"Heittäydyin jalkoihisi, Pan, ja pyysin: armahda neitseellistä ihanuuttani… älä toisen vaimoa häväise… sinä et minua säälinyt ja nyt sinä minua rukoilet. Oi! kunniattomaksihan minut teit! Minä onneton!"
"Laskekaa irti minut!" huutaa Pan. "Siperiaan pääsette minun tauttani nääntymään."
"Älä meitä sure, Pan!" sanoo Opanas. "Roman joutuu murtoon ennenkuin ratsupalvelijas palaavat, sinun tauttasi minä olen yksin maailmassa, enkä päätäni paljon sure. Menen metsään, pyssy olallani ja kerään ketteriä miehiä luokseni sinne. Öisin kuljeksimme teillä ja kun kylään tulemme, menemme suorastaan Panin taloon!… Roman, tartu häneen! Kannetaan hänen armonsa sateeseen!"
Pan huusi ja puolustautui; mutta Roman vain mutisi itsekseen ja Opanas nauroi ivallisesti. Menivät ulos. Olin kovasti pelästynyt ja riensin tupaan, suoraa päätä Oksanan luo. Hän istui penkillä, kasvot valkeina kuin lumi…
Ja metsässä pauhasi myrsky; puut puhuivat eri äänillä, tuuli ulvoi ja ukkonen jyrähteli.
Istuin Oksanan kera uunin penkillä. Äkkiä kuulin jonkun metsässä voihkivan, ja se ääni oli niin surkea, jotta sydäntäni vielä nytkin karvastelee sitä muistellessa, vaikka siitä on niin monta vuotta kulunut…
"Oksana", sanoin, "kuka noin metsässä voihkii?"
Hän otti minut syliinsä ja tuuditteli.
"Nuku, poikaseni, nuku; ei se mitään ole… metsä se vain humisee niin…"
Metsä humisikin, ja kuinka se humisi!
Istuimme niin vielä yhdessä hetkisen, silloin kajahti metsässä pyssyn laukaus.
"Oksana, kultaseni", kysyin, "kuka nyt metsässä ampuu?"
Ja hän, raukka, minua yhä tuudittelee ja sanoo:
"Hiljaa, hiljaa, poikaseni… se on hyvä Jumala — se on ukkonen."
Alkoi itkeä, painoi minut rintaansa ja lauloi nukuksiin.
"Metsä humisee, metsä humisee, metsä humisee…"
Ja minä makasin hänen sylissään ja nukuin…
Kun seuraavana aamuna heräsin, paistoi päivä ja Oksana makasi vaatteissaan tuvassa. Muistin edellisen illan ja luulin uneksineeni.
Mutta oi, ei se unta ollutkaan! Ei unta, kun täyttä totta! Juoksin ulos
tuvasta metsään. Siellä visertelivät linnut ja kaste kiilsi lehdillä,
Juoksin eteenpäin… pensaikossa makasivat Pan ja ratsupalvelijansa
Bogdan rinnakkain ja rinnat verissä… Pan tyynenä ja kalpeana, harmaa
Bogdan äreän näköisenä, juuri kuin eläissäänkin. — — —
"No, kuinkas niiden toisten kävi?" kysyin nähdessäni vanhuksen äänetönnä päätään rinnalle taivuttavan.
"Se kävi aivan niin, kuin Opanas oli sanonut. Kauan hän metsässä eleli, rosvoili tovereineen teillä ja kylissä. Kai hänelle se kohtalo jo syntymästä oli määrätty. Esi-isänsä olivat nummen roistoja ja hän oli maantierosvo. Usein hän luonamme kävi, tässä samassa tuvassa, useimmin kun Roman ei kotosalla ollut. Aina käydessään istui kotvasen, lauloi ja soitteli pandoraa. Ja milloin tovereineenkin tuli, aina Roman ja Oksana hänet vastaanottivat. Totta puhuakseni, niin eivät asiat aivan oikeallaan olleet. Maksim ja Sachar tulevat pian kotiin metsästä — tarkastappas kumpaistakin. En ole heille mitään virkkanut, mutta kuka Romanin ja Opanaksen tunsi, näkee kohta kumpi heistä toisen ja toisen näköinen on, vaikkeivät heidän lapsiaankaan ole kun lasten lapsia…"
"Semmoista olen nähnyt metsässä tapahtuvan. Mutta metsä humisee kovasti… myrsky on tulossa!…"
III.
Viimeiset sanat kertoi vanhus vaikeasti. Kiihtymys oli nähtävästi ohi, ja nyt seurasi väsymys. Kieli kangistui, pää tutisi, silmät kyynelöivät.
Ilta oli maahan laskeunut, metsä oli hämärä, puut vahtituvan ympärillä liikkuivat aaltoilevan meren tavoin, puiden hämärät latvat lainehtivat kuin meren pinta myrskyllä.
Iloinen koiranhaukunta ilmoitti isäntien tuloa. Molemmat metsävahdit astuivat kiireesti tupaan. Motrja ajoi jälestä löydettyä lehmää. Seuramme oli täysilukuinen.
Yhdessä istuttiin räiskyvän tulen ympärillä ja Motrja puuhaili illallista.
Vaikka usein sitä ennen olin nähnyt Sacharin ja Maksimin, katselin heitä nyt kumminkin erityisellä uteliaisuudella. Sacharin kasvot olivat tummaveriset, kulmakarvat yhteenkasvaneet matalan otsan alle ja silmissä synkkä katse, vaikka kasvojen piirteissä oli voimaa ja hyvänsävyisyyttä. Maksimin harmaissa silmissä oli ystävällinen, avomielinen katse. Väliin hän kähärätukkaista päätään pudisti ja naurunsa oli kovin tarttuvaista.
"Onko vanhus kertonut teille vanhoja tarinoita isoisästämme?" Maksim kysyi.
"Kertoi."
"No, se on hänen tapansa! Kun metsä kovasti kohisee, elpyvät vanhat muistot. Nyt hän ei koko ensi yönä unta silmään saa."
"Aivan kuin pieni lapsi", tarttui puheeseen Motrja vanhukselle velliä ammentaen.
Vanhus ei näyttänyt tajuavan, että hänestä puhuttiin. Oli vallan heikoksi mennyt, hymyili mielettömästi itsekseen ja nyökytti päätään; mutta kun metsässä raivoava myrsky tupaa järisytti, kävi hän levottomaksi ja kuunteli pelästyneen näköisenä.
Pian huoneessa kaikki hiljeni. Läpättävä rasvalamppu levitti himmeää valoa, ja sirkka siritteli kimeää, yksitoikkoista sirinätään… mutta pimeästä metsästä kuului valittavaa, kumeaa, kovaa ääntä. Tuntui kuin olisi joku uhkaava valta pimeässä pitänyt metelistä neuvottelua ja valmistautunut joka suunnalta yhtä aikaa karkaamaan metsän peitossa olevaa tupaa vastaan. Toisinaan vihainen jyminä ärtyi ja kasvoi, ja silloin ovi tärähti kuin äkäisen hyökkäyksen voimasta, ja savupiipussa ulvoi yöllinen tuuli valitellen ja uhkaillen sydäntäsärkevällä äänellä. Toisin ajoin taukosivat tuulen puuskat hetkeksi ja hätäilevän sydämen täytti ehdoton tuska, sitten alkoi meteli uudestaan, kuin olisivat vanhat hongat mielineet paikoiltaan nousta yöllisen myrskyn mukana lähteäkseen outoon kaukaisuuteen.
Nukahdin muutamiksi minuuteiksi. Tuuli ulvoi metsässä eri äänin ja kielin. Tuolloin tällöin lampun liekki roihahti tupaa valaisemaan.
Ukko istui penkillään ja hapuili kädellä sivultaan kuin olisi toivonut jonkun viereltään tapaavan. Vanhus raukan kasvot ilmaisivat kauhistusta ja melkein lapsellista avuttomuutta.
"Oksana, kultaseni!" kuulin hänen mutisevan, "kuka siellä metsässä ohkii?"
Hapuili kädellä levottomasti ilmassa ja kuunteli. "Eihän siellä kukaan ohkikkaan", jatkoi sitten, "tuulihan se vain metsässä humisee… ei mitään muuta… metsä humisee… humisee…"
Kului taas hetki. Sinertäviä salamoita välähteli pienestä ikkunasta, korkeat puut leiskahtelivat eriskummaisissa muodoissa ja upposivat takaisin yölliseen pimeyteen vihaisesti pauhaavaan myrskyyn. Silmänräpäykseksi häikäisevä välähdys rasvalampun valjun valon himmensi ja läheinen ukkosen lyömä jysähti metsän halki.
Vanhus kävi taas levottomaksi penkillään.
"Oksana, kultaseni, kuka siellä metsässä ampuu?"
"Nuku, vanhus, nuku!" huusi Motrjan levollinen ääni uuninpenkiltä. "Se on hänen tapansa. Kun yöllä myrskyää, huutaa se aina Oksanaa. Unohtaa, ettei Oksanaa aikoihin enää ole maailmassa ollut. Au—au!"
Motrja haukotteli, mutisi rukouksen ja kohta häiritsi hiljaisuutta vain metsän humina ja levottoman vanhuksen mutina:
"Metsä humisee… metsä humisee… Oksana, kultaseni!"…
Pian alkoi taivaan täydeltä sataa, ja virtaavan veden kohinaan hukkui tuulen ulvonta ja metsän humina…