Salmen keskelle jouduttuamme nousi kuu seutua valaisemaan. Käännyimme — — päät paljastuivat — — takanamme kohosivat Sachalinin vuoret ja rantajyrkänteen juurella seisoi Buranin seeteri.

VII.

Soudimme Amurin puolelle. Siellä jo giliaakit sanoivat: "Saltanoff — — pää — — vesi!" — — Harakat kai lienevät alkuasukkaille nämä viestit vieneet! Mitä ikinä tapahtuukin — hetkessä he sen tietävät. Tapasimme joitakuita heistä meren rannalla kaloja ottamassa. He pudistivat päätänsä ja nauroivat; me näimme, että he iloitsivat. Me ajattelimme: hyvä teidän on nauraa; mutta entäs meidän! Tuon pään takia me ehkä kaikki päämme menetämme. He antoivat meille kaloja, tiedustelimme heiltä kaikki tiet ja läksimme tiehemme. Astuimme kuin kuumilla kivillä. Pieninkin risaus pelästytti meitä, vältimme jokaista inhimillistä asuntoa, jokaiselta venäläiseltä kätkeysimme metsään. Se oli kauheaa!

Päivät lepäsimme enimmäkseen metsissä, ja öisin kulimme eteenpäin. Aamuhämärässä saavuimme Tarchanoffin maatilalle. Uusi talo oli metsän keskellä ja aitauksen ympäröimä: portti oli lujasti sulettu. Kaikesta päättäen se oli juuri se talo, josta Buran oli puhunut. Menimme lähemmä ja kolkutimme porttia. Talossa sytytettiin tulta.

"Kuka siellä? Mitä ihmisiä?"

"Kulkureita", vastasimme. "Tuomme terveisiä Buranilta."

Stachei Dmitritsch, Tarchanoffin isännöitsijä ei sattunut kotiin, apulaisensa toimitti hänen virkaansa. Tälle hän oli käskenyt, että jos sachalinilaisia kulkureita sattuisi tulemaan, tulisi heidän saada saappaita, turkkia ja viisi ruplaa mieheen, sekä puhtaita vaatteita ja evästä niin paljon kuin tahtoivat. "Kuinka monta heitä tulleekin — tyydytä heidät kaikki. Kokoa työmiehet, anna niiden hankkia mitä tarvitaan ja varustaa matkalaiset", näin hän oli käskenyt.

Sinnekkin oli tieto Saltanoffin murhasta saapunut. Apulainen pelästyi meidät nähdessään.

"Veljet!" hän sanoi, "ettehän te vain liene Saltanoffin murhaajia?"

"Mitäpä siitä jos ollaan tai ei! Ettekö tahtoisi meitä hiukan auttaa?
Tuomme terveisiä Buranilta."

"Missäs Buran itse on? Eihän liene Sachalinille takaisin joutunut?"

"On kyllä! Ja hän antaa toivottaa teille pitkää elämää."

"Jumala suokoon hänelle autuaallisen kuoleman — —. Hän oli rehellinen, hyväsydäminen kulkuri — — mutta onneton. Stachei Dmitritsch pitää häntä aina rakkaassa muistossa. Nyt hän saanee hänet kuolleitten luetteloon merkitä. Mutta mikä hänen oikea nimensä oli? Tiedättekö?"

"Emme tiedä. Häntä sanottiin vain aina Buraniksi. Kenties hän on itsekkin nimensä unohtanut — eihän sitä kulkuri tarvitse."

"Niin se on. Oi, veljet, teidän viheliäistä elämäänne! Jos pappikin tahtoisi puolestanne Jumalaa rukoilla, niin hän ei voi, kun ei nimeänne tiedä. — — Oli kai vanhuksella kotiseudussaan sukulaisia, veljiä, sisaria, ehkäpä lapsiakin?"

"Luultavasti. Sillä vaikka kulkuri olisikin nimensä unohtanut, niin on kumminkin vaimo hänet niinkuin muutkin ihmiset synnyttänyt."

"Katkeraa on elämänne — katkeraa!"

"Kuinkas se ei olisi? Me kun syömme kerjäämiämme, kannamme vaatekuluja, ja kun kuolemme, emme maahan pääse. Niin, varmaan moni kulkuri jää hautaamatta. Jos kuolemme erämaahan, niin linnut nokkivat lihamme ja villieläimet raatelevat — — luutkin kulettavat harmaat sudet. Voiko sen katkerampaa enää olla?"

Mielemme meni surulliseksi. Vaikka olimmekin elämämme synkäksi maalailleet — kuta enemmän näet Siperiassa valittaa, sen enempi saa — niin tiesimme valituksemme todeksi.

Hän tuossa panee maata unisena, ravittuna, lämpöseen huoneeseensa ja ketään pelkäämättä. Mutta meidän täytyy pimeässä yössä samota sankassa metsässä, ja jokainen kastettu kristitty pakenee meitä kuin paholaista — näin me ajattelimme.

"Nyt, lapset, on minun aika levolle mennä", sanoi apulainen. "Te saatte mitä minun on käsketty antaa, sitä paitsi annan jokaiselle teistä omasta kukkarosta kaksikymmentä kopeikkaa ja menkää sitten Jumalan nimessä. Työmiehiämme en herätä — minulla on kolme luotettavaa miestä, jotka toimittavat teille saamisenne. Pelkään ikävyyksiä tähtenne. Olkaa varovaiset, älkääkä menkö Nikolajewskiin. Kävin vasta siellä. Nykyinen piirikunnan päämies on ankara mies. Hän on käskenyt ottaa kiinni kaikki ohitse kulkijat, missä heitä nähtäneekin. 'Harakkakaan ei ole pääni yli lentävä', hän sanoi, 'ei jänis ohitseni juokseva eikä mikään muukaan eläin — kyllä minä ne urhoolliset karkurit satimeen saatan!' Olette onnelliset jos siitä ohi pääsette; älkää missään tapauksessa menkö kaupunkiin."

Hän antoi mitä meille oli määrätty annettavaksi, ja sen lisäksi vielä muutamia kaloja ja kaksikymmentä kopeikkaa jokaiselle. Sitten hän risti itsensä, katsahti taivaalle, meni huoneelle ja sulki oven. Sibiriaakit sammuttivat tulen ja rupesivat levolle. Mekin menimme tiehemme. Sinä yönä olimme hyvin surullisella mielellä.

Armotonta on kulkurin elämä! Yö on pimeä, metsä sankka — sade hänet kastelee, tuuli kuivaa, ja koko laajan laajassa maailmassa hän ei omista pienintäkään kodikasta nurkkaa, ei suojaa. Ikävä ajaa häntä alinomaa kotiseutuun, ja jos hän sinne joskus saapuu, tuntee hänet jokainen siellä kulkuriksi — ja viranomaiset ovat ankarat — hän ei saa kauankaan vapaana kotiseuduilla samota ennenkuin taas vankilaan joutuu! — — —

Vankilakin on hänestä usein paratiisi. — — Sinä yönä sanoi Wolodka minulle:

"Mitähän veljemme nyt tehnevät?"

"Kenestä puhut?"

"Meikäläisistä seitsemännessä kasarmissa Sachalinin saarella. Nyt he huoletonna nukkuvat! — — — Ja me täällä — oi — meidän ei olisi pitänytkään paeta! — —"

"Valittaminen on naisten työtä!" huudahdin. "Mitäs läksit, kun rohkeutesi niin vähiin loppui; sitä paitsi vaikeroimisesi tekee toisetkin levottomaksi."

Mutta totta puhuen, olin itsekkin miettiväinen. Olimme väsyneet, torkuimme astuissamme. Kulkurit oppivat näet astuissaan nukkumaan. Hiukankin torkkuissani näin unta kasarmista. Näin kuun seiniä valaisevan, näin ristikkoisen ikkunan ja sen takana makuulavat ja niillä makaavat vangit. Luulin itsekkin siellä olevani — oikasin ruumistani — ja havahduin…

Hirmuista on nähdä unta isästä ja äidistä. Silloin tuntuu kuin vankilaa, saarta ja vartioita ei olisi ollut olemassakaan. — Olen vanhempaini huoneessa ja äitini silittää hyväillen päätäni. Pöydällä on kyntteli ja pöydän ääressä istuu isäni: hänellä on silmälasit nenällä ja hän lukee vanhaa kirjaa. Hän oli lukkari — — ja äitini laulaa muuatta laulua…

Tuosta unesta herätessäni viilsi kuin veitsellä sydäntäni. Vanhempaini huoneen sijasta näin metsäpolun. Makaroff kulki edellä, me muut yksitellen jälissä. Tuuli heilutti puiden oksia, etäältä puiden lomasta näkyi meri, ja sen yli kohosi juovainen taivas, joka ennusti päivän valkenemista. Silloin täytyisi meidän taas johonkin rotkoon piiloutua. Meri — kenties olette sen kuullut — meri ei koskaan vaikene… Se milloin puhelee, milloin laulaa, milloin valittaa. Sentakia uneksin aina laulusta. Meikäläisissä herättää vallankin meri koti-ikävää, me kun emu ole siihen tottuneet.

Saavuimme Nikolajewskin tienoille. Yhä tiheämmässä oli maataloja ja matkamme kävi yhä vaarallisemmaksi. Hitaasti edistyi kulkumme yön aikana, aamusta alkaen piilouduimme tiheään viidakkoon, — josta läpi ei kukaan ihminen, ei eläin eikä lintu pääse.

Olisimme voineet tehdä suuremman kierroksen NikoIajewskin ympäri, mutta olimme väsyneet erämaassa kulkemiseen, ja eväämmekin olivat loppumaisillaan. Iltapuoleen saavuimme muutaman virran rannalle, jossa seisoi ihmisiä. Tarkemmin katseltuamme tunsimme heidät "vapaiksi komentokuntalaisiksi"; he olivat rannalla kalastelemassa. [Vapaaseen komentokuntaan kuuluu senlaiset kaleeriorjat, joiden rangaistusaika on loppunut. He eivät elä vankilassa vaan vapaina asunnoissaan, vaikka he ja työntekonsa kumminkin on jonkinlaisen tarkastuksen alaista.] Lähestyimme pelkäämättä.

"Hyvää päivää, veljet."

"Hyvää päivää!" vastattiin. "Tuletteko kaukaakin?"

Sana antoi toisen. Ruvettiin keskusteluun. Vanhin katsoi minuun tutkivasti, kutsui minut syrjään ja kysyi:

"Tuletteko Sachalinilta? Oletteko Saltanoffin murhaajia?"

Viivyttelin hänelle täyttä totta puhumasta. Vaikka hän olikin meikäläisiä, niin häneen ei kuitenkaan noin tuostaan voinut luottaa. Ja "vapaa komentokunta" on kumminkin jotakin toista kuin meidän vanki-arteli.. Hän huomasi neuvottomuuteni ja virkkoi:

"Teidän ei ole tarvis minua pelätä. Veljeä en koskaan petä, enkä minä siitäkään välitä oletteko te tahi muut aseenne nostaneet Saltanoffia vastaan. Kerrottiin näet että vanki-arteli oli karannut Sachalinilta, ja kun näin teitä olevan yksitoista arvasin asian. Onnetonta, veljeni, onnetonta! Te olette iso arteli ja piirikunnan päämies on häijyluontoinen. Kyllä sitten menettelee kun vain tästä ohi pääsette. Meillä on liikenemään asti ruokavaroja; meiltä saatte leipää ja kalaa evääksi. Ettekö kattilaa tarvitse?"

"Tarvitseisimme kyllä yhden."

"Sen saatte. Yön aikana käyn teille kaupungista jotakin keräämässä.
Täytyyhän veljiään auttaa!"

Sydämemme keveni. Otin lakin päästäni ja kumarsin tuolle hyvälle ihmiselle: toverini tekivät samoin. Lupaamansa apu oli meille kyllä arvokasta, mutta ystävällinen puheensa oli meille sitäkin rakkaampaa. Näihin saakka olimme matkoillamme aina ihmisiä paenneet, me aina tiesimme, ettei meillä heiltä ollut muuta odotettavana kuin kuolema. Mutta nämä olivat meitä säälineet.

Ilossamme olimme vähällä turmioon syöstä.

"Vapaan komentokunnan" lähdettyä pääsi ilomme valloilleen. Wolodka alkoi tanssia ja me unohdimme kaiken pelkomme.

Menimme muutamaan notkoon rantamalla, teimme sinne tulen ja asetimme tulelle kaksi kattilaa, toisessa keitimme teetä, toisessa kalaa. Tämä oli iltapuhteella: hämärä alkoi vuotaa maahan ja sade lakkasi.

Juttelimme tulen ympärillä istuissamme ja aika kului kuin Abrahamin helmassa. Päähämme ei pälkähtänyt että tulemme näkyi kaupunkiin yhtä hyvin kuin tulet kaupungista meille. Kuinka ajattelematonta! Siihen saakka olimme vuoria ja metsiä samonneet, vähintäkin risahdusta säikähtäneet — ja nyt sytytimme tulen juuri kaupungin edustalle ja istuimme sen ääressä rauhallisesti jutellen, kuin ei olisi enää mitään vaaraa ollut.

Onneksi asui siihen aikaan kaupungissa muuan vanha virkamies, joka aikaisemmin oli ollut N:en vankilan hoitajana. N:en vankila on iso. Moni mies on siinä istunut, ja kaikilla on vanhus hyvässä muistossa. Koko Siperia tuntee Samaroffin, ja kun nykyään kuulin hänen kuolleen menin varsin sen takia papin luo ja annoin hänelle puoli ruplaa, jotta hän pitäisi sielumessun. Vanhuksella oli parhain sydän — suokoon Jumala hänelle taivaallisen ilonsa! — mutta riitelemään hän oli mestari. Hän kiljui ja huusi, polki jalkaa ja pui nyrkkiä — mutta kukaan ei häntä pelännyt. Oikeudentuntonsa takia häntä kaikki kunnioittivat. Hän ei koskaan vangeille vääryyttä tehnyt, ei koskaan heitä sortanut eikä koskaan vankirahoista itse hyötynyt paitsi minkä vanki-artelit hyvyytensä palkkioksi antoivat, Eivätkä vangit häntä unohtaneet, sillä hänellä oli iso perhe, mutta kumminkin hyvä toimeentulo. Nyt vanhus ei enää ollut virassa ja asui omassa talossaan Nikolajewskissa. Entistä uulaa oli hän vielä ystävyydessä meikäläisten kanssa "vapaassa komentokunnassa."

Sinä iltana istui vanhus portaallaan rauhallisesti piippuaan poltellen ja huomasi tulen notkossa rannalla. "Kukahan tuonne tulen sytytti?" arveli hän itsekseen.

Kaksi "vapaan komentokunnan" miestä sattui siitä ohi kulkemaan. Hän kutsui heidät luokseen ja kysyi; "Missä paikoin komentokuntanne tänään kalastelee? Ei suinkaan notkossa tuolla?"

"Ei. Tänään he ovat ylempänä. Mutta 'vapaa komentokunta' palaa tänään kaupunkiin."

"Niin minäkin luulin — — mutta katsokaas, tuolla toisella rannalla palaa tuli."

"Niin näkyy."

"Ken siellä tulta pitänee? Mitä luulette?"

"Emmehän sitä tietää voi. Stepan Sawelitsch. Kai ne ovat virran poikki kulkijoita."

"Ettekö te veijarit voi niitä veljiksenne arvata? Aina minun täytyy puolestanne ajatella… Oletteko kuulleet, mitä piirikunnan päällikkö toissa päivänä Sachalinilaisista pakolaisista sanoi? — — että heidät on nähty näillä seuduin. Eivätköhän nuo tollot, jotka ovat tulen sytyttäneet, juuri ole niitä?"

"Kenties, Stepan Sawelitsch. Voivat olla niitä."

"Heidän on huonosti asiat! Ja mitä nuo konnat tekevät? Ellei piirikunnan päällikkö vielä ole tullut, niin hän pian tulee. Ja kun hän tuon tulen näkee, lähettää hän kohta sinne komppaniian sotamiehiä. Mitäs tehdä? Nuo ilkeät ihmiset säälittävät minua. Saltanoffin takia on heidän päänsä vaarassa. Työntäkää vene vesille miehet"…

Istuimme rauhassa tulen ympärillä kalakeittoamme odotellen, moneen aikaan emme näet olleet lämmintä ruokaa saaneet. Yö oli pimeä, mereltä nousi pilviä, oli uudestaan alkanut sataa, metsä humisti — mutta me olimme tyytyväiset. Kuta pimeämpi taivas sitä rauhallisempi on kulkurin sydän.

Äkkiä tataari korviaan pörhisti — tataareilla on tarkka kuulo kuin kissalla. Minäkin höröstelin ja olin kuulevinani airojen loiskinaa. Menin alemma rannalle; olin oikein kuullut. Jyrkkäin kallioiden vierite livahteli hiljaa vene, jossa oli useita soutajia, ja oi kauhistus! peräsimen luona olevan miehen vierustoverin lakissa kiilsi kokardi.

"Veljet!" sanoin toisille, "olemme hukassa! Piirikunnan päällikkö tulee!" Kaikki ponnahtivat pystyyn, kattilat kaadettiin nurin ja sitten suin päin metsään. Huusin heille, etteivät eroaisi ja eksyisi toisistaan, tulisihan toki vartoa mitä tulossa oli. Kun heitä ei sen useampia ollut, niin ehkä koossa ollen paremmin pelastuisimme. Piilouduimme puiden taakse odottamaan.

Vene laski maalle. Siitä nousi viisi henkeä. Eräs heistä nauroi:

"Houkkiot ovat tiehensä juosseet. Mutta kyllä ne pian ilmestyvät, jakha yhden sanan sanon. Katsokaas noita rohkeita poikia — juoksevat kuin jänikset!"

Vierelläni seeterin takana istui Darjan.

"Kuules Wassili", hän kuiskasi, "piirikunnan päällikön ääni tuntuu minusta kumman tutulta."

"Hiljaa! Odotetaan! Heitä ei ole monta."

Yksi soutajista astui esiin ja sanoi:

"Te siellä metsässä, älkää pelätkö. Kenen te täkäläisessä vankilassa tunnette?"

Pidätimme henkeämme emmekä vastanneet,

"No, puhukaa nyt, mokomat metsäpirut!" huusi hän. "Sanokaa kenen te täällä vankilassa tunnette? Ehkäpä meidätkin tunnette?"

Minä vastasin:

"Oltanee tuttavia tai ei — niin olisi ehkä parasta, ettei tavattaisi.
Elävinä emme antaudu."

Samalla annoin seuralaiselleni merkin olla valmiina. Heitä oli vain viisi. Meillä oli siis ylivalta. Olisi paha jos alkaisivat ampua, Se voisi kuulua kaupunkiin. Sama se muutoin miten kuolemme, mutta taistelutta emme antau.

Nyt puhui vanhus itse.

"Lapset, eikö kukaan teistä Samaroffia tunne?"

Darjan kuiskasi taas:

"Se on varmaan N:en vankilan hoitaja!" — Ja kysyi kovalla äänellä:
"Jalosukuinen! Oletteko koskaan Darjania tuntenut?"

"Tunsin kyllä. Oliko hänen nimensä Fedot?"

"Minähän se olen, jalosukuinen! Tulkaa kaikki esiin. Tämä on isämme."

Läksimme piilopaikastamme.

"Jalosukuinen, ettehän liene kaupungista tullut meitä vangitsemaan?
Emme voi sitä uskoa."

"Pöllöpäitä olette! Säälinhän minä teitä. Missä viisautenne nyt on, kun juuri kaupungin edustalle tulen sytytätte?"

"Olimme vallan läpimärät, jalosukuinen! Satoi näet."

"Satoi! Ja sanotte itseänne kulkureiksi? Olisikohan tuo sade teidät sulattanut! Jumalan armosta ehdin piirikunnan päämiestä ennen huomata teidät portaalla tupakoidessani. Jos piirikunnan päämies olisi tulenne nähnyt, olisi hän kyllä teille kuivan paikan hankkinut. Lapset lapset, kuinka typerät olette, vaikka olettekin Saltanoffin tappaneet, konnat! Sammuttakaa joutuvin tuli ja poistukaa rannalta kauas tuonne laaksoon, tehkää siellä sitten vaikka kymmenen tulta, riiviöt!"

Nauraen kuuntelimme vanhuksen torumista,

"Kuulkaas!" hän jatkoi. "Toin teille veneessäni leipää ja teetä. Muistakaa ystävyydellä vanhaa Samaroffia! Ja kun tästä onnellisesti ohi päästyä saavutte Tobolskiin, niin asettakaa sikäläiseen kirkkoon kyntteli pyhimykselleni. Minä kai kuolen tähän maahan, kun olen jo vanha; ja sitäpaitsi olen täällä jo talonkin hankkinut. Kotipuoltani muistelen kumminkin. Ja jääkää hyvästi nyt! Mutta lopuksi neuvon teitä jakautumaan. Montako teitä on?"

"Yksitoista miestä."

"Te tolvanat! Irkutskissa asti teistä puhutaan — ja kumminkin te vain kaikki yksissä kulette."

Vanhus istuutui veneeseen ja läksi tiehensä. Me astuimme laaksoon, keitimme teetä ja kaloja, jaoimme eväät ja hyvästelimme vanhuksen neuvoa seuraten.

Minä läksin kulkemaan Darjanin kanssa. Makaroff molempien tscherkessien kera, tataari läksi kahden muun kulkurin matkaan, ja kolme jälelle jäänyttä taas yksissä. Emme ole sittemmin tavanneet. En tiedä lienevätkö kuolleet vaan vieläkö elävät. Tataarista vain olen kuullut että hänkin olisi tänne lähetetty — en tiedä lieneekö totta.

Vielä samana yönä hiivimme Darjanin kanssa Nikolajewskin ohi. Muuan koira vain haukkui lähimmässä talossa.

Auringon noustessa olimme jo kymmenen virstan päässä maantiellä. Äkkiä kuulimme tiukujen helinää. Heti paneuduimme maahan muutaman pensaan taakse ja näimme kolmivaljakon ajavan ohitse. Telegassa istui piirikuntapäämies nukkuen kaapuunsa kääriytyneenä.

Ristimme itsemme ja ajattelimme: Jumalan kiitos, ettei hän illalla kaupunkiin sattunut. Hän on varmaan lähtenyt meitä kiinni ottamaan.

VIII.

Tuli takassa oli sammunut. Jurtta oli lämmin kuin uuni. Ikkunan jääkynttelit alkoivat sulaa, josta voi päätellä pakkasen rupeavan lauhtumaan, ne kun kovalla pakkasella eivät sisäpuolellakaan sula, vaikka jurtta olisi kuinkakin lämmin. Herkesimme lämmittämästä ja minä menin ulos peltiä sulkemaan.

Usva oli hajonnut, ilma oli kuultavampi ja lämpimämpi. Pohjoisessa, synkkäin pilvien peittämän tunturijonon takaa kohosi valkoisia, kiireesti kulkevia pilviä. Tuntui kuin joku olisi huokaillut kylmässä, synkässä yössä ja jättiläisen rinnasta nousevat höyryhattarat kulkivat taivaan toisesta rannasta toiseen ja hajosivat hiljaa sinitaustaan. Revontuliakin leimahteli.

Oudon lumouksen valtaamana seisoin katolla miettivästi katsellen taivaankannen vaihtelevia ilmiöitä. Siinä edessäni oli täydellisesti kehkeytyneenä yöllinen kylmä, synkkä ihanuus. Ylhäällä välkkyivät tähdet, alhaalla ääretön, mustien metsien ja sinertävien vuorten rajoittama tasanko. Ja koko tästä äärettömästä, pakkasen jähmetyttämästä kuvasta huokuu surua sieluun: — ilmassa ikäänkuin väräjää surumielinen sävel: "Kaukana! Kaukana!"

Palatessani jurttaan nukkui jo kulkuri, ei kuulunut mitään muuta kuin hänen levollinen hengityksensä.

Minäkin rupesin maata, mutta äsken kuulemani kertomuksen kiihottamana en voinut nukkua. Joka kerran kun uni yritti vuoteelleni laskeutua, liikahti kulkuri ja puhui hiljaa unissaan. Äänensä karkoitti uneni ja herätti aivoissani jälleen harhailuretkensä kuvat. Väliin olin kuulevinani seeterien ja saksankuusten huminaa pääni yläpuolella, olin katselevinani alas korkealta äyräältä vartiosotilasten valkoisia asuntoja alhossa ja siipiään hiljaa lehautteleva vuorikotka oli lentelevinään minun ja valkoisten seinien välillä. Ja ajatukseni kantoi minut kantamistaan kauas pois jurtan toivottomasta pimeydestä. Ympärilläni tuntui vapauden tuulahdusta, valtameren kohina kuului korvissani, aurinko oli laskemaisillaan ja veneeni keinui salmen laineilla.

Kulkurin kertomus oli vertani kovasti kiihottanut. Minkähän vaikutuksen nuo kulkurikertomukset tekisivätkään rangaistusvankien ummehtuneessa vankilassa. Ja kysyin itseltäni, miksi ne olivat mielikuvitukseeni niin syvästi painuneet. Ei sitä vaikuttaneet matkan vaikeudet, ei kärsimänsä puutteet eikä kulkuria kotipuoleen vetävä haikea kaipaus, vaan yksistään vapaan tahdon runollisuus. Miksi siitä vain vastaani henki vapauden, metsän ja aron intoista ikävöimistä? Ja kun tuo tuntematon kaukaisuus minuakin niin mahtavasti houkuttelee ja luokseen vetää — kuinka taukoamatta se sitten kulkuria houkutelleekaan, häntä, joka jo on tyhjentänyt tämän tyydyttämättömän, myrkyllisen ikävän maljan?

Kulkuri nukkui. Mutta ajatukseni eivät minulle rauhaa suoneet. Unohdin mikä hänet oli vankilaan ja maanpakolaisuuteen saattanut, mitä hän oli kokenut, mitä siihen aikaan tehnyt, jolloin hän "herkesi vanhempiaan tottelemasta". Näin hänessä ainoastaan nuoren, voimaa ja henkistä tarmoa uhkuvan elämän, joka intohimoisesti vapautta himosi…

"Niin! mihin?"…

Kulkuri huokasi ja mutisi epäselviä sanoja. Miksi hän huokasi? Tätä vastaamatonta kysymystä miettiessäni nukuin ja ympärilläni liekkui hämäriä unia. Aurinko laski. Siinä oli iso, ääretön maailma surullisiin synkkiin unelmiin vaipuneena. Sitä varjoo äänetön, synkkä pilvi… Sammuvat säteet valaisevat vain vähäistä pilvetöntä taivaankaistaletta, ja jossakin sinertävien vuorten välissä palaa tuli.

Mitä se tiennee? Nouseeko se hyljätyltä liedeltä vai onko se haudalla liekkuva liekkinen?

Vasta myöhällä nukuin.

IX.

Herätessäni oli kello jo yksitoista. Jurtan lattialla liekkui vinoja, jääkynttelien läpi tunkevia auringonsäteitä. Kulkuria ei enää näkynyt.

Minun oli asioitten takia kylään ajaminen, valjastin hevosen pienen reen eteen ja läksin ajamaan kylää kohti. Päivä oli kirkas ja ilma suhteellisesti lämmin. Kahdenkymmenen asteen pakkasta me täällä näet jo tervehdimme lähestyvän kevään oireena.

Kaikista kylän jurtista nousi savua. Eivätkä savupatsaat seisoneet suorina ja liikkumattomina kuin kovalla pakkasella. Ne taipuivat länttä kohti, sillä Tyynestä merestä kävi kova tuulenhenki.

Kylän asukkaat olivat puoliksi maanpaossa eläviä tataareja. Näillä oli nyt juhlapäivä ja kylän kujalla oli liikettä ja hälinää. Kaikkialla narahteli portteja ja pihoista läksi ajajia tai ratsastajia, jotka juopuneina satulassa horjuivat. Muuan vauhko hevonen karkasi niin äkkiä syrjään, jotta reki kaatui. Hevonen läksi pitkin tietä potaltamaan, vetäen perässään ohjaksissa riippuvaa isäntäänsä, jonka ruumis pani lumen ryöppynä tieltä kohoamaan. Jokaiselle voi tapahtua, ettei jaksa hevosta hallita ja että reestä kaatuu, mutta tataarit pitävät häpeällisenä tämmöisessäkään tilaisuudessa ohjaksia kädestään heittää.

Nyt syntyi tiellä tavatonta liikettä. Ratsastajat ohjasivat hevosensa aidan luo, jalkamiehet astuivat tienviereen, koreapukuiset tataarinaiset ajoivat lapsensa pihoihin, jurtista juoksi ulos uteliaita katsojia ja kaikki katseet suunnattiin tielle päin.

Tietä pitkin tulla tömisti joukko ratsastajia; huomasin sen kilparatsastukseksi, joka sekä jakuutteja että tataareja suuresti huvittaa. Ratsastajia oli viisi. He karkasivat eteenpäin tuulen nopeudella. Joukon lähestyessä näin siinä ensimäisenä saman harmon, jolla Bagilai edellisenä iltana oli ratsastanut.

Jokainen askel vei sen etemmäksi jälellä tulevista hevosista. Hetken kuluttua olivat he kaikki tuuliaispään tavoin ohitseni kiidättäneet.

Tataarin silmät välähtelivät suuttumuksesta ja kiihkosta, Kaikki he ratsastaissaan käsiä ja jalkoja heiluttivat, kiljuivat ja heittäytyivät melkein pitkäkseen hevosten selkään. Wassili yksin ratsasti kuin "venäläinen" kumartuen eteenpäin hevosen kaulalle. Tavan takaa vihelsi hän kimakasti ja hevonen lensi suorana eteenpäin.

Voittaja sai osakseen tiellä katsojain myötätuntoisuuden, kuten tavallista moisissa tilaisuuksissa.

"Uljaat ratsastajat!" huusivat katsojat innostuneina, ja vanhat hevosvarkaat, tämän rajun urheilun kiihkeät harjoittajat, kyykistyivät ja takoivat kämmenillä polviaan hevosten kavioiden kalkkeen tahdissa.

Kylän keskellä tapasi Wassili minut palatessaan vaahtoisen hevosen selässä. Voitetut vastustajat hiipivät tulla vähän jälempänä.

Kulkurin kasvot olivat kalpeat. Silmät hehkuivat. Näin hänen olevan juovuksissa.

"Olen juonut!" huusi hän kumartuen alas ja kiskaisten lakin päästään.

"Se on oma asianne", vastasin.

"Ei haittaa! Älä ole vihainen. Minä osaan juoda, mutta järkeäni en koskaan juo. — Älä millään ehdolla kellekkään satulalaukkujani anna! Ja jos itse niitä pyytäisin — niin älä anna niitä sittenkään. Älä anna! Kuuletko?"

"Kuulen", vastasin kylmästi. "Mutta pyydän ettette juopuneena luokseni tulisi."

"En tulekkaan", virkahti kulkuri ohjaksilla hevostaan lyöden.

Hevonen korskui, karkasi pystyyn ja yritti lähteä juoksemaan, mutta
Wassili pidätti sitä lujalla kädellä ja kumartui uudestaan puoleeni.

"Se on mainio hevonen! Olen pannut vedon. Nyt tataarit maksavat siitä mitä ikään pyydän. Vallan varmaan! Tataari näet jumaloipi hyvää hevosta!"

"Miksi sen möisitte? Kuinka sitten saatte työnne tehdyiksi?"

"Minä myön sen. Vuoroni on tullut."

Ja taas hän löi hevosta, ja pidätti sitä sitten.

"Olen näet tavannut täällä toverin. Katsos tataaria tuolla tuon harmopapurin varsan selässä. Kuules!" huusi hän tataarille, "Achinetka! Tules tänne!"

Varsa lähestyi rekeäni päätään keikutellen ja harilla jaloin. Tataari otti lakin päästään ja tervehti iloisesti.

Uteliaana katselin häntä.

Achinetkan veijarimaiset kasvot hymyilivät. Pienet silmät tirkistelivät veitikkamaisesti toveriin katsoessa. "Me ymmärrämme toisemme, veli!" tuntui jokainen silmäys sanovan. Ja toverikin puhkesi nauruun, katsellessaan tataarin ulkonevia poskipäitä, hymyileviä silmiä ja ulkonevia, isoja korvia, jotka lystikkäästi kurkistelivat maailmalle. Silloin Achinetka vakaantui siitä että häntä oli ymmärretty ja nyökkäsi tyytyväisenä mielipiteittensä yhtäpitäväisyyden merkiksi.

"Olemme toverit", Wassili virkkoi, "olimme yhdessä kulkureina."

"Missäs nyt elelet? En ole sinua kylällä ennen tavannut."

"Olen tullut tänne 'papereita' hakemaan. Kannan kullanhuuhdontapaikoille paloviinaa."

[Viinankauppa on kullanhuuhdontapaikoissa ankarasti kielletty, mutta Lena-virran ympäristöillä on syntynyt keinottelijaluokka — "viinankantajat", jotka viinaa kultaan vaihtavat. Tämä on hyvin vaarallista tointa, kun näet kuritushuonerangaistus sen harjoittajia uhkaa. Maan luontokin tuottaa isoja vaikeuksia. Monet viinankulettajat saavat kuolemansa metsissä milloin puutteista, kasakanluodeista, jopa toisinaan toisten toverien puukoistakin. Mutta tämä toimi on kumminkin hyödyttävämpää kuin itse kullanhuuhtominen.]

Katsahdin Wassiliin. Hän loi katseensa maahan ja tarttui hevosensa ohjaksiin, mutta kohotti taas samassa päänsä ja katsoi minua uhkamielisesti silmiin. Huulensa olivat kiinnipuserretut, mutta alahuuli vavahteli.

"Minäkin lähden metsään. Mitä minuun noin katsot? — Olen kulkuri — — kulkuri!"

Viimeiset sanat huusi hän tiehensä ratsastaissa. Hetkisen nousi vielä tieltä ravia juoksevan hevosen kavioiden kohottama lumipilvi.

Vuotta myöhemmin tuli Achinetka taas kylälle "papereita hakemaan."
Mutta Wassili ei koskaan palannut.

"METSÄ HUMISEE."

I.

Metsä humisee…

Se metsä humisi aina, lakkaamatta yhtäläistä, pitkäveteistä hummataan, se oli kuin kellon soiton kajahdusta, tyyntä ja hiljaista kuni sanaton laulu, kuni hämärä menneisyyden muisto. Se metsä humisi aina; se kun oli ikivanhaa, sankkaa hongikkoa, johon puukauppiaan kirves ja saha eivät vielä olleet kajonneet. Korkeat, satavuotiset hongat punaisine runkoineen seisoivat vakavina kuin sotarivissä ja ylhäällä vetreät latvat toisiaan tavoittelivat. Alhaalla oli vallan hiljaista ja ilman täytti pihkan lemu. Maata peittävästä männynneulakerroksesta yleni vaalean vehreitä sanajalkoja, levitteleivät reheviä, eriskummaisia lehtihetaleitaan ja seisoivat aivan liikkumattomina. Kosteilla paikoilla kasvoi pitkäkorsista, vehreää heinää, ja raskaskupuinen valkoapilas nyökytteli väsynyttä päätään. Mutta vanhan hongikon latvapuoli humisi herkeämättä, huokaili sekavaa huokailemistaan.

Mutta nyt se humina kasvamistaan kasvoi, kävi yhäti valtavammaksi. Kulin näet sen metsän läpi vievää tietä ja vaikken voinut taivasta nähdä, ilmaisi metsän pimentyminen, että synkkä pilvi hitaasti kulki ylitsemme. Ilta oli jo käsissä. Puiden runkojen välitse tungeikse tuolloin tällöin laskevan auringon säde, mutta tiheiköstä hiipi jo harmaa hämärä. Illemmalla oli ukkosenilma odotettavissa.

Tälle päivälle oli kaikista metsästysajatuksista luopuminen; hädin tuskin kerkiäisi rajuilmalta yöksi suojaan päästä. Hevoseni kaviot kalkattelivat paljaita puunrunkoja, se hörösteli ja kuunteli metsän kumeaa kohinaa ja kiirehti itsestään kulkuaan metsävahdin asunnolle.

Kuului koiran haukuntaa. Metsän aukeamasta tuli näkyviin savimaja. Sininen savupilvi kiemurteli lehväholvia kohti. Kaltot seinät pörröisine olkikattoineen nojasivat punertaviin puunrunkoihin; maja näytti olevan maahan vaipumaisillaan ja korkealla sen yläpuolella huojuivat upeat, solakat honkapuut. Keskellä aukeamaa seisoi tiheä ryhmä nuoria tammipuita.

Majassa asustivat metsästystoverini, metsänvartijat Sachar ja Maksim. Nähtävästi kumpikaan ei nyt ollut kotosalla, koskei ison lammaskoiran haukunta ketään ulos kutsunut. Vanha, paljaspäinen, harmaaviiksinen iso-isä vain istui muutamalla multapenkereellä niinikenkää tekemässä. Harmaat viiksensä ylettyivät melkein vyötäisille ja silmät tuijottivat surullisina eteensä, kuin etsisi hän mielestään jotain unohdettua.

"Hyvää iltaa, iso-isä! Onko ketään kotisalla?"

"Eipä, eipä ole", vanhus pui päätään. "Ei Sachar eikä Maksimkaan ole kotona, ja Motrjakin on metsään mennyt lehmää hakemaan… lehmä karkasi tiehensä… kunhan karhut eivät olisi sitä syöneet?… Niin se on asian laita; siellä ei ole ketään!"

"Ei haittaa. Istun tähän luoksesi odottamaan."

"Odota niitä, niin, odota!" nyökkäsi iso-isä katsoen minuun heikoilla, sameilla silmillään kun hevoseni tammenoksaan sidoin. Huonosti on vanhan iso-isän laita: silmät ovat heikot ja kädet vapisevat.

"Kukas sinä oikein oletkaan?" hän kysäsi istuutuessani viereensä multapenkereelle.

Joka kerran käydessäni hän teki saman kysymyksen.

"Älähän, nyt sen tiedän, tiedän", vanhus sanoi uudestaan työhönsä ryhtyen. "Vanha pää on kuin seula, siinä ei pysy mitään. Jotka aikoja sitten ovat kuolleet, ne minä muistan, hyvinpä muistankin. Mutta uudet ihmiset minä aina unhotan. Olen jo ikäloppu."

"Kuinka kauan olet tässä metsässä asunut, iso-isä?"

"Kauan, kauan! Asuin täällä jo, kun ranskalaiset keisarin maahan tulivat."

"Siispä lienet elämäsi varrella paljon nähnyt. Kerroppas jotain!"

Ihmeissään iso-isä minuun katsahti.

"Mitäpä muuta olisin nähnyt kuin henkiorjia? Metsän olen nähnyt… metsä humisee päivin ja se humisee öisin, se humisee talvella ja se humisee kesällä… ja minä olen elämäni elänyt kuin puu metsässä huomaamatta että elinkään… Nyt on jo aika hautaan astua, ja kun joskus mietin olenko maailmassa elänyt tai en, niin en oikein sitä itsekkään tiedä… Niinpä niin! Ehkäpä en liene ensinkään elänytkään…"

Musta pilvenreuna tuli näkyviin taajan metsän takaa; honkain oksat aukeaman reunassa hetkuivat tuulessa ja metsä huminoi syvimpiä, täyteläisimpiä sointujaan.

Iso-isä kohotti päätään ja kuunteli.

"Myrsky on tulossa!" virkkoi hetken perästä. "Minä tiedän sen. Oi, oi! kuinka myrsky ensi yönä ulvoo, se katkoo honkia, se heittää ne juurineen kumoon… Metsän isäntä se taas alkaa leikkiään", hän hiljemmin jatkoi.

"Mistäs sen tiedät, iso-isä?"

"Minä tiedän sen. Minä kun sen puiden puheesta hyvin ymmärrän… Puukin pelkää, näetsen… Se kirottu haapapuu se pieksää kieltään yhtenään, vaikkei tuulekkaan niin se vapisee. Honka tuolla metsässä humisee leikkisästi hyvällä säällä; mutta kun myrsky on tulossa, silloin se puhaltelee ja puhkuu… Vaikka näenkin huonosti, niin on kuuloni tarkka… tammi humisee, aukeamankin tammet liikkuvat ja… se tietää myrskyä."

Ja todella liikkuivatkin aukeaman mataloiden, metsän korkean seinän suojaamien tammien vankat oksat, niiden kumean huminan erotti selvästi hongan äänestä.

"No, kuuletko nyt?" sanoi vanhus lapsellisen viekkaalla hymyllä. "Minä sen tunnen: kun tammet noin liikkuvat, silloin on haltija yöllä liikkeellä ja katkasee… ei toki, eihän se mitään riko! Tammi on tanakkaa puuta, se on haltijallekkin liian voimakas… Niin se on!"

"Mikä haltija, iso-isä? Sanoithan itse, että myrsky katkasee."

Vanhus nyökkäsi salaperäisesti.

"Minä sen tiedän… Sanotaan nykyään löytyvän ihmisiä, jotka eivät mitään usko. Niin se on! Mutta minä olen nähnyt hänet, niinkuin sinut nyt näen ja paremminkin, silmäni kun nyt ovat vanhat, mutta silloin olivat nuoret. Oi, oi, kuinka tarkkanäköinen nuorena olinkin"…

"Kerroppas, iso-isä, kuinka hänet silloin näkemään satuit?"

"Oli juuri niinkuin nytkin:, honka puhkui metsässä… vuoroin soi ja vuoroin puhkui: o—sch—cho—o!… s—ch—o—o! Ja sitten se hiljeni… Taas ja taas se sitä virttään lauloi, yhä useammin uudisteli ja yhä valittavammin. Haltija kun sinä yönä kaataisi monta. Sitten alkoi tammi puhua — illan oloon se kiihtyi mutta yöllä siitä vasta meteli nousi! Silloin haltija juoksentelee metsässä, nauraa ja itkee, pyörii ja tanssii ja karkaa yhä tammien kimppuun, sen kun tekisi mieli niitä kaataa… Kerran sitten, se oli näet syksyllä, katsoin ikkunasta, se ei ollut sille mieleen: syöksähti ikkunaan ja — räiskis! särki sen säpäleiksi honganoksalla; melkein se minulta kaikki kasvot repi — periköön sen perkele! Mutta enhän minä mikään narri ole — juoksin tieheni ikkunasta. Niin vihainen se voi olla."

"Mutta minkä näköinen se on?"

"Minkä näköinenkö? Aivan kuin vanha paju nevassa. Aivan semmoinen!… Tukka kuin kuiva misteli puissa… onhan sillä partakin… nenä kuin tuores oksa ja suu kuin sammaltanut… hyi, kuinka kamala! Varjelkoon Jumala jokaista kristittyä ihmistä hänen näköisekseen tulemasta. Totta Jumalan! Toiste näin hänet suolla tuossa lähellä. Jos tahdot nähdä hänet, niin tule talvella tänne. Silloin hänet usein näkee. Nouse vuorelle tuolla ja kiipee korkeimman puun latvaan. Valkeana patsaana se silloin metsän yli kulkee, pyörii ja laskeutuu vuorelta laaksoon… siellä se juoksee, juoksee ja hupenee äkkiä metsään. Ja missä kulkee, sinne se jälkeensä valkoiset lumijäljet jättää… Ellet vanhaa miestä usko, niin tule kerran omin silmin näkemään."

Vanhus oli päässyt puheen alkuun. Metsän vilkas, levoton haastelo ja lähestyvä ukkosilma näyttivät vanhaa vertaan kuohuttavan. Iso-isä nyökkäsi, hymyili ja vilkutti himmeillä silmillään.

Mutta äkisti pimensi varjo korkean, kurttuisen otsan. Työkkäsi minua kyynäspäällä ja sanoi salaperäisen näköisenä:

"Kuulehan! Metsänhaltija on totisesti kamala olento. Kristityn ihmisen ei sovi mokomaa ilkeää rumennusta nähdä… mutta, totta puhuen, pahaa se ei kellekkään tee… Leikkiään se ihmisellekkin tekee, mutta pahoja kujeita sillä ei ole. Sitä ei ole koskaan kuultu."

"Mutta sanoithan iso-isä, että se yritti sinua oksalla kasvoihin lyömään?"

"Yrittihän se kyllä. Se näet suuttui kun ikkunasta häntä katsoin. Mutta ellei nenäänsä hänen asioihinsa pistä, niin ei se kellekkään mitään pahaa tee. Semmoinen se on, se metsäihminen! Mutta kyllähän ihmiset ovat metsässä kauheampia töitä tehneet… kautta Jumalan!"

Iso-isän pää vaipui rinnalle ja hän vaikeni hetken aikaa. Kun sitten minuun katsahti välähti hämärässä katseessa elpynyt muisto.

"Minäpä kerron sinulle tämän metsän salaisuuden… Tässä se tapahtui, juuri tällä paikalla… mutta siitä on kauan, kovin kauvan. Muistan sen… kuin unessa… ja kun metsä kovasti humisee, niin koko tapaus muistossani elpyy. Tahdotko, niin kerron… hä?"

"Kerro, kerro, iso-isä!"

"No, niin kuule!"

II.

Isäni ja äitini ovat aikoja kuolleet: olin vain pieni poikanen, kun ne minut yksin maailmaan jättivät. Se oli minun kohtaloni. Kunnallishallitus mietti, että mikähän nyt sen pienen henkiorjan kanssa neuvoksi, ja sitä Pankin ajatteli. Ja metsänvartija Roman sattui juuri silloin metsästä kylälle tulemaan ja sanoi: 'Antakaas poika minulle metsänvartijamajaani, minä elätän sen. Pojasta on hupaisuutta yksinäisyydessäni… ja saahan hän ruokansa.' Niin hän puheli ja kuntahallitus vastasi: 'ota hänet!' Hän otti minut mukaansa. Ja siitä pitäen olen metsässä ollut. Täällä Roman minut kasvatti. Se oli hirveä ihminen! Jumala varjele!… Isokasvuinen, mustasilmäinen, mustatukkainen ja silmissä synkkä katse, hän kun kaiken elämänsä oli metsässä ypö-yksin elänyt. Karhu oli hänelle kuin veli, sanoivat ihmiset ja susi kuin serkku. Tunsi jokaisen eläimen eikä pelännyt niitä. Mutta ihmisten parista hän vetäytyi pois, ei heihin edes katsonutkaan… semmoinen ihminen hän oli. Kautta Jumalan, se on totta! Kun hän joskus minuun katsoi, tuntui vallan kuin olisi kissa hännällään selkäpiitäni hivellyt… Mutta hyvä ihminen hän kumminkin oli ja hyvästi hän minua elätti. Tattaripuuroon pantiin aina rasvaa ja milloin Roman sorsan ampui, niin oli sorsanpaistiakin. Mikä on totta, se totena pysyy!

Näin elelimme kahden. Milloin Roman metsään meni, salpasi hän minut majaan, etteivät pedot kimppuuni pääsisi. Myöhemmin annettiin hänelle Oksana niminen vaimokin.

Pan se sen vaimon hänelle antoi. Käsketti luokseen ja haastoi: "Kuules,
Roman, sinun pitää naida!"

Ensin vastasi Roman:

"Mitä, hornassa, minä vaimolla? Mitä minä metsässä vaimolla, kun minulla siellä ennestään jo orjakin on. En tahdo naimisiin!"

Hän näet ei ollut tottunut tyttöin seuraan. Siinä se oli asia. Mutta Pan oli viekas. Kun tuota Pania ajattelen, niin minusta tuntuu ettei semmoisia Pania enää ole: ne ovat sukupuuttoon kuolleet. Otetaanpa sinut esimerkiksi. Sinunhan pitäisi Panin sukulaisia olla… Ehkäpä oletkin, mutta ei sinussa mitään semmoista mahtavuutta ole… sitä oikeaa… olet vain tavallinen orja etkä muu mikään.

Mutta se toinen, se oli oikea… niitä muinaisia… Minä sanon sinulle, että maailmassa tapahtuu semmoisia asioita, että sadat ihmiset yhtä ainoaa ihmistä pelkäävät… Katsohan esimerkiksi haukkaa ja kukonpoikaa: molemmat ne ovat munasta tulleet, mutta haukka pyrkii jo alun pitäen ilmaan nousemaan ja kananpojat ja kukot piipertävät maassa. Haukka on Pan, ja kukonpoika — on yksinkertainen talonpoikaisnainen!

Olin pieni poikanen, mutta muistan sen kumminkin aivan selvästi: noin kolmisenkymmentä talonpoikaa oli hirsiä metsästä vetämässä. Pan tulla karauttaa ratsunsa selässä ja punoo viiksiään. Hevonen tanssii alla ja mies vilkuilee ympärilleen. Oi, oi! Kun talonpojat Panin huomaavat, ajetaan hevoset syvään kinokseen ja lakit, päästä kiskaistaan. Oli sitten vastusta saada hirret tielle takaisin, mutta Pan nelisti tiehensä — hän oli yksin ja tie oli hänelle liian kaita! Kun Pan otsaansa rypistää, ollaan peloissaan — kun hän nauraa, iloitaan — ja kun on vakavana, murehditaan. Olisinpa tahtonut nähdä sen, joka olisi uskaltanut vastustella.

No niin: Roman oli kasvanut metsässä, eikä ymmärtänyt käyttäytyä, mutta
Pan antoikin sen hänelle siitä syystä anteeksi.

"Minä tahdon että naimisiin menet", puhuu Pan, "miksi? Sen pidän tietonani. Ota Oksana vaimoksesi."

"En tahdo", vastaa Roman, "en minä Oksanaa tarvitse!… Ottakoon hänet hiisi, mutta minä en ota!" — puheli Roman.

Pan tuotti pampun. Roman pantiin pitkälleen ja Pan kysyi kerran vielä:

"Tahdotko naimisiin, Roman?"

"En, en tahdo!"

"Antakaa hänelle siis housuun, niin paljon kuin sopii!" käskee Pan.

Hän saikin aika selkäsaunan. Roman oli vankka mies, mutta kyllänsä hän siitä kumminkin sai.

"Heretkää", hän sanoi, "jo nyt riittää! Periköön hänet piru, ennenkuin moista tuskaa naisen takia kärsinen. Antakaa tänne minä nain hänet!"

Panin kartanossa eleli muuan Schwidzky niminen ratsupalvelija. Tämä tuli juuri saapuville kun Romanissa koetettiin naimahalua herättää. Kuultuaan miksi Romania pieksettiin heittäytyi hän Panin jalkoihin ja suuteli niitä. "Älä toki, armollinen Pan, ihmistä tapa, ennemminhän minä Oksanan nain… en sanallakaan vastusta."

Hän tahtoi naida hänet. Moinen ihminen se oli. Totta jumaliste!

Romankin jo ilostui.

Nousi seisalleen, sitoi kiinni housunsa ja sanoi:

"Hyvä. Mutta, ihminen, mikset ennemmin tullut? Ja sinä sitten, Pan — miksei mies tiedustele kuka hyvällä naimisiin menisi, ottaa ja pieksättää tuota pikaa vain! Onko se kristillisesti tehty? Hyi!"

Roman se näet ei Paniakaan pelännyt. Ja pahalla päällä ollessaan ei Pankaan häntä liioin lähennellä tohtinut. Mutta Pan oli viekas, hänellä oli muu mielessä. Uudestaan Romanin nurmelle pitkälleen panetti.

"Mokomaa lampaanpäätä", sanoi, "minähän onneasi tahdon, ja sinä vaan nenääsi kurpistat. Nythän sinä elät kuin karhu pesässään; luoksesi ei tee mieli poiketa… lyökää sitä hölmöä kunnes huutaa kylliksi saaneensa! Mene sinä helvettiin, Opanas. Sinua ei ole kestiin kutsuttu, älä siis siihen tunkeu, muutoin… Etkö näe kuinka Romania kestitetään? Sinullekkin voisi samoin käydä!"

Nyt vasta Roman julmistui. Kelpo lailla häntä lyötiin. Sen aikuiset ihmiset osasivat pampulla miehen selästä nahan nylkeä. Mutta Roman se vain makasi rauhallisena eikä huutanut kylliksi saaneensa. Pitkään kärsi, mutta lopulta sylkäsi ja sanoi:

"Ei ole kristillistä naisen tautta näin ruoskia minua — ja vielä lukematta. Heretkää! Kuivettukoot kätenne, saakelin roistot! En minä mikään parkittava nahka ole, että minua niin lyödä tarvitsee. Kun en vähemmällä päässe — niin menemmehän sitten naimisiin!"

Pan nauroi.

"Niin oikein! Ellet nyt häissäsi saatakkaan istua, niin saat sitä enemmän tanssia."

Pan oli iloinen, jumaliste, kuinka iloinen olikin! Mutta myöhemmin hänen kävi huonosti — Jumala jokaista kristittyä moisesta suojelkoon! Semmoista en kellekkään soisi. Ei juutalaisellekkaan pidä sitä toivotella, mielestäni…

Roman meni siis naimisiin ja vei nuoren vaimonsa metsänvartijamajaan.
Aluksi se häntä lakkaamatta sätti ja soimasi saamastaan löylytyksestä.

"Et sinä ole sen arvoinen, jotta ihmistä sinun tauttasi kiusattiin", sanoi.

Aina metsästä tultuaan se heti vaimon ulos ajoi. "Mene tiehesi! Ei täällä naisia tarvita! En voi kärsiä naista huoneessa nukkumassa. Ilma pilautuu siitä." Mutta ajan oloon hän Oksanaan tottui. Oksana puhdisti ja valkasi tuvan, järjesteli puhdistetut astiat ja huonekalut; kaikki tuvassa kiilsi, jotta sitä oli ilo katsella. Eikä Roman ainoastaan Oksanaa kärsinyt, vaan alkoipa häntä rakastaakkin; jumaliste, en minä valehtele! Niin Romanin kävi. Kun naiseensa mieltyi, sanoi aina:

"Kiitos Panille! Hän se minulle parempaa opetti. Olinpa typerä mies, kun semmoisen selkäsaunan otin! Nyt näen, ettei se niinkään tuhmaa ole; onpa se tottaansa hauskaakin!"

Kuinka paljon lienee aikaa kulunut, kun Oksana eräänä päivänä valittaen rupesi penkille maata. Illalla hän sairastui ja kun aamulla heräsin kuulin hienon äänen vikisevän. Ahaa, ajattelin itsekseni — varmaan tänne on lapsi syntynyt — — ja niin olikin.

Mutta se ei pitkään tässä maailmassa elänyt, aamusta iltaan vain.
Illalla se ei enää vikissyt. Oksana itki, mutta Roman sanoi:

"Siis meillä ei enää lasta olekkaan, ja kun ei lasta ole, niin ei ole tarvis pappiakaan hakea. Haudataan se hongan juurelle."

Ja niin hän teki. Kaivoi pienen haudan ja peitti lapsen siihen. Katsos tuolla tuota salaman polttamaa puunrunkoa… se on sama puu, jonka alle lapsi haudattiin. Kuules, kun kerron: heti auringon laskettua ja iltatähden metsään vilkuttaissa, lentelee täällä lintunen ja huutelee, huutelee niin surkeasti! — Se on lapsen kastamaton sielu, joka ristin merkkiä pyytää. Sanotaan että joku oppinut ihminen, joka on kirjoja lukenut, osaisi sille ristin merkin antaa, jottei sitten enää lenteleisi… mutta me täällä metsässä emme mitään tiedä. Se lentelee ja rukoilee, emmekä me voi muuta kuin sanoa: sielu parka! emme sinulle mitään taida. Sitten se itkee, lentää tiehensä, tulee takaisin… oi, kun sitä sieluraukkaa on sääli!

Kun Oksana parani, meni hän aina haudalle istumaan ja itki niin kovasti, että kuului ympäriinsä metsään. Niin suri Oksana lastaan. Mutta Roman sääli Oksanaa eikä lasta. Metsästä tultuaan meni aina haudalle Oksanan luo seisomaan ja sanoi:

"Herkeä jo, typerä vaimo! Mitä sinä itket? Kuolleen lapsen sijaan tulee kenties toinen ja parempi. Niin, kukapa ties ei tämä ollutkaan minun lapseni, mutta se toinen, se on minun omani."

Oksana ei mielellään semmoista puhetta kuunnellut. Herkesi itkemästä ja alkoi pahoilla sanoilla sättiä. Mutta ei Romankaan suuttunut.

"Miksi minua sätit?" kysyi. "Enhän ole mitään muuta sanonut, kun etten tiedä. Enkähän minä tiedäkkään, kun et sitä ennen ollut minun etkä metsässä asunut, vaan ihmisten keskessä. Kuinkapa sen tietäisinkään? Nyt elät metsässä ja se on hyvä. Kun vanhaa Feodossiaa kylästä hain, niin sanoi: 'Kuinka sinulla, Roman, nyt jo lapsi on?' Sanoin hänelle: 'Mistäpä minä tiedän onko se pian tai ei?'… Herkeähän sinä itkemästä, muutoin suutun ja saattaa sattua että sinua lyömään yllyn."

Oksana torui torumistaan ja sitten herkesi, lyödä läimäyttipä Romania selkäänkin! Mutta kun Roman suuttui niin Oksana vaikeni… pelkäsi, alkoi hyväillä ja syleillä, suudella ja silmiin katsoa… se Romania tyynnytti. Sillä katsos, sinä et sitä tienne, mutta minä, vanha mies. vaikken koskaan olekkaan naimisissa ollut niin olen monta ja monenlaista elämässäni nähnyt: nuori nainen suutelee niin suloisesti, jotta se äkäisimmänkin miehen kesyttää. Oi, oi!… minä tunnen naiset. Ja Oksana oli liukas olento… moista ei nyt enää näekkään. Minä sanon sinulle, etteivät naisetkaan nyt enää ole semmoisin kuin ennen! Eräänä päivänä kajahti äkkiä torvi metsässä: trataa, tara-tara-ta-ta-taa!… Iloisesti metsänkaiku vastaeli. Olin siihen aikaan pieni poikanen, enkä ymmärtänyt mitä se tiesi. Näin lintuin pesästään lehahtavan, huutavan ja siivillään räpättävän; muuan jänis vilisti ohi minkä käpälistä pääsi korvat selkää myöten kumussa. Luulin että outo eläin se niin kauniisti huutaa. Mutta se ei ollutkaan eläin, se oli Pan, joka tuli ratsastaen metsän läpi torvella toitottaen. Jälestä toivat ratsaspalvelijat kahlekoiria. Kaunein kaikista palvelijoista oli Opanas Schwidzky sinisessä takissaan. Hän ratsasti Panin takana. Päässään oli kullalla kirjailtu lakki, hevonen tanssi allaan, pyssynsä kiilsi ja pandora riippui hihnassa vasemmalla olallaan. Pan rakasti Opanasta, se kun osasi pandoraa kauniisti soittaa ja sen lisäksi vielä laulaa. Kyllä se Opanas oli kaunis, voi kuinka kaunis olikin! Kauneuden suhteen Pan ei Opanakselle vertoja vetänyt: hän kun oli kaljupäinen ja punanenäinen eivätkä silmätkään, milloin niissä ystävällinenkin katse oli, olleet Opanaksen silmäin verrat. Kun Opanas minuun katsoi, täytyi minun hymyillä vaikken tyttökään ollut. Vanhempainsa sanottiin polveutuvan eräästä saporalaisesta kasakkaperheestä ja asuneen viljelysmaiksi peratuissa metsissä. Se oli liukasta, kaunista, sukkelaa kansaa.

Ajatteles: hevosen selässä vainioita viiletellä on ihan toista kuin kirveellä puita kaataa…

Juoksin majasta ulos ja näin Panin siinä hevostaan pidättävän ja ratsaspalvelijat. Romankin tuli ulos ja piti Panille jalustinta. Pan laskeutui maahan. Roman kumarsi syvään.

"Kuinkas käy?" kysyy Pan.

"Kiitos kysymästä", Roman vastasi. "Olen terve, mikäs minun olisi?
Entäs te?"

Katsos, Roman ei ymmärtänyt Panille vastata. Koko seura räjähti nauramaan, Pan kanssa.

"Jumalan kiitos, että terve olet", Pan sanoi, "mutta missä vaimosi on?"

"Missä vaimoni olisi? Vaimoni on tietysti kotona."

"No, mennäänpä mekin huoneelle", sanoi Pan, "levittäkää te sillä aikaa nurmelle matto, vastanaineille onnea toivottaaksemme ensi kerran talossa vieraillessa."

Siitä menivät huoneelle; Opanas ja Roman tulivat jälestä paljain päin ja Bogdan, Panin uskollinen ja vanhin ratsaspalvelija. Semmoisia palvelioitakaan ei enää maailmassa tapaa. Vanha hän oli ja ankara hevosille, mutta Panin edessä kuin koira. Bogdanilla ei koko laajassa maailmassa ollut ketään muita kuin Pan. Sanottiin, että kun Bogdanin isä ja äiti kuolivat, oli tämä vanhalta Fanilta pyytänyt talonpoikaisnaisen kanssa naimisiin mennäkseen. Mutta vanha Pan ei antanut. Asetti hänet pienen poikansa hoitajaksi ja sanoi: "Tämä on isäsi ja äitisi ja vaimosi." Siinä sitten Bogdan pikku Panitschan hoiti ja holhoi, opetti ratsastamaan ja ampumaan. Pikku Panitschan suureksi kasvettua ja talouden perustettua, seurasi Bogdan häntä yhä kuin koira. Oi, minä tahdon sanoa totuuden, monet kirosivat Bogdania. Monta kyyneltä on hänen sielulleen pudonnut sen samasen Panin takia. Panin tarvitsi vain sanoa yksi ainoa sana, niin Bogdan olisi vaikka oman isänsä palasiksi repinyt.

Pienenä poikana juoksin toisten jälessä huoneeseen: olinhan tietysti utelias. Mihin ikään Pan kääntyi, olin minä aina takana.

Pan seisoi keskellä lattiaa, väänteli viiksiään ja nauroi; Roman seisoi edessä, nosteli jalkojaan ja hypisteli lakkia käsissään; Opanas parka seisoi olallaan seinään nojaten, seisoi siinä kuin nuori tammipuu myrskyssä, synkkänä ja surullisena.

Vanha Bogdan vain ripusti takkinsa naulaan, istuutui penkille nurkkaan ja odotti isäntänsä käskyjä. —

Nyt kaikki kolme Oksanaan kääntyivät. Tämä seisoi uunin kolkassa katse maahan luotuna ja kasvot punaset kuin unikko ohrapellolla. Kai hän aavisti että hänen tauttaan pahaa tapahtuisi. Sanon sinulle yhden asian: kun kolme miestä luovat silmänsä yhteen naiseen, niin siitä ei hyvää synny. Siitä tulee tukkanuotta tai jotain vieläkin pahempaa. Olen sen omin silmin nähnyt.

"No, Roman", nauraa Pan, "olenko sinulle hyvän vaimon hankkinut?"

"Vaimo kun vaimo", vastaa Roman, "mukiin se menee."

Opanas kohotteli olkapäitään, vilkasi Oksanaan ja sanoi itsekseen:

"Niinpä vaimo! Jospa se vain ei olisi mokoman tolvanan käsiin sattunut!"

Roman kuuli tuon ja kääntyi Opanakseen: "Sanokaas minulle, Opanas, miksi minua tolvanana pidätte?"

"Siksi", Opanas vastaa, "kun et osaa vaimoasi varjella."

Niin Opanas puhui. Pan polki jalkaa, Bogdan pui päätään; Roman arveli tuokion, kohotti sitten päänsä ja katsoi Pania kasvoihin.

"Miksi häntä varjelisin?" hän vastasi Paniin katsoen. "Täällä metsässähän ei ole muuta kuin eläimiä — armollinen Pan vain tänne jonkun kerran hairahtuu tulemaan. Keneltä häntä sitten varjelisin? Pidä sinä, mokoma kasakka vain varasi ettet minua härnää, saattaisi muutoin sattua että tukkaasi tartun."

Siitä olisi pian aikaan käyty käsikahakkaan, ellei Pan olisi väliin astunut: poikasi jalkaa ja heti toiset vaikenivat.

"Hiljaa, saatanan sikiöt! Emme ole tänne tappelemaan tulleet. Toivotetaan nuorelle pariskunnalle onnea ja illalla mennään suolle metsästämään. Hei, nyt lähdetään!"

Pan kääntyi ja läksi majasta. Ratsaspalvelijat olivat puiden alle eineen valmistaneet. Bogdan seurasi Pania, mutta Opanas pidätti Romania eteisessä.

"Älä ole vihainen, veljeni", kasakka sanoi. "Kuules mitä sanon. Näitkö kuinka Panin jalkoihin heittäydyin ja hänen saappaitaan suutelin Oksanan saadakseni? No, Jumala kanssasi mies… teidät on pappi yhdistänyt… se lienee kohtaloni ollut! Mutta sydämeni ei salli, että paha vihollinen taas teidät yllättää. Haa, haa! Kukaan ei tiedä, mitä minulla on sydämellä… Ennemmin pyssyni lähettää heidät kylmään hautaan."

Ihmeissään Roman kasakkaa katseli.

"Sanos, kasakka, etkö ole järjiltäsi?"

En kuullut, mitä Opanas sen jälkeen eteisessä hiljaa Romanille puhui, näin vain Romanin Opanasta olalle lyövän.

"Opanas, Opanas! Kuinka ilkeitä, petollisia ihmisiä maailmassa on! Ja minä elelin täällä metsässä mitään tietämättä. Pan, Pan! Olet syössyt itsesi onnettomuuteen."

"No, mene nyt", Opanas sanoi. "Mutta varo ettet varsinkaan Bogdanille itseäsi ilmaise. Sinä olet yksinkertainen ihminen, mutta hän on viekas koira. Varo Panin viinaa liiaksi juomasta. — Ja kun hän sinut ratsaspalvelijain kanssa suolle laittaa, ja itse tänne jää, niin vie ne sen vanhan tammen luo, näytä pitempi tie, sano itse tulevasi oikotietä metsän läpi ja palaa heti tänne takaisin."

"Hyvä", Roman vastaa, "menen metsästämään, mutta pyssyyni en pane linnun haulia vaan karhun kuulan."

Menivät sitten ulos. Pan istui jo matolla, käski antaa pullon, kaateli laseihin viinaa ja tarjosi Romanille. Panin lasi ja pullo olivat ihanat, mutta paloviina sitäkin ihanampaa, sitä kun lasin joi — ilostui sydän; kun toisen joi — alkoi sydän rinnassa sykkiä; mutta kun siihen tottumaton kolmannen joi niin makasi jo penkin alla, ellei vaimo penkille kohentanut.

Panilla oli viekkaus mielessä. Tahtoi Romanin viinalla humalluttaa; mutta semmoista viinaa ei löytynyt, joka olisi Romanin humalluttanut. Otti lasin Panin kädestä ja joi; joi toisen ja kolmannenkin — silmät paloivat päässä kuin sudella ja väänteli viiksiään. Sekös Pania suututti.

"Katsokaas, kuinka tuo peeveli paloviinaa juo eikä silmääkään räpäytä. Toinen jo aikaa itkisi; mutta hän, katsokaas hyvät ihmiset — hän vain nauraa!"

Ilkeä Pan tiesi vallan hyvin, että kun viinaa juotua itkettää, silloin pää pian pöydälle vaipuu. Mutta tällä kertaa hän ei ollut oikeaan osannut.

"Miksipä minä itkisin!" Roman vastasi. "Sittenhän huonosti olisi!
Ulvoisinko kuin akka, kun armollinen Pan tulee minulle onnea
toivottamaan? Jumalan kiitos! Ei minulla vielä ole itkemisen syytä.
Itkekööt toki ennemmin viholliseni!"

"Olet siis tyytyväinen?" Pan kysyy.

"Miksikäs tyytymätön olisin?"

"Tiedätkös, että pamppu oli puhemiehenäsi?"

"Kuinka en sitä muistaisi? Siksipä sanonkin, että olin oikea pöllöpää, en tiennyt mikä on karvasta mikä suloista. Pamppu maistaa karvaalle, mutta pidin sen naista parempana. Armollista Pania minun on kiittäminen, kun opetti minun pöllöpään hunajaa syömään."

"Hyvä, hyvä", Pan sanoo, "no niin, mutta teeppäs sinäkin nyt minulle palvelus: mene ratsaspalvelijain kanssa murtoon minulle lintuja ampumaan. Tuokaa minulle muuan metsokin."

"Miksi Pan meidät murtoon lähettää?" Roman kysyy.

"Juodaan vielä ja Opanas laulaa meille ja sitten — Jumalan haltuun!"

Roman katsahti taivasta ja virkahti Panille:

"Se tuskin käy päinsä; on jo myöhäkin, murto on laaja ja tuuli ulvoo metsässä, se tietää myrskyä yöksi. Kuinkas nyt niin valppaan linnun ammutuksi saisi?"

Pan oli jo humalassa ja kovin ärtyinen. Kuullessaan miesten keskenään kuiskaavan, että Roman oli oikeassa ja että kohta myrsky puhkeaisi — hän suuttui. Löi lasin pöytään ja vyörytti silmiään, silloin kaikki vaikenivat, Opanas yksin ei pelännyt. Panin käskystä hän astui esiin pandoran säestyksellä laulamaan. Viritteli soittoaan, vilkasi Paniin ja sanoi:

"Malta mielesi, armollinen Pan! Milloin sitä lienee kuultu, että miehet yöksi myrskyllä mustaan metsään metsästämään laitetaan?"

Olipa se aika uskalikko! Ne toiset olivat tietysti henkiorjia ja pelkäsivät, mutta hän oli vapaa mies, kasakkain sukua. Pienenä poikana oli pandoraa soittava kasakka hänet Ukrainesta tuonut. Umanin kaupunki oli näet kapinaan noussut. Vanhalta kasakalta puhaistiin silmät, leikattiin korvat ja lähetettiin niin maailmaa kiertämään.

Hän käveli kaupungit ja kylät ja tuli kulettajansa Opanaksen kanssa meidänkin seuduille. Vanha Pan rakasti kaunista laulua ja otti hänet luokseen. Vanhus kuoli, ja Opanas kasvoi hovissa. Nuori Pankin häntä rakasti ja antoi hänelle monasti anteeksi sanoja, joista toinen olisi nahkansa menettänyt.

Niin nytkin. Aluksi Pan suuttui, luultiin hänen Opanasta lyövän, mutta sanoikin vain:

"Oi Opanas, Opanas, sinä olet viisas veitikka, mutta et kumminkaan tiedä, ettei pidä nenää oven väliin pistää, jottei litistyisi."

Semmoisen arvoituksen kasakalle antoi! Mutta tämäpä heti sen arvasi ja vastasi laululla. Oi, jospa Pan olisi laulun ymmärtänyt, niin ehkei vaimonsa olisi hänen tauttaan itkeä tarvinnut.

"Kiitos neuvostasi, Pan", virkkoi Opanas, "sen edestä laulan sinulle laulun. Kuuntele!"

Kosketteli pandoran kieliä, kohotti päänsä, katseli taivasta, jossa kotka ilmoja viilsi, ja tuuli mustia pilviä ajeli: hän kuunteli korkean hongiston huminaa. — — Ja kosketti taas kieliä.

Et ole kuullut kuinka Opanas Schwidzky soitti, etkä ole moista koskaan kuuleva! Pandora on tosin yksinkertainen soittokone, mutta kuinka sydäntä liikuttavasti se oppineen ihmisen käsissä puhuu. Kun Opanas sen kieliä liikutteli, kuului siitä kuin pimeän metsän huminaa myrskyllä, kuin tuulen suhinaa aution aron heinikossa, kuin kuivien korsien kuisketta korkeilla kasakkahaudoilla.

Moista soittoa et sinä koskaan kuulla saa. Sanotaan pandoran soittajain hävinneen, ettei niitä enää markkinoillakaan kuule. Minulla on vielä tuolla seinällä vanha pandora; Opanas opetti minun sitä soittamaan, mutta minulta sitä kukaan ei ole oppinut. Kun kuolen — ja se tapahtunee piankin — niin ehkei koko maailmassa enää kuulla pandoran soittoa. Niinpä niin!

Ja Opanas lauloi vienolla äänellä. Äänensä ei ollut kova, mutta se oli surumielinen ja sydämeen tunkeva. Sen laulunsa se kasakka varmaan oli Panille tehnyt. En ole sitä muulloin milloinkaan kuullut ja kun sitten pyysin Opanaksen sitä laulamaan, niin se aina kieltäytyi.

"Sitä, jolle laulu laulettiin, ei enää ole maailmassa", sanoi. Siinä laulussa sanoi kasakka Panille täyden totuuden, kaikki kuinka hänen oli käyvä. Pan itki, kyyneleitä riippui viiksissään, eikä hän kuitenkaan nähtävästi sanaakaan laulusta tajunnut.

Olen laulun unohtanut, en paljoa siitä muista. Mutta siinä oli niin hirvittävä ja samalla surumielinen sointu.

Tuntui kuin kaikuisi se laulu vielä korvissani ja kun näkisin ne ihmiset silmäini edessä: tuossa seisoo kasakka pandoransa kanssa, Pan istuu matolla alla päin itkien, miehet tunkeilevat ympärillä ja survivat toisiaan kyynäspäillä, vanha Bogdan pui päätään… ja metsä humisee aivan kuin nyt; pandora soi hiljaa ja surumielisesti ja kasakka laulaa kuinka Panna Pania itkee. — — —

Mutta Pan ei laulua ymmärrä, pyyhkii silmänsä ja sanoo:

"No, pane lähdöksi, Roman! Ylös hevosten selkään! Ja ratsasta sinäkin Opanas mukaan, olen kyliäni lauluistasi saanut! — — Laulu oli hyvä — — mutta sitä, josta se kertoo, ei vain koskaan tapahdu"…

Mutta kasakkaa oli laulu pehmittänyt ja katseensa oli surullinen.

"Oi Pan, Pan", Opanas puhui, "meillä sanovat vanhat, että sadut puhuvat totta ja laulutkin. Mutta satujen totuus on kuin rauta, että kun se kauan kädestä käteen kulkee, niin se ruostuu. Mutta laulun totuus on kuin kulta, joka ei koskaan ruostu… niin vanhat sanovat!"

Pan liikautti kärsimättömästi kättään.

"Olkoon niin teidän maassa, mutta meillä ei ole niin. Mene Opanas, mene, en viitsi sinua enää kuunnella."

Hetken seisoi kasakka äänetönnä, heittäytyi sitten Panin jalkoihin.

"Pan, kuule minua! Nouse hevosesi selkään ja ratsasta takaisin Pannasi luo: sydämeni aavistaa pahaa."

Mutta nyt suuttui Pan ja työnsi kasakan luotaan kuin koiran.

"Mene tiehesi! Vanha akka sinä olet, etkä kasakka. Mene tiehesi, muutoin käy sinun huonosti. Ja te saakelit siellä! Mitä te seisoskelette? Enkö enään olekkaan isäntänne? Minä näytän teille, mitä esi-isänne eivät esi-isillenne ole näyttäneet!"

Silloin Opanas nousi synkkänä kuin musta pilvi ja vaihtoi silmäyksen Romanin kanssa. Mutta tämä seisoi pyssyynsä nojaten, kuin ei olisi mitään tapahtunut.

Opanas heitti pandoransa puuhun — se särkyi kappaleiksi. Siitä nousi vain metsään hupeneva huokaus.

"Opettakoon sitten piru toisessa maailmassa mokomia ihmisiä, jotka eivät järjellisestä neuvosta välitä! Sinä, Pan, et enää uskollista palvelijaa tarvinne!"

Ennenkuin Pan vastaamaan ehti, hyppäsi Opanas satulaan ja ratsasti tiehensä, toiset ratsaspalvelijat jälestä.

Roman heitti pyssyn olalle ja asteli myös tiehensä. Vahtituvan ohi kulkiessaan huusi Oksanalle: "Pane poika nukkumaan, nyt on jo aika, ja valmista Panille vuode."

Pian kaikki metsään katosivat. Pan meni majaan. Hevosensa vaan seisoi yksin ulkona puuhun sidottuna. Hämärä alkoi maahan vuotaa, metsä humisi ja sadepisaroita putoili, aivan kuin nyt. Oksana pani minut heinävuoteelleni nukkumaan ja teki ylitseni ristin merkin… kuulin sitten Oksanan itkevän.

Mitäpä minä, poika parka, ymmärsin siitä, mitä silloin ympärilläni tapahtui! Kääriydyin heiniin, kuuntelin tuulen laulua metsässä ja nukuin.

Äkkiä havahduin ja kuulin jonkun tuvan ympäri kulkevan puulle, johon hevonen oli sidottu ja laskevan sen irti. Hevonen korskui ja löi kavioitaan maahan, juoksi sitten metsään ja pian kavioiden kalke kuuluvilta hälveni… ja taas tuli joku tietä ratsastaen, mutta tällä kertaa tupaa kohti. Aivan lähelle se tuli, hyppäsi hevosen selästä, juoksi ikkunaan ja huusi:

"Pan, Pan! — Oi, Pan! Lähde joutuun tiehesi. Kasakkakonnalla on pahaa mielessä. Hevosesikin on metsään ajanut!" Se oli Bogdanin ääni.

Tuskin ehti vanhus loppuun puhua, kun joku häneen takaa päin tarttui.
Pelästyin ja kuulin jotakin maahan kaatuvan…

Pan avasi oven ja ryntäsi ulos pyssyineen… eteisessä tarttui Roman häntä kaulaan ja heitti maahan…

Nyt huomasi Pan asiansa olevan huonosti ja rukoili!

"Oi, Roman, laske irti! Näinkö hyvät työni palkitset?"

Roman vastasi: "Kyllä hyvät työsi muistan, ne jotka minulle ja vaimolleni teit, ja nyt minä ne sinulle maksan."

Pan: "Puolusta sinä minua, Opanas, uskollinen palvelijani! Olen sinua rakastanut kuin omaa poikaani!"

Mutta Opanas vastaa:

"Työnsit uskollisen palvelijasi luotasi kuin koiran. Rakastit minua kuin sauva selkää rakastaa ja nyt sinä rakastat kuin selkä sauvaa… pyysin ja rukoilin… sinä et minua kuullut."

Sitten Pan Oksanaa pyysi:

"Puhu puolestani, Oksana! Sinulla on hyvä sydän!"

Oksana syöksyi ulos kämmentä lyöden.