"Vastenmieliseltä minusta tuo ylpeä ja kopea poika tuntui, mutta minä kutsun hänet huomenna, kutsun jo tänään iloiselle aterialle luokseni ja lähetän häntä noutamaan ihanimman nelivaljakkoni, minkä olen tuonut muassani Kyrenestä. Minä tahdon…"
"Se on kaikki oleva turhaa," Euleus totisesti ja tyynesti sanoi, "sillä hän on kuningatar Kleopatran suosiossa, sanan täysimmässä ja laveimmassa merkityksessä, niin, minä tahdon sen sanoa suoraan, hän on saavuttanut suurimmassa määrässä Kleopatran lämpimän mieltymyksen ja nauttii tätä hempeimmän kiitollisuuden lahjaa. Philometor antaa, niinkuin ainakin, asiain mennä menojansa, ja Kleopatra ja Publius, Publius ja Kleopatra iloitsevat julkisestikin rakkaudestansa, iskevät toisilleen silmää, niinkuin paimenpari Arkadiassa, vaihtavat maljojansa ja suutelevat huulillansa sitä kohtaa reunasta, johon toisen suu on koskettanut. Lupaa ja anna tälle miehelle mitä tahansa, hän on sittenkin oleva sisaresi puolella, ja jos sinun onnistuisikin kukistaa Kleopatra valta-istuimelta, niin hän on piirtävä rohkeasti ympärillesi kehän, kuten Papilius Laenas enosi Antiokhoksen ympäri, ja sanova, että Rooma on nouseva sinua vastaan, jos yrität astua kehän ylitse."
Euergetes kuunteli ääneti näitä sanoja, tempasi sitten ympärillään olevan vaatteen päältänsä ja käveli raivoissansa edes takaisin tuon tuostakin ähkyen ja riehuen niinkuin hurjistunut sonni, joka tuntee olevansa sidottuna nuoriin ja köysiin ja ponnistelee turhaan kaikkia voimiansa niitä katkaistaksensa.
Viimein hän pysähtyi Euleuksen eteen ja kysyi:
"Mitä vielä tiedät Roomalaisesta?"
"Hän joka ei tahtonut sinun suoda verrata itseäsi Alkibiadeesen, koittaa voittaa tämän Athenan tyttöjen suosikin, sillä hänelle ei ole kylliksi ryöstää kuninkaalta hänen puolisonsa sydän, vaan vieläpä hän tahtoo saada omaksensa korkeimman jumalankin ihaninta palvelijatarta. Ruukunkantajatar, jota Roomalaisen ystävä Lysias ehdoitteli Hebeksi, on Corneliolaisen lemmitty, jonka suosiota hän toivoo helpommin saattavansa nauttia teidän valoisassa palatsissanne, kuin Serapiin synkässä temppelissä."
Kuningas löi tätä kuullessansa otsaansa ja huusi:
"On kuningas, mies, jossa olisi vastusta kymmenellekin, ja kuitenkin täytyy antaa käskeä itseänsä niinkuin talonpoika, jonka kylvöjä ratsumieheni hevoset tallaavat!
"Hän saattaa turmella kaikki, kaikki; sekä aikeeni että toimeni, eikä minulle jää muuta jäljelle kuin puristella nyrkkiäni ja pakahtua raivoon!
"Mutta tämä ähiseminen ja hammasten kivistys on yhtä hyödytöintä kuin kiukkuni ja kiroukseni kuolevan äitini vuoteen ääressä, sillä hän pysyi sittenkin kuolleena eikä enää noussut.
"Jos tuo Corneliolainen olisi Kreikkalainen, Syrialainen, Egyptiläinen, vaikkapa oma veljenikin, niin hän ei, minä sanon sen, Euleus, kauvan olisi tielläni, mutta hän on Rooman valtuutettu asiamies, ja Rooma on kohtalo, Rooma on kohtalo!"
Kuningas heittäytyi kovin hengittäen ja kuin sortuneena takaisin patjoillensa painaen kasvojansa pehmeätä tyynyä vastaan, mutta Euleus astui kuulumattoman hiljaisilla askelilla nuoren jättiläisen luo ja kuiskutti hänelle juhlallisen pitkäveteisesti:
"Rooma on kohtalo, mutta Roomakaan ei saata kohtaloa vastustaa. Corneliolaisen täytyy kuolla, koska hän turmelee äitisi tyttären ja on sinun, Egyptin oikean omistajan tiellä. Hänen murhansa senaatti julmasti kostaisi, mutta mitä se voi tehdä, jos villipedot hyökkäävät sen valtuutetun päälle ja repivät hänet kappaleiksi?"
"Muhkeata, oivallista!" Euergetes huudahti, hypähti jälleen jaloillensa ja kohotti suuria silmiänsä niin hämmästyneinä ja onnellisesti säteilevinä, kuin olisi taivas niille avautunut ja kuin hän näkisi ylhäisen joukon kultaisen pöydän ääressä aterioivia jumalia.
"Sinä olet suuri mies, Euleus, ja minä ymmärrän sinua palkita; mutta tunnetko sinä ne pedot, joita tarvitsemme, ja osaavatko he menetellä niin, ett'ei kukaan rohkenisi herättää epäluulon varjoakaan siitä, että ne haavat, joita heidän hampaansa ja kyntensä repivät, eivät ole väkipuukkojen, koukkujen eikä keihään kärkien jättämiä?"
"Ole huoletta," Euleus vastasi, "nämät peto-eläimet ovat jo olleet käytännössä täällä Memphiissä ja ovat kuninkaan palveluksessa…"
"Kas vaan lempeätä veljeäni!" Euergetes nauroi. "Kehuuhan hän, ett'ei hän ole tappanut ketään paitse taistelussa, ja nyt…"
"Philometorilla on myöskin puoliso," eunukki puuttui kuninkaan puheesen, ja Euergetes huudahti:
"Niin, niitä naisia, mitä kaikkea niiltä saakaan oppia!"
Sitten hän jatkoi hiljaa:
"Milloin voivat petosi käydä työhön käsiksi?"
"Aurinko on jo noussut. Siksi kun se laskee, luulen saavani valmistukseni valmiiksi, mutta noin puoliyön aikaan luulen saavani toimen tehdyksi. Me kehoitamme Roomalaista pistäymään kultansa luona, viekoittelemme hänet Serapiin temppeliin ja hänen palatessansa erämaan kautta…"
"Niin silloin!" kuningas huusi, pisti kädellään, ikäänkuin hänellä olisi siinä ollut väkipuukko, omaan rintaansa ja lisäsi sitten uhkaavalla äänellä: "Mutta niitten miesten pitää olla väkeviä kuin jalopeurat ja varovaisia kuin kissat. Jos rahaa tarvitset, niin käänny Komanuksen puoleen; tai ota pikemmin tämä kukkaro.
"Onko siinä kylliksi? Sitten on minun vielä kysyminen sinulta, onko itselläsi syytä vihata Roomalaista?"
"On," Euleus jäykästi vastasi. "Hän aavistaa, että minä tiedän kaikki, mitä hän tekee, ja on ahdistanut minua väärillä kanteilla, jotka saattaisivat tänään saada minut pahaan pulaan. Jos kuulet, että hän määrää kuningattaren panemaan minut vankeuteen, niin pidä heti huolta vapautuksestani."
"Ei kukaan saa vahingoittaa hiuskarvaakaan päästäsi, luota siihen. Minä näen, että sinulla on syytä ajaa samaa asiaa kuin minäkin, ja se ilahuttaa minua, sillä täysin voimin ihminen tekee työtä vaan omaksi eduksensa; ja vielä lopuksi, koska tuot minulle Hebeni?"
"Tunnin kuluttua menen Asklepiodorin luo, mutta vasta huomenna saamme tytön, sillä täksi päivää hänen pitää jäädä temppeliin Corneliolaisen syötiksi."
"Minä tahdon olla kärsivällinen, mutta vielä yksi asia minulla on sinun toimitettavaksesi. Esittele asia siten ylimmäiselle papille, että veljeni muka tahtoo tyydyttää jotakin minun oikkuani, vaatiessansa, lujasti vaatiessansa ruukunkantajatarta.
"Loukkaa miestä niin paljon kuin voit, kuitenkin epäluuloja herättämättä, ja jos oikein hänet tunnen, niin hän pysyy oikeuksissaan ja kieltää lujasti.
"Sinun perästäsi tulee minun Komanukseni häntä tervehtimään, muassaan lahjoja ja lupauksia minulta.
"Huomenna, kun Roomalaisen on käynyt, niinkuin pitikin, tuot tytön veljeni nimessä joko kavaluudella tai väkisin, ja ylihuomenna, jos jumalat ovat minua armollisesti auttaneet yhdistämään Egyptin molemmat osat omaan käteeni, minä ilmoitan Asklepiodorille, että olen rankaissut Philometoria hänen temppelille tekemästään rikoksesta ja pannut hänet valtaistuimelta.
"Serapis saa nähdä, kuka on hänen ystävänsä! Jos kaikki käy niinkuin pitäisi, niin, sen lupaan kuolleitten esi-isieni sielujen kautta, minä nimitän sinut vastikään yhdistetyn valtakuntani epitropiksi. Sinä pääset tänään joka tunti puheilleni."
Eunukki poistui niin kevein askelin, kuin olisi keskustelunsa kuninkaan kanssa antanut hänelle hänen nuoruutensa takaisin.
Kun Hieraks, Komanus ja muut virkamiehet jälleen tulivat huoneesen, niin Euergetes käski viemään aamun ja puolipäivän välillä neljä jalointa kyreneläistä ratsuansa ystävälleen Publius Cornelius Scipiolle kunnioituksen ja rakkauden osoitteiksi. Sitten hän antoi pukea yllensä, haetutti Aristarkhoksen ja rupesi hänen kanssansa työhön.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Serapistemppeli oli syvässä levossa, vajonneena pimeään, joka esti silmää näkemästä sen monia eri rakennuksia, vaan antoi sille yhden ainoan, sinimustaan usvaan peittyneen kallioryhmän muodon.
Temppelin ulkopuolellakin oli kaikki hiljaa; mutta nyt alkoi kuulua kavion töminää ja pyöräin kolinaa yön hiljaisuudesta, joka teki jokaisen äänen kahta kuuluvammaksi.
Ennenkuin ajopeli, joka oli syynä tähän meluun, oli saapunut temppelin luo, niin se pysähtyi, ja varmaankin jumalan akaasialehdon taakse, sillä sieltä kuului hevosen hirnuntaa.
Ori, joka siellä oli, oli yksi kuninkaan ratsuja.
Korintholainen sitoi sitä juuri kiinni tien viereiseen puiston reunalla olevaan puuhun, heitti vaippansa höyryävän hevosen selkään, haperoi sitten akaasiasta akaasiaan ja pääsi pian auringonkaivolle, jonka reunalle hän heittäytyi.
Tuikean kylmä tuulenhenki alkoi puhaltaa idästä, ikäänkuin auringonnousun sanansaattajana, ja harmaa, koittava valo alkoi vähitellen sattua komeitten puitten latvoihin, jotka pimeys oli yhdistänyt yhdeksi ainoaksi mustaksi katoksi.
Asklepiustemppelin pihasta alkoi kuulua hanhien huutoa, ja kun Korintholainen vilusta väristen nousi ylös lämmittääksensä vertansa nopealla edestakaisin-astunnalla, niin hän kuuli portin narinaa temppeliä ympäröivän muurin puolelta, jonka muoto yhä selvemmin alkoi häämöttää pimeästä.
Jännitetyllä tarkkuudella hän alkoi katsella pitkin sitä tietä, jolta lähenevä valo yhä enemmän ja enemmän poisti sitä peittävän varjon ja nopeammin hänen sydämensä alkoi tykkiä, kun hän eroitti haamun, joka nopein askelin lähestyi kaivoa.
Se, joka sieltä tuli, oli ihmisolento, eikä ketään toista ollut hänen seurassaan; se ei myöskään ollut mies, vaan nainen pitkässä viitassa. Mutta hän piti sitä, jota hän etsi, pienempänä kuin tuo häntä yhä enemmän ja enemmän lähenevä nainen.
Tulikohan tänään kaivolle ainoastaan vanhempi sisar, eikä nuorempi, jota varten hän oikeastaan oli lähtenyt?
Nyt hän jo eroitti hänen keveän astuntansa, nyt enää vaan nuori akaasianvesa, joka oli hänen edessään, eroitti hänet hänestä, nyt hän pani molemmat ruukut maahan, nyt hän nosti keveästi kiulua ja täytti astian, joka oli ollut hänen vasemmassa kädessänsä, nyt hän käänsi kasvonsa yhä enemmän loistottomasti punottavaa taivaan rantaa kohti, nyt Lysias luuli tunteneensa Irenen kasvot ja nyt, kiitos kaikille suojeleville jumalille, hän tiesi varmaan, että hänen edessänsä seisoi nuorempi eikä vanhempi sisar; seisoi tyttö, jota hän etsi.
Vielä akaasiain puoleksi peittämänä hän huusi hiljaa Irenen nimeä, ett'ei tämä peljästyisi, mutta neitoselta, jota ei täällä vielä kukaan tähän aikaan ollut hämmästyttänyt, veri kuitenkin jähmettyi kauhusta.
Niinkuin maahan kiinni kasvettuneena hän siinä seisoi ja pusersi vavisten kylmää, kosteata jumalan astiata rintaansa vasten.
Lysias huusi taas, mutta kovempaa kuin äsken, hänen nimeänsä ja lisäsi vielä hiljaisella äänellä:
"Älä pelkää, Irene, minä olen Korintholainen Lysias, ystäväsi, jonka granaattia eilen pidit, ja joka sinua juhlakulkueen loputtua puhuttelin. Salli minun toivottaa sinulle iloista huomenta!"
Tyttö otti tämän kuultuansa ruukun vasempaan käteensä, laskeutui kuorminensa maahan, painoi oikealla kädellänsä sydäntään ja sanoi, hengittäen syvään:
"Miten hirmuisesti sinä pelästytit minua! Minä luulin, että minua huusi vaeltava sielu, joka ei vielä ollut palannut manalaan, sillä vasta aurinko noustessaan karkoittaa henget."
"Vaan ei lihaa ja luuta olevia ihmisiä, joilla on hyvää mielessä. Minä jäisin mielelläni luoksesi, usko pois, kunnes Helios taas laskee, jos vaan sen sallisit."
"Minulla ei ole mitään sallittavaa eikä kiellettävää", Irene vastasi.
"Vaan kuinka tähän aikaan tulet tänne?"
"Vaunuilla", Lysias nauraen vastasi.
"Älä hulluttele! minä tahdon tietää, mitä sinä tähän aikaan haet auringonkaivolta?"
"Ketäs muita kuin sinua? Sinä sanoit eilen mielelläsi makaavasi, ja niin minäkin teen; mutta kuitenkin olen sinua taas nähdäkseni lyhentänyt yöleponi aivan lyhyeksi."
"Mutta mistä saatoit tietää?"
"Sanoithan sinä itse eilen minulle, mihin aikaan teidän pitää lähtemän temppelistä."
"Sanoinko sen sinulle? Suuri Serapis, kuinka nyt jo tulee päivä! Minä saan rankaistuksen, joll'ei ruukku ole ennen auringon nousua alttarilla, ja tuossa on vielä Kleankin ruukku."
"Minä täytän sen heti sinulle. Niin, siinä se oli tehty! Ja nyt minä kannan molemmat sinun edestäsi aina lehdon päähän asti, jos lupaat tulla pian takaisin, sillä minulla on paljon sinulta kysyttävää."
"Eteenpäin, eteenpäin vaan," tyttö kiiruhteli. "Minä tiedän niin vähän, mutta kysy vaan, sillä ei se merkitse paljon, mitä minä vastaan."
"Kyllä sentään! Jos minä esimerkiksi pyytäisin sinua kertomaan vanhemmistasi? Ystäväni Publius, jonka sinä kyllä tunnet, ja minä olemme kuulleet, kuinka kovasti ja väärin heitä on rankaistu, ja tekisimme mielellämme paljon heitä vapauttaaksemme."
"Minä tulen, minä tulen varmaan," Irene kovaa ja innokkaasti huudahti. "Pitääkö minun tuoda Kleakin mukaani? Hänet kutsuttiin tänään keskellä yötä ovenvartijan luo, jonka lapsi on kovin kipeänä. Sisareni pitää lasta kovin hyvänä, ja Philo ottaa vain häneltä rohtoja. Pienokainen oli nukkunut hänen syliinsä, ja sen vuoksi lapsen äiti tuli minua pyytämään yksin viemään vettä meidän kummankin edestä. Anna nyt minulle ruukut, sillä ei kukaan paitsi me, saa vielä tulla temppeliin."
"Tuossa on! Älä nyt vain minun tähteni häiritse sisartasi pienen potilaan hoidossa, sillä saatanhan sanoa sinulle kaikenlaista, mitä hänen ei tarvitse tietää ja mikä sinua ehkä ilahuttaa. Minä lähden nyt takaisin kaivolle. Voi hyvin äläkä liian kauvan odotuta!"
Nämät sanat Lysias lausui hempeällä ja suloisella äänellä, ja rivakasti poistuva neito vastasi hänelle hiljaa ja nopeasti:
"Minä tulen heti kun aurinko on noussut."
Korintholainen katseli häntä kunnes hän oli kadonnut temppeliin, ja hänen sydämensä kävi niin helläksi, niin helläksi, ett'ei se moneen vuoteen ollut sellainen ollut.
Hänen mieleensä muistui aika, jona hän mielellään koitteli nuorempaa sisartansa, joka silloin vielä oli lapsi, ja pyysi häntä totisin silmin antamaan hänelle leipäänsä tahi omenaansa, jota hän ei ensinkään halunnut.
Melkein aina pienokainen oli sievillä kätösillään pannut hänen suuhunsa, mitä hän oli pyytänyt, ja silloin oli hänen mieli-alansa aina ollut sellainen kuin nyt.
Olihan Irenekin vielä lapsi ja yhtä huoletoin, kuin hänen lemmikkinsäkin, jonka kanssa hän oli leikkinyt isänsä huoneessa, ja samoin kuin hänen sisarensa oli hänelle parastansa tarjonnut, samoin tämäkin sen uskoi tuolle kevytmieliselle Lysiaalle, jota kainostellen Korinthon kunnialliset naiset loivat silmänsä maahan ja jonka tähden isät varoittivat kasvaville pojillensa heidän neitseellistä, jopa hänen mielestään pyhääkin omaa itseänsä.
"Minä en tee sinulle mitään, rakas lapsi," hän itseksensä jupisi, kun hän vihdoinkin kääntyi astumaan takaisin auringonkaivoa kohti. Hän alkoi rivakasti astua eteenpäin, mutta muutaman askeleen perästä hän hiljensi kulkuansa, sillä hämmästyttävä, ihmeellinen kuva tuli hänen silmiinsä.
Oliko Memphis liekkien uhrina?
Kuluttiko tuli sitä sumuverhoa, joka oli peittänyt sitä tietä, jota hän oli tullut temppeliin?
Tuossa seisoivat akaasiain rungot, niinkuin tulipalon paikalla olevat mustat pylväät, ja niitten takaa kuluttavat liekit kohosivat korkealle taivaalle.
Oksien, piikkisten haarojen, valkoisten kukkaterttujen ja pariruotisten lehtien välillä loisti ja välkkyi kullanpurppurainen valo, ja pilvet helottivat taivaalla valkoisemmissa väreissä kuin ruusut, joilla Kleopatra oli pidoissa ollut kaunistettuna.
Niin ei noussut aurinko hänen kotimaassaan! Vai oliko hän kukaties katsellut tarkemmin maata kuin taivasta, kun hän Korinthossa tai Athenassa oli juopuneena hoiperrellut aamun koittaessa kotiinsa?
Hänen hevosensa hirnahti kovaa, ikäänkuin nelivaljakkokin olisi tahtonut tervehtiä nousevaa aurinkoa.
Hän kiiruhti lehdon kautta niitten luo, taputti, puhuen rauhoittavasti, niiden kiiltävää kaulaa ja katseli sitten edessänsä olevaa jättiläiskaupunkia, jonka ylitse sinipunainen usva leveni, vakavia pyramiideja, joiden hartioille aamu oli heittänyt iloisemman, ruusun värisen juhlavaatteen, Ptah jumalan tavattoman suurta temppeliä, jonka pylväskäytävien edustalla oli korkeita kolosseja, Niilin virtaa, jossa kuvasteli taivaan värien ihanuus, ja Babylon- ja Troja-nimisten kauppaloitten takana olevaa kalkkivuoristoa, josta eräs Juutalainen eilen oli kuninkaan pöydässä kertonut maanmiestensä joukossa elävän sadun, että tämän vuoren kaikki puut olivat muka viedyt koristamaan pyhän kaupungin Jerusalemin kukkuloita.
Kuten sen suuren rubiinin valossa, joka piti koossa Euergetes kuninkaan sonninkaulalla olevaa, läpinäkyvää vaatetta, tämän vuoren paljaat kallioseinät loistivat, ja silloin Lysias näki, miten päiväntähti sen takaa helottaen kokosi ja lähetteli säteitään, niinkuin miljoonia kultanuolia, ajaaksensa pakosalle ja hävittääksensä vihollisensa, öisen pimeyden.
Eos, Helios, Phoibos Apollon olivat hänestä ainoastaan nimiä, joilla saattoi helposti ilmoittaa eri ilmiöitä, tapauksia ja käsitteitä, hänestä, joka silloin, kun hän ei ollut juomingissa eikä huvitellut itseänsä kylvyissä, voimistelukilpailuissa, kukko- ja haukkatappeluissa, teaatterissa eikä dionysiläiskulkueissa, halusi harjoitella henkeänsä filosoofien kouluissa, että hän pidoissa ollessansa saattaisi etevänä loistaa myöskin sanakiistoissa; mutta tänään, katsellessaan tätä auringonnousua, hän uskoi kuten lapsuudessansakin jumalaan, näki mielikuvituksissaan hänet ajavan kultaisissa vaunuissaan ja loistavine, keveänä häälyvine seurueinensa hillitsevän vaahtoavaa nelivaljakkoansa, kohotti nöyränä kätensä ylös ja rukoili ääneensä: "Minun sydämeni on tänään niin iloinen ja kepeä. Siitä minun varmaankin on kiittäminen sinun läsnä-oloasi, Phoibos Apollon, sinä joka juuri itse oletkin valo. Oi anna niin olla…"
Tässä hän keskeytti rukouksensa ja antoi kätensä vaipua alas, sillä hän kuuli askeleitten lähestyvän häntä.
Nauraen lapsemaista heikkouttaan, sillä sinä hän runoilemista piti, ja kuitenkin iloiten tästä hurskaasta teostansa, hän käänsi selkänsä juuri nousseelle auringolle ja seisoi Irenen edessä, joka hänelle huusi:
"Minä luulin sinun jo käyneesi kärsimättömäksi ja lähteneesi pois, kun en enää löytänyt sinua kaivolta. Se olisi minua kovin surettanut, mutta sinä oletkin vain katsellut Helioksen nousua. Sen minä näen joka päivä ja kuitenkin tuskastun, kun se on niin punanen kuin tänään, sillä egyptiläinen hoitajattaremme on minulle kertonut, että, kun aamulla itä on oikein punainen, niin silloin auringonjumala on kaatanut kaikki vihollisensa ja että niitten veri punaa taivaan, vuoren ja pilvet."
"Mutta olethan sinä Kreikkalainen", Lysias puuttui puheesen, "ja sinun pitää tietämän, että Eos tuottaa nämät värit, kun hän ruususormillaan koskettaa taivaan rantaa, ennenkuin Helios ilmaantuu. Tänään sinä olet ollut minun aamuruskonani ennustaen onnellista päivää."
"Sellainen puna kuin tänään", Irene vastasi, "tietää suurta kuumuutta, myrskyä ja ehkäpä raju-ilmaakin, niinkuin portinvartija sanoo, sillä hänellä on aina tekemistä tähtientutkijain kanssa, jotka temppelin portin viereisessä tornissa pitävät vaaria tähdistä ja taivaan merkeistä.
"Hän on pienen Philo raukan isä.
"Minä olisin ottanut Klean mukaani, sillä hän tietää enemmän vanhemmistani kuin minä, mutta portinvartija kielsi minua kutsumasta häntä pois, sillä lapsen kurkku on ikäänkuin umpeen kasvettunut, ja lääkäri on sanonut, että jos se paljon huutaa, niin se tukehtuu, ja lapsi on vain silloin levollinen, kun Klea pitää häntä käsivarrellansa.
"Hän onkin niin hyvä eikä ajattele koskaan omia vaivojansa.
"Aina puoli-yöstä asti hän on tuuditellut lasta sylissänsä." —
"Sitten myöhemmin tahdomme puhua myöskin hänen kanssansa", Korintholainen sanoi, "mutta tänään olen tullut sinun tähtesi; sinulla on niin iloiset silmät ja sinun suukkosesi on ikäänkuin nauramaan luotu eikä laulamaan valitusvirsiä. Kuinka sinä kestät tuolla suljetussa vankihuoneessa, vakavien, mustaan ja valkoiseen puettujen miesten joukossa?"
"On heidänkin joukossaan hyviä ja ystävällisiä. Rakkain minulle on vanha Krates; kaikille muille hänen kasvonsa ovat synkät, mutta vain minulle hän puhuu pilaa ja näyttelee minulle usein niin sieviä ja taidokkaasti tehtyjä kapineita."
"Sanoinhan että sinä olet kuin aamurusko, jota nähdessään ei kukaan saata pysyä synkkänä."
"Jos tietäisit, kuinka ajattelematoin olen, kuinka usein saatan Klealle huolia, joka ei kuitenkaan minua koskaan soimaa, niin kyllä sinä olisit vertailematta minua jumalattareen. Pieni Krates vertaa myöskin usein minua mitä suloisempiin olentoihin, mutta se kuuluu niin hullunkuriselta, että se saa minut nauramaan. Sinua kuuntelen mieluummin kuin häntä, kun sinä minua imartelet"
"Minähän olenkin nuori ja nuoret sopivat aina nuorten kanssa. Sisaresi on vanhempi ja sentähden paljoa vakavampi kuin sinä. Onko sinulla koskaan ollut ikäistäsi kumppania, jonka kanssa olet saattanut leikkiä ja jolle olisit kaikki voinut uskoa?"
"On, kun vielä olin varsin pieni; mutta siitä asti kun vanhempamme joutuivat onnettomuuteen ja meidät tuotiin tänne temppeliin, olen aina ollut Klean seurassa. Mitä tahdoit isästämme tietää?"
"Myöhemmin kysyn sitä sinulta. Nyt sano minulle vain oletko koskaan toisten tyttöjen kanssa ollut piilosilla ja hippasilla? Etkö ole koskaan dionysiläisjuhlissa katsellut kaduilla vallitsevaa iloista menoa? Oletko milloinkaan ajanut vaunuissa?
"Ehkä olen ennenmuinoin; mutta sen olen unhottanut. Kuinka saattaisin täältä temppelistä päästä kaikkiin sellaisiin. Klea sanoo, ett'ei sellaista sovikaan ajatella. Hän puhuu usein vanhemmistamme, kuinka äiti oli pitänyt meistä huolta ja mitä isä oli sanonut. Onko tapahtunut mitään, mikä saattaisi olla hänen eduksensa? Olisiko kuningas saanut totuuden tietää? Tee jo pian kysymyksesi, sillä olen jo liian kauvan viipynyt täällä."
Irenen tätä puhuessa kärsimättömät oriit taas hirnahtivat, ja Lysias, jota Irenen kanssa pakinoiminen näytti ihmeellisesti ihastuttavan, mutta joka sen ohessa ei kuitenkaan vähääkään unohtanut matkansa tarkoitusta, näytti nopeasti sitä paikkaa, missä hänen hevosensa seisoivat, ja sanoi:
"Kuulitko, kuinka uljaasti hevoseni hirnahtivat? Ne toivat minut tänne, minä osaan niitä hyvin ohjata; olenpa omalla nelivaljakollani voittanut seppeleenkin viimeisissä isthmolaisleikeissä. Sinä sanot, ett'et vielä milloinkaan ole ajanut vaunuilla. Mitähän olisi, jos kerran koettaisit, millaista se on? Minä ajelen mielelläni kanssasi lehdon takana edestakaisin."
Irene kuunteli loistavin silmin näitä sanoja ja huudahti taputtaen käsiänsä: "Saanko ajaa kuin kuningatar vaunuilla ja uljailla hevosilla? Eihän se ole mahdollista! missä ovat ratsusi?"
Hän oli unhoittanut tällä hetkellä Klean, kipeän lapsen, velvollisuuden, joka kutsui häntä temppeliin, jopa vanhempansakin ja rientävin askelin hän seurasi Korintholaista, hypähti notkeasti kaksipyöräisiin vaunuihin ja piteli niitten etulaidasta kiinni, kun Lysias istuutui hänen viereensä, tarttui ohjaksiin ja hillitsi väkevin ja tottunein käsin hevostensa tulista intoa.
Irene oli huoletonna ja viattomana kokonaan poisviejänsä hallussa, kun vaunut jyristen lähtivät liikkeelle; mutta hänen lapsellinen viattomuutensa ja hänen vanhempansa, jotka juuri hänen viettelijänsä oli hänen mieleensä johtanut, ja joita hän taasen elävästi muisteli, olivat hänen kilpenänsä ja haarniskanansa, mitkä jokin ystävällinen henki oli hänelle aivan hänen aavistamattansa antanut.
Syvään hengittäen ja sellaisen voittoriemun valtaamana, jota ensi kertaa pimeästä pesästään ilmoille ylenevä lintu tuntee, hän tuon tuostakin huudahti:
"Tämä on ihanaa, tämä on suloista!" ja sitten:
"Miten me kiidämme läpi ilman, niinkuin olisimme nopeita pääskysiä! Nopeammin, Lysias, nopeammin! Ei, tämä on taas liian kovaa! Pidätä, ett'en putoa! Älä vaan, en minä pelkää! On niin ihmeen ihanaa, kun saa rinnallaan ja kasvoillansa halkaista tuulta, niinkuin myrskyssä oleva niilivene halkaisee vettä."
Lysias seisoi ihan hänen vieressänsä. Kun hän Irenen mieliksi oli pakoittanut hevoset mitä nopeimpaan juoksuun ja kun hän näki hänen horjuvan, niin hän aivan ehdottomasti ojensi kätensä pannaksensa sen hänen vyötäistensä ympäri; mutta Irene väisti häntä, vetäytyi aivan kiinni vaunun etusyrjään, jonka vieressä hän seisoi, ja joka kerta kun Lysias häneen kosketti, hän pusersi lujasti käsivarsiaan itseensä ja vetäytyi kokoon, kuten herkkätuntoisen kasvin hento lehti, jota jokin vieras esine koskettaa.
Sitten hän pyysi, että Korintholainen antaisi hänenkin pitää ohjaksia käsissään, ja tämä myöntyikin heti hänen pyyntöönsä, antoi ne hänelle, mutta piti, astuen hänen takansa, varovasti omalla kädellään niitten päästä kiinni.
Silloin hän katseli Irenen kiiltäviä hiuksia, hänen somaa, pyöreätä päätänsä ja hänen valkoista, hiukan eteenpäin nojautunutta kaulaansa, ja hänet valtasi sanomatoin halu saada koskettaa huulillansa hänen päälakeansa, mutta hän hillitsi sen, sillä hän muisteli ystävänsä sanoja, että hän tahtoi toimia holhoojana näitten tyttöjen eduksi.
Samoin hänkin tahtoi tehdä ja vielä enemmänkin, hän tahtoi isän tavoin heistä pitää huolta.
Joka kerta kuin pyörä sattui kiveen ja hän Ireneä tukeaksensa häneen kosketti, niin tuo masennettu halu heräsi uudestaan, ja kerran kun Irenen hiukset tulivat aivan lähelle hänen huuliansa, hän sittenkin niitä suuteli, mutta vain kuten ystävä tai veli.
Tyttö tunsi varmaankin hänen huultensa henkäyksen, sillä hän kääntyi äkkiä häneen päin, antoi hänelle ohjat takaisin, painoi kättänsä otsaansa vastaan ja sanoi kokonaan muuttuneella äänellä, jossa oli hiukan vienoa valitusta:
"Ei tämä ole oikein; minä pyydän sinua, käännä ratsusi."
Ennenkuin Lysias, joka häntä tottelematta oli tarttunut ohjaksiin kiihoittaaksensa hevosia vieläkin kovempaa juoksemaan, oli löytänyt sopivaa vastausta, Irene oli silmännyt aurinkoon ja, osoittaen kädellänsä itäänpäin, hän huudahti. "Miten päivä jo on kulunut! Mitä nyt sanon, kun minua etsitään ja kun minulta kysytään, missä niin kauvan olen ollut? Miks'et käännä, miks'et puhu mitään vanhemmistani?"
Viimeiset sanat olivat kiivaina tulvanneet hänen suustansa, ja kun Lysias ei heti löytänyt vastausta eikä myöskään valmistautunut hillitsemään hevosiansa, niin hän itse tarttui ohjaksiin ja huusi:
"Tahdotko nyt kääntää, tahdotko vai etkö?"
"En," Korintholainen päättäväisesti vastasi, "mutta…"
"Oliko tämä siis näin aiottu?" tyttö huudahti voimatta itseään hillitä, "sinä aiot minut kavaluudella ryöstää, mutta odota vain, odota…"
Ennenkuin Lysias vielä ehti häntä estää, oli Irene jo kääntynyt ja yrittänyt hypätä eteenpäin kiitävistä vaunuista; mutta hänen ahdistajansa oli nopeampi kuin hän, tarttui ensin hänen vaatteisinsa ja sitten hänen vyöhönsä, pani kätensä hänen lanteittensa ympäri ja veti hänet väkisin keskelle vaunuja.
Vavisten, polkien pientä jalkaansa ja kyynelsilmin tyttö koetti irroittaa vyötäisiltään hänen kättänsä; Lysias taas pakoitti hevoset seisomaan paikallansa ja sanoi ystävällisesti, mutta vakavasti:
"Mitä olen tehnyt, sen olen tehnyt sinun hyväksesi ja kyllä minä, jos niin tahdot, käännän hevoseni, mutta ensin sinun pitää kuulla, mitä minulla on sanottavaa, sillä sentähden viettelin sinut petoksella tulemaan vaunuihin, että pelkäsin sinun muuten olevan minua seuraamatta, ja kuitenkin tiesin, että pieninkin viivytteleminen olisi voinut saattaa sinut mitä hirmuisimpaan vaaraan. Isäsi nimeä en todellakaan ole ilkeällä tavalla käyttänyt väärin, sillä ystäväni Publius Scipio, joka on sangen mahtava, aikoo tehdä kaikki, mitä hän vaan voi, saadakseen hänelle takaisin vapauden ja yhdistääksensä teidät jälleen hänen kanssansa. Mutta se, Irene, ei olisi voinut milloinkaan käydä päinsä, jos olisimme jättäneet sinut sinne, missä tähän asti olet ollut."
Tyttö oli ihmetellen katsellut Lysiasta hänen puhuessaan ja keskeytti hänet huudahtaen: "Mutta enhän ole tehnyt kenellekään pahaa, ketä siis on hyödyttävä vainota minua tyttö parkaa?"
"Isäsi oli mitä rehellisin mies," Lysias vastasi, "ja kuitenkin hän joutui, kuten pahantekijä, kurjuuteen. Ei ainoastaan väärää ja pahaa vainota. Oletko kuullut puhuttavan Euergetes kuninkaasta, joka syntyessään sai nimen 'hyväntekijä', vaan joka ilkitöittensä kautta on saavuttanut itselleen pahantekijän nimen? Hän on kuullut, että sinä olet kaunis ja tahtoo nyt pakoittaa ylimmäistä pappia antamaan sinua hänen itsensä haltuun. Jos Asklepiodor myöntyy, ja mitä voimaa hänellä olisikaan kuninkaan väkivaltaa vastaan, niin sinä joudut huilunsoittajien ja maalattujen palvelijattarien joukkoon, jotka aterian aikana hänen juomingeissaan mässäävät juopuneitten miehien kanssa, ja jos vanhempasi löytäisivät sinut sellaisesta tilasta, niin olisi sittenkin parempi…"
"Onko totta, mitä sanot?" Irene kysyi hehkuvin poskin.
"On", Lysias lujasti vastasi. "Katsoppas Irene, minullakin on isä ja rakas äiti sekä sisar, joka on sinun näköisesikin, ja heidän päittensä kautta, heidän, joitten nimeä en ole koskaan käyttänyt muitten naisten seurassa, minä vannon sinulle, että olen ilmoittanut sulan totuuden, ett'en ole tahtonut muuta kuin pelastaa sinut, ett'en, jos sinä sen kiellät, milloinkaan enää, kerran sinut turvaan saatuani, tule sinua katsomaan, niin hirmuisen mielelläni kuin sen tekisinkin, sillä sinä olet minulle niin rakas, niin rakas, suloinen, pikku Irene raukkani. Sinä et saata sitä uskoa."
Lysias tarttui tytön käteen, mutta tämä veti sen nopeasti pois ja sanoi lujaa ja kovalla äänellä, luoden hereitä kyyneleitä tulvailevat silmänsä Lysiakseen:
"Minä uskon sinua, sillä ei kukaan toista pettäessänsä saata siten puhua. Mutta mistä sen kaikki tiedät? Minne tahdot minut viedä? Tuleeko Kleakin sinne?"
"Ensiksi pääset turvaan hyvän kuvanveistäjäperheen luokse. Klealle ilmoitamme jo huomenna kaikki, mitä sinulle on tapahtunut, ja kun olemme saavuttaneet vapauden vanhemmillenne, niin sitten — mutta — auta, pelastava Zeus! Näetkö tuolla noita vaunuja? Minä luulen, että ne ovat eunukki Euleuksen kimot, ja jos hän näkisi meidät täällä, niin olisi silloin kaikki hukassa!
"Pidä nyt lujasti kiinni, sillä meidän pitää kiitämän kuin kilparadalla!
"Kas niin — nyt meitä peittää jo tuo kukkula, ja tuolla tuon pienen Isistemppelin luona odottaa sinua jo tulevan kesti-ystäväsi arvokas puoliso; hän istuu varmaankin palmujen luona olevissa suljetuissa vaunuissa.
"Niin tottakai, Klea on saava kaikki tietää, ett'ei hän sinun tähtesi olisi huolissansa! Kohta olen jättävä sinut hyvästi, mutta sitten myöhemmin, rakas Irene, olet kai useinkin muisteleva Lysias parkaa, vai eikö aamurusko, joka minua tänä aamuna niin ystävällisenä ja hyvää tietävänä tervehti, todellakaan ole ennustanut mitään kaunista päivää, vaan surua ja ikävää?"
Näin sanoen Korintholainen kiristi ohjaksia, pakoitti ratsujansa astumaan hiljakseen ja katseli täynnä lempeyttä Ireneä silmiin.
Tämä vastasi tähän silmäykseen sydämmellisesti ja hartaasti, mutta kyyneleet himmensivät hänen muuten niin loistavia silmiänsä.
"Sano minulle jotakin," Korintholainen pyysi. "Ethän unhoita minua?
Saanko pian käydä kesti-ystäväsi luona?"
Irene olisi niin mielellänsä huudahtanut "saat", ja taas "saat" ja tuhat kertaa "saat", mutta kuitenkin hän, vaikka pienin mielenliikutus saattoi hänet niin helposti vallata, tänä vakavana hetkenä sai voimaa vetääksensä pois kätensä, joihin Korintholainen oli tarttunut ja tälle vakavasti vastataksensa:
"Aina, aina tahdon sinua muistella, mutta vasta sitten saat tulla luokseni, kun jälleen olen yhdessä Kleani kanssa."
"Mutta Irene, ajatteleppas, jos nyt…" Lysias liikutettuna huudahti.
"Sinä olet omaistesi päitten kautta vannonut noudattavasi tahtoani," tyttö hänet keskeytti. "Tosin minä uskon, ja niin mielellänikin uskon, että sinä olet minulle hyvä, vaan sitten en sitä enää usko, joll'et pidä sanaasi.
"Kas tuolla tulee vastaamme nainen, joka näyttää ystävälliseltä.
"Se, jo viittaakin minulle!
"Niin, tuon luo menen mielelläni, mutta kuitenkin minusta tuntuu niin tuskalliselta, niin tuskalliselta, ett'en sitä saata sanoa; mutta samalla tunnen myöskin olevani niin kiitollinen! Muistele vain joskus minua Lysias ja tätä matkaamme ja keskusteluamme vanhempieni johdosta. Tee mitä vaan voit heidän hyväksensä, minä pyydän sitä. Jos vaan voisin pidättää itkuani, mutta minä en sitä voi!"
VIIDESTOISTA LUKU.
Lysias oli oikeassa.
Kimojen vetämät vaunut, joita hän paetessaan Irenen kanssa oli välttänyt, olivat eunukki Euleuksen.
Kylmän aamun tähden ja, koska Kleopatran lapsuuden kumppani Zoë seurasi häntä, hän käytti katettuja ajopeliä, joissa hän istui pehmeillä patjoilla makedonialaisnaisen rinnalla ja koetti innokkaan, tavallaan sukkelan, laverruksen kautta voittaa häntä puolelleen. Menomatkalla, hän ajatteli, koetan päästä hänen suosioonsa, tulomatkalla puhun omistakin asioistani.
Molemmista kului matka joutuisasti ja hauskasti eivätkä kumpikaan kiinnittäneet huomiota niiden hevoisten kavioiden töminään, jotka veivät pois Irenen.
Akaasialehdon takana Euleus nousi vaunuista ja pyysi, ett'ei makedonialaisnainen ikävystyisi sillä aikaa kuin hänen täytyi keskustella ylimmäisen papin kanssa; kenties, hän huomautti, hän saattaisi käyttää hyväkseen odotusaikaa siten, että hän alkaisi hieroa tuttavuutta väärän Heben kanssa.
Kauvan sitten Irene oli ystävällisesti otettu vastaan kuvanveistäjä Apollodorin huoneesen, kun kumpikin taas tapasivat toisensa vaunujen luona, Euleus ainoastaan näennäisesti, vaan Zoë todenteolla kovasti tyytymättömänä siihen, mitä temppelissä oli saatu aikaan.
Ylimmäinen pappi oli niin järkähtämättömästi hyljännyt Philometorin vaatimuksen, ett'ei eunukki sitä koskaan olisi luullut miehestä, joka ennen oli taipunut moneen alentavaan tekoon eikä suostunut lähettämään Euergetes kuninkaan syntymä-päiväksi ruukun-kantajatarta palatsiin; Zoë taas ei ollut edes nähnytkään ruukun-kantajatarta.
"Minä luulen", Kleopatran viisas ystävätär sanoi, "tulleeni liian myöhään, sillä kun minä puoli tuntia myöhemmin kuin sinä astuin temppeliin, niin sen edustalla ensiksi vanha lääkäri Imhotepos ja sitten muuan kuvanveistäjä Apollodorin apulaisista minua viivytti puhumalla uusista filosofien rinta-kuvista.
"Sillä aikaa luullakseni ylimmäinen pappi jo oli käskenyt kätkemään tytön, sillä kun minä tahdoin tavata häntä, niin minut ensiksi vietiin kurjaan huoneesen, joka minusta paremmin näytti sopivan talon-pojille ja vuohille kuin Hebelle, vaikkapa väärällekin —, mutta sinne tullessani se oli vallan tyhjänä.
"Sitten minua neuvottiin Serapiin temppeliin, jossa eräs pappi opetti muutamia tyttöjä laulamaan, sitten milloin minnekin ja viimeinkin, kun en missään löytänyt jälkeäkään kuuluisasta Irenestä, tämän temppelin portin-vartijan asuntoon. Ruma nainen aukasi minulle oven ja sanoi, ett'ei Irene kaukaan aikaan ollut hänen luonansa käynyt, vaan kyllä hänen vanhempi sisarensa, jonka minä sitten kutsutin luokseni.
"Mutta mitä sain vastaukseksi?
"Jumalatar Klealla — siksi minä kutsun häntä, koska hän on Heben sisar — oli sairas lapsi hoidettavana, ja jos tahdoin tavata häntä, niin minun piti mennä hänen luokseen.
"Tuntuipa melkein siltä kuin olisi hän tahtonut sanoa minulle, että olihan yhtä pitkä matka minun luotani hänen luokseen kuin päinvastoinkin.
"Siitä huolimatta minä luulin kannattavan nähdä ylpeää ruukun-kantajatarta ja minä astuin matalaan huoneesen — minua inhoittaa vieläkin ajatellessani sitä köyhyyden hajua, joka siellä oli — ja siinä hän istui heikkopäinen, kuoleva lapsi sylissä. Kaikki, mikä minua ympäröi, oli niin kauheata ja surullista, että se monta viikkoa jälestäpäin on unessa minua vaivaava ja turmeleva kaikki iloiset hetkeni.
"Minä en viipynytkään kauvan noiden onnettomien ihmisten luona, mutta minun täytyy myöntää, että jos Irene on yhtä suuressa määrässä Heben kaltainen kuin vanhempi sisar Heran, niin Euergetes syystä suuttuu, joll'ei Asklepiodor anna tyttöä hänen haltuunsa.
"Moni kuningatar, eikä viimeisenä se, jota lähinnä me molemmat olemme, antaisi varmaankin puolet valtakunnastaan, jos hänellä olisi semmoinen vartalo ja semmoinen ryhti, kuin tällä palvelevalla neidolla.
"Ja minkälaisin silmäyksin hän minua katseli, noustessaan pystyyn kuoleva lapsi käsivarsillaan ja kysyessään minulta, mitä minä tahdoin hänen sisarestaan.
"Mahtava, synkkä totisuus hehkui noissa silmissä, jotka näyttivät olevan muutetut Medusan päästä hänen kauniisin kasvoihinsa. Niissä oli uhkaavatakin, jota ei saattanut käsittää muulla tavalla, kuin jotensakin näin: 'Älä pyydä häneltä mitään, joka minua ei miellytä, muuten sinä heti paikalla muutut kallioksi'. Hän ei vastannut kahta-kymmentä sanaakaan minun kysymyksiini ja kun ulkona taas sain hengittää raitista ilmaa, joka ei koskaan ole minusta tuntunut niin suloiselta, kuin tämän inhoittavan luolan ovella, silloin minä tiesin vaan sen, ett'ei kukaan tiennyt tahi ei tahtonut tietää sitä piilopaikkaa, johon kaunis Irene oli kätkeytynyt, ja että minä tekisin viisaammin joll'en enää kyselisi häntä.
"Mitä Philometor nyt on tekevä?
"Mihin sinä häntä neuvot?"
"Mitä hyvällä puheella ei saavuteta, sen saattaa joskus ostaa itselleen oivallisella lahjalla," eunukki vastasi. "Tiedäthän, ett'ei kaikista olevista sanoista mikään näille herroille ole helpompi kuin pikku sana 'kyllä'; mutta kukapa juuri helposti on taipuvainen sitä lausumaan?
"Sinä kerrot minulle meidän Hebemme sisaren ylpeydestä ja hänen ankarasta ja ynseästä ryhdistään.
"Minäkin olen nähnyt hänen ja minun mielestäni hänen kuvansa saatettaisiin asettaa Stoaan ihmismuodossa esittämään ankaraa hyvettä, ja kuitenkin lapset usein ovat vanhempiensa tapaisia; sillä heidän isänsä oli suurin rosvo ja viekkain roisto, mitä koskaan olen nähnyt, ja joka aivan pätevistä syistä täytyi lähettää kulta-kaivoksiin.
"Pahantekijän tyttären tähden sinun täytyy kulkea pölyssä ja auringon paahteessa ja tyytyä pilkkaan ja kieltoihin, mutta minua uhkaa tämän neidon kautta todellinen vaara, sillä sinä tiedät, että Kleopatran päähän on juolahtanut kunnioittaa Roomalaista, Publius Scipiota; ja tämä juoksee vuorostaan Hebemme jäljissä, jolle hän on luvannut hankkivansa ansaitsematonta armoa heidän isälleen, ja tahtoo nyt panna rosvon rikokset minun syykseni.
"Jo tänään kuningatar tahtoo kuulla häntä, etkä sinä tiedä kuinka monta vihollista se hankkii itselleen, joka niin kuin minä, monien vuosien kuluessa on ollut suuren valtion hoitajia. Kuningas kyllä kiitollisena tunnustaa sen hyvän, minkä olen tehnyt hänelle ja hänen äidilleen; mutta jos Publius Scipio syyttäessään minua tavallista enemmän miellyttää Kleopatraa, niin olen minä hukassa.
"Olethan sinä alati hallitsijattaresi läheisyydessä, sano sinä hänelle, keitä nämä neidot ovat, ja mikä saattaa Roomalaisen panemaan heidän isänsä rikoksia minun syykseni. Tilaisuus kyllä on ilmaantuva, jolloin voin toimittaa sinulle ja omaisillesi jonkun ystävän työn."
"Hävytöntä roistoväkeä!" Zoë huudahti. "Luota siihen, ett'en minä aio olla vaiti, sillä minä teen aina sen, mikä on oikein enkä saata nähdä muiden kärsivän vääryyttä ja kaikkein vähimmin, että niin arvokkaan miehen, kuin sinun, kunniata loukataan, sen tähden että kaunis ulkomuoto ja pöyhkeä kuori miellyttävät uhkarohkeata muukalaista."
Kun ilma ovenvartijan huoneessa Zoën mielestä oli ollut inhoittavaa, niin hän oli täydelleen oikeassa, eikä turmeltumaton Irene parkakaan saattanut sitä paremmin kestää, kuin kuningattaren vaatelias ystävätär. Kleastakin tuntui erittäin vaikealta oleskeleminen tässä kurjassa huoneessa, jossa kokonainen perhe asui, jossa savuavalla liedellä keitettiin ruokaa, ja johon vuohi ja pari kanaa yöksi majoitettiin; mutta hän oli jo kokenut monta kovaa sen puolesta, mitä hän piti oikeana, ja rakasti niin suuresti pikku Philoa, hän oli niin tyytyväinen pitäessään huolta lapsen nukkuvan hengen vähitellen eloon heräämisestä, ja tämän hellä kiitollisuus oli niin runsaasti palkinnut häntä, että hän heti huomattuaan, kuinka tarpeellinen hänen läsnä-olonsa ja hoitonsa pienelle potilaalle oli, unhoitti kokonaan, kuinka ilettävässä paikassa hän oli.
Imhotepos, joka oli taitavin Asklepias temppelin papillisista lääkäreistä, mies, joka yhtä hyvin tunsi egyptiläisen lääketieteen kuin kreikkalaisen ja jota tavallisesti kutsuttiin uudeksi Herofiloksi, sen jälkeen kuin kuningas Philometor oli kutsunut hänet Aleksandriasta Memphiisen, oli kauvan tarkannut pikku Philon nukkuvaa ja ainoastaan vähitellen elpyvää henkeä ja kävi joka päivä temppeliin kulkiessaan hänen luonaan, ja tuli heti, kun Zoë oli lähtenyt ovenvartijan asunnosta, kolmannen kerran katsomaan pikku potilasta.
Philo oli yhä vielä Klean sylissä, kun lääkäri astui sisään.
Hänen edessään puujakkaralla oli hiilisäiliössä vaskipata, jonka lääkäri oli tuonut sinne ja johon pitkä putki oli kiinnitetty. Siinä oli kaksi osaa, jotka nahkasylinteri yhdisti toisiinsa, ja tämän kautta yläosaa saattoi liikuttaa.
Ruukunkantajatar talui putken tuon tuostakin lapsen rinnalle ja antoi sen Imhotepin määräyksen mukaan hengittää lämmintä vesihöyryä, joka siitä virtaili.
"Onko se liuentavaisesti vaikuttanut niinkuin sen olisi pitänyt", lääkäri kysyi.
"Luullakseni", Klea vastasi, "eikä tuon pikku raukan rinta enää niin korise hänen hengittäessään ilmaa."
Vanhus asetti korvansa pienokaisen suulle, pani kätensä sen otsalle ja sanoi:
"Jos kuume lievenee, toivon parasta. Tämä vesihöyryn hengittäminen on oivallinen lääke tämmöisille ilkeille näljätupehtumille ja se on sitä paitse arvokas lääke, sillä jo Hermeen vanhimmissa kirjoituksissa neuvotaan sitä käyttämään tämmöisissä tapauksissa.
"Mutta nyt on kylliksi!
"Tätä höyryä, tätä höyryä!
"Tiedätkö, että se on voimakkaampi kuin hevoset ja härät ja jättiläisjoukon yhteinen voima? Aleksandriassa asuva ahkera Hero huomasi sen joku aika sitten.
"Nyt on potilaamme saanut tarpeekseen, sillä emme saa häntä liiaksi kuumentaa. Ota palttinaliina — tuo kyllä kelpaa, vaikkei se olekaan niin vallan kaunis. Käännä se kokoon ja kostuta sitä hyvin kylmällä vedellä — tuossahan on jotakin tuossa kurjassa astiassa, tahi miksi sitä voinee kutsua — ja nyt tahdon näyttää sinulle, miten se on asetettava lapsen kaulan ympärille. Sinun ei tarvitse vakuuttaa minulle ymmärtäväsi minua, Klea, sillä sinulla on kädet, kädet ja päälliseksi kärsivällisyyttä. Viisiseitsemättä vuotta olen jo elänyt ja aina ollut terve, mutta melkeinpä tahtoisin kerran tulla sairaaksi ainoastaan päästäkseni sinun hoidettavaksesi.
"Tuon kurjan raukan tila on sentään hyvä, parempi kuin monen kipeän kuninkaan lapsen, jolle palkatut hoitajattaret tekevät ja antavat kaikkea, mitä se vaan tarvitsee, mutta kumminkaan eivät saata antaa erästä seikkaa, koska heillä sitä ei ole, minä tarkoitan hellää, ystävällistä, aina väsymätöntä kärsivällisyyttä, jolla sinä teet ihmeitä tämän lapsen hengen suhteen ja nyt olet juuri tekemäisilläsi samaa sen ruumiin suhteen.
"Ei, ei, tyttöseni, ei minulle, vaan sinulle on tämä vaimo kiitollisuuden velassa, jos hänen lapsensa saa elää.
"Kuuletko, vaimo?
"Sano se miehellesikin, ja joll'ette kunnioita Kleaa niinkuin jumalatarta ja joll'ette aseta kättänne hänen jalkansa alle, niin teidän täytyy — mutta minä en tahdo toivoa teille mitään pahaa, sillä eihän teillä entisestäänkään ole juuri liiaksi hyvää."
Hänen näin sanoessaan ovenvartijan vaimo astui arasti lääkärin ja kipeän lapsen luo, pyyhkäsi hiukan otsaltaan epäjärjestyksessä olevaa tukkaansa, pani laihat käsivartensa ristiin selkänsä taakse, katsoi kaula pitkälle kuroitettuna poikaansa, katseli äänettömänä ja hämmästyneenä kosteita vaatteita ja kysyi sitten epäillen:
"Ovatko pahat henget jo lähteneet lapsesta?"
"Kyllä niin," lääkäri vastasi, "tuo Klea on ne loihtumalla karkoittanut ja minä olen häntä auttanut, nyt sinä sen tiedät."
"Sittenhän saanen lähteä täältä? Minun täytyy laasta etupiha."
Kun hän oli saanut myöntävän viittauksen Klealta ja lähtenyt pois, lääkäri sanoi:
"Kuinka monen pahan daimonin yhteydessä me sentään olemme ja kuinka harvan hyvän! Ihmiset uskovatkin paljoa mieluummin ja helpommin vahingollisia kuin ystävällisiä ja avuliaita henkiä, sillä kun heille käy huonosti, ja siihen he itse kuitenkin tavallisesti ovat syypäät, niin on heistä lohduttavaa ja se tyydyttää heidän turhamielisyyttään, jos saattavat siitä syyttää pahoja henkiä; mutta jos heille käy hyvin, jos onni on heille suotuisa tahi jos vaikea tehtävä heille onnistuu, silloin he luonnollisesti tahtovat kiittää itseään, omaa taitoaan, suurta kokemustaan ja nauravat pahan päiväisesti sille, joka heille huomauttaa, missä kiitollisuuden velassa he ovat avuliaille daimoneille. Minä puolestani liittäydyn enemmän hyviin kuin pahoihin henkiin ja sinä, tyttöseni, varmaankin olet paraimpia.
"Joka neljännestunnin kuluttua sinun pitää muuttaa kääreitä, ja sillä välin mennä ulos virkistämään rintaasi raittiilla ilmalla, sillä sinun poskesi ovat kalpeat. Puolenpäivän aikaan mene huoneesesi ja koeta nukkua. Missään asiassa ei saa mennä liian pitkälle ja sinun täytyy totella minua!"
Klea nyykäytti lääkärille ystävällisesti niin kuin tytär, Imhotep silitti kädellään hänen tukkaansa ja läksi pois; Klea jäi yksin sairaan lapsen luo tukehuttavan kuumaan huoneesen, joka kävi yhä kuumemmaksi, muutti kääreitä ja iloitsi nähdessään pojan hengityksen käyvän yhä kepeämmäksi ja vähemmin korisevan.
Sillä välin väsymys hänet valtasi ja hän ummisti hetkeksi silmänsä, ja tämä puolinainen valvominen, joka oli unelmia täynnä ja joka ainoastaan sen kautta keskeytyi, että hän kepeästi ja mielellään hoiti velvollisuuttaan, tämä kaikkien jäsenten jännityksen kiihoittaminen tuntui omituisen suloiselta, jonka hän myöskin itse tiesi.
Hän tunsi tässä olevansa oikealla paikallaan; lääkärin ystävälliset sanat olivat hänestä tuntuneet hyvältä ja huolehdittuaan rakkaan olennon tähden, hänessä vihdoinkin heräsi pätevä toivo sen parantumisesta.
Ja yön kuluessa oli hän jyrkästi päättänyt selittää ylimmäiselle papille, ett'eivät he saattaneet ruveta Osiriin paarien ääressä valittavien kaksoissisarien toimeen, vaan että hän mieluummin tahtoi koettaa Aleksandriassa, jossa sekä sokeilla että rammoilla oli työtä, ansaita kättensä työllä leivän itselleen ja Irenelle — sillä sitä ei hän tullut ajatelleeksikaan, että tämäkin toden teolla saattaisi jotakin toimittaa.
Tämäkin toimeentulon toivo, joka vielä eilen oli häntä kauhistuttanut, alkoi aivan ystävällisesti houkutella häntä luokseen, sillä sen kautta hän saattoi itsenäisesti koettaa sitä suurta toiminta-voimaa, joka hänessä oli.
Silloin tällöin Roomalaisen, Publius Scipion kuva esiintyi hänen sydämeensä ja joka kerran kun se tapahtui, hän punastui aivan otsaan asti.
Mutta tänään hän muisteli rauhansa häiritsijää toisin tuntein kuin eilen, sillä eilen hän oli häveten tuntenut Publiuksen voittaneen hänet, mutta tänään Klea iloitsi mielessään siitä, että hän eilen iltapuolella juhlakulussa voittaen oli välttänyt Publiuksen katseita ja kääntänyt vihaisena hänelle selkänsä, kun tämä uskalsi lähestyä häntä.
Oli hyvä, että niin oli käynyt, sillä kuinka tuo ylpeä mies vielä kerran saattaisi nöyrtyä!
"Ohitse, ohitse! Kaikki on ohitse!" hän jupisi itsekseen ja hänen silmillensä ja otsalleen, joilla hymy siihen saakka oli vilkkunut, laskeutuivat taas samat ankarat juonteet, jotka eilen olivat karkoittaneet Roomalaisen ja häntä hämmästyttäneet.
Mutta kohta lauhtui hänen kasvojensa piirteitten ankaruus, sillä hän näki edessään totisen nuorukaisen rukoilevan katseen, hänen mieleensä juohtui kuinka ylin määrin erakko oli häntä ylistänyt, ja kun hänen silmänsä sen jälkeen jälleen ummistuivat hänen näitä ajatellessaan ja uni vähäksi aikaa valtasi hänet, niin hän oli unissaan näkevinään Corneeliolaisen, joka vakavin askelin lähestyi häntä, otti hänet niinkuin lapsen käsivarsilleen, tarttui hänen vastusteleviin käsiinsä, pusersi niitä yhteen raa'asti ja väkivaltaisesti ja heitti hänet Niilin rannalle kiinnitettyyn veneesen.
Kaikin voimin hän ponnisteli tätä väkivaltaa vastaan, huusi ääneensä kiukusta ja heräsi omaan ääneensä.
Silloin hän nousi seisoalleen, pyyhki kyyneleistä tulvailevia silmiään, pani uuden kääreen lapsen kaulan ympärille, noudatti sitten lääkärin neuvoa ja meni ulos raittiisen ilmaan.
Aurinko oli jo korkeimmillaan ja sen säteet heijastivat voimakkaasti keltaisista etupihassa olevista hiekkakivi-levyistä.
Ainoastaan yksi niistä pylväskäytävistä, jotka ympäröivät avaraa katotonta huonetta, loi kapean tuskin käsivarren levyisen varjon, mutta sitä pitkin hän ei astunut, sillä sen katon alla oli joukko vuoteita toivioretkeläisiä varten, jotka täällä jumalan asunnossa toivoivat näkevänsä unia, joissa saivat luoda silmäyksen tulevaisuuteen.
Klea oli paljain päin ja koska hän pelkäsi keskipäivän paahdetta, niin hän juuri aikoi palata ovenvartian huoneesen, kun hän huomasi nuoren valkoisiin vaatteisin puetun kirjurin, joka oli erityisesti Asklepiodorin palveluksessa, tulevan pihan yli ja innokkaasti viittaavan hänelle.
Klea meni miestä kohden, mutta jo ennen kun hän oli ehtinyt tämän luokse, niin tämä huusi hänelle ja kysyi, oliko hänen sisarensa Irene ovenvartijan huoneessa. Ylimmäinen pappi tahtoi puhutella Ireneä, mutta hän ei ollut missään löydettävissä. Klea vastasi hänelle, että muudan ylhäinen nainen kuningattaren hovista jo oli kysellyt Ireneä ja että hän viimeisen kerran oli nähnyt Ireneä vähää ennen auringon nousua, kun hänen piti auringon kaivosta täyttää ruukut jumalan alttaria varten.
"Aikaisimpaan uhriin tarvittava vesi," pappi vastasi, "oli hyvissä ajoin alttarilla, mutta toiseen ja kolmanteen tarvittavan veden täytyi Doriin ja hänen sisarensa noutaa. Asklepiodor on tyytymätön, ei sinuun, sillä hän on jo kuullut Imhotepokselta, että sinä olet ottanut hoitaaksesi sairasta lasta, vaan Ireneen. Missähän hän lienee? Jotakin tärkeätä on varmaankin tapahtunut, jota ylimmäinen pappi tahtoo hänelle ilmoittaa."
Klea peljästyi, sillä hän tuli ajatelleeksi, että Irene edellisenä iltana oli vuodattanut kyyneleitä ja sanonut ikävöivänsä iloa ja vapautta.
Kenties oli tämä ikävöiminen päässyt ajattelemattomassa tytössä voitolle ja hän oli Klean tietämättä hiipinyt pois, vaikkapa ainoastaan muutamaksi tunniksi, katselemaan kaupunkia ja sen loistavaa elämää.
Hän koetti hillitä itseään, ett'ei sanansaattaja huomaisi hänen huoltaan ja sanoi luoden silmänsä maahan.
"Kyllä minä koetan etsiä häntä."
Joutuisasti hän palasi huoneesen, katsoi vielä kerran sairasta lasta, kutsui sen äitiä, neuvoi hänelle, kuinka kääreet olivat laitettavat, teroitti hänen mieleensä, että hän huolellisesti ja täsmälleen noudattaisi Imhotepoksen määräyksiä, siksi kunnes hän itse tulee takaisin, suuteli hellästi Philoa otsalle, tunsi huulillaan, että pikku poika oli vähemmin kuuma aamulla, ja läksi ensiksikin omaan huoneesensa,
Siellä oli kaikki aivan samassa tilassa, johon hän yöllä oli jättänyt, ainoastaan kultaiset ruukut olivat poikessa.
Tämä kiihoitti Klean tuskaa, mutta hänen mieleensä ei se ajatus edes juolahtanutkaan, että Irene olisi ottanut kalliit astiat mukaansa myödäkseen ne ja elättääkseen itseään niitten hinnalla, sillä hänen sisarensa, sen hän tiesi, oli varomaton ja huikentelevainen, mutta mihinkään pahaan tekoon ei hän sentään ollut taipuvainen.
Mistä hän hakisi kadonnutta?
Serapion erakko, jonka puoleen hän ensiksi kääntyi, ei tiennyt mitään hänestä.
Serapiin alttarin luota, johon hän sitten lähti, hän löysi molemmat ruukut ja vei ne takaisin huoneesensa.
Kenties Irene oli mennyt vanhan Krateen luo ja kokonaan unhoittanut ajan kuluvan katsellessaan tämän työtä ja puhellessaan hänen kanssaan; mutta papillinen seppä, jota hän haki hänen työhuoneestaan, ei tiennyt mitään kadonneesta.
Hän olisi mielellään auttanut Kleaa lemmikkinsä hakemisessa, mutta Apishautojen uuden lukon piti puolipäiväksi joutua valmiiksi ja hänen pöhöttyneet jalkansa vaivasivat häntä.
Vanhuksen oven edessä Klea pysähtyi vaipuen mietteisiinsä ja hänen mieleensä juontui että Irene usein joutohetkinä oli kiivennyt temppelin kyyhkyslakkaan, sieltä katsoakseen kauvaksi ympärilleen, katsellakseen hautoavia lintuja, pistääkseen ruokaa niitten poikasten leveisin nokkiin ja seuratakseen silmillään lentoon pyrähteleviä parvia.
Savesta ja Niilin limasta tehdyt kyyhkyslakat olivat vilja-aitan päällä, joka liittyi temppeliä eteläpuolelta ympäröivään muuriin.
Hän riensi auringon paahteisten pihojen poikki ja nousi varastohuoneen laakealle katolle, mutta hän ei tavannut vanhaa kyyhkysten hoitajaa eikä hänen kumpaakaan lapsenlastaan, jotka auttoivat ukkoa hänen työssään, sillä kaikki kolme olivat paraillaan aterialla muitten temppelin palvelijoiden kanssa kyökin eteisessä huoneessa.
Klea huusi kerran, kahdesti, kymmenen kertaa sisartaan nimeltä, vaan kukaan ei hänelle vastannut.
Tuntui siltä, kuin auringon paahde olisi haihduttanut jokaisen hänen huuliltaan lähtevän äänen.
Ensiksi hän katsoi ensimmäiseen kyyhkyslakkaan, sitten toiseen ja kolmanteen ja niin edespäin aina kolmanteen ja niin edespäin aina viimeiseen. Kuumennettujen uunien tavalla nopeiden lintujen lukuisat savihuoneet levittivät polttavaa kuumuutta, mutta se ei estänyt Kleaa tarkalleen tutkimasta jokaista syrjäisintäkin soppea.
Hänen poskensa hehkuivat ja hiki helmeili hänen otsallaan ja kyyhkyslakan pölystä puhdistautuminen tuotti hänelle paljon vaivaa, mutta hän ei vielä ollut epätoivoon joutunut.
Kenties Irene oli mennyt Anubidiumiin tahi Asklepioksen temppeliin saamaan selkoa omituisen unen merkityksestä, jonka hän ehkä oli nähnyt, sillä paitse papillisia lääkäreitä oli siellä myöskin muudan naispappi, joka vielä paremmin taisi selittää katuvaisten unia kuin eräs erakko, joka myöskin tunsi tämän taidon.
Kysyjien täytyi usein odottaa kauvan Asklepioksen temppelin edustalla.
Tämä ajatus rohkaisi Kleaa ja esti häntä tuntemasta kuumaa lounaistuulta, joka alkoi herätä, ja auringon paahdetta; mutta kun hän hitaasti, niinkuin sotilas jouduttuaan tappiolle tappelussa, oli palannut pastophoriumiin, niin kuumuus hänestä tuntui kovin rasittavalta ja tuska ja epävarmuus ahdistivat hänen rintaansa.
Hän olisi mielellään itkenyt, ja usein hän koettikin itsekseen nyyhkiä, mutta lieventävien kyynelten lohdutusta hänelle ei suotu.
Ennenkuin hän ilmoitti Asklepiodorille, että hänen etsintänsä oli ollut turha, hän halusi vielä kerran puhutella ystäväänsä, erakkoa, mutta jo ennen kun hän edes saattoi nähdä tämän kammiota, ylimmäisen papin kirjuri jälleen astui hänen eteensä ja käski häntä tulemaan hänen kanssaan temppeliin.
Täällä hänen täytyi kauhean kärsimättömänä odottaa enemmän kuin tunnin eräässä etuhuoneessa.
Vihdoinkin hänet vietiin saliin, jossa Asklepiodor ja koko
Serapistemppelin korkeampi papisto oli koolla.
Hitaasti Klea astui sisään niin monen mahtavan miehen eteen ja taas hänen täytyi odottaa kauvan aikaa ennenkuin ylimmäinen pappi kysyi häneltä, eikö hän ollut kuullut tai huomannut mitään, joka saattaisi johdattaa oikeille jäljille, sillä hän, Asklepiodor, tiesi että jos Irene salaisesti oli lähtenyt temppelistä, se yhtä suuresti surettaisi Kleaa kuin häntäkin.
Klean oli kovin vaikea löytää sanoja ja hänen polvensa horjuivat, kun hän alkoi puhua, mutta kieltäytyi istuutumasta tuolille, jonka Asklepiodor asetutti hänen eteensä.
Hän luetteli järjestään kaikki ne paikat, joista hän turhaan oli hakenut sisartaan, ja kun hän silloin myöskin mainitsi Asklepioksen temppelin ja hänen mieleensä silloin johtui sen ylhäisen naisen kuva, joka oli tullut sinne useiden nais-orjain ja palvelijoiden seurassa selityttämään unta, niin hän myöskin tuli ajatelleeksi Zoën käyntiä ja tämän alussa ylen ystävällisiä, vaan sitten pilkkaavia ja yhä enemmän uhkarohkeita kysymyksiä hänen sisarestaan.
Heti hän keskeytti puheensa ja sanoi:
"Vapaasta tahdosta, pyhä isä, Irene varmaankaan ei ole paennut, mutta kenties joku on viekoitellut häntä lähtemään temppelistä ja minun luotani; onhan hän vielä ajattelematon lapsi. Voineekohan olla mahdollista, että joku ylhäinen nainen on viekoitellut häntä seuraamaan itseään? Muudan sellainen kävi tänään minun luonani ovenvartian huoneessa. Hän oli komeasti puettu, kultainen puolikuu oli hänellä vaaleissa kiharoissaan, joihin silkkinauhoja oli palmikoitu, ja hän kysyi innokkaasti sisartani. Lääkäri Imhotepos, joka usein käy kuninkaan palatsissa, näki hänet ja sanoi minulle hänen nimensä olevan Zoë ja hänen olevan Kleopatra kuningattaren lapsuuden ystävättären."
Hänen täten puhuessaan kokoontuneet papit suuresti hämmästyivät ja
Asklepiodor huudahti:
"Niitä naisia, niitä naisia! Sinä Philammon olit sittenkin oikeassa; minä en saattanut enkä tahtonut sitä uskoa! Kleopatra on tehnyt semmoista, jota ainoastaan kuningattarille annetaan anteeksi, vaan että hän antautuu veljensä hurjien intohimojen välikappaleeksi, sitä tuskin sinäkään, Philammon, pidit luultavana, sinä, joka kuitenkin pikemmin uskot pahaa kuin hyvää. Mutta mitä nyt on tekeminen? Kuinka me saatamme puolustaa itseämme väkivaltaa vastaan?"
Posket tulipunaisina ja hehkuen keskipäivän paahteesta Klea oli astunut papiston eteen, mutta hänen kuullessaan Asklepiodorin viime sanat, kaikki veri pakeni hänen kalpenevilta kasvoiltaan ja kylmä väristys virtaili hänen jäseniensä lävitse.
Hänen isänsä lapsi, hänen iloinen, viaton Irenensä ryöstetty, viekkaudella viety Euergeteelle, hurjimmalle mässääjälle, jonka elämästä Serapion juuri eilen illalla oli hänelle kertonut, kuvatessaan hänelle niitä vaaroja, jotka uhkaisivat häntä ja Ireneä, jos he lähtisivät temppelistä.
Niin varmaankin!
Loistoon ja komeaan elämään hänen rakasta lempilastaan hänen lohdutustaan ja iloaan oli houkuteltu häpeässä häviämään!
Hänen täytyi pitää kiinni sen tuolin selkälaudasta, jonka hän oli hyljännyt, ett'ei hän kaatuisi lattiaan.
Mutta tämä heikkous valtasi hänet ainoastaan muutamaksi silmänräpäykseksi, sitten hän parilla rivakalla askeleella astui sen pöydän luo, jonka ääressä ylimmäinen pappi istui, tarttui lujasti oikealla kädellään pöydän laitaan kiinni ja hänen muuten niin sointuisa, syvä äänensä kuului käheältä, kun hän sanoi:
"Nainen on tarjoutunut paheen välikappaleeksi tehdäkseen toisen arvottomaksi naisen nimeä kantamaan, ja te, jotka olette hyveen ja oikean palvelijoita, te, jotka olette määrätyt toimimaan niitten jumalien hengessä, joita te palvelette, te tunnette olevanne liian heikkoja sitä estämään! Jos te suvaitsette tätä, joll'ette estä tätä rikosta tapahtumasta, niin te ette, niin en minä anna keskeyttää itseäni, ansaitse sitä pyhän nimeä, sitä kunnioitusta, jota te vaaditte, niin minä syytän —"
"Vaikene tyttö!" Asklepiodor keskeytti kauheasti kiihtynyttä Kleaa. "Jumalan solvaisijana minä panettaisin sinut kiinni, joll'en käsittäisi sitä tuskaa, joka sinulta ryöstää järjen. Me kyllä tiedämme suojella ryöstettyä, mutta sinun pitää olla kärsivällinen ja ääneti. Sinä, Kallimakos, käske heti Ismael sanansaattajan satuloimaan hevoisensa ratsastaakseen Memphiisen viemään minulta kirjettä kuningattarelle; laatikaamme se yhdessä ja kirjoittakaamme nimemme sen alle, niin pian kuin olemme aivan varmat siitä, että Irene on ryöstetty näiden muurien sisäpuolelta. Käske, Philammon, antamaan merkkiä vaskilevyllä, jolla kutsutaan kaikkia temppelin asukkaita kokoon, ja sinä, tyttö, lähde tästä salista ja liity sitten muihin."