Klea kertoi hänelle silloin, miten hänen, sisarensa tähden tuskissaan, oli täytynyt lähteä Memphiisen ja että hän siellä sai tietää Roomalaisen, Publius Cornelius Scipion, joka oli ottanut ajaakseen hänen isänsä asiaa, pelastaneen Irenen Euergetes kuninkaan käsistä ja vieneen hänet turvapaikkaan. Keskiyön aikana hän oli yksin lähtenyt paluumatkalle.
Ylimmäinen pappi näytti iloitsevan näistä ilmoituksista, ja kun hän edelleen kertoi, että Serapion, ollen hänen tähtensä huolissaan, oli lähtenyt kopistaan ja erämaassa suistunut surman suuhun, niin ylimmäinen pappi sanoi:
"Kaiken sen tiedän jo, lapseni. Jumalat antakoot erakolle anteeksi ja Serapis suokoon hänelle armoaan tulevaisessa elämässä, antaen hänelle anteeksi hänen rikotun valansa. Hänen kohtalonsa on toteutunut. Sinun, tyttöseni, syntyessäsi ovat paremmat tähdet välkkyneet, kuin hänen, ja minä saatan jättää sinut rankaisematta. Sen teenkin mielelläni, ja, Klea, jos minun Andromedani saa kasvaa, toivoisin hänen tulevan sinun kaltaiseksesi. Se on korkein kiitos, minkä isä saattaa antaa toisen miehen tyttärelle. Ollen tämän temppelin johtaja, minä käsken sinua tänään, niin kuin ennenkin, täyttämään ruukkusi, kunnes mies, joka sinut ansaitsee, astuu eteeni ja pyytää sinua vaimokseen. Luullakseni, hän ei kauvan itseään odotuta."
"Kuinka sen tiedät, isä…" Klea punastuen kysyi.
"Minä luen sen silmistäsi," Asklepiodor vastasi ja katseli häntä ystävällisesti, kun hän hänen viittauksestaan läksi huoneesta.
Niin pian kun hän oli yksin, hän kutsutti kirjurinsa ja sanoi:
"Philometor kuningas on käskenyt, että hänen veljensä, Euergeteen, syntymäpäivää tänään vietettäisiin Memphiissä. Nostata kaikki liput ja kiinnitytä Pyloneihin kukkaseppeleet, jotka pian tulevat Arsinoësta, käske viemään uhrieläimet ulos ja julistamaan juhlakulku puolenpäivän ajaksi. Kaikkien temppelin asukkaitten täytyy myöskin olla huolellisesti koristettuina. — Mutta nyt ryhdyn toiseen asiaan. Komanus oli täällä ja on Euergetes kuninkaan nimessä luvannut meille suuria ja kertonut, että hän aikoo rankaista veljeään Philometoria siitä, että tämä on ryöstänyt Irenen, temppelimme palvelijattaren. Samalla hän minua pyytää lähettämään ryöstetyn sisaren, ruukunkantajattaren Klean, Memphiisen kuulusteltavaksi; mutta siitä ei tule mitään. Tänäänkin suljemme temppelin ovet, vietämme juhlaa itseksemme, emmekä päästä ketään muuriemme sisäpuolelle uhraamaan ja rukoilemaan, ennenkuin sisaruksien kohtalo on turvattu. Jos kuninkaat itse tulevat tänne ja tahtovat tuoda sotamiehensä muassaan, niin me otamme heitä vastaan kunnioittavaisesti, niin kuin tuleekin, mutta me emme anna heille Kleaa, vaan viemme hänet kaikkein pyhimpään, jonne ei Euergeteskään minutta uskalla mennä, sillä antaessamme alttiiksi tämän tytön, me annamme arvomme ja samalla itsemmekin."
Kirjuri kumarsi ja ilmoitti sen jälkeen kahden Osiris-Apiin papin tahtovan puhutella Asklepiodoria.
Klea oli, lähtiessään ylimmäisen papin luota kohdannut nämä miehet ja oli toisen kädessä nähnyt sen avaimen, jolla hän oli avannut Apishautojen oven.
Hän peljästyi, hänen velvollisuuden tuntonsa käski häntä heti ilmoittamaan papilliselle sepälle, miten huonosti hän oli hänen asiansa toimittanut.
Vanha Krates istui, Klean hänen luokseen tullessa, jalat käärittyinä, työnsä ääressä ja iloitsi nähdessään Klean, sillä ollen huolissaan hänen ja Irenen tähden hän ei yöllä saanut unta ja aamu yöstä hänen pelkonsa oli hirveän unen kautta kiihtynyt tuskaksi.
Muuten äreän ukon ystävällisestä tervehdyksestä rohkaistuna Klea hänelle tunnusti, ett'ei hän ollutkaan antanut avainta pääkaupungin sepälle, vaan että hän oli sillä avannut Apishautojen oven ja unohtanut avaimen oveen.
Tämän kuullessaan vanhus tuimistui, heitti rautapuikon, jota hän juuri valmisteli, ja viilan työpöydälleen ja huudahti:
"Niin siis olet tehtäväsi täyttänyt! Ensi kerran luotin naiseen, ja tämmöisen palkan sain! Pahat tässä tulee sekä sinulle että minulle, ja jos saadaan tietää, että minun ja sinun tähden Apishautojen pyhyyttä on häväisty, niin he syystäkin minua monin tavoin sakoittavat, ja sinua he rankaisevat vankeudella ja nälällä."
"Ja kuitenkin isäseni," Klea tyynesti vastasi, "tunnen olevani viatoin etkä luultavasti sinäkään, jos olisit ollut samassa kauheassa tilassa, kuin minä olin, olisi toisin menetellyt."
"Luuletko, saatatko uskoa sitä?" vanhus tiuskasi. "Ja entäs jos nyt avain ja luultavasti koko lukkokin on varastettu, ja minä olen tehnyt tämän kauniin ja vaivaloisen työn turhaan?"
"Mikä rosvopa uskaltaisi pyhiin hautaholveihin mennä?" Klea kysyi ujosti.
"Ovatko nuo sitten niin hätyyttämättömiä?" Krates keskeytti häntä. "Ja onhan kuitenkin tuommoinen kurja olento, kuin sinä olet, ne uskaltanut avata. Mutta odotapas, odota, joll'eivät jalkani minua vaan niin vaivaisi…"
"Kuule minua," tyttö rukoili ja astui kiihtynyttä seppää lähemmäksi. "Sinä et lavertele, sen eilen minulle näytit, ja kun olen sinulle kertonut, mitä minä tänä yönä olen nähnyt ja kokenut, niin sen tiedän varmaan, sinä annat minulle anteeksi."
"Kunpahan vaan et erehtyisi!" seppä huusi. "Kummia seikkojapa nuo olisivatkin, jotka saisivat minut mieltäni muuttamaan, rankaisematta jättämään mokomaa velvollisuuksien laiminlyömistä ja mokomaa rikosta!"
Ja kummia seikkoja vanhus taisikin kuulla, sillä kun Klea oli lakannut kertomasta mitä hän viime yönä oli kokenut, niin silloin kyyneleet tulvailivat sekä hänen omista että sepänkin silmistä.
"Kirotut jalat," hän jupisi vastatessaan neitosen kysyvään silmäykseen, ja pyyhäistessään takkinsa hihalla suolaisen kyyneleen poskeltaan. "Niin tuommoinen pöhöttynyt jalka on kipeä, tyttöseni, ja tämmöinen raajarikko, kuin minä olen, ei aina ole väkevin. Vanhat naiset tulevat miesten kaltaisiksi ja vanhat miehet naisten. Niin, sitä vanhuutta! Paha on, kun on tämmöiset jalat, mutta pahempi on, että muisto vuosien kuluessa heikkonee. Minähän eilen jätinkin avaimen Apishautojen oveen, ja minä lähetän heti pyytämään Asklepiodoria minun nimessä anomaan Egyptiläisiltä anteeksi, jotka minulle kuitenkin ovat monestakin teosta kiitollisuuden velassa."
NELJÄSKOLMATTA LUKU.
Kaikki tummat pilvet olivat kadonneet, jotka viime yönä olivat synkistäneet sinistä taivasta ja peittäneet kuun valon.
Koillistuuli, joka aamulla oli herännyt, oli ne hajoittanut, ja pilviä syövä Zeus oli niellyt viimeisetkin niistä.
Oli ihana aamu, ja kun päiväntähti yhä ylemmä kohosi, yhä nopeammin hajoitti ja hävitti Niilin yli leijailevan valkean sumun ja usvan, joka hienon, läpikuultavan, siniharmaan silkkiviitan tavoin oli ympäröinyt itäisiä vuoria, silloin katosi myöskin öinen kylmyys kapean kaupungin pimeimmästäkin sopesta, kaupungin, joka peninkulman pituisena levisi virran länsirannalle, ja ihmeen kirkas valo, joka valaisi katuja ja taloja, palatsia ja temppeliä, puutarhoja, lehtikäytäviä ja lukemattomia Memphiin satamassa olevia laivoja, toi lämpöä muassaan, joka täälläkin on tervetullutta näin talvipäivän koittaessa.
Käyttääkseen koillistuulta vastavirtaan purjehtiakseen, tungeskeli laivureita ja laivamiehiä Niilin rannalla, ja voimakkaan laulun kuuluessa purjeita nostettiin ja ankkuria hinattiin.
Niin ylentäynnä laivoja oli ranta, että tuskin saattoi käsittää, kuinka lähtöön valmiit pääsivät pois jälelle jäävien joukosta, mutta jokainen sentään uran löysi, josta viimeinkin kulkuväylälle pääsi, ja pian vilisi veneitä virralla, jotka kaikki etelään päin purjehtivat ja joitten kautta virta näytti siltä, kuin se olisi ollut peitetty ylinäkymättömällä uivalla telttileirillä.
Pitkin satamakatua kulki pitkissä jonoissa, raskaasti sälytettyjä kameleja, kepeästi kuormitettuja aasia ja tummanvärisiä orjia. Viimeksimainitut lauloivat, päivän vaivoista väsymättöminä, ja päällysmiesten ruoskat riippuivat vielä heidän vyöllään.
Härkävankkuria lastattiin tahi ne lähestyivät tavaroineen maallenousu-paikkaa, ja laivurit alkoivat jo kokoontua yksityisten suurten kauppiasten ympärille, joista useimmat olivat kreikkalaisen ja ainoastaan harvat egyptiläisen tapaan puetut, tuodakseen lastinsa isännilleen tahi uudelleen vuokratakseen laivojaan.
Enimmin meluttiin siinä paikassa satamaa, missä veronkantajat työskentelivät suurissa telteissään, sillä useimmat laivat pysähtyivät Memphiin luona ainoastaan pannakseen Niilitullin kuninkaan "pöydälle".
Kirjavalta kyllä myöskin näytti sataman läheinen tori, missä taatelia ja viljaa, eläinten vuotia ja kuivattua kalaa oli suurin läjin kasattuina ja jonne animonia ja määkiviä karjalaumoja oli ajettu, enimmän-tarjoavalle myötäväksi.
Ikäänkuin riikinkukot ja muutkin kirjavat kukot ahkeraan kaapivien kanojen keskellä kanakopissa, täällä toimeliaan joukon keskellä, kuljeskeli jalkaisin sekä ratsain sotamiehiä, puettuina kirjaviin takkeihin ja loistaviin asepukuihin, ylhäisiä ylimyksiä, yllään kauaksi loistavasta, punaisesta, sinisestä ja keltaisesta silkkikankaasta tehty juhlapuku, ja heitä orjat kantoivat kantotuoleissa tahi he seisoivat kauniisti kullatuissa vaunuissa. Myöskin oli täällä seppelöityjä, pitkiin valkeisiin viittoihin puettuja pappia ja koristettuja neitoja, jotka menivät satamaa lähellä oleviin ravintoloihin huilua soittamaan tahi tanssimaan.
Tämän vilkkaan hälinän keskellä juoksentelivat lapset, katselivat halukkain silmin kukkuralleen leivoksilla täytettyjä koria, joita leipuripojat taitavasti kantoivat päälaellaan. Erittäin lukuisat koirat kohottelivat kuonojaan, kuin tämmöinen herkkujen kantaja niitä lähestyi, ja moni niistä ulvoi innoissaan, kun joku porvarivaimo astui niitten sivu orjansa kanssa, joka korissa kuljetti sekä kaaliksia ja hedelmää, että myöskin vasta teurastettuja lintuja ja veristä lihaa juhlapaistiksi.
Siellä oli puutarhan työväkeä, poikia ja tyttöjä suurin joukoin, jotka kantoivat kaksittain puisilla paareilla tahi yksittäin laudoilla ja seipäillä kukkaseppeleitä, köynnöksiä ja tuoksuvia kukkaviuhkoja, ja niillä paikoin rantaa, missä kuninkaan laivat olivat ankkurissa, useita työmiehiä paraillaan oli kietomassa lippulatvaisien mastojen ympärille lehviä ja kukkaseppeleitä ja koristamassa niitä kirjavilla lyhdyillä.
Pitkissä jonoissa juhlapukuun puettua temppeliväkeä, koko maan viiden papistokunnan edustajat, kulki satama-katua pitkin kuninkaan palatsiin päin, kantaen lahjoja ja lippuja, ja puuhaileva väkijoukko väistyi kunnioittavaisesti heidän tieltään.
Juhlallinen, loistava joukko, joka liikkui maallenousu-paikalla keskellä toimekasta vilinää, näytti harmaassa jokapäiväisessä puvussa olevilta kultakudelmilta.
Euergetes, kuninkaan Aleksandriassa hallitseva veli vietti tänään
Memphiissä syntymäpäiviään ja koko kaupungin piti ottaa osaa juhlaan.
Jo ensi tunnilla auringon nousun jälkeen oli uhrieläimiä teurastettu. Ptah'n temppelissä, joka oli Pharaoiden arvokkaan pääkaupungin suurin ja vanhin temppeli, viimmeksi löydetty pyhä Apishärkä, jota Euergetes varhain aamulla oli käynyt kunnioittamassa ja joka hyvänä merkkinä siitä, että kuninkaan tuumat onnistuisivat, oli syönyt hänen kädestään, oli ylt'yleensä kultakoristeilla peitetty ja sen oma, sekä sen äidin ja sitä varten pidettyjen lehmien asunto, oli runsaasti koristettu kukilla.
Ainoastaan puolipäivään saakka sallittiin Memphiläisten askareitaan toimittaa ja asioitaan ajaa, mutta silloin torit tyhjennettiin, puodit, työhuoneet, koulut suljettiin, ja suurella markkinapaikalla Ptah'n temppelin edustalla piti molempien kuninkaiden kustannuksella miehille, naisille ja lapsille katseltavaksi, kuultavaksi ja ihmeteltäväksi näytettämän kaikenlaisia maallisia ja uskonnollisia näytelmiä.
Kaksi Aleksandrialaista miestä, toinen Lesbosta kotoisin oleva Aiolialainen, toinen Juutalaiseen seurakuntaan kuuluva Palestiinalainen, joka ei pukunsa eikä kielensä puolesta eronnut helleniläisestä kaupunkilaisestaan, tervehti toisiaan kuninkaallisten laivain ankkuripaikan kohdalla, joista muutamat lelluivat Niilillä, purppuranpunaiset purjeet levällään ja käännellen norsunluulla koristettuja paksulta kullattuja kokkiaan.
"Kahdessa tunnissa", Juutalainen sanoi, "matkustan kotiini. Uskallanko tarjota sinulle venettäni käytettäväksi, vai aiotko ottaa osaa juhlaan ja lähteä vasta huomenna? On kaikenlaisia näytelmiä katseltavina ja hämärän koittaessa pannaan suuri valaistus toimeen."
"Mitäpä minä välitän näistä barbaarisista turhuuksista!" Lesbolainen vastasi. "Jo egyptiläinen musiikki yksistään saattaa minut epätoivoon. Olen tehnyt tehtäväni, tavaroita, jotka Bereniksen ja Koptoksen kautta tulivat Araabiasta ja Indiasta, olen tarkastellut ja valinnut niistä sen, minkä itse tarvitsen, ennen kuin laiva, jolla ne ovat, kulkee mareottilaiseen satamaan ja ennen kuin muut ehtivät Aleksandriassa ennen minua. Minä en viivy tuntiakaan kauemmin, kuin välttämättömästi täytyy, tässä pesässä, joka on yhtä kurja kuin suurikin. Eilen näin kymnasiumin ja ylhäiset kylpylaitokset. Kurjaa oli, sen minä sanon. Loukkaisinpa Aleksandrian kalatoria ja hevosten uittopaikkoja, jos niihin vertaisi näitä."
"Ja entäs teaatteri sitten!" Juutalainen huudahti. "Ulkomuoto vielä menee mukiin, mutta näytteleminen! Eilen näytettiin Menanderin 'Thaïsta'. Mädänneillä omenilla olisi Aleksandriassa sen sanon, se nainen ajettu näyttölavalta, joka uskalsi näytellä (tuota) viekasta ja samalla kylmää hetairia. Vieressäni istui paksu, ruskea Egyptiläinen, sokerileipuri tahi joku muu sen tapainen, joka oli naurusta pakahtua, eikä hän kuitenkaan, voin vaikka vannoa sen, ymmärtänyt sanaakaan koko komediasta. Muoti vaatii että Memphiissä, vieläpä käsityöläistenkin pitää osata kreikkaa. Uskallan toivoa, että tulet vieraakseni?"
"Aivan kernaasti," Lesbolainen vastasi. "Minä aioin juuri hakea venettä. Oletko tyytyväinen toimiisi?"
"Kuta kuinkin," Juutalainen vastasi. "Minä ostin Ylä-Egyptistä viljaa ja sijoitin tänne aittoihin. Koko tuo rivi oli polkuhinnasta vuokrattavana, ja niin me hyvin tulemme toimeen, kun sijoitamme viljamme tänne emmekä Aleksandriaan, jossa varastohuoneita tuskin on rahalla saatavissa."
"Se on viisaasti se," Lesbolainen vastasi. "Kyllähän täällä satamassa vilkasta on, mutta jo sekin, että monet aitat ovat tyhjiä, ja vuokrien huokeus osoittavat Memphiin menevän taaksepäin. Ennen tämä kaupunki oli laivojen määräpaikkana, mutta nykyjään useimmat pysähtyvät täällä ainoastaan tullia maksaakseen ja täydentääkseen miehistön ruokavarastoja. Tällä väkirikkaalla seudulla on iso vatsa, ja monesti kyllä täällä suurempia kauppoja hierotaan, mutta enimmät niistä laivoista, mitkä täällä pysähtyvät, menevät kuitenkin edelleen Aleksandriaan."
"Merta juuri kaivataan," Juutalainen hänet keskeytti. "Memphis käy kauppaa ainoastaan Egyptin kanssa, mutta me maailman kanssa. Joka täältä lähettää tavaroita, se sälyttää kameleja, kurjia aasia ja laakeita Niiliveneitä, mutta me lastaamme satamissamme suuria laivoja. Kun talvimyrskyt ovat päättyneet niin me lähetämme yksistään Ostiaan ja Pontukseen kaksikymmentä trieriä egyptiläistä eloa. Teidän intialaiset ja araabialaiset tavaranne, joita te tuotatte äsken kaupalle avatuista aithiopialaisista maista, vaativat vähemmän tilaa, mutta minä tahtoisin mielelläni tietää, kuinka moneen talenttiin teidän liikkeenne viime vuonna nousi. Näkemään asti siis minun laivassani; sen nimi on 'Euphrosyne' ja on tuolla aivan noitten kahden vanhan kuninkaan kuvapatsaan kohdalla… Kukapa näitä nimiä voisi muistaa! Kömpelöitä ja barbaarisia ne ovat! Kolmen tunnin perästä lähdemme liikkeelle. Minulla on laivassani kunnon kokki, joka vähän välittää niistä ruokasäännöistä, joita minun Palestiinalaiset kansalaiseni noudattavat. Siellä on myöskin saatavissa muutamia uusia kirjoja ja oivallista Bybloksen viiniä."
"Vähät sitten huolimme huonoista tuulista," Lesbolainen nauroi.
"Näkemään asti kolmen tunnin perästä!"
Israelilainen tervehti matkatoveriaan kädestä ja meni varjoisaa käytävää myöten, jonka varsilla oli mahdottoman tuuhealatvaisia sykomoria, ensiksi rantaa pitkin, mutta sitten hän poikkesi kapealle kadulle, joka vei kaupungin satamaan.
Hetkeksi hän pysähtyi erään kulmakartanon sisäänkäytävän kohdalle; kartanon toinen sivu oli rantaan päin, toinen, jossa oli ovi ja pieni öljypuoti, oli kadulle päin; outo näky veti nimittäin hänen huomionsa puoleensa. Mutta hänellä oli ennen lähtöään vielä paljon toimitettavaa ja hän riensi kohta eteenpäin, tarkemmin huomaamatta komeata miehistä henkilöä, joka tuli häntä vastaan, matkahattu päässä, hartioilla viitta, jommoista muuten vain matkoilla käytettiin.
Huone, jota Juutalainen oli katsellut, oli Apollodor kuvanveistäjän, ja herra joka oli omituisesti puettu tähän päivän aikaan katsoen ja kaupungilla kävelemistä varten, oli Roomalainen Publius Scipio.
Hänen huomiotaan näytti se, mikä kuvanveistäjän ovenvieressä olevassa pienessä puodissa tapahtui, vielä enemmän herättävän, kuin Israelilaisen, sillä hän nojautui vastapuolella puotia olevan puutarhan aitaan ja katseli, päätään pudistellen, vähän aikaa niitä kummallisia seikkoja, joita siinä oli nähtävänä.
Puinen, huoneen seinään kiinnitetty pöytälevy, jolle kauppiaat tavallisesti asettivat rahansa ja jolla tavallisesti oli muutamia öljy-astioita, ulottui hiukan kadulle, niin kuin ikkunan lauta, ja tällä omituisella leposialla istui selin puotihuoneesen, joka ei ollut paljoa suurempi uhkeata matkavaunua, ylhäisen näköinen nuorukainen, vaalean siniseen hihattomaan ihokkaasen puettuna.
Hänen vieressään oli valkoinen siniraitainen hienosta villakankaasta tehty umationi. Hänen jalkansa riippuivat kadulle päin, ja niitten loistava valkeus oli alastoman Egyptiläis-pojan mustan ihon kummallisena vastakohtana, joka kyykistyneenä istui hänen jalkojensa juurella, sylissään häkki täynnä kyyhkysiä.
Kreikkalaisella, joka istui kurjalla puotipöydällä, oli kultainen rengas kauniin voidellun kiharaisen tukkansa ympärillä, jaloissa hienoimmasta nahasta tehdyt sandaalit ja tässä alhaisessa asussakin hän näytti kyllin ylhäiseltä, mutta iloisemmalta kuin ylpeältä, sillä hänen kauniit kasvonsa hymyilivät kiinnittäessään kahta pientä, punaisen harmaata turtturi kyyhkystä ruusun punaisilla silkkinauhoilla siihen kauniisen koriin, jossa ne olivat, ja sen jälkeen painaessaan kallis-arvoisen kultaisen naisen rannerenkaan pelästyneen eläimenpään yli ja kiinnittäessään tämän valkoisella langalla sen siipiin.
Kun tämä oli hänelle onnistunut, hän kohotti koria korkealle, katseli sitä hymyillen ja tyytyväisenä ja oli juuri antamaisillaan sen mustalle pojalle kun hän huomasi Publiuksen, joka puutarhan aidan luota astui häntä kohden.
"Kaikkien Jumalien nimessä, Lysias," Roomalainen huusi, ystävätään tervehtimättä, "mitä hulluja vehkeitä sinulla taas on? Oletko öljykauppiaaksi tullut vai onko kyyhkysien kesyttäminen tullut työksesi?
"Toinen olen ja toista teen," Korintholainen nauroi, sillä tämä se todellakin oli, jota Roomalainen oli puhutellut. "Mitäs pidät tästä pesäsestäni? Minusta tämä on ihmeen soma, ja kas miten hyvin näille pikku elukoille kultarengas sopii, joka yhdistää niitten kaulat!
"Levitä nyt," hän jatkoi, pikku auttajaansa päin kääntyneenä, "käpäläsi, sen ruskea krokotiili, kanna tämä kori varovaisesti kädessäsi sisään ja lausu nyt minun mukaani: 'rakkaudesta sairastavalta Lysiaalta ihanalle Irenelle!' — Katsopas vaan, Publius, miten tuo peto minulle irvistelee valkeine hampaineen! Saat kohta kuulla, ett'ei hänen kreikkansa ole yhtä virheetön, kuin hänen hampaansa. Korvat pystyyn pikku Ikneumon! Kerro vielä kerran, mitä sinun tuolla — näetkö, tuolla jonne osoitan sormellani? — mitä sinun siellä pitää sanoa herralle tahi emännälle, joka sinulta ottaa kyyhkyiset!"
Kurjasti tapaillen poika kertoi Korintholaisen tervehdyksen Irenelle, ja hänen silloin suutaan ammottaessaan, Lysias, joka taitavasti osasi heittää litteää kiveä, niin että se hyppien kiiti veden pintaa pitkin, viskasi erittäin sievästi hopeadrakmin hänen suuhunsa. Tämä makupala poikaa miellytti, sillä otettuaan rahan suustaan, hän asettui leukapielet selällään anteliaan herransa eteen odottaen uutta heittoa; mutta tämä löi häntä kipeästi kämmenillään päähän ja leuan alle, ja sanoi pojan hampaitten kalistessa yhteen:
"Vie nyt pesä sisään ja odota vastausta."
"Tämä lahja on siis Irenelle?" Publius kysyi. "Emme ole pitkään aikaan nähneet toisiamme. Missä olit eilen koko päivän?"
"Olisi paljon hauskempi kuulla, mitä sinä olet toimittanut koko tämän pitkän yön kuluessa. Näytät siltä, kuin tulisit suoraan Roomasta! Euergetes on jo tänä aamuna kerran ja kuningatar kahdesti lähettänyt sinua etsimään, kuningatar on aivan korvia myöten sinuun rakastunut!"
"Mitä joutavia! — Selitäpäs minulle mitä sinä täällä teet."
"Kerro sinä ensiksi missä olet ollut."
"Minulla oli tärkeä matka tehtävä, josta myöhemmin sinulle kerron, vaan en nyt; ja sillä matkalla on minulle tapahtunut aivan erinomaisia, niin uskallanpa sanoa, ihmeellisiä seikkoja. Ennen auringon nousua lepäsin sitten siellä olevassa ravintolassa ja nukuin ihmeekseni niin sikeästi, että vasta tuskin kaksi tuntia sitten heräsin."
"Niukka selityshän tuo on, mutta kyllähän minä sen tiedän, että kun sinä et tahdo puhua, niin ei jumalakaan voi saada suustasi sanaakan. Mitä minuun tulee, niin vaitiolollani loukkaisin itseäni, sillä minun sydämeni on kuin juhta, jonka selkään on liikoja kuormia sälytetty, ja puhuminen sitä keventää. Voi, Publius, minulle käy tänään, niinkuin Tantalus-paralle, jonka nenän ympärillä riippui mehuisia peerunoita ja jotka kutkuttivat hänen nälkäistä vatsaansa, vaan joita hän ei kuitenkaan koskaan voinut saada! Kas tuolla — tuolla sisällä asuu Irene, peeruna, persikka, granaatti-omena, jota minun janoova sydämeni kiihkeästi ikävöi. Naura vaan! Tänään saattaisi Paris rankaisematta kohdata Helenaa, sillä Eros on minuun ampunut kaikki nuolensa. Sinä et niitä näe, mutta minä ne tunnen, sillä kukaan ei ole vielä vetänyt niitä haavoista. Eikä pikku Irenekään ole aivan haavoittumatta päässyt siivekkään pojan pilkkaan ammunnatta. Hän on itse sen minulle tunnustanut. Minun on mahdotonta häneltä mitään kieltää, ja sentähden olen tehnyt sen tyhmyyden, että olen vannonut ankaran valan, ett'en hänen luonaan käy, ennen kuin hän jälleen on yhdessä suuren, ankaran sisarensa kanssa, jota minä pelkään. Niinkuin nälkäinen susi kylmään aikaan hiipii temppelin ympärillä, jossa lampaita uhrataan, samoin minä eilen kuljeskelin tämän huoneen ympärillä, häntä nähdäkseni tahi kuullakseni edes sanankin hänen suustaan, sillä hänen puheensa on kuin satakielen laulua; mutta turhaan. — Varhain tänä aamuna minun taas täytyi lähteä tänne, ja koska ikuinen kierteleminen ei minua ensinkään hyödytä, niin minä ostin tuolta vanhalta öljykauppiaalta, joka tuolla nurkassa makaa, hänen rihkamansa ja asetuin hänen puotiinsa, sillä täältä ei kukaan jää minulta huomaamatta, joka menee Apollodorin huoneesen tahi sieltä lähtee; sitä paitsi on minua ainoastaan kielletty Irenen luona käymästä, hän itsekin sallii minun lähettää hänelle tervehdyksiä, eikä sitä kiellä kukaan, ei itse Apollodorkaan, jonka kanssa minä vähän aikaa sitten puhelin."
"Semmoinenko tervehdys oli myöskin se linnunpesä, jonka sinun ruskea lemmen lähettilääsi vei tuonne sisään?"
"Luonnollisesti. Se on jo kolmas. Ensiksi minä lähetin kauniin pelkistä granaattikukista tehdyn kukkavihon ja sen lisäksi runon pätkän, jonka minä tänä yönä sepitin, sitten korillisen persikoita, joita hän niin mielellään syö, ja nyt kyyhkyset. Tuossa on hänen vastauksensa. Armas kultaseni! Kukkavihosta minä sain tämän punaisen nauhanpätkän, hedelmistä tämän persikan, johon on purtu. Olenpa utelias tietämään, mitä minä saan kyyhkysistäni. Ruskean poikanulikan ostin itselleni torilta; minä otan hänet mukaani Korinthiin muistoksi Memphistä, jos hän nyt tuo minulle jotain hyvää. Ovi aukeaa ja tässä hän on. Tule tänne, nulikka, mitä tuot?"
Publius kuunteli ja katseli kädet selän takaa ystävänsä vilkkaita sanoja ja liikkeitä, joka hänestä tänään vielä enemmän kuin muulloin näytti jumalien huolettomalta suosikilta, jonka vallattomista töistä iloitaan, koska se soveltuu hänen olentoonsa ja koska huomataan, että hän yhtä vähän saattaa siitä luopua kuin puut kukkasista.
Kun Lysias oli huomannut pojan kädessä olevan mytyn, ei hän sitä ottanut tältä, vaan lennätti koko poika-nulikan, joka ei suinkaan ollut niin aivan kepeä, tämän vyötäisillä olevasta nahkavyöstä luokseen, kuin lapsen leikkikalun ja sanoi: "Minä opetan sinua lentämään, pikku Niilihevonen. Näytäpäs nyt, mitä sinulla on!"
Nopeasti hän otti hämmästyneen, ällistelevän pojan sormista mytyn, punnitsi sitä kädessään ja sanoi Publiukseen päin kääntyneenä…
"Siinä tuntuu olevan jotakin painavaa, mitähän tänä lienee?"
"Minä olen vähän kokenut tämmöisissä asioissa," Roomalainen vastasi.
"Minä taas erittäin," Lysias vastasi. "Tässä saattaisi, odota — tässä saattaisi olla hänen vyösolkensa. Koettelepas, se on varmaankin jotakin kovaa."
Publius koetteli tarkasti sormillaan myttyä, jonka Korintholainen hänelle ojensi, ja sanoi sitten hymyillen:
"Minä aavistan, mitä sinä tuossa saat, ja jos minä olen oikeassa, niin olen siitä iloinen. Irene lähettää sinulle, luullakseni, kultaisen rannerenkaasi kohteliaasti takaisin."
"Joutavia," Lysias vastasi. "Solki oli hyvin tehty ja arvokas, ja kaikki tytöt pitävät koristuksista."
"Ainakin sinun Korintholaiset ystävättäresi! Mutta katso sentään, mitä mytyssä on."
"Avaa sinä se," Korintholainen pyysi.
Publius irroitti ensiksi siteen, otti sen ympäriltä valkean palttinapalan ja löysi vihdoin haperaan kauppapapyyrukseen käärityn esineen.
Kun tämä viimeinenkin peite oli otettu pois, tuli todellakin näkyviin rannerengas ja tämän alla oli pieni vahataulu.
Lysias ei ollenkaan ollut tyytyväinen tähän löytöönsä ja katseli hämmästyneenä ja harmissaan hyljättyä lahjaansa, mutta pian hän hillitsi vihansa ja sanoi, kääntyen ystävänsä puoleen, joka ei iloinnut hänen vahingostaan, vaan katseli totisena maahan:
"Tälle taululle on myöskin kirjoitettu jotakin. Se on varmaankin tuon oivallisen aterian lientä, joka asetettiin minun eteeni."
"Syö se vaan," Publius keskeytti hänet. "Se on sinulle terveellinen varoitus vastaiseksi."
Lysias otti taulun käteensä ja katseltuaan sitä kaikin puolin hän sanoi:
"Se on kuvanveistäjän, sillä tuossa on vielä hänen nimensä. Ja tuossa… Todellakin, hän on runolla maustanut lientä tahi katkerata lääkettä, niinkuin sinä mieluummin näyt tahtovan. Ne eivät ole kauniisti vaan selvään kirjoitetut, ja ovat joka tilassa katsottavat opettavaisiksi."
"No?" Roomalainen uteliaasti kysyi, Lysiaan lukiessa. Mutta tämä ei katsahtanutkaan kirjoituksesta, vaan vastasi hiljaan huoaten ja siveli hyppysillään nenäänsä:
"Aivan hyvää siitä, johon se ei kuulu. Tahdotko kuulla hänen kyhäelmäänsä?"
"Lue se, minä pyydän!"
"Hyvä," Korintholainen sanoi, huokasi vielä kerran ja luki:
Kaunis on kohtalo, kun sulo rakkaus lempivät liittää,
Mutta he kammoen pois lähetyttävät kieltävän kullan.
"Tuossa on lääkkeeni! Mutta ihmiset eivät ole kyyhkysiä ja minä tiedän jo miten vastaan.
"Annappa, Publius, solkesi, jolla viittasi on kiinnitetty, näytäthän siihen puettuna omalta sanansaattajaltasi; minä piirrän soljella vastaukseni vahaan."
Roomalainen antoi Lysiaalle vahvalla neulalla varustetun, kultaseppeleellä kaunistetun soljen ja sillä aikaa, kun hän käsillään piteli viittaansa, sillä hän ei tahtonut että ne harvatkaan, jotka kulkivat tätä katua pitkin, tuntisivat hänet, Korintholainen kirjoitti:
Kyyhky kun lempivi, niin uros yksin itsensä muokkaa
Vaan kun lempivi mies, myös kultansa kauniiksi laittaa.
"Saako kuulla?" Publius kysyi ja hänen ystävänsä luki hänelle heti runonsa, antoi pojalle taulun ja rannerenkaan, jonka hän uudelleen nopeasti kääri kääreisin ja käski poikaa heti viemään ne kauniille Irenelle.
Mutta Roomalainen pidätti poikaa ja, pannen kätensä Korintholaisen olkapäälle hän kysyi:
"Mutta jos neito ottaa vastaan tämän lahjan ja sen jälkeen useita muitakin, sillä olethan sinä kyllin rikas aivan mielin määrin lahjoja hänelle antaaksesi, — mitä sitten teet Lysias?"
"Mitäkö sitten teen?" täten puhuteltu toisti enemmän epäillen ja ujommin kuin äsken. "Sitten minä odotan Klean kotiin tuloa ja — niin, naura minulle vaan, mutta minä olen toden teolla miettinyt mennä naimisiin tämän tytön kanssa ja viedä hänet muassani Korinthiin. Minä olen ainoa poika ja jo kolmeen vuoteen ei isäni ole antanut minun olla rauhassa. Hän tahtoo välttämättömästi äitiä valitsemaan minulle puolisoa tahi itseäni sitä tekemään. Ja vaikka minä toisin hänelle tämän ruskean poika nulikan pikimustan sisaren, niin hän luultavasti iloitsisi! Hurjemmin kuin tähän pikku Ireneen, minä en ole rakastuva mihinkään muuhun tyttöön! Sinä tiedät minkä arvoinen meidän sukumme on ja kun se juohtuu minun mieleeni, silloin melkein —"
"Silloin melkein?" Roomalainen kysyi terävästi ja totisesti.
"Silloin minä arvelen, että ruukunkantajatar, tuomitun miehen tytär meidän talossamme…"
"Pidätkö sinä sitten minun Roomalaista sukuani sinun Korintholaista sukuasi huonompana?" Publius ankarasti kysyi.
"Päinvastoin, Publius Cornelius Scipio Nasica. Me olemme rikkautemme kautta mahtavia, mutta te olette vallan ja vaikutusvoimanne kautta."
"Vaikka me olemme mahtavia, niin minä kuitenkin vien Irenen sisaren
Klean aviovaimonani isäni huoneesen."
"Teetkö niin?!" Lysias huudahti, hypähti penkiltä ja heittäysi Roomalaisen syliin, vaikka muutamat Egyptiläiset, jotka samalla kulkivat heidän ohitseen autiota katua pitkin. "Sittenhän on kaikki hyvin, sitten, — voi, kuinka kepeäksi sieluni käy, — sitten Irene tulee puolisokseni, niin totta kuin hengissä tahdon pysyä! Oi Eros ja Aphrodite ja Zeus isä ja Apollo, kuinka hauskaa tämä on! Tuntuupa kuin suurin noista pyramiideista olisi pudonnut sydämeltäni! Nyt, sinä sen nulikka, mene tuonne sisään ja vie kauniille Irenelle, uskollisen Lysiaan morsiamelle, — kuuletko mitä minä sanon? — heti tämä taulu ja rannerengas. Mutta sinä et osaa sitä oikein toimittaa, minä kirjoitan tähän runoni yläpuolelle: Uskollinen Lysias ihanalle Irenelle, tulevalle puolisolleen! No niin! eikä hän nyt luullakseni lähetä sitä takaisin, tuo oiva tyttö! Kuule, nulikka, jos hän ei sitä lähetä takaisin, niin sinä tänään juhlakentällä saat niellä niin paljon leivoksia, että saat kuolintaudin, vaikka minä maksoin sinusta aivan äsken viisi kulta-rahaa. Pitääkö hän rannerenkaan, Publius, pitääkö vai ei?"
"Pitää."
Muutaman minutin perästä poika palasi joutuisasti, nykäisi kiivaasti
Korintholaista ihokkaasta ja huusi:
"Tulkaa, tulkaa mukaan, sisään, huoneesen!"
Lysias hyppäsi taitavasti pojan yli, tempasi oven auki ja levitti kätensä, kun hän huomasi Irenen, joka vikkelästi kuin takaa ajettu gaselli, kiiti kapeita tikapuitten kaltaisia portaita pitkin alas Lysiaan luo, samalla kertaa nauraen ja itkien heittäytyäkseen hänen syliinsä.
Nopeasti huulet toinen toisensa tapasivat, mutta tämän ensi suutelon jälkeen Irene vetäytyi irti hänestä, riensi jälleen portaita myöten ylös ja huusi, seisten yhdellä ylimmistä portaista, riemuiten: "Minä en saattanut muuta tehdä! Kun Klea on täällä, näemme jälleen toisemme!" ja katosi sitten yläkertaan.
Ikäänkuin hurmaantuneena Lysias palasi ystävänsä luo, heittäytyi jälleen penkille ja sanoi:
"Nyt vaikka taivas pudotkoon, minua se ei huolestuta! Ikuiset jumalat, kuinka ihana tämä maailma on!"
"Kummallinen ihminen," Roomalainen keskeytti ystävänsä ihastusta, "et suinkaan sinä ainaiseksi saata jäädä tähän mustaan puotiin."
"Minä en liikahda paikaltani, ennen kuin Klea tulee tänne. Tuo poika saa tuoda minulle ruokaa, niin kuin vanha varpunen poikasilleen, ja hätätilassa jäisin tähän vaikka viikoksi, niinkuin pienet sardellit, joita Aleksandriassa öljyssä säilytetään."
"Sinun tarvitsee, toivoakseni, odottaa ainoastaan muutamia tuntia; mutta minun täytyy mennä, sillä minä aion valmistaa kuningas Euergeteelle harvinaisen huvin syntymäpäiväksi, ja minun täytyy sentähden lähteä palatsiin. Juhlallisuudet ovat jo täydessä vauhdissa. Kuulepas miten satamassa huudetaan ja pauhataan; olen eroittavinani Euergeteen nimen."
"Toivotan puolestani onnea paksulle hirviölle, ja hyvästi, siksi kun kohta tavataan, lanko."
VIIDESKOLMATTA LUKU.
Kuningas Euergetes käveli levottomana korkeassa salissa, jonka hänen veljensä joka taholta oli erittäin komeasti sisustanut hänelle vastaan-ottohuoneeksi.
Tuskin oli hänen syntymäpäivänsä auringon koittaessa alkanut, kun hän suuren seurueen kanssa ja ennenkuin Philometor sitä ehti tehdä, oli lähtenyt Ptah'n temppeliin uhraamaan voittaaksensa tämän jumalolennon mahtavan päämiehen puolelleen ja kyselläkseen ennustuksia Apis oraakkelilta.
Tämä olikin päättynyt onnellisesti, sillä pyhä härkä oli halukkaasti syönyt hänen kädestään, mutta mieluummin hän olisi suonut, ett'ei härkä olisi huolinut hänen leivoksistaan, vaan että Euleus olisi ilmoittanut vehkeitten Roomalaisen henkeä vastaan onnistuneen.
Kaikenlaisia lahjoja, onnentoivotuskirjoituksia kaikista maan osista ja hänen kunniakseen sepitettyjä papillisia julistuksia, jotka olivat koville kivitauluille piirretyt, oli joka pöydällä ja suuren huoneen seinien nojassa, josta onnentoivottajat juuri olivat lähteneet.
Kuninkaan ystävä Hieraks oli yksin jäänyt hänen luokseen ja nojautui, odottaessaan herransa viittausta, runsaasti jalokivillä koristettuun, kullasta ja norsunluusta tehtyyn valta-istuimeen, jonka Aleksandrian juutalainen seurakunta oli lähettänyt hallitsijalleen.
Sotapäällikkö tunsi herransa ja tiesi ettei ollut hyvä häntä puhutella, kun hän oli sen näköinen, kuin nyt.
Mutta Euergetes halusi itse puhua ja sanoi käyntiään keskeyttämättä ja katsomatta komean ystävänsä puoleen:
"Myöskin Philobasilistat ovat näyttäneet olevansa petollisia, minun linnassa olevat sotamieheni ovat lukuisammat ja sen lisäksi paremmat, kuin ne jotka ovat pysyneet Philometorille uskollisina, ja minulla siis ei olisi muuta tehtävää, kuin toimittaa vähän miekkojen ja kilpien melskettä, nousta valta-istuimelle ja huudattaa itseni kuninkaaksi, mutta minä en ryhdy taisteluun, silloin kun vahvin osa vihollisten sotajoukosta on selkäni takana! Minun veljeni pää on sisareni kaulalla, ja niin kauan kuin minä en ole varma hänen suhteensa…"
Huoneesen kiirehtivä kamariherra keskeytti nämä sanat huutamalla:
"Kuningatar Kleopatra!"
Voiton hymy valahti nuoren jättiläisen kasvoille. Huolettomasti hän heittäytyi purppuraiselle patjalle ja käski antamaan itselleen kalliin norsunluisen lyyryn, jonka hänen sisarensa oli hänelle lähettänyt lahjaksi. Ihmeteltävän taitavasti ja hienosti oli siihen leikattu ensimmäiset häät, nimittäin Kadmoksen ja Harmonian, joissa kaikki jumalat olivat vieraina.
Erinomaisen voimakkaasti ja ihmeen taitavasti Euergetes liikutteli kieliä ja alkoi soittaa häämarssia, jossa intohimoinen riemu näytti vaihtelevan surumielisen hiljaisen rakkauden kuherruksen kanssa.
Kamariherra, joka oli tuonut kuningattaren hänen veljensä luo, tahtoi keskeyttää herransa soittoa, mutta kuningatar esti häntä ja jäi kuunnellen lapsineen seisomaan oven suuhun, kunnes Euergetes äkkiä lopetti soittonsa vallattomasti kieliä heläyttämällä ja korvaa loukkaavalla epäsoinnulla, heitti lyyryn patjalle ja nousi sitten vasta seisomaan näennäisesti hämmästyneenä, ikään kuin hän ei, soittoonsa täydelleen kiintyneenä, ensinkään olisi huomannut kuningattaren tuloa, ja meni hänen luokseen.
Sydämmellisesti ja ojentaen hänelle molemmat kätensä hän tervehti sisartaan ja myöskin lapsia, jotka eivät peljänneet häntä, sillä vallattoman pojan tavalla hän osasi ilveillä niiden kanssa, hän tervehti niin hellästi, ikäänkuin hän olisi ollut niitten oma isä.
Väsymättä hän kiitti ja ylisteli Kleopatran nerokasta lahjaa ja sanoi Kadmoksen tavoin koettavansa saada Harmoniaa omakseen, ja tarttui lopuksi hänen käteensä, ennen kuin hän vielä oli saanut sanaakaan suustaan, näytelläkseen hänelle hänen puolisonsa ja maakuntalaisten lahjoja. — Mutta nämä seikat eivät näyttäneet liioin Kleopatraa miellyttävän ja hän sanoi:
"Kaikki on tietysti oivallista — aivan niin kuin oli viime vuonna ja kaksikymmentä vuotta sitten, mutta minä en ole tullut tänne näkemään vaan kuulemaan."
Hänen veljensä säteili ilosta, mutta hän oli kalpea ja totinen ja hymyili vain toisinaan väkinäisesti.
"Minä luulin että sinä ennen kaikkia tulit tänne toivottamaan minulle onnea," Euergetes vastasi, "ja turhamielisyytenikin vaatii minua sitä uskomaan. Philometor kävi jo luonani ja toimitti tämän tehtävän liikuttavan sydämellisesti. Milloin hän menee juhlasaliin?"
"Puolen tunnin perästä, ja siksi pyydän sinua ilmoittamaan minulle, mitä sinä minulle eilen…"
"Hiljaa hyvää tulee," hänen veljensä keskeytti häntä. "Uskallanko pyytää, että käskisit hoitajia viemään lapset vähäksi aikaa sisempiin huoneisin?"
"Heti!" Kleopatra huusi innokkaasti ja työnsi rajusti vanhimman poikansa, kun tämä kiivaasti ilmoitti tahtovansa jäädä enon luo, ovesta ulos, ennen kuin sen hoitaja ehti sitä rauhoittaa ja ottaa käsivarrelleen.
Sillä aikaa kuin hän tylysti ja lyhyesti toruen koetti jouduttaa lasten poisvientiä, Euleus oli astunut huoneesen.
Heti kun Euergetes huomasi hänet, niin koko hänen ruumiinsa kiivaasti vavahti ja hän hengähti niin syvään, että hänen voimakas rintansa rajusti kohoili ja kova ilmanviima tunki hänen huuliltaan, kun hän hitaasti ja kysyvin silmäyksin lähestyi eunukkia.
Eunukki katsoi arasti Hieraksin ja Kleopatran puoleen, lähestyi aivan lähelle kuningasta, kuiskasi muutamia sanoja hänen korvaansa ja vastasi hiljaisella äänellä hänen kysymykseensä.
"Hyvä," Euergetes vihdoinkin sanoi ja käski Euleusta ja ystäväänsä jyrkästi viitaten lähtemään huoneesta.
Kuoleman kalpeana, hampaillaan purren alahuultaan ja jäykästi maahan katsoen hän seisoi siinä.
Hänen tahtonsa oli täytetty, Publius Cornelius Scipio ei enään elänyt; esteettömästi hänen kunnianhimonsa saattoi saavuttaa viimeisenkin toiveittensa määrän; eikä hän kumminkaan iloinnut, hän ei saattanut torjua luotaan syvää itsensä inhoomista ja hän löi nyrkillään leveätä otsaansa.
Hän oli tehnyt ensimmäisen salamurhansa. "Mitä Euleus sinulle on ilmoittanut?" Kleopatra kysyi, joka ei vielä koskaan ollut nähnyt veljeään tämmöisenä, näin suuressa mielen jännityksessä; mutta Euergetes ei kuullut näitä sanoja, ja vasta kun Kleopatra ne painavasti toisti, hän säpsähti, mitteli häntä synkin silmin päästä jalkoihin ja pannen kätensä niin raskaasti Kleopatran olalle, että tämä hiljaan huudahtaen taivutti polviaan, kysyi häneltä sitten painavasti vaan kuitenkin hiljaa:
"Oletko kyllin voimakas kuulemaan jotakin suurta?"
"Puhu," hän vastasi hiljaan painaen kädellään sydäntään, ja hänen katseensa oli järkähtämättömästi kiinnitetty Euergeteen huuliin.
Hänen kuulemisen halunsa sitoi hänet Euergeteesen ikäänkuin lujilla siteillä, ja ikäänkuin tahtoen sanojensa painolla murtaa hänet, Euergetes sanoi kauhean synkkänä syvällä äänellä ja joka tavua koroittaen:
"Publius Cornelius Scipio Nasica on kuollut."
Hehkuva puna peitti Kleopatran vaaleat posket, kun hän kuuli nämä sanat, ja lyöden pieniä käsiään yhteen, hän huusi säihkyvin silmin: "Sitä olen toivonutkin!"
Euergetes peräytyi askeleen sisarestaan ja sanoi:
"Sinä olet oikeassa; kaikkein julmimmat eivät ainoastaan jumalista ole — naisia."
"Sen sinä sanot?" Kleopatra kysyi. "Pitääkö minun luulla että hampaan kivistys esti Roomalaista tulemasta eilen juhla-aterialle ja tänään minun luokseni? Pitääkö minun sinun mukaasi sanoa, että hän kuoli siihen? Sano nyt suoraan, sillä minun sydäntäni ilahuttaa sen kuuleminen, missä ja miten tuo röyhkeä imartelija on henkensä heittänyt?"
"Käärme pisti häntä," Euergetes vastasi kääntyen sisarestaan. "Se tapahtui erämaassa lähellä Apishautoja."
"Hän oli siis keski-yön aikana mennyt rakkauden kohtaukseen kuolleitten kaupunkiin? Se näyttää alkaneen hauskemmasti, kuin se päättyi!"
Euergetes nyökäytti myöntäväisesti kysyjälle ja sanoi totisesti: "Hänen kohtalonsa on hänet yllättänyt, mutta minä en saata siinä nähdä mitään hauskaa."
"Etkö?" kuningatar kysyi. "Ja luuletko sinä että minä en tunne sitä kyytä, joka tämän kukoistavan elämän lopetti? Luuletko sinä, ett'en minä tiedä, kuka ärsytti myrkyllisen käärmeen Roomalaisen päälle? Sinä olet murhamies ja Euleus roistoineen on auttanut sinua! Vielä eilen olisin vuodattanut sydänvereni, pelastaakseni Corneliolaisen ja mieluummin saattanut sinut hautaan kuin hänet; mutta tänään, sen jälkeen kuin tiedän mitä peliä tämä kurja mies on pitänyt, minä olisin ottanut tehdäkseni tämän verisen työn, joka nyt tahraa sinua. Mikään jumala ei rankaisematta saa niin pilkata, niin loukata sinun sisartasi, kuin hän on tehnyt! Yksi jo, niinkuin tiedät, on saanut samallaisen lopun kuin hänkin, nimittäin Bithynialainen hipparkki Eustorgos, joka näyttäessään menehtyvän rakkaudesta minuun pyysi leikkitoveriani Kallistratea puolisokseen. Häntä kohtaan käärmeet ja peto-eläimet harjoittivat synkkää taitoaan. Sinun voimakkaan miehen sydämeen on Euleuksen sanoma vaikuttanut niinkuin kylmä käsi, minussa, heikossa naisessa on se herättänyt sanomatonta iloa, sillä paraimman mitä nainen saattaa antaa, minä olen hänelle tarjonnut, ja hän tallasi sen ylpeästi maahan. Eikö minulla olisi oikeutta vaatia, että samoin menetellään hänen paraimpansa, hänen henkensä kanssa, kuin hän on uskaltanut menetellä minun paraimpani, rakkauteni kanssa? — Minun juuri tulee iloita hänen kuolemastaan. Niin, nyt hermottomat silmäluomet peittävät hänen kauniit silmänsä, jotka kuitenkin yhtä hyvin osasivat valehdella, kuin hänen ankara suunsa, joka niin voimakkaasti osasi ylistää totuutta. Nyt uskoton sydän ei enään syki, joka halveksi kuningattaren rakkautta, ja minkä tähden? kenen tähden? Voi laupiaat jumalat!"
Viime sanoja sanoessaan kuningatar kuiskasi ääneensä, kohotti nopeasti käsiään, peitti niillä silmänsä ja riensi ovelle päin, josta hän oli tullut veljensä huoneesen.
Mutta Euergetes asettui hänen eteensä ja sanoi ankarasti ja jyrkästi: "Jää tänne, siksi kun minä palaan. Rohkaise mieltäsi, sillä ensi tapahtumasta, minkä tämä merkillinen päivä tuo muassaan, olet sinä hämmästyvä ja minä naurava!"
Nopein askelin hän sitten läksi huoneesta.
Kleopatra painoi kasvonsa sohvan pehmeisin patjoihin ja itki lakkaamatta, kunnes melu ja aseitten kalske peloittivat häntä ja saivat hänet liikkeelle.
Hänen nerokas järkensä sanoi hänelle, mitä siellä tapahtui.
Rajusti ja joutuisasti hän kiiruhti ovelle, mutta se oli suljettu.
Tömistystä, huutoja, koputusta ei vartija näkynyt kuulevan, joka yksitoikkoisesti astuskeli edestakaisin hänen vankihuoneensa edessä.
Nyt kävi melu ja aseitten kalske, johon rummun päristys ja torven toitotus alkoi sekaantua, yhä kovemmaksi.
Kuoleman tuskaa tuntien Kleopatra kiirehti ikkunan luo ja katseli palatsin pihalle päin, ja samassa lensi suuren juhlasalin ovi auki ja aivan sikin sokin hyökkäsi ulos pakeneva joukko ja vielä toinen ja kolmaskin ja kaikki olivat Philometor kuninkaan aseissa.
Sitten hän riensi sen huoneen ovelle, johon hän oli työntänyt lapsensa, mutta tämänkin hän huomasi suljetuksi.
Epätoivoon joutumaisillaan hän vielä kerran riensi ikkunan luo, kehoitti pakenevia Makedonialaisia pitämään puoliaan, uhkasi heitä, rukoili heitä, mutta ei kukaan kuullut häntä, ja heidän joukkonsa lisääntyi lisääntymistään ja vihdoinkin näki hän puolisonsa, ammottava haava otsassaan, tulevan suuren salin kynnykselle ja miekallaan ja kilvellään voimakkaasti ja urhoollisesti puolustaivan oman veljensä päälletunkevia henkivartioita vastaan.
Kauheimmassa kiihkossa ollen kuningatar huusi hänelle rohkaisevia sanoja ja hän näytti kuulevan ne, sillä raivokkaasti iskien kilvellään hän löi kuoliaaksi häntä vastaan taistelevan henkivartijan, juoksi reippaasti keskelle pakenevia uskollisiaan ja katosi heidän kanssaan sille tielle, joka menee marskentille.
Lannistuneena kuningatar lankesi polvilleen ikkunan viereen ja kuuli, vaikka hermottomuus hunnun tavoin peitti hänen sieluaan, ensiksi hevoisten töminää, sitten yhä selvemmin torventoitotusta ja viimein kauaksi kaikuvina voittohuutoina nämä sanat:
"Terve auringon pojalle!
"Terve molempain maitten yhdistäjälle!
"Terve Ylä- ja Ala-Egyptin kuninkaalle, Euergetes jumalalle!"
Nämä sanat kuullessaan Kleopatra jälleen toipui täydelleen ja nousi pystyyn.
Uudelleen hän katseli pihalle ja näki siellä kunniakantajien kantavan hänen veljeään hänen puolisonsa valta-istuimessa.
Petturin henkivartioitten vieressä kulkivat Philometorin ja hänen omat
Philobasilistansa ja Diadokhinsa.
Loistava kulkue läksi palatsin suuresta pihasta, ja kun hän vielä lisäksi kuuli pappien laulavan, silloin hän tiesi kadottaneensa ruununsa ja mihin hänen uskoton veljensä meni.
Hammasta purren hän näki mielessään, mitä todella piti paraillaan tapahtuman.
Euergetes kannettiin Ptah'n temppeliin ja sen hämmästyneet päämiehet julistivat hänet molempain Egyptien kuninkaaksi ja Philometorin seuraajaksi.
Neljä kyyhkystä päästettiin hänen edessään lentoon, joitten piti ilmoittamaan joka ilmansuuntaan, että uusi ruhtinas oli noussut isiensä valta-istuimelle, ja hänelle annettiin rukoillen ja uhraten kultainen sirppi, jolla hän vanhan tavan mukaan leikkasi ohrantähän.
Veljensä pettämänä, puolisonsa pulaan jättämänä, lapsistaan eroitettuna, rakastamansa miehen hylkäämänä, valta-istuimeltaan syöstynä, voimattomana ja liian heikkona ja lannistuneena kostoakin ajattelemaan, kuningatar kauheimmassa sieluntuskissa vietti kaksi äärettömän pitkää tuntia vankihuoneessaan, joka oli loistoa ja lahjoja täynnä.
Jos myrkkyä olisi ollut saatavilla, niin hän tällä hetkellä arvelematta olisi päättänyt mitättömäksi tehdyn elämän.
Milloin hän käveli edestakaisin ja kysyi itseltään, mikä nyt oli oleva hänen kohtalonsa, milloin hän heittäytyi vuoteelle ja antautui turhaan epätoivoon.
Tuossa oli lyyry, jonka hän oli lahjoittanut veljelleen ja hänen katseensa sattui Kadmoksen ja Harmonian häitten kuvaukseen ja erääsen naiseen, joka tarjosi morsiamelle jotain koristetta.
Tämän lahjan antaja oli rikkauden jumalatar ja tämä koriste, niin taru kertoo, tuottaa onnettomuutta sille joka sen perii.
Hänen elämänsä synkimmät hetket johtuivat hänen mieleensä, ja juuri synkimmät niistä olivat hänelle Aphroditen lahjat tuottaneet.
Kauhistuen hän ajatteli murhattua Roomalaista ja sitä hetkeä, jolloin Euleus oli hänelle ilmoittanut, että hänen bithynialainen ystävänsä oli kuollut petojen tappamana.
Kostottarien vallassa ollen hän riensi kuoleman tuskassa ovelta ovelle, huusi ikkunasta pelastusta ja apua ja kärsi yhdessä hetkessä kokonaisen vuoden kiduttavat tuskat.
Vihoviimeinkin huoneen ovi avautui ja purppuraan puettuna, molempain Egyptien ruunu valtavalla päällään, Euergetes iloisesta liikutuksesta loistaen tuli häntä vastaan.
"Terve sisareni!" hän huusi iloisesti ja otti pääkoristeen kiharoiltaan. "Sinä saatat tänään olla ylpeä, sillä sinun oma veljesi on korkealle noussut ja tullut Ylä- ja Ala-Egyptin kuninkaaksi."
Kleopatra kääntyi hänestä poispäin.
Euergetes lähestyi häntä, koetti tarttua hänen käteensä, mutta hän tempasi sen kiivaasti pois ja huusi: "Tee nyt suurin työsi ja kohtele pahoin sitä naista, jolta sinä olet kaikki ryöstänyt ja jonka sinä olet tehnyt leskeksi. Edeltäpäin tähän viitaten sinä olet ryhtynyt hävyttömimpään hävyttömistä teoistasi. Sinun suhteesi tämä ennustuksesi on käynyt toteen, sillä sinä naurat meidän onnettomuudellemme, mutta minun suhteeni se on aivan väärä, sillä minä en ole kauhistunut, minä en tunne olevani voitettu enkä toivoton ja minä olen…"
"Sinä olet" Euergetes keskeytti häntä ensiksi kovalla äänellä, mutta sitte niin ystävällisesti, ikäänkuin hän olisi avannut sisarelleen monia suloja täynnä olevan tulevaisuuden. "Sinä olet lapsinesi lähtevä katollesi ja saat siellä luettaa itsellesi niin paljon kuin haluat, saat nauttia mitä herkkuja hyvänsä, pukeutua niin kalliisin pukuihin kuin vaan haluat, vastaan ottaa minun käyntejäni ja puhella minun kanssani niin usein, kuin minun seurani tuntuu sinusta yhtä miellyttävältä, kuin sinun seurasi minusta tänään ja aina. Sitä paitse voit antaa sukkeluutesi kirkkaasti paistaa niin monelle kreikkalaiselle ja juutalaiselle oppineelle kuin ikinä haluat, kunnes he kaikki tyyni ovat umpisokeita. Ehkä sinä jo aikaisemmin saat vapautesi takaisin ja päälle päätteeksi kokonaisen aarteenkin, tallin täynnä jaloja ratsuja ja komean asunnon hauskan Aleksandrian Brukhiumissa olevassa kuninkaan palatsissa. Se riippuu kokonaan siitä, kuinka pian veljemme Philometor, joka tänään on taistellut kuin jalopeura, huomaa että hän paremmin sopii ratsuväen päälliköksi, luutun soittajaksi ja sukkelasanaisten vierasten kohteliaaksi isännäksi, kuin hallitsijaksi. — Eikö se ansaitse meidän huomiotamme, jotka tutkimme sielun elämää, minä tarkoitan sinua ja minua, sisko, että mies, joka rauhan aikana on kuin vaha tahi taipuva korsi, taistelussa tulee niin kovaksi ja teräväksi kuin oiva miekka? Me olemme aika lailla hakanneet toistemme kilpiä ja tästä olallani olevasta naarmusta saan kiittää häntä. Jos Hieraks'illa, joka ratsumiehineen ajaa häntä takaa, on menestystä ja jos hän ajoissa saa hänet kiinni, niin hän ehkä vapaatahtoisestikin luopuu ruunustaan."
"Hän ei siis ole sinun vallassasi ja hänellä on ollut kyllin aikaa nousta hevoisen selkään!" Kuningatar huudahti ja hänen silmänsä säihkyivät ilosta. "Sitten, sinä sen uhkarohkea rosvo, sitten ei meidän asiamme vielä ole aivan hukassa. Jos Philometor pääsee Roomaan pakoon ja saattaa asian senaatin eteen…"
"Silloin hänellä ainakin saattaa toivoa tasavallan apua," Euergetes keskeytti hänet, "sillä Rooma ei mielellään näe mahtavaa kuningasta Egyptin valtaistuimella. Mutta te olette menettäneet paraimman Tiberin rannoilla olevan turvanne ja minä aion saattaa kaikki Scipiot ja koko Corneliolaissuvun ystävikseni, sillä minä annan polttaa Roomalaisen pelkällä seeteripuulla ja arabialaisilla yrteillä, ja samalla pitää uhrattaman uhria, ikäänkuin hän olisi ollut hallitseva kuningas ja hänen tukkansa minä lähetän kalliissa vasa murina'sta tehdyssä astiassa, joka koristaa minun aartehistoani, jaloimman ystäväni seurassa, erityisellä juhlalaivalla Ostiaan ja Roomaan. Ruumiitten yli kulkee tie vihollisten linnan huipulle ja sotapäällikkönä ja kuninkaana…"
Äkkiä Euergetes keskeytti lauseensa, sillä melua ja kiivasta puhetta kuului ovelta.
Kleopatraltakaan ei tämä ollut jäänyt huomaamatta ja hän kuunteli tarkasti, sillä tämmöisenä päivänä ja näissä huoneissa saattoi jokainen sana, jokainen omituinen kuninkaan etuhuoneesta kuuluva ääni olla ylen tärkeä.
Euergetes ei enemmän peittänyt hämmästystään kuin hänen sisarensakaan ja astui oveen päin oikeassa kädessään käyrä miekka, joka kuului hänen juhla-asuunsa.
Mutta hän ei ollut vielä ehtinyt ovelle, kun Euleus kalman kalpeana hyökkäsi huoneesen ja huusi hallitsijalleen:
"Murhamiehet ovat meidät pettäneet! Corneliolainen elää ja tahtoo tunkeutua sinun luoksesi."
Käsi, jossa kuningas piti asettaan vaipui alas ja liikkumatonna hän hetken katseli ilmaan, mutta jo heti hän tointui ja huusi äänellä, joka täytti huoneen niin kuin jyrisevä ukkonen:
"Kuka on uskaltanut kieltää minun ystävätäni Publius Cornelius Scipiota tulemasta minun luokseni? Jää tänne, Euleus, sinä sen roisto sen konna! Ensimmäinen kanne, jolle minä molempien Egyptien kuninkaana avaan korvani, on oleva se, minkä tämä mies, sinun vihollisesi ja minun ystäväni, aikoo tehdä sinua vastaan. — Terve tulleeksi, terve tulleeksi syntymäpäivilleni, jalo ystävä!"
Nämä viime sanat olivat Publiukselle lausutut, joka puettuna jalosukuisen Roomalaisen valkoiseen kauniisti poimuilevaan toogaan ylevän rauhallisesti astui huoneesen.
Hänellä oli sinetillä suljettu kirjekääry oikeassa kädessään eikä näyttänyt, kunnioittavaisesti kumartaessaan Kleopatralle, huomaavankaan kuninkaan hänelle ojennettuja käsiä.
Euergetes ei olisi, vaikka henkensä olisi menettänyt, toista kertaa tervehtinyt, kun Corneliolainen oli ylenkatsonut hänen ensi tervehdystään.
Sentähden hän kuninkaallisen arvokkaasti pani kädet ristiin rinnalle ja sanoi:
"Olen pahoillani, että kaikista onnentoivotuksista, joita minulle tänään lausutaan, viimeiseksi saan vastaan ottaa sinun."
"Sitten olet muuttanut mieltäsi," Publius vastasi ja oikaisi solakkaa vartaloaan, joka oli kuningasta korkeampi. "Kuuliaita välikappaleita sinulta ei puutu ja tänä yönä sinä olet koettanut toimittaa niin, että vasta varjojen maailmassa saisit ottaa vastaan onnentoivotukseni."
"Minun sisareni", Euergetes vastasi olkapäitään kohottaen, "ylisti eilen sinun puheesi suoraa yksinkertaisuutta; mutta tänään sinä suvaitset puhua arvoituksilla, niinkuin egyptiläinen merkkien selittäjä."
"Niitten selittäminen ei ole vaikeata sinulle eikä tuolle", Publius vastasi kylmästi ja osoitti kädellään Euleusta, "niillä käärmeillä jotka ovat teidän käskyläisinänne, on voimakasta myrkkyä ja terävät hampaat, kuitenkaan eivät he tällä kertaa ole osanneet uhriinsa vaan ovat kuninkaan vieraan asemesta lähettäneet haadekseen erään Serapion erakko raukan."
"Sinun arvoituksesi käyvät yhä vaikeimmiksi!" kuningas sanoi, "minun käsitysvoimani ainakaan ei ole kyllin kehkeytynyt niitä selittämään ja minun täytyy pyytää sinua puhumaan vähemmin hämärillä sanoilla taikka selittämään minulle niitten merkityksen."
"Myöhemmin," Publius sanoi päättävästi, "sillä nämä seikat koskevat minua itseäni ja minä seison tässä Rooman valtion nimessä, jonka palveluksessa minä olen. — Jo tänään saapuu tänne Juventius Thalma tasavallan lähettiläänä ja tämä kirjoitus valtuuttaa minut hänen sijaisekseen siksi kun hän tulee tänne."
Euergetes otti sinetillä suljetun kääryn jonka Publius hänelle antoi.
Sillä aikaa kuin hän repi sen auki ja pikaisesti silmäili sen sisältöä, ovi uudelleen aukesi ja posket punaisina, tukka pystyssä Hieraks, kuninkaan uskollinen ystävä, näkyi kynnyksellä.
"Hän on meidän!" hän huusi, ennenkuin astui kynnyksen yli. "Heliopoliin kohdalla hän vaipui hevoisen selästä."
"Philometor!" Kleopatra huusi ja syöksyi Hieraksin luo. "Sanoitko hänen vaipuneen hevoisen selästä? Oletko hänet murhannut?"
Näistä sanoista kuului niin suurta tuskaa, niin suurta kauhistusta, että sotapäällikkö sanoi sääliväisesti: "Rauhoitu, ylhäinen rouva, puolisosi otsahaava ei ole vaarallinen. Auringon temppelin suurien salien lääkärit ovat sitoneet hänen haavansa ja ovat sallineet minun tuoda hänet tänne paareilla."
Kuulematta Hieraksin puhetta loppuun Kleopatra riensi ovelle, mutta Euergetes astui hänen tielleen ja käski omituisella ankaralla tavallaan, joka ei sietänyt mitään vastustusta.
"Pysy paikoillasi siksi, kunnes minä itse seuraan sinua hänen luokseen.
Minä tahdon pitää teitä molempia luonani."
"Että sinä kaikilla mahdollisilla kidutuksilla saattaisit pakoittaa meitä luopumaan vallastamme," Kleopatra sanoi. "Tänään on onni sinulle suotuisa ja me olemme sinun vankinasi."
"Sinä olet vapaa korkea kuningatar," Roomalainen keskeytti, "ja myöskin kuningas Philometorille minä vaadin vapautta senaatin nimessä ja minulle annetun valtuuskirjan nojalla."
Veri tulvaili Euergeteen poskiin ja silmiin, kun hän kuuli nämä sanat, ja tuskin voiden hillitä itseään, hän enemmän sammalsi kuin lausui:
"Popilius Laenas piirsi enovainajani Antiokhuksen ympärille piirin ja uhkasi häntä Rooman vihollisuudella, jos hän astuisi sen yli. Sinä luultavasti tahdot voittaa rohkean maanmiehesi, jonka suku on paljoa alhaisempi kuin sinun, mutta minä, minä…"
"Sinun on lupa asettautua Rooman tahtoa vastaan", Publius keskeytti kuningasta tylysti ja kylmästi, "mutta jos sinä sen uskallat, niin se julistaa minun kauttani sinut vihollisekseen. Minä seison tässä senaatin nimessä ja se koettaa täyttää sitä sopimusta, jonka mukaan tämä valtakunta eroitettiin Syriasta, mutta samalla se velvoittaa sinua ja veljeäsi jakamaan Egyptin hallituksen keskenänne. Äsken tapahtuneitten seikkojen muuttaminen ei ole minun vallassani, mutta se on minun velvollisuuteni, että säilytän Roomalle mahdollisuuden antaa kummallekin teistä, mikä on tuleva tasavallan sopimuksen mukaan. Kaikissa niissä kysymyksissä, jotka koskevat tätä sopimusta, on Roomalla ratkaiseva valta, ja minun velvollisuuteni on pitää siitä huolta, ettei syyttäjää estetä elävänä ja vapaasti astumasta suojeliansa eteen. Senaatin nimessä minä vaadin sinua Euergetes antamaan viedä kuningas Philometorin, sinun veljesi, ja kuningatar Kleopatran, sinun sisaresi, sinne, johon he haluavat."
Syvään hengittäen voimattomassa raivossa, milloin nyrkkiään puristellen, milloin vapisevia sormiaan väännellen Euergetes seisoi vähän aikaa äänettömänä Roomalaisen edessä, joka kylmän rauhallisesti ja kysyväisesti katsoi häntä kasvoihin. Sitten pyyhki hän rajusti molemmilla käsillään tukkaansa, pudisteli kovasti päätään ja sanoi: "Kiitä senaattia ja sano sille, että minä tiedän, mitä me olemme sille velkaa, ja että minä ihmettelen sen viisautta, joka mieluummin näkee Egyptin jaettuna, kuin voimakkaisiin käsiin yhdistettynä. Philometor on vapaa ja sinä Kleopatra olet myöskin."
Tuokion hän oli ääneti. Sitten hän naurahti ja sanoi sisarelleen:
"Sinut, sisareni, varmaankin hellä sydämesi vie rakkauden siivillä haavoitetun puolisosi luo!"
Kleopatran kalpeat posket olivat käyneet Roomalaisen puhuessa tulipunaisiksi, ja antamatta vastausta veljensä pilkallisiin sanoihin, hän astui ylpeästi oveen päin. Kun hän kulki Publiuksen sivuitse, hän sanoi armollisesti liikuttaen kaunista kättään: "Me olemme senaatille kiitollisia."
Publius kumarsi syvään hänelle, mutta tämä läksi huoneesta kääntäen päänsä Roomalaisesta poispäin.
"Sinä olet unhottanut viuhkaimesi ja lapsesi tänne!" kuningas huusi hänen jälkeensä, mutta Kleopatra ei enään kuullut näitä sanoja, sillä veljensä huoneen edustalla katosi ikään kuin tuuleen hänen väkinäinen levollisuutensa, ja painaen käsillään vasten ohimoitaan hän riensi ikään kuin vihollisten seuraamana alas palatsin portaita myöten.
Kun hänen askeleitaan enää ei kuulunut, niin Euergetes kääntyi
Corneliolaisen puoleen ja sanoi:
"Koska nyt olet täyttänyt sen, mitä pidät velvollisuutenasi, niin pyydän minä sinua selittämään niitä hämäriä sanoja, jotka äsken lausuit, jotka luultavasti eivät olleet lausutut Euergetes ruhtinaalle vaan ihmiselle. Jos ymmärsin oikein, niin sinä tarkoitit, että sinun henkeäsi olisi täällä väijytty ja että sinun asemastasi olisi murhattu eräs noista kummallisista Serapiille pyhitetyistä vanhuksista."
"Sinun ja sinun auttajasi Euleuksen käskystä," Publius lisäsi kylmästi.
"Tule tänne, eunukki!" kuningas huutaa kajahutti vapisevalle päällikölle ja katsoi häntä silmiin kauhean uhkaavan näköisenä: "Oletko sinä pestannut murhaajia tappamaan tätä meidän huoneemme jaloa vierasta, minun ystävääni, joka uhkasi tuoda ilmi sinun ilkeytesi?"
"Armoa!" eunukki valitteli ja lankesi polvilleen kuninkaan eteen.
"Hän tunnustaa ilkityönsä!" Euergetes huudahti, liikutti kädellään välikappaleensa vyötä ja käski Hieraksia viipymättä antamaan hänet vartiotten käsiin ja kaikkien nähden hirttämään hänet kuninkaan linnan korkean portin edustalla.
Eunukki tahtoi rukoilla armoa ja puhua, mutta voimakas sotapäällikkö, joka vihasi eunukkia, tempasi hänet ilmaan ja työnsi hänet huoneesta.
"Sinulla oli syytä valittaa," Euergetes sanoi, sillä aikaa kuin portailta kuului poislaahatun eunukin kirkuminen, "mutta sinä näet, miten minä tiedän niitä rankaista, jotka uskaltavat loukata meidän vieraitamme."
"Tänään hän saa kärsiä, mitä hän jo monta vuotta sitten olisi ansainnut," Publius vastasi, "mutta nyt kun me olemme kahden kesken mies miestä vastaan, täytyy minun sinunkin kanssasi päättää tilini. Euleus on sinun käskystäsi ja sinun palveluksessasi ollessaan ärsyttänyt kaksi murhaajaa minun päälleni —"
"Publius Cornelius Scipio!" kuningas keskeytti uhkaavalla äänellä vihollistaan; mutta Roomalainen jatkoi kylmästi ja rauhallisesti.
"Minä en puhu mitään, mitä en todistajien kautta voi näyttää toteen ja minä olen kahdessa kirjeessä totuuden mukaan kertonut mitä Euergetes kuningas tänä yönä on yrittänyt tehdä Rooman valtakunnan lähettiläälle. Toinen kirje on kirjoitettu isälleni, toinen Popilius Laenakselle, ja molemmat ovat jo matkalla Roomaan. Ne avataan, niin olen määrännyt, joll'en minä tästä päivästä lukien kolmen kuukauden kuluttua ole vaatinut niitä takaisin. Sinä näet tästä olevan sinulle tärkeätä, että suojelet minun henkeäni ja täytät, mitä minä sinulta aion vaatia. Jos sinä täytät minun tahtoni kaikessa mitä sinulta vaadin, niin on se, mitä tänä yönä on tapahtunut, sen minä lupaan sinulle, ja minä en ole vielä milloinkaan sanaani syönyt, pysyvä salaisuutena sinun ja minun kesken ja erään kolmannen, jonka vaiti-olon minä saatan taata."
"Puhu!" kuningas sanoi, heittäytyi lepovuoteelle ja repi Publiuksen puhuessa sulkia Kleopatran tänne jättämästä viuhkaimesta.
"Ensiksi minä vaadin, että kuninkaallista sukua oleva krematistien päämies Syrakusalainen Philotas julistetaan syyttömäksi ja että hän ja hänen vaimonsa vapautetaan pakkotyöstä ja että heidät lähetetään takaisin kultakaivoksista."
"Molemmat ovat kuolleet", Euergetes sanoi; "minun veljeni saattaa sen todistaa."
"Sitten minä vaadin että erityisessä julistuksessa julistetaan, että Philotas on syyttömästi tuomittu ja että hän jälleen on asetettu täyteen arvoonsa. Sitten minä vaadin, että sinä sallit minun ja ystäväni Korintholaisen Lysiaan, niin myöskin kuvanveistäjä Apollodorin, Philotaan tyttärien Klean ja Irenen, Serapiin temppelin ruukunkantajattarien kanssa estämättä lähteä Egyptistä. — Sinä arvelet vastatessasi?"
"En", kuningas vastasi ja kohotti kättään ilmaan, "sillä tällä kertaa minä olen joutunut tappiolle."
"Philotaan tyttärille, Klealle ja Irenelle," Publius jatkoi järkähtämättömän tyynenä, "pitää heidän vanhemmiltaan ryöstetty omaisuus annettaman takaisin."
"Armaittesi kauneus ei näy sinua tyydyttävän", Euergetes puuttui ylenkatseellisesti Roomalaisen puheesen.
"Se tyydyttää minua täydellisesti. Viimeiseksi minä vaadin, että puolet tästä omaisuudesta annettaisiin Seraapiin temppelille, että jumala mielellään ja vastustelematta luopuisi palvelijattaristaan. Toinen puoli on annettava minun asian ajajani Aleksandrialaisen Dicaearkhuksen haltuun, koska minä en tahdo että Klea ja Irene ilman niitä myötäjäisiä, jotka heille ovat tulevat, puolisoina tulevat minun ja ystäväni Lysiaan perheesen. Tunnin kuluttua täytyy julistuksen ja peruutuskirjan olla minun käsissäni, sillä niin pian kuin Juventius Thalma on saapunut tänne — ja minä odotan häntä, niinkuin jo sanoin, vielä tänä päivänä —, niin me aiomme lähteä Memphiistä ja Aleksandriassa astua laivaan."
"Kummallinen sallimus!" Euergetes sanoi, "sinä ryöstät minulta koston ja rakkauden, ja minä näen kuitenkin olevani pakoitettu toivottamaan sinulle onnea matkalle. Minun täytyy uhrata uhri Poseidonille, Kyprolaiselle jumalattarelle ja Diaskuureille, että ne soisivat sinun laivallesi onnellista matkaa ja kuitenkin on sillä laivalla se mies, joka vastaisuudessa on Roomassa vahingoittava minua katkeralla vihollisuudellaan enemmän kuin kukaan muu."
"Minä pidän sen puolta teistä joka on oikeassa."
Tervehtien ylpeästi kättään liikuttaen Publius läksi huoneesta, mutta Euergetes hypähti pystyyn vuoteeltaan niinpian kuin ovi Roomalaisen mentyä oli sulkeutunut, pudisti uhkaavasti nyrkkiään ja huusi:
"Ylpeä veitikka, sinä ja sinun paisunut patriisiylpeytesi saatatte kyllä minua vahingoittaa Tiberin luona, mutta lopuksi minä kumminkin teistä huolimatta pääsen voitolle. Rooman senaatin nimessä sinä risteilet minun tieni. Jos Philometor odottaa konsulien ja senaattorien etuhuoneissa, niin kenties tapaamme toisemme siellä, mutta minä koetan myöskin käyttää kansaa ja tribuunia hyväkseni!
"Kummallista! Yhdessä tunnissa on tässä päässä enemmän hyviä ajatuksia, kuin tuommoisen kylmän veitikan kokonaisessa vuodessa; ja kuitenkin olen minä häntä huonompi ja, jos tahdon olla rehellinen, niin täytyy minun myöntää, ettei ainoastaan hänen onnensa minua voittanut, vaan myöskin hänen viisautensa. Menköön hän ylpeän Heransa kanssa; minua kutsuu sen siaan Aleksandriassa kymmenet Aphroditet!