— Muistan muistan!
— No niin. Ehkä en ole puolueellinen sanoessani, että hänen esiintymisessään, yksinkertaisessa harmaassa kotikutoisessa puvussaan, kaikessa käytöksessään, jopa kasvojen ilmeissäkin, oli aina jotakin, joka herätti ehdotonta kunnioitusta ja arvonantoa, jotakin luontaisesti sivistynyttä ja pätevää. Eikö ollutkin?
— Oli. Muistan, kuinka usein katselin isääsi, kun hän oli pappilassa vieraana. Minun oma isäni vain oli hänen vertaisensa, mutta ei ainoakaan muu pitäjän herroista, ja kuitenkin oli hän aina vain tavallisissa kotikutoisissa harmaissaan. Hän oli juhlallinen ukko.
— Niin. Eikö ollutkin. Usein olen viime aikoina muistellut hänen harmaita hapsiaan, hänen sileiksi ajeltuja kasvojaan ja leuan alle jätettyä kunnianarvoisaa jäkäläpartaansa, hänen levollista silmäinsä ilmettä ja vakaata muotoansa, jota joskus kirkasti järeä leikillisyys, mutta ei koskaan rumentanut rähähtävä ja raaka nauru. Olen miettinyt, mistä hän oli saanut olemukseensa kaiken tuon, jota nykyisin olen huomannut vain joillakin Etelä-Pohjanmaan heränneillä isännillä — ehkä joissakin muissakin.
— Hän oli menneen, eheän ajan lapsi, eheän sivistyksellisessäkin suhteessa.
Eva oli sanonut sen ikäänkuin miehensä mietteitten väliin ja lisäsi sitten:
— Älä luule, että se muutos on vain talonpoikaiskansassa huomattavissa. Sama ilmiö esiintyy niinsanottujen sivistyneittenkin keskuudessa. Joukossamme elää vielä saman polven lapsia, joihin minun isäni kuului, ja he todistavat samaa kuin sinun isäsi. Tietomäärän kasvaessa ja tuon niin paljon puhutun sivistyksen levitessä olemme samalla käyneet sivistymättömämmiksi. Olemme menettäneet hengen sopusoinnun ja turtuneet tunteiltamme.
— Niin, sanoi Juho. — Siinä on asian ydin. Isäni ehyt ja järkkymätön henkinen olemus se kuulsi läpi kaikessa hänen elämässään ja hänen esiintymisessään. Ja totta on, että sen ajan henki, jonka lapsi hän oli, kansallisen aamun ja isänmaallisuuden suuri ja elähdyttävä yhteishenki, jota ei häirinnyt mikään sellainen kirvelevä ristiriita kansalaisten kesken kuin nyt joka päivä, oli ehdottomasti omiaan suuresti jalostamaan ja nostamaan henkisessä suhteessa. Nyt olemme raskaan ja kiihkeän taistelun ajan lapsia, joissa ikäänkuin väkisin puristetaan esiin huonotkin puolet, jotka valtiollinen, yhteiskunnallinen ja taloudellinen intohimo amerikalaistuttaa raaoiksi ja häikäilemättömiksi.
— Tekisipä melkein mieli sanoa, lisäsi taas Eva innostuneesti väliin, että uuden ajan voimakas lääke on ikäänkuin samentanut ennen niin kirkkaan veden. Menee aikaa, ennenkuin se taas selviää ja sulattaa itseensä kaiken saamansa uuden.
— Tarkoitat, että me kulttuurisuhteessa elämme jonkunmoista väliaikaa, murrosaikaa? Niin ehkä teemme. Joka tapauksessa on mahdotonta saada vanhaa takaisin, ja on kehityksen vastaista ruveta sitä haaveilemaan. Täytyy luoda uusi kulttuuri.
— Uusi maalaiskulttuurikin, uusi talonpoikaiskulttuuri. Sitä minä juuri harrastan, koska olen nyt talonpojan vaimo. Siinä on eräs maahengen tärkeitä tehtäviä, ellei suorastaan tärkein.
— Maahengen? Tiedätkö sinäkin jotakin maahengestä?
Juhon silmät olivat ällistyneen näköiset. Eva nauroi ja sanoi:
— Tottakai! Olenhan minä maahengen etumiehen puoliso. Ja älä sinä luule, että se teidän kuuluisa maahenkenne on mikään teidän keksintönne ja etuoikeutenne. Se keksittiin jo silloin, kun Suomessa ensi kerran ruvettiin maaseudun sivistystarpeista huolehtimaan. Ja herrat siinä olivat alkamassa siinäkin. Uskallatko tunnustaa totuuden, sinä maahengen suur-apostoli?
— Uskallan kyllä, nauroi Juho vastaan. — Tosin sillä rajoituksella, että herrain maahenki olisi kuollut viluun, ellei talonpojan maahenki sitä ennen ja miksi ei sen vaikutuksestakin olisi sattunut heräämään. Turhaa olisi kieltää, etteivät aikaisemmat sivistysvaikutelmat ja vanhemman polven sivistystyö olisi luoneet sitäkin pohjaa, jolta sitten nykyinen maahenki heräsi ja nousi. Ja Luojan kiitos, että nousi.
— Älä vielä huuda hei, ennenkuin olet päässyt kuivalle maalle, sanoi Eva. — Työ on vasta puolivälissä. Tuskin kolmas osa tämänkään pitäjän isännistä viitsii oikein lantakartanoaan hoitaa?
Juho huokasi.
— Ei viitsi. Mikä kumma siinä lienee, että suurin osa talonpojistamme sittenkin hoitaa maanviljelystään tarmottomasti ja innostuksetta? Heissä ei syty se henki, joka on oikean maanviljelijän tunnusmerkki, se kiihkeä, etten sanoisi synnyttämisen kaipuu, joka hänessä asuu. Uskotko, että todellinen maanviljelijä katselee maatansa kuin nuorta naista, jonka hän toivoo synnyttävän lukemattoman määrän terveitä jälkeläisiä? Maa on hänelle kuin rakastettu.
— Uskonhan minä. Ja niin se on minullekin, vaikka olenkin ikäni ollut maattomana. Mutta mennäkseni maahenkeen — siihen kuuluu olennaisena osana talonpoikaiskulttuurin luominen, se, josta äsken puhuit. Sitä juuri olen miettinyt koko viikon.
— Jos tarkoitat sillä herraskoreilua, niin se ei talonpojalle sovi.
— En tarkoita mitään koreilua ollenkaan. Vain puhdasta, yksinkertaista ja ympäristön mukaista kauneutta, henkisen elämän virittämistä, tunnearvojen vaalimista ja kasvattamista, sen pohjan luomista, jossa ihminen, halvinkin palkkalainen, viihtyy ja kehittyy sopusointuiseksi yksilöksi. Ja se seikka on riippuvainen hyvin paljon jokapäiväisistä pikku asioistakin. Oletko tehnyt Soljalassa mitään sen asian eteen?
— Jaa minäkö?
Eva nauroi herttaisesti, sillä Juho oli hiukan ällistyneen ja tyhmistyneen näköinen. Mutta hän muuttui vakavaksi, kun Juho taas venytellen sanoi:
— Ei se sellainen kuulu talonpojalle…
— Ei sellainen kuulu talonpojalle. Ei se talonpojalle kannata. Ei se sovi talonpojalle. Sitä te aina vätkytätte, ikäänkuin talonpoika olisi joku kertakaikkisiin kaavoihin kovettunut ja rustottunut olento, jolle ei sovi mikään muu kuin se entinen, joka aina tuoksuaa omalta lantapahnalta. Etkö huomaa, että samaa sanovat sinulle naapurisi, kun puhut heille maanviljelyksen ja talouden uudistuksesta? Talonpojalle kannattaa kaikki kauniskin elämässä, elämänilo ja onni, yhtä hyvin kuin herroillekin. Kysymys on vain siitä, että sen ikäänkuin täytyy nousta talonpojan oman erikoisen elämänlaadun pohjalta elimellisesti ja luonnollisesti, eikä minään istutettuna herraskoruna. Olethan merkinnyt kirjaasi tälle vuodelle määrärahan kotisi kaunistamiseksi. Mitä olet sillä tarkoittanut?
— Jaa minäkö?
Taas täytyi Evan nauraa, sillä Juhossa oli äkkiä puhjennut esiin jotakin maalaisen kömpelöä ja saamatonta.
— Sinä juuri!
— Ajattelin vain, että pitäneekö tilata sinulle kaupungista uudet ja kauniit huonekalut — sellaiset oikeat plyyssipäällyksiset?
— No voi hyvänen aika!
Eva oli aivan ällistyksissään. Äkkiä hän hyppäsi seisomaan ja katsoi
Juhoa tiukasti silmiin sekä sanoi:
— Kuule! Jos sinä olet niin pähkähullu, että häpäiset minut tilaamalla tuollaiset inhoittavat kapineet minun talooni ja huoneeseeni, niin sillä samalla hetkellä minä lähden tieheni. Tiedäkin se! Ja nyt minä lähden uimaan.
Juho katsoi häneen suu auki ja sangen avuttoman näköisenä sekä läksi miettiväisenä astumaan vaimonsa jäljessä, joka rivakasti meni rantaan. Rantatöyräällä Eva sanoi leikillisen tiukasti:
— Nyt saat istua tähän, mutta selin järveen. Ja muistakin olla katsomatta. Lupaatko kunniasanallasi?
— Lupaan, vastasi Juho alistuvaisesti.
— Vasta sitten, kun huudan, saat katsoa, kuuletko?
— No kuulenhan minä.
— Et ole se mies, joksi sinua luulen, ellet nyt pidä sanaasi.
Ja Juho jäi siihen rannalle istumaan omituisissa tunnelmissa. Mielessään hän aivan ymmällä pohti Evan äskeistä kiivautta niiden plyyshihuonekalujen johdosta, sillä hän oli todellakin paljon mietiskellyt, miten hän uhraamalla melkoisia summia vuosittain vähitellen kalustaisi ja korjaisi talonsa oikein todelliseen "herrastyyliin". Evan puheista hän nyt oli ruvennut aavistamaan, ettei tämä suunnitelma ollenkaan ollut hänen vaimonsa mieleen, vaan että tämä tarkoitti kulttuurillaan jotakin toista, mitä, sitä ei Juho nyt oikein pystynyt itselleen selvittämään. Mutta hän ajatteli samalla, että koska Eva nyt kerran oli saanut tietää tuollaisen määrärahan olemassa olon…
Siinä samassa selvisi hänelle, että mahdollisesti Eva oli nähnyt kirjasta myös isäänsä koskevan kohdan?
Hänen ohimoitansa poltti, sillä kuka tietää, vaikka Eva nyt pitäisi itseään jonkunlaisena velan maksun korvauksena. Kun voisi vapaasti puhua, avomielisesti sanoa niin kuin asia on, ettei hänellä ole koskaan ollut kaukaisinta ajatustakaan sen pohjalla mitään vaatimuksia esittää. Mutta vielä ei voinut siitä puhua, täytyi odottaa ja rukoilla Luojaa asiat selvittämään.
Koko näiden mietteiden vaatimana aikana oli Juho kuullut takaansa omituisesti kiihoittavaa vaatteiden kahinaa, joka erikoisella tavalla hiveli hänen hermojaan. Hän tunnusti itselleen, että hänellä teki äärettömästi mieli katsoa taaksensa, mutta silti hän ei sitä tehnyt. Hän oli luvannut ja hän piti lupauksensa. Mutta kummallista se vain kaikki oli. Hän naurahti tälle omituiselle tilanteelle.
Mutta silloin sattui Evalle eräs seikka, joka ei ole naisten pukineihin nähden aivan harvinaista. Joku salaperäinen nauha, joku niistä tenhoisista vetimistä, joita nuoren naisen kauneuden verho on täynnä, oli sattunut menemään sellaiseen solmuun, ettei Eva saanut sitä omin voimin auki, varsinkaan kun se oli selän puolella. Tutkimattomaksi salaisuudeksi jää, olisiko hän siitä sittenkin selvinnyt, jos olisi ollut yksin, ja käyttikö hän apua siksi, että sitä nyt kerran sattui olemaan saatavilla. Kuka tutkii nuoren naisen toimenpiteitten perusteet silloin, kun nuori mies sattuu olemaan läheisyydessä ja varsinkin kun he ovat kahden? Ja onko päivän helmeilyllä kirkkaan ja läikkyvän veden pinnassa mitään johdonmukaisuuden perustetta? Ehkä se, että luonto siinä ikäänkuin välähdyttelee näkyville heleimmät värinsä ja loistavimmat, kauneimmat puolensa? Oli miten hyvänsä, mutta nyt tapahtui niin, että Eva huusi:
— Juho! Tule heti tänne!
Juho tyrmistyi. Hänen polvensa eivät olleet ottaa häntä kantaakseen ja hitaasti sekä horjuvin askelin hän lähestyi vaimoansa suorittaakseen erään aviomiehen klassillisimmista velvollisuuksista.
Pienet kädet kurottivat selän takana hänelle solmuun mennyttä nauhaa.
— Aukaise solmu.
Juho ryhtyi työhön, mutta hänen kätensä olivat omituisesti hervottomat ja kömpelöt. Sitäpaitsi koskettivat rystyset aina väliin lämmintä ja pehmeätä selkää, jossa tuntui olevan sellainen mukava kuoppa, ja se tietysti lisäsi hämminkiä. Jo puhkesi Eva sanomaankin:
— No kyllä ne ovat nuo miehet kömpelöitä! Vedä nyt siitä toisesta nauhasta… ei siitä, vaan siitä. Eikö lähde? No älä sitte vedä enempää, ettei mene yhä lujempaan. Koeta toisesta nauhasta. Eikö irtau? No ota sitten ja aukaise kynsilläsi, jos on mennyt umpisolmuun. No vihdoinkin. Mene nyt paikallesi odottamaan.
Ja Juho totteli nöyrästi, vaikka häntä oli ruvennutkin kovasti naurattamaan tämä puuha. Hän tunsi olevansa kokonaan lumottu, sillä Evasta hehkui sellainen nuorteuden ja itsetietoisen pienen herttaisen mielistelyn ja tykötekeytymisen tuoksu, että Juho-paralla, joka oli niissä asioissa aivan kokematon, menivät kerrassaan piirustukset sekaisin. Hän pyyhki hikeä otsaltaan ja istui kuuliaisesti rantatöyräälle.
Sitten hän kuuli takaansa veden lirauksen ja samalla pienen naisellisen kirkaisun, arvaten siitä, että nyt oli isoa varvasta kastettu veteen. Sitten seurasi tarmokkaampaa kahlaamisen ääntä, kunnes kuului loiskahdus ja pari kolme kauhistunutta huudahdusta, jotka hukkuivat kovaan porskeeseen. Sitten huusi ääni:
— No nyt saat katsoa!
Ja Juho kääntyi katsomaan. Eva keinui vedessä keveästi ja sievästi, valkoinen ruumis kuultaen kirkkaan kalvon läpi. Hän ui pitkin ja voimakkain vedoin, halkoen sievästi pyöreillä käsivarsillaan veden kalvoa. Hartiat ja kaula kohosivat kauniisti pienten aaltojen pinnasta. Juho tuijotti vaimoonsa hengähtämättä, mitään sanomatta, melkeinpä mitään ajattelematta, mielessä vain jonkunmoinen ukkospilven vertainen valtava tunne odottavan onnensa autuaallisuudesta ja ihanuudesta. "Minun, minun, minun", jyskyttivät hänen ohimonsa, ja hänestä tuntui kuin olisivat kaikki elolliset olennot, sirkat, paarmat, kärpäset ja kaikki siivelliset pysähtyneet katsomaan hänen rinnalleen Soljalan nuorta emäntää ja kateellisina sitten vilkaisseet häneen supisten toisilleen: "Hänen, hänen, hänen!"
— Mene nyt jälleen paikallesi! huusi Eva vedestä ja taas Juho totteli nöyrästi. Nyt tuntui totteleminen hänestä äärettömän mieluiselta, sillä hänen sieluunsa oli äkkiä valahtanut riemullinen tietoisuus siitä, kuinka autuasta oli omistaa tuollainen aarre, varsinkin kun ei ollut siihen vielä koskenut, ei pienimmälläkään tavalla särkenyt sitä kuvankirkasta puhtauden tuntua, joka siitä hohti kaikkialle. Hän kuuli jälleen takaansa noita lumoavia ääniä, vaatteiden kahinaa ja sukkien suhinaa, ja vaipui siihen tunnelmaan kuin pehmeään, lämpimään, aurinkoiseen pumpulipilveen, tuijottaen eteensä näkemättä mitään ja kuunnellen mitään kuulematta. Ja hän heräsi vasta siihen, että Eva kosketti häntä hartioihin ja sanoi:
— Mennään nyt sisään. Minua niin kaffettaa.
Juhosta tuntui kuin olisi jokainen sana, joka Evan huulilta putosi, ollut kuin ihme, kirkas tähdenlento, jonka nähdessään vaistomaisesti pysähtyy ja yrittää ajatella ja toivoa jotakin, mutta ei kerkeäkään sanoa muuta kuin "ah!", ja hän nautti sanomattomasti siitä vapaasta esiintymistavasta ja naivista luonnollisuudesta, jonka Eva oli käytöksessään häneen nähden omaksunut. Hän ei tiennyt sitä, että Eva nyt sukupuolensa vaistomaisella tarkoituksella käytteli naisen väkevimpiä ja vaarallisimpia aseita, millä saada mies pauloihinsa, että naisella on satakin eri vivahdusta hallussaan, joilla hän kuten väriänsä vaihtava eläin mukautuu aina kulloinkin esillä olevan "maan laadun" mukaan. Ja totta puhuen ei Juho taaskaan ollut siinä mielentilassa, että olisi voinut tehdä mitään järjellisiä huomioita ja johtopäätöksiä, sillä hänen aistinsa oli kokonaan vallannut se puhdas ja viileä ihon tuoksu, joka raikkaan veden jäljeltä hohti hänen seuralaisestansa. He kulkivat rinnakkain vaiti ollen, kunnes Eva navetan kohdalla äkkiä sanoi:
— Mennäänpä sikalaan possuja katsomaan!
Niin mentiin. Valtaisena läjänä siinä maata kelletti onnellinen ja jälkeläisistä rikas äiti, ja kuuluva maiskutus sekä silloin tällöin pieni tyytymätön vingahdus ilmaisivat, että luonnon mahtavat voimalähteet olivat parhaillaan vuodattamassa valkoista runsauttansa imeviin ja nälkäisiin suihin. Pientä saparoherrasväkeä tunkeili mamman vatsapuolella tupaten täynnä, riidellen hiljalleen parhaista paikoista ja sysien toisiaan. Mutta mamma makasi raukeana ja tyytyväisenä, vain pienellä tyytyväisellä ja unisella röhkäisyllä sekä silmäin raotuksella ilmaisten huomanneensa, että Soljalan isäntä ja emäntä olivat saapuneet varpajaisiin, osoittamaan hänelle tulevaa kunnioitusta. Eva seisoi ääressä vaiti ollen, mutta kiinteän uteliaana, ja Juho katsoi häneen syrjästä iloinen ja odottava hymy suupielessään. Kärpäset surisivat sataisena parvena ja lannan voimakas tuoksu oli aivan sietämätön.
— On siinä nyt Pahna-Liisalla lapsia aika liuta, sanoi Juho.
— On. Mennään nyt, vastasi Eva, ja niin he menivät.
* * * * *
Ruokasalissa otti Leena heidät vastaan loistavin silmin ja hyvästä tuulesta muhoillen. Lumivalkealle liinalle oli katettu kahvivehkeet, kermat, sokerit ja maukkaat vehnäset, ja Juho katseli ällistyneenä, millä sanomattoman hyvällä maulla Eva antoi kaiken itselleen maistua. Kun sitten ensimäisen sarjan toinen kuppi oli juotu ja pidettiin pientä välihetkeä, että jaksettaisiin aloittaa toinen sarja, rykäisi Eva veitikkamaisesti, katsoi mieheensä ja sanoi:
— Jos nyt sitten puhuttaisiin niistä sinun plyyssimööpeleistäsi…
Juho melkein säikähti:
— Jaa plyyssimööpeleistäkö?
X.
— Niin. Sellaisia en kotiini halua — niitähän muuten on tuolla salissa — ja niihin nähden olen valmis yhtymään mielilauseeseesi, etteivät ne sovi talonpojalle, vain sillä lisäyksellä, etteivät ne sovi herroillekaan. Ne ovat suorastaan kamalia. Ne ovat kehittymättömän maun todistuksia. Pidän kauniimpana ja arvokkaampana yksinkertaisintakin puutuolia, jos se vain todistaa tekijällään olleen taiteellista aistia ja harrastusta tulkita sitä jotenkin tuolinsa ääriviivoissa ja koristuksissa. Kaikki, missä ilmenee persoonallista käsitystä ja pyrkimystä tälläkin alalla, on arvokkaampaa kuin hienoimminkin kiilloitettu ja sametoitu tehdasroju.
Juho kuunteli suu ammollaan.
— Mutta mitä sitten tahdot? soperteli hän.
— Tahdon, että kotini ilmaisee jo ulkonäölläänkin olevansa sivistyneen suomalaisen maanviljelijän koti. Kaiken tulee olla suomalaista, yksinkertaista, puhdasta ja aistikasta. Mutta jos luulet, että se hirvittävä jykevä honkatyyli, jolla suomalaisuutta on esimerkiksi Helsingissä niin monessa paikassa tavoiteltu, on mikään saavutus tällä alalla, niin erehdyt. Väitän, ettei se ole suinkaan mitään suomalaista. Isäkin oli samaa mieltä ja sanoi usein, että jos ennen vanhaan todellinen suomalainen tekijämies, puuseppä, ryhtyi valmistamaan sievää huonekalua, niin johti hänen luontainen hyvä makunsa ja aistinsa siihen, että siitä tuli muodoltaan keveä ja siro. Miksi ottaa malliksi sellainen savupirttityyli, jonka tunnusmerkkinä ovat hongan puoliskot penkkeinä ja kirveellä veistetyt laudat pöytinä? Ei se ole mitään suomalaisuutta, vaan kehittymättömyyttä, kömpelyyttä, kätevyyden puutetta. Haettakoon suomalaista tyyliä sieltä, missä se kulttuurivaikutusten alaisena on saanut herätteitä ja imenyt itseensä jotakin, joka on kasvattanut ja innostanut sitä. Sellaisesta tarjoavat vanhat suomalaiset sälesohvat, astiakaapit, arkut ja valkoiset tuolit sekä ryijyt ja muut sellaiset esineet paljon puhuvia esimerkkejä. Niille on kaikille ominaista jonkunmoinen sirous ja värien kirkkaus sekä vaihtelevaisuus, missä ne ovat tulleet kysymykseen. Sellaiseen minä pyrin ja sen tyylin mukaan tahdon kotini laittaa. Ja silloin kelpaa minulle tavallinen talonpoikaispuuseppä, kunhan saan itse aina olla häntä ohjaamassa ja neuvomassa.
— Vanha Topi esimerkiksi, hymähti tähän Juho jo itsekin innostuneena ja rupesi puhumaan:
— Ymmärrät luonnollisesti, että tämä jos mikään minua miellyttää. Enhän minä näitä asioita käsitä, enkä ole niitä koskaan joutanut ajattelemaan, mutta totta puhuen on minusta itsestänikin tuntunut raskaalta ajatella, että meidän vanhasta talonpoikaistalostamme tehtäisiin tuollainen tavallinen herrastalo kaikkine sen tyylisine koristeineen. Olen aina tuntenut, että se olisi tälle ilmapiirille vierasta, ettei se — sopisi talonpojalle. Hän on nyt kerta kaikkiaan maalaisympäristössään ja ammattinsa johdosta, jossa mitä raskaimpaan arkipäiväiseen työhön yhtyy samalla mitä tärkeimpiä isänmaallisia, kansallisia ja taloudellisia aatenäkökohtia, oma ja erikoinen kulttuuripiirinsä, jolla täytyy ja tulee olla oma itsenäinen leimansa. Ja minä ymmärrän, että nyt, kun talonpoikaisväestömme on vihdoinkin päässyt irti entisestä käteisen pääoman puutteesta, sen täytyy ruveta harrastamaan tässä ympäristössään, kodissaan ja koko elämässään kauneuden ja henkisen viihtymyksen viljelystä, mutta siinä hänen on varottava horjahtamasta vieraaseen lainakoruun. Mielestäni on kotikutoisissa esiintyvä isäntä tahi työmies, jolla ei ole kaulassaan muuta kuin puhdas paidankaulus ja siinä korkeintaan, kuten vanhoilla miehillä ennen, musta liina yksinkertaisella solmulla, paljoa arvokkaampi, niin, suorastaan sivistynyt ilmiö sellaisen rinnalla, joka koettaa pitää sunnuntaisin kovia kauluksia ja tavallisesti likaista ja rumanväristä ostorusettia, joka toisin sanoen puvussaan epäonnistuneesti astuu säätynsä en sano ulko- vaan suorastaan alapuolelle. Tuossa seikassa, yhtyneenä henkiseen tasapainoon ja elämänkatsomuksen sopusointuun, ilmenee mielestäni se jonkunmoinen aateluus, josta Pohjanmaan herännyt kansa todellakin voi olla meidän muiden suomalaisten rinnalla ylpeä. Eikö niin sinustakin, Eva?
Eva oli kuunnellut miehensä puhetta loistavin silmin.
— Kiitos Juho! sanoi hän lämpimästi. — Et usko, kuinka iloinen olen, kun ymmärrämme toisemme näin hyvin. Kun ajattelemme, että maamme nousee ja kaatuu sittenkin sen maanviljelijäväestön kanssa, selviää siitä ilman muuta tämän kulttuurikehityksen ääretön tärkeys koko isänmaamme onnelle. Sillä vaikka tässä on tavallaan kysymys ulkonaisista asioista, on niillä suorastaan ratkaiseva merkitys hengenkin elämän jalostumiselle. Ne muodostavat kansallemme sen kauniin ruumiin, jossa lopuksikin tulee kasvamaan ja viihtymään se kaunis henki, jonka niin hartaasti soisin kansallamme olevan. 'Kaunis sielu kauniissa ruumiissa' on elämän laki joka paikassa. Ja ajattele, Juho, mitä merkitsisi vapaalle Suomelle se, että sen selkärankaväestö joskus pääsisi kohoamaan tälläkin alalla päätekijäksi maassamme, antamaan sen kulttuurille pääleiman omilla voimillaan ja omista edellytyksistään kummunneilla itsenäisillä saavutuksillaan. Sillä kaupunkikulttuuri on ja tulee yhä enemmän olemaan meilläkin luonteeltaan ja laadultaan jollakin tavalla kansainvälistä, meille ikäänkuin ulkoista, ja jäämään maallemme lopuksikin sangen hyödyttömäksi, elleivät sen juuret rupea nousemaan omasta kansallisesta, todella suomalaisesta kulttuurimaaperästä. Siinä on maahengen suuri ja isänmaallinen tehtävä myöskin, ja minä uskon, että se tulee vielä senkin tehtävän suorittamaan. Se vie aikaa, se käy hitaasti, mutta jos katse pidetään alati siihen kohdistettuna, saavutetaan varmasti tuloksia ja lopuksi päämääräkin. Eikö niin?
Juho ojensi Evalle kätensä.
— Tehkäämme liitto! sanoi hän lämpimästi ja innostuneesti. — Hoida sinä avonaisella valtakirjalla tätä puolta, ja minusta saat uskollisen auttajan, minä raivaan ja viljelen sillä aikaa suurta Toivolan suota, joka on ollut ja on Soljalan isäntien suurimman kunnianhimon ja unelmien esine. Mutta muista, että talonpoika ei saa tuhlata. Hänen kansantaloudellinen ja isänmaallinen velvollisuutensa on aina olla viisaasti säästäväinen.
— En minä tuhlaa! Vihaan runsaalla rahalla äkkiä kokoon haalittuja asioita. Siinäpä se onkin suurin vaikeus, että miten päästä järkevään alkuun. Neuvo sinä, joka olet käytännön mies. Mutta kuule — ehätti hän väliin, ennenkuin Juho kerkesi mitään sanoa — me olemme tässä muistaneet vain itseämme, talonpoikaista isäntäväkeä, mutta miten on niiden laita, jotka ovat meistä riippuvaisia? Missä olosuhteissa elävät sinun renkisi ja piikasi, mitä viihtymystä voit tarjota heille ja muille työmiehillesi? Oletko koskaan ajatellut, minkälainen on sinun väentupasi? Vastaappas siihen, Soljalan isäntä!
— Eihän se todellakaan järin hyvällä kannalla ole, sanoi Juho vältellen.
— Se ei ole suorastaan millään kannalla. Ajattele nyt. Päivän he tekevät raskasta työtä, usein sateessa, tuiskussa ja talvipakkasessa, ja tarvitsisivat virkistyksekseen sieltä tultuaan jotakin todellista kodin ja kodikkuuden tunnelmaa. Mutta onko sitä tavallisesti talonpoikaistuvissamme ollenkaan? Ajatteleppas omaa pirttiäsi. Sen ikkunat ovat himmeät ja likaiset, ikkunaverhoja ei ole ollenkaan, seiniä ei liene pesty kertaakaan rakentamisen jälkeen, puhumattakaan siitä, että niillä olisi joitakin henkiseen puoleen viittaavia koristuksia; penkit ovat kuin kirveellä tehdyt ja lattia liasta musta. Kuinka monta kertaa vuodessa teillä pestään pirtin lattia? Pari kolme kertaa, ja silloin tietää koko kylä, että "Soljalassa on kuuruu". Nurkissa ovat sitten nuo kauheat, kuuluisat hämäläiset vuoteet, laudoista kokoon kyhätyt sängyt, joissa ovat aina samat likaisen väriset raanut ja harmajat päänpielukset. Ei koko tuvassa ole ainoatakaan kohtaa, joka ilahduttaisi silmää ja herättäisi viihtymisen tunnetta. Ja mikä vielä ikävintä — miehet ja naiset nukkuvat ainakin talvisin kaikki tuossa samassa pirtissä, nuoret tytöt ja rengit samassa huoneessa, tytöt aina miesten raakuuden ja ahdistelujen alaisina. Sinä et tietysti tiedä mitään siitä, että pikku Martta on raskaana renki Vihtorille?
Juho hämmästyi.
— En, sanoi hän, sitä en ole tiennyt. Tosin kertoi Leena tytön hänelle valitelleen, ettei Vihtori anna hänelle hetkenkään rauhaa, mutta en tullut ottaneeksi asiaa niin vakavalta kannalta.
— Vakavalta kannalta! Ja nyt saattaa tytön elämä olla ainaiseksi pilattu. Isäntäväen velvollisuus on ehdottomasti olla palvelijoidensa tukena ja turvana tällaisissakin asioissa.
Juho nousi rauhattomana kävelemään.
— Tietysti, sanoi hän, olet aivan oikeassa. Mutta minulle se on ollut naisväkeen nähden vaikeata, jopa mahdotontakin, kun ei ole ollut talossa emäntää, eikä Leenakaan ole asiaa niin täydellisesti emännän kannalta ottanut. Martan kohta on hirveän ikävä ja minun täytyy panna Vihtori lujille. Hänen täytyy naida Martta, jos tämä sitä haluaa.
— Niin täytyy, sanoi Eva, mutta palatkaammepa nyt siihen palvelusväkiasiaan. Kun he ovat saapuneet työstä, ei heillä ole juuri mitään omaa erikoista nurkkaansa, jossa vaihtaa kuivaa vaatetta, eikä pesulaitosta, missä pestä kätensä, elleivät asiasta tehden lähde hakemaan itselleen jostakin kiulua ja kerjää saippuapalasta. Niin tulevat he sitten, ellei satu sauna-ilta, sellaisinaan keittiöön ruokailemaan. Ja minkälainen on heidän ruokapöytänsä? Ei se juuri silmää ilahduta. Astiat ovat kaikki mahdollisimman ikäviä, kivikuppeja, vanhoja puukuppeja, joiden halkeimissa on iänikuisia ruoan jäännöksiä, lusikat likaisen harmaita, tavallisimmin puu- tahi puoleksi ruostuneita läkkipeltilusikoita. Ja itse ruoka on useimmiten huonosti ja huolimattomasti valmistettua, jonka panee maistumaan ainoastaan suuri ja polttava nälkä. Pöydässä ei ole mitään, joka sitten kehoittaisi heitä siisteyteen ja sievempiin, puhtaisiin tapoihin, vaan syövät he väsyneesti ja välinpitämättömästi enimmäkseen sormillaan, jotka he sitten lopuksi röyhdellen ja veitsen kärjellä hampaitaan kaivellen pyyhkivät housuihinsa. Niin menevät he takaisin pirttiinsä, jossa kituva lamppu huonosti valaisee, istuvat uneliaina hetken tahi koettavat lukea jotakin sosialistilehteään, kunnes painuvat väsyneinä maata odottamaan uutta samanlaista harmajaa päivää.
— Mutta sellaista nyt on kerta kaikkiaan maatyömiehen elämä, väitti
Juho hämillään ja levottomana sekä kävellen rauhattomasti edestakaisin.
— Niin, sellaista se on, ja sen mukaista on myös työväkemmekin. Mutta ajatteleppas, jos jo kauemmin olisi ollut toisin, jos heidän tupansa ja asuinsijansa olisivat olleet sellaisia, että niissä olisi voinut tuntea viihtymystä ja kodikkuutta, jos heillä työstä palattuaan olisi ollut aina tarjolla jotakin henkistäkin virkistymistä, hyviä kirjoja ja sanomalehtiä esimerkiksi, jos yleensä heidän sekä ulkonaiset että henkiset olosuhteensa olisivat olleet paremmat, eiköhän silloin se viha, jota he meitä kohtaan nyt tuntevat, olisi ollut pienempi ja paljoa helpommin poistettavissa kuin mitä se nyt on?
— Kyllä varmaankin olisi ollut, myönsi Juho. — Mutta nämä ovat myös asioita, joihin meillä maanviljelijöillä ei oikeastaan ole vielä ollut voimia eikä aikaa. Aivan viime vuosiin saakka hän on ollut köyhä sikäli, että hänellä on ollut käteisen rahan puute, mikäli ei ole ollut metsää runsaammin myytävänä. Ja se seikka sekä yleinen tarkkuus rahalle ja sen käyttämiselle, joka usein kehittyy talonpojassa naurettavaksi itaruudeksikin, on vaikuttanut sen, että kaikkea tällaista on sekä pelätty että pidetty joutavana turhuutena, jota talonpoika ja maatyömies ei muka tarvitse. Mutta maailmansodan vuodet ovat siinä suhteessa saaneet kieltämättä muutoksen aikaan. Maanviljelijä on nyt kiistämättä maamme rikkaimman säädyn jäsen ja sopivan herätyksen saatuaan hän ehdottomasti vähitellen rupeaa kiinnittämään huomiotaan näihinkin seikkoihin, sillä tunnettuahan on, että varallisuuden noustua herää sivistymisen halu kaikkialla.
— Sinä olet siis, Juho, tässäkin asiassa kanssani aivan samalla kannalla?
— Olen kyllä — odotappas hiukan…
Ja Juho meni huoneeseensa, josta hän hetken kuluttua palasi takaisin kädessään iso paperirulla. Hän levitti sen Evan eteen ja sanoi:
— Kuten olet jo nähnyt, on nyt Soljalassa kaikki, mikä koskee viljelystä ja karjataloutta, toistaiseksi hyvässä ja uudenaikaisessa kunnossa. Niihin olen kohdistanut näinä isäntävuosina kaiken huomioni ja vasta sitten aikonut ryhtyä uudistamaan ihmisille kuuluvia oloja ja rakennuksia. Jo koulussa ollessa ajattelin omaa asuinrakennustamme ja väen puolta sekä tein siellä itse opettajan ohjauksen mukaan piirustukset niitä varten. Tässä ne ovat. En tiedä, vastaavatko ne omiakaan toivomuksiani, mutta Soljalaan nähden niillä joka tapauksessa on se etu, että ne ovat isännän itsensä tekemiä. Olisihan hauskaa, jollei tarvitsisi hakea — kaupungista arkkitehtiä, joka kaikessa viisaudessaan ja teknillisessä taitavuudessaan ymmärtänee yleensä sangen vähän maanviljelijän erikoistarpeista.
Ja Juho rupesi selittämään Evalle piirustuksiaan.
— Tässä on ensin oma asuinrakennuksemme. Tuossa on isännän kamari, joka samalla on talon konttori ja josta päästään oman etehisen kautta ulos. Tuossa on vierashuone, jollainen maalla täytyy olla, ja tuossa on makuuhuone ja sen yhteydessä lasten huone. Täällä on emännän oma erikoinen rauhankammio, joka ei ole läpikuljettava, sillä emännän ja äidin täytyy saada, jos hän tahtoo, eristäytyä joskus, esimerkiksi lapsien ollessa pieniä, omaan huoneeseensa lepoon ja rauhaan. Tässä on se huone, joka vastaa jonkunmoista herrasväkien salia — se on tässä ajateltu vain tuvaksi, jossa on avonainen takka ja johon perhe kokoontuu yhteen iltaisin tahi muulloin. Luulin sinun tietysti tahtovan herrassalia, ja siksi puhuin noista plyyssimööpeleistä, mutta tämä on alkuperäinen ajatukseni. Tällä puolella on sitten ruokailu- ja muu arkihuone, sen vieressä emännän taloushuone ja tarveainesäiliöitä, tässä suuri keittiö ja sen vieressä keittiöpalvelijain huone, sekä toisaalla, suurilla ovilla keittiön yhteydessä, väen ruokailuhuone. Mutta minun ajatukseni eivät ole ulottuneet seiniä pitemmälle, joten kaiken tämän tuleva sisustus olkoon sinun tehtäväsi. Mitä muuten pidät näistä piirustuksista?
Juho oli puhunut vähän ujosti ja hämillään, ja Eva oli katsonut häneen ihmeissään ja uteliaana, silmät loistaen. Äkkiä tarttui hän molemmin käsin Juhon käteen ja sanoi:
— Voi Juho, kuinka me olemmekaan onnellisia…
Äkkiä hän vaikeni ja loi punastuen katseensa alas. Juho ikäänkuin hiukan värähti, mutta jatkoi sitten tyynellä äänellä:
— No hyvä on, että pidät suunnitelmistani. Tässä ovat sitten väen puolen piirustukset. Niissä on se perusvika, etten todellakaan ole huomannut, kuinka tärkeää on erottaa kokonaan erilleen miesten ja naisten puoli, ja laittaa molemmille omia erikoissuojiansa, mutta ne saadaan kyllä mahtumaan saman katon alle. Pesulaitteet ja säiliöhuoneet väen tarpeita varten ovat myös poissa, mutta ne saadaan kyllä helposti tähän lisätyksi. Tässä on erikoinen työhuone miesten töitä varten, jossa on sopivinta tehdä korjaus-, puuseppä- ja muut sellaiset työt. Tätäkin me voimme vielä yhdessä suunnitella ja tarkemmin miettiä. Mutta kumpaan rakennukseen ryhdymme ensiksi?
— Väenpä tietysti! Kapteeni lähtee aina itse viimeksi haaksirikkoutuneesta laivasta. Niin pian kuin vain voit, ryhdyt siis rakennuttamaan väen puolta. Me kyllä tulemme toistaiseksi itse hyvin toimeen vanhassa rakennuksessamme, jos annat sitä hiukan korjata ja annat minun ryhtyä sisustuspuuhiin. Enkä minä paljon rahaa tarvitsekaan.
— Saat kyllä, minkä tarvitset. Käytä nyt ensin se määräraha, jonka olin jo varannut kodin kaunistamiseen.
— Mutta kuule, Juho! Sallitko minun uudistaa väen ruokailupuolen?
— Tietysti, mutta ymmärtänet kai, että siinä on meneteltävä varovaisesti.
— Se on selvää, mutta parempaa ruokaa heidän täytyy saada. Se on korjattavissa osaksi silläkin, ilman lisäkustannuksia, että ruoka laitetaan paremmin, ja siitä rupean pitämään huomenna huolta. Mutta aion antaa heille enemmän voita ja maitoa. He tarvitsevat sitä. Saat hiukan pienentää meijeritiliäsi.
— Mutta se on pääasiallinen talon rahalähde.
— Siitä saavat he suuremman ja sitkeämmän työinnon ja korvaavat sen talolle monin kerroin.
— Kun he aluksi saavat parempaa, vaativat he pian yhä enemmän.
— Kaikella on rajansa. Mutta vielä eräs asia. Minä en voi siirtyä syömään kanssasi väen pöytään, ellen saa uudistaa koko pöytäkomentoa.
— No miten sekin olisi uudistettavissa?
— Täytyy saada siistit ja tarkoituksenmukaiset astiat. Minkälaisia sinä pitäisit soveliaimpina?
— Niitä ei ole oikeastaan. Puuastioita ei kannata enää pitää, sillä nykyisin ei ole emännillä niin paljon aikaa kuin niiden puhtaanapito vaatisi. Nehän täytyisi vähintään kerta päivässä pestä kuumalla vedellä ja hiekkapesimellä pysyäkseen valkoisina, mutta se lisäisi suuressa talossa liiaksi palvelijattaren työtä. Ilman sitä ne taas sinistyvät ja käyvät väkisinkin vastenmielisiksi. Sama on lusikkain laita.
— Kuule Juho! Voiko ajatella väen pöydässä tarpeelliseksi haarukoita?
Juho pysähtyi miettimään tätä pulmallista kysymystä.
— Olen kuullut, sanoi hän, että Amerikassa, jossa kaikkien edellytetään osaavan syödä siististi, suomalainen sydänmaan moukkakin äkkiä opettelee käyttämään veistä ja haarukkaa, koska ympäristö siihen pakottaa. Mutta mitenkähän mahtaisi meillä olla? Miksi ei sentään? Sopisihan koettaa ja panna ne tarjolle.
— Siis tehdään niin, että väestä saa jokainen siistin valkoisen emalji- tahi paksun fajanssikupin, jommoisia luulen sentään löytäväni, kokonaan rautaisen veitsen ja haarukan, sekä lisäksi pienemmän tasaisen lautasen kuoria ja muuta roskaa varten. Juoma-astiaksi saavat he siistin valkoisen korvattoman mukin. Ja tiedätkö mitä? Pöydälle pannaan valkoinen vahakangas. Keittiön ovensuuhun tahi etehiseen laitatan pesulaitteen, eikä kukaan saa ruokaa, ellei ole sitä ennen pessyt käsiään.
— Mahtaneekohan väki taipua siihen? Tekevät vielä lakon, elleivät saa elää kuin porsaat.
— Eivät. Saan kyllä heidät siihen suostumaan, kun vain tahdon. Tiedän, että hekin oikeastaan rakastavat siisteyttä, mutta eivät tule sitä noudattaneeksi, kun ei ole kukaan erikoisesti vaatinut. Ja kyökissä täytyy piioilla olla erikoinen valkoinen keittiöesiliina, tahi mieluimmin koko puku.
— No mutta onkohan se tarpeellista?
— Ja kuitenkaan et laske lypsäjiä lehmäin ääreenkään, ellei heillä ole puhdas lypsinpuku yllään?
— No mutta sehän on eri asia.
— Eri asia! Pitääkö ihmisen sitten saada likaisempaa kohtelua kuin lehmän?
— Saa nähdä, miten tulet näissä puuhissasi menestymään. Ole joka tapauksessa siksi varovainen, että teet muutoksesi vain vähitellen. Mutta kuinka ehdit emännän puuhiin ryhtyä, kun kaikki tämä tulee lisäksi?
— Toistaiseksi annan Leenan vielä olla emäntänä. En uskalla nyt niihin asioihin puuttua, sillä en tunne niitä tarpeeksi. Eikö olekin niin paras?
— Kyllä onkin. Vähitellen puutut niihin yhä enemmän, kunnes ne kerta siirtyvät sinulle itsestään. Mutta meidän täytyy harkita nämä asiat perinpohjin, sillä uudistuksiin ei saa ryhtyä päätäpahkaa, vaan tarkan mietinnän jälkeen. Mutta onhan meillä tänä iltana vielä aikaa.
— Miksi ei vielä huomennakin?
— Minä lähden taas huomen-aamulla viikoksi sinne suolle.
— Niinkö!
Evan äänessä oli hiukan pettynyt sävy. Juho katsoi häneen kiinteästi ja jatkoi sitten:
— Olen järjestänyt täällä kotona työt, joista vouti pitää hyvän huolen. Heinäntekoa jo aloitetaan. Suolla täytyy olla johtamassa työväkeä, sillä siellä ei ole kylliksi tottuneita. Sitäpaitsi täytyy siellä ampua rikki eräs suuri kallio, joka ties mistä on aikoinaan tipahtanut keskelle suota, juuri siihen paikkaan, missä suuret viemäriojat yhtyvät. Sitä eivät miehet siellä osaa tehdä, vaan täytyy minun mennä neuvomaan.
— Ja sinäkö osaat?
Eva oli kysynyt tämän yht'äkkiä leikillisesti ja ystävällisellä sekä herttaisella äänellä.
— No, tapaili Juho vähän hämmästyneenä, tottakai sitä nyt sellaista täytyy maamiehen osata.
— Ja vastako lauantaina tulet takaisin?
— Niin, ellei tule sellaisia kirjeitä tahi asioita, jotka vaatisivat ennen. Oletko ystävällinen ja avaat postin, ja jos siellä on mitä tärkeitä asioita, niin lähetät sanan?
— Kyllä. Mutta muistakin varoa itseäsi siinä kivien ampumisessa!
— Tietysti!
— Ja missä sinä siellä nukut? Onko sinulla edes mitään makuuvaatteita mukanasi?
— Eihän siellä mitä makuuvaatteita… Eikä niitä tarvita — kesäisenä aikana. Leena kyllä laittaa riittävästi evästä.
— Minkälainen paikka se on se Toivolan suo?
— Siihen sisältyy Soljalan tulevaisuus, sinun ja minun sekä meidän lastemme onni.
Hän säpsähti huomatessaan kuin tietämättään maininneensa heidän lapsistaan. Eva katsoi maahan, eikä puhunut mitään, mutta Juho oli näkevinään, kuinka onnen kajastus kuin väkiselläkin hienona punana ja valoisana ilmeenä kohosi hänen kasvoilleen. Juho astui akkunan ääreen ja katsoi ulos mietteissään kesäiseen luontoon, joka kuin yhtämittaista juhlaa viettäen riemuitsi Soljalan ympärillä. Hänen sydämensä oli tänä päivänä vallannut omituinen, voitonvarma ja tyydytystä tuottava rauha, joka jaksoi odottaa kultaisen omenan putoamista. Kuin kaukaa kuuli hän Evan äänen kysyvän:
— Mistä sinne Toivolan suolle mennään?
Juho kääntyi vaimoonsa päin ja selitti tien.
— Miksi? kysyi hän sitten.
— Muuten vain, vastasi Eva välttävästi, katsomatta miestään silmiin.
Sitten sanoi hän:
— Mennään nyt taas katselemaan Soljalan maita ja viljelyksiä. Haluan kuulla kaikki sinun viljelyssuunnitelmasi, sillä tahdon oppia maanviljelyksenkin perinpohjin.
— Se ei tapahdu yhtenä sunnuntaipäivänä, naurahti Juho.
Silloin kääntyi Eva häneen päin ja sanoi lämpimästi ja iloisesti, silmissä kostea kiilto:
— Silloin kun sunnuntait ovat tällaisia, toivoo niitä monta, monta.
* * * * *
Kun Eva meni illalla makuuhuoneeseensa, oli hänellä taas ollut Juhon kamarissa pitkä neuvottelu, jossa Juho käytännön miehenä oli hänelle pienintäkin yksityisseikkaa myöten selittänyt päivällä puheena olleita asioita ja osoittanut, missä järjestyksessä ja miten hänen oli paras ruveta aikeitaan toteuttamaan. Ja kun eron hetki tuli, oli Juho tehnyt sen hänelle helpoksi itse tyynesti sanomalla, että nyt oli hänen mentävä nukkumaan, sillä huomenna oli arki ja Soljalan emännän piti tottua nousemaan ajoissa ylös. Itse oli hän sanonut lähtevänsä aikaisin työmaalleen eikä tapaavansa Evaa enää aamulla, "niin että hyvästi nyt ensi lauantaihin". "Hyvästi", oli Eva vastannut, ja kehoittanut taaskin Juhoa varomaan itseään niissä louhimatöissä sekä mennyt sitten hämillään huoneeseensa. Hänen oli täytynyt vilkaista ovelta taakseen, jolloin hän oli nähnyt Juhon silmien kiinteästi ja polttavan kuumin katsein seuraavan itseään. Ja hän oli tuntenut punastuvansa ja painanut oven kiireesti kiinni sekä riisuutunut joutuin.
Ja nyt hän taas makasi viileässä, leveässä ja puhtaassa vuoteessaan, sydämessä omituinen eloisuus ja kaihoisa tunnelma. Hän kummasteli itseään, sillä hän ei ollut uskonut, että hänessä saattaa yhdessä viikossa tapahtua sellainen muutos kuin hänessä kieltämättä oli tapahtunut. Hänen täytyi tunnustaa, että hänen ajatuksensa, milloin ne eivät liikkuneet talon uudistuspuuhissa, askaroivat Juhossa, miettien hänen ulkonäköään, hänen luonnettaan ja hänen pyrkimyksiään. Ja paljon, mikä hänestä ensin oli tuntunut vieraalta ja luotaan työntävältä, olikin nyt selvinnyt hänelle ja esiintyi toisessa valaistuksessa. Hänen mielialansa oli niin kummallinen ja uni ei tullut, ja ajatus palasi aina siihen, että hänen olisi pitänyt osoittaa Juholle jotenkin pitävänsä hänestä ja että edellisen illan surullinen kohtaus olikin päinvastoin vienyt heitä lähemmäksi toisiaan. "Juho on varmasti hyvin onneton", ajatteli hän itsekseen, "ja entäs minä?" "Minähän olin olevinani viikko sitten kauhean onneton myöskin." "Olenko nyt?" "En. Kissan jalka tässä ruveta onnettomaksi!"
Naisellisen vaistonsa ohjaamana ja käskemänä hyppäsi hän äkkiä vuoteelta ja meni Juhon kamariin, jossa tämä jo nukkui sohvallaan. Kun Eva tuli hänen vuoteensa viereen, heräsi hän ja katsoi vaimoonsa ihmeissään. Mutta Eva sanoi:
— Koska menet huomenna viikoksi pois, niin saat hyvästiksi suudella minua kerran suulle. Mutta vain yhden kerran.
Ja Juho suuteli Evan suppuun mennyttä pientä suuta ensi kerran siinä tunnossa, että se oli suotu hänelle heräävästä ja antautuvasta rakkaudesta. Ja sen jälkeen Eva juoksi kiireesti omaan huoneeseensa, heittäytyi vuoteeseensa ja nukahti kohta onnellisena, pyöreä käsi päänalaisena ja suu sievästi hiukan raollansa, niin että kaksi valkoista hammasta kuulsi sieltä kuin nukella.
XI.
Näin alkanut viikko oli Evalle kovan työn ja touhun aikaa. Juhon neuvojen ohjaamana oli hän päässyt hyvään alkuun, oli kirjoittanut kaupunkiin ja tilannut sieltä tarpeelliset astiat ja muut ensimäisiin pikku-uudistuksiin välttämättömät aineet ja tavarat. Hänellä oli nyt työssänsä maalari ja puuseppä sekä ompelija, ja hän antoi joka kohdassa itse mitä tarkimmat määräykset. Leena-muori kulki keittiössään ihmetellen ja tyytyväisenä alituiseen päivitellen, "että kylläpä meillä nyt tulee koreeta", ja Pahna-Liisa oli paljasta nuoren emännän ylistystä. Työväki pani pian merkille ruoan paranemisen ja keittiön asteittaisin tapahtuvan kaunistumisen, oli siihen tyytyväinen sekä muutti vähitellen käytöstänsä ja esiintymistänsä keittiössä ollessaan. Jo muutaman päivän kuluttua saattoi nähdä, että Soljalassa pian tulisi paljon entisestä poikkeava meno vallalle.
Mutta koko tämän touhun aikana askartelivat Evan ajatukset Juhossa. Hän mietti nyt joka toimenpiteestään, mitä Juho siitä sanoisi ja pitäisi, ja tunsi saaneensa itselleen ikäänkuin uuden vertauskohdan. Hänelle tuotti erikoista nautintoa turvallisesti avata Juhon posti ja nähdä, miten kunnioittavasti hänen miehelleen kirjoitettiin ja kuinka suuressa arvossa häntä pidettiin. Hänen neuvoansa kysyi hänen puolueensa, hänen mielipiteeseensä vedottiin tärkeissä taloudellisissa asioissa ja hänen apuansa pyydettiin monelle taholle. Kirjeitä tulikin tällä viikolla jo alussa niin paljon ja sisältäen sellaisia asioita, ettei Eva tiennyt ratkaista, olivatko ne kiireellisiä vai eivät. Kuta lopummaksi viikko kului, sitä epävarmemmaksi hän kävi. Vihdoin hän puhui asiasta Leenalle.
— Mitäs muuta kuin emäntä lähtee käymään isännän luona. Pannaan pikku ruuna valjaisiin, niin emäntä voi huoleti itse sinne ajaa, kun tie neuvotaan. Evahan onkin tottunut ajelemaan. Tokihan se nyt on hauskaakin, päästä sellaista suurta oman miehensä työmaata katsomaan.
Leena oli hiukan viekkaan näköinen tätä sanoessaan.
Eva ajatteli, että luuleekohan Leena hänellä olevan Juhoa ikävän? "Onko minulla"? kysyi hän itseltään, ja vaikka hän kuinka olisi koettanut nakata niskojaan, täytyi hänen myöntää, että oli kuin olikin ikävä. Juhon läsnä ollessa tuntui elämä jotenkin niin turvalliselta ja vakavalta. Hän todellakin halusi nähdä taas Juhon silmiä ja kuulla hänen rauhallista ääntänsä, halusi nähdä, kuinka Juho esiintyi tuolla suurella perintötyömaallansa. Ja sitäpaitsi hän halusi uudelleen kysyä Juholta, tekisikö hän niin, vai tekisikö hän näin. Oli jotenkuten niin hauskaa antaa hänen määrätä, panna vähän vastaan, väitellä, olla muka viisaampi, mutta sitten kumminkin suostua, sillä se suostuminen Juhon tahtoon, se oli sittenkin kaikista hauskinta. — No niin, minä lähden. Ja pian oli hän ajamassa virkulla hevolla pitkin hyvää tietä viheriöitsevien vainioiden välitse. Silmä poimi kaikkialta välähteleviä väritäpliä, mutta ajatukset olivat silti kiintyneinä yhteen ainoaan kohtaan. Rinnassa oli ikäänkuin lämmin pieni liesi, josta levisi suloinen hohde kaikkialle sekä sieluun että ruumiiseen.
Nuori nainen, joka tunsi voimakkaan rakkauden heräävän sydämessään, kaunis nuori nainen, ajoi siinä pitkin kesäistä tietä kukkien loisteessa ja linnun laulussa. Hän ajoi sinne, jossa oli hänen rakkautensa ja hän tunsi, kuinka hän janosi voimakkaitten käsivarsien puristusta.
Hän oli osa ympäröivästä luonnosta ja hän tunsi vaistomaisesti, kuinka elämän neste kihoili hänen suonissaan kuin mahla keväisessä koivussa. Hän kiirehti hevostaan joutuakseen pikemmin perille. Vihdoinkin vilahteli tuolta oksien takaa aava lakeus. Hän saapui perille, sitoi hevosensa kiinni ja alkoi katsella tarkemmin edessään olevaa näkyä. Samalla kuului suolta kumea jyrähdys. Harmaata savua, kivilohkareita ja mutaa tuiskahti ilmoille, ja jyrähdyksen kaiku vastasi heikosti suon takana olevasta harjanteesta. Kuovit ja viklat lehahtivat valittaen lentoon risteillen rauhattomasti paikan yllä. Ketään ei näkynyt.
Oli kotvan hiljaista. Kuului vain tuulen suhina puista ja suon heinikosta, ja Eva tunsi jännittävänsä kuulokalvojaan luonnottomasti. Hän varjosti silmiään kädellään ja tuijotti suolle.
Jo hyppäsi näkyviin mies suuresta ojasta, jossa he olivat olleet turvassa laukauksen ajan. Eva tuntee hänet. Se on Juho. Toisiakin miehiä tulee näkyville, mutta he eivät lähde vielä ampumapaikalle. Juho vain menee. Kuuluu varoittavia huutoja ja estelyitä. Juho seisahtuu ja odottaa vielä, mutta lähtee taas kulkemaan. Taas huutavat miehet hänelle, mutta hän ei välitä, menee vain. Nyt hän on jo saapumassa sille paikalle, josta äsken oli räjähdys kuulunut.
Äkkiä valtaa Evan kamala pelko. Hän koettaa huutaa, mutta ääni ei kanna kauas. Hän lähtee juoksemaan Juhoa kohti.
Mutta hän ei ehdi juosta monta askelta, ennenkuin maa tärähtää. Uusi räjähdys viskaa ilmoille kiviä ja mutaa, ja hän ehtii tuskin nähdä Juhon horjahtavan, vievän kätensä päätänsä kohti ja kaatuvan, kun hän itsekin tuntee maailman mustenevan silmissään ja vaipuu pehmeälle suolle pyörryksiin.
Kun hän herää, valelee joku mies hänen päätänsä vedellä, jota hän on tuonut hatullaan. Miehen silmissä on huolestunut ja hätääntynyt ilme. Eva nousi istumaan äkkiä kuin jousi. Hän pyyhkäisi otsaansa ja muisti samalla kaikki sekä oli siinä hetkessä seisoallaan. Hän näki miesten puuhaavan kärryjen ääressä, josta he olivat istuimen ottaneet pois; toiset nostivat siihen heiniä, joita olivat saaneet läheisestä ladosta, toiset keskustelivat matalalla äänellä, ja kaikki olivat kalpeita ja hätääntyneen näköisiä.
Nopeasti riensi Eva paikalle. Kärryjen vierellä maassa makasi Juho liituvalkeana tainnoksissa, ja ohimossa olevasta ruhjevammasta pursusi hiljoilleen verta, joka valui pitkin poskea. Nopeasti riisui Eva puseronsa ja repäisi puhtaasta paidastaan hartioista vyötäisiin saakka pitkän suikaleen sekä polvistui sitten sitomaan Juhon päätä. Hän käski viedä hevosen edeltäpäin maantielle, jonne Juho oli kannettava, ettei huono metsätie häntä kovin täryyttäisi, ja eräs miehistä sai käskyn lähteä kiireesti ajamaan Juhon pyörällä lähimmälle puhelimelle tilatakseen lääkärin jo valmiiksi Soljalaan. Kahdesta miehen takista tehtiin äkkiä tilapäiset paarit ja niin lähdettiin Juhoa kantamaan hevoseen.
Miehet eivät puhuneet mitään, vaan vilkaisivat silloin tällöin arasti nuoreen emäntäänsä, joka hänkin vaiti ollen ja pää painuksissa astui paarien jäljessä. Ja mitään puhumatta sijoitettiin sitten Juho kärryille ja eräs miehistä läksi Evan mukana viemään isäntäänsä kotiin, toisten jäädessä siihen katsomaan hitaasti etenevää kulkuetta. Heidän kasvoilleen levisi kummastunut ilme, kun Eva kääntyikin sanomaan heille tyynesti ja päättävästi:
— Täksi päiväksi keskeyttäkää työ, mutta huomenna jatkatte siitä, mihin tänään lopetitte, isännän aikaisemmin antamien neuvojen mukaan.
— Hyvä on, vastasi heistä eräs.
* * * * *
Muutama tunti sen jälkeen makasi Juho kotonaan, tällä kertaa omassa aviovuoteessaan. Vanha harmaapartainen lääkäri puuhasi hänen ääressään ja vieressä seisoi Eva sairaanhoitajattaren tehtävissä. Vanha Leena istui ikkunan ääressä ja katsoi ulos.
Vanha lääkäri oli vakavan näköinen. Hän oli juuri saanut sidotuksi
Juhon pään ja piti nyt jotakin hänen hengitettävänään.
Hetken perästä Juho aukaisi hitaasti ja raukeasti silmänsä.
XII.
Kesäyön kuulas valaistus lepäsi mailla. Kun katsoi sitä, tuntui kuin koko luonto ja kaikki esineet olisivat odottaneet jotakin ihmeellistä näkyä, jotakin ihanaa hengetärtä, joka millä hetkellä hyvänsä saattoi laskeutua tuolta avaruuden sylistä tänne kesän viheriälle tanhualle, leikkiäkseen keijukaistensa kanssa unohtumattoman leikin. Sillä nyt oli yö, ja vielä pohjolan kirkas yö, ja silloin ovat oudot ja ihmeelliset voimat liikkeessä. Ne menevät läpi ilman keveästi kuin autereen aallot, eikä niitä voi nähdä, vaikka ne voikin niin selvästi aavistaa ja tuntea.
Hämärässä huoneessa istui Eva yksin ikkunan ääressä tuijottaen kesäyön kauneuteen. Nyt kun kaikki oli hiljaa eikä ketään vieraita ollut saapuvilla, ei hän enää jaksanut pitää yllä tarmoaan ja itsensä hillitsemistä, vaan itki ilmoille mielensä koko murheen ja masennuksen. "Luojan kiitos, että suutelin häntä silloin sunnuntai-iltana", ajatteli hän aina hetken kuluttua lohdutuksekseen ja katsoi Juhoon, joka vihdoinkin oli nukkunut, mutta voihki unissaan. Kädet siirtyilivät peitteellä levottomasti hapuillen ja huulet liikkuivat ikäänkuin sanoja tapaillen. Eva nousi ja meni hiljaa vuoteen ääreen.
Juho aukaisi silmänsä ja katsoi häneen, mutta katseessa oli sekava ilme. Varmaankaan hän ei tuntenut vaimoansa eikä tiennyt, missä oli ja mitä tämä kaikki merkitsi. "Ei kelpaa, liian on huonoa", mutisi sairas itsekseen. "Toivolan suo ja Soljalan emäntä"… "kunhan ehdin vain, maamiehen työ on hidasta… niin kovin hidasta"… "miksi ei Soljalan isäntä uskaltaisi kosia Pappilan Evaa?"…
Eva kuunteli kalpeana ja pidättäen hengitystään. Mutta kun Juho rupesi heittelehtimään yhä levottomammin, meni hän herättämään lääkäri vanhuksen, joka nukkui Juhon huoneessa.
— Ahhah! sanoi ukko ja kapsahti istualleen sohvalla. — Kyllä tulen. Olehan rauhallinen, rakas lapsi, sillä enpä luule tässä olevan sen pahempaa hätää. Sillä Juholla on härän luut siinä pääkopassaan.
— Hyvä setä, sanokaa nyt oikein totuus! Onko vamma vaarallinen? Minä en voi tätä epävarmuutta sietää.
Evan silmät täyttyivät kyynelillä ja hän purskahti täyteen itkuun.
Lääkäri-ukko hätäytyi.
— No eikä ole, ei. En voinut huomata tutkiessani mitään, joka olisi viitannut todella ratkaisevan vakavaan vammaan. Juholla on luja ja kestävä pää, niin että kyllä hän tämän luunapin sietää, vaikka se on ollutkin lujanlainen. Sissoh! Älähän nyt enää itke! Menevät nämä kauniit silmät ihan pilalle. Kas niin, kas niin!
Ja ukko otti nenäliinansa ja pyyhki varovasti Evan silmät sekä taputti leuan alle lohduttaen häntä kaikella sillä vapaudella, jonka hänelle antoivat ikä, hellä sydän ja asema Evan kodin uskollisimpana ystävänä, joka oli parisenkymmentä vuotta aikaisemmin auttanut hänet tähän maailmaan sen iloja ja suruja kokemaan. Käytyään sitten katsomassa Juhoa ja annettuaan hänelle jotakin rauhoittavaa palasi ukko takaisin, istui sohvalle ja otti tupakkavehkeensä esiin. Sytytettyään katseli hän Evaa lasiensa ylitse miettiväinen ilme ystävällisissä silmissään.
— Kuule lapsi, tuleppas ja istu tänne viereeni, että saamme oikein puhella taas pitkästä kotvasta.
Ja kun Eva oli totellut, silitti ukko hänen päätänsä ja sanoi:
— Vai niin, että sinä siis olet nyt Soljalan emäntä? Djahhah… jaa.
Siinä on yhtynyt kaksi kovaa sukua, tiedätkö sen?
Eva ei vastannut.
— Hm. Sinä olisit voinut siellä Helsingissä saada jonkun maisterin, insinöörin, arkkitehdin tahi vaikkapa jonkun lääkärihuligaanin, eikö niin? Mutta otitkin sen sijaan Soljalan Juhon, joka on selvä talonpoika vuosisataisesta talonpoikaissuvusta. Olisit saattanut päästä upeaan herraskotiin, jossa olisit elellyt hienona rouvana käyden kylässä ja teatterissa ja tanssiaisissa ja jos missä, olisit kahvittanut rouvia ja laittanut herroille illallista, kun he olisivat tulleet teille skruuvaamaan. Häh! Olisit toiminut isänmaallisissa juhlatoimikunnissa ja myyjäisissä ja seurannut tarkoin viimeisen muodin vaatimuksia, olisit ollut kulttuuri-ihminen, kuten sanotaan, sormenpäitä myöten, mennyt teatterin jälkeen supeelle Fenniaan ja ymmärtänyt taidetta vallan mahdottomasti. Olisit saanut pari kolme lasta korkeintaan ja kärsinyt siitä niin hirveästi, että siihen se olisi sitten jäänyt, ja lapset olisivat olleet perki hienoja ja kalpeita ja kauniita ja hentoja, niin että minä esimerkiksi en olisi ymmärtänyt niille mitään. Ei koko Helsingistä olisi luultavasti löytynyt sellaista lääkäriä, joka olisi ollut kyllin taitava niitä hoitamaan…
— Hyi! Nyt on setä ilkeä.
— Mutta, kuten sanottu, sinä otitkin Juhon, joka kumma kyllä uskalsi sinua kosia. Mistähän se sai siihen tarvittavan rohkeuden?
— Setä kysyy Juholta!
— Niin kysynkin, kunhan hän ensin paranee. Niin, sinä otit Juhon, vaikka hän olikin vain talonpoika…
— Onko sitten talonpoika huonompi kuin joku herra tahi muu niinsanottu sivistynyt! kivahti Eva.
— Ke-ke! naurahti ukko. — Minun piti juuri sanomankin, että Juhon kaltainen talonpoika on parempi kuin useatkin herrat yhteensä. Siksi kai sinä hänet otitkin. Ja minun piti tulla siihen, että jos olisit käynyt kysymässä minulta, menetkö Juholle vai et, niin minä olisin sanonut, että mene Jumalan luoma ja kiitä vielä mennessäsi! Kuuleppas nyt, kun sanon sinulle…
— No mitä?
— Sitä vain, että älä luule minua sellaiseksi nykyisin kyllä sangen tavalliseksi hulluksi, joka sokeasti ylistää maaseutuelämää kaupunkilaiselämän edellä. Molemmat ovat yhtä tärkeät ja välttämättömät, sekä sitäpaitsi hyvin riippuvaiset toisistaan, molemmilla on suuret etunsa ja varjopuolensa. Kaupunkilaiselämää meillä haittaa se, että mitään todella ehyttä ja kestävää kansallista kaupunkikulttuuria ei ole oloissamme vielä ehtinyt syntyä, etupäässä siksi, että siltä on puuttunut voimakasta, päämäärästään tietoista, maaseutukansan keskuudesta tulevaa elähdyttäjää. Se on koettanut hienostua umpimähkään matkimalla ulkomaalaisuutta tahi meidän vanhaa ja itserakasta, mutta naurettavan typerää ruotsalaisuuttamme, solmia kirjallisia ja muita kulttuurisuhteita Skandinaviaan, ottaa osaa kongresseihin… No niin. Sehän on sekin kaikki hyvää ja tarpeellista, mutta se ei riitä, se ei ole ratkaisevaa. Täytyy saada kansa, väestömme suurin ja määräävin aines, heräämään myös sivistyksellisesti, henkisesti, ei ainoastaan taloudellisesti ja valtiokansallisesti… ymmärrätkö? Täytyy saada moukat ymmärtämään, että heidän pitää asettaa vaatimukset jokaisen itsekunkin kohdalleen, heidän täytyy nyt vihdoinkin jättää raakuutensa.
Ukko pysähtyi, katsoi ulos ja mietti hetkisen, sekä jatkoi sitten:
— Raakuutensa, sanoin. Ei, vaan typeryytensä, iankaikkisen uneliaisuutensa, jossa ajatuksen tynkä tapailee toistansa niin sanomattoman veltosti ja hitaasti. Kuinka monet tuhannet yksinkertaisimmatkin asiat olen elämäni aikana saanut heiltä pihdeillä leuoista kiskoa. Kuinka monet sadat tuhannet neuvot olen antanut esimerkiksi yksinkertaisimmistakin terveys- ja puhtaussäännoistä, mutta niin on ollut kuin vettä kuikan selkään — ei pysy. Vain siellä täällä häämöttää jossakin orasta, sitä uutta aikaa, jonka tälläkin alalla täytyy nyt Suomeen tulla. Meidän täytyy saada kansamme herätetyksi siisteyteen, puhtauteen, mielen virkeyteen, kauheuden ja sopusoinnun aistiin, saada siinä heräämään tunteen elämää, helläluontoisuutta, sillä tunteen elämän kehittyminen valistaa enemmän kuin tieto. Tekeepä mieli väittää viime vuosikymmenen tapauksia muistellessa, että tieto ei valista, vaan sietää rinnallaan mitä hirveintä raakuutta. Vain tunne valistaa, jauhaa hienoksi ihmisen sielun ja päästää pinnalle sieltä sen, mikä on kirkkainta…
Ukko oli innostunut ja kiivastunut. Eva katseli häntä hymyillen.
— Setä on aina sama vanha tulisukka. Mutta älä luulekaan, että väitän sinua vastaan. Olen päinvastoin aivan samaa mieltä kanssasi. Lyhyenä naimisissa-oloni aikana en ole juuri muuta ajatellutkaan kuin tätä. Meidän täytyy saada syntymään voimakas maalaiskulttuuri. Siinä on nykyhetkellä jokaisen valveutuneen maanviljelijän tehtävä. Näinä vuosina on saatu luoduksi kestävä taloudellinen pohja, jota ilman ei synny mitään kulttuuria. Sitä on nyt edelleen ylläpidettävä ja kehitettävä, ja samalla sen avulla ryhdyttävä ajattelemaan, mitä voitaisiin tehdä puhtaan kulttuuri-elämänkin toteuttamiseksi.
Vanha lääkäri kuunteli Evaa silmät pystyssä.
— Mistä ihmeestä olet tullut tätä ajatelleeksi?
— Samoin ajattelee nykyisin jokainen maaseudulle joutunut sivistynyt ihminen. Se tulee itsestään juuri siksi, että nyt on aika kypsynyt tämänkin asian alkuunpanolle. Mutta se on aloitettava oikeasta päästä.
Ukko katseli Evaa silmälasiensa ylitse ja sanoi:
— Niin juuri. Oikeasta päästä. Mutta mikä on se oikea pää, sanoppas se?
— Se on ensinnäkin jokapäiväinen kotoinen ympäristömme, jossa elämme, ja emme ainoastaan me, vaan palvelijamme ja kaikki, jotka ovat meistä riippuvaisia. Kodittomille on annettava koti, tylyys ja epäystävällisyys on karkoitettava, ja rakkaus on saatava sijaan. Talon isäntä ja emäntä ovat mahtavassa asemassa oleva hallitsijapari, jonka viisaasta huoneenhallituksesta riippuu kymmenien ihmisten elämänilo ja viihtymys. Jos tämä olisi käsitetty meillä aina oikein ja koetettu toimia sen mukaan, olisi punikkihenki päässyt leviämään sangen vähässä määrässä. Se on henki, jota ei voida poistaa minkäänlaisella lainsäädännöllä ja kirjain-uudistuksilla, vaan sillä, että ihmiset lähestyvät toisiaan rakkaudessa ja osanotossa, avuliaisuudessa ja vilpittömyydessä. Niin sanoi aina isäni, ja nyt olen ymmärtänyt, kuinka oikeassa hän oli.
— Niin, lapseni. Epäilemättä hän oli oikeassa. Maailman onnettomuudet ovat sikäli suuret, mikäli niissä on vain vähän rakkautta vaikuttamassa. Eihän mene päivääkään, etten täälläkin rauhallisessa ja varakkaassa pitäjässämme, jossa luulisi jokaisen voivan elää onnellisena, tunne sydämessäni katkeraa pistosta sen vuoksi, että näen niin selviä todistuksia rakkauden puutteesta. Herra Jumala! Rakastavatko meillä edes vanhemmat lapsiaan? Eipä luulisi ainakaan heitä katsoessaan. Tuskin on vieraiden välillä sellaista kylmyyttä kuin usein lasten ja vanhempain välillä, varsinkin talonpoikais-oloissa. En ole kuullut hellää sanaa juuri vaihdettavan, puhumattakaan hyväilystä, joka annettaisiin sydämen ylitsepursuavasta hellyydestä. Kun kansa näkee herrasväen, isän, äidin, lasten ja sisarusten, joskus suutelevan, niin se takana päin pilkkaa herrain nuoleskelua. Hellyyden osoitukset, jotka ovat luontaisia eläinmaailmassakin, ovat usein suomalaisille tuntemattomia. Kun hän rakastuu, näyttää vietin toteuttaminen olevan hänelle laajoilla aloilla maassamme pää-asia. Hänellä ei ole niin paljon ihanteellisuutta ja jalon luonteen vaistomaista halua säilyttää aarteensa niin kauan kuin mahdollista koskemattomana, että malttaisi edes häitä odottaa — ei, vaan hän makaa mieluimmin jo kihlajaisten jälkeen viimeistään, ja kerskailee siitä vielä. Ja miksi on hänen käyntinsä ja esiintymisensä useimmiten niin surkean kömpelöä ja löntterömäistä, hänen ilmeensä niin epätoivoisen typerä ja tollo, ikäänkuin hän todella olisi tylsäjärkinen, jollainen hän ei kuitenkaan ole. Ei, kumma kyllä, hän lienee aivan yhtä lahjakas kuin muidenkin maiden talonpoika — lahjakkaampikin.
— On varmaankin, huomautti Eva hymyillen taas ukon kiivastukselle. — Olen varma, että hän sittenkin on Europan sivistyneimpiä talonpoikia, jos kaikki hyvät ja huonot puolet otetaan tarkoin lukuun. Hän jää varjoon vain siksi, ettei hän ole ollenkaan ehtinyt ulkonaisessa elämässään ja asussaan siistiytyä. Hänellä on ollut niin vähän herättävää siinä suhteessa.
— Saattaapa olla hyvinkin. Ja sitten hän on toisekseen niin perin mieluisa. Niitä tapaa kansan keskuudessa ukkoja ja akkoja, isäntiä ja emäntiä, nuoria ja vanhoja, köyhiä vaareja ja rikkaita pomoja, joilla on olemuksessaan jotakin niin tavattoman mieluista ja omaista, todella sielullisesti kirkastunutta, että haluaisi kaulaan lentää. Niitä on, Jumalan kiitos.
— Ja ne yhä lisääntyvät. Aika on tullut ryöppynä ylitsemme, mutta kunhan me taas saamme pään aallon pinnalle! Ja kansamme tahtoo valistua ja edistyä.
— Niin tahtoo, Jumalan kiitos! Ja se tulee valistumaan ja sivistymään, koska siinä itsessä on vihdoinkin herännyt siihen oma halu, se oikea maahenki…
— Vai maahenkeä setäkin tässä kiittää! Eipä uskoisi.
— En kiitä! Mutta sen olen aina myöntänyt, että tuolla liikkeellä saattaa olla arvaamaton merkitys maalaiselämän henkisenäkin sivistäjänä, kun sitä vain oikein johdetaan. Ja ehkä johto on sallimuksen tahdosta saanut suunnan, joka on sopiva siihen siksi, että se on osannut herättää laumassaan jonkunmoista herännäisyyden tapaista kiihkoa päästä kaikin puolin kohoutumaan, sivistymäänkin. Ehkä se juuri on tie, joka vie suomalaisen sielun perille, sillä selvä ja tyyni järki ei näytä siihen pystyvän.
Ukko nousi, haukotteli ja sanoi:
— Nyt kun olen puhunut tässä itseni virkeäksi, taidankin lähteä ajelemaan kotiin päin. Täytyy mennä aamupäivällä taas pitäjälle. Luuletko, että saadaan tähän aikaan hevonen valjaisiin?
— Kyllä, jos setä välttämättä nyt tahtoo lähteä.
— Parasta se on — helpompi itsellenikin. Menehän hommaamaan hevosta, niin käyn sillä aikaa vielä Juhoa katsomassa ja kokoan kampsuni.
Kun Eva meni pihan yli väen puolelle, oli idän taivas jo muuttunut purppuraiseksi. Linnut olivat heränneet ja vastailivat toistensa lauluun katkeamattomana kuorona. Ilmassa oli hyvää tekevä viileys ja virkistävä puhtauden tuntu. Evan sydämeen valahti äkkiä uusi voiton ja onnen varmuus. Iloisesti hypähtäen nousi hän pirtin portaat ja meni tupaan.
Ovenpielessä nukkui renkipoika likaisessa ja harmaan näköisessä vuoteessaan. Hän oli heittänyt takkinsa ja liivinsä vuoteen jalkapäähän, mutta oli muuten täysissä pukineissaan, paitsi avojaloin. Kädet olivat likaiset, tukka pahasti pörröllään, ja kasvojen päivettyneen värin alta kuulsi kalpeus. Hän hengitti raskaasti ja poisti toisinaan vaistomaisesti ahdistelevia kärpäsiä kasvoiltaan. Pirtissä oli inhoittavan tunkkainen ilma. Toisista vuoteista kuului äänekästä kuorsausta. Piiat nukkuivat pää hupussa, mutta jalat paljaina. Lattia oli likainen. Ei ollut missään ainoatakaan kohtaa, johon silmä olisi pienimmänkään mielihyvän tuntein pysähtynyt.
Evaa puistatti.
Hän kääntyi katsomaan Kallea, joka hänen nyt piti herättää, ja häntä säälitti. Eipä silti, että siihen olisi sanottavampaa syytä ollut, sillä eihän ollut asia eikä mikään nuoren renkipojan lähteä kauniina kesäyönä kyytiin pitkin sileitä ja vilpoisia maanteitä. Mutta kuitenkin. Hän kosketti poikaa hartioihin ja mainitsi nimeltä.
Kalle heräsi hitaasti. Ensin oli hänen ilmeensä tuiki tyytymätön ja hän aikoi nähtävästi kirota, mutta huomasikin ajoissa, kuka hänet herätti. Silloin muuttui hänen ilmeensä hämmästyneen ujoksi ja hän hyppäsi kiireesti seisomaan. Hetken perästä hääri hän jo reippaasti pihalla hevosen kimpussa.
— Kuule Eva, sanoi vanha lääkäri hyvästellessään, sano nyt minulle totuus. Tunnetko olevasi onnellinen?
Ja Eva mietti hetkisen, ennenkuin vastasi, mutta silloin sanoi hän näin:
— Tunnen tulevani onnelliseksi. Onni odottaa minua.
* * * * *
Eva hiipi jälleen Juhon luo. Sairas makasi nyt hiljaa ja levollisesti, hengittäen syvään ja tasaisesti. Eva laski hellävaroen kätensä Juhon otsalle, joka heti hiukan värähti hänen kosketuksestaan. Kiireesti veti hän kätensä pois.
Sitten rupesi hän riisuutumaan. Kun hän oli yöpuvussaan, meni hän ensin Juhon huoneeseen katsomaan sohvaa, jossa lääkäri oli nukkunut. Hetken siinä seisottuaan meni hän takaisin Juhon vuoteen viereen, nosti hiukan peitettä, mutta pysähtyi taas. Uudelleen meni hän toiseen huoneeseen, palasi, seisoi kynnyksellä kahdenvaiheella, kunnes vihdoin päättäväisesti meni peitteen alle Juhon viereen. Hänen silmänsä olivat ihmettelevän ja ujon näköiset, kun hän hiljaa tarttui Juhon velttoon käteen ja painoi sen hellästi poskeaan vastaan.
Juho liikahti unissaan, avasi raukeasti silmänsä ja näytti pysähtyvän miettimään. Sitten hänen katseensa kirkastui ja hän painoi silmänsä tyytyväisesti umpeen. Mutta Eva tuijotti hänen vierestään suurin silmin, arasti ja säikähtyneesti kuin linnunpoika, mutta kuitenkin niin turvallisena ja onnellisena.