SUUREN JA PYHÄN NIKOLAUKSEN IHMETYÖ

Pyhä Nikolaus, Myran piispa Lyciassa, eli Konstantinus Suuren aikana. Kaikki vanhimmat ja vakavimmat tekijät, jotka puhuvat hänestä, ylistävät yhdestä suin hänen hyveitään, töitään ja ansioitaan; he esittävät hänen pyhyydestään runsaita todistuskappaleita; mutta kukaan heistä ei mainitse mitään suolatiinun ihmeestä. Ei edes Kultaisessa legendassa puhuta mitään siitä. Tämä vaitiolo on kylläkin merkille pantavaa: kuitenkaan ei kernaasti tahtoisi tehdä epäilyksenalaiseksi niin mainehikasta tekoa, josta yksin kaikkialla tunnetussa arkiveisussakin lauletaan:

Oli kolme pientä lapsoista, juoks joutessaan he kedoilla…

Tämä kuuluisa teksti sanoo nimenomaan, että julma teurastaja pisti nuo viattomat pienoiset "suolatiinuun niinkuin porsaat". Se tarkoittaa todennäköisesti sitä, että hän pani heidät palasiksi leikeltyinä säilymään suolaveteen. Tosiaan näin menetellään siansuolaamisessa; mutta hämmästyypä aika lailla lukiessaan edelleen, että nuo kolme lasta saivat olla kokonaista seitsemän vuotta suolaliemessä, jota vastoin tavallisissa olosuhteissa jo noin kuuden viikon kuluttua aletaan puuhaarukoilla vetää pöntöstä esiin lihapalasia. Teksti on kuitenkin selvä: seitsemän vuotta oli kulunut rikoksesta silloin, kun arkiveisun mukaan suuri ja pyhä Nikolaus saapui tuohon kirottuun majataloon. Hän pyysi einettä. Isäntä toi hänelle palasen kinkkua.

— En sitä mä tahdo, se haiskahtaa. — Siis vasikkaako ma tuoda saan? — Ei kylliksi hyvää vasikkakaan. Te suolapaistia sievoista tuokaa, mi seitsemän vuotta jo tiinussa huokaa. Tään kuulla kun sai tuo tappomies, heti ovesta pakoon hän pötkiä ties.

Heti senjälkeen herätti Herran mies eloon nuo viattomat uhrit laskemalla kätensä suolatiinun päälle.

Tällainen on pääpiirteissään tuo vanha, tuntematonta alkuperää oleva tarina; siinä on selvästi lapsellisen uskon ja yksinkertaisuuden väärentämätön leima. Epäily on aina huonolla puolella silloin, kun se kohdistaa hyökkäyksensä kansan tietoisuuden elävimpiin muisteloihin. Sentähden tunnenkin mitä suurinta tyydytystä keksittyäni erään selityksen, jonka avulla voi tehdä oikeutta sekä arkiveisun arvovaltaiselle todistukselle että tuon lycialaisen piispan vanhojen elämäkertakirjoittajain itsepintaiselle vaikenemiselle. Olen iloinen, että tässä saan tilaisuuden tuoda julki pitkän ajatustyöni ja tieteellisten tutkimusteni tulokset. Suolatiinun ihme on tosi, ainakin pääasiassa; mutta sitä ei ole tehnyt Myran autuas piispa vainaa, vaan toinen pyhä Nikolaus, sillä heitä on kaksi: toinen on, kuten jo olemme maininneet, Myran piispa Lyciassa, toinen myöhäisemmältä ajalta, Trinqueballen piispa Verviguolessa. Minun osalleni jäi tämän tärkeän erotuksen keksiminen. Ja juuri Trinqueballen piispa pelasti nuo kolme pientä poikaa suolatiinusta; perustan tämän lausuntoni autenttisiin todistuskappaleihin, joten ei kenenkään enää tarvitse surra kauniin legendan tyhjäksi raukeamista.

Olen onnistunut löytämään piispa Nikolausta ja hänen eloon herättämiään lapsia käsittelevän tarinan kokonaisuudessaan. Sen mukaan olen tehnyt tämän kertomuksen, jonka, sitä ainakin toivon, jokainen on lukeva huvikseen ja hyödykseen.

I.

Nikolaus, joka oli vanhaa ja kuuluisaa vervignolelaista sukua, osoitti jo lapsuudestaan alkaen erittäin selviä pyhyyden oireita ja neljäntoista vuotiaana teki hän lupauksen pyhittää elämänsä kokonaan Herralle. Antauduttuaan papilliselle uralle ylennettiin hänet kansan ja tuomiokapitulin yhteisestä toivomuksesta pyhän Cromaderiuksen, Vervignolen apostolin ja Trinqueballen ensimäisen piispan, istuimelle. Hän hoiti hurskaasti paimenvirkaansa, vallitsi pappejaan viisaudella, opetti kansaa eikä arkaillut jaella maan ylhäisimmillekin oikeuden ja kohtuuden neuvoja. Hän osoittautui myös suvaitsevaiseksi, alttiiksi almuja antamaan ja suurimman osan rikkauksistaan hän varasi köyhiä varten.

Hänen kukkulalle rakennettu linnansa näkyi yli koko kaupungin kohottaen ylpeästi ilmoille hammasharjaisia muurejaan ja kattovarusteitaan. Se oli samalla turvapaikka, jonka helmaan kaikki ne, joita maallinen oikeus vainosi, saattoivat paeta. Kun ala-salissa, joka muuten oli suurin koko Vervignolessa, katettiin ruokapöytä, oli se niin pitkä, että pöydän päässä istuvain silmistä toinen pää häipyi kuin etäiseen sumuun, ja kun tulisoihdut sen yllä sytytettiin, muistutti se aivan sen pyrstötähden häntää, joka Vervignoleen oli ilmestynyt ilmoittamaan kuningas Comuksen kuolemaa. Pyhä piispa Nikolaus istui kunniapaikalla pöydän päässä. Siltä sijaltaan hän hoiteli ja kestitsi kaupungin ja valtakunnan johtomiehiä ja pappeja ja maallikoita lukemattomat joukot. Ja yksi istuin hänen oikealla puolellaan oli aina varattu jotain köyhää varten, joka leivän apua kerjäten sattumalta osuisi hänen ovelleen. Ja etenkin lapset saivat osakseen tuon hyvän piispa Nikolauksen lämpimimmän huolenpidon. Hän nautti heidän viattomuudestaan, hänellä oli heitä kohtaan isän sydän ja äidin helma. Hänellä oli kaikki todellisen apostolin hyveet ja elämäntavat. Joka vuosi hän, halvan munkin kaavussa, valkea sauva kädessä, kävi tarkastamassa lampaitaan, haluten kaikki nähdä omin silmin; ja jotta ei ainoakaan onnettomuus, ei ainoakaan epäjärjestys jäisi hänellä huomaamatta, vaelteli hän vain yhden ainoan klerkin saattamana hiippakuntansa syrjäisimmissäkin ja villeimmissä seuduissa kahlaten talvisin tulvivien jokien yli, toisin vuoroin taas kiipeillen jäisiä vuorenkaljamia tai painuen syvälle asumattomien korpien pimentoihin.

Niinpä kerrankin ratsastettuaan koko päivän aamunkoitosta alkaen diakoni Modernuksen kanssa muulin selässä synkkien metsien halki, ilvesten ja sutten ahdistamana, Marmousen vuoriston ikivanhan kuusikorven rinteitä saapui Herran mies illansuussa okaiseen viidakkoon, jossa hänen ratsunsa enää vaivoin ja hitaasti pääsi eteenpäin mutkailevaa tietä. Diakoni Modernus pääsi töin tuskin perässä muuleineen, joka kantoi yhteistä kuormastoa.

Nälän, ja väsymyksen uuvuttamana Herran mies sanoi Modernukselle:

— Pysähtykäämme, poikani, ja jos sinulla vielä on jälellä vähän leipää ja viiniä, niin syökäämme ehtoo-eineemme tässä, sillä tunnen, etten enää jaksa kauemmaksi, ja sinäkin, vaikka oletkin nuorempi, mahdat olla yhtä väsynyt kuin minä.

— Teidän korkea-arvoisuutenne, vastasi Modernus, minulla ei ole enää pisaraakaan viiniä eikä murentakaan leipää, sillä olen tien varrella teidän käskystänne jaellut kaikki pois ihmisille, jotka varmaan olivat vähemmän ravinnon tarpeessa kuin me.

— Epäilemättä, vastasi piispa, jos pussisi pohjaan olisi vielä jäänyt joitakin tähteitä, olisimme me ne ilolla ottaneet vastaan, sillä soveliasta ja kohtuullista on, että ne, jotka kirkkoa hallitsevat, elävät niistä muruista, jotka köyhiltä liikenevät. Mutta koska sinulla ei enää ole mitään, niin on Jumala niin sallinut, ja varmasti hän tällä toimenpiteellään tarkoittaa meidän etuamme ja parastamme. Mahdollista on, että hän salaa meiltä ainiaaksi tämän hyväntyönsä tarkoitusperän; mahdollista on myös, että hän piankin on sen meille selvittävä. Sitä odotellessamme ei meillä ole muuta neuvoa kuin painaa eteenpäin, siksi kunnes löydämme jostakin mansikoita ja sinivatukoita ravinnoksemme ja ruohoa muuleillemme, sitten näin itseämme vahvistettuamme voimme paneutua levolle lehtivuoteelle.

— Kuten haluatte, herra piispa, vastasi Modernus hoputtaen eteenpäin uupunutta ratsuaan.

He vaelsivat koko yön ja osan aamupäivää.

Kun he pitkän aikaa olivat kivunneet jyrkkää vuorenrinnettä, saapuivat he odottamatta metsän laitaan ja näkivät jalkojensa alla taivaan kaartaman tasangon, jota halkoi neljän tien hämäriin häipyvät, kelmeät viivat. He valitsivat vasemman puoleisen, joka oli vanhaa roomalaista perua, kauppiaiden ja pyhiinvaeltajien muinainen reitti, mutta nyt autiona, sillä sota oli raivonnut pitkän aikaa näillä seuduin Vervignolea. Taivaalle kasaantui paksuja pilviä, joiden tieltä linnut pakenivat; tukehduttava ilma painosti väritöntä ja mykkää maata; taivaanrannan valojuovat värisivät. Äkkiä raju tuulenpuuska taivutti puiden latvat, oksat rasahtivat ja ruoskittu lehvistö huoahti raskaasti. Ukkonen jyrähti ja alkoi putoilla suuria sadepisaroita.

Pyrkiessään siinä myrskyn kourissa ukonnuolien risteilemää ja vesivirtana ryöppyävää tietä eteenpäin huomasivat he äkkiä salamain valossa erään talon, johon oli ripustettu tammenoksa vieraspidon merkiksi. He pysähdyttivät ratsunsa.

Majatalo näytti autiolta; kuitenkin riensi isäntä heitä vastaan, nöyrin ja samalla töykein elein, suuri puukko vyöllään, sekä kysyi, mitä he tahtoivat.

— Katon päämme päälle ja palasen leipää sekä palan painimeksi tilkan viiniä, vastasi piispa, sillä me olemme uuvuksissa ja kylmän kontistamat.

Sillä välin kun isäntä meni kellariin viiniä laskemaan ja Modernus kuljetti muuleja talliin, pyhä Nikolaus istuen lieden hiipuvan hiilloksen ääressä antoi katseensa kiertää savuttunutta tupaa. Pöly ja lika peitti kaikki rahit ja arkut; hämähäkit kehräsivät seittejään homehtuneiden kattoparrujen väliin, joista riippui pieniä sipulinippuja. Eräässä pimeässä nurkassa pullisteli suuri suolatiinu rautavanteista kupuaan.

Tuohon aikaan sekaantuivat pahat henget vielä ihmisten jokapäiväiseen elämään paljon enemmän kuin nykyään. Ne kävivät vieraisilla taloissa, kyyrysillään suolavakoissa, voipytyissä tai jossakin muussa piilopaikassa ne vakoilivat ihmisiä vaanien sopivaa tilaisuutta johdattaakseen heitä kiusaukseen ja pahuuteen. Myöskin enkelit ilmestyivät siihen aikaan useammin ihmisille.

Niinpä siis eräskin pähkinän kokoinen piru, joka piileksi kekäleiden lomissa, otti puheenvuoron ja sanoi pyhälle piispalle:

— Silmäilkäähän vähän tuota suolatiinua, isäni; se maksaa kyllä sen vaivan. Se on paras suolatiinu koko Vervignolessa. Se on kaikkien tiinujen esikuva ja ihanne. Kun tämän talon isäntä, herra Garum, sai sen taitavan tynnyrimestarin käsistä, höysti hän sen hyvillä tuoksuilla, katajanmarjoilla, ajoruoholla ja rosmariinilla. Herra Garumilla ei ole toista sen veroista, se on hänen paras apulaisensa silloin, kuin hän juoksuttaa veren pois lihasta, poistaa siitä luut ja suurella huolella, tarkkuudella ja hellyydellä leikkelee sen kappaleiksi sekä upottaa ne suolaliemen höysteisiin, jotka estävät sen pahenemasta ja antavat sille hienon maun. Suolaveden maustamiseen, tehostamiseen, kuorimiseen, valuttamiseen ei voisi mistään saada erinomaisempaa hinkaloa. Maistakaahan vain siihen säilytettyä suolalihaa, isäni, ja te nuolette sormianne; maistakaa tuota suolapaistia, Nikolaus, niin onpa teillä sitten jotakin kehuttavaa.

Mutta näistä sanoista ja etenkin äänestä, jolla ne lausuttiin (se sirisi niinkuin saha) pyhä piispa tunsi olevansa tekemisissä herjan hengen kanssa. Hän teki ristinmerkin ja heti tuo pieni paholainen halkesi hirvittävällä paukkeella, aivan kuin kastanja, joka halkaisemattomana heitetään tuleen, jättäen jälkeensä inhoittavan katkun.

Ja samassa ilmestyi Nikolauksen eteen taivaallinen, kirkkautta säteilevä enkeli, joka lausui:

— Nikolaus, sinä Herralle mieluinen mies, tiedä siis, että tuossa tiinussa on jo seitsemän vuotta maannut kolme pientä lasta. Majatalon isäntä Garum paloitteli nuo armaat lapsukaiset ja pani heidät suolaan ja höysteliemeen. Nouse, Nikolaus, ja rukoile, että he jälleen heräisivät eloon. Sillä jos sinä pidät esirukouksen heidän puolestaan, oi korkea piispa, niin Herra, joka rakastaa sinua, on antava heidät takaisin elämälle.

Tämän puheen aikana Modernus astui sisälle tupaan, mutta hän ei nähnyt enkeliä eikä kuullut mitä hän sanoi, sentähden että hän ei ollut tarpeeksi pyhä seurustellakseen taivaallisten henkien kanssa.

Enkeli sanoi vielä:

— Nikolaus, Jumalan poika, laske kätesi suolatiinun päälle ja nuo kolme pientä lasta heräävät kuolleista.

Silloin autuas Nikolaus kauhun, säälin, pyhän innon ja toivon täyttämänä ylisti Jumalaa, ja kun majatalon isäntä astui sisään viiniruukku kummassakin kädessään, huusi pyhimys hänelle jylisevällä äänellä:

— Garum, avaa suolatiinu!

Tämän kuultuaan Garum pudotti kauhuissaan käsistään molemmat viiniruukut.

Ja pyhä piispa Nikolaus levitti kätensä ja sanoi:

— Lapset, nouskaa!

Silloin suolatiinu kohotti kantensa ja kolme poikaa astui sieltä esiin.

— Lapset, sanoi heille piispa, ylistäkää Jumalaa, joka minun kätteni kautta on pelastanut teidät suolatiinusta.

Ja kääntyen majatalon isännän puoleen, joka värisi koko ruumiiltaan, hän sanoi:

— Julma mies, tässä ovat ne kolme lasta, jotka sinä niin kurjalla tavalla surmasit. Suokoon taivas, että oppisit kammoamaan rikostasi ja katuisit, jotta Jumala antaisi sinulle anteeksi!

Kauhun valtaamana isäntä silloin pakeni syöksyen ulos salamoivaan rajuilmaan.

II.

Pyhä Nikolaus syleili noita kolmea lasta tehden heille lempeitä kysymyksiä sen kurjan kuoleman johdosta, jonka he olivat saaneet kärsiä. He kertoivat silloin, että Garum oli tavoittanut heidät, kun he olivat kuljeskelleet kedoilla; hän oli viekoitellut heidät majataloon, oli juottanut heille viiniä ja surmannut heidät, sillaikaa kun he nukkuivat.

Heillä oli vielä samat riekaleet yllään kuin murhapäivänäänkin ja he olivat vielä kuolleista herättyäänkin pelokkaan ja hurjistuneen näköisiä. Vanhin noista kolmesta, Maxime, oli erään mielipuolen naisen poika, joka aasin selässä seurasi sotamiehiä sotaan. Eräänä yönä putosi hän siitä korista, jossa nainen häntä kantoi, ja jäi hyljättynä tielle makaamaan. Siitä asti oli hän elellyt omin neuvoin rosvoilemalla. Hennoin lapsista, Robin, tuskin enää muisti vanhempiaan, ylämaan talonpoikia, jotka ollen joko liian köyhiä tai saitoja elättämään häntä olivat jättäneet hänet metsään. Sulpice, kolmas poika, ei tietänyt mitään syntyperästään, mutta eräs pappi oli opettanut hänelle aapisen taidon.

Myrsky oli tyyntynyt. Keveässä ja läpikuultavassa ilmassa lintuset tervehtivät toisiaan äänekkäin viserryksin. Maa vihersi ja hymyili. Modernus oli tuonut esiin muulit, piispa Nikolaus nousi omansa selkään ja kääri Maximen vaippaansa; diakoni nosti satulaan Sulpicen ja Robinin ja täten he lähtivät matkaamaan kohti Trinqueballen kaupunkia.

Tie kulki viljavainioiden, viinitarhojen ja niittyjen halki. Matkan varrella suuri ja pyhä Nikolaus, joka jo tunsi rakastavansa näitä lapsia kaikesta sydämestään, kyseli heiltä kaikenlaista heidän ikäänsä sopivaa asettaen kysymyksensä erittäin helppoon muotoon, kuten esim.: "Paljonko on viisi kertaa viisi?" tai "Mitä on Jumala?" Hän ei saanut tyydyttäviä vastauksia. Mutta moittimatta millään tavoin heitä tästä tietämättömyydestä hän vain heidän huomaamattaan koetti vähitellen kirkastaa sitä parhaiden kasvatusopillisten sääntöjen mukaan.

— Modernus, sanoi hän, me opetamme heille ensin niitä totuuksia, jotka ovat välttämättömiä heidän autuudelleen, toiseksi vapaita taiteita ja etenkin säveltaidetta, jotta he voisivat laulaa Herran ylistystä. Soveliasta on myös opettaa heille retoriikkaa, filosofiaa ja ihmisten, eläinten ja kasvien historiaa. Tahdon, että he tutkivat juuri eläinten tapoja ja sisäistä rakennetta, sentähden että ne ihmeteltävän täydellisyytensä kautta kuuluuttavat Luojan kunniaa.

Kunnianarvoisa piispa oli tuskin lopettanut tämän puheensa, kun muuan talonpoikaisvaimo tuli heitä vastaan tietä pitkin vetäen päitsistä jälessään vanhaa tammaa, joka oli niin kovasti kuormattu haloilla, että sen polvet vapisivat ja että se joka askeleella kompasteli.

— Voi, huokasi suuri ja pyhä Nikolaus, tuossa on hevos-raukka, joka raataa yli voimain. Se on onnettomuudekseen saanut kovat ja väärämieliset haltijat. Ei koskaan tule mitään eläimiä rääkätä liialla kuormalla, ei edes vetojuhtiakaan.

Nämä sanat kuultuaan nuo kolme poikaa purskahtivat nauruun. Piispa kysyi heiltä, mille he niin kovasti nauroivat:

— Sentähden että… sanoi Robin.

— Siksi… sanoi Sulpice.

— Me nauramme, sanoi Maxime, sille, että te pidätte tammaa hevosena. Ette huomaa niissä mitään eroitusta, joka kumminkin on erittäin näkyvää laatua. Te ette siis älyä elukoista niin mitään.

— Luulenpa, sanoi Modernus, että näille lapsille ensin on opetettava säädyllisyyttä.

Jokaisessa kaupungissa, kauppalassa, kylässä, töllissä ja linnassa, jonka kautta he kulkivat, pyhä Nikolaus näytti asukkaille suolatiinusta pelastamiaan lapsia ja kertoi siitä suuresta ihmetyöstä, jonka Jumala oli tehnyt hänen välityksellään, ja kaikki ihmiset iloitsivat ja siunasivat häntä siitä.

Trinqueballen väestö, joka postintuojain ja matkustavain kautta sai tiedon tuosta ihmeellisestä tapahtumasta, samosi suurin joukoin paimentaan vastaan levitellen kalliita mattoja ja kylväen kukkia hänen tielleen. Silmät kyynelissä katselivat kaupungin asujamet noita kolmea suolatiinusta vapautettua uhria ja toivottivat heille siunausta. Mutta nuo lapsi-raukat eivät osanneet muuta kuin nauraa ja näyttää kieltään; ja tällä tempulla he vielä enemmän herättivät katsojissa sääliä ja ihailua, koska se oli selvä merkki heidän viattomuudestaan ja kurjuudestaan.

Pyhällä Nikolaus-piispalla oli orpo veljentytär nimeltä Miranda, joka juuri oli täyttänyt seitsemännen ikävuotensa ja joka oli hänelle rakkaampi kuin silmien valo. Muuan kunnon leskirouva nimeltä Basine kasvatti häntä hurskaudessa ja hyvissä tavoissa ja tietämättömänä kaikesta pahasta. Tälle naiselle uskoi piispa noiden kolmen, ihmeen avulla pelastuneen lapsen hoivaamisen. Leskeltä ei puuttunut arvostelukykyä. Hyvin pian hän huomasi, että Maximen tunnusmerkillinen ominaisuus oli rohkeus, Robinin varovaisuus ja Sulpicen ajatuskyky, ja hän koetti heissä parhaansa mukaan vahvistaa näitä hyviä ominaisuuksia, jotka ihmissuvulle ominaisen turmeluksen vuoksi joka hetki pyrkivät väärentymään ja kääntymään pahempaan päin; sillä Robinin neuvokkuus muuttui helposti teeskentelyksi ja kätki kuoreensa vaarallisia haluja; Maxime sai raivokohtauksia, ja Sulpice esitti usein itsepintaisesti vääriä mielipiteitä mitä tärkeimmistä asioista. Muuten he olivat niinkuin muutkin lapset: ryöstivät linnunpesiä, varastivat hedelmiä puutarhoista, kiinnittivät keittoastioita koirien häntiin, kaatoivat mustetta vihkivesi-maljoihin ja piiloittivat pistäviä esineitä Modernuksen vuoteeseen. Öisin he lakanoihin kääriytyneinä kävelivät puujaloilla puutarhoissa ja säikyttivät puolikuolleiksi sulhastensa sylissä kuhertelevat palvelustytöt. He varustivat terävillä piikeillä sen tuolin istuimen, jota rouva Basine tavallisesti käytti, ja kun hän istuutui siihen, riemuitsivat he hänen tuskastaan ja siitä hämmingistä, mihin hän joutui, kun hänen kaikkien nähden täytyi kiireen kautta lennättää kätensä loukkaantuneen paikan suojaksi, sillä eihän hän toki mistään hinnasta maailmassa olisi tahtonut rikkoa sopivaisuuden ja kainouden sääntöjä.

Tämä rouva ei herättänyt heissä, huolimatta ijällisyydestään, minkäänlaista rakkautta tai pelkoa. Robin nimitti häntä vanhaksi vuoheksi, Maxime vanhaksi koniksi ja Sulpice Bileamin aasiksi. Myöskin he kaikilla tavoin kiusasivat pikku Mirandaa, he ryvettivät hänen kauniit pukunsa, tyrkkäsivät hänet nenälleen kivikkoon. Kerran he upottivat hänen päänsä kaulaa myöten siirappitynnyriin. He opettivat häntä istumaan kahdenreisin aitojen päällä ja kiipeilemään puissa, mikä oli kaikkea muuta kuin sopivaa hänen sukupuolelleen; he opettivat hänelle myös kaikenlaisia temppuja ja sananparsia, jotka olivat suorastaan hollituvasta kotoisin ja haiskahtivat suolatiinulle. Hänkin nimitti heidän esimerkkiään seuraten tuota kunnianarvoista rouva Basinea vanhaksi vuoheksi ja vieläpä lisäksi, kiinnittäen koko huomionsa vain yhteen ainoaan ruumiinosaan, vuohen pyllyksikin. Mutta muuten hän pysyi täydellisessä viattomuuden tilassa. Hänen sielunsa puhtaus oli moitteeton.

— Olen iloinen siitä, sanoi pyhä piispa Nikolaus, että olen voinut auttaa nämä lapset pois suolatiinusta tehdäkseni heistä hyviä kristityitä. Heistä tulee uskollisia Jumalan palvelijoita ja heidän ansionsa luetaan minunkin hyväkseni.

Tapahtui sitten eräänä kevätpäivänä kolme vuotta heidän ylösnousemuksensa jälkeen, että kun lapset, jotka jo olivat suuria ja hyvinvoipia, kaikin kolmisin leikkivät virran partaalla, niin Maxime hetkellisessä vihanpuuskassa ja koppavaa luonnettaan seuraten heitti veteen diakoni Modernuksen, joka jäi riippumaan raidan oksaan apua huutaen. Robin lähestyi häntä, oli ojentavinaan hänelle kätensä, mutta riuhtasikin samalla irti hänen sormuksensa ja katosi niine hyvineen.

Virran partaalla Sulpice sillä välin katseli rauhallisesti tätä näkyä kädet ristissä rinnalla ja sanoi:

— Modernus saa surkean lopun. Näen kuusi paholaista, jotka yölepakon hahmossa lentelevät hänen ympärillään valmiina sieppaamaan suuhunsa hänen sielunsa.

Kun rouva Basine ja Modernus ilmoittivat pyhälle piispalle tästä vakavasta tapahtumasta, tuli hän hyvin murheelliseksi ja huokaili syvään.

— Näitä lapsia, sanoi hän, ovat arvottomat vanhemmat huonosti kohdelleet ja he ovat kasvaneet kärsimyksessä. Heidän ylenmääräinen onnettomuutensa on aiheuttanut heidän luonteensa epämuodostuksen. Heidän vikojaan täytyy siis kohentaa pitkämielisellä kärsivällisyydellä ja muuttumattomalla lempeydellä.

— Herra piispa, vastasi Modernus, joka aamupuvussaan ja yömyssyssään värisi kuumeen kynsissä ja aivasteli lakkaamatta, sillä hän oli pahasti kylmettynyt tuossa kylvyssään, voi kyllä olla mahdollista, että heidän pahuutensa johtuu heidän vanhempiensa pahuudesta. Mutta kuinka selitätte te, isäni, sen seikan, että tuo huono kohtelu on kasvattanut kussakin erilaisia paheita, aivan vastakkaisia, ja että tuo hoidon puute ja irtolaisuus, jossa he elivät ennenkuin heidät pistettiin suolatiinuun, on tehnyt yhden himokkaaksi, toisen väkivaltaiseksi ja kolmannen harhanäkijäksi? Ja tuo viimeksimainittu huolestuttaisi minua teidän sijassanne, herra piispa, kaikista enimmin.

— Jokainen näistä lapsista, vastasi piispa, on horjahtanut juuri heikoimmalta kohdaltaan. Huono kohtelu on turmellut heidän sielunsa osat juuri niiltä paikoin, joissa oli vähiten vastustuskykyä. Koettakaamme parantaa niitä mitä suurinta varovaisuutta noudattaen, jotta emme lisäisi heissä pahan valtaa, sensijaan että sitä vähentäisimme. Lempeys, suvaitsevaisuus ja pitkämielisyys ovat ainoat keinot, joita yleensä voi käyttää ihmisten valistamiseksi, harhauskoisia tietysti lukuunottamatta.

— Epäilemättä, teidän korkea-arvoisuutenne, epäilemättä, vastasi Modernus aivastaen kolme kertaa. Mutta ei ole olemassa mitään hyvää kasvatusta ilman rangaistusta eikä kuria ilman kuritusta. Se on itsestään selvä. Ja ellette te rankaise noita kolmea pahanilkistä epattoa, niin tulevat he vielä pahemmiksi kuin itse Herodes. Muistakaa minun sanoneeni.

— Voi olla, ettei Modernus ole aivan väärässä, sanoi rouva Basine.

Piispa ei vastannut mitään. Hän kulki diakonin ja lesken kanssa pitkin orapihlaja-aidan sivustaa, josta levisi ilmaan mitä suloisin hunajan ja katkeran mantelin tuoksu. Eräällä vähän alavammalla kohdalla, jossa maa imi vettä läheisestä lähteestä, hän pysähtyi erään pensaan eteen, jonka tiheät ja koukertelevat osastot olivat kokonaan kiiltävien, halkolaitaisten lehtien ja valkoisten kukkahuiskilojen peitossa.

— Katsokaa, sanoi hän, tätä vehmasta ja tuoksuvaa pensasta, tätä kevät-kukkeutta, tätä jaloa, tuuheaa ja elinvoimaista vihannuutta; te näette, että tämä orapihlaja on runsaslehtisempi ja upeakukkaisempi kuin kaikki muut. Ja huomatkaa lisäksi, että rungon kelmeässä kuoressa on vain vähän okaita, nekin heikkoja, pehmeitä, kärjettömiä. Mistä tämä johtuu? Siitä, että kun se on saanut kasvaa kosteassa ja väkevässä maaperässä, rauhallisena ja varmana elinehtojensa ehtymättömyydestä, niin on se käyttänyt maasta imemänsä mehut kasvattamaan muhkeuttaan ja kauneuttaan ja ollen liian voimakas asestuakseen heikkoja vihollisiaan vastaan on se kokonaan antautunut rehevän ja suloisen hedelmällisyytensä riemuihin. Ottakaa nyt pari askelta polkua ylöspäin ja heittäkää pieni silmäys tuohon toiseen orapihlaja-parkaan, joka tuolla yleten kivisestä ja kuivasta maasta kituu ohut-oksaisena, niukkalehtisenä, eikä ole ankaran elämänsä aikana ehtinyt muuta ajatella kuin varustautumista puolustus-asentoon niitä lukemattomia vihollisiaan vastaan, jotka uhkaavat kitukasvuisia olioita. Sentähden ei se olekaan muuta kuin okainen piikkikimppu. Sen vähän mehun, minkä se on saanut, on se käyttänyt lukemattomien, leveätyvisten, kovien ja terävien pistimien rakentamiseen pelokkaan heikkoutensa tueksi. Sille ei ole jäänyt mitään voimia tuoksuvan ja hedelmällisen kukan luomiseen. Ystäväni, meidän laitamme on samoin kuin orapihlajan. Lapsena saamamme hoiva tekee meidät paremmiksi. Liian kova kasvatus kovettaa meidät.

III.

Kun Maxime oli saavuttanut seitsemännentoista ikävuotensa, tuotti hän pyhälle piispa Nikolaukselle paljon murhetta ja päänvaivaa ja sai aikaan julkisen häväistysjutun seurakunnassa muodostamalla ja järjestämällä muutamien samanikäisten ilkimysten kanssa liiton, jonka tarkoituksena oli ryöstää tyttöjä eräästä Grosses-Nates-nimisestä kylästä, joka sijaitsi neljän peninkulman päässä pohjoiseen Trinqueballesta. Yritys onnistui erinomaisesti. Ryöstäjät palasivat keskellä yötä takaisin kaupunkiin puristaen rintaansa vasten kylän neitseitä, jotka hajalla hapsin ja väännellen käsiään turhaan heittivät taivaalle hehkuvan-rukoilevia avunsilmäyksiä. Mutta kun näiden ryöstettyjen neitojen isät, veljet ja sulhaset tulivat heitä etsimään, kieltäytyivät he palaamasta kotipaikalleen, esittäen syyksi sen, että häpeäntunne painostaisi heitä siellä liiaksi ja että he sentähden mieluummin piilivät pillojaan niiden sylissä, jotka olivat tuon häväistyksen aiheuttaneet. Maxime, joka omalle osalleen oli valinnut kolme kaikkein kauneinta impeä, eleli heidän seurassaan eräässä pienessä talossa, jota ylläpidettiin piispallisilla tuloilla. Piispan käskystä meni Modernus, ryöstäjän poissaollessa, kolkuttamaan kaunokaisten ovelle tuoden sen ilosanoman, että hän tuli heitä vapauttamaan. He kieltäytyivät avaamasta, ja kun diakoni alkoi kuvata heille heidän elämäntapansa kauhistavaisuutta, niin heittivät he hänen päähänsä yöastian kaikkine sisältöineen, niin että Modernus sai suuren haavan kalloonsa.

Lempeällä ankaruudella asestettuna pyhä piispa Nikolaus nuhteli Maximea tästä väkivallantyöstä ja säädyttömyydestä.

— Voi, sanoi hän, sitäkö varten vapautin sinut suolatiinusta, jotta sinusta tulisi Vervignolen neitseiden turma.

Ja hän todisti hänelle hänen virheensä suuruuden. Mutta Maxime vain kohautti olkapäitään ja käänsi hänelle selkänsä vastaamatta mitään.

Tähän aikaan juuri kokosi kuningas Berlu, hallituksensa neljäntenätoista vuonna, mahtavaa armeijaa lähteäkseen sotaan mambournialaisia vastaan, jotka olivat hänen valtakuntansa pahimmat viholliset ja jotka noustuaan maihin Vervignolessa paraikaa ryöstivät ja hävittivät tämän suuren maan rikkaimpia maakuntia.

Maxime lähti Trinqueballesta sanomatta jäähyväisiä kenellekään. Kun hän oli päässyt muutaman peninkulman päähän kaupungista, keksi hän laitumella melko hyvän tamman, vaikka se olikin yksisilmäinen ja ontuva, hyppäsi sen selkään ja antoi mennä täyttä ravia. Seuraavana aamuna kohtasi hän sattumalta erään talonpoikais-pojan, joka juotti suurta työhevosta; heti hyppäsi hän maahan, sinkautti itsensä suuren hevosen selkään ja käski pojan nousemaan yksisilmäisen tamman lautasille ja seuramaan häntä, luvaten ottaa hänet aseenkantajakseen, jos olisi häneen tyytyväinen. Täten varustettuna Maxime saapui kuningas Berlun eteen, joka otti vastaan hänen palveluksensa. Hänestä tuli muutamassa päivässä yksi Vervignolen kaikkein etevimpiä kapteeneja.

Myöskin Sulpice oli pyhälle piispalle alituisen, kenties vielä julmemman ja varmasti vakavamman levottomuuden aiheena; sillä vaikkakin Maximen rikkomukset olivat raskaat, niin teki hän syntinsä ainakin ilman mitään taka-ajatusta ja rikkoi Jumalan käskyjä vastaan aivan huomaamattaan, niin, voipa melkein sanoa, tietämättään. Sulpice sitävastoin käytti synnintekoon mitä suurinta ja ihmeteltävintä oveluutta. Jo lapsuudestaan asti pitäen päämääränään papillista uraa hän tutki uutterasti hengellistä ja maallista kirjallisuutta; mutta hänen sielunsa oli turmeltunut astia, jossa kaikki totuus muuttui erheeksi. Hän teki syntiä hengessä; hän hairahteli uskon asioissa hämmästyttävällä varhaiskypsyydellä; sillä ijällä, jolloin ihmislapsella tavallisesti ei vielä ole minkäänlaisia mielipiteitä, hän suorastaan tulvi vääriä mielipiteitä. Keksipä hän muun muassa erään eriskummallisen ajatuksen, jonka varmaankin joku pahahenki oli kuiskannut hänen korvaansa. Hän kutsui eräälle piispan niitylle kokoon paljon nuoria, samanikäisiä poikia ja tyttöjä ja kiivettyään puuhun sieltä yllytti heitä jättämään isänsä ja äitinsä seuratakseen Jeesusta Kristusta ja lähteäkseen joukoissa maaseudulle polttamaan priorien taloja ja pappiloita ja siten saattamaan Kirkon jälleen alkuperäiseen evankeliseen köyhyydentilaansa. Liikutuksen ja hurmauksen vallassa vaelsi tämä nuoriso tuon syntisen herjanhengen perässä pitkin Vervignolen teitä laulaen virsiä, sytyttäen tuleen latoja, ryöstäen kappeleita ja hävittäen kirkonmiesten maita. Monet näistä mielettömistä kuolivat väsymykseen, nälkään tai kylmään tai saivat surmansa raivostuneiden kyläläisten käsissä. Koko piispallinen kartano kaikui pappien valituksista ja äitien huokauksista. Hurskas Nikolaus-piispa kutsutti luokseen näiden epäjärjestyksen aiheuttajan ja rajattomalla lempeydellä ja äärettömällä murhemielellä nuhteli häntä siitä, että hän täten oli väärinkäyttänyt sanan voimaa johtaakseen ihmishenkiä harhaan, ja samalla hän hellästi huomautti, että Jumala ei suinkaan ollut pelastanut häntä suolatiinusta sitä varten, että hän hävittäisi pyhän Kirkkoäidin omaisuutta.

— Tajua toki, poikani, sanoi hän, miten ääretön hairahduksesi on.
Saavut paimenesi luo viettelysten, murhien ja tihutöiden tahraamana.

Mutta kauhistuttavalla tyyneydellä ja vakuuttavalla äänellä Sulpice vastasi, ettei hän suinkaan ollut rikkonut Jumalaa vastaan, vaan päinvastoin toiminut Taivaan tahdosta ja Kirkon parasta katsoen. Ja hän alkoi ladella ällistyneelle piispalle manikealaisten, arialaisten, nestorianein, sabellinilaisten, valdolaisten, altailaisten ja begardilaisten harhaoppeja ja hän esitti nämä hirvittävät hairahdukset sellaisella innolla ja antaumuksella, että hän ei ollenkaan huomannut, miten ne, toisilleen vastakkaisia kun olivat, hävittivät toinen toisensa niitä lietsovan rinnan liekeissä.

Hurskas piispa yritti kaikin tavoin palauttaa Sulpiceä oikealle tielle; mutta hän ei voinut voittaa tuon onnettoman lapsen itsepintaisuutta.

Ja päästettyään hänet pois luotaan hän polvistui Jumalan eteen ja sanoi:

— Kiitän sinua, Herra, siitä, että annoit minulle tämän nuorukaisen, joka on kuin kova tahko kärsivällisyyteni ja rakkauteni teroittamiseksi.

Sillaikaa kuin nämä kaksi suolatiinusta päästettyä lasta tuottivat pyhälle Nikolaukselle näin paljon murhetta, oli kolmas hänelle edes jonkunlaisena lohdutuksena. Robin ei ollut väkivaltainen teoissaan eikä ylivoimainen ajatustensa puolesta. Hän ei ollut paksu ja verevä niinkuin kapteeni Maxime eikä myöskään rohkean ja vakavan näköinen niinkuin Sulpice. Hän oli ulkomuodoltaan pienikokoinen, kelmeäihoinen, kurttuinen, kokoonpainunut, käytökseltään nöyrä ja kunnioittava ja hän teki piispalle ja kirkonmiehille paljon kelpo palveluksia auttamalla klerkkejä pitämään laskua piispallisista tuloista; hän osasi rautalankaan pujoteltujen helmien avulla suorittaa monimutkaisia laskelmia, myöskin hän kertoi ja jakoi lukuja ilman kynää ja rihvelitaulua, suoraan päässään, niin nopeasti ja virheettömästi, että mikä vanha raha-asioitsija ja laskumestari hyvänsä olisi voinut häntä kadehtia. Hänestä oli suuri ilo pitää diakoni Modernuksen kirjoja, joka, ollen jo vanhanpuoleinen, sekaantui usein numeroissa ja nukahti pulpettinsa ääreen. Auttaakseen herra piispaa ja hankkiakseen hänelle rahaa ei hän säästänyt itseltään minkäänlaisia vaivoja; panttaajilta hän oppi laskemaan, paljonko yksinkertaiset ja yhdistetyt korot jollekin rahasummalle tekivät päivittäin, viikottain, kuukausittain ja vuosittain; hän ei peljännyt myöskään käydä Ghetton tummien kujien varsilla asuvain likaisten juutalaisten puheilla oppiakseen heiltä erilaisten metallien ja kalliiden kivien arvot ja taidon raaputtaa rahoja. Kiitos olkoon pienen omaisuuden, jonka hän kuin ihmeen kautta oli hankkinut itselleen, hän saattoi ottaa osaa kaikkiin Vervignolessa, Mondousianessa ja aina Mambourniassa asti pidettyihin markkinoihin, turnajaisiin, rukoushetkiin ja juhlatilaisuuksiin, joihin tulvasi kristikunnan kaikista osista mitä erilaisinta väkeä, talonpoikia, porvareita, pappeja ja aatelisia; hän harjotti niissä rahanvaihtoa ja palasi joka kerta kotiin vähän rikkaampana kuin mitä oli lähtenyt. Sulpice ei tuhlannut ansaitsemaansa rahaa, vaan toi sen aina herra piispalle.

Pyhä Nikolaus oli hyvin vieraanvarainen ja antelias; hän tuhlasi omaa ja Kirkon omaisuutta pyhiinvaeltajien eväihin ja öylätteihin ja kaikkien onnettomien auttamiseen. Sentähden hän olikin ainaisessa rahan tarpeessa; ja hän oli hyvin kiitollinen Robinille siitä innosta ja taidosta, jolla tuo nuori rahastonhoitaja hankki hänelle tarvittavat summat. Mutta rahapula, johon piispa oli joutunut anteliaisuutensa ja tuhlaavaisuutensa vuoksi, kävi yhä tuntuvammaksi yhteisen onnettomuuden aikana. Sota, joka raivosi Vervignolessa, saattoi myös Trinqueballen kirkon vararikon partaalle. Sotamiehet hävittivät maata kaupungin ympärillä, ryöstivät taloja, kiskoivat lunnaita talonpojilta, ajoivat kirkonpalvelijat pakosalle, polttivat linnoja ja luostareja. Papisto ja seurakunta eivät enää voineet ottaa osaa jumalanpalvelus-menojen kustannukseen, ja joka päivä kävi tuhansittain pakenevia talonpoikia piispankartanossa leipää kerjäämässä. Köyhyys, josta tuo hyvä pyhä Nikolaus ei olisi kärsinyt itsensä vuoksi, painoi häntä heidän tähtensä. Onneksi oli Robin aina valmis avustamaan häntä rahasummilla, jotka pyhä piispa sitoutui maksamaan takaisin parempina aikoina, kuten luonnollista oli.

Valitettavasti vyöryi sodan aalto paraikaa yli koko valtakunnan pohjoisesta etelään ja lännestä itään, ja sen jälessä tuli sen kaksi uskollista toveria, rutto ja nälkä. Maanviljelijät rupesivat rosvoiksi, munkit seurasivat sotajoukkoja. Trinqueballenkin asukkaat, joilla ei ollut puita, millä lämmittää, eikä leipää, mitä syödä, kuolivat kuin kärpäset talvikylmien lähestyessä. Sudet tunkeutuivat esikaupunkeihin ja veivät pieniä lapsia. Näin murheellisten olosuhteiden vallitessa tuli Robin ilmoittamaan piispalle, että paitsi sitä, että hän ei enää voinut antaa hänelle pienintäkään raha-avustusta, oli hänen täytynyt, koska hän ei enää saanut mitään velallisiltaan ja saamamiehet häntä kovasti ahdistivat, luovuttaa juutalaisille kaikki saatavansa.

Hän ilmoitti tämän ikävän uutisen hyväntekijälleen tavallisella ylenmäärin nöyrällä kohteliaisuudellaan; mutta kuitenkin tuntui hän itse olevan paljon vähemmän suruissaan kuin mitä tämä äärimmäisen kärjistetty ahdinkotila oikeastaan olisi edellyttänyt. Itse asiassa oli hänen sangen vaikea salata kärsivän ilmeen alle hyvää tuultaan ja suurta tyytyväisyyttään.

Hänen kuivien ja nöyrien silmäluomiensa keltainen pergamentti ei kyennyt kokonaan peittämään sitä ilon väikettä, joka kiilui hänen terävistä silmäteristään.

Vaikkakin ankarasti järkytettynä otti pyhä Nikolaus kuitenkin tämän iskun vastaan rauhallisin ja tyvenin mielin.

— Jumala, sanoi hän, voi kyllä parantaa huonot raha-asiat. Hän ei salli kaataa temppeliä, jonka hän itse on rakentanut.

— Epäilemättä, sanoi Modernus, mutta olkaa varma siitä, että tuo Robin, jonka te olette pelastanut suolatiinusta, on ryöstääkseen teidät nyt putipuhtaaksi samassa juonessa Vanhan-Sillan panttaajien kanssa ja että hän itselleen on varannut suurimman osan saalista.

Modernus oli oikeassa, Robin ei ollut hävinnyt ollenkaan; hän oli rikkaampi kuin milloinkaan ja oli juuri nimitetty kuninkaan rahastonhoitajaksi.

IV.

Tähän aikaan juuri täytti Miranda seitsemännentoista ikävuotensa. Hän oli kaunis- ja sorjarakenteinen. Jonkinlainen puhtauden ja vilpittömän viattomuuden ilme verhosi hänet kuin huntu. Hänen pitkät silmäripsensä, jotka ikäänkuin aidan tavoin varjostivat hänen sinisilmiään, ja hänen lapsellisen pieni suunsa olivat kuin takeina siitä, ettei paha löytäisi mitään sisäänpääsyä tähän neitseelliseen sieluun. Hänen korvansa olivat niin pienoiset, hienot, niin soman huolekkaasti muovaillut ja herkkäviivaiset, että rohkeimmatkaan eivät uskaltaneet kuiskia niihin muuta kuin viattomia puheita. Ei ketään neitoa koko Vervignolessa kohdeltu niin suurella kunnioituksella eikä kukaan ollut enemmän sen arvoinen, sillä hän oli ihailtavan vilpitön, uskovainen ja aseeton.

Hurskas Nikolaus-piispa, hänen enonsa, rakasti häntä päivä päivältä yhä enemmän ja oli kiintynyt häneen enemmän kuin mitä yleensä on lupa kiintyä luotuihin olentoihin. Epäilemättä hän rakasti häntä Jumalassa, mutta kuitenkin erittäin henkilökohtaisesti; Miranda oli hänen sielunsa ilo; hän rakasti omaa rakkauttaan; se oli hänen ainoa heikkoutensa. Itse pyhimyksetkään eivät aina voi katkoa kaikkia lihan kahleita. Nikolaus rakasti sisarentytärtään puhtaasti, kuitenkin tuntien siitä erikoista mielihyvää. Seuraavana päivänä senjälkeen kun hän oli saanut tiedon Robinin vararikosta lähti hän surun ja levottomuuden raskauttamana Mirandan luo puhuakseen hänelle hurskautta, sillä piispa oli hänelle isän sijassa ja oli hän myös ottanut huolehtiakseen hänen opillisesta kehityksestään.

Miranda asui kaupungin kukkulalla eräässä talossa, jota nimitettiin Sävelniekkojen taloksi, sentähden että sen päätyyn oli kuvattu erilaisia soittimia käytteleviä ihmisiä ja eläimiä. Erittäin huomattavia olivat aasi, joka puhalsi huilua, ja filosofi, joka helisti symbaleja, tunnusmerkkeinään pitkä parta ja kirjoitusneuvot. Ja jokainen selitti näiden olentojen merkityksen omalla tavallaan. Se oli todellakin kaupungin kaunein talo.

Piispa tapasi sisarentyttärensä ylösalaisin käännetystä huoneesta. Hapset hajallaan ja kyyneleissään kylpien hän istui lattialla avonaisen ja tyhjän arkun ääressä kyyryllään.

Pyhä Nikolaus kysyi häneltä syytä tähän tuskaan ja sekamelskaan, joka vallitsi hänen ympärillään. Silloin Miranda nostaen epätoivoisen katseensa maasta kertoi hänelle huoaten ja itkien, että Robin, tuo suolatiinusta pelastettu Robin, tuo kiltti Robin oli niin monesti sanonut hänelle, että jos hän vain haluaisi jotakin pukua, koristusta tai helyä, niin hän kernaasti lainaisi rahaa sen ostamiseen, ja siksi oli hän usein turvautunut hänen hyvätahtoisuuteensa, joka näytti aivan tyhjentymättömältä, mutta että nyt, samana aamuna, eräs Seligmann-niminen juutalainen oli tullut hänen luokseen neljän oikeuden valvojan kanssa ja oli esittänyt hänelle ne tunnusteet, jotka hän oli antanut Robinille, ja että, kun hänellä ei ollut rahaa lunastaa niitä, hän oli vienyt kaikki hameet, hiuskoristeet ja helyt, mitä hänellä oli.

— Hän vei, sanoi hän itkien ja valittaen, minun liivini ja minun kultakirjailuilla somistetut sametti- ja pitsihameeni, minun timanttini, smaragdini, safiirini ja sinikiveni, minun ametistini, rubiinini, granaattini ja turkoosini; hän vei minun lasitetuilla enkelinpäillä koristetun suuren timanttiristini, minun suuren käätyni, jossa oli kaksi riviä timantteja, kolme hiomatonta jalokiveä ja kuusi päärlysolmua; hän vei minun kauniin kultaketjuni, jossa oli kolmetoista riviä timantteja ja kaksikymmentä soikeaa, erinomaisen hienosti kiinnitettyä helmeä…!

Ja voimatta enää jatkaa pitemmältä hän puhkesi jälleen nyyhkytyksiin.

— Tyttäreni, vastasi piispa, kristitty neitsyt on tarpeeksi koristettu, silloin kun hänellä on kainous kaulanauhanaan ja puhtaus vyösolkenaan. Kuitenkin oli teille soveliasta, kun kerran olette jalosukuisesta ja mainehikkaasta perheestä syntyisin, myös kantaa timantteja ja päärlyjä. Teidän koristeenne olisivat olleet köyhien aarreaitta, ja minä surkuttelen suuresti, että ne on teiltä ryöstetty.

Hän vakuutti Mirandalle vielä, että hän varmasti joskus saisi ne takaisin tässä maailmassa tai tulevassa; hän puhui hänelle kaikkea sellaista, mikä suinkin saattoi lievittää hänen suruaan ja rauhoittaa hänen mieltään; näin lohdutti piispa häntä. Sillä Mirandalla oli hellä sielu, joka kaipasi lohdutusta. Mutta sangen raskaalla mielellä palasi pyhä Nikolaus kotiinsa.

Seuraavana päivänä, kun hän juuri parhaillaan valmistautui messuamaan tuomiokirkossa, näki hän sakaristoon marssivan kolme juutalaista; ne olivat Seligmann, Issaskar ja Meyer, jotka vihreä hattu päässään ja pyörökaulus hartioilla erittäin kohteliaasti ja nöyrästi ojensivat hänelle Robinin heille siirtämät sitoumuspaperit. Ja kun tuo kunnianarvoisa kirkonisä ei voinut niitä maksaa, kutsuivat he sisään parisenkymmentä kantajaa, jotka olivat varustetut koreilla, säkeillä, tiirikoilla, rattailla, köysillä ja tikapuilla ja alkoivat samassa sen pitempiä siekailematta murtaa auki pyhiä lippaita, arkkuja ja alttarikaappeja. Pyhä mies heitti heihin silmäyksen, joka olisi surmannut kolme kristittyä. Hän uhkasi heitä ankaralla rangaistuksella, joka tässä ja tulevassa maailmassa kohtaa kaikkia pyhäinhäväisijöitä; hän selitti heille, kuinka yksin jo heidän pelkkä läsnäolonsakin sen Jumalan huoneessa, jonka he olivat ristiinnaulinneet, oli omiaan vetämään taivaan tulen heidän kiireelleen. He kuuntelivat häntä erinomaisella tyyneydellä niinkuin ainakin sellaiset henkilöt, joille pannaanjulistus, hylkivä häväistys, herja ja kirous on jokapäiväistä leipää. Silloin hän rupesi heitä hellyttämään pyynnöillä ja rukouksilla, hän lupasi heille maksaa, niin pian kuin hän suinkin voisi, kaksin- ja kolmenkertaisesti, kymmenkertaisesti, satakertaisesti, sen velan, jonka perijöitä he olivat. He pyysivät kohteliain sanoin anteeksi, etteivät he voineet lykätä toistaiseksi tätä pientä toimitustaan. Piispa uhkasi soittaa hätäkelloa, hätyyttää ja yllyttää heitä vastaan kansan, joka tappaisi heidät kuin koirat nähdessään heidän raastavan, häväisevän ja ryöväävän ihmeitä tekeviä kuvia ja pyhäinjäännöksiä. He osoittivat hymyillen asestettuihin oikeudenpalvelijoihin, jotka vartioivat heitä. Kuningas Berlu suojeli heitä, sentähden että he lainasivat hänelle rahaa.

Tämän nähdessään ja huomatessaan vastustelemisensa kapinaksi esivaltaa vastaan pyhä piispa muisteli Häntä, joka asetti paikoilleen Malkuksen korvan, ja alistui mykkänä kohtaloonsa katkerain kyynelten vieriessä hänen silmistään. Seligmann, Issaskar ja Meyer raahasivat pois kaikki kalleilla kivillä, smaragdeilla ja hohtokivillä koristetut kulta-arkut, maljan, lyhdyn, laivan ja tornin muotoiset pyhät lippaat, alabasteriset, kullalla ja hopealla kehystetyt irtoalttarit, Limogesin ja Reinin taitavimpain silaajain lasittamat kirstut, alttariristit, norsunluuveistoksilla ja antiikkisilla kameijoilla peitetyt evankeliumikirjat, viinipuun köynnöksillä koristetut liturgiset kaiteet, siipitaulut, vihkivesimaljat, kynttilänjalat, lamput, joiden pyhän valon he puhalsivat sammuksiin ja joiden siunatun öljyn he kaatoivat lattialle; lisäksi: jättiläisseppeleitä muistuttavat kynttiläkruunut, merenkullalla ja helmillä kirjaillut rukousnauhat, pyhät ehtoollisastiat, öylättirasiat, kalkit, rippileipälautaset, suitsutusvehkeet, alttarikannut, lisäksi lukemattomia uskovaisten lahjoja, hopeaisia käsiä, käsivarsia, jalkoja, silmiä, suita, sisälmyksiä, sydämiä ja kuningas Sidocin nenän ja kuningatar Blandinen rinnan ja hänen ylhäisyytensä pyhän Cromaderiuksen, Vervignolen ensimäisen apostolin ja Trinqueballen jalon suojeluspyhän, raskaasta kullasta muovatun pään. Kaiken lopuksi veivät he vielä pyhän rouva Gibbossinen ihmeitä tekevän kuvan, jota Vervignolen kansa ei koskaan vielä ollut turhaan huutanut avukseen ruton, nälän ja sodan raivotessa. Tämä hyvin vanha ja kaikkea kunnioitusta ansaitseva kuva oli tehty seetripuiseen alustaan kiinnitetyistä lehtikultaliuskoista ja kauttaaltaan peitetty sorsanmunan suuruisilla jalokivillä, jotka levittivät ympärilleen punaista, keltaista, sinistä, sinipunaista ja huikaisevan valkoista säteilyä. Jo kolmesataa vuotta olivat sen kultakasvoista tuijottavat, suur-avoimet emaljisilmät herättäneet Trinqueballen asukkaista sellaista kunnioitusta, että he näkivät sen öisin unissaankin, loistavana ja hirvittävänä, uhkaamassa heitä mitä julmimmilla rangaistuksilla, jos he vain laiminlöisivät antaa sille riittävän määrän valoa ja kultarahoja. Pyhä Gibbosine huokaili, värisi, horjahteli jalustallaan ja antoi vastustelematta kuljettaa itsensä ulos basilikasta, jossa se ikimuistoisista ajoista alkaen oli ollut kaikkien pyhiinvaeltajien johtotähtenä.

Kirkonraastajavarkaiden lähdettyä nousi pyhä Nikolaus-piispa tuolle häväistylle alttarille ja siunasi Herramme Vapahtajamme veren vanhassa ja aivan kolhiutuneessa, saksanhopeaisessa maljapahaisessa. Ja hän rukoili kaikkien vaivattujen ja murheellisten ja etenkin Robinin puolesta, jonka hän Jumalan tahdosta oli pelastanut suolatiinusta.

V.

Vähän aikaa sen jälkeen kuningas Berlu voitti mambournialaiset suuressa tappelussa. Hän ei ensin ollut itsekään selvillä siitä, sentähden että sotajoukkojen taistelut tapahtuvat aina kovin sekasortoisesti, ja myös sentähden, että vervignolelaiset olivat jo kaksisataa vuotta tottuneet olemaan voittamatta. Mutta mambournalaisten päätäpahkainen ja epäjärjestynyt pako valkaisi asiain onnellisen tilan. Siksi hän, sensijaan että olisi antanut peräytymiskäskyn, hyökkäsi vihollista takaa-ajamaan ja valloitti takaisin puolet valtakuntaansa. Voitokas armeija astui sisään Trinqueballeen, joka sen kunniaksi oli ylt'yleensä liputettu ja kukitettu, ja teki tässä Vervignolen kuulussa pääkaupungissa paljon väkivallan töitä, ryöstöjä, murhia ja muita julmuuksia; sotamiehet sytyttivät tuleen useita taloja, ryöstivät temppeleitä ja veivät tuomiokirkosta sen viimeisenkin, mikä juutalaisten jäliltä sinne vielä oli jäänyt ja joka, totta puhuen, oli sangen vähän. Maxime, joka paljon oli myötävaikuttanut lopulliseen voittoon ja josta sillaikaa oli tullut ritari ja kapteeni, tunkeutui ensimäisten joukossa kaupunkiin ja lähti heti suoraapäätä Sävelniekkojen talolle, jossa asui kaunis Miranda, jota hän ei ollut nähnyt sitten sotaan lähtönsä. Hän tapasi hänet huoneestaan rukkinsa äärestä ja syöksyi häneen käsiksi sellaisella raivolla, että tämä nuori neiti kadotti viattomuutensa, niin, voipa sanoa, aivan huomaamattaan. Ja kun hän vihdoin tointui hämmästyksestään ja huudahti: "Mutta tekö se olettekin, herra Maxime? Mitä ihmettä te teette?" ja alkoi valmistua työntämään luotaan ahdistajaa, silloin Maxime jo marssi kaikessa rauhassa katua alas kohennellen kuntoon haarniskaansa ja vilkuillen uusia tyttöjä.

Kentiespä ei hän olisikaan koskaan tiennyt mitään tästä solvauksesta, ellei, joku aika senjälkeen kun se oli tapahtunut, hän olisi tuntenut tulevansa äidiksi. Siihen aikaan oli Maxime sotaretkellä Mambourniassa. Koko kaupunki sai tietää hänen häpeänsä; hän uskoi sen myös suurelle ja pyhälle Nikolaukselle, joka tämän hämmästyttävän uutisen kuultuaan kohotti katseensa taivaaseen ja sanoi:

— Herra, sitäkö varten sinä pelastit suolatiinusta tuon lapsen, jotta hän raatelevan suden tavoin söisi karitsani? Sinun viisautesi on ihailtava, mutta sinun tiesi ovat hämärät ja tarkoitusperäsi ihmisjärjeltä salatut.

Samana vuonna muuanna sunnuntaipäivänä heittäytyi Sulpice pyhän piispan jalkoihin.

— Jo lapsesta alkaen, sanoi hän, on hartain toivoni aina ollut pyhittää elämäni Herralle. Sallikaa minun, oi isäni, astua munkilliseen säätyyn ja liittyä Trinqueballen kerjäläisveljesten luostarikuntaan.

— Poikani, vastasi hänelle tuo hyvä ja pyhä Nikolaus, ei ole sen parempaa säätyä kuin munkin. Onnellinen se, joka pysyy luostarin varjossa, turvassa maailman myrskyiltä! Mutta mitä hyödyttää paeta myrskyä, jos on myrsky omassa povessa? Miksi teeskennellä ulkonaista nöyryyttä, jos kuitenkin rinnassaan kantaa synnillisen ylpeää sydäntä? Miksi verhoutua kuuliaisuuden kaapuun, jos sielu kuitenkin kapinoi? Olen nähnyt sinun, poikani, lankeavan useampaan erhetykseen kuin Sabellius, Arius, Nestorius, Eutykhes, Manes ja Pelagius yhteensä ja jo ennen kahtakymmentä ikävuottasi toistavan itsessäsi kaikki kahdentoista vuosisadan harhakuvitelmat. Totta puhuen et kylläkään erittäin itsepäisesti pidä kiinni mistään erikoisesta, mutta juuri tuo alituinen oppien peruuttaminen todistaa oikeastaan vähemmän alistuvaisuutta pyhää Kirkko-äitiämme kohtaan kuin halua rientää erhetyksestä toiseen, manikealaisuudesta sabellinilaisuuteen, albilaisten rikoksista valdolaisten häpeällisiin menoihin.

Sulpice kuunteli tätä puhetta murheellisella sydämellä, sellaisella sielun yksinkertaisella antaumuksella ja alistuvaisuudella, että se liikutti suuren ja pyhän Nikolauksen kyyneliin saakka.

— Minä surkuttelen, inhoan, tuomitsen, kiroan, kauhistun, kammoan kaikkia rikoksiani, entisiä, nykyisiä ja tulevia, minä hylkään ne, minä luovun niistä, sanoi hän; minä alistun Kirkon valtaan täydellisesti ja kokonaan, tykkänään ja perinjuurisesti, puhtaalla ja yksinkertaisella mielellä; minulla ei tule olemaan muuta uskoa kuin sen usko, ei muuta oppia kuin sen oppi, ei muuta uskontunnustusta kuin sen hyväksymä; en näe, en kuule, en aisti enää muuten kuin sen kautta. Jos se vaikka väittäisi minulle, että tuo kärpänen, joka juuri istuutui diakoni Modernuksen nenälle, on kameeli, niin viipymättä, vastustelematta, kiistelemättä ja napisematta, empimättä ja epäilemättä minä uskoisin, julistaisin, todistaisin, tunnustaisin vaikka kidutuspenkillä ja kuolemaani asti, että diakoni Modernuksen nenälle istahtanut elukka todellakin on kameeli. Sillä Kirkko on totuuden lähde ja minä en ole muuta kuin kurja erheiden tyyssija.

— Olkaa varuillanne, isäni, sanoi Modernus. Sulpice voi yksin kirkollisessa alistumisessaankin mennä yli rajain harhaoppisuuteen asti. Ettekö näe, että hän tunnustaa kääntymisensä melkein raivolla, suonenvedontapaisesti, hurjan kiihkoisesti? Hän suorastaan upottautuu alistumisen syvyyteen. Onko tuo nyt oikea tapa alistua? Hän hävittää itsensä, tekee itsemurhan sen käsissä.

Mutta piispa nuhteli diakoniaan tuollaisesta puheesta, joka oli niin kokonaan vastakkaista kristillisen rakkauden käskyille, ja lähetti nuoren munkkikokelaan Trinqueballen kerjäläismunkkien noviisiosastoon.

Mutta jo vuoden päästä nämä munkit, jotka siihen asti olivat olleet niin nöyriä ja hiljaisia, olivat mitä hirvittävimpien erimielisyyksien raatelemia; tuhannet erheet ja katolilaisen totuuden vääristelyt raivosivat heidän keskuudessaan täyttäen heidän päivänsä levottomuudella ja heidän sielunsa kapinallisilla ajatuksilla. Tällaista myrkkyä uhosi Sulpice noiden hyvien veljien piiriin. Hän nousi aivan julkisesti esimiehiään vastaan väittäen, ettei enää ollut olemassa mitään oikeaa paavia, senjälkeen kun kirkon päämiehen vaalia ei enää ihmetöillä vahvistettu, eikä oikeata Kirkkoakaan, senjälkeen kun kristityt olivat lakanneet seuraamasta apostolien ja ensimäisen seurakunnan elämäntapoja; että ei ollut kiirastulta; että ei ollut tarpeellista ripittää itseään papille, jos kerran ripitti itsensä Jumalalle; että ihmiset menettelivät väärin käyttäessään kulta- ja hopearahaa ja että heidän olisi tullut tehdä yhteiseksi koko maapallon omaisuus. Nämä inhoittavat periaatteet, joita hän ajoi voimainsa takaa herättäen toiselta puolen vastustusta, toiselta hyväksymistä, saivat aikaan ennenkuulumattomia häväistysjuttuja. Sitten rupesi Sulpice saarnaamaan oppia täydellisestä puhtaudesta, jota ei mikään voi tahrata, ja silloin tuo hyvien veljien luostari muuttui suorastaan apinahäkin kaltaiseksi. Ja tämä rutto ei suinkaan pysynyt luostarin muurien sisällä. Sulpice kulki saarnaten ympäri kaupunkia. Hänen kaunopuheliaisuutensa, se sisäinen tuli, joka hänestä leimusi, hänen elämänsä yksinkertaisuus, hänen mitään pelkäämätön rohkeutensa, kaikki tuo liikutti sydämiä. Tämän uskonnon-uudistajan äänen kaikuessa tuo vanha, pyhän Cromaderiuksen perustama ja pyhän Gibbosinen suojaama uskokunta hajosi epäjärjestykseen ja riitaisuuksiin; kaupungissa tapahtui yöllä ja päivällä kaikenlaisia jumalattomia tihutöitä ja villityksiä. Turhaan suuri ja pyhä Nikolaus neuvoi, kehoitti, uhkasi ja ruoski lampaitaan. Pahan valta kasvoi lakkaamatta ja surullisinta oli huomata, että tartunta ulottui myös rikkaisiin porvareihin, aatelisiin ja pappeihin yhtä paljon kuin köyhiin käsityöläisiin ja alempaan kansaan, ja etupäässä juuri edellisiin.

Eräänä päivänä kun Jumalan mies juuri tuomiokirkon kappelissa sydämessään huokaili Vervignolen kirkon kurjaa tilaa, herätti hänet tästä mietiskelystä omituinen ulvonta, ja hän näki edessään aivan alastoman, nelinkontin ryömivän naisen, riikinkukonsulka häntänään. Tämä lähestyi haukkuen ja korahdellen ja tuon tuostakin nuolaisten maata kielellään. Hänen vaalea tukkansa oli loan peitossa ja koko hänen ruumiinsa yltä päältä liassa. Ja pyhä piispa Nikolaus tunsi tässä onnettomassa olennossa sisarentyttärensä Mirandan.

— Mitä teetkään, tyttäreni? huudahti hän. Miksi olet riisuutunut alasti ja miksi kävelet polviesi ja käsiesi varassa? Etkö häpeä?

— En, enoni, en häpeä ollenkaan, vastasi Miranda lempeästi. Päinvastoin häpeäisin jokaista toisenlaista esiintymistapaa ja käyttäytymistä. Näin juuri on oltava ja elettävä, jos tahtoo olla Jumalalle mieliksi. Pyhä veli Sulpice on opettanut minua näin käyttämään itseäni, jotta olisin eläinten kaltainen, jotka ovat lähempänä Jumalaa, sentähden että niillä ei ole mitään syntiä. Ja niin kauan kuin pysyn tässä olotilassa, jossa nyt näette minut, ei ole vaaraa siitä, että tekisin syntiä. Tulen pyytämään teitä, enoni, kaikessa laupeudessa ja rakkaudessa, tekemään samoin kuin minä; sillä ette tule autuaaksi muuten. Riisukaa yltänne vaatteet, minä rukoilen teitä, ja ottakaa päällenne eläinten muoto, jossa Jumala vielä ilolla tuntee oman, turmeltumattoman kuvansa. Annan teille tämän kehoituksen pyhän veli Sulpicen ja niin muodoin itse Jumalan tahdosta, sillä pyhä veljemme on perillä Herran salatuista tarkoituksista. Riisuutukaa alastomaksi, enoni, ja tulkaa kanssani, jotta näyttäytyisimme kaikelle kansalle sen pyhitykseksi ja ylösrakennukseksi.

— Voinko uskoa silmiäni ja korviani? huokaili pyhä piispa nyyhkytysten tukehtamalla äänellä. Minulla oli kukoistavan kaunis, hyveellinen ja hurskas sisarentytär; ja nuo kolme lasta, jotka pelastin suolatiinusta, ovat saattaneet hänet tähän kurjaan ja säälittävään tilaan, jossa nyt näen hänet. Yksi ryöstää häneltä kaiken omaisuuden, tuon almujen aarre-aitan, köyhien perintöosan; toinen riistää häneltä kunnian; kolmas tekee hänet harhaoppiseksi.

Ja hän heittäytyi maahan kivipermannolle syleillen sisarentytärtään ja rukoillen häntä luopumaan tuosta niin syvästi paheksuttavasta elämästä ja kyynelin vannottaen häntä pukemaan päälleen ja kävelemään jaloillaan niinkuin Jeesuksen Kristuksen verellä lunastetun ihmis-olennon sopi.

Mutta hän vastasi tähän puheeseen ainoastaan kimakalla vingahtelulla ja surkealla ulvonnalla.

Pian oli koko Trinqueballen kaupunki täynnä alastomia miehiä ja naisia, jotka kulkivat nelinkontin ja haukkuivat; he nimittivät itseään edeniläisiksi ja tahtoivat palauttaa maailman siihen täydellisen viattomuuden tilaan, joka siinä vallitsi ennen Aatamin ja Eevan onnetonta luomista. Dominikaanimunkki Gilles Caquerolle, Trinqueballen yliopiston, kaupungin ja maaseurakunnan yli-inkvisiittori, tuli levottomaksi tästä uudesta villityksestä ja alkoi ahkerasti vainota sitä. Hän määräsi mitä täsmällisimmässä äänilajissa, omalla sinetillään sinetöidyssä kirjelmässä herra piispa Nikolauksen vangitsemaan, kytkemään, kuulustelemaan ja tuomitsemaan nämä Jumalan viholliset ja etenkin heidän pääjohtajansa, erään fransiskaanimunkin nimeltä Sulpice ja Miranda-nimisen pahamaineisen naisen. Suuri ja pyhä Nikolaus hehkui samaa intoa Kirkon yhteyden puolesta eikä mitään sen palavammin halunnut kuin harhaoppisuuden hävittämistä; mutta hän rakasti hellästi sisarentytärtään. Hän piiloitti hänet piispalliseen palatsiinsa ja kieltäytyi antamasta häntä inkvisiittori Caquerollen käsiin, joka silloin ilmiantoi hänet paaville levottomuuksien aiheuttajana ja erään erittäin inhoittavan uuden opin levittäjänä. Paavi lähetti käskykirjeen Nikolaukselle, jossa hän vaati tätä viivyttelemättä luovuttamaan rikollisen naisen laillisten tuomarien käsiin. Nikolaus ei ollut ymmärtävinään käskyn tarkoitusta, vakuutti kuuliaisuuttaan eikä totellut. Paavi sinkahutti häntä vastaan silloin pullan Maleficus pastor, jossa tuota kunnianarvoisaa piispaa syytettiin tottelemattomuudesta, harhaoppisuudesta, salavaimoisuudesta, sukurutsauksesta, kansan villitsemisestä ja jossa häntä nimitettiin vanhaksi akaksi, itserakkaaksi höperöksi, sekä annettiin hänelle mitä ankarin varoitus.

Täten siis piispa viattomasti teki itsensä syylliseksi voimatta silti auttaa rakasta sisarentytärtään. Kuningas Berlu, jota uhattiin Kirkon pannalla, ellei hän auttaisi Kirkkoa edeniläisten vainoamisessa, lähetti Trinqueballen piispakuntaan asestettuja miehiä, jotka raastoivat Mirandan ulos piilopaikastaan; hänet raahattiin inkvisiittori Caquerollen eteen ja heitettiin sitten syvään vankityrmään; ravinnokseen sai hän leipää, joka liikeni vanginvartijain koirilta; mutta eniten murhetutti häntä se seikka, että hänen ylleen oli väkisin puettu vanha hame ja päähine ja että hän senvuoksi pelkäsi ehkä tekevänsä syntiä. Mutta Sulpice pääsi livahtamaan pakoon Pyhän Laitoksen käsistä.

Hänen onnistui pelastua Mambourniaan ja sai siellä turvapaikan eräässä tämän valtakunnan luostarissa, jossa hän taas perusti uusia entistä vaarallisempia lahkokuntia.

Mutta harhaoppi vainoista ja vaaroista vain vahvistuen ja yltyen levisi turmaa tuottavana yli koko Vervignolen. Pitkin valtakuntaa saattoi nähdä kedoilla ja niityillä tuhansia alastomia miehiä ja naisia, jotka söivät ruohoa, ammuivat, mylvivät, mölisivät, määkivät ja hirnuivat ja iltaisin tunkeilivat talleissa ja navetoissa ja kilpailivat sijasta ja seimestä hevosten, härkien ja lampaiden kanssa. Inkvisiittori lähetti näistä kauheista häpeällisyyksistä ilmoituksen Pyhälle isälle tehden samalla tiettäväksi, että paha vain tulisi lisääntymään, niin kauan kuin edeniläisten suojelija, tuo inhoittava Nikolaus, saisi olla pyhän Cromanderiuksen istuimella. Tämän tiedonannon perusteella paavi sinkahutti Trinqueballen piispaa vastaan pullan Deterrima quondam, jolla hän erotti hänet piispan toimesta ja julisti hänet pannaan.

VI.

Jeesuksen Kristuksen sijaisen kiroamana, katkeruuden ja tuskan murtamana pyhä Nikolaus, tuo Jumalan mies, astui kaipauksetta alas kuuluisalta istuimeltaan ja jätti samalla ikuisiksi ajoiksi Trinqueballen kaupungin, joka kolmekymmentä vuotta oli ollut hänen piispallisten hyveittensä ja apostolisen toimintansa todistajana. Läntisessä Vervignolessa on korkea vuori, jonka huiput ovat ikuisen lumen peittämät; sen kylkiä myöten pulppuaa keväisin vaahtoavia ja kohisevia putouksia, jotka täyttävät taivaansinisellä vedellä kaikki laakson ojat ja purot. Täällä alhaalla, jossa viihtyy lehtikuusi, arbuusi ja pähkinäpuu, eli erakkoja puiden hedelmillä ja maidolla. Tuon vuoren nimi on Vapahduksen vuori. Pyhä Nikolaus päätti paeta sinne ja itkeä siellä, kaukana maailman pauhusta, omia ja muiden syntejä.

Hän alkoi kiivetä vuorta ylöspäin etsien jotakin sellaista yksinäistä paikkaa, johon hän voisi rakentaa majansa. Kun hän oli saapunut pilvien yläpuolelle, jotka melkein aina leijuivat kallioiden kupeilla, näki hän muutaman pienen majan kynnyksellä vanhuksen, joka paraikaa murensi leipää kesylle vuohelle. Hänen viittapäähineensä oli vedetty otsalle, niin että kasvoista ei näkynyt muuta kuin nenän pää ja pitkä, valkea parta.

Pyhä Nikolaus, Jumalan mies, tervehti häntä näillä sanoilla:

— Kauha olkoon kanssanne, veljeni.

Hänen näin puhuessaan erakko tarkasteli häntä.

— Ettekö olekin, sanoi hän vihdoin, Trinqueballen piispa, tuo suuri ja pyhä Nikolaus, jonka töitä ja hyveitä laajalti ylistetään?

Kun pyhä piispa oli tehnyt myönnytyksen merkin, heittäytyi erakko hänen jalkoihinsa.

— Herra, minun on kiittäminen teitä sieluni autuudesta, jos, kuten toivon, sieluni on löytänyt armon Jumalan tykönä.

Nikolaus nosti hänet lempeästi pystyyn ja kysyi häneltä:

— Veljeni, miten on minulla ollut onni toimia sinun sielusi pelastukseksi?

— Kun kaksikymmentä vuotta sitten, vastasi erakko, olin majatalon pitäjänä eräällä metsäkulmalla, näin eräänä päivänä kedolla kolme pientä, kiertelevää lasta; houkuttelin heidät talooni, juotin heille viiniä, surmasin heidät heidän nukkuessaan, paloittelin heidät ja panin heidät suolaan. Herra, joka näki teidän ansionne, herätti heidät kuolleista teidän välityksellänne. Nähdessäni heidän nousevan suolatiinusta, jäykistyin kauhusta; teidän hurskaasta toivotuksestanne sydämeni pehmeni; tunsin terveellistä katumusta ja paeten ihmisiä tulin tälle vuorelle, jossa siitä asti olen pyhittänyt päiväni Jumalalle. Hän vuodatti rauhan sydämeeni.

— Mitä, huudahti pyhä piispa, te olette tuo julma Garum, ja niin hirveään rikokseen vikapää! Ylistän Jumalaa siitä, että hän antoi teille sydämen rauhan tuon kauhistavan murhan jälkeen, pantuanne kolme lasta suolatiinuun kuten porsaat; mutta minun laitani on valitettavasti toinen; siitä hyvästä, että pelastin heidät tiinusta, on elämäni ollut täynnä vastusta ja vaivaa, sieluni on täyttynyt katkeruudella, ja piispan-urani on tyystin turmeltunut. Pyhän yhteisen seurakunnan isä on pannut minut viralta ja julistanut minut pannaan. Minkätähden on minua näin julmasti rangaistu tuosta teosta?

— Ylistäkäämme Jumalaa, sanoi Garum, älkäämmekä vaatiko häneltä mitään selitystä.

Suuri ja pyhä Nikolaus rakensi omin käsin itselleen majan Garumin majan viereen ja päätti siellä päivänsä rukouksissa ja katumuksen harjoituksissa.

End of Project Gutenberg's Siniparran seitsemän vaimoa, by Anatole France