Mutta se ei ollut päivänsarastusta, vaan kaukaisen tulipalon kajastusta.
— Siellä palaa, — ajattelin itsekseni, mutta en tuntenut vähintäkään halua jättää lämmintä vuodettani.
— Mahtavat tapella siellä.
Ja siellä tapeltiinkin.
Hetkisen kuluttua kuulin kiväärin pauketta etäältä.
Kaukaiset, kumeat laukaukset, nopeat ja tasaiset kuin säveljakso, taukosivat toisinaan ja kaikuivat sitten taas kaksinkertaisina.
Väliaikoina kuului Marxin kuorsausta.
Jonkun ajan kuluttua tuntui minusta aivan kuin olisivat laukaukset kuuluneet lähempää, ja jokunen kanuunan jyrähdys tärisytteli ikkunanruutuja. En tahtonut vielä nousta ylös, mutta päätin kuitenkin varovaisuuden vuoksi herättää Mirzan.
— Selim! — huusin minä.
Ei vastausta.
— Selim! — toistin kovalla äänellä.
Vastaukseksi kuului vain Marxin kuorsaus!
Tällävälin oli kajastus yhä kirkastunut, ja minä eroitin jo Selimin vuoteen — se oli tyhjä.
Arvelin hänen lähteneen ottamaan selkoa taistelun kulusta; tartuin ratsupyssyyni ja läksin myöskin ulos.
Kuu paistoi kirkkaasti, ja tulipalon kajastuksen ohella levitti se salaperäistä valaistusta puutarhaan. Puitten lehdet rapisivat hiljaa, heijastuen hopealle ja kuparinpunaiselle; maassa näkyi pitkiä, tummia varjoja. Mutta puutarhassa oli kaikki hiljaista. Huvilan ikkunat näyttivät mustilta. Täällä oltiin nähtävästi tottuneita tulipalon loimuihin ja kiväärinlaukauksiin.
Salaperäinen juhlallisuus vallitsi kaikkialla. Täällä uinuvan puiston surunvoittoinen hiljaisuus, tuolla veripunainen hehku, taistelu, tulipalo ja meren kohinaa muistuttava melu.
Olin niin tottunut olemaan varuillani, että nytkin vaistomaisesti hiivin eteenpäin aivan kuin olisin lähestynyt preussilaista vahtisotilasta.
Äkkiä huomasin Mirzan ja jäin kuin naulittuna seisomaan paikalleni. Penkillä, varjoisessa pensaikossa, istui neiti La Grange, ja hänen edessään oli Mirza polvistuneena, suudellen innokkaasti hänen käsiään.
Kuu ja punerva hohde valaisi heitä.
— Sinä minun ainoani, ainoani! — kuiskasi Mirza intohimoisesti.
— Annathan anteeksi? — jatkoi hän hetken kuluttua.
Hänen äänensä ja suudelmansa kuuluivat yli voimakkaimpienkin pyssynpamausten.
Kuulin vielä muutamia yksinäisiä lauseita:
— Tulin ainoastaan…
Aloin pelätä, että taistelu leviäisi La Mareen saakka ja katsoin varovaisuuden vaativan meitä olemaan valppaina. Vetäysin senvuoksi pensaikkoon ja vihelsin hiljaa sovitun merkin.
Heti alkoi pensaista kuulua rapinaa ja samassa ilmestyi eteeni Mirza säihkyvin silmin ja hehkuvin poskin, läähättäen mielenliikutuksesta.
— Mikä on hätänä? — kysyi hän.
— Tappelevat.
— Etäällä. Älä käytä väärin merkkiä, sinä leikittelet. Merkki tietää: vaara on lähellä.
— Häiritsinkö sinua?
Mirza pysähtyi äkkiä.
— Sinä näit?…
— Näin.
Hän vaikeni hetkiseksi, sitten syleili hän minua.
— Hyvä, — sanoi hän. Käykäämme sisälle, minulla on sinulle paljon kerrottavaa. Nyt et kai nukahda?
— En, sen lupaan.
Me menimme sisälle. Minä heittäysin patjalleni, Mirza istahti omalleen ja alkoi:
— Sinun mielestäsi olen ehkä toiminut itsekkäästi, mutta arvelin, että sinusta oli sama, missä sait tapella. Sitäpaitsi seuraa minua aina onni, mutta sinua ei, ja sentähden ajattelin, että jos sinä sidot kohtalosi minun kohtalooni, joudut sinä myöskin osalliseksi minun onnestani. Mutta asian voi muuttaa. Minä olen antautunut hyvin vaaralliseen seikkailuun. Nyt kerron sinulle mihin. Jos tahdot, niin voit peräytyä, vielä ei ole myöhäistä. Mutta sano minulle, olisitko joka tapauksessa lähtenyt sotaan?
— Olisin.
— Hyvä — siis en houkutellut sinua?
— Et.
— Kuule sitten. Jo ennen sodan syttymistä tutustuin Parisissa Lydia la Grangeen ja rakastuin häneen. Hän miellytti minua. Mutta sitten välimme rikkoutuivat, ja tiedätkö, kuka siihen oli syynä?
— En.
— La Rochenoire.
— La Rochenoire?
— Niin. Yksityisseikkoja en nyt ennätä sinulle kertoa. La Rochenoire rakastui myöskin häneen, mutta se mies oli huonossa huudossa ja markiisin-arvoineen köyhä kuin kirkonrotta. Minulle oli verrattain helppoa lyödä hänet laudalta. Silloin haastoi hän minut kaksintaisteluun. Me taistelimme pistooleilla. Kolme kertaa tähtäsin häntä otsaan, ja kolmasti lahjoitin hänelle hengen. Hän ei osaa ampua. Olisin voinut tappaa hänet, ja kadun, etten sitä tehnyt, sillä siitä lähtien on hän vainonnut minua väsymättömästi. Olen aina ollut tulinen, kuten tiedät, ja toisinaan antautuessani uusiin suhteisiin en ole välittänyt sitä ennen lopettaa entisiä. Niin oli nytkin käynyt. Vuotta ennen kuin opin tuntemaan Lydian olin Jockey-klubissa tutustunut nuoreen meriupseeri Marillaciin, joka heti ensi hetkellä mieltyi minuun. Hän oli kelpo poika — urhoollinen, älykäs, sanalla sanoen oikea ritari. Jonkun viikon kuluttua kutsui hän minut kotiinsa ja tarjosi ystävyytensä, ja minä — suokoon Jumala sen anteeksi! — antausin suhteisiin hänen nuoren, kauniin vaimonsa kanssa. Meikäläisissä oloissa pidetään sellaista rikoksena, mutta Parisissa on se ihan tavallista. Minä en ollut ympäristöäni parempi. Mutta omatuntoni alkoi kuitenkin soimata minua. Mies oli usein poissa, mutta kun hän tuli kotiin, täytyi minun teeskennellä ystävyyttä häntä kohtaan, ja se kävi ylen tukalaksi; minä inhosin itseäni. Tultuani tuntemaan Lydian tahdoin lopettaa entiset suhteeni, en siksi, että tunteeni Lydiaa kohtaan olisi ollut todellinen, sellaiseksi muuttui se vasta myöhemmin, — vaan siksi, etten voinut teeskennellä. Luulin voivani helposti päästä eroon rouva Marillacista, mutta petyin suuresti. Hän oli saanut tiedon aikeestani, ja mustasukkaisuudesta ja kostonhimosta antautui hän suhteisiin La Rochenoiren kanssa. Tämä taas ei anna koskaan anteeksi eikä väisty kenenkään tieltä, ja siksi käytti hän tilaisuutta tehdäkseen lopun Lydian ja minun välisestä suhteesta, samalla kostaen minulle. Hän selitti Lydialle, että minä rakastin rouva Marillacia. Lydia ei tahtonut uskoa sitä, vaan vaati todistuksia. Silloin sain rouva Marillacilta kirjeen, missä hän pyysi minulta viimeistä kohtausta. Minä kieltäysin. Silloin sain toisen kirjeen, joka sisälsi vain sanat: "Sinä tiedät, että mieheni on tullut kotiin, ja pelkäät." Enempää ei tarvittu. Minä menin. Se oli ansa. La Rochenoiren oli määrä tuoda Lydia paikalle, todistaakseen hänelle uskottomuuteni. Mutta siinä ei kylliksi. Kostonhimoisena minua kohtaan ei se lurjus empinyt valita myöskin rouva Marillacia uhrikseen; hän ei ilmoittanut ainoastaan Lydialle kohtaamisestamme, vaan myöskin hra Marillacille, toivoen tämän haastavan minut kaksintaisteluun ja surmaavan minut — Marillac oli nimittäin Ranskan taitavimpia miekkailijoita, eikä kukaan uskaltanut ryhtyä hänen kanssaan miekkasille. Sitten tapahtui yhteentörmäys. Sinä olet tietysti kuullut siitä — koko Parisihan ei puhunut muusta. Päätin antaa Marillacin surmata itseni, mutta kun sain nähdä verta, pääsikin kovaonninen luontoni oikeuksiinsa, ja minä työnsin miekkani kahvaa myöten hänen rintaansa. Vielä tänään kuulen, kuinka terä mursi hänen selkärankansa.
Mirza säpsähti. Hän oli kalpea, hänen silmänsä säihkyivät ja kasvoilla kuvastui tuska, mutta samalla synkkä, uhkaava katkeruus.
Hän peitti käsillään kasvonsa ja vaikeni. Vähään aikaan en kuullut muuta kuin laukauksia, jotka yhä lähenivät.
— Kerro enemmän, aika on täpärällä, — sanoin minä.
— On helppo arvata, — lisäsi hän, — mitä sitten tapahtui. Lydia ajoi minut ovesta ulos, ja siitä lähtien aloin rakastaa häntä toden teolla. Olisin kostanut verisesti La Rochenoirelle, mutta en ollut selvillä hänen syyllisyydestään. Sitäpaitsi komennettiin hänet heti jälkeenpäin Marseilleen, sillä hän oli siihen aikaan meriministeri. Ennen lähtöään kosi hän Lydiaa, joka epätoivoissaan antoi myöntymyksensä. Minä aloin viettää hurjaa elämää ja tuhlasin koko joukon rahoja. Olin Jockey-klubin sielu; siellä pidettiin minua sankarina, itse pidin itseäni halpamaisena raukkana. Kärsin kauheasti. Sitäpaitsi kasvoi rakkauteni Lydiaan, ja se teki minut vielä onnettomammaksi.
— Kuinka sait tietää La Rochenoiren osallisuuden tuohon juttuun?
— Tapasin rouva Marillacin sittemmin siinä kurjassa ympäristössä, missä aikaani kulutin. Hän oli vajonnut syvälle, mutta minä koetin kohottaa häntä, vaikka tosin liian myöhään: hän oli saanut keuhkotaudin. Hän kuoli pian sen jälkeen, mutta tunnusti ennen kuolemaansa minulle kaikki. Vannoin silloin kostavani La Rochenoirelle. Ja kautta taivaan! olisin tehnyt sen heti, ellei sota olisi juuri silloin tullut väliin.
— Luulin, — jatkoi hän, — että La Rochenoire sortuu sen jalkoihin, ja rukoilin sentähden ristin Jumalaa ja typerää Muhamedia pelastamaan hänet minulle. Eikä aikaakaan, kun hänen nimensä sukelsikin esille tapausten pyörteistä, sen kamalan kehän ympäröimänä, joka oli tehnyt hänet niin kuuluisaksi sissiksi. Silloin ajattelin: nyt on hetki tullut!
— Mikä on tarkoituksesi?
Mirza aukaisi vapisevin käsin lakkinsa vuorin ja otti esille paperin, jonka ojensi minulle, sanoen:
— Lue!
Aloin lukea tulipalon loimussa, ja minusta tuntui kuin en olisi ollut valveillani, — kuin olisi kaikki, mitä tapahtui, ollut vain kummallista unta, joka haihtui herättyäni.
Paperi, jota pidin kädessäni, oli kaikessa vaatimattomuudessaan Mirzan nimitys La Rochenoiren joukon päälliköksi, sekä määräys asettaa samainen La Rochenoire sotaoikeuden tuomittavaksi.
Ojensin paperin äänettömänä takaisin.
Mirza nousi seisaalle ja tuli luokseni. Hänen kasvoillaan kuvastui oikea itämainen julmuus.
— Vannon tämän yön, palon, noitten kaatuneitten kautta, että minä ilman epäilyksiä ammutan hänet!
Sitten avasi hän nopeasti ikkunan. Hän tarvitsi selvästi raitista ilmaa.
Mutta minä en käsittänyt, mitä nimitys merkitsi.
— Selitä minulle asia! — sanoin.
Selim käveli hetkisen edes takaisin.
— Sinä ihmettelet nimitystä ja käskyä asettaa sotaoikeuden eteen mies, joka ei tee muuta kuin tappelee saksalaisten kanssa, — vastasi hän vihdoin. — Mutta kaikella on syynsä. Tuo mies luulee nyt olevansa kaikki kaikessa, ollessaan joukon johtaja. Hän on ylimys. Hänen miehensä huutavat "vive le roi!" [Eläköön kuningas!] sotakentällä. Hän ei palvele tasavaltaa, vaan Henrik V:ttä. Sitäpaitsi kohtelee herra markiisi ihmisiä liian ylimielisesti, hän ammutti Branche Verten kylän määrin, hirtätti Agneauxissa kaksi talonpoikaa, poltatti Maricin kylän sentähden, että se kieltäytyi antamasta hänelle muonavaroja. Kun Chauzy lähetti hänelle ohjeita, ruoskitutti hän sanansaattajia ja lähetti Chauzylle röyhkeitä vastauksia. Yksin sekin riittää tuottamaan hänelle kuolemantuomion. Hän tahtoo olla oma herransa ja käydä sotaa omin päin, mutta sepä ei luonnistu. Diktaattorilla oli tosiaankin kylliksi syitä. Hän selitti La Rochenoiren menettäneen päällikkyyden, kukaan ei tahtonut ryhtyä siihen, kunnes minä sain tiedon asiasta.
Ilmoitin heti olevani valmis ryhtymään toimeen, ja koska diktaattori tunsi minut Jockeyklubin ajoilta, tulin suuremmitta vaikeuksitta nimitetyksi. Mutta minulle huomautettiin, että La Rochenoire, jolla ei ole paljoa kadotettavaa ja jolla on sotilaansa takanaan, varmasti ampuu sen, joka saapuu hänen leiriinsä nimitys taskussaan.
— Mitä? Eikö hallitus kykene vapauttamaan itseään hänestä?
— Kykenee kylläkin: se voisi saartaa hänet joukoillaan ja tuhota hänet perin pohjin. Mutta diktaattori ajattelee yleistä mielipidettä. La Rochenoiren nimi on käynyt julkiseksi, hän on jo otellut nelisenkymmentä kertaa ja useimmiten suoriutunut voittajana. Olen sentähden saanut käskyn menetellä varovasti, mikä ei minua juuri miellytä! Säästän La Rochenoirea niin kauan kuin hänellä on sotilaat puolellaan, mutta hekin alkavat napista. Minä en vedä esille nimitystäni heti, vaan vasta sitten kun olen voittanut sotilaat puolelleni. Mutta jos La Rochenoire antaisi käskyn ampua minut, niin ammun kuulan hänen otsaansa ja vedän esille nimitykseni. Epäilen kuitenkin niin käyvän. La Rochenoire tietää, että minä olen hyvissä väleissä nykyisen diktaattorin kanssa. Ampua minut olisi samaa kuin "polttaa kaikki laivansa", ja sitä ei hän toki tahtone. Saammehan muuten nähdä. Toivottavasti ei tarvitse mennä äärimäisyyksiin. Se on hallituksen toivo. La Rochenoire ei tiedä asiasta mitään. Niin ovat asiat. Sano nyt minulle ajatuksesi.
— Ajatukseni on, että olisit tehnyt paremmin, jos olisit sanonut minulle kaikki samalla kertaa.
— Menettelin väärin, mutta pelkäsin, että sinä voisit saada minut luopumaan aikeestani.
— Ja miksi sinä sitten houkuttelit minut mukaan?
— Vielä ei ole myöhäistä vetäytyä takaisin. Sinä sanoit olevan yhdentekevää, missä saat tapella. Jonkun matkan päässä täältä oleskelee Corbeaun vapaajoukko. Sinä voit liittyä siihen. Varmuuden vuoksi olen hankkinut sinulle paikan.
— Kuule nyt, Selim! — sanoin minä. — Sinä tahdot kostaa, ja tee se, mutta tapa ei minua miellytä, Voisin kyllä käsittää, jos sinä etsisit La Rochenoiren ja muitta mutkitta ampuisit luodin hänen otsaansa, mutta sinä aijot ensin voittaa hänen luottamuksensa ja sitten pettää hänet.
— Minä en ole valinnut tapaa. Sellaiset ovat saamani määräykset, ja niitä täytyy minun noudattaa, minkä myöskin olen luvannut tehdä, sillä ei siinä kylliksi, että ilman muuta surmaan hänet. Ensin täytyy minun saada nöyryyttää hänet mitä julmimmin. Minä en välitä, onko se kaunista vai eikö. Minä olen tattari. Minä janoan kostoa!
Ja hän olikin sillä hetkellä aivan kuin täysiverinen tattari.
— Ajattele, mitä hän on minulle tehnyt! Ajattele, että Lydia on hänen morsiamensa!
Ja hän alkoi hieroa käsiään niin että nivelet nauskuivat.
Hetkisen kuluttua lisäsi hän:
— No, seuraatko sinä minua vai etkö?
— Seuraan. Jos asia toimitetaan heti, niin autan sinua, muussa tapauksessa luovun koko puuhasta.
— Tee se! Hyvä! Kiitos!
Hän puristi kättäni.
— Missään tapauksessa, — lisäsi hän, — me emme mene yhtaikaa leiriin, jottemme herätä epäluuloa. Minun täytyy päästä sinne ensin — sitten tulette te, sinä ja Marx. Me emme ole tuntevinamme toisiamme. Siten ainakin tulette suojatuiksi hänen kostoltaan, jos jotakin tapahtuu.
Minä en tahtonut suostua siihen, mutta Mirza huomautti, ettei meillä ollut oikeutta vetää mitään aavistamatonta Marxia mukaamme. Minä mukaannuin.
— Koska sinä lähdet matkaan? — kysyin minä.
— Päivän koittaessa. Te jäätte tänne vielä muutamiksi päiviksi.
Sitten tarttui hän taas käteeni.
— Ole hyvä Lydialle! Minä rakastan häntä. Ole sääliväinen minua kohtaan, ainakin siinä suhteessa. Hän ansaitsee sinun ystävyytesi… paremmin kuin minä. Hän on kärsinyt paljon, sillä hän ei ole koskaan lakannut minua rakastamasta. Nyt on kaikki selitetty.
Ja hän heittäytyi kaulaani ja painoi päänsä rintaani vasten. Sitten nousi hän äkkiä ylös ja sanoi:
— Nyt minä menen.
— Minne?
— Sanomaan hänelle jäähyväiset. Se lapsi raukka odottaa minua vielä.
Hän otti ratsupyssynsä ja meni. Minä jäin yksin nukkuvan Marxin kanssa. Sotamelu ei vaiennut, päinvastoin yltyi. Sitävastoin häipyi kajastus, sillä päivä alkoi jo sarastaa. Ikkunanruudut alkoivat loistaa, oksien rajaviivat kävivät yhä selvemmiksi. Nojasin päätäni käteen ja aloin miettiä. Mutta minä en ajatellut sitä, mitä oli tapahtunut. Olen aina tottunut mukautumaan perusteltujen tosisyitten edessä, hyväksymään ne kuin turkkilainen "kismetin", kohtalon, marmorikylmän välinpitämättömästi. Tuollainen taivuttautuminen oli siihen aikaan periaatteeni, lohdutukseni. Elämä ei ollut minusta penninkään arvoinen, elin jonkinlaisessa epäilyksen ajassa. Olin liian kauan elänyt vain sisällistä elämää ja kuluttanut itseäni. Sentähden etsinkin nyt voimakkaita, kannustavia vaikutelmia, sillä ne repäisivät minut irti kaiken katoavaisuuden ja tyhjyyden mietteistä.
Ajattelin nyt ainoastaan Mirzaa, hänen voimakasta elämäänsä, itseluottamustaan ja sitä ylenmääräistä elämänintoa, joka hänessä kuohui. Hän tappeli, rakasti, kosti ja oli täydellisesti vakuutettu siitä, että se kaikki oli vaivan arvoista. Ei ainoakaan epäilyksen varjo himmentänyt hänen sieluaan. Hänessä ei ollut pisaraakaan Hamletin verta. Sellaiset ihmiset ovat luodut toimimaan. Hänestä säteili elämän lämpöä, jossa minäkin jähmettynyttä sieluani lämmittelin.
Tällä hetkellä heitti hän tuolla puistossa jäähyväiset kauniille neiti La Grangelle, unohtaen koko maailman. Minä olisin hänen sijassaan tuntenut suutelevani huulia, jotka kuolema ennemmin tai myöhemmin jähmetyttää.
Päivä valkeni yhä. La Maren kukot alkoivat kiekua toinen toisensa perästä. Menin avonaisen ikkunan ääreen ja näin samassa heikon lyhdynvalon, joka lähestyi nopeasti pimeydestä, ja kuulin puukenkien kolinaa.
Hetkisen kuluttua ilmestyi ikkunan alle paljaspäinen ja takkutukkainen poika. Hän kohotti lyhtyä, ja nähtyään minut ikkunassa huudahti hän läähättäen:
— Te ette nuku?
— Kuinka niin?
— Preussilaiset ovat matkalla kylään.
— Sammuta lyhty ja mene! — vastasin minä kuiskaten.
Herätin Marxin ja menin sitten eteisen ovelle ja vihelsin.
Mirza tuli heti.
— Halloo! Halloo! — huusi hän.
— Saksalaiset ovat La Maressa.
Hiivimme humalatarhaan, joka ulottui metsään saakka. Meidän ei muuten tarvinnut edetä kovin pitkälle, sillä preussilaiset eivät tienneet meidän oleksivan kaupungissa. Heittäydyimme rauhassa humalaköynnösten sekaan ja aloimme kuunnella. Taistelu oli jo päättynyt ja kajastus hävinnyt taivaalta. Aluksi oli kaikki hiljaista La Maressa, mutta vähitellen aloimme eroittaa ensin hiljaisempaa, sitten kovempaa melua. Jonkun ajan kuluttua kuulimme kavioitten kopsetta ja hevosten hirnuntaa, torvien toitotusta ja rumpujen pärinää. Lopuksi alkoi kuulua myöskin laulua: ratsuväki luikkasi "Die Wacht am Rhein", ja äänet kajahtelivat kirkkaina hiljaisuudessa. Niissä tuntui lannistumatonta voimaa ja voitonvarmaa ylimielisyyttä; saattoi arvata, että cimbriläiset tomun ja veren peittämät joukot tällä laululla juhlivat uutta voittoaan.
Sarastuksen ensi säteet mahtoivat loistaa sädekehänä heidän lippunsa ympärillä.
Me kuuntelimme vaieten. Välinpitämätön Marx kalpeni raivosta ja kuiskasi hampaittensa lomitse murtuvalla ranskankielellään: "C'est pien! nous ferrons!" [Hyvä! Saammepa nähdä!] Mirza antautui myös kokonaan hetken valtaan. Varmasti unohti hän nyt kaiken muun, ja tuntui kuin hänen ajatuksensa sillä hetkellä olisivat olleet painavampia kuin Hamletin kaikki mietelmät yhteensä.
Nähtävästi oli kysymyksessä vain läpikulku, sillä vähitellen eteni melu, kavioiden kopse ja laulu kuuluivat heikommin ja sekottuivat vähitellen humalaköynnösten suhinaan. Sittemmin toi vain jokunen, voimakkaampi tuulenpuuska katkonaisia ääniä korviimme.
— Ne menivät, — kuiskasi Selim.
— Niin.
— Nyt täytyy minunkin lähteä. Te käännytte takaisin La Mareen.
Me jätimme pitkät ja sydämelliset jäähyväiset. Mirza kuivasi kyyneleen silmäkulmastaan, heitti ratsupyssyn olalleen, työnsi lakin kenoon ja poistui verkalleen, hyräillen jotakin sotilaslaulua.
Sitten kääntyi hän vielä kerran katsomaan ja lähetti meille viimeiset jäähyväisensä.
Marx ja minä palasimme äänettöminä La Mareen.
IV.
Kolme päivää myöhemmin lähestyimme La Rochenoiren leiriä. Sydämeni jyskytti kuin vasara, sillä enhän tiennyt, oliko Mirza enää elossakaan. Matkalla sanoin Marxille, miten hänen tuli milloinkin menetellä, ja neuvoin häntä parhaani mukaan. Kelpo poika oli kiintynyt Selimiin kuin veljeensä; hän sanoi, että jos Selim ei enää ole hengissä, ampuu hän La Rochenoiren kuin koiran.
La Rochenoiren leiriin opasti meidät eräs talonpoika, joka oli sissipäällikön vakooja, vaikka hän koetti samalla uskotella meille olevansa preussilainen vakooja ja kantavansa palkkaa heiltä. Hänen nimensä oli Hugon.
Haihduttaakseni levottomuuttani aloin keskustella hänen kanssaan.
— Te kai ansaitsette hyvästi rahaa, vai mitä? — kysyin minä.
Hugon käänsi julmat kasvonsa minuun ja hymyili, muistuttaen silloin hampaitaan näyttävää koiraa.
— Ansio on kurja, — vastasi hän, — mutta Isä Jumala toimittaa toisinaan lisää. Tuon tuostakin tapaa ruumiita, ja kun niitten taskuja kaivelee, löytää lantteja, kelloja ja sormista sormuksia. Muuten kuolisin nälkään.
— Vai niin, te ryöstätte ruumiita?
— Entä sitten? Luen joka kerta "ijankaikkisen rauhan", ja joskus kaksikin. Monet eivät tee sitäkään. Isä Jumala on kyllä meille armollinen. Ranskalaisia palvelen ilmaiseksi. Corbeau — nielköön maa hänet kitaansa! — määräsi minut hirtettäväksi — tosin kyllä palvelin silloin vain preussilaisia, — mutta La Rochenoire irroitti nuoran kaulastani. Tästälähin, sanoi hän, tulee sinun ottaa maksu preussilaisilta, mutta palvella meitä. Ja minä palvelenkin häntä kuin koira. Tunnen täällä jokainoan pensaan. Vien preussilaiset minne hän määrää, ja jos minä toisinaan kaivelenkin kaatuneitten taskuja, niin ei hän siitä pahastu. Hän sanoo minua aina "naudaksi", ja siihen on hänellä täysi oikeus, sillä onhan hän herrani ja isäntäni.
Kuljimme hetkisen äänettöminä. Sitten virkkoi Hugon:
— Kohta olemme perillä.
Leiri sijaitsi metsässä, kaatuneiden puitten suojassa. Oppaamme teki muutamia sovittuja merkkejä vahtisotilaalle, joka pidätti meitä, kunnes vartiojoukko saapui. Tämä vei meidät sitten leiriin.
Saapuessamme sinne oli aurinko juuri laskeutumassa. Ei ainoatakaan telttaa näkynyt, mutta kaikkialla oli olkilyhteitä. Jonkun matkan päässä näkyi kymmenkunta vaunua ja niiden edessä laihoja hevoskaakkeja. Vaunujen välissä istui kuormarenkejä, kestiten itseään juustolla ja leivällä. Useimmat sotilaat lepäsivät oljilla, toiset olivat kaivautuneet lyhteisiinsä niin että vain pää näkyi. Kokonaisuus teki hyvin surullisen vaikutuksen: kuihtuneita, likaisia kasvoja, pullistuneita, verisiä silmiä, repaleisia takkeja — kaikki tuo teki nuo olennot enemmän ryövärien kuin sotilaitten näköisiksi.
Meidät otettiin vastaan verrattain kylmästi. Kun vartiojoukko vei meidät kentän poikki, kohottautui siellä ja täällä puitten juurien joukosta esille hurjia kasvoja, ja käheä ääni kysyi:
— Halloo! Lempo soikoon, keitä te tänne laahaatte?
— Ne ovat boulevardikeikareita!
— Tule tänne vaan, pieni nahkapoika, — huusi eräs Marxille, — isänmaa tarvitsee leivonpaistia!
— Kylläpäs sinä tyhmittelet, — puuttui toinen, tarkastaen Marxin parrattomia kasvoja, eihän se mikään leivonen ole, vaan valepukuinen tyttö. Näetkös, kuinka se sipsuttelee varpaillaan!
— Vieköön piru sinut varpainesi päivinesi! Jos se on tyttö, niin sitä parempi!
Marx heristi heille nyrkkiä, minä etsin katseellani Mirzaa, mutta en nähnyt häntä missään. Aloin jo miettiä uhkauksemme täytäntöön panoa La Rochenoiren suhteen. Saavuimme nyt muutamien suurten puitten luo, joiden takaa oli kuulunut valittavaa ääntä. Katsahdettuani sinne oli aivan kuin raskas kivi olisi pudonnut sydämeltäni: ensimäinen, jonka näin, oli Selim Mirza. Ajutantin univormuun puettuna keskusteli Mirza ylen tuttavallisesti pienen, kähärätukkaisen ylpeännäköisen ja kellerväkasvoisen miehen kanssa. Arvasin, että se oli La Rochenoire. Hiukan sivulla seisoi tanakkarakenteinen, rokonarpinen ja tavattoman ruma mies. Lakin asemesta oli hänen päänsä likaisessa, verisessä kääreessä. Hän oli, kuten sittemmin tulin tietämään, luutnantti Simon, La Rochenoiren oikea käsi.
Vartiojoukko pysähtyi äänettömänä jonkun matkan päähän heistä. Mirza loi meihin pikaisen välinpitämättömän katseen, sitten kääntyi hän pois, ikäänkuin ei olisi koskaan ennen nähnyt meitä, ja pudotti sormella tuhan sikaristaan. La Rochenoire ja Simon eivät alussa liioin välittäneet meistä. He olivat nimittäin kumpikin tahollaan toimessa; toinen keskusteli Mirzan kanssa ja toinen valvoi muutamien talonpoikien kurittamista. Talonpoika-raukat, joita vartiojoukon upseerin selityksen mukaan syytettiin siitä, että he olivat opastaneet preussilaisia leiriin, vapisivat joka jäsenessään. Simon käski heidän tarkasti katsoa, mitä tovereille tapahtui. Kaksi onnetonta istui kolmannen päällä ja ruoski hänet verille; sitten nousi suomittu ylös, joi kulauksen viiniä ja kääntyi lähimmän toverin puoleen, sanoen:
— Nyt on teidän vuoronne, vaariseni.
Simon valvoi toimitusta, lyöden tahtia käsillään ja toistaen yhtämittaa:
— Kovemmin!
La Rochenoire ja Mirza kuiskailivat vähän väliä toisilleen. He näyttivät olevan mitä parhaimpia ystäviä.
Vihdoin päättyi rankaisutoimitus. Vartiojoukon upseeri ilmoitti tulomme La Rochenoirelle. Tämä katsahti nyt ensi kerran meihin. En ole koskaan eläissäni nähnyt sellaisia silmiä. Ne olivat harmaat ja himmeät ja aivan kuin sammuneet.
— Simon, vie nuo miehet sisälle, — sanoi hän, lyhyeen ja terävästi.
Simon otti esille rasvaisen muistikirjan ja merkitsi siihen meidän nimemme; sitten luovutti hän meidät nuorelle Touvenir-nimiselle upseerille, sanoen:
— Neljäs ruotu, Blainen ja Renardin numeroille.
Touvenir osoitti meille kummallekin olkilyhteemme, sanoen lyhyesti:
— Levätkää nyt.
Siten tulimme leiriin.
Muutamia päiviä myöhemmin heräsin äkkiä yöllä ja tunsin itseni sairaaksi. Oljet, joilla lepäsin, olivat kosteat. Heti auringon laskettua oli taivas vetäytynyt pilveen ja sitten oli alkanut sataa, eli oikeammin oli puitten lehdille alkanut laskeutua paksua sumua, joka tihkui nyt pisaroina alas vuoteisiimme. Tippumisen ääni kiihoitti hermojani. Tunsin itseäni ahdistavan ja olevani onneton. Kaikki tuntui minusta menevän huonosti. Näin joka päivä Mirzan, mutta en ollut vielä vaihtanut sanaakaan hänen kanssaan. Hänen käytöksensä La Rochenoirea kohtaan on minulle käsittämätön. Mistä johtui tuo ystävyys? Selim oli hänen ajutanttinsa, kuinka on selitettävä tämä nopea ja odottamaton virkaylennys? Aavistelin, että viekas ranskalainen oli virittänyt ansan ja leikitteli nyt Mirzan kanssa kuin kissa. Nämä ajatukset tekivät minut levottomaksi. Ja koko ajan loiskivat pisarat herkeämättä, rapisivat lehdiltä lehdille yhä nopeammassa tahdissa. Kuume alkoi nousta, ja aivoni työskentelivät yhä rauhattomammin. Kun ajattelin, että me jäisimme tähän joukkoon, jossa vain petos ja ansat kaikkialla väijyivät, jouduin aivan epätoivoon. Millä kaipuulla ajattelinkaan vakinaista armeijaa, sen ratsastavia rykmenttejä, jotka keskellä valoisaa päivää syöksyivät kuin myrskytuuli vihollista vastaan! Ja me? Meidän täytyi kuin susien samoilla pimeydessä, väijyä metsissä ja pensaikoissa, hyökätä takaapäin vihollistemme kimppuun… Aloin tuntea inhoa tuota elämää kohtaan, ennen kun olin ehtinyt sitä vielä kokeakaan. En voinut nukkua, mutta vaivuin hetkisen kuluttua jonkinlaiseen horrostilaan. Muutamia tunteja kuuntelin pisarain putoamista ja jonkun linnun tai pimeyden hengen ääntä, yksitoikkoista: "to-to, to-to!" Mikähän lintu se mahtoi olla, joka pimeydessä ja sateessa sillä tavalla äänteli? Toisinaan kuvittelin sen joksikin yliluonnolliseksi, kuolemaa ennustavaksi olennoksi.
Sitten aloin nähdä näkyjä. Tumma metsä vetäytyi kaikilta puolin taaksepäin ja muodosti ikäänkuin neljä seinää. Olin olevinani jossakin huoneessa lapsuuteni kodissa. Pöydällä paloi lamppu ja sen ympärillä istuivat isä, äiti ja sisaret. Mutta sitten katosivat nuo olennot ja sijalla näin kaksi tuntematonta tyttöä, jotka selailivat jotakin vanhaa, kuvitettua aikakirjaa. Asetuin heidän taaksensa ja kurkistin kuvaa. Se oli kömpelö, keskiaikainen puupiirros Azincourt'in taistelusta. Alle oli piirretty goottilaisin kirjaimin: "Azincourt'in taistelu". Säpsähdin äkkiä ilman minkäänlaista aihetta, näky katosi, ja taas oli ympärilläni metsä ja pimeys, ja korvissani kaikui vesipisarain loiskina ja toverien raskas hengitys.
Haihduttaakseni näyt mielestäni aloin sanoa itselleni: sinä olet metsässä, palvelet vapaajoukossa, La Rochenoire on päällikkö, Mirza ajutantti, vieressäsi nukkuu Marx… Mutta minua peloitti, en tiedä mikä. Pelkäsin, jotta mieleni teki huutaa apua.
Äkkiä kajahti kimakka vihellys, ja kaikki heräsivät. Päästin helpoituksen huokauksen. Tämä oli ainakin todellisuutta! Sotamiehet hyppäsivät pystyyn, ja neljännestunnin kuluttua olivat rivit järjestyksessä. Luutnantit seisoivat paljastetuin miekoin komppaniainsa edessä ja ilmoittivat kuiskien toisilleen määräyksiä. Tuokion kuluttua ilmestyi La Rochenoire, ja hänen lähestyessään vaikeni surina, jota aina riveistä ja etenkin ranskalaisten riveistä kuuluu. Oli aivan kuin sotilaat olisivat nähneet itse kuoleman lähestyvän.
La Rochenoire tuli Mirzan seuraamana. He kävelivät verkalleen rivejä pitkin. Sotilaat seisoivat suorina kuin aidanseipäät ja tekivät kunniaa. Siellä täällä lausui hän jonkun sanan upseereille. Hetkisen perästä kuului komento ja rivit jakautuivat kahtia… Toinen puoli marssi La Rochenoiren ja Mirzan johdolla oikealle, toinen, johon Marx ja minä kuuluimme, marssi Simonin johdolla suoraan eteenpäin.
Täydellinen pimeys vallitsi vielä. Tummat puuröykkiöt ja juurineen kaatuneet rungot muodostivat mitä salaperäisimpiä kuvioita. Aavemaisuus kuvastui kaikkialla. Me marssimme eteenpäin äänettöminä ja aivan hiljaa. Ajattelevalle ihmiselle on sotapalvelus siinäkin suhteessa epämieluista, ettei tiedä etukäteen, minne milloinkin komennetaan. Käsi kulettaa häntä vain kuin shakkinappulaa, ja sillä hyvä. Niin oli minunkin laitani. Tiesin, että La Rochenoire oli ottanut osaa siihen taisteluun, josta olimme kuulleet melua La Mareen, ja että hän oli kärsinyt tappion. Arvelin senvuoksi, että meidän nyt oli määrä kostaa tuo tappio, mutta minne me olimme matkalla ja kuinka vahvan voiman kanssa joudumme tekemisiin, siitä ei minulla ollut vähintäkään aavistusta.
Hetkisen kuluttua loppui metsä. Yöllistä taivaanrantaa vasten kuvastui kukkula tuulimyllyineen ja lukumäärältään kolmeenkymmeneen nousevine rakennuksineen, joita me varovasti lähestyimme. Tuulimyllyn ikkunasta loisti valoa, ja sen alla häämöitti ratsupyssyynsä nojaavan preussilaisen vahtisotilaan tumma, liikkumaton varjo. Vaikka pensaat estivätkin meitä näkymästä ja me liikuimme mahdollisimman varovasti, kuuli vahtisotilas kuitenkin hiipimisestämme johtuvan rapinan. Wer da? kajahti hiljaisuudessa, ja heti senjälkeen pamahti laukaus; punainen salama välähti pimeydessä.
Silloin kiljaisimme me kuin yhdestä suusta ja syöksyimme suin päin taloja kohti, joista vastattiin heti kivääritulella. Kohta oli taistelu täydessä käynnissä. Marx, minä ja muutamia muita sotilaita riensimme Simonin johdolla juoksujalassa erään tuvan ovelle ja aloimme väkivoimalla pyrkiä sisälle, vihollisen ampuessa ikkunoista ja katoilta. Ovi murtui, ja me säntäsimme sisälle. Saksalaiset ampuivat meitä, mutta osaamatta. Joka puolella oteltiin pyssynperillä, pistimillä ja lopuksi nyrkeillä ja hampailla. Samaan aikaan tunkeutuivat sotilaamme toisiinkin taloihin. Kaikkialla vaikenivat laukaukset ja oteltiin käsikähmässä. Meidän tuvassamme muuttui taistelu pian raivoisaksi temmellykseksi. Rätisten taittuivat ratsupyssyt, pistimet kalskuivat ja taistelevat ähkyivät. Preussilaiset ja ranskalaiset temmelsivät lattialla toinen toistensa päällä, kiskoivat toisiaan tukasta ja purivat. Muuan kookas preussilainen tarttui Marxia kurkkuun ja molemmat kaatuivat lattialle, mutta Marx, joka oli voimakas kuin härkä, pääsi heti päälle, asetti polvensa vihollisen rinnalle ja alkoi kohlia hänen päätänsä kivistä lattiaa vasten. Samassa heittäytyi toinen preussilainen hänen päällensä. Minä aijoin kiirehtiä Marxille avuksi, mutta sain iskun rintaani ja kaaduin pitkin pituuttani uunin viereen, jossa paloi vielä tuli.
Kuinka kauan siinä makasin, en tiedä. Tultuani jälleen tuntoihini en ensi aluksi voinut liikuttaa jäsentäkään. Tupa oli tyhjä, ja hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Tuli oli uunissa sammunut. Ankarain ponnistusten jälkeen sain käännetyksi kasvoni lattiaa vasten ja kohottauduin hiukan kyynäspäilleni. Ensimäinen, jonka kalpeassa valaistuksessa näin, oli Simonin ruumis, joka ammolla suin ja julmasti irvistäen lepäsi vieressäni. Sitten pyörryin uudestaan. Toinen heräämiseni oli jo paljon miellyttävämpi. Lepäsin vuoteessa enkä lattialla. Ensiksi näin Mirzan kauniit, huolestuneet kasvot kumartuneena ylitseni.
— Sinäkö siinä? — kysyin minä.
— Minä, — vastasi hän iloisesti, — olin hieman peloissani sinusta, mutta huomaankin, ettei mitään vaaraa olekaan.
Itse asiassa tunsin itseni aivan terveeksi.
Rintaani sattunut isku oli saattanut minut tunnottomaksi, mutta ei vahingoittanut minua mitenkään. Hengitin taas vapaasti ja kivutta.
Minulla ei ollut sentään vähintäkään halua nousta ylös, tyydyin vain katselemaan ympärilleni. Huomasin olevani samassa huoneessa, missä toissapäivänä tai eilen tappelimme. Kaikkialla näkyi taistelun jälkiä: ikkunaruudut olivat sirpaleina, uuni puoleksi revitty, seinillä veripilkkuja, lattialla muurinsaven siruja, mutta ei ainoatakaan ruumista. Avonaisista ikkunoista paistoi aurinko sisälle, ja ankarat tuulenpuuskat nostivat savua kytevästä takasta, joka taas alkoi hehkua. Väkevä katku tunkeutui sieramiin.
— Kuinka kauan olen oikeastaan nukkunut? — kysyin Selimiltä.
— Kokonaisen vuorokauden — ja kuin tukki.
— Ja sinä et ole haavoittunut?
— Sain vain pienen naarmun.
Hän kääri ylös paidan hihan ja ojensi marmorivalkean käsivartensa, jossa näkyi pitkä punainen nirhama ja siniset hampaan jälet.
— Nämä saksalaiset eivät sentään anna teurastaa itseään kuin lampaat.
— Mutta mehän löimme heidät?
— Siitä voit olla varma. Tuskin yksikään pääsi pakenemaan.
— Ja te riensitte meitä auttamaan?
— Niin.
— Missä Marx on? — kysyin hetkisen kuluttua.
— Patrullissa; Marx on jo korpraali.
— Simonhan kaatui, eikö niin?
— Niin, hän lepää jo haudassa.
— Kuka sai hänen paikkansa?
— Minä.
Minä nousin istumaan.
— Selitä minulle, mitä tämä kaikki merkitsee!
Mirza alkoi nauraa.
— Upseerit ovat hieman tyytymättömiä, mutta La Rochenoire ei tahdo kuulla puhuttavankaan kenestäkään toisesta Simonin seuraajaksi.
— Minä en ymmärrä yhtään mitään!
— Ja kuitenkin on kaikki niin yksinkertaista. Puhutaan, että ranskalaiset tulevat riisumaan aseensa. Siinä ei voi mitenkään olla perää, mutta niin puhutaan. Jos huhu toteutuu, joutuu La Rochenoire, joka on luopunut hallituksesta, perin tukalaan asemaan.
— Sentähden hän siis suosii sinua?
— Niin, jotta minä taas puolestani, jos niin tarvitaan, suosisin häntä. Rikkaana ulkomaalaisena otettiin minut Parisissa vastaan kaikkialla, ja minä tein tuttavuutta useimpien niitten henkilöitten kanssa, joilla nyt on suurin vaikutusvalta Ranskassa. Ja mikä on suuriarvoisempaa, kaikki pitivät minusta. Minä olin "persona grata", ja siksipä voikin sanani merkitä jotakin. Oleskeluni tässä vapaajoukossa ja huomattu asemani tuottaa La Rochenoirelle suosiota johtavissa piireissä. Ellei niin olisi, ei toinen meistä olisi enää elävitten joukossa. Kun tulin leiriin, katsoi hän minua harmailla silmillään aivan kuin susi lammasta, joka tulee pyytämään yösijaa hänen luolassaan. Mutta minä selitin tahtovani vain tapella, ja koska hän tappeli parhaiten, niin tulin hänen luokseen. Hän vainusi ansaa ja nauroi pilkallisesti. Hän oli jo kääntynyt Simoniin, antaakseen merkin ampua minut, mutta sitten tuli hän ajatelleeksi, että se murha tuottaisi diktaattorin ja muiden johtohenkilöitten suoranaisen vihan. Hän luuli varmasti pääsevänsä minusta suuremmitta vaaroitta jo ensimäisessä taistelussa. Nähdessäni hänen hymynsä sanoin minä: "Luultavasti tuntuu teistä naurettavalta, kun minä tulen juuri silloin kun puhutaan aseitten riisumisesta." Puhe aseitten riisumisesta oli ensimäinen koukku, jonka hänelle viritin. Hän synkistyi ja alkoi kysellä, mitä minä asiasta tiesin. Vastasin, että jos minä olisin tavannut diktaattorin, niin olisin nyt voinut antaa varmempia tietoja, sillä diktaattori oli aina kunnioittanut minua ystävyydellään ja luottamuksellaan.
Se oli toinen koukku. La Rochenoire ei pelkää, mutta hän tietää, että tuon toissilmäisen kanssa ei ole leikkiminen. Mikä hänelle tulisi eteen, jos armeija riisuisi aseensa? Silloin vaatisi toissilmäinen hänet varmasti tilille. Sitäpaitsi oli La Rochenoirella toisiakin tuumia. Hän on kunnianhimoinen, ja hän luottaa Henrik V:nen valtaanpääsemiseen, toivoen sen takaavan hänelle loistavan aseman tulevaisuudessa. Hän toivoo silloin saavansa kostaa kaikki nöyryytykset ja köyhästä markiisista, jolla ei Parisissa ollut varaa ostaa itselleen edes kunnollista sikaaria, tulevansa vaikutusvaltaiseksi valtiomieheksi. Niin, niin, valtaan päästessään olisi tuolla miehellä edessään loistava tulevaisuus, jos vain minuakin ei olisi tuossa tulevaisuudessa.
— Sinä olet antautunut vaaralliseen leikkiin.
— Sen kyllä tiedän, mutta minä olen rauhallinen. Kuulehan vielä. La Rochenoire tietää, että ennen Henrikkiä täytyy tuon toissilmäisen diktaattorin mahtikauden tulla, ja hän tietää myöskin, että se aika saattaa käydä hänelle vaaralliseksi, sitä suuremmalla syyllä, kun Gambetta ja hän, jotka tuntevat toisensa jo klubiajoilta, eivät koskaan ole pitäneet toisistaan. Hänen täytyy niin ollen hankkia itselleen jonkinlaista turvaa siksi ajaksi, ja sen hän luulee saavansa minusta.
Mirza alkoi nauraa.
— Minä pelaan vaarallista peliä, mutta minä suoriudun voittajana, sillä olen nähnyt hänen korttinsa, kun hänellä sitävastoin ei ole aavistustakaan minun korteistani.
— Ja tiedätkö miksi sellaista peliä sanotaan?
Mirza joutui raivoihinsa.
— Vehkeilyksi! — huudahti hän, — petokseksi! Sellaista oli hänen pelinsä. Marillacin kuolema, hänen vaimonsa lankeemus ja kuolema, Lydian kyyneleet — siinä on pelin hedelmät. Ja minäkö epäröisin ja valitsisin kostoni keinoja? Mitä minä sitten teen? Kuinka menettelen? Jos sinä tiedät toisia keinoja, niin sano. Ammunko hänelle luodin otsaan, niin ettei hän tiedä, miksi ja kuka hänet ampui? Ensimäinen uljas preussilainen voi tehdä sen minun asemestani. Ja sitten! Huono maine tarttuu nimeen niin ettei siitä milloinkaan voi vapautua. Sellaisesta kostosta en totisesti huoli. Sitäpaitsi, ethän sinä sotkeudu asiaan; älä siis saarnaa siveyttä! Jos sinä olisit minun asemassani, luovuttaisit sinä kai Lydian hänelle ilman muuta ja siunaisit vielä päällepäätteeksi, lopuksi kurkistaen kuvastimesta, soveltuuko marttyyrikruunu sinulle hyvin. Mutta minä olen toisenlaista ainesta, minä! Päämäärään johtavat keinot pidän hyvinä. Sitäpaitsi olen saanut ne määräyksinä, ja minun täytyy ne täyttää. Olen sotilas.
— Tee kuten haluat, mutta varo itseäsi! Oleskelemisesi näin lähellä La
Marea voi herättää hänessä epäilyksiä, ellei hän ole aivan sokea.
Selim oli vielä kiihdyksissä, mutta rauhoittui kuitenkin vähitellen ja sanoi:
— Ei! Kaikki seikat yhdistyvät viemään tuon lurjuksen turmioon. Lopetettuani suhteeni Lydian kanssa aloin elää entistä hurjemmin. Sinä tunnet kovaonnisen luontoni. Minä rakastuin sittemmin tai olin rakastuvinani ainakin kymmeneen kertaan. Tarvitsin uusia vaikutelmia. La Rochenoire, joka tietää sen, ei silmänräpäystäkään epäile, että minä enää muistelisin Lydiaa.
Sitten lisäsi hän nopeasti ja ikäänkuin tahtomattaan:
— Ihmettelen itse itseäni.
Minä purskahdin nauramaan.
— Mutta älä loukkaa Lydiaa ja minua epäilyksilläsi! — huudahti hän jälleen intohimoisesti. — Rakastan häntä kunniallisen miehen tavoin.
— Aijotko mennä hänen kanssaan naimisiin?
— Aijon, luonnollisesti.
— Ja sitten palaatte te kai takaisin Puolaan? Vanha isoisäsi, joka istuu takkavalkean ääressä sudentaljalla, odottaa sinua joka päivä.
Mirza ei vastannut mitään, mutta hänen kasvoillaan kuvastui syvä liikutus. Varmaankin ikävöi hän sitä rauhallista elämää, joka hänen lapsuutensa kodissa vallitsi. Tunsin Mirza Demidowiczin suvun yhtä hyvin kuin omani. Kaikki olivat he nuoruutensa päivinä hurjastelleet, mutta kun se aika oli mennyt ohi, olivat he palanneet takaisin lapsuutensa kotiin. Sellainen oli ollut hänen isoisänsä, sellainen hänen isänsä, ja sellainen oli hän varmasti itsekin. Kehoitin häntä pysymään sanassaan Lydian suhteen: menemään naimisiin hänen kanssaan ja viemään hänet kotiinsa. Keskustelu päättyi luutnantti Touvenir'in tuloon.
— Määräys päälliköltä.
Mirza katsoi hänelle ojennettuun paperiin ja virkkoi sitten:
— Hyvä.
Tuntia myöhemmin olimme matkalla La Rochenoiren luo.
V.
Yöllä yhdistyivät joukkomme taas; edellä puolenpäivän taistelimme vielä kerran tai oikeammin yllätimme erään sairassaattueen ja tuhosimme sen täydellisesti. Sitten alkoi kova elämä melkein yli-inhimillisine vaivoineen, uskomattomine marsseineen, puutteineen, unettomine öineen, alituisine vainoineen, ansoineen ja molemminpuolisine väsymättömine hävityssotineen. Preussilaisten kärsivällisyys oli uskomaton! He eivät tietenkään voineet, lyötyään ensin suuria armeijoja, sietää pienen, viissatamiehisen joukon uhmaa. Liikkuvien preussilaisten kolonnain johtajat pitivät kunnia-asianaan tuhota perinpohjin nuo kirotut ranskalaiset sissit, joita he eivät pitäneet edes sotilaina. Milloinkaan ei oltu kuultu sotilaitten suusta niin tosia sanoja kuin nämä: "me riipuimme preussilaisten kimpussa kuin takkiaiset!" Joka päivä ympäröi meitä rautainen rengas, mutta aina vaan turhaan. Sotilaamme hurjistuivat yhä entisestään alituisissa tappeluissa, ja ankarasta kurista huolimatta yltyivät he usein mitä raaimpiin väkivaltaisuuksiin ei ainoastaan vankeja, vaan myöskin ranskalaista maalaisväestöä vastaan.
Liikkuvien preussilaisten kolonnain johtajat luulivat usein ajavansa meitä takaa, vaikka oikeastaan me, tosin näennäisesti paeten, vainosimmekin joka hetki heitä. Pieninkin varomattomuus heidän puoleltaan tuotti heille uuden tappion. Mutta eipä La Rochenoiren erinomainen sotanero ollutkaan vielä koskaan esiintynyt sellaisessa loistossa kuin noina vaikeina aikoina. Hänen rohkeutensa oli vallan uskomaton, mutta kylläpä onni häntä suosikin. Toisinaan antoi hän tahallaan piirittää itsensä ja heittäytyi sitten vastustamattomalla raivolla vihollisen kimppuun. Sattui kerran, että kahdeksantuhannen miehen suuruinen divisioona kiiruhti eteenpäin pikamarssissa, luullen ajavansa meitä takaa, mutta mepä ajoimmekin heitä takaa aivan kintereillä, yllätimme heidät eräänä yönä ja tuhosimme kolmannen osan koko joukosta. Kerran sovitti La Rochenoire siten, että kaksi preussilaista joukkoa ampui tunnin ajan toisiaan, luullen pippuroitsevansa meitä. Hänen kylmäverisyytensä oli yhtä suuri kuin sotilaallinen taitavuutensakin. Näin usein yöllisten taistelujen aikana tuon pienen miehen seisovan aseettomana pahimmassa kuulasateessa, sikaari hampaissa, välinpitämättömästi seuraamassa taistelun menoa.
Hän ei säästänyt ihmisiä, ei säälinyt sotilaita; hän oli usein uskomattoman julma maalaisväestölle, mutta ei hän säästänyt itseäänkään. Hänen ollessaan joka päivä silmieni edessä aloin muodostaa itselleni kuvan hänen luonteestaan. Hän oli saanut kasvatuksensa jesuiitoilta, ja hänellä oli ollut aikomus itsekin mennä hengelliseen säätyyn. Tämä kasvatus antoi hänen koko olemukselleen kuten himoilleenkin omat rauhalliset, kylmät muotonsa, joista kuitenkin himot voimakkaampina puhkeilivat. Parisissa ollessaan oli hän ensin kadottanut uskonsa ja sitten oppinut karttamaan ihmisiä; hän oli köyhä, ja halveksumiseen liittyi sittemmin myöskin viha. Näin tuli hänestä ylimys ei niin paljon ajatuksiltaan kuin seurustelutavoiltaan. Hänen markiisinarvonsa joka tuntui melkein ivalta hänen köyhyydessään, helpoitti hänen pääsyään ylhäisiin piireihin. Hän ei toivonut mitään korkeampaa kuin saada nähdä Henrik V Ranskan kuninkaana, sillä hän tiesi, että tämän hallitessa voisivat miehet sellaiset kuin hän kohota korkealle ja saada tilaisuutta polkea toisia jalkoihinsa, mikä olisi ollut hänen suurin ilonsa. Kaikesta huolimatta oli hän epäilijä sekä uskonnon asioissa että myöskin mielipiteissään ylimalkaan. Ei kylliksi, että hän ei rakastanut Ranskaa, — hän vielä halveksikin sitä. Hän soti taistellakseen. Pariisin pilaantuneessa ilmapiirissä oli hän kadottanut kyvyn eroittaa hyvän pahasta. Hänestä ne olivat samaa. Tämä paatumus ja hänen kiihkeät, synnynnäiset intohimonsa tekivät hänestä mitä vaarallisimman ihmisen, etenkin kun hänet oli luotu toiminnan mieheksi.
Sellaisen ihmisen kanssa oli Mirza antautunut taisteluun elämästä ja kuolemasta. Aluksi olin aivan varma siitä, että hän joutuu alakynteen tässä voimien mittelyssä, mutta ennen pitkää tulin huomaamaan, että Mirzakin oli vaarallinen vastustaja. Näennäisesti vallitsi heidän välillään kuitenkin mitä parhain sopu. He olivat tähän saakka menestyksellä taistelleet preussilaisia vastaan, ja myöntää täytyy, että tähän onnistumiseen ei suinkaan vaikuttanut vähäisessä määrässä Mirza, joka kaikin puolin osottautui Simonia etevämmäksi.
Lopuksi, oltuamme täten kuukauden päivät sokkosilla vihollistemme kanssa, kävi asemamme epätoivoiseksi. Liikkuvat kolonnat saarsivat meitä joka puolelta; pakoon hiipiminen viisisatamiehisen joukon kanssa kävi lopulta mahdottomaksi, samoin ruokavarojen hankkiminen; sotaneuvottelussa päätimme sentähden jakautua kahtia. Toisen osaston päälliköksi tuli Mirza, toisen La Rochenoire. Molemmat toivoivat täten voivansa hiipiä pois Haute-Saônen maakunnasta ja helpommin saavansa muonavaroja. Päätimme kuitenkin olla etenemättä kauemmaksi kuin yhden päivämarssin päähän toisistamme siltä varalta, että apua tarvittaisiin.
Siitä lähtien alkoi Mirza toimia itsenäisesti. Tunnustan olleeni utelias näkemään, kuinka hän suoriutuisi, sillä asema oli jokseenkin vaarallinen. Mutta minä luotin häneen, ja kaikki kävikin yli odotusteni. Heti ensimäisenä päivänä eron jälkeen taisteli hän voitokkaasti ulaanien kanssa; siinä taistelussa hän oli vähällä menettää henkensä. Sitten viekasteli hän vihollisten käsistä niin liukkaasti, että minä aloin pitää häntä itse La Rochenoireakin taitavampana. Toisinaan luulin, että hän oli nouseva tähti ja aivan ensiluokkainen, ja minä olen varma, että hän itsekin oli vakuutettu siitä. Sotilaat alkoivat pian jumaloida häntä ja seurasivat häntä sokeasti tuleen. Kuitenkin oli Mirza melkein yhtä ankara kuin La Rochenoire, mutta paljon varovaisempi. Kun joku sotilaista oli tehnyt kepposen ja Selim katsahti häneen kalveten, tiesi sotilas, että leikki ei ollut lähellä. Häntä kutsuttiin neidiksi harvinaisen kauneutensa tähden. Kerran kuulin erään sotilaan nuotion ääressä sanovan toverilleen:
— Kun neiti käy kalpeaksi, on viimeinen hetki käsissä.
— Entä sitten? — vastasi toinen. — Neiti voi olla sekä äiti että piru, mutta La Rochenoire on pelkkä piru.
Ankara, vaivalloinen sotilaselämämme ei kuitenkaan ollut vailla hupaisia välikohtauksia. Marssiessamme kerran erään metsän läpi, sukelsi puitten välistä äkkiä esille mies: "Seis! Mikä sinä olet miehiäsi?" — "Vallakkialainen", vastasi hän, "syntyisin Galiziasta, palvellut turkkilaisessa ja italialaisessa armeijassa sekä ranskalaisessa muukalaisjoukkueessa, ollut Meksikossa ja Algierissä."
— "Mitä sinä tahdot?" — "Palvella." Asetimme hänet riviin. Ei ollut vielä puoltakaan päivää kulunut, kun vallakkialainen osottausi liukaskielisemmäksi mieheksi koko joukossa. Hän nolasi suupalteimmatkin, antoi heille pilkkanimiä, lainasi heiltä rahoja, joita ei kuitenkaan voinut käyttää hyväkseen, petkutti heitä korttipelissä ja veijasi kaikin tavoin. Joka ilta lauloi hän erään tyhmän, yksitoikkoisen laulun jostain ovivahdista ja pani sotilaat nauramaan itsensä puolikuoliaiksi. Laulu päättyi sanoilla: "Hei, herra ovivahti, annappas avaimet!" Lausuessaan sana "ovivahti" osoitti vallakkialainen jotakuta sotilasta. Tällä tavoin "ovivahdiksi" nimeämistä pidettiin suurena kunniana. Saattoipa sen johdosta kehkeytyä riitoja ja tappelultakin.
— Minusta se ei koskaan tee ovivahtia! huusi muuan sotilaista huitaisten kiukkuisena nuttunsa maahan.
— Sinusta, senkin huuhkaja, joka olet tullut kolme vuotta liian aikaisin maailmaan! — vastasi vallakkialainen. — Tiedätkös, missä kalat kasvavat? Hä? Tiedätkös, mikä eroitus on vesi- ja tuulimyllyllä? Hä?
Ja ennenkun hämmästynyt sotamies oli ennättänyt tointua, remahtivat toiset äänekkääseen nauruun, jonka usein keskeytti preussilaisten pyssynpauke.
Tällä tavoin meni kaksi viikkoa. Kolmannella viikolla oli meidän pakko antautua taisteluun, joka saattoi La Rochenoiren urotyöt kokonaan varjoon. Leiriimme saapui eräänä iltana kolmisensataa miestä Emile Corbeaun sissijoukosta, tuoden mukanaan noin viisikymmentä hevosta. Joukkoa komentava upseeri kertoi, että eräs liikkuva kolonna oli edellisenä päivänä lyönyt heidät täydellisesti ja ajoi luultavasti heitä takaa. Sotilaat olivat säälittävän näköisiä. Siitä huolimatta päätti Mirza heidän tukemanaan vastustaa preussilaisia tai oikeammin mennä heitä vastaan ja yllättää heidät takaapäin. Kolonaan kuului yhdeksänsataa miestä, joista kaksisataa oli ratsumiehiä, ja sitä komensi nuori, mutta sangen taitava upseeri nimeltä Otto von Hohenstein, joka oli sissien kauhu. Niin kuuluisan vastustajan voittamismahdollisuus houkutteli Mirzaa, ja annettuaan Corbeaun sotilaitten vahvistaa itseään ruualla ja juomalla komensi hän heti miehet jalkeille.
Oli yö. Metsä oli niin paksun sumun peitossa, että töin tuskin kykeni näkemään omaa kättään. Me lymysimme pensaikossa molemmin puolin maantietä. Oli niin hiljaista, että me kuulimme selvästi sydämiemme lyönnit. Hengen menettämisen uhalla oli kaikenlainen puhelu kielletty, ja minun tehtävänäni, joka nyt olin upseeri, oli valvoa sotilaita ja etenkin vallakkialaista, joka ei mitenkään ollut voida hillitä kieltään. Me olimme saaneet tarkat ohjeet: kun Mirza laukaisi pistolinsa, oli se merkki taistelun alkamiseen. Kuinka sotilaitten sydämet jyskyttivät levottomina. Mikään ei niin hermostuta sotamiestä kuin väijyksissä makaaminen ja odottaminen.
Vihdoin kuului pyörien ratinaa ja säännöllisiä askeleita. Silloin tuli sellainen hiljaisuus, että saattoi eroittaa jokainoan lehden rapinan puissa. Askeleet lähestyivät, ja hetkisen kuluttua näyttäytyi etujoukko, kuusi ulaania. He tupakoivat kaikessa salaisuudessa. Kun he pääsivät meidän kohdallemme, ratsasti muuan heistä toverinsa luo, ja me kuulimme heidän keskustelevan pimeässä:
— Annappas tulta!
— Hae sitä ranskalaisilta!
Pian olivat he ennättäneet ohitsemme, ja taas oli hiljaista. Vihdoin saapui pääjoukko. Etunenässä tuli ratsuväki, sitten jalkaväki, kaikki jokseenkin hajanaisissa riveissä. Saattoi selvästi havaita, että he eivät aavistaneetkaan minkäänlaista yllätystä, sillä he olivat laiminlyöneet tavallisimmatkin varokeinot. Marssiessaan pitivät he kovaa melua, kuten saksalaisilla on tapana, ja lauloivat kuorossa voimakkaasti, korostaen joka tavua: "Viisi — paria — nahkaisia — sukkia!"
Ja molemmin puolin maantietä väijyi heitä kuolema.
Kun he olivat ehtineet meidän kohdallemme, pamahti äkkiä pistolin laukaus.
Siihen vastattiin heti rätisevällä ratsupyssyjen tulella tien vasemmalta puolelta. Nousi tavaton meteli, josta kuului laukauksia ja huutoja: "järjestäkää rivit!" sekä saksalaisten päällikön voimakas, levollinen ja toisinaan yli kaiken kajahteleva ääni. Muodostettiin rintama vasemmalle, ja me peityimme oksien alle, joita kuulat katkoivat ja pudottelivat niskaamme. Äkkiä pamahti toinen laukaus tien oikealta puolelta. Saksalaiset muodostivat nyt kaksi rintamaa, mutta sillävälin sulki Mirza tien kummastakin päästä. Luoteja sateli joka puolelta.
Savu teki pimeyden yhä sankemmaksi. Sotilaamme ulvoivat saksalaisten ympärillä kuin nälkiintynyt susilauma. Onnettomat preussilaiset luulivat Jumala ties kuinka suuren ylivoiman heitä pimeässä piirittävän. He ampuivat umpimähkään. Ulaanien hevoset alkoivat hirnua ja hyppivät pelosta pystyyn; se yhä lisäsi sekasortoa. Koko joukkue läksi eteenpäin — silloin pamahti yhteislaukaus tervetuliaisiksi ja pani heidät peräytymään. Taaskin laukaus. Hevoset alkoivat pillastua ja mylläkkä kävi yhä suuremmaksi. Kuului huuto: "Valkeata! Valkeata!" Saksalainen päällikkö sai onnettoman päähänpiston, nim. valaista tie. Näimme preussilaisten sotamiesten kohottavan palavia olkilyhteitä pistimiensä kärjissä. Veripunainen loimu valaisi tien ja lähimmät puut, mutta meille siitä oli vain etua, sillä me näimme nyt paremmin tähdätä. "Tähdätkää upseeria! Upseeria!" alkoivat miehemme huutaa. Palavien olkilyhteitten valossa näimme ylpeän, kookkaan vartalon, kypärä päässä ja kultasankaiset silmälasit nenällä, uhmaten seisovan vaunuissa jaellen käskyjä. Tuli valaisi hänet päästä kantapäihin saakka. "Upseeria!" toistivat äänet. Kuulat vinkuivat ilmassa, oljista sinkoili kipinöitä ja palavia korsia, mutta upseeri seisoi yhä vahingoittumattomana. Silloin kiiruhti Mirza luoksemme:
— Tähdätkää upseeria! — huusi hän, tempasi ratsupyssyn vallakkialaisen kädestä ja tähtäsi. Pamaus! Nuori upseeri horjahti, kallistui taaksepäin ja kaatui suin päin palavaan olkilyhteeseen. Oljet sammuivat kuitenkin pian, preussilaisten laukaukset heikkenivät ja harvenivat. He tekivät yhä vielä vastarintaa, mutta epätoivoisina, meidän tulemme yhä kiihtyessä ja sotilaittemme eläimellisen karjunnan käydessä yhä villimmäksi. Viiden minuutin kuluttua kuului komento: "pistimet esille!" Silmänräpäyksen ajan näin taasen Mirzan, joka etukenossa, miekka kädessä ryntäsi eteenpäin välkkyvien pistinten ympäröimänä. Mutta yhtäkkiä alkoi taas joku olkilyhde loimuta preussilaisten puolella, ja sen vieressä näkyi kahden pistimen väliin kiinnitetty valkoinen nenäliina.
— Heretkää, ne antautuvat! — huudettiin joka taholta.
Niin tapahtuikin. Taistelu oli päättynyt.
Puolen tunnin kuluttua vallitsi tuolla verentahraamalla tiellä sama hiljaisuus kuin äsken. Käskin korjaamaan ruumiit pois. Etsin itse Otto von Hohensteinin, jonka kasvot olivat palohaavojen rumentamat, ja otin haltuuni hänen paperinsa ja hänen vaimonsa tai morsiamensa valokuvan, joka minulla vielä tänäänkin on tallella. Sitten läksin hakemaan Mirzaa. Hän istui kannon päällä. Hän hengitti läähättäen, tukka hiestä märkänä, kasvot ruudinsavun tahraamina, kädet vapisevina. Hänen katseensa todisti ääretöntä ylpeyttä, jota hän ei välittänyt edes salata. Seuraavien päivien kuluessa kasvoi hänen ylimielisyytensä kasvamistaan. Hän ei ottanut vastaan minkäänlaisia neuvoja, eikä pyytänytkään niitä. Upseereja kohtaan kävi hän mahtailevaksi ja samoin muuttui hänen käytöksensä minuakin kohtaan, joten suhde välillämme kävi yhä kylmemmäksi.
La Rochenoiresta emme puhuneet enää, mutta minä huomasin, että Mirza alkoi halveksua vastustajaansa. Olihan hänen johdettavanaan nyt kaksin verroin vahvempi joukko kuin La Rochenoiren. Miksikä hän siis pelkäisi?
Kahta päivää myöhemmin hyökkäsi hän Deux-Pontsin kylään, jossa preussilainen osasto majaili. Hän ei hyökännyt sen kimppuun yöllä, vaan keskellä kirkasta päivää. Hän pani toimeen oikean taistelun, ja se tuotti hänelle uusia laakereita entisten lisäksi.
Mirza toimi nyt vastoin La Rochenoiren käskyä ja odotti sen varmasti saavan aikaan jotakin ratkaisevaa.
Samalla tuli tieto, että La Rochenoiren kimppuun oli hyökätty ja että hän oli kärsinyt tuntuvan tappion. Tämän kuultuaan lausui Mirza upseereille:
— La Rochenoire tuhoaa ihmisiä, joista olisi minulle suurta hyötyä.
Upseerit katsoivat toisiinsa vaieten.
Sensijaan että Mirza hyökkäsi Deux-Pontsiin, olisi hän voinut rientää La Rochenoirea auttamaan, sillä meillä oli nyt vapaampi toimintamahdollisuus. Liikkuvat kolonnat olivat jo hajoitetut, ja pääjoukkonsa lähettivät preussilaiset ranskalaista armeijaa vastaan.
Saman päivän iltana saapui muuan La Rochenoiren upseeri luoksemme, tuoden määräyksen että Mirzan piti viipymättä saapua pääleiriin.
Muistan tuon kohtauksen aivan yhtä elävästi kuin olisi se tapahtunut eilen. Upseeri seisoi Deux-Pontsin maistraatin ovella, kaksi sormea hatunreunassa, Selim istui pöydän ääressä lukien verkkaan käskykirjettä.
Silmäilin häntä tarkkaavasti. Kärsimykset ja vaivat kuvastuivat hänen kasvoillaan. Hän oli laihtunut ja käynyt kalpeaksi ja vanhemmaksi, ja hänen ennen niin lempeät, nuorekkaat kasvonsa ilmaisivat nyt ankaruutta ja jäykkyyttä. Saattoi havaita, että hän oli tottunut itse käskemään, eikä käskyjä vastaanottamaan.
Äkkiä nousi hän ylös, meni upseerin luo, repi käskykirjeen rikki hänen silmiensä edessä ja heitti palaset lattialle.
— Tervehtikää La Rochenoirea ja sanokaa, että minä lähden La Mareen, — sanoi hän kylmästi. Upseeri kumarsi ja meni. Sitten kääntyi Mirza minuun:
— Kutsu upseerit kokoon!
Muutamien minuuttien kuluttua palasin toverieni seuraamana.
— Herrat ovat hyvät ja lukevat ääneen tämän kirjoituksen!
Joku upseereista luki diktaattorin käskykirjeen.
Mirza seisoi levollisena ja kylmäkiskoisena.
Synkkä hiljaisuus vallitsi.
— Hyvät herrat, — virkkoi Selim. — Oltuanne lain suojelusta vailla oleva ryövärijoukkue, tulee teistä taas tasavaltalaisia sotureita. Osoittamanne urhous on taivuttanut hallituksen anteeksiantoon. Minulla on oikeus rangaista, mutta minä annan mieluummin anteeksi. Niille, jotka eivät hyväksy menettelyäni, jota olen leiriin tultuani noudattanut, ilmoitan että olen toiminut määräysten mukaan; sitäpaitsi en ole velvollinen tekemään teille tiliä. Lisään vielä, että sen, joka ryhtyy minua vastustamaan, ammutan heti.
Yksikään sana ei noussut vastustamaan tätä pontevata puhetta. Hetkisen kuluttua astui vanhin upseeri, harmaahapsinen, italialaissyntyinen Michaelis esiin, nosti sormensa hatun reunaan ja virkkoi:
— Odotamme määräyksiä.
— Ilmoittakaa sotamiehille päällikön vaihdos.
Upseeri meni, ja heti sen jälkeen kuului huuto:
"Eläköön tasavalta!" "Eläköön neiti!" ja "Alas La Rochenoire!", ilmaisten meille, kuinka uutinen otettiin vastaan.
Jos La Rochenoire olisi kuullut nämä huudot, olisi hän kuningas
Salomonin ja Gelimerin tapaan voinut huudahtaa:
— Kaikki on katoavaista!
Tuntia myöhemmin marssimme La Mareen.