SINIPARRAN SEITSEMÄN VAIMOA

Kirj.

Anatole France

Ranskankielestä suomentanut L. Onerva

Helsingissä, Kustannusliike Minerva Oy, 1920.

Suomalainen Kirjapaino Oy, Hämeenlinna.

SISÄLLYS:

 Siniparran seitsemän vaimoa
 Suuren ja Pyhän Nikolauksen ihmetyö

SINIPARRAN SEITSEMÄN VAIMOA

Luotettavien todistuskappaletten mukaan

I.

Siitä kuuluisasta henkilöstä, jota kansa tavallisesti nimittää Siniparraksi, on olemassa mitä erilaisimpia, eriskummallisimpia ja valheellisimpia käsityskantoja. Vähimmin puolustettavissa lienee sentään se kanta, joka väittää, että tämä aatelismies olisi ollut olennoitu aurinko. Tätä mielipidettä kannatti lämpimästi noin neljäkymmentä vuotta sitten muuan vertailevan jumaluustieteen suunta. Se opetti, että Siniparran seitsemän vaimoa olivat aamuruskoja ja hänen molemmat lankonsa ilta- ja aamuhämäriä vastaten tavallaan Dioskureja, jotka vapauttivat Theseuksen ryöstämän Helenan. Niille, jotka mahdollisesti olisivat taipuvaisia uskomaan tätä, on hyvä johdattaa mieleen, että muuan oppinut kirjastonhoitaja Agenista, Jean-Baptiste Pérès, todisti v. 1817 erittäin uskottavasti, että Napoleoniakaan ei ollut koskaan ollut ja että koko tarina tästä muka niin suuresta sotapäälliköstä oli pelkkä aurinkomyytti. Mutta kaikkein kekseliäimpienkin älyn leikittelyjen uhalla emme kernaasti voi epäillä, etteivätkö Siniparta ja Napoleon todella olisi kerran eläneet.

Erään toisen olettamuksen mukaan, joka ei ole sen paremmin perusteltu, olisi Siniparta sama henkilö kuin se marsalkka de Rais, joka oikeuden tuomitsemana kärsi kuolemanrangaistuksen Nantesin sillalla 26 p:nä lokak. v. 1440. Ryhtymättä tässä hra Salomon Reinachin kanssa tutkistelemaan, oliko tuo samainen marsalkka tosiaankin tehnyt kaikki ne rikokset, joihin hänet tuomittiin syypääksi, vai eivätkö kenties hänen rikkautensa, joita muuan ahne ruhtinas himoitsi, olleet osaltaan jouduttamassa hänen perikatoaan, on kuitenkin ilmeistä, ettei mikään hänen elämänkulussaan muistuta Siniparran tarinaa, joten heitä ei siis voi sekoittaa yhteen eikä tehdä heistä samaa henkilöä.

Charles Perrault, jolla on se ansio, että hän v. 1660 kirjoitti ensimäisen elämäkerran tästä ritarista, joka oli siitä merkillinen, että hän oli ottanut itselleen seitsemän vaimoa, teki hänestä täydellisen konnan ja maailman julmimman ihmisen. Mutta olkoon meidän sallittu epäillä, ellei juuri hänen rehellisiä tarkoitusperiään, niin ainakin hänen tiedonantojensa luotettavaisuutta. Hänellä on saattanut olla ennakkoluuloja kuvaamaansa henkilöä kohtaan. Hän ei olisi ensimäinen historioitsija tai runoilija, jota on huvittanut tehdä kuvauksensa todellisuutta synkemmiksi. Jos olemme saaneet Tituksesta, mikäli tuntuu, sangen ihannoidun muotokuvan, niin näyttää Tacitus sensijaan liiaksi mustanneen Tiberiusta. Macbeth, jonka taru ja Shakespeare ovat kuormittaneet rikoksilla, oli todellisuudessa oikeamielinen ja viisas kuningas. Hän ei lainkaan murhannut kavalasti vanhaa kuningas Duncania. Duncan kaatui jo aivan nuorella ijällään eräässä suuressa taistelussa ja hänet löydettiin seuraavana päivänä kuolleena eräästä paikasta, jota nimitettiin Asesepän Myymäläksi. Tämä kuningas oli saattanut hengiltä useita Gruchnon, Macbethin vaimon sukulaisia. Viimeksimainitun hallitsijan aikana tuli Skotlanti varakkaaksi ja onnelliseksi; hän edisti kauppaa ja häntä pidettiin porvarien suojelijana, kaupunkien todellisena kuninkaana. Klaanien aatelisto ei voinut antaa hänelle anteeksi sitä, että hän oli voittanut Duncanin, eikä myöskään sitä, että hän suojeli käsityöläisiä: se surmautti hänet ja häpäisi hänen muistonsa. Kuolemansa jälkeen tuo hyvä kuningas Macbeth tuli tunnetuksi ainoastaan vihamiestensä kertomusten kautta. Shakespearen nero vakiinnutti heidän valheensa ihmiskunnan tietoisuuteen.

Jo kauan aikaa olin epäillyt, että Siniparta oli samanlaisen onnettoman kohtalon uhri. Kaikki se, mitä minä hänen elämänvaiheistaan näin kerrotuksi, ei vähintäkään vakuuttanut minua eikä tyydyttänyt sitä johdonmukaisuuden ja selvyyden tarvetta, joka minua lakkaamatta kalvaa. Lähemmin asiaa ajateltuani keksin niissä voittamattomia ristiriitaisuuksia. Minulle koetettiin aivan liiaksi paljon uskotella tuon miehen julmuutta, jotta en olisi ruvennut sitä epäilemään.

Nämä aavistukseni eivät pettäneetkään. Tämä vaistomainen selvänäköisyyteni, joka johtui eräänlaisesta ihmisluonnon tuntemuksesta, oli piankin muuttuva eittämättömiin todistuskappaleihin perustuvaksi varmuudeksi. Erään kivenhakkaajan luota Saint-Jean-des Boisssa löysin erinäisiä Sinipartaa koskevia papereita, muun muassa hänen tiliensä pääkirjan ja erään nimettömän valituskirjelmän hänen murhaajiaan vastaan, jota syytelmää syistä, joita en tunne, ei koskaan oltu julkisuudessa esitetty. Nämä asiakirjat vakaannuttivat minua siinä uskossa, että hän oli hyvä ja onneton ja että hänen muistonsa joutui häpeään vain halpamaisten panettelujen vuoksi. Siitä asti olen pitänyt suorastaan velvollisuutenani kertoa hänen tarinansa sellaisena kuin se todellisuudessa oli kuvittelematta lainkaan sellaisen hankkeen saavuttavan menestystä. Tämä tahratun maineen puhdistamis-yritys on säädetty, sen tiedän, joutumaan hiljaisuuteen ja unohdukseen. Mitä mahtaa kylmä ja alaston totuus valheen säkenöiviä lumoja vastaan?

II.

Vuoden 1650:n paikkeilla asusti maatilallaan Compiègnen ja Pierrefondsin välillä rikas aatelismies nimeltä Bernard de Montragoux, jonka esi-isät olivat olleet valtakunnan korkeimmissa viroissa, mutta hän eleli kaukana hovista, siinä hiljaisessa huomaamattomuudessa, joka siihen aikaan verhosi kaiken, mihin ei kuninkaan katse yltänyt. Hänen Les Guillettes-nimisessä linnassaan oli vaikka kuinka paljon kallisarvoisia huonekaluja, kulta- ja hopea-astioita, seinäverhoja ja korukirjailuja, joita hän säilytti lukituissa varastohuoneissa. Kuitenkaan ei hän piiloitellut aarteitaan siitä syystä, että olisi pelännyt niiden käytännössä kuluvan; hän oli päinvastoin hyvinkin runsaskätinen ja antelias. Mutta siihen aikaan oli tavallista, että maaseudun aatelisherrat viettivät hyvin yksinkertaista elämää, söivät palvelusväkensä kanssa samassa pöydässä ja pyörivät pyhäpäivisin tanssissa kylän tyttöjen kanssa. Kuitenkin he erinäisissä tilaisuuksissa panivat toimeen muhkeita juhlia, jotka kokonaan poikkesivat arkielämän vaatimattomuudesta. Sitä varten täytyi heillä olla varastossa paljon kauniita huonekaluja ja kauniita seinäverhoja. Näin oli laita myös herra de Montragoux'n.

Hänen goottilaiseen aikaan rakennettu linnansa kantoi ajan karua leimaa. Ulkoapäin se näytti hyvinkin epäystävälliseltä ja kolkolta suurine tornintynkineen, jotka kuningas Ludvig-vainajan aikaisissa mellakoissa oli sellaisiksi rikottu. Sisältäpäin se näytti hauskemmalta. Huoneet oli koristettu italialaiseen tapaan, samoin alakerran suuri juhlakäytävä, joka ali täynnä kohokuvaveistoksia, maalauksia ja kultauksia.

Tämän käytävän toisessa päässä oli huone, jota tavallisesti nimitettiin "pikku kammioksi." Se on ainoa nimitys, jota Charles Perrault siitä käyttää. Ei haita tietää, että sitä nimitettiin myös onnettomien prinsessojen kammioksi, sentähden että muuan firenzeläinen maalari oli kuvaillut sen seinille eräitä murheellisia tarinoita: Dirken, Auringon tyttären, jonka Antiopen pojat ovat sitoneet härän sarviin; Nioben, joka Sipylen vuorella itkee jumalaisten nuolien lävistämiä lapsiaan; Prokriksen, joka odottaa rintaansa Cephaloksen keihästä. Nämä kuvat vaikuttivat aivan eläviltä ja porfyyrilaatat, joilla huoneen lattia oli kivitetty, näyttivät punoittavan noiden onnettomien naisten verestä. Eräs kammion ikkunoista avautui linnankaivantoon, jossa ei ollut yhtään vettä.

Tallirakennukset, jotka sijaitsivat vähän matkan päässä linnasta, muodostivat komean rykelmän. Niissä oli pilttuita kuudellekymmenelle hevoselle ja vajoja kahdelletoista kullatulle vaunulle. Mutta Les Guillettesin pääviehätyksenä olivat kuitenkin sen kanavat ja metsät, jotka laajalti ympäröivät hovia, tarjoten tilaisuuden kalastuksen ja metsästyksen huveihin.

Useimmat seudun asukkaista eivät tunteneet herra de Montragoux'ta muulla kuin Siniparran nimellä. Totta tosiaankin, hänen partansa oli sininen, mutta se oli sininen vain siksi, että se oli musta, ja ainoastaan sentähden että se oli musta, oli se sininen. Ei tule kuvitella herra de Montragoux'ta minkään sellaisen hirvittävän kolmipäisen Typhonin kaltaiseksi, jollaisen esimerkiksi voi nähdä Ateenassa nauravan kolmeen indigoväriseen partaansa. Me pääsemme paljon lähemmäksi totuutta, jos vertaamme Les Guillettesin herraa joihinkin tuollaisiin näyttelijöihin tai pappeihin, joiden vasta-ajetut posket vivahtavat siniseen. Herra de Montragoux ei käyttänyt suippokärkistä partaa niinkuin hänen iso isänsä kuningas Henrik II:n hovissa; ei myöskään viuhkapartaa kuten hänen vaarinsa isoisä, joka kaatui Marignanon taistelussa. Samoin kuin hra de Turennellä oli hänelläkin vain viikset ja leukaparta; hänen poskensa kuulsivat siniseltä; mutta sanottakoon siitä mitä tahansa, niin ei se laisinkaan rumentanut tuota kunnon ritaria eikä pelottanut ketään. Hän vaikutti sen kautta ainoastaan miehekkäämmältä ja jos se tekikin hänet vähän jylhän näköiseksi, niin eivät naiset häntä suinkaan sen vuoksi vihanneet. Bernard de Montragoux oli hyvin kaunis mies, kookas, leveäolkainen, roteva ja rehevä, vaikkakin maalaismallinen ja paremmin kotonaan metsissä kuin kaduilla ja salongeissa. Tosin hän ei kuitenkaan miellyttänyt naisia siinä määrin kuin täten rakennetun, rikkaan miehen olisi luullut tekevän. Siihen oli syynä hänen ujoutensa, se juuri, eikä hänen partansa. Hän tunsi naisiin nähden vastustamatonta vetovoimaa ja samalla voittamatonta pelkoa. Hän pelkäsi heitä yhtä paljon kuin rakasti. Siinä kaikkien hänen vastoinkäymistensä pohjimmainen syy ja alkujuuri. Nähdessään jonkun naisen ensimäistä kertaa, olisi hän mieluummin kuollut kuin voinut sanoa hänelle ainoatakaan sanaa, ja oli tämä nainen hänelle kuinka mieluinen tahansa, vaikeni hän hänen edessään kuin muuri; hänen tunteistaan puhuivat ainoastaan hänen silmänsä, joilla hän mulkoili vallan kauhistavasti. Tämä ujous teki hänet alttiiksi monenlaisille ikävyyksille, pääasiallisesti siksi, että se esti häntä solmimasta kunniallista liittoa vaatimattomien ja säädyllisten naisten kanssa ja heitti hänet aseettomana uhrina kaikkein rohkeimpien ja yritteliäimpien saaliiksi. Siitä koitui hänen elämänsä onnettomuus.

Jo varhain oli hän jäänyt orvoksi, ja työnnettyään noilla häveliäisyyden ja kauhun tunteilla, joita hän ei kyennyt voittamaan, pois luotaan ne edulliset ja sangen arvokkaat avioliittomahdollisuudet, mitä hänelle oli tarjoutunut, nai hän erään neiti Colette Passagen, joka hiljattain oli asettunut asumaan seudulle ansaittuaan jonkun verran rahaa valtakunnan kylissä ja kaupungeissa karhua tanssittamalla. Hän rakasti tätä kaikella kyvyllään ja voimallaan. Ja ollaksemme oikeudenmukaisia, täytyy meidän myöntää, että Colettella oli millä miellyttää, tuollainen kuin oli roteva ja hyllyvärintainen; hipiäkin oli hänellä vielä jotensakin tuores, vaikkakin ulkoilmassa ahavoitunut. Ylhäisen naisen asema tuotti hänelle ensin suurta hämmästystä ja iloa; hänen sydäntään, joka ei ollut paha, liikutti noin korkeassa arvossa olevan ja noin muhkearakenteisen aviomiehen hyvyys, tämä kun oli alamaisin kaikista palvelijoista ja rakastunein kaikista rakastajista. Mutta muutaman kuukauden kuluttua hänelle tuli ikävä, kun hän ei enää saanut kierrellä maailmaa. Keskellä rikkauksia, rakkauden ja huolenpidon hemmoittelemana, hänen ainoa ilonsa oli mennä tapaamaan entisen metsäläiselämänsä toveria kellariin, jossa se virui ketju kaulassa ja rengas turvassa, ja suudella sitä itkien otsalle. Nähdessään hänet allapäin, tuli hra de Montragoux itsekin surulliseksi, ja hänen murheensa vain pahensi hänen elämäntoverinsa apeaa mieltä. Se huomaavaisuus ja kohteliaisuus, jota hän tuhlasi tälle, koski vaimoparan sydämeen. Eräänä aamuna herätessään hra de Montragoux ei löytänytkään Colettea viereltään. Hän etsi häntä turhaan kaikkialta linnasta. Onnettomain prinsessojen kammion ovi oli auki. Siitä oli hän livistänyt vapauteen karhuilleen. Siniparran tuskaa oli vaikea nähdä. Huolimatta niistä lukemattomista sanansaattajista, joita oli lähetetty häntä etsimään, ei sen koommin kuultu mitään Colette Passagesta.

Hra de Montragoux suri häntä vielä silloinkin, kun hän eräässä Les Guillettesin juhlassa sattui tanssimaan Jeanne de La Clochen, Compiègnen tuomarin tyttären kanssa, johon hänen sydämensä syttyi. Hän pyysi hänen kättään ja saikin sen sillä siunaamalla hetkellä. Jeanne piti viinistä ja joi sitä ylenpalttisen paljon. Tämä himo kasvoi hänessä siinä määrin, että muutaman kuukauden kuluttua hän oli pullea kuin viinileilin kupu. Pahinta oli se, että tämä viinisäkki, tultuaan raivoihinsa, kieri lakkaamatta pitkin saleja ja portaita huutaen, kiroten, nikotellen ja sylkien suustaan herjauksia ja viiniä kaiken yli mitä eteen sattui. Hra de Montragoux oli vihasta ja kauhusta tyrmistynyt. Mutta sitten hän keräsi rohkeutensa ja yritti yhtä paljon kovuudella kuin kärsivällisyydellä parantaa puolisoaan tuosta niin epämiellyttävästä paheesta. Rukouksia, nuhteita, nöyriä pyyntöjä, uhkauksia, kaikkia keinoja hän käytti. Mikään ei auttanut. Hän kielsi häneltä kellarinsa viinit; vaimo hankki niitä itselleen muualta ja sellaisia, joista hän päihtyi vielä kamalammin.

Riistääkseen häneltä halun lempijuomaansa, hra de Montragoux pani kissanminttua hänen pulloihinsa. Jeanne luuli, että hän aikoi myrkyttää hänet, hyökkäsi hänen kimppuunsa ja upotti kyökkiveitsen kolme tuumaa syvältä hänen vatsaansa. Hra de Montragoux oli vähällä kuolla, mutta säilytti silti täydelleen tavallisen lempeytensä. "Hän on, sanoi hän, enemmän surkuteltava kuin moitittava." Muuanna päivänä, kun oli unohdettu sulkea onnettomien prinsessojen kammion ovi, meni Jeanne de La Cloche sinne aivan sekapäisenä, kuten tavallisesti, ja nähdessään seinillä nuo maalatut hahmot tuskaisissa asennoissa ja henkitoreissaan, luuli hän niitä todellisiksi naisiksi ja pakeni kauhuissaan suin päin metsään kirkuen: murhaa! Kuullessaan miten Siniparta huusi häntä ja juoksi hänen jälessään hän heittäytyi kanavaan ja hukkui sinne. Uskomatonta, mutta totta, hänen puolisonsa suri tätäkin kuolemaa, niin sääliväinen sydän hänellä oli.

Kuusi viikkoa tuon tapaturman jälkeen hän otti pitemmittä mutkitta aviokseen Gigonnen, arentimiehensä Traignelin tyttären. Hän kulki puukengissä ja tuoksui sipulilta. Hän oli muuten kaunis tyttö, paitsi että hän katsoi toisella silmällään kieroon ja ontui toiselta jalaltaan. Heti naimisiin päästyään tuli tämä entinen hanhipaimenetar mielettömän kunnianhimoiseksi eikä enää uneksinut muusta kuin uusista arvoista ja uusista komeuksista. Hänen mielestään eivät hänen koruompelein somistetut pukunsa enää olleet kyllin kallisarvoisia, hänen helmiset kaulakäätynsä enää kyllin hienoja, hänen rubiininsa kyllin suuria, hänen vaununsa kyllin kullattuja, hänen lammikkonsa, metsänsä, maansa kyllin laajoja. Siniparta, joka ei milloinkaan ollut tuntenut kunnianhimoa, kärsi puolisonsa pöyhkeilevästä mielenlaadusta, ja kun hän ei viattomuudessaan tiennyt, oliko parempi ajatella ylvästelevästi kuten tämä tai vaatimattomasti kuten hän itse, syytti hän melkein itseään jonkinlaisesta luonteen latteudesta, joka oli hänen elämäntoverinsa ylhäisten mielitekojen vastuksena; ja täynnä epävarmuutta hän milloin kehoitti tätä kohtuullisesti nautiskelemaan tämän maaliman antimista, milloin taas kiihoitti itseään ajamaan takaa kultaa ja kunniaa aivan mielettömyyksien rajoille. Hän oli järkevä, mutta aviollinen rakkaus voitti hänessä järkevyyden. Gigonne ei enää ajatellut muuta kuin saada esiintyä ylhäisten parissa, tulla kutsutuksi hoviin ja päästä kuninkaan rakastajattareksi. Kun eivät nämä halut voineet toteutua, kuivui hän kokoon harmista, sai keltataudin, johon hän kuoli. Siniparta rakennutti hänelle itkien ja huokaillen mahtavan hautapatsaan.

Näin yhtämittaisten kotoisten vastoinkäymisten murtamana ei tuo kelpo ritari kenties enää olisi ollenkaan valinnut itselleen uutta puolisoa, mutta hänet itsensä valittiin ja sen teki neiti Blanche de Gibeaumex, erään yksikorvaisen ratsuväkiupseerin tytär; toisen korvansa väitti tämä menettäneensä kuninkaan palveluksessa. Blanche oli hyvin älykäs ja hän käytti tätä älyään pettääkseen miestään. Hän petti häntä kaikkien seudun aatelismiesten kanssa. Ja hän teki sen niin taitavasti, että hän saattoi harjoittaa uskottomuutta itse linnassakin ja yksinpä aivan miehensä silmien alla, ilman että tämä huomasi mitään. Sinipartaraukka aavisteli kyllä jotakin, mutta ei tiennyt mitä. Onnettomuudekseen Blanche, joka käytti kaikki taitonsa pettääkseen aviomiestään, ei ollut yhtä ovela pettämään rakastajiaan, tarkoitan, salaamaan sitä, että hän petti heitä toinen toistensa kanssa. Eräänä päivänä eräs aatelismies, jota hän oli rakastanut aikaisemmin, yllätti hänet onnettomien prinsessojen kammiossa yhdessä erään aatelismiehen kanssa, jota hän paraikaa rakasti, ja lävisti hänet miekallaan. Muutamia tunteja myöhemmin löysi eräs linnan palvelijoista tuon naisparan sieltä kuolleena, ja tämä huone herätti senjälkeen yhä enemmän kauhua. Siniparta-raukka, joka samalla kertaa sai tietää sekä suuresta häpeästään että vaimonsa murheellisesta lopusta, suri jälkimmäistä onnettomuutta paljon enemmän kuin edellistä. Hän rakasti Blanche de Gibeaumexia aivan erikoisella lämmöllä ja hellemmin kuin mitä hän oli rakastanut Jeanne de La Clochea, Gigonne Traigneliä tai edes Colette Passagea. Kuultuaan, että Blanche oli häntä lakkaamatta pettänyt ja ettei hän enää milloinkaan voisi häntä pettää, valtasi hänet suuri tuska ja levottomuus, joka päivä päivältä, sensijaan että olisi lieventynyt, yltyi yhä kiihkeämmäksi. Hänen kärsimyksensä kävivät niin sietämättömiksi, että ne aiheuttivat sairauden, joka pani pelkäämään pahinta.

Käytettyään tuloksettomasti erilaisia lääkkeitä, ilmoittivat lääkärit, että ainoa tehokas parannuskeino hänen tautiinsa oli ottaa nuori vaimo. Silloin hänen mieleensä juolahti hänen pikkuserkkunsa Angèle de La Garandine, jonka hän uskoi mielisuosiolla saavansa, sentähden että hän oli varaton. Mikä lisäksi rohkaisi häntä pyytämään Angèlea vaimokseen oli se seikka, että häntä yleensä pidettiin yksinkertaisena ja vähätietoisena. Kun älykäs nainen juuri oli häntä pettänyt, tuntui typerä turvalliselta. Hän nai neiti de La Garandinen, mutta huomasi pettyneensä laskelmissaan. Angèle oli lempeä, Angèle oli hyvä, Angèle rakasti häntä; hänessä ei itsessään ollut taipumuksia pahaan, mutta kuka tahansa saattoi vietellä hänet siihen milloin tahansa. Tarvitsi vain sanoa hänelle: "Tehkää näin, jotteivät hepenenne turmeltuisi, tulkaa tänne, jotta ei susi söisi teitä", tai: "Sulkekaa silmänne ja ottakaa tämä pieni lääkeannos" ja heti hän yksinkertaisuudessaan teki mitä lurjukset tahtoivat ja he tahtoivat häneltä tietenkin sitä, mikä oli aivan luonnollista, sillä hän oli sievä. Hra de Montragoux, jota tämä vilpitön vaimo petti ja loukkasi yhtä paljon ja enemmänkin kuin mitä Blanche de Gibeaumex oli tehnyt, oli kaikeksi onnettomuudekseen nyt lisäksi siitä tietoinen, sillä Angèle oli aivan liian viaton ja avomielinen mitään häneltä peittääkseen. Hän sanoi miehelleen: "Herraseni, minulle sanottiin sitä; minulle tehtiin tätä; minulta otettiin tämä; minä näin tuollaista; minä tunsin tällaista." Ja yksinkertaisuudellaan hän tuotti tuolle poloiselle linnanherralle kuvaamattomia kärsimyksiä. Hän kesti ne miehuullisesti. Kuitenkin saattoi hän joskus erehtyä sanomaan tuolle yksinkertaiselle luontokappaleelle: "Te olette kana", ja lyömään häntä korvalle. Nämä korvapuustit panivat alulle sen maineen, että hän oli julma, jonka nimen hän sittemmin sai kantaa. Muuan kerjäläis-munkki, joka vaelsi Les Guillettesin ohitse kerran kun hra de Montragoux oli kurppia ampumassa, tapasi rouva Angèlen nukenvaatteita neulomassa. Havaitessaan, että hän oli yhtä yksinkertainen kuin kaunis tuo hyvä munkki otti hänet aasinsa selkään uskotellen hänelle, että enkeli Gabriel odotteli häntä viidakossa solmiakseen hänen jalkaansa helmiset sukkanauhat. Luullaan, että susi söi hänet suuhunsa, sillä kuuna päivänä ei häntä enää sittemmin nähty.

Kuinka saattoikaan Siniparta näin turmiollisten kokemusten jälkeen vielä ryhtyä uuteen liittoon? Sitä ei voisi ollenkaan käsittää, ellei tietäisi, miten suuri valta kauniilla silmillä on herkkään sydämeen. Tuo kunnon ritari tapasi naapurilinnassa, jossa hänen oli tapana käydä, nuoren aatelisen orpotytön, nimeltä Alix de Pontalcin, joka, senjälkeen kun hänen ahne holhoojansa oli ryöstänyt häneltä kaiken omaisuuden, ei enää halunnut muuta kuin päästä luostariin. Hyväntahtoiset ystävät rupesivat välittäjiksi saadakseen hänet muuttamaan päätöstään ja suostumaan hra de Montragoux'n vaimoksi. Hän oli moitteettoman kaunis. Siniparta, joka odotti saavansa hänen sylissään nauttia autuuden äärettömyyttä, pettyi vieläkin kerran toiveissaan, ja tällä kertaa oli pettymys sitä lajia, että se kävi hänen tunnolleen enemmän kuin kaikki hänen edellisissä avioliitoissa kärsimiänsä harmit. Alix de Pontalcin kieltäytyi itsepintaisesti toteuttamasta sitä yhdyselämän lakia, jonka alaiseksi hän kuitenkin oli lupautunut. Turhaan pyysi ja rukoili hra de Montragoux häntä suostumaan vaimokseen; hän oli kuuro kaikille rukouksille, kyynelille, soimauksille, torjui luotaan miehensä mitättömimmätkin hyväilyt, riensi lukitsemaan itsensä onnettomien prinsessojen kammioon, jossa hän murjotteli yksin yökausia. Ei koskaan tultu tietämään tämän jumalallisille ja inhimillisille laeille niin vastaisen menettelyn syytä; luultiin sen johtuvan siitä, että hra de Montragoux'lla oli sininen parta, mutta se, mitä yllä kerroimme tästä parrasta, tekee sellaisen otaksuman sangen vähän todenmukaiseksi. Sitäpaitsi tämä on seikka, josta on vaikea mennä päättelemään mitään. Aviomiesparka kärsi julmasti. Unohtaakseen sen hän metsästi raivoisasti ajattaen kuoliaaksi koiria, hevosia ja jahtirenkejä. Mutta vaikka hän palasi linnaansa uupuneena ja kankeana, niin heti, kun hän vain vilaukseltakin näki neiti de Pontalcinin, palasivat taas samalla kertaa sekä hänen voimansa että hänen vaivansa. Vihdoin viimein kun hän ei enää jaksanut kauemmin kestää tätä kidutusta, anoi hän, että Rooma purkisi avioliiton, joka ei ollut muuta kuin naamio, ja saikin välittämällä kauniin lahjan Pyhälle Isälle kanoonisen lain perusteella eron. Että hra de Montragoux lähetti luotaan pois neiti de Pontalcinin kaikin naiselle kuuluvin kunnianosoituksin, sensijaan että olisi antanut hänelle aimo selkäsaunan, osoittaa vain, että hänellä oli voimakas sielu ja suuri sydän ja että hän oli itsensä herra samoin kuin hän oli Les Guillettesin. Mutta hän vannoi, ettei mitään naissukupuolta enää koskaan tästä lähin pääsisi hänen oviensa sisäpuolelle. Jospa hän olisi pitänytkin valansa loppuun asti.

III.

Muutamia vuosia oli kulunut siitä, kun hra de Montragoux oli luopunut kuudennesta vaimostaan ja paikkakuntalaisilla oli enää vain hämärä muisto niistä koti-onnettomuuksista, jotka olivat kohdanneet tuon hyvän herran taloa. Ei tiedetty, mihin hänen vaimonsa olivat joutuneet ja iltaisin juteltiin niistä kylällä tarinoita, jotka saattoivat nostaa hiukset pystyyn päässä; toiset uskoivat niihin, toiset eivät. Tähän aikaan muuan vanhahko leski, rouva Sidonie de Lespoisse, asettui lapsineen asumaan La Motte-Gironin kartanoon, joka, linnuntietä laskien, oli kahden penikulman päässä Les Guillettesin linnasta. Mistä hän tuli ja mikä oli ollut hänen miehensä, siitä ei kukaan tiennyt mitään. Jotkut luulivat kuulleensa, että mies oli ollut jossakin virassa Savoiessa tai Espanjassa; toiset sanoivat, että hän oli kuollut Intiassa; monet kuvittelivat, että hänen leskensä omisti suunnattomia maa-alueita, muutamat sitä kuitenkin kovin epäilivät. Joka tapauksessa hän vietti komeaa elämää ja piti La Motte-Gironissa kutsuja koko paikkakunnan aatelistolle. Hänellä oli kaksi tytärtä. Vanhempi Anne, joka jo oli lähellä Kyöpelinvuorta, oli aika ovela peijooni. Nuorempi Jeanne, joka juuri oli päässyt naimis-ikään, kätki viattoman ulkokuorensa alle paljon varhaiskypsää elämän kokemusta. Rouva de Lespoissella oli myös kaksi poikaa, joista toinen oli kahdenkymmenen, toinen kahdenkymmenen kahden ikäinen, molemmat kauniita ja soreavartaloisia; toinen heistä oli rakuuna, toinen muskettisoturi. Voisinpa vielä väittää, nähtyäni hänen arvomerkkinsä, että jälkimmäinen oli musta muskettisotilas. Sitä ei voinut huomata, kun hän kulki jalan, sillä mustat muskettisotilaat erosivat harmaista ei vaatetuksensa värin, vaan hevostensa loimen kautta. Molemmat, niin toiset kuin toisetkin, käyttivät kultaisilla nauhoilla reunustettua sinistä virkanuttua. Rakuunat taaskin tunnettiin eräänlaisesta karvamyssystä, jonka tupsu riippui keikailevasti korvallisella. Rakuunoilla oli yleensä lurjuksen maine, kuten laulussakin sanotaan:

Jo rakuunat saapuvat tuolta, nyt, äiti, kiiruusti pois!

Mutta Hänen Majesteettinsa molemmista rakuunarykmenteistä olisi turhaan saanut etsiä niin suurta irstailijaa, niin halpamaista hännystelijää ja riiviötä kuin mitä oli Cosme de Lespoisse. Hänen veljensä oli häneen verraten aivan kunnon poika. Pierre de Lespoisse, joka oli peluri ja juoppo, miellytti naisia ja voitti korttipelissä; ne olivat yleensä ainoat elinkeinot, mitkä hän tunsi.

Rouva de Lespoisse, heidän äitinsä, vietti La Motte-Gironissa komeaa elämää ainoastaan viedäkseen ihmisiä valon taakse. Todellisuudessa hänellä ei ollut mitään ja hän oli velassa irtohampaitaan myöten. Hänen koristeensa, irtaimistonsa, vaununsa, hevosensa, palvelijansa, kaikki oli lainattu parisilaisilta koronkiskureilta, jotka uhkasivat ottaa ne takaisin, ellei hän pian naittaisi tyttäriään jollekin rikkaalle herralle, ja tuo kunnon Sidonie odotti minä hetkenä hyvänsä näkevänsä talonsa tyhjänä ja itsensä puilla paljailla. Koskapa hänellä oli kiire löytää itselleen vävy, oli hän heti iskenyt silmänsä hra de Montragoux'hun, jonka hän arvioi yksinkertaiseksi, helposti petettäväksi, hyvin lempeäksi ja kaikessa ulkonaisessa juroudessaan ja karuudessaan hyvin alttiiksi rakkaudelle. Hänen tyttärensä olivat mukana hänen juonessaan ja joka kerta kohdatessaan ritarin, pommittivat he Siniparta-raukkaa sydämeen asti tunkevilla katseillaan. Hän antautui varsin pian molempien neiti de Lespoissein vastustamattomille suloille. Unohtaen valansa hän ei enää muuta toivonut kuin päästä naimisiin jommankumman kanssa, sillä hänen mielestään olivat molemmat yhtä kauniita. Jonkun verran viivyteltyään, joka johtui vähemmän epäröimisestä kuin ujoudesta, hän lähti komealla saattueella La Motte-Gironiin ja esitti avioliittotarjouksensa rouva de Lespoisselle, jättäen hänen päätettäväkseen, kumman tyttärensä hän tahtoisi hänelle antaa. Rouva Sidonie vastasi hänelle kohteliaasti, että hän piti ritaria suuressa arvossa ja salli hänen kosia sitä neiti de Lespoissea, joka häntä enemmän miellytti.

— Koettakaa valloittaa hänet, herra, sanoi hän, ja minä olen ensimäinen iloitsemaan menestyksestänne.

Tehdäkseen lähempää tuttavuutta Siniparta kutsui Anne ja Jeanne de Lespoissen sekä heidän äitinsä, veljensä ynnä lukuisan joukon muita naisia ja aatelisherroja pariksi viikoksi Les Guillettesin linnaan. Tällä ajalla pantiin toimeen yhtämittaisia huvi-, metsästys- ja kalastusretkiä, tanssiaisia, kemuja ja juhla-aterioita ja kaikenlaisia huvituksia.

Muuan nuori herra, jonka neidit de Lespoisse olivat tuoneet mukanaan, ritari de la Merlus, järjesti metsästysretket. Siniparralla oli kauneimmat ajokoirat ja kauneimmat metsästysaseet koko paikkakunnalla. Naiset kilpailivat hirvenajo-menoissa miesten kanssa. Aina ei hätyytetty otusta, mutta metsästäjät ja metsästäjättäret harhaantuivat metsään parittain, kohtasivat toisensa ja häipyivät jälleen näkymättömiin. Ritari de la Merlus hävisi mieluimmin yhdessä Jeanne de Lespoissen kanssa ja kaikki palasivat vasta pimeän tullen linnaan, vielä täynnä seikkailujensa huumaa ja tyytyväisinä päiväänsä. Tehtyään muutaman päivän huomioita tuo kunnon ritari de Montragoux asetti ehdottomasti etusijalle Jeannen, sisarista nuorimman, joka oli tuoreempi, mikä ei suinkaan merkitse sitä, että hän myös olisi ollut kokemattomampi. Hän ilmaisi peittelemättä mieltymyksensä, jossa ei ollutkaan mitään salattavaa, koska sillä oli kunnialliset tarkoitusperät, ja sitäpaitsi oli Siniparta suora ja mutkaton mies. Hän mielisteli tätä nuorta neitiä parhaansa mukaan, tosin hän ei puhunut paljon, koska ei ollut sellaiseen tottunut, mutta hän katseli häntä silmät peloittavasti pyörien päässä ja vetäen hartiainsa takaa sellaisia huokauksia, että ne olisivat voineet kaataa tammen. Väliin hän pärähti nauramaan ja silloin kaikki astiat helisivät ja ikkunaruudut tärisivät. Hän oli ainoa koko seurasta, joka ei huomannut, miten ahkerasti ritari de la Merlus seurusteli rouva de Lespoissen nuoremman tyttären kanssa, tai jos hän sen huomasikin, ei hän nähnyt siinä mitään pahaa.

Hänen naistuntemuksensa ei ollut kyllin suuri kylvääkseen epäilystä hänen mieleensä eikä hän voinut rahtuistakaan epäillä sitä, jota hän rakasti. Minun isoäidilläni oli tapana sanoa, että elämän kokemuksesta ei ole mitään hyötyä ja että ihminen pysyy sinä, mitä hän on. Luulenpa, että hän oli oikeassa, ainakaan ei tämä tositarina, jonka kerron tässä, ole omiaan tekemään tyhjäksi hänen sanojaan.

Nämä Siniparran juhlat olivat harvinaisen komeat. Pimeän tullen valaisivat tuhannet soihdut linnan edessä olevaa nurmimattoa, ja pöydät, joita fauneiksi ja metsänneidoiksi puetut tarjoilijat ja tarjoilijattaret palvelivat, notkuivat maan ja metsien herkullisimmista antimista. Soittoniekat helkyttelivät lakkaamatta kauniita säveleitä. Juhla-aterian lopulla tulivat koulun opettaja ja opettajatar kylän poikien ja tyttöjen kanssa pitoväen luo kunniakäynnille ja lukivat tervehdyssanat ritari de Montragoux'lle ja hänen vierailleen. Eräs tähdistälukija piippalakki päässä ennusteli naisille ja ilmoitti heille heidän tulevat rakkausseikkailunsa käsien viivoista. Siniparta juotti kaikkia vasallejaan ja jakoi omin käsin leipää ja lihaa köyhille perheille.

Kello kymmenen aikaan illalla vetäytyi seurue yön kastetta peläten lukemattomilla kynttilöillä valaistuihin huoneisiin, joissa oli pöytiä kaikenlaisia pelejä varten: siinä jos jonkinlaiset nikkari-, biljardi-, reversi-, troumadame-, tourniquet-, portique-, bête, boca-, brelan-, trictrac-, bassette-, calbas- [useimmat yllämainituista peleistä ovat ranskalaisia uhkapelejä. Suom. huom.], shakki- ja noppapelit. Siniparralla oli jatkuvasti huono onni näissä peleissä, joissa hän menetti joka yö suuria summia. Ainoa, mikä häntä lohdutti tässä yhtämittaisessa vastoinkäymisessä, oli nähdä rouvasväki de Lespoissen voittavan paljon rahaa. Jeanne, joka koko ajan pelasi yhdestä tuumin ritari de la Merlusn kanssa, kahmaisi itselleen kokonaisia kultavuoria. Rouva de Lespoissen molemmat pojat tekivät myös hyviä kauppoja reversi- ja bassette-pelissä; mitä suurempi uhkapeli, sitä varmemmin he voittivat. Pelaamista jatkettiin hyvin myöhään yöhön.

Näiden suurenmoisten pitojen aikana ei nukuttu laisinkaan ja, kuten vanhimman Siniparta-tatinan tekijä kertoo, "pitkin yötä tehtiin kaikenlaisia kujeita toinen toisilleen". Nämä hetket olivat monelle vuorokauden suloisimmat, sillä leikin varjolla saattoivat ne, jotka tunsivat hellempiä tunteita toisiaan kohtaan, pimeän suojissa lymytä jonkun makuukammion soppeen. Ritari de la Merlus esiintyi milloin pirun, milloin kummituksen tai suden hahmossa säikyttääkseen nukkujoita, mutta lopuksi hän aina kuitenkin livahti neiti Jeanne de Lespoissen huoneeseen. Hyvää ritari de Montrapoux'takaan ei unohdettu näissä leikeissä. Rouva de Lespoissen molemmat pojat panivat hänen vuoteeseensa syyhypulveria ja polttivat hänen huoneessaan aineita, jotka levittivät inhoittavaa katkua. Tai sitten he asettivat hänen ovenkamanansa päälle täysinäisen vesisangon siten, että tuo kunnon ritari ei voinut avata ovea kumoamatta vesisaavia ylitseen. Lyhyesti sanoen, he tekivät kaikenlaisia hauskoja kepposia, jotka huvittivat seuraa ja jotka Siniparta sieti tavanmukaisella hyvänahkaisuudellaan.

Hän uudisti avioliittotarjouksensa, johon rouva de Lespoisse suostui, vaikkakin hänen sydämensä, kuten hän sanoi, oli särkyä pelkästä ajatuksestakin, että hänen tyttärensä joutuisivat naimisiin. Häät vietettiin La Motte-Gironissa ennen kuulumattomalla upeudella. Neiti Jeanne oli erinomaisen kaunis, hänen pukunsa oli parasta Parisin pitsiä ja tukkansa tuhansilla kiemuroilla. Hänen sisarellaan Annella oli viheriäinen, kullalla kirjailtu samettipuku. Heidän rouva äitinsä puku oli mustilla samettireunuksilla ja helmillä ja timanteilla koristettua kultanypläystä. Hra de Montragoux oli kiinnittänyt mustaan samettipukuunsa kaikki suuret timanttinsa; hän oli erittäin hyväntahtoisen näköinen ja hänen kasvoillaan oli viattomuuden ja ujouden ilme, joka muodosti miellyttävän vastakohdan hänen siniselle leualleen ja hartiakkaalle olemukselleen. Epäilemättä olivat morsiamen veljet myös sirosti vaatetettuja, mutta ritari de la Merlus ruusunvärisessä, helmillä kirjaillussa samettinutussaan voitti sentään loisteliaisuudessa kaikki muut.

Heti juhlamenojen jälkeen ottivat juutalaiset, jotka olivat morsiamen perheelle ja hänen salarakastelijalleen vuokranneet kaikki nämä kauniit korut ja upeat jalokivet, ne pois ja kyyditsivät ne postivaunuissa takaisin Parisiin.

IV.

Kuukauden ajan hra de Montragoux oli ihmisistä onnellisin. Hän jumaloi vaimoaan ja piti häntä puhtauden enkelinä. Tämä oli kaikkea muuta; mutta taitavammatkin kuin Siniparta-raukka olisivat siinä suhteessa pettyneet aivan yhtä paljon kuin hänkin, siksi kavala ja juonikas oli tuo nainen ja totteli kaikessa kiltisti rouva äitiään, joka oli koko Ranskanmaan ovelin kelmi. Hän asettui asumaan Les Guillettesiin vanhemman tyttärensä Annen, molempien poikainsa Pierren ja Cosmen ja ritari de la Merlus'n kanssa, joka viimeksimainittu nyttemmin joka hetki seurasi rouva de Montragoux'ta kuin varjo. Se kyllä hieman harmitti tuota hyvää aviomiestä, joka olisi tahtonut pitää vaimonsa koko ajan vain itseään varten, mutta hän ei kuitenkaan loukkaantunut siitä ystävyydestä, jota hänen vaimonsa tunsi tuota nuorta aatelismiestä kohtaan, koskapa hän oli sanonut tämän olevan rintaveljensä.

Carles Perrault mainitsee, että kuukauden kuluttua tuosta hääpäivästä Siniparran täytyi lähteä kuusi viikkoa kestävälle matkalle jonkin tärkeän asian vuoksi; mutta hän ei näytä tunteneen tämän matkan syitä ja on epäilty, että se oli tavanmukainen tekosyy, johon mustasukkainen aviomies turvautui yllättääkseen vaimonsa. Asian todellinen laita on aivan toinen: hra de Montragoux lähti Percheen ottaakseen haltuunsa serkkunsa Outarden perinnön, senjälkeen kun kanuunan kuula oli mainehikkaasti kaatanut hänet Dunesin taistelussa juuri hänen pelatessaan noppaa rummun kalvolla.

Lähtiessään pyysi hän vaimoaan parhaansa mukaan huvittelemaan hänen poissaollessaan.

— Kutsukaa tänne hyviä ystävättäriä, rakas rouva, sanoi hän tälle, ja tehkää huviretkiä heidän kanssaan; pitäkää hauskaa ja syökää hyvin.

Hän antoi hänelle talon avaimet merkiten tällä toimenpiteellä, että vaimo hänen poissaollessaan olisi koko Les Guillettesin hovin ainoa ja ylin valtijatar.

— Tässä, sanoi hän, ovat molempien suurien huonekaluvarastojen avaimet; tässä sellaisten kulta- ja hopea-astioiden avaimet, joita ei käytetä arkipäivisin, näillä pääsee rahakirstuihin, joissa on minun kultani ja hopeani, näillä jalokivilippaisiin ja tämä on pääavain, joka avaa kaikki huoneustot. Tämä pikkuavain kuuluu siihen huoneeseen, joka on alakerran suuren käytävän päässä; liikkukaa kaikkialla vapaasti.

Charles Perrault väittää, että hra de Montragoux lisäsi:

— Mutta tuohon pieneen kammioon kiellän teitä menemästä ja olen tässä asiassa niin jyrkkä, että jos kiellostani huolimatta menette sinne, ei vihallani tule olemaan mitään rajoja.

Esittäessään Siniparran sanoina ylläolevan on hänen historioitsijansa tehnyt väärin, kun hän näin ilman muuta on hyväksynyt tämän kertomuksen, jonka rouvasväki de Lespoisse oli pannut liikkeelle rikoksen tapahduttua. Hra de Montragoux asetti sanansa aivan toisin.

Kun hän antoi puolisolleen avaimen tuohon pieneen kammioon, joka ei ollut mikään muu kuin sama onnettomien prinsessojen kammio, josta meillä on ollut tilaisuus jo puhua useampia kertoja, niin hän lausui rakkaalle Jeannelleen sen toivomuksen, että tämä pysyisi poissa eräästä paikasta hänen talossaan, jota hän katsoi kotoiselle onnelleen turmiota tuottavaksi. Sieltähän juuri hänen ensimäinen vaimonsa, ja paras kaikista, oli paennut karhunsa kanssa; siellä oli de Blanche Gibeaumex harjoittanut häntä kohtaan kosolta uskottomuutta; ja loppujen lopuksi oli tuo porfyyripermanto värjääntynyt punaiseksi rikollisen lemmityn verestä. Oliko siis ihme, että tämä kammio herätti hra de Montragoux'n mielessä kaameita muistoja ja turmiollisia aavistuksia?

Se, mitä hän lausui Jeannelle, tulkitsi niitä tunnelmia ja toivomuksia, joita hänen sielussaan liikkui. Täsmälleen näin kuuluivat hänen sanansa:

— En ole mitään piiloittanut teidän katseiltanne, rakas rouva, ja minusta tuntuu kuin loukkaisin teitä, jos en antaisi haltuunne kaikkia tämän teille kuuluvan talon avaimia. Te voitte siis mennä tuohon pieneen kammioonkin samoin kuin kaikkiin muihin huoneisiin tässä kartanossa; mutta jos yleensä panette arvoa siihen, mitä minä ajattelen, niin jätätte sen minun mielikseni tekemättä sekä niiden tuskallisten muistojen vuoksi, joita minulla on tuosta huoneesta, että niiden pahojen aavistusten vuoksi, joita ne vastoin tahtoanikin minussa herättävät. Joutuisin vallan epätoivoon, jos teille sattuisi joku onnettomuus tai jos kadottaisin teidän suosionne. Suonette, rakas rouva, anteeksi tämän kaikeksi onneksi aiheettoman pelkoni, joka johtuu vain huolehtivasta hellyydestäni ja valppaasta rakkaudestani.

Nämä sanat sanottuaan tuo kunnon ritari syleili puolisoaan ja lähti postivaunussa Percheen.

"Naapurittaret ja hyvät ystävättäret, kertoo Charles Perrault, eivät malttaneet odottaa kutsua nuoren rouvan luo, niin kärsimättömiä olivat he näkemään kaikkia talon rikkauksia. Heti he riensivät nuuskimaan kaikki huoneet, kammiot ja komerot; jotka olivat toinen toistaan kauniimpia ja komeampia; eivätkä he lakanneet ylistelemästä ja kadehtimasta ystävättärensä onnea."

Kaikki historioitsijat, jotka tätä aihetta ovat käsitelleet, lisäävät, että rouva de Montragouxt'a ei lainkaan huvittanut nähdä näitä rikkauksia, niin kärsimätön oli hän avaamaan pikku kammiota. Mikään ei ole enemmän totta, ja kuten Perrault on sanonut "niin kiihkeä oli hänen uteliaisuutensa, että hän, ottamatta yhtään huomioon, että oli sopimatonta jättää seuransa, riensi päätä pahkaa sinne erään pienen salakäytävän kautta ja sellaisella vauhdilla, että oli vähällä taittaa niskansa pari kolme kertaa". Asiaa ei saata epäillä. Mutta erästä seikkaa ei kukaan ole ilmoittanut, nimittäin sitä, että hänellä oli sellainen hätä päästä tuohon kammioon vain siksi, että ritari de la Merlus odotti häntä siellä.

Aina siitä asti, kun hän oli muuttanut Les Guillettesin linnaan, kohtasi hän tuon nuoren aatelismiehen joka päivä ja useimmiten kaksi kertaa päivässä pikku kammiossa vähääkään kyllästymättä näihin kohtauksiin, jotka olivat nuorelle aviovaimolle niin sopimattomia. Ei saata olla epätietoinen Jeannen ja ritarin välisen suhteen laadusta: se oli kaikkea muuta kuin kunniallinen, kaikkea muuta kuin viaton. Jospa se olisikin jäänyt siihen! Jos rouva de Montragoux olisi vain loukannut miehensä kunniaa, niin olisi hän tietenkin saanut osakseen jälkimaailman paheksumisen, mutta ankarinkin moralisti olisi keksinyt siihen lieventäviä asianhaaroja, hän saattaisi puolustaa nuorta vaimoa vetoamalla ajan tapoihin, kaupungin ja hovin esikuviin, huonon kasvatuksen vääjäämättömään vaikutukseen, kevytmielisen äidin neuvoihin, sillä rouva Sidonie de Lespoisse suosi tyttärensä lemmenseikkailuja. Järkevät ihmiset olisivat antaneet hänelle anteeksi hairahduksen, joka on laadultaan liian helläluontoinen ansaitakseen ankaruutta; hänen virheensä olisivat tuntuneet liian tavallisilta ollakseen suuria vikoja, ja kaikki olisivat tuumineet, että hän oli vain tehnyt niinkuin muutkin. Mutta Jeanne de Lespoisse ei tyytynyt riistämään vain miehensä kunniaa, hän tahtoi riistää häneltä hengenkin.

Juuri tuossa pikku kammiossa, jota myös nimitettiin onnettomain prinsessojen kammioksi, päätti Jeanne de Lespoisse eli rouva de Montragoux yhdessä ritari de la Merlusn kanssa uskollisen ja hellän miehensä kuoleman. Myöhemmin hän selitti, että astuessaan tähän suojaan hän näki siellä riippumassa kuuden murhatun naisen ruumiit, joiden hyytynyt veri peitti permantolaatat, ja että tuntiessaan nämä onnettomat Siniparran kuudeksi ensimäiseksi vaimoksi hän oli aavistanut myös sen kohtalon, mikä häntä itseään odotti. Jos tässä on perää, olisihan luullut seinämaalauksia silvotuiksi ruumiiksi ja ollut samanlaisten harhanäkemysten vallassa kuin lady Macbeth. Mutta on paljon luultavampaa, että Jeanne keksi tämän hirvittävän näyn voidakseen kertoa siitä myöhemmin puolustaakseen puolisonsa murhaajia panettelemalla heidän uhriaan. Hra de Montragoux'n murha oli siis sovittu asia. Eräät kirjeet, joita olen silmäillyt, pakoittavat minut uskomaan, että rouva Sidonie de Lespoisse oli mukana salaliitossa. Mitä hänen vanhimpaan tyttäreensä tulee, niin voi sanoa, että hän oli koko koplan sielu. Anne de Lespoisse oli ilkimielisin koko perheestä. Hän pysyi vieraana aistien heikkouksille, siveänä keskellä kotiväkensä irstailua, ei sen vuoksi, että hän olisi pitänyt näitä huvitteluja arvottomina itselleen, vaan senvuoksi, että hän ei nauttinut muusta kuin julmuudesta. Hän pestasi molemmat veljensä Pierren ja Cosmen mukaan tähän yritykseen lupaamalla heille oman rykmentin.

V.

Vielä on meidän tehtävä selkoa, autenttisten ja varmojen todistuksien mukaan, julmimmasta, kavalimmasta ja katalimmasta perherikoksesta, minkä muisto milloinkaan on meille säilyttänyt. Tämä murha, jonka yksityisvaiheita nyt käymme kuvailemaan on verrattavissa ainoastaan siihen, joka tapahtui marraskuun 9:n päivän vastaisena yönä v. 1449, jolloin Guillaume de Flavyn nuori ja hentoinen vaimo Blanche d'Overbreuc murhasi miehensä yhdessä äpärä d'Orbandas'n ja parturi Jean Bocguillonin kanssa. He tukahduttivat Guillaumen pieluksella, löivät hänet haloilla kuoliaaksi ja laskivat veren hänen kaulastaan niin kuin vasikalta. Blanche d'Overbreuc näytti toteen, että hänen miehensä oli päättänyt upottaa hänet, jota vastoin Jeanne de Lespoisse antoi halpamaisten konnien käsiin puolison, joka häntä rakasti. Esitämme tapahtuman kulun niin asiallisesti kuin suinkin.

Siniparta palasi vähän aikaisemmin kuin häntä odotettiin. Tämä on aiheuttanut sen väärän luulon, että hän synkän mustasukkaisuuden ja epäilysten kalvamana tahtoi yllättää vaimonsa. Ollen sopuisa ja luottavainen, oli yllätys, jos hän jotakin sellaista yleensä hankitsi, tietenkin tarkoitettu iloiseksi yllätykseksi. Hänen hellyytensä, hyvyytensä, hänen rattoisan ja rauhallisen ilmeensä olisi luullut liikuttavan julmimpiakin sydämiä. Ritari de la Merlus ja koko tuo de Lespoissen kirottu suku näki siinä vain sitä suuremman mahdollisuuden ottaa hänet hengiltä ja ryöstää hänen rikkautensa, jotka uuden perimyksen kautta vielä olivat lisääntyneet. Hänen nuori vaimonsa otti hänet vastaan hymyilevänä ja avosylin, antoi johdattaa itsensä makuuhuoneeseen sekä oli kaikin puolin tuon kunnon miehen mieliksi. Seuraavana päivänä hän antoi miehelleen takaisin hänelle uskotun avainkimpun. Mutta siitä puuttui onnettomain prinsessain kammion eli toisin sanoen pikku kammion avain. Siniparta kysyi mitä ystävällisesti. Ja jonkun aikaa kaikenlaisilla verukkeilla tätä asiaa viivyteltyään Jeanne antoikin sen hänelle.

Tässä kohden nousee eräs kysymys, jota ei ole mahdollista ratkaista poikkeamatta historian piirtämistä puitteista filosofian epämääräisille liikunta-aloille. Charles Perrault sanoo nimenomaan, että pikku kammion avain oli taika-avain, joka tarkoittaa, että se oli lumottu, noiduttu, varustettu yliluonnollisilla ominaisuuksilla ainakin sen käsityksen mukaan, mikä meillä on luonnonlaeista. Mutta meillä ei ole vastatodistuksiakaan. Tässä on syytä johdattaa mieleen kuuluisan opettajani hra du Clos des Lunesin, Akatemian jäsenen ohjesääntö: "Kun yliluonnollinen näyttäytyy, ei historioitsijan pidä hylkiä sitä." Tahdon siis tässä huomauttaa, mikä oli kaikkien Siniparran vanhojen elämänkertakirjoittajain yhteinen mielipide tästä avaimesta; kaikki vakuuttavat, että se oli taika-avain. Tämä on erittäin tärkeää. Sitäpaitsi ei tämä avain suinkaan ole ainoa ihmiskäden tuotteista, jolla on nähty olevan ihmeteltäviä ominaisuuksia. Vanhoissa tarinoissa on viljalti taikamiekkoja. Arthurin miekka oli lumottu. Jeanne d'Arcin miekka samoin, Jean Chartier'n vääjäämättömän todistuksen mukaan; ja todistukseksi esittää tämä kuuluisa kronikoitsija sen, että kun säilä katkesi, ei sen molempia osia saatu millään yhdistymään, huolimatta siitä, että taitavimmat asesepät panivat parastaan. Victor Hugo puhuu eräässä runoelmassaan noista "noidutuista portaista, jotka menevät sekaisin lakkaamatta". Vieläpä monet tekijät otaksuvat, että on olemassa lumo-ihmisiäkin, jotka voivat muuttaa itsensä susiksi. Emme tässä yritäkään taistella niin elävää ja pysyvää uskoa vastaan emmekä ota päättääksemme, oliko pikku kammion avain noiduttu vai ei, vaan jätämme älykkään lukijan itsensä arvattavaksi, mikä mielipide meillä on siitä, sillä pidättyväisyys ei suinkaan merkitse samaa kuin epävarmuus, joka seikka on sille ansioksi luettava. Mutta kun luemme, että tämä avain oli veressä, silloin täytyy meidän jo lähteä arvostelemaan tekoja ja tilanteita tosiasiain pohjalta ja omalta kannaltamme. Kirjoitetun sanan arvovalta ei voi pakottaa meitä uskomaan tätä. Se ei ollut luinkaan veressä. Verta oli kylläkin vuotanut pikku kammiossa, mutta siitä oli jo kauan. Oli se sitten pesty pois tai kuivunut paikalleen, niin avaimessa sitä ei ollut voinut olla ja se, mitä rikollinen aviovaimo teräksessä luuli veritahraksi, oli vain aamuruskon ruusuisen purppuran kajastusta. Hra de Montragoux huomasi kuitenkin nähdessään avaimen, että hänen vaimonsa oli käynyt pikku kammiossa. Hän ei mitenkään voinut olla panematta merkille, että avain nyt näytti siloisemmalta ja kirkkaammalta kuin hänen antaessaan ja hän käsitti, että tämä kiilto ei voinut tulla muusta kuin käytännöstä.

Se vaikutti häneen tuskallisesti ja hän sanoi nuorelle vaimolleen surullisesti hymyillen:

— Armaani, olette käynyt pikku kammiossa. Toivokaamme, ettei siitä johdu mitään ikävyyksiä teille eikä minulle! Tuolla huoneella on pahansuopainen vaikutus, jolta olisin tahtonut teidät varjella. Jos se yltäisi teihinkin, olisin aivan lohduton. Suokaa minulle anteeksi, mutta on taikauskoinen, silloin kun rakastaa.

Vaikkakaan Siniparta ei näillä sanoillaan voinut mitenkään säikyttää vaimoaan, sillä hänen puheensa ja käytöksensä eivät ilmaisseet muuta kuin murhetta ja rakkautta, niin rupesi nuori rouva de Montragoux ne kuultuaan huutamaan täyttä kurkkua:

— Apua! Minut tapetaan!

Se oli sovittu merkki. Sen kuullessaan piti ritari de la Merlusn ja rouva de Lespoissen molempain poikien syöksyä Sinipartaan käsiksi ja lävistää hänet miekoillaan.

Mutta ritari, jonka Jeanne oli piiloittanut erääseen huoneessa olevaan kaappiin, tulikin yksin. Nähdessään hänen karkaavan esiin miekka kädessä hra de Montragoux asettui puolustusasentoon.

Jeanne riensi kauhuissaan pakoon ja kohtasi käytävässä sisarensa Annen, joka ei, kuten on kerrottu, ollut ylhäällä tornissa, sillä linnan tornit oli kaadettu kardinaali Richelieun käskystä. Anne de Lespoisse koetti siinä puhua rohkeutta molemmille veljilleen, jotka kalpeina ja horjuvina eivät uskaltaneet ryhtyä niin suureen kaappaukseen.

Hätäisenä ja rukoillen Jeanne virkkoi:

— Pian, pian, veljeni, auttakaa minun rakastajaani!

Silloin Pierre ja Cosme ryntäsivät Siniparran päälle; tämä oli jo riisunut aseista ritari de la Merlus'n, joka makasi hänen polvensa alla; he pistivät kavalasti takaapäin miekkansa hänen ruumiinsa läpi ja lyödä sivaltelivat häntä vielä hyvän aikaa senkin jälkeen, kun hän jo oli kuollut.

Siniparralla ei ollut perillisiä. Hänen leskensä jäi hänen omaisuutensa haltijaksi. Tämä lahjoitti siitä osan sisarelleen Annelle, toisella osalla osti hän kapteenin virat molemmille veljilleen ja loput hän käytti itse, naidakseen ritari de la Merlus'n, josta tuli hyvin kunniallinen mies, heti kun hänestä tuli rikas.