hän. »Minä olen oppinut eräästä kirjasta, jonka minulle lainasi mr Knight, maailman jaloin mies.»
»Mutta olettehan nähneet pelattavan?»
»Minä en ole nähnyt ainoatakaan peliä. Tämä on ensimmäinen pelierä, jonka saan pelata todellisen vastustajan kanssa. Minä olen oppinut kirjoista monenlaisia pelilaatuja ja tutkinut eri siirtojen aiheet, mutta siinäpä onkin kaikki.»
Tuo selitti täysin hänen maneerimaisuutensa, mutta se tosiasia, että mies, joka halusi pelata shakkia, oli ehtinyt täysi-ikäiseksi pääsemättä peliä näkemään tai sitä suorittamaan, hämmästytti häntä kovin. Hän mietti seikkaa vähän aikaa tuijotellen tyhjyyteen ja ehkäisten pelin edistymistä.
Mr Swancourt istui pelilautaan tuijotellen, mutta ilmeisesti muita asioita ajatellen. Hän virkkoi puolittain itsekseen Elfriden parhaillaan siirtäessä:
»’Quae finis aut quod me manet stipendium?’»
Stephen vastasi heti:
»'Effare: jussas cum fide poenas luam.’»
»Oivallisesti — sukkelasti — ilahduttavasti!» virkkoi mr Swancourt tuntehikkaasti, laskien kämmenensä pöytään niin että kolme talonpoikaa ja hevonen siitä järkytyksestä tanssivat yli rajojensa. »Minä mietiskelin noita sanoja, jotka hyvin soveltuvat erääseen omituiseen suunnitelmaani — mutta riittäköön siitä asiasta. Minä iloitsen teistä, mr Smith, sillä harvoinpa tässä erämaassa kohtaa miestä, joka on kyllin gentleman ja oppinut voidakseen jatkaa lauselmaa, olipa se kuinka kulunnainen tahansa.»
»Minäkin sovitan nuo sanat itseeni», virkkoi Stephen rauhallisesti.
»Tekö? Luulisinpä, että teillä on kaikkein vähimmin syytä niin menetellä.»
»Kuulkaahan», virkkoi Elfride nyreissään, »selittäkää asia minulle.
Kääntäkää, kääntäkää!»
Stephen katsoi häntä vakavasti silmiin ja virkkoi hitaasti, ääni tulvillaan etäisiä merkitysvivahteita, jotka tuntuivat niin nuoressa henkilössä kerrassaan varhaiskypsiltä:
»Quae finis Mikä on oleva päätöksenä, aut tahi, quod stipendium mikä sakko manet me odottaa minua? Effare, Puhu; luam minä olen maksava, cum fide vilpittömästi jussas poenas vaaditun rangaistuksen.»
Kirkkoherra, joka oli kuunnellut tuota koulupojanlatelua kriitillisin ilmein ja jolta heikkokuuloisuutensa vuoksi oli jäänyt havaitsematta Stephenin lausumien englanninkielisten sanojen nimenomaisesti realistinen sävy, virkkoi nyt epäröiden: »Ohimennen sanoen, mr Smith (minä tiedän, että te suotte anteeksi uteliaisuuteni), vaikka käännöksenne olikin harvinaisen tarkka ja täsmällinen, te äännätte latinaa minusta nähden mitä merkillisimmällä tavalla. Kuolleen kielen ääntäminen ei tietenkään suuria merkitse, mutta teidän korostuksenne ja laajuusmittanne kuuluvat varsin kummallisilta minun korviini. Niin, tahdon kysyä, onko klassillisten kielten opettajanne kenties ollut Oxfordin tai Cambridgen miehiä.»
»On; hän oli Cambridgen miehiä — St. Cyprianin oppilas.»
»Tosiaanko?»
»Niin kyllä; siitä ei ole epäilystäkään.»
»Merkillisin juttu, mitä olen milloinkaan kuullut!» virkkoi mr
Swancourt ihan ihmeissään. »Kuinka voi sellaisen miehen oppilas —»
»Parhain ja taitavin mies koko Englannissa!» huudahti Stephen innostuneesti.
— »Kuinka voi sellaisen miehen oppilas ääntää latinaa niinkuin te sitä äännätte! Enpä ole kummempaa kuullut! Kuinka kauan hän on teitä opettanut?»
»Neljä vuotta.»
»Neljä vuotta!»
»Asia ei ole niinkään merkillinen, kunhan sen selitän», kiiruhti Stephen sanomaan. »Se näet tapahtui — kirjeellisesti. Minä lähetin hänelle käännösharjoituksia kahdesti viikossa, ja hän puolestaan palautti niitä samoin kahdesti viikossa korjattuina ja selittävillä reunamuistutuksilla varustettuina. Sillä tavoin minä olen oppinut latinani ja kreikkani, mikäli niitä osaan. Hän ei ole vastuussa ääntämisestäni. Hän ei ole milloinkaan kuullut minun lausuvan säettäkään.»
»Uudenlainen tapaus ja merkillinen kärsivällisyyden osoitus!» huudahti kirkkoherra.
»Hänen puoleltaan, mutta ei minun. Henry Knightin laista ei tapaa yhtä tuhannen joukosta! Minä muistan hänen puhuneen minulle tästä samaisesta ääntämisseikasta. Hän sanoo ikäväkseen havaitsevansa sen ajan olevan tulossa, jolloin jokainen henkilö on lausuva omankin kielensä tavallisimmat sanat niinkuin ne hänen korviinsa soveliaimmilta sointuvat olematta silti sen huonompi; hän sanoo, että puhumisen aikakausi on loppumassa ja luovuttamassa sijaansa kirjoittavalle kaudelle.»
Elfride ja hänen isänsä olivat odottaneet tarkkaavaisina saadakseen kuulla tarinan mielenkiintoisimman osan, nimittäin selonteon siitä, mitkä seikat olivat tehneet niin harvinaisen opetusmenetelmän välttämättömäksi. Mutta mitään lähempää selitystä ei kuulunut, ja nuori mies keskitti jälleen tarkkaavaisuutensa shakkilautaan osoittaen haluavansa päästä asiasta.
Peli jatkui. Elfride pelasi tottuneesti, Stephen oppineesti. Elfridestä tuntui kovin säälimättömältä voittaa hänet niin monien ponnistusten jälkeen. Mihin viekkauteen viekoittelikaan hänet hänen myötätuntonsa? Sallimaan hänen päästä voitolle. Seurasi toinen peli, ja ollen tulokseen nähden kerrassaan välinpitämätön (hän pelasi paremmin kuin naiset yleensä ja tiesi sen) Elfride salli Stephenin päästä jälleen voitolle. Kolmannessa ja viimeisessä pelissä Elfride käytti Muzio-gamqiittia ja voitti kahdennellatoista siirrolla.
Stephen katsahti häneen epäluuloisesti. Hänen sydämensä tykytti kiivaammin kuin Elfriden, vaikka viimeksimainittukin oli hieman kiihtynyt aloittaessaan viimeisellä kerralla vakavan toiminnan. Mr Swancourt oli lähtenyt huoneesta.
»Te olette vain leikkineet kerallani tähän asti!» huudahti Stephen sävähtäen punaiseksi. »Te ette pelannut täydellä todella ensimmäisissä erissä?»
Elfriden syyllisyys kuvastui hänen kasvoissaan. Stephen muuttui ärtymyksen ja alakuloisuuden kuvaksi, joka tosin hetkellisesti näytti miellyttävältä, mutta jo seuraavana tuokiona sai Elfriden katumaan tekemäänsä erehdystä.
»Suokaa minulle anteeksi, mr Smith!» virkkoi hän sievästi. »Vaikka en aluksi asiaa oivaltanut, huomaan nyt selvästi, että menettelyni voi tuntua teidän taitavuutenne halveksimiselta. Mutta minä en tosiaankaan niin tarkoittanut. Minä en omaltatunnoltani voinut pelata voitokkaasti ensimmäisissä erissä, teidän taistellessa niin epäsuotuisasti ja miehuullisesti.»
Stephen huokasi syvään ja lausui hiljakseen, katkerasti: »Te olette minua taitavampi. Te osaatte tehdä mitä tahansa — minä en osaa mitään tehdä! Miss Swancourt!» huudahti hän rajusti, sydämen kurkkua ahdistaessa, »minun täytyy teille sanoa, kuinka teitä rakastan! Poissaollessani olen kaiken aikaa teitä sydämessäni palvonut.»
Ripeänä nuorukaisena hän syöksyi Elfriden viereen, kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen ennenkuin toinen osasi arvatakaan, ja niin molempien kiharat sekaantuivat toisiinsa.
Ilmi puhkeava rakkaus oli Elfridelle siinä määrin uppouusi, että hän vapisi yhtä paljon tunteensa uutuutta kuin tunnetta itseänsä. Sitten hän äkkiä irroitti itsensä ja nousi seisomaan harmissaan siitä, että oli vastustelematta suostunut tähän hetkelliseenkään puristukseen. Hän päätti pitää tätä mielenosoitusta ennenaikaisena.
»Te ette saa ryhtyä sellaisiin», virkkoi hän keimailevan kopeasti, joskaan ei varsin vakuuttavasti. »Ja — ette saa tehdä niin toista kertaa — ja isä tulee tuossa paikassa.»
»Sallikaa minun suudella teitä — edes kerran», virkkoi Stephen hienotunteisesti kuten ainakin ja ollenkaan havaitsematta toisen käytöksen teennäisyyttä.
»En; en kertaakaan.»
»Vain poskeen?»
»En.»
»Otsaan?»
»En missään tapauksessa.»
»Te siis olette suostunut johonkin toiseen? Ah, sitähän ajattelinkin!»
»En ole, tiedän, etten ole.»
»Ette minuunkaan?»
»Kuinka sen tietäisin?» virkkoi hän koruttomasti. Koruttomuus piili pikemmin hänen käytöksensä ja puheensa leveissä ääriviivoissa. Äänen vivahdukset ja katseiden puolittain salatut ilmeet olisivat tuntijalle osoittaneet, kuinka kovin heikkoa vastustuksen jää tässäkin tapauksessa oli.
Kuului askelia. Mr Swancourt astui huoneeseen, ja yksityiskeskustelu oli lopussa.
Tämän osittaisen julkitulon jälkeisenä päivänä mr Swancourt ehdotti, että lähdettäisiin ajelulle Targan Bayn takaisille rantakallioille, kolmen tai neljän peninkulman päähän.
Puoli tuntia ennen lähtöä kuului takapihalta rasahdus, ja kohta tuli näkyviin William Worm, joka lausui puolittain maailmalle ylipäänsä, puolittain itsekseen ja jossakin määrin kuulijoillensakin:
»Totisesti! Tuo kalanpaistaminen tekee lopun William Wormista. Ne ovat jälleen siinä puuhassa tänä aamuna — niinkuin aina ennenkin — kärisee, kärisee, kärisee!»
»Onko päänne jälleen huonossa kunnossa, Worm?» kysyi mr Swancourt.
»Mikä rasahdus se sieltä pihalta kuului?»
»Herra hyvä, minä olen heikko, horjuva mies, ja kalanpaistaminen on jatkunut pää-parassani pitkin yötä ja koko aamun niinkuin ainakin. Minä olin siitä niin pöpperössä, että putosi halko aisalle ja iski sen poikki.»
»Siunatkoon, vaunujen aisa poikki!» huudahti Elfride. Hän tunsi pettymystä; Stephen kaksi verroin. Kirkkoherra osoitti suurempaa kiivautta kuin tapaus näytti edellyttävän. Stepheniä se kiusasi ja hämmästytti. Hän ei ollut otaksunut, että mr Swancourtin suorasukaisuuteen ja hyvänluontoisuuteen saattoi liittyä niin paljon piilevää ankaruutta.
»Te ette saa olla millännekään», virkkoi vihdoin kirkkoherra. »Tie on hieman liian pitkä jalan kuljettavaksi. Elfride voi ratsastaa ponyllansa, ja te saatte minun vanhan ratsuni, Smith.»
Elfride huudahti riemastuneena: »Te ette ole milloinkaan nähnyt minua satulassa — teidän pitää se nähdä!» Hän loi katseensa Stepheniin ja luki heti hänen ajatuksensa. »Ah, te ette ratsasta, mr Smith?»
»Valitettavasti en.»
»Ajatella, ettei mies osaa ratsastaa!» huudahti hän verrattain nenäkkäästi.
Kirkkoherra tuli Stephenin avuksi. »Se on varsin tavallista; hänellä on ollut muuta opittavaa. Minä suosittelen seuraavaa suunnitelmaa: Elfride ratsastakoon, ja te, mr Smith, astelette hänen vierellänsä.»
Tämä ratkaisu herätti Stephenissä salaista iloa. Se lupasi kaikki pitkän retken nautinnot, ja jalkamatkan väsymyksen tuottama ikävystymisen vaara oli sekin vältetty. Ponihepo satuloitiin ja tuotiin portaiden eteen.
»Kuulkaahan, mr Smith», virkkoi Elfride käskevästi — hän astui alakertaan ratsastuspuvussaan ja ilmeni nyt, kuten ainakin puhua vaihdettuansa, miellyttävän teoksen uutena painoksena — »te saatte tänään tehtävän suoritettavaksenne. Nämä korvarenkaat ovat minulle erikoisen rakkaat; mutta valitettavasti niiden kiinnittimet ovat niin lyhyet, että ne pyrkivät putoamaan, kun liiaksi heilutan päätäni, ja ratsastaessani minä en voi niitä tarkata. Tekisitte minulle ritarin palveluksen, jos pitäisitte niitä silmällä ja tarkkaisitte niitä alinomaa koko päivän ja sanoisitte minulle, kun niistä jommankumman kadotan. Ne livahtavat niin helposti irti, eikö totta, Unity?» jatkoi hän kääntyen puhuttelemaan sisäkköä, joka seisoi ovella.
»Niin tekevät, neiti, niin tekevät!» virkkoi Unity pyörein silmin surkutellen.
»Kerran minä löysin toisen niistä pihanurmikolta», jatkoi Elfride mietteissään.
»Ja toisen kerran vainion veräjältä», puuttui Unity puheeseen.
»Ja kerran huoneeni lattiamatolta», lisäsi Elfride hilpeästi.
»Ja kerran se killui alushameenne koruompeluksessa, ja kerran se oli vierinyt pitkin selkäänne, neiti, eikö totta? Ja millaisessa hädässä te olittekaan, neiti, ennenkuin sen löysitte, eikö totta?»
Stephen otti Elfriden hentoisen jalan käteensä. »Yksi, kaksi, kolme, ja satulaan!» sanoi Elfride.
Valitettavasti ei käynyt niinkuin piti, Stephen horjahti nostaessaan, ja ratsu käännähti pois. Elfride kopsahti takaisin maahan hieman äkillisemmin kuin olisi ollut suotavaa ja miellyttävää. Smith näytti ihan masentuneelta.
»Mitäpä tuosta», virkkoi kirkkoherra rohkaisten, »yrittäkää uudestaan!
Tuo pieni temppu vaatii harjoitusta, vaikka näyttääkin kovin helpolta.
Seisokaa lähempänä hevosen päätä, mr Smith.»
»Minä en salli hänen yrittää toista kertaa», virkkoi Elfride hitusen harmistuneena. »Worm, tulkaahan tänne ja auttakaa minut satulaan.» Worm astui esiin, ja Elfride oli kohta satulassa.
Sitten lähdettiin matkaan, aluksi mitään virkkamatta. Laakson kuuman ilman pyyhkäisi toisinaan heidän kasvoiltansa viileä tuulenhenki, joka kierteli eteenpäin rantamaan notkoja pitkin.
»Luulenpa», virkkoi Stephen, »että mies, joka ei itse osaa istua satulassa eikä auttaa toista siihen nousemaan, tuntuu hyödyttömältä ja haitalliselta; mutta minä opettelen kaiken tuon teidän tähtenne, miss Swancourt, tosiaankin sen teen.»
»Teidän harvinaisia ominaisuuksianne», lausui Elfride opettavaan sävyyn, kuten sopiikin ratsastavan naishenkilön tietämättömälle jalankävijälle, »on se, että eräitä asioita koskeviin hyviin tietoihinne liittyy eräitä toisia koskeva täydellinen tietämättömyys.»
Stephen loi häneen vakavan silmäyksen.
»Nähkääs», sanoi hän, »maailmassa on niin paljon muuta opittavaa, etten ole huolinut hankkia itselleni tuota taidon palasta. Minä ajattelin sen olevan itselleni hyödyttömän; mutta nyt en enää niin ajattele. Minä opettelen ratsastamaan ja mitä siihen kuuluu, koska niin ollen pidätte minusta enemmän. Pidättekö minusta nyt paljon vähemmän?»
Elfride silmäili häntä syrjäkatsein vaipuneena kriitillisiin mietteisiin, joihin vastasi toisen hellä silmäys.
»Olenko minä mielestänne La Belle Dame sans merci?» aloitti Elfride äkkiä vastaamatta hänen kysymykseensä. Ajatelkaahan, mr Smith, että lausuisitte:
»Ma nostin hänet satulaan ja muuta mitään nähnyt en; kun puoleeni hän kumartui tenhoisan laulun laulaen; hän löysi juuret makeat ja mannan villin hunajan,»
»Ja siinä kaikki, mitä hän teki.»
»Ei, ei», virkkoi nuori mies hiljakseen ja yhä enemmän punastuen.
»Ja oudoin kielin lausui näin:
Sua rakastan.»
»Ei ollenkaan», puuttui Elfride nopeasti puheeseen. »Nähkääs, kuinka minä osaan ratsastaa täyttä laukkaa. No, Pansy, matkaan!» Elfride läksi, ja Stephen näki hänen heleän hahmonsa pienenevän linnun kokoiseksi hänen edetessään — ja hiuksien liehuessa.
Stephen asteli samaan suuntaan eikä voinut pitkään aikaan nähdä merkkiäkään hänen palaamisestansa. Tympeänä kuin kukka vailla aurinkoa hän istuutui kivelle tien viereen, ja neljännestuntiin ei kuulunut eikä näkynyt ratsua enempää kuin ratsastajaakaan. Sitten Elfride ja Pansy ilmaantuivat kukkulan laelle sievää vauhtia.
»Saimmepa oivan laukan!» virkkoi Elfride, kasvot punaisina ja silmät säteillen. Hän käänsi hevosen, Stephen nousi, ja matkaa jatkettiin.
»No, mitä sanottekaan minulle pitkän poissaoloni jälkeen, mr Smith?»
»Muistatteko erään kysymyksen, johon ette voinut tarkoin vastata eilen illalla? Minä kysyin, merkitsinkö teille enemmän kuin kukaan muu», sanoi Stephen.
»Minä en voi vastata siihen kunnolla nytkään.»
»Miksi ette voi?»
»Koska en tiedä, olenko minä teille merkittävämpi kuin kukaan muu.»
»Tietysti olette!» huudahti Stephen, äänessä mitä hartaimman arvossapidon ilme, ja kääntyi katsomaan häntä silmiin.
»Silmä silmää vasten», virkkoi hän leikkisästi; ja Elfride totteli punastuen: katsoi puolestaan häntä suoraan silmiin.
»Ja miksi ei huuli huulta vasten?» jatkoi Stephen uskaliaasta
»Eipä suinkaan. Saattaisi joku nähdä, ja se olisi minun surmani. Voitte suudella kättäni, jos haluatte.»
Stephenin katse ilmaisi, ettei käsineen, vieläpä ratsastuskäsineen suuteleminen ollut niissä oloissa mikään suuri nautinto.
»Olkoonpa menneeksi; minä riisun käsineeni. Eikö käteni ole siro ja valkoinen? Ah, te ette halua sitä suudella ettekä saakaan nyt!»
»Ellen sitä tee, niin enpä tahdo suudella enää milloinkaan, te ankara Elfride! Te tiedätte, että minä pidän teitä suuremmassa arvossa kuin voin sanoin lausua — että olette minun kuningattareni. Minä voisin kuolla teidän tähtenne, Elfride!»
Nopea puna levisi jälleen Elfriden poskiin, ja hän silmäili Stepheniä mietteissään. Kuinka ylväs tuo tuokio olikaan Elfridelle! Ensi kerran eläessään hän vallitsi ehdottomasti erästä ihmissydäntä.
Stephen kävi salaa hänen käteensä.
»Ei, minä en tahdo, en tahdo!» virkkoi Elfride jurosti. «Ja te ette saa minua yllättää.»
Seurasi hellityn käden ehdotonta omistusta koskeva lievä kiista, joka ilmaisi pikemmin pojan ja tytön rajuutta kuin miehen ja naisen arvokkuutta. Sitten Pansy kävi levottomaksi. Elfride paneutui omaan asenteeseen ja muisti, mitä hänelle kuului.
»Te saatte minut käyttäytymään ikävällä tavalla!» huudahti hän, äänen ilmaisematta nimenomaisesti iloa enempää kuin ärtymystäkään, mutta vähän kumpaakin. »Minun ei olisi pitänyt suostua sellaiseen mellakkaan! Me olemme liian iäkkäät sellaiseen leikkiin.»
»Toivottavasti ette pidä minua liian — liian kärkkyvänä miehenä», virkkoi hän katuvaisena, tietäen menettäneensä hieman arvokkuuttansa.
»Te olette liian tutunomainen, ja minä en voi sitä sietää, Kun ottaa huomioon, kuinka vähän aikaa olemme tunteneet toisemme, mr Smith, te uskallatte liikoja. Te ajattelette, että minä olen maalaistyttö, jota sopii kohdella, miten hyväksi näkee!»
»Minä vakuutan teille, miss Swancourt, ettei mielessäni ollut vilpin häivääkään. Minä tahdoin painaa sievän, vakavan suutelon käteenne; siinä kaikki.»
»Ei, tuo on jälleen liehakoimista! Ja te ette saa katsoa minua silmiin tuolla tavalla», virkkoi Elfride pudistaen päätänsä ja kiiruhtaen muutamia askelia edelle. Niin hän ohjasi kulkua halki vainioiden kohti rantakallioita. Vainioiden rajalla, lähellä meren rantaa hän sanoi haluavansa nousta satulasta. Hevonen kiinnitettiin, ja molemmat nuoret lähtivät kulkemaan epäsäännöllistä polkua, joka lopulta päättyi kalliotasanteeseen meren ja korkeimman huipun keskivaiheilla. Etäällä heidän aitansa ja edessänsä lepäsi valtameren ankara ulappa; yksinäisten karien vaiheilla leijailivat valkoiset, kirkuvat lokit alinomaa näyttäen aikovan laskeutua istumaan, mutta aina jatkaen lentoansa. Molemmin puolin kohosivat rantakallioiden karut ja myrskyn-murentelemat ääriviivat. Nuorukaisen ja neitosen takana oli houkutteleva, luonnon muodostama komero, johon sopi pari-kolme henkilöä. Elfride istuutui, ja Stephen istuutui hänen viereensä.
»Pelkäänpä, ettei ole oikein soveliasta tämäkään», virkkoi Elfride puolittain kysyvästi. »Emmehän ole vielä tunteneet toisiamme riittävän kauan näin menetelläksemme, emmehän!»
»Olemme kyllä», vastasi Stephen päättävästi, »aivan riittävän kauan.»
»Kuinka sen tiedätte?»
»Tuttavuutemme riittävyyden tai riittämättömyyden määrää tuokioittemme sykähtely eikä suinkaan ajan pituus.»
»Niin, niinpä kyllä. Mutta toivoisinpa isän aavistavan tai tietävän, kuinka vallan uudella tavalla menettelen. Hän ei ajattelekaan mitään sellaista.»
»Rakkahin Elfie, toivoisinpa, että olisimme naimisissa! Tiedän kyllä, että on väärin niin sanoa, ennenkuin minut paremmin tunnette, mutta sittenkin toivon, että olisi niin laita. Rakastatko minua syvästi, sydämestäsi?»
»En!» kuiskasi Elfride.
Tuon ilmeisen kiellon kuultuansa Stephen käänsi päättävästi kasvonsa toisaalle ja painui uhkaavan vaitiolon valtoihin. Ainoat hänen mielenkiintoansa herättävät oliot näyttivät olevan ne muutamat kymmenet merilinnut, jotka kaartelivat etäällä ilmassa.
»Minä en aikonut teitä kerrassaan torjua», sopersi Elfride hieman säikähtyneenä. Havaitessaan toisen yhä vaikenevan hän lisäsi pelokkaammin: »Jos sanotte sen vielä kerran, niin minä kenties en ole ihan — ihan niin itsepäinen — jos — jos ette halua minun olevan.»
»Elfride, rakas Elfride!» huudahti Stephen suudellen häntä.
Se oli Elfriden ensimmäinen suutelo. Hän oli kömpelö ja tottumaton, vastusteli — ei antautunut. Ei ollut kysymystäkään niistä näennäisistä yrityksistä vapautua pyydyksestä, jotka vain johtavat ahtaampaan sokkeloon, ei mitään lopullista vastaanottavaisuutta, ei olkapään painumista olkapäähän, käden käteen, kasvojen kasvoihin ja huulien asettumista oikeaan kohtaan ratkaisevana tuokiona kaikesta kylmäkiskoisuudesta huolimatta. Puuttuipa vielä se siro, joskin näennäisesti satunnainen asentoon vaipuminen, jonka monet ovat havainneet ratkaisun enteenä ja lemmittyä vieläkin suloisemmaksi muovaavana seikkana. Miksi tuo kaikki puuttui? Siitä syystä, ettei ollut kokemusta. Naisen täytyy suudella monet kerrat ennenkuin hän suutelee hyvin.
Huulten harjoittaminen näitä lemmentervehdyksiä varten noudattaa todellisuudessa niitä periaatteita, joita silmänkääntäjät ovat kehitelleet »kortin ajamista» koskevissa esityksissään. Kortti on vaihdettava sievästi, huomaamatta, pistettävä alle ja tarjottava vasta sinä silmänräpäyksenä, jolloin mitään aavistamattoman henkilön käsi ehtii korttikasaa tavoittamaan. »Ajaminen» on toimitettava niin vaatimattomasti ja kuitenkin niin pakottavasta että pilan esineenä oleva henkilö tosiaankin luulee valitsevansa, vaikka hänelle työnnetään käteen.
Sellaisia helpotuksia ei nyt ollut olemassa, ja Stephen oli siitä tietoinen. Aluksi hän tuokion ajan pahoitteli sitä, että suutelon pilasi hänen vastustelunsa, mutta sitten hän ilokseen havaitsi, että hänen kömpelyytensä oli hänen sulonsa.
»Pidätkö siis minusta ja rakastatko minua?» kysyi Stephen.
»Pidän kyllä.»
»Paljonkin?»
»Niin.»
»Ja enkö saa kysyä, tahdotko odottaa minua ja tulla kerran vaimokseni?»
»Miksikä en?» virkkoi hän viattomasti.
»On olemassa eräs este, rakas Elfride.»
»Ei minun tietääkseni.»
»Otaksuhan, että minuun liittyy jotakin, mikä tekee sinulle melkeinpä mahdottomaksi suostua tulemaan vaimokseni tai isällesi sopeutua sellaiseen ajatukseen.»
»Mikään ei voi saada minua luopumaan rakkaudestani; sinun luonteessasi ei voi olla minkäänlaista virhettä. Minä tiedän, että se on puhdas ja jalo, ja kuinka voisinkaan niinmuodoin olla sinulle kylmäkiskoinen?»
»Eikö siis mikään muu ole meihin vaikuttava — eikö mikään minusta itsestäni riippumaton seikka määrää minuun kohdistuvia tunteitasi, Elfie?»
»Ei mikään», virkkoi hän helpotuksesta huoahtaen. »Siinäkö kaikki?
Ulkonaiset seikat? Mitäpä minä niistä?»
»Sinä voit tuskin asiaa arvostella, rakkaani, ennenkuin kuulet, mistä on kysymys. Jätetään asia, kunnes palaamme kotiin. Minä luotan sinuun, mutta en voi olla hilpeä.»
»Rakkaus on uusi ja tuore meille kuin kasteinen nurmi, ja me olemme yhdessä. Rakastavaisten maailmassa se merkitsee paljon. Stephen, minä luulen arvaavani välisemme eron — kenties miesten ja naisten välisen eron yleensäkin. Minä olen tyytyväinen voidessani rakentaa onneani jollekin sattumalta tarjoutuvalle läheiselle perustalle; sinä tahdot muovata koko maailman onnesi mukaiseksi.»
»Elfride, sinä lausut toisinaan sellaista, mikä saa sinut viisi vuotta vanhemmaksi itseäsi tai minuakin. Tuo huomautuksesi kuuluu siihen lajiin. Minä en voisi ajatella niin vanhasti, yritinpä miten tahansa… Ja eikö kukaan rakastaja ole sinua ennen suudellut?»
»Ei kukaan.»
»Minä tiesin sen; sinä olit niin tottumaton. Sinä ratsastat hyvin, mutta et osaa ollenkaan sievästi suudella, ja ystäväni Knight sanoi kerran, että se on naisessa erinomainen puutos.»
»Tulehan nyt; minun täytyy nousta jälleen satulaan, muuten emme ehdi kotiin päivällisajaksi.» He palasivat Pansyn luo. »Enpä usko painoani nuoren miehen epävakaisen kämmenen varaan», jatkoi hän hilpeästi, »vaan käytän mieluummin portinpieltä tukikohtana. Kas niin — nyt olen jälleen oma itseni.»
He lähtivät kotiinpäin samassa hitaassa tahdissa.
Elfriden hilpeys sai Stephenin luopumaan mietteliäisyydestänsä, ja molemmat unohtivat kaiken muun paitsi hetken tuntojansa.
»Minkätähden sinä aloit minua rakastaa?» kysyi Elfride kauan katseellansa seurailtuansa lentävää lintua.
»En tiedä», vastasi Stephen vitkaan.
»Varmasti tiedät», tutkaili Elfride.
»Kenties silmiesi vuoksi.»
»Mitäpä niistä? Älähän kiusaa minua huolettomalla vastauksella. Mitäpä silmistäni?»
»Oh, ei mitään mainitsemisen arvoista. Ne ovat vain hyvät, en osaa muuta sanoa.»
»Kuulehan, Stephen, minä en pidä sellaisesta. Minkätähden aloit minua rakastaa?»
»Kenties sinun suusi vuoksi?»
»Mitäpä minun suustani?»
»Minä ajattelin, että suu on kylläkin mukiinmenevä —»
»Se ei ole kovinkaan lohdullista.»
»Siinä sievä jurotus ja suloiset huulet; mutta oikeastaan ei sen enempää kuin kenellä muulla tahansa.»
»Älähän huoli keksiä kaikenlaista joutavaa, rakas Stephen. Sano kerrankin: minkä-tähden-aloit-minua-rakastaa?»
»Kenties niskasi ja hiustesi vuoksi, mutta en ole kumminkaan varma siitä. Tai kenties joutilaan veresi vuoksi, joka vain vaelteli pois poskistasi ja jälleen takaisin; mutta enhän ole varma. Tai kättesi ja käsivarsiesi vuoksi, koska ne saattoivat varjoon kaikki muut kädet ja käsivarret, tai jalkojesi vuoksi, jotka karkeloivat hameesi helman alla kuin pienet hiiret; tai kielesi vuoksi, joka soi niin herkän heleästi. Mutta enhän ole ollenkaan varma.»
»Kaikki tuo on helposti sanottu; mutta enpä välitä rakkaudestasi, jos se vain tuolla tavoin minua latteasti kuvailee eikä ole ollenkaan varma ja järkeilee jaarittelee. Mutta mitä tunsitkaan, Stephen» (samalla Elfride salaa nauraen loi häneen hilpeän katseen), »kun sanoit itseksesi 'Minä varmaankin alan rakastaa tuota naista’?»
»Minä en ole milloinkaan niin sanonut.»
»Tai kun sanoit itseksesi: 'Minä en milloinkaan tule rakastamaan tuota naista’?»
»En ole sanonut niinkään.»
»Niinpä sanoit: 'Luulenpa, että minun on rakastaminen tuota naista’?»
»Enkä sanonut.»
»Mitä sitten?»
»Se oli jotakin paljoa epämääräisempää — ei mitään niin nimenomaista.»
»Sanohan minulle, sano, sano!»
»Ajattelin, ettei ollut lupa sinua ajatella, jos oikein sinua rakastin.»
»Ah, tuota en ymmärrä. Sinusta ei saa selkoa. Ja minä en kysy sinulta enää milloinkaan — en milloinkaan — en kysy, minkätähden syvimmässä sydämessäsi aloit minua rakastaa.»
»Suloinen ahdistaja, mitäpä siitä hyötyä? Kaiken pohjalla on lopulta tämä yksinkertainen asia: että oli aika, jolloin minä en ollut sinua vielä nähnyt ja jolloin en sinua rakastanut; että sitten sinut näin ja aloin sinua rakastaa. Riittääkö se?»
»Riittää; minä koetan saada sen riittämään… Minä luulen tietäväni, minkätähden sinua rakastin. Sinä olet kaunis, tietysti; mutta minä en sitä ajatellut. Syynä oli se, että sinä olet niin oppivainen ja kiltti.»
»Eivätpä nuo oikeastaan ole ominaisuuksia, joiden vuoksi miestä sopii rakastaa», virkkoi Stephen, äänessä hieman tyytymätön itsekritiikin sävy. »Mutta olkoonpa menneeksi. Kun ehdimme kotiin, niin minun täytyy pyytää isääsi sallimaan meidän kohta kihlautua. Kihlausaika tulee olemaan pitkä.»
»Minun mielestäni olisi parempi… Stephen, älä huoli puhua siitä ennenkuin huomenna.»
»Miksi?»
»Näetkös, jos hän vastustaisi — minä en usko hänen sitä tekevän; mutta jos hän kumminkin vastustaisi — niin meillä on tietämättömyydessämme yksi onnen päivä enemmän… Mitä mietteitä nyt haudotkaan?»