XII.
Kun Juho nousi vihdoinkin terveenä vuoteeltaan, oli Soljalan vainioilla ruis keltaisena. Laihtuneena ja kalpeana, mutta jo nopeasti voimistumassa käveli hän vaimonsa kanssa peltonsa pientareella. Ja hänen silmiinsä syttyi innostuksen tuli, kun hän katseli runsaita kuhilaitaan. Illan aurinko teki ne kullan hohtoisiksi elokuun kuulakkaassa ilmassa, taivas oli niin siintävän kirkas, että katse tuntui tunkevan aavistamattomiin etäisyyksiin, ja mieleen valahti jotakin ylevää ja pyhää. Kaukainen vaaran kuve kimmelsi punaruskoisena ja järven pinnassa elehti punasinisiä vivahteita kuin pehmeitä värihäivähdyksiä. Juho kulki vaiti, vetäen vain syvään henkeään ja katsoen niin ahnaasti kuin ei olisi uskonut koskaan voivansa kyllin katsoa. Äkkiä käännähti hän vaimoonsa päin, joka kulki hänen rinnallaan.
— Nyt olen vasta huomannut, että Soljalassa on todellakin emäntä.
Miten ihmeessä olet ehtinyt saada niin paljon aikaan?
— Paljonko? naurahti Eva. — Vähän vasta, hyvä Juho, ja kaikki on niin puutteellista, niin tavattoman vaikeaa.
— Vähän viikossa, paljon vuodessa. Nyt on minulle vasta täydelleen valkenemassa se linja, jota olet ruvennut seuraamaan, ja nyt rupeankin sinua tarmolla auttamaan.
Hän katsoi vaimoonsa hellästi.
— Olet hoitanut minua niin rakkaasti, sanoi hän sitten hiljaa. Ja oikein sinulla on avainnippukin vyölläsi, kuten millähän Pohjolan emännällä.
Hän pysähtyi ja katsoi Evaa silmiin. Ja Evan katse ei nyt väistynyt, vaan tuikki häntä vastaan kirkkaana, syvänä ja polttavana, niin että Juho tunsi huumaavan onnen kuilun avautuvan sieltä vastaansa. Hämillään Eva sormeili hänen takkinsa rinnustaa ja sanoi sitten naisellisen avomielisesti:
— Minusta on niin hauskaa, että me olemme jo valmiiksi naimisissa.
Juho veti syvään henkeään, puristi vaimoaan rintaansa vasten ja painoi huulensa noille huulille, jotka suloisessa antautumisen huumassa janoten kääntyivät häntä kohti. Tuntui kuin olisi satanut kukkia heidän ympärillään tahi kuin olisi suvinen leyhkä pudotellut kimaltelevia helmiä avaruuden iäti soiville kannelkielille — tahi kuin olisi ollut hiekkapohjalla virtaavan veden alla, jonka pinnalle loistava aurinko anteliaasti kutoi satuhohtoisimpia kimalluksiaan. Elämän täyden ja polttavimman, kuumeisimman ja riemukkaimman kypsyys-aamun kirkkaus oli auennut heille tällä hetkellä, melkein tukahduttaen heidät autuasten aavistusten ja täyttymisvarmojen odotusten ylenpalttisuudella. Väristen irtautui Eva miehensä syleilystä, katsoi poispäin ja sanoi:
— Katsoppas, kuinka kodikkaan näköisiksi tämä valaistus muuttaa meidän vanhat rakennuksemme.
— Siellä vanhassa rakennuksessa on nyt kodikkaita suojia, joissa vallitsee Soljalan nuori ja kaunis emäntä…
— Joka ei osaa mitään…
— Joka on kotinsa henki ja elämä, ja jolla on rakkaus ohjaajanansa…
— Joka on usein kärsimätön ja pahalla tuulella…
— Joka kerran tulee äidiksi ja lahjoittaa Soljalalle uuden isännän ja isänmaalle kunnon kansalaisen…
Silloin kääntyi Eva mieheensä ja kysyi loistavin silmin:
— Luuletko Juho, että siitä tulee poika vai tyttö?
— Ensiksi tyttö, sillä niin tahtoo jokainen mies, joka oikein rakastaa vaimoansa. Ensin äidin kuva ja äidille tuki.
— Lähdetään kotiin! sanoi Eva äkkiä ja läksi juoksemaan keveästi kuin varsa. Mutta Juho viivähti hetken perässä vain nähdäkseen kyllältään tuota näkyä, jonka herpaisevan kauneuden hän äkkiä huomasi: nuoren ihanan naisen, joka juoksee keveästi kesä-illassa ja joka on hänen omansa!
* * * * *
Juho ja Eva eivät olleet vielä olleet naimisissa kovin monta viikkoa, eikä Eva ollut tietenkään ehtinyt toteuttaa aikeistaan mitään sellaista, joka vaati pitempiä valmistuksia ja suurempaa, perinpohjaisempaa työtä. Mutta siitä huolimatta ei Soljalan isäntäväen suojia olisi enää entisiksi tuntenut, aloittipa sitten vaikka keittiön etehisestä. Yksinkertaisilla keinoilla ja pienillä rahoilla oli Eva pukenut talonsa niin, että sen jokainen suoja oli siisti, puhdas ja kodikas — niin, että jokaisessa suojassa oli jotakin, joka osoitti hyvää makua ja aistia. Keittiön porras oli niin siisti, ettei kenelläkään enää haluttanut astua sille pyyhkimättä tarkoin jalkojaan aina ehyeen porrasralliin. Etehisen pienet ikkunat oli pesty puhtaiksi niissä vuosikymmeniä rauhassa pesineistä lukinverkoista ja kärpästen jäljistä, seinät oli puhdistettu ja maalattu vaaleiksi tavallisella öljyvärillä, ja nurkkaan oli sijoitettu käytännöllinen ja helposti puhtaana pidettävä pesulaitos, jossa nyt oli aina puhdas vesi. "Lehmille te kyllä muistatte kantaa tarpeelliset vedet", oli Eva sanonut, "ja niin pitää tehdäkin, mutta yhtä tärkeätä lienee ihmistenkin veden tarve." Jokaisen pesijän velvollisuus oli pestyään muuttaa astiaan puhdas vesi, ja jos vesisäiliö oli tyhjentynyt, hakea siihen uutta. Saippualla oli oma reikäkuppinsa, ettei se pääsisi sulamaan, ja käsiliina riippui naulassa, jonka yläpuolella olevaan levyyn Eva itse oli maalannut seuraavan ohjeen: "Ainoastaan puhtaaksi pestyt kädet saa pyyhkiä tähän liinaan." Eva tiesi ja oli nähnyt, kuinka epäsiistit ihmiset vain hiukan virauttavat käsiään, siksi että lika parhaimmilleen ihon pinnassa likoaa ja irtautuu, pyyhkien sitten koko likamäärän — käsiliinaan.
Keittiö oli kuin uusi, vaikka suuria keinoja ei oltu vielä ehditty senkään kuntoon panemiseksi käyttää. Lattia oli maalattu vaalean harmaalla öljyvärillä, sitten kun se ensin oli pesty ja tasoitettu höyläämällä siitä pahimmat kulumaharjanteet. Ja mikä tärkeintä — sen oli maltettu antaa perinpohjin kuivaa, niin että se kesti kulumista kaksin verroin. Ikkunat oli puhdistettu ja ikkunalaudat sekä postit maalattu valkoisiksi. Keittiön penkit oli maalattu hyvin vaalean keltaisiksi ja samoin vanha pöytä, joka nyt oli ikäänkuin itsekin ihastunut uutuuteensa. Astiakaappi oli uusittu päältä samaan väriin, mutta sisältä valkoiseksi. Suurin osa astioita oli kuitenkin nostettu uuden tiskauspöydän yläpuolella olevalle yksinkertaiselle, mutta käytännölliselle astiahyllylle, jonka, samoinkuin koko tiskauspöydän taus ja ympäristö oli peitetty lujalla, vaalealla linoleumimatolla. Hällä oli kaunis kuin morsian, saatuaan valkoisesta liimaväristä itselleen uuden ja puhtaan muodon. Jauho- ja suolasalkkarit oli uusittu ja maalattu, sekä riippuivat hällän vieressä puhtaina, täysivatsaisina ja tyytyväisinä kuin mitkäkin matamit. Jokaisella esineellä oli oma paikkansa, jonne se oli kädestä laskettava.
Ihmeitä nähtiinkin nyt tässä keittiössä. Sitä korjatessaan oli Eva antanut väen syödä pirtissä, ja laittoi kaikki valmiiksi, ennenkuin hän päästi väen sinne takaisin. Kun se hetki sitten tuli, meni hän edellisenä iltana pirttiin väen illallis-aikana ja ilmoitti heille mielipiteensä lyhyesti ja päättäväisesti. "Huomenaamulla", sanoi hän, "syödään jälleen keittiössä täsmälleen kello kahdeksan. Mutta huomatkaa, etten aio antaakaan uutta keittiötäni sotkea. Jokainen saa luvan pestä kätensä ja karistaa pahimmat liat vaatteistaan ennen sinne tuloaan. Etehisessä on sitä varten pesulaitos, ellette ehdi muualla pesemään. Ja jalat on siistittävä, sillä ruokailuhuone ei ole mikään navetta, johon sopii mennä lantasaappaillaan. Tähän on teidän paras vastustelematta taipua, sillä se on teille itsellenne hyvä. Aika on jo oppia siisteyttä ja ihmistapoja."
Kun sitten seuraavana aamuna tuli suuruksen aika, odotti Eva jännityksellä väen tuloa. Jo tuli ensimäinen renki tavalliseen vanhaan tapaansa, mutta joku seikka pysähdytti hänet jo portaitten edessä. Eva hymyili itsekseen: portaan puhtaus se miehen siihen seisahdutti. Hämillään hän pyyhki jalkansa tarkkaan ja tuli etehiseen. Siellä pistivät hänen silmäänsä heti pesulaitteet. Mies vilkaisi käsiinsä ja huomasi, että ne olivat likaiset. Hän kääntyi katsomaan lakillensa sijaa ja äkkäsi uuden ja käytännöllisen vaatenaulakon. Siihen heitti hän lakkinsa, otti sormiensa nenillä saippuan ja rupesi pesemään. Mutta juuri kun hän oli ottamassa pyyhettä naulasta, huomasi hän kirjoituksen sen yläpuolella, vilkaisi käsiinsä ja virutti niitä uudelleen. Vasta sitten hän kuivasi ne. Ohjeen mukaan hän sitten kaatoi likaveden pois omaan paikkaansa, virautti astian ja laski siihen uutta vettä, vilkaisi ympärilleen ja astui keittiöön. Siellä odottivat häntä uudet kummat.
Leena oli saanut ylleen suuren vaalean talousesiliinan, joka antoi hänelle juhlallisen ja siistin ulkonäön. Kaiken puhtaus ja kauneus tuntui miesparkaa ihan häikäisevän ja hän istahti nolona ovensuuhun ensin ikäänkuin epävarmana koetettuaan uuden ja hienon näköistä tuolia, että kestääkö se. Mutta Eva sanoi:
— No päivää, Aapo! Miltä Aaposta nyt näyttää minun uusi keittiöni?
— No oikein on koreeta. Niinkuin herroissa ainakin.
— No miksi ei talonpojalla saisi olla yhtä siistiä ja kaunista kuin herroillakin?
— Ka, miksipä ei. Ei ole sitä vain tähän maailmaan asti niin ruukattu.
Ei ole talonpojan kannattanut.
— Vai kannattanut! Kelläs ne sitten on Suomessa rikkaudet ellei talonpojilla? Ei suinkaan virkamiespahasilla? Ja paljonko siisteys maksaa? Ei muuta kuin hiukan vaivaa vain. Vai tuliko Aapo köyhemmäksi siitä, että pyyhki jalkansa ja pesi kätensä?
— Ka enhän minä… Ihan tekisi mieli saunassa käydä ennenkuin noin kulusen ja kauniin emännän pöytään istuu… Vaikka vielä viereenkin joutuisi…
— Eipä tiedä! Mutta tällä kerralla on Aapon paikka tässä.
Väki oli näinä minuutteina saapunut ja Eva oli syrjäsilmällä pitänyt huolta, että kaikki tarkoin noudattivat hänen ohjeitaan. Hänen ei tarvinnut muuta kuin vilkaista tulijaan, jolloin tämä säpsähti ja teki, minkä näki määrätyksi. Pahimman vastuksen tuotti Pahna-Liisa.
— Jottako käsiä pesemään! E-enhän minä, vanhankansan ihminen, keskellä viikkoa. Johan sitä saunassa lauantaina pestiin. No voi hyvänen aika.
Mutta Eva sanoi ystävällisesti ja vakavasti:
— Liisa tekee nyt niin kuin on määrä.
Ja Liisa totteli, tuli keittiöön, risti kätensä vatsansa päälle ja sanoi:
— Ihan tuntuu kuin tulisi kirkkoon. Ja Leenalla tuollaiset liinat ja vehkeet. Kyllä nyt on Soljalassa elämä herrastunut.
— Niin, sanoi Eva, te ette kyllä enää kummastele sitä, että lypsäjillä pitää olla puhtaat lypsinkaavut. Sen asian tarpeellisuuden olette oppineet ymmärtämään. Mutta omalta ruokanne laittajalta, joka pitelee sitä, mitä teidän on suuhun pantava, häneltä ette ymmärrä vaatia samaa siisteyttä kuin lehmän hoitajalta. Oletteko te ihan hassuja?
— Niin onkin oikein, kun ma tuota vähän ajattelen. Tottakai juuri siinä mitä suurinta siisteyttä tarvittaisiin, kuului joukosta ääni, ja muutkin murahtelivat myöntyvästi.
Sitten Eva osoitti jokaiselle paikkansa pöydän ääressä, ilmoittaen, että se oli sitten pidettävä omana, eikä istuttava milloin missäkin. Itse istui hän pöydän yläpäässä, vierellään Leena, jonka tehtävänä oli ruoan jakelu. Ja siinä aukeni väelle eteen uusi ihme. Jokainen sai eteensä kookkaan valkoisen emaljikupin sekä vierelle pienemmän lautasen samasta aineesta. Vierellä oli myöskin tanakka, kokorautainen ja paksuun nikkelöity veitsi ja haarukka sekä valkometallinen lusikka. Pienellä lautasella oli jokaisella edessään hänelle kuuluva voiannos, sekä kohtalaisen isossa, korvattomassa emaljimukissa piimäannos. Mutta ihmeellisintä oli, että leipäkin oli jaettu jokaiselle omina erikois-annoksinaan. Pitkään katseli väki näitä laitoksia ja Pahna-Liisa otti käteensä leivän kappaleen, katsoi sen toiselle puolelle, haistoi sitä ja pani pois. Eva hymyili urhoollisesti ja sanoi:
— Teillä on tähän saakka ollut kivikovaa kolmen vuorokauden leipää, ja siitä hyvästä myös melkein jokaisella se teidän tavallinen sydänalatautinne. Nyt saatte tästä lähtien hyvää, lievästi hapanta, mureata ja ohutta kuivaa leipää, jonka toivon teille maistuvan, jos kellä kerran on jotakin makua suussansa. Älkää luulko, että annokset on jaettu teille itaruuden vuoksi. Ei, vaan siksi, ettette pääse leipäkoria penkomaan ja murentelemaan ihan mielenne mukaan, toisia paloja hylkimään ja toisia ottamaan. Ellei annoksenne riitä, antaa Leena kaapista kohta lisää; jos siitä jää, on teidän otettava jäännös taskuunne syödäksenne sen rupeamalla levähdyshetkellä. Se virkistää. Pöydälle ei saa jättää mitään, sillä leivänkappaleista, joita viikossa näin suuressa talossa kertyy säkillinen, pitää tulla loppu. Älkää liioin vähäksykö voinokarettanne. Se on kyllä pienen näköinen, mutta huomatkaa, että saatte sen kolme kertaa päivässä. Ennen olette saaneet voita vain muutaman kerran viikossa, mutta syöneet sitä silloin kuin elukat, voimatta käyttää ruumiinne hyväksi edes puoltakaan. Nyt saatte tätä tärkeätä rasvaa säännöllisesti ja se koituu teille voimaksi ja terveydeksi. Eikö ole hyvä näin?
— Ka mikäpä se on muu kuin hyvä…
— Taitaakin olla tämä nuori emäntä ihan niitä uusmuotisimpia…
— Niitä…
Väki aterioitsi hiukan juhlallisen tunteen vallassa ja monen kömpelöissä hyppysissä eivät haarukat ja veitset olleet kotonaan. Mutta Eva huomasi salaiseksi riemukseen, että kaikki koettivat syödä siististi, sillä uusi ympäristö, puhtaus, Evan puheista ja esimerkistä koitunut herätys, vaikuttivat väkiselläkin. Ja kun Eva rupesi hauskasti ja luonnollisesti kyselemään jokaisen töistä ja olosuhteista, piti silmällä, ettei keltään mitään puuttunut ja kehoitti ystävällisesti syömään tarpeekseen, ottamaan ujostelematta lisää, jos mieli teki, tuli tunnelma pian kotoiseksi ja juttu rupesi luistamaan hauskasti ja sujuvasti. Mutta nyt vältti jokainen vaistomaisesti kaikkia raakoja sanoja, mitään naisille osoitettuja kaksimielisiä sutkauksia ei kuulunut, vaan keskustelu liikkui harmittomassa leikinlaskussa ja opettavissa, jopa yleisissäkin asioissa. Kun noustiin pöydästä, sanoi Aapo mennessään pannessaan lakkia päähänsä:
— No, kiitos sitten vain, emäntä!
Mutta Eva pakeni miehensä luo kamariin ja kertoi siellä puoleksi itku kurkussa, kuinka kaikki oli käynyt. Juho oli innostunut.
— Sehän meni hyvin, sanoi hän. — Kyllä se siitä kaikki rupeaa sujumaan. Enpä olisi uskonut sinua niin urhoolliseksi. Haluanpa lujasti päästä itsekin sitä uutta komentoa katsomaan.
Kaikki muu keittiön kaluston uudistuksissa oli Evasta sellaista, että sitä saattoi puolustaa myöskin säästäväisyyssyillä. Mutta ne valkometalliset lusikat — niitä ei Juho oikein hyväksynyt, vaan piti niitä liian hienoina ja kalliina.
— Mutta sano sitten, mistä saa paremmat ja sopivammat. Tiedäthän, että läkkipelti- ja tinalusikat ovat aivan mahdottomia. Edelliset vääntyilevät ja ruostuvat, jälkimäiset hapettuvat, mustuvat ja katkeilevat. Nyt ovat lusikat aina kirkkaat ja puhtaan näköiset. Ne on numeroitu ja jokaiseen on lyöty näkyvä S-kirjain. Ne eivät hevillä joudu hukkaan ja kestävät ihmisen iän, enemmänkin. Ajanoloon ne sittenkin tulevat halvimmiksi ja onhan niillä sitäpaitsi arvonsa sinänsäkin. Ei. Olin sittenkin oikeassa ostaessani sellaiset. Paljonko tuo nyt oli, jos uhrasimmekin niihin hiukan enemmän!
— Saattaa olla, arveli Juho, katsoen vaimoonsa syrjästä ja nähtävästi jo ajatellen jotakin aivan toista.
* * * * *
Ja kun Eva nyt juoksi onnellisena pellolta kotiin, vilahtelivat nämä kuluneiden viikkojen saavutukset ja kokemukset hauskoina ja jännittävinä kuvina hänen mielessään. Hän meni sisään pääportaitten kautta, jotka myöskin olivat kuin uudesta syntyneet hänen toimestaan. Vanha pimeä sali oli muuttunut. Sen ikkunat olivat nyt kirkkaat ja niitä koristivat kodikkaat verhot. Pois olivat kadonneet suurissa multa-ämpäreissä olevat, kosteuden hajua levittävät kaikenlaiset asparagukset ja espanjanpippurit, pois hirvittävät värikuvat ja lauselmat seiniltä, postikorttiläjä pöydältä ja silkkipaperirihkama piirongin päältä. Sijaan oli tullut sinne tänne joku aistikas taidejäljennös, ikkunoiden edustalle sievälle jalustalle joku kukkiva heleänvärinen kukka, joukossa tuo niin halveksittu, mutta silti hauska "Ahkera Liisa". Huonekalut olivat vielä samat entiset, mutta uudessa ympäristössä olivat ne saaneet tavallaan uuden leimankin. Vaaleaksi maalatulla lattialla oli valkoiset rohdinmatot, valkoisen ja puhtaan näköisen uunin reunalla katajan havuja, katto oli valkaistu ja seinät oli ykskaks siististi paperoitu. Evaa oikein nauratti, kun hän ajatteli, kuinka vähillä varoilla ja vaatimattomilla kotivoimilla melkein kaikki tämä oli saatu aikaan. Mikäpä hätä hänen oli tässä asuessaan siihen saakka, kunnes väen puolen rakennus olisi valmis, siellä kaikki kunnossa ja vihdoinkin päästäisiin täydellä todella uudistamaan isäntäväen puolta. Ei mikään, vaan tunsi hän mielensä niin keveäksi ja onnelliseksi sekä ympäristöönsä sopeutuneeksi, että hänen halutti ihan hypähdellä. Loistavin silmin astui hän Juhoa vastaan, kun tämä vihdoinkin tuli kotiin, painalsi mehevän ja ujostelemattoman suutelon hänen suulleen ja kysyi:
— Ihanko sinä todella aiot taas huomenna mennä sinne Toivolan suolle?
Juho pani kätensä vaimonsa vyötäisille, katsoi häntä syvästi silmiin ja sanoi:
— Niin olin ajatellut. Kovin kauan ovat miehet olleet siellä yksinään.
— Mutta jos et sentään lähtisi vielä tällä viikolla? Olisit täällä minun luonani kerran terveenäkin.
— Mutta entäpä siellä tehdään erehdyksiä?
— Syytä minua. Ja sitäpaitsi — kyllä Soljalan Juho ne erehdykset helposti korjaa. Ollaan nyt oikein niinkuin muutkin — naimisissa.
— Olkoon sitten vielä sinne meno. Tämä viikko kokonaan sinulle!
Juho lausui sen kuiskaten, ja Eva kätki päänsä hänen poveensa. Mutta samassa ovea raottava Leena kuului sanovan:
— No mutta täälläpäs nyt rakkaasti helssataan! Ja ruokasalista kuului piikatytön ujo, mutta mielenkiintoinen ja paljon sanova nauruntirskahdus.
XIII.
Elokuun lämmin ja kirkas päivä on loppunut. Pelloilta ovat kadonneet leikkuuväen valkoiset liinat, vain korkeat kuhilaat ovat jääneet jäljelle voiton suuruudesta todistamaan. Päivän viimeiset säteet sattuvat keltaisiin olkiin lisäten ja kirkastaen niiden värivoimaa. Ilmassa alkaa tuntua hyvää tekevä ja puhdas viileys. Maisemat kaukana järven takana muuttuvat tumman punasinerviksi. Taivas on huikaisevan vaalean sinivihreä, läpikuultava. Tarhalta kuuluu silloin tällöin kellon kilahdus, haassa syövät hevoset rouskuttaen varjoisten paikkojen mehuruohoja.
Idän taivaalle on noussut kuu. Se on suuri ja kalpea, eikä vielä valaise. Se on kuin mahtava paperilyhty, joka ennustaa iloista ja tunnelmakylläistä hämyjuhlaa. Mieleen lennähtää tummia lehtoja, sirosti väistyviä vartaloita, tukahdutettua naurua, jotakin niin hellää ja houkuttelevaa, jota ei voi sanoiksi tulkita. Se on suloinen mielikuva, kuin uni, joka kalpenee heti, kun koetat sitä muille selittää. Parasta nähdä se vain omassa sielussa, ummistaa silmänsä ja pitää siitä kiinni imevin huulin, kuin janoinen kirkkaasta vedestä.
Tuo suloinen kuva herkistää sydämen. Ympärillä syvenee yhä elokuun illan hämy. Kuulakkaana hämäränä se jo peittää helmaansa metsät, vaarat ja lehdot, pehmentää muodot, syventää varjot salaperäisiksi pimeyksiksi, mutkistaa ääriviivat eriskummallisiksi kuvioiksi, antaa mielikuvitukselle outoja aloitteita ja herätteitä, pannen uneksimaan avoimin silmin. Kuin sadun hopeinen, harsomainen kimmellys alkaa kuun valo loistaa pellon kuhilaissa, ruohikon helpeissä, säihkyä kastehelmissä ja välkkyä tyynen järven pinnassa. Kaislikon yllä lahden perukalla häilyy harmaita sumuvarjoja. Ne ovat kuin yön hengettäriä, jotka suorittavat siinä salaperäistä karkeloansa. Ja ne ovatkin todella hengettäriä. Saatan nähdä niiden kasvot, niiden kaihoiset silmät, ojentuvat käsivarret ja liehuvat hiukset, tuskan ja mykän kaihon, joka niiden kyynelöityvästä katseesta loistaa.
Ja sydämeeni tulvahtaa äkkiä kuuma aalto. Se on kuin syvän hiljaisuuden keskeltä äkkiä kuuluva hätähuuto: oi Luoja, miksi olen niin yksin! Se on äkillistä kapinaa sitä vastaan, että ihmisen oma sydän ja sielu sulkee hänet pois tästä sopusoinnusta, joka vallitsee hänen ympärillään.
Lahdelta kuuluu sorsien kiihkeätä narskutusta. Hiljainen yötuuli on ruvennut puhaltamaan, ja kuu vaeltaa hopeisten pilvien välissä. Sen valo kimaltelee järven pienissä aalloissa kuin timantti satahohtoisena. Ohitseni suhahtaa hiljaa ja ääneti outo lintu, jonka erikoinen surina minut kohta sen jälkeen säikähdyttää. Se on yökehrääjä ja minut valtaa taikauskoinen tunnelma. Kuinka syvä onkaan ihmisen veren ja luonnon välinen salaperäinen sukulaisuus. Tunnen kuinka hermoni herkistyvät, veri menee suonia pitkin kuin kuuma helmivirta, henkeni salpautuu ja käsivarteni ojentuvat. Tahdon painaa rintaani vastaan tuon luonnon ihanan hengettären, joka ympärilläni keijuna liitelee, tahdon anastaa itselleni pyörryttävän, tainnoksiin vievän onnen ja hurman iankaikkisuuden, loppumattoman, rajattoman nautinnon ja autuuden.
Herään taas yöloihdun haaveista ja katseeni seuraa tutkien kuutamon polkua pellon yli lehdon salamyhkäisiin varjostoihin. Ajattelen oudosti ja katkonaisesti. Tämä on maapallo. Se kulkee avaruudessa omaa rataansa. Sitä valaisee kuu kuin aaveiden lyhty. Sen pinnalla elää ihmisiä. Ne asuvat omissa rakentamissaan majoissa. Ne ovat omituisia ilmiöitä. Eivät tiedä asemaansa maailman kaikkeudessa. Ovat hyvin onnettomia, mutta ovat myöskin joskus hyvin onnellisia. Kuinkahan monen onnellisen akkunasta nyt kuu paistaa? Mitä tapahtuu maailman miljoonissa ja taas miljoonissa asunnoissa tällä salaperäisellä hetkellä? Mikä on ihmisen suurin onni?
Minä nauran voitonriemuisesti, sillä tällä hetkellä sen kyllä tiedän. Lähden astelemaan hiljaa pitkin kuutamoista piennarta kohti taloa, joka tuolla vainioidensa keskellä uinuu yölevossaan. Omituisesti kuutamo heittää syviä varjoja rakennusten suojaan, samalla kirkkaasti tuoden esiin niiden vastakohdat. Hiivin kuin varas pihalle ja kuuntelen. Kuuluu vain eläinten ääniä karjapihasta, ei mitään muuta. Tuuliviiri vingahtaa hiukan — se näyttää kohoavan taivaalle ihan loppumattoman ylös. Hiivin edelleen hiljaa ja saavun erään akkunan alle. Istun siihen ruohikkoon. Yölepakko tekee edessäni tiukkoja ja nopeita käännöksiä. Se katoaa ja ilmestyy taas näkyviin, vilahtaa silmissäni ja menee kuin ajatus. Harmajat ja pehmeät, kummitusmaiset yöperhoset lentelevät ääneti hakien luonnon makeimpia mehuja. Katselen niitä, mutta ajatukseni ja tunteeni ovat toisaalla. Sielussani vietän ihmisen suurimman onnen palvelusta.
Se onni asuu tällä hetkellä tuossa huoneessa selkäni takana. Hymyilen itsekseni ja mieleeni hiipii taas jotakin niin hellää, niin iloista ja niin autuasta, että tunnen kohoavani yli kaiken. Mitä kuiskivat pienet hengettäret siellä nuoren naisen päänpohjissa? Ne nauravat, ne karkeloivat sen suuren valkoisen vuoteen ympärillä, ne tirskuvat ja pitävät vakavaa neuvottelua piilossa vuoteen pään takana. On niin turvallista ja rauhallista, niin vapaata ja onnellista, on niin autuasta antautua hänelle, jota sielustaan ja sydämestään rakastaa ja kunnioittaa.
Ja isänä, joka antoi pois nuoren naisen, on koko suuri luonto, joka seisoo ulkona juhlallisena häävieraana. Nousen jälleen ja hiivin hiljaa pois, viivähdän hetken kartanolla ja kuuntelen, kunnes pieni vingahdus karjakartanosta herättää huomiotani. Hiivin sinne, saavun suurelle takkiaismullokselle ja pysähdyn siihen. Edessäni on onnellinen perhe.
Vaivun mietteisiin siinä mahtavan äidin päänpohjissa. Mamma makaa taas aivan rentonaan, ympärillään parvi toivorikkaita jälkeläisiä, jotka ovat kasvaneet aina sammumattoman ja koskaan kyllääntymättömän ruokahalun avulla. Luonto on tehnyt niiden äidissä ja nyt niissä itsessä ikäänkuin esteistä välittämätöntä, hurjistunutta työtä, ja saavuttanut loistavia tuloksia. Mutta ylemmin tyyneyden ja välinpitämättömyyden ilmein maata röhöttää siinä itse mamma, silmät kiinni, silavavuoret kauheasti paisuneina, nisät vieläkin runsaudesta tiukkuen, mutta ainoana elonmerkkinä oikukkaasti kipristynyt ja silloin tällöin liikahtava saparo. Mitä liikuttaa heitä maailma, mitä sen meno ja pauhu? He ovat itse olemassaolonsa tarkoitus ja kaikkien heille asetettujen ja asetettavien vaatimusten ja lupausten täyttymys.
Kuu hopeoipi puolueettomasti kaikki, kauneimman kukan, rumimman ja likaisimman elukan. Se on niin ylhäällä ja kaukana, että elämän erotukset häviävät sen silmistä ja se näkee vain luonnon yhtäläisyyden ja syvimmän tarkoituksen: synnyttää elämää. Tämä kaikkea elollista vallitseva päälaki luo maailmaan sen tenhon, jonka vuoksi ainoastaan on mahdollista elää.
Elokuun ihmeellinen kuutamoyö kuluu kuin runo, kuin laulu, joka luo satumaisen tunnelman kuulijan mieleen. Ja pohjana siinä tunnelmassa on tuo sanoin tulkitsematon hellyys, joka tuoksuu nuoren ja puhtaan rakkauden ympärillä.
* * * * *
Mutta seuraavana sunnuntai-iltana sanoi Juho Evalle: "Huomenna lähden Toivolan suolle." "Mene, mutta tule pian takaisin, sillä minulle tulee muuten ikävä." "Koetetaan nyt, lapsi-kulta, olla järkeviä!" "En tahdo ruveta koskaan kanssasi järkeväksi. Tahdon aina olla järjetön, katsoa silmiisi ja nauraa, siihen unohtua ja siihen vaipua." "Se ei sovi Soljalan emännälle." "Sopii se, eikö sovikin?"
Ja uusi elokuun ilta kietoi heidät jälleen heidän omaan, ainoaansa, ihanaan ja valtavaan onneensa. Kaukana suristi kehrääjä, yölepakko teki pihalla äkkikäännöksiänsä ja lentotemppujansa, yöperhoset lentelivät hiljaa ja ahnaina hakien luonnon makeita mehuja, kuu valaisi kasteista maata kimallellen ja välkkyen, toimeliaat porsaat olivat taas vaipuneet lepoon mammansa viereen ja koko luonto ihmetteli, oliko näin suurta ja ihanaa elon onnea koskaan nähty.
XIV.
Kun Juho taas vihdoinkin saapui suurelle työmaalleen, odotti häntä siellä mieltä ylentävä näky. Suuret viemäriojat olivat valmistuneet ja ruskea suovesi virtasi väsymättä, kuin kiirehtien, pois kauas jokea ja merta kohti. Mutta ei siinä kyllin, vaan viemäriojien väliset suuret palstat olivat ruvenneet särkymään saroiksi, jotka matemaattisen tarkkoina kuvioina siinä lopullista kutsumustaan odottivat. Jo liikkui tuolla toisaalla niiden pinnalla hevosia ja miehiä, jo kääntyi ilmoille musta muta, jo kohosivat röykkiöiksi vanhat lieot ja kannot. Kun ne ehtisivät kuivaa, eikä enää olisi pelkoa tulen painumisesta syvälle suon mutaan, saisivat liekit tehdä tehtävänsä. Syysillan pimeys, joka täällä erämaan yksinäisyydessä tuntui kaksin verroin painavalta, väistyisi hetkeksi valtaisten nuotioiden viereltä, katsoisi niitä kolkon salaperäisesti irvistäen, lennättelisi outoja, hiljaisia yölintujaan, ääntelisi ja huokailisi synkkyydessään, huutaisi kaukaa vaaran alta, hetteikkö-korvista, karmivalla, aavemaisella huuhkajan äänellä, mutta olisi voimaton, ikuisesti voimaton. Sillä pimeys väistyy ihmisen tieltä, jääden aina taistelussa lopultakin tappiolle, pakenee kauas korpiin ja sieltä hampaattomassa raivossaan marmattaa kuin kuoleva ilveskissa.
Juho antoi raikkaan tuulen hyväillä ohimoitaan ja nauroi itsemielessään kuin voittaja. Hän oli todellakin ryhtynyt suureen taisteluun, pannut siihen kaikkensa, tarmonsa, sitkeytensä, varansa, voimansa, ja tuossa makasi nyt vihollinen antautuneena hänen jalkainsa juuressa. Hän oli sotapäällikkö, joka tunsi tehtävänsä, hän oli valloittaja ja taistelija. Jo vuoden perästä lainehtisi näillä saroilla sellainen kaura, että huumaus täytti mielen sitä ajatellessa. Mutta paljon se oli hänelle maksanutkin.
Paljon! Juho muisti tässä seisoessaan sen kiusauksen, joka hänelläkin oli ollut, mutta jonka hän oli voittanut. Kun aika oli suurilla vaiheillaan nostanut kaikkien maan tuotteiden hinnan ennen uskomattomaan määrään ja kun hänen käteensä oli ruvennut kertymään rahaa aivan summattomasti, oli hänet silloin vallannut peloittava ahneus. Hän oli tullut kuin kuumeeseen, oli alituisesti laskenut rahojaan, niihin rakastunut ja mustasukkaisesti niitä vartioinut ja niitä yhä enemmän kokoon kasannut, alati miettien, mistä saada niille parhaimman koron. Hän oli jo kovasti harkinnut maatilankauppoja, suuria halko- ja metsäkauppoja, hänen mielessään olivat välähdelleet miljoonat ja taas miljoonat, korot, osakkeet ja suuret arvoasemat. Hän oli tullut ikäänkuin kuuroksi kaikelle muulle, itaraksi pienimmässäkin asiassa, kovasydämiseksikin, ahnaaksi. Hän muisti, kuinka häpeällinen kullan home oli ruvennut saastuttamaan hänen sieluaan.
Mutta sitten hän oli herännyt. Oli tullut isänmaan kohtaloissa eteen se vaihe, jolloin kaikki oli pantuna yhden heiton varaan. Ja tuo temppelin huipulle nouseminen oli avannut jälleen Juhon silmät. Oli kuin olisi hänen vanha isänsä noussut haudastaan hänen eteensä ja sanonut: "Nyt on tullut se hetki, jota varten suomalaiset ovat vuosisadat kärsineet ja taistelleet. Nyt nouse ja viljele maatasi entistä suuremmalla voimalla, sillä nyt jää koko työsi tulos isänmaasi hyväksi. Nyt ei enää sirukaan siitä joudu sortajalle, kuten ennen!" Ja Juholle oli kuin leimauksena valjennut se suunnaton lankeemus, johon hän oli ollut joutumassa, se katala petos ja kavallus, isänmaanpetos, jonka hän oli ollut tekemäisillään. Vapaa maanviljelijä itsenäisen Suomen kamaralla, hän on aatelismies, hallitsija, isänmaansa vahvin, lopullisin ja kestävin tuki sekä turva. Kuta paremmin hän työnsä tekee, kuta kultaisempina keinuvat hänen peltonsa, kuta kauemmaksi pakenee niiden äärestä pimeä korpi, sitä tanakammalla perustuksella seisoo Suomen vapaus ja itsenäisyys. Se kallis saavutus oli uskottu hänelle, nimenomaan hänelle, Suomen asemastaan ja tehtävästään tietoiselle maanviljelijälle. Hänen työnsä oli siitä hetkestä alkaen pyhän legionan taistelua.
"Otsas hiessä pitää sinun syömän leipää." Kiitos, Luoja, siitä kirouksesta, johon kaikkinäkeväisyydessä kätkit ihmiskunnan pysyvimmän ennen. Sitä otsan hikeä höystää ihmisen suurin nautinto elämässä, työn ilo, jota ilman elämän toivoisi heti loppuvan. Kuinka suurenmoista ja yksinkertaista! Kymmenien tuhansien vuosien kuluessa ovat maapallon, tämän avaruudessa järkähtämättömästi rataansa kulkevan arvoituksen pinnalla aamuisin heränneet ihmiset, tarttuneet känsittyneillä kourillaan kirveeseensä ja kuokkaansa, ja käyneet aarniometsän kimppuun kuin pienet, naurettavan heikot hyönteiset. Viljelys on lisääntynyt väkisinkin, maanosa toisensa jälkeen tuntee kirveen puittensa juurilla, yhä karummat seudut alistuvat sen käskyn alaisiksi, kunnes vihdoin pohjolan perukatkin viheriöitsevät. Viljelyksen laki on luonnon laki. Kuinka naurettavan pieniä ja pinnallisia ovat muut ilmiöt sen rinnalla, hetkellisiä häivähdyksiä verraten noihin miljoonien miljooniin kuokkamiehiin, jotka aikojen aamuhämärästä saakka ovat aamulla varhain nousseet, tarttuneet kuokkaansa, vuodattaneet otsansa hikeä ja illalla painuneet väsyneinä levolle. Jos sielun silmä kirkastuisi ja näkisi henget ympärillämme, niin olemattomiin häipyisivät kaikki muut tämän miljoona-armeijan rinnalla, joka nousisi ja kumartuisi oudossa, raskaassa tahdissa, jykevät selät kumaraisina, otsalta hiki tippumassa maan mustiin multiin…
Kuin raivostuneena oli Juho temmannut auki laatikkonsa, ottanut pankkikirjansa, lyönyt ne pöytään ja sanonut: "Maasta olet sinä tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman." Kaikki sijoittamattomat varansa oli hän päättänyt panna maahansa, uusiin viljelyksiin ja parannuksiin. Ellei niin tehty, köyhtyi maa, sillä näinä korkeitten hintain aikoina oli siitä säälimättä puristettu viimeinenkin mehu, antamatta sijaan vastaavaa määrää. Ja kuitenkin täytyi ohjeena maanviljelijällä olla maan alituinen parantaminen. Paikoillaan olo jo merkitsi taantumusta, vain yhtämittainen parantuminen edistystä. Jos maa laihtui, merkitsi se kansallisvarallisuuden pienenemistä, sillä käteinen raha oli enemmän tahi vähemmän näennäistä omaisuutta. Sekin lisääntyi arvossa sikäli kuin maa parani. Siis työhön maan hyväksi! Se valkeni Juholle uudelleen ihanaksi, aatteelliseksi päämääräksi.
Ja siitä alkaen oli elämä hänelle kuin taistelurunoa, jossa kauneus yhtyi jännittävyyteen ja ottelun viehätykseen. Hän sai palkintonsa aivan heti siitä ilosta ja kuulakkaasta mielenrauhasta, jonka tuottaa työ oikealla uralla arvokkaan päämäärän eteen. Hän ei epäröinyt eikä tuntenut epävarmuutta, häntä eivät horjuttaneet naapurien arvostelut, kun he kauhistelivat hänen uhrauksiensa suuruutta. Hän nauroi heille itsemielessään, noille kääpiöille, jotka elää nuhersivat päivästä toiseen, älyämättä avata ympärillään olevia kulta-aarnioita. Ja hän näki syrjästä mielihyvällä, kuinka naamat pitenivät, kun yht'äkkiä huomattiin Soljalasta aivan silmissä paisuneen pitäjän napatalon.
Ja nyt hän oli korjannut kauneimman voittonsa hedelmän. Kuluneen viikon hellät, huumaavat muistot tulvahtivat äkkiä hänen mieleensä kuin hyökylaine. Hän valahti polvilleen ojan reunalle, näki mielessään Evan lemmestä kosteat, polttavat silmät, tunsi uudelleen hänen autuaan hellyytensä, hänen ihanan, antautuvan koskemattomuutensa ja nuoruutensa, painoi kätensä silmilleen ja kuiskasi itsekseen kuin suuressa tuskassa: "Voi Luoja, kunpa vain voisin kaiken tämän onnen täydellisyyden ansaita!"
* * * * *
Juholla, samoinkuin kaikilla niillä maanviljelijöillä, joilla ei ollut riittävästi omaa perheväkeä, oli alituinen puute työväestä. Irtolaisväki oli ajan hengen villitsemänä ja väärin kasvattamana ruvennut maatyötä vieromaan. Se vieroi yleensä kaikkea työtä, koska se arveli sillä hyödyttävänsä vain työn antajia, mutta erittäinkin maatyötä, koska se vaati lujaa ruumiillista ponnistusta. Siksi se koetti hankkia elatustaan kaikin mahdollisin keveämmin keinoin. Se kävi kaupungeissa ja tehdaspaikoissa maistelemassa niitä töitä, se koetti niin paljon kuin mahdollista hyötyä pienestä metsästyksestä ja kalastuksesta, marjain poimimisesta ja sellaisesta, mutta vältti, jos suinkin voi, pitempiaikaista lujempaa ja vakinaisempaa työtä. Se luki lehdistään liikutuksella ja innostuksella "työn orjista" ja "työn orjuudesta", kuvitellen itse kärsivänsä tuon ikeen alaisena ja hautoen katkeraa vihaa kaikkia muita vastaan, vaikka itse asiassa teki yhteiskunnassa pienimmän työmäärän. Hänen elämänlaatunsa ja mielipiteensä veivät hänet usein rikollisuuteen, mutta rikoksiansa hän ei sellaisiksi tunnustanut; ne olivat vain porvarillisen yhteiskuntajärjestyksen kantamia hedelmiä, joihin nähden hän oli viaton.
Ammoisista ajoista oli Soljalankin liepeille kertynyt tällaista irtolaisväkeä melkoinen joukkio. Ne olivat pyytäneet saada rakentaa itselleen "huoneet" Soljalan maalle, ja siihen oli tavallisesti suostuttu sillä ehdolla, että veroksi oli suoritettava isännän määräämänä aikana vissit päivätyöt. Niin oli mäenrinteelle kertynyt aikain kuluessa suoranainen harmaja tölli yhteiskunta, joka oli talosta melkein kokonaan riippuvainen. Työväen puute johti siihen, etteivät tölliläiset saaneet päätalosta rahalla juuri mitään, vaan kaikki, mitä he pyysivät, annettiin päivätyöehdolla. Täten joutuivat tölliläiset maksamaan tarpeensa useinkin liian kalliisti sekä velvoitetuiksi jonkunmoiseen maaorjuuteen, joka vaikutti tavattoman ehkäisevästi heidän lojaalisen ja positiivisen yhteiskuntatunteensa kehitykseen. Ei voinut todella ikävämpää elämää ihmiselle ajatella kuin se, jota nämä viettivät. Mitä suurin sosialistinen viisaus ja pöllöttely, viha "verenimijöitä" ja porvarillista yhteiskuntaa vastaan kukoisti siellä lian ja saastan, taikauskon, tietämättömyyden, viinanpolton, kielevien akkojen, varkaiden ja lukuisana kuhisevan, ilman rakkautta siitetyn ja synnytetyn lapsiparven keskellä. Siellä istui viisaana pönttönsä nenässä kylän rajasuutari, ratkaisten yhteiskunnan vaikeimmatkin pulmat kuin leikillä ja vuorenvarmana odotellen porvarillisen maailman romahdusta, jolloin hänen, suutarin, kehittämä järjestelmä vihdoinkin panisi asiat oikeaan järjestykseen. Siellä jahkaili kraatari tuhatvuotisen valtakunnan tuloa, jonka hän oli tarkalleen laskenut Ilmestyskirjan viitteiden mukaan, siellä harjoitti hiljaisessa vaatimattomuudessa ammattiaan kylän ainoa, ruma, silmäpuoli portto, keittäen kuljeksiville jätkille ja "valkoisen terrorin vainotuille uhreille" makeata soppaa, siellä höyrysi kaikessa yksinkertaisuudessa kotitekoinen viinapannu — eipä ollut sitä luvattomuuden alaa, jota ei olisi täältä tavannut. Yhtä vain ei tavannut: tarmokasta oman itsensä ja asemansa auttamishalua.
Jo kauan oli tuo mäkitupalaisrypäs ollut Juholla kipeän huomion esineenä, ja hän oli miettinyt ja harkinnut, miten saada se hävitetyksi. Silloin kun maaseudun irtolaisväki hoksasi, ettei sillä ollut omaa maata ja muodosti siitä asiasta voimakkaan kiihoitus-aseen yhteiskuntaa ja maanomistajia vastaan, näytti Juho ensi kerran, mikä mies hän oli. Hän kutsui ensiksi torpparinsa luokseen ja kysyi:
— Haluatteko torppanne omiksenne?
— Ka…
Saatuaan tämän kansallisen vastauksen selitti Juho heille suunnitelmansa. Kukin saisi niin suuren alueen kuin mitä pieni omintakeinen viljelmä tarvitsisi. Hinta saisi jäädä kiinnitetyksi kuoletuslainaksi, maksettavaksi kymmenen vuoden kuluessa. Erotuskustannukset maksaa torppari itse.
Useimmat ihastuivat ikihyviksi. He olivat mitä, joilla oli veressään veto maahan ja jotka olivat kiintyneet maatyöhön ja jotka siitä syystä olivat jääneet kylmiksi sosialistisille kurjistumisopeille, tarmollaan ja ahkeruudellaan täten kavaltaen köyhälistön asian. Mutta muutamat, joiden keskuudessa köyhälistön asia ja luokkatietoisuus tuikki kirkkaimmillaan, hämmästyivät kovasti Juhon suunnitelmista. He ymmärsivät selvästi, että täten he joutuisivat itsenäiseen, vastuunalaiseen asemaan, hiukan niinkuin erilleen ryysyköyhälistön riveistä, ja se ei tuntunut hauskalta. Sen kuultuaan löi Juho nyrkkinsä pöytään ja sanoi kylmästi: "Joko suostutte, tahi lähdette! Kirjallista sopimusta ei ole." Silloin ei auttanut muu kuin suostua.
Juho hymyili mielessään muistellessaan tuota tapahtumaa. Nyt olivat nuo silloiset torpparit pikkuvarakkaita lohkotilallisia, mahdottoman ylpeitä itsenäisestä asemastaan ja innokkaita uusien ja tuottavien maanviljelystapojen harrastajia. Ja Juho oli huomannut, että noista pikkutaloista, joiden väki oli maatyöstä mielissään, riitti hänelle palkkalaisia melkoisesti, ettei päivätöiden menetys, kun hän oli ruvennut käyttämään koneita niin paljon kuin mahdollista, tuottanutkaan hänelle niin suurta haittaa kuin hän oli pelännyt. Näin oli Juho ratkaissut kipeän kysymyksen ennen lainsäädäntötoimenpiteitä, ja oli nyt siihen nähden ulkopuolella koko pulman. Kunpa sitä olisi tehty niin aikaisin yleisemminkin.
Mutta mäkitupalaisrypäs oli ja kihisi siinä kuten ennenkin, siittäen maailmalle yhä uusia mäkitupalaisia ja yhteiskunnallisten pulmien ensiluokkaisia ja itseoikeutettuja ratkaisijoita. Toistaiseksi ei Juho ollut tullut heihin puuttuneeksi, oli vain jyrkästi kieltänyt uusien "huoneiden" rakentamisen, ja jos joku muutti pois, ostanut hänen asumuksensa ja hävittänyt tahi myynyt sen entisille torppareilleen. Hänhän olisi aikoinaan voinut häätää heidät kaikki, mutta sitä hän ei ollut tahtonut tehdä. Siinä olisivat kuitenkin särkyneet omistajillensa kaikesta huolimatta niin rakkaat kodit, siinä olisi ollut vahvasti tunnottomuuden vivahdusta ja lopuksi: nuo töllien asukkaat olisivat muuttuneet aivan täydellisesti irtolaisiksi, menettäen viimeisenkin kiinnepisteensä, ja sitä ei Juho tahtonut. Hän päinvastoin halusi kiinnittää heidät maahan, tehdä heistä sen kautta yhteiskunnalle hyödyllisiä, tuottavia jäseniä.
Uusi torpparilaki, joka koski myös mäkitupalaisia, antoi kyllä Juholle aseen käteen, mutta sitäkään hän ei voinut täyteen määräänsä käyttää. Töllit oli rakennettu niin tiheään ja niin lähelle hänen parhaita rintaviljelyksiään, ettei siinä voinut edes pieniä palstoja järjestää. Muualla, kauempana, hajallaan, oli Juholla kyllä viljelyskelpoisia maita, mutta saada mäkitupalaisiin sellainen tarmo, että he sinne muuttaisivat uudisviljelijöiksi — se tuntui vaikealta. Heidät täytyi siihen kasvattaa, saada heissä heräämään rakkaus omintakeiseen elämään maanviljelyksen varassa. Kauan oli Juho miettinyt, mistä löytää se puristin, joka pakottaisi töllien asukkaat huomaamaan, että vain tarmokas työ ja uupumaton ahkeruus oli ainoa keino, joka saattoi heidät alennustilastaan nostaa, että kaikki työ, minkä he täten tekivät, koitui kaikilta puoliltaan yksinomaan heidän hyödykseen.
Nyt viime aikoina oli tämä asia käynyt entistä polttavammaksi siksi, että Eva suhtautui näihin mäkitupalaistölleihin toisin kuin mitä tavallisesti talonemännät vanhasta tottumuksesta tekivät. Evan sydämen täytti samalla sekä sääli että mitä syvin vastenmielisyys. Hän ei voinut olla käymättä noissa tölleissä, ei voinut olla näkemättä vaimojen ja lasten kärsimyksiä. Pienet kalpeat kasvot ja pyytävät, anovat siniset silmät vainosivat häntä joka paikassa, kehtojen aina itkevät asukkaat, jotka viettivät päivänsä kuumassa, ummehtuneessa tuvassa, kärpästen kidutettavina ja saastaisten riepujensa haudottavina, alati keinuen ja rytkyen vanhempien siskojensa hoidossa, nostivat kyyneleet hänen silmiinsä. Kuka voi mitata sen kärsimysten määrän, joka on maailmassa lasten osana? Kun köyhyys ja kurjuus, vallalle pääsevä sielun villiytyminen tappaa vanhempien sydämestä rakkauden, kun isä aamusta iltaan kiroaa köyhyyttänsä ja noita "s—n kakaroita", jotka syövät nälän ajamina silmätkin päästä, kun yrittelevän hengen ja ahkeruuden puutteessa, sydämessä vain sokea, ylimalkainen viha ja kostonhimo, elämä käy synkkääkin synkemmäksi, silloin joutuvat lukemattomia kertoja lapset, nuo kaikkeen pahaan viattomat, kiukun ja tyytymättömyyden purkausten esineiksi. Kun Eva silmät auki pitkin öitä mietiskeli kokemuksiaan töllien elämästä, oli hän näkevinään, kuinka tuhannet ja taas tuhannet kalpeat lapset, varhaisvanhat pojat ja näivettyneet tytöt, nostivat laihoja ja läpikuultavia pieniä käsivarsiaan kuin vaistomaisesti iskujen, tukistusten ja kirousten suojaksi. Yön pimeydessä näki hän tuon kuvan oudon kirkkaana ja selvänä, hän näki lasten silmistä viljavina vuotavat kärsimysten kyynelvirrat, heidän aran ja pelkäävän katseensa, näki, kuinka heidän pienet sydämensä, jotka luonnostaan olisivat olleet niin avoimia ja hedelmällisiä rakkauden kylvölle, vähitellen elämän kovuudesta ja lemmettömyydestä paatuivat ja iskostuivat kylmiksi ja pahuudelle alttiiksi — silloin oli hänen oma sydämensä kauhusta pakahtua. Niin hän kerrankin herätti miehensä ja sanoi kuin hätääntyneenä: "Juho, miten voisimme muuttaa ja parantaa noiden ihmisten elämän?" Ja kummastuneelle, vakavasti kuuntelevalle Juholle oli Eva silloin avannut koko sydämensä, antanut koko inhimillisen osanoton ja säälin tunteensa vapaasti pulputa esille ja lopettanut sillä lausunnolla, että he, Juho ja hän, olivat tässä paljosta vastuunalaisia. "Kohtalo on antanut meille kauniin palan isänmaamme kamaraa, jossa voimme toimia ja vaikuttaa päämääriemme hyväksi. Kohtalo on sen taas toisilta estänyt, heittäen heidät vastoin luonnon pohjimmaista vaatimusta irralleen maasta, vaahdoksi, joka läikähtelee ja lennähtelee ajan tuulien mukana ja myrkyttämänä. Voimmeko vastata isänmaamme ja Jumalan edessä, jos välinpitämättöminä kuten tähän saakka tuohon kaikkeen suhtaudumme? Emme, vaan juuri meidän velvollisuutemme on koettaa herättää heidän sydämessään kiintymystä ja rakkautta niihin samoihin arvoihin, jotka meille itsellemme antavat elämämme sisällön. Tuo joukko tuossa mäen syrjällä on kuin paha ja märkivä paise Soljalan ruumiissa — siinä eivät auta enää salvat ja hauteet, siinä on tehtävä leikkaus."
Katsellessaan tuossa suurten toivojensa työmaata tuli Juho tätä kaikkea muistelleeksi, sillä hän tiesi hyvin, kuinka monen, lukemattoman katkeruuden, vihan ja kateuden kirouksen saattamana ojurin lapio oli tähän hänen suohonsa uponnut. Hän tunsi, että tässä suhteessa oli nyt hänelle ratkaisun hetki koittanut, ja hän oli mielessään asettunut Evan aatepohjan kannalle. Hän ymmärsi nyt, kuinka suunnattoman suuret ja monipuoliset olivat nykyajan maanomistajan velvollisuudet ja vastuunalaisuudet — kaikki se väki, joka mikä minkin ehdon perusteella asui hänen maallaan ja sai siitä tavalla tahi toisella elatuksensa, oli suurin piirtein katsottuna isänmaan edessä hänen vastuullaan sekä taloudellisesti että siveellisesti — hän oli alueensa hallitsija, jolla todellakin oli alamaisia, ja hänen oli vastattava siitä, että alamaiset myös menestyivät. Ja olihan Suomessa korpia, jotka odottivat viljelijäänsä, vaatihan Suomen uusi asema, ettei mitään viljelymahdollisuutta laiminlyöty, olihan Soljalassakin siellä täällä vielä runsaastikin mustia mujuja, jotka odottivat kiihkeästi Sampsa Pellervoista, olihan tuossa kansaa, joka kyllä sarat kylväisi, kun se viisaasti siihen johdettaisiin — miksi ei hän sitä yrittäisi, siihen ryhtyisi?
Ja siinä miettiessään kypsytti Juho sen suunnitelmansa, joka oli oikeastaan jo vanha, mutta joka oli lepäillyt siellä jossakin takana, astumatta todelliseen tietoisuuteen. Päivätyöjärjestelmän lopettaisi hän heti, mutta antaisi aina työtä palkkaa vastaan. Kaikki, mitä mäkitupalaiset tarvitsisivat talosta, saisivat he ostaa rahalla, kuten muutkin. Jo tänä samana syksynä katsoisi hän heille maaltaan sopivat palstat, ei suuret, vaan mieluimmin pienet, jossa olisi, suhteellisesti metsää ja peltomaata, erotuttaisi ne ja jättäisi hinnan kiinnitetyksi kuoletuslainaksi. Että vuotuinen kuoletus ja korko tulisi maksetuksi ja into pysyisi vireillä, saisivat nämä uudet palstatilalliset vuoden lopussa Soljalassa tekemistään töistä yhteensä ylimääräisen kymmenen prosentin lisähyvityksen, joka olisi aina tervetullut lainan lyhennys ja kiihoittaisi heitä pyrkimään työhön juuri Soljalaan. Heti kun hän saisi paikat katsotuksi ja sopimukset tehdyksi, saisivat tölliläiset ryhtyä raivaamaan peltotilkkuaan ja varustamaan valmiiksi rakennustensa kivijalkoja. Ja hän, Juho, katsoisi, että rakennukset, kun ne sitten talvella muutettaisiin, tulisivat samalla kunnollisesti korjatuiksi ja siistityiksi. Hevoset kunkin muuttoa varten antaisi hän ilmaiseksi, keväällä Evan lahjana kullekin emäkaritsan ja puolella hinnalla vasikan sekä ensimäiset siemenet. Ja hän tukisi ja neuvoisi heidän talouttansa, osoittaisi tarkoin, miten tuollainen pieni palstatila oli kuntoon pantava ja mitä kaikkea se viisaasti hoidettuna tuottaa. Sittenhän nyt olisi ihme, elleivät ihmiset saisi elämänintoa ja lakkaisi turhia haaveilemasta. Ellei jostakusta olisi tällaiseen, jättäisi hän tietysti lainansa hoitamatta ja joutuisi palstaltaan pois. Kelvotonta ainesta ei voi väkisellä tehdä kelvolliseksi, vaan täytyy sen hävitä olemassaolon taistelussa. Ja Juho tiesi, ettei asia tähän pysähtyisi, vaan opettaisi Eva vuosien kuluessa näille pieneläjille suuren joukon tärkeitä vähäpätöisyyksiä, jotka ennen pitkää kuin huomaamatta antaisivat heidän jokapäiväiselle elämälleen uutta väriä ja viehätystä. Olisiko tämä kaikki sitten hänen puoleltaan uhraus, vaikka hän antaisi maansa hyvin halvallakin? Ei suinkaan, vaan hänelle koituisi siitä päinvastoin mitä suurinta etua. Ensinnäkin häviäisi tuo tölliyhteiskunta kaikkine siinä kukoistavme paheineen ja sen mukana se viha ja ukkospilven tapainen tunnelma, joka alati pitää nyt mielialaa jännittyneenä. Toiseksi saisi hän käyttämällä palkkatyöväkeä oikeutetun aseman vaatia ahkeruutta ja tarmoa työtunteina, valita työväkensä, eikä tyytyä kuten ennen keneen hyvänsä keskenkasvuiseen tyttöön tahi heikkovoimaiseen naiseen, joka täytyi hyväksyä täydestä päivätöissä. Ja kolmanneksi vahvistaisi hän paikkakunnallaan yhteiskuntaa säilyttävää ja rakentavaa ainesta ja hävittäisi sosialismin ja sosiaalisen sairauden edellytyksiä. Ja neljänneksi tulisivat melkoiset alat korpea otetuksi viljelykseen, mikä kansalliselta ja kansantaloudelliselta kannalta olisi yhteisen edistyksen voitto. Hänellä saattaisi aluksi olla työväen puutetta, mutta hän toivoi yhä laajemmassa määrässä koneita käyttämällä sen haitan korjaavansa. Ja hän aavisti, että Eva ennen pitkää saattaisi väen kohtelun ja hoidon kannalta Soljalan sellaiseen maineeseen, että siihen saapuisi työväkeä mielellään ja ennen muita. Etua hän siis saattoi toivoa koko puuhasta, puhumattakaan siitä rauhasta, minkä hän saisi palkakseen.
Ja kun Juho vihdoin meni työväkensä luo, aloittaen viikon tehtävänsä, tunsi hän, että Toivolan suo oli sen vapautumisen kautta, johon se oli tavallaan hänet auttanut, muuttunut hänelle kuin entistä rakkaammaksi. Kun hän nyt katseli ja mittaili uusia sarkojansa ja huomasi niissä piilevän vuosisataisen hedelmällisyyden ikäänkuin kammitsan takaa vapautuneena astuneen päivänvaloon, tunsi hän äkkiä terävällä talousmiehen vaistollaan, että hän oli laskenut oikein. Juuri tästä hän saisi parhaan ja suurimman koron niille huikeille summille, jotka hän siihen oli uhrannut — saisi ja oli jo saanut. Sillä jo sen kautta, että tämä suuri suo oli nyt täydelleen ojitettu ja osaksi jo saroitettukin ja että sinne oli tehty kunnollinen ajotie, saattoi hän jo tällä hetkellä, jos tahtoi, kirjoihinsa lisätä talonsa kiinteistöarvoon kaksikertaa sen summan, minkä itse työ oli tullut hänelle maksamaan. Tyhmä ja typerä on se maanviljelijä, joka lainailee pois tahi piilottaa vanhaan sukkaan liiat rahansa, sijoittamatta niitä oman maatilansa muodostamaan kiinteistöpankkiin.
Niin oli elämä tänä suvena karannut tavattomalla tarmolla Juhon kimppuun. Se oli aluksi vilahduttanut hänelle sisäisen onnettomuuden vaaraa, oli syössyt hänet kuoleman partaalle, mutta pelastanut hänet siitä. Ja kuin korvaukseksi oli se lopuksi palkinnut hänet suuremmalla onnella, mitä hän koskaan oli osannut uneksia. Hänen suonissaan virtasi ikäänkuin entistä tulisempi elämänhalun mahla, ja hän oikein pelkäsi, ettei hän ehtisi saavuttaa kaikkia niitä päämääriä, jotka kangastivat hänen edessään kiehtovina, pehmeinä, lämpiminä kuin elokuun kutsuvat, hämyisen kuulakkaat illat.
Kun Juho kallistui yksinkertaiselle vuoteelleen pienessä metsäsaunassaan, katsellen kiukaassa ystävällisesti kiiluvaa hiilosta ja kuunnellen yötuulen tohinaa korkeissa ylhäisissä petäjissä, tunsi hän sydämessään sanomattoman suurta, intohimotonta, koko olemuksen täyttävää rauhaa.
XV.
Kun Eva oli saanut isäntäväen puolen kuntoon, kohdisti hän huomionsa väen tupaan. Soljalan pirttirakennuksessa oli kuten useimmissa talonpoikaistaloissa pimeän etehisen toisella puolella pari kamaria, jotka kuitenkin olivat tavanmukaisesti saaneet jäädä kaikenlaisen romun säilytyspaikoiksi. Siellä oli vanhoja kengänrajoja, koreja täynnä nahanviipaleita, astioita, vanhoja vaatteita, hevosenvaljaita, työkaluja ja sensemmoista, kaikki mitä surkeimmassa epäjärjestyksessä. Huoneitten seiniä oli joskus paperoitu vanhoilla Suomettarilla, mutta olivat ne jo repeilleet rääsyiksi. Ummehtunut ilma ja sameat akkunat tekivät huoneet vieläkin vastenmielisemmiksi.
Pirttirakennuksen ullakko oli kuten tavallista yhtenä ainoana aukeamana, ilman lattiaa sekin, ja täynnä kaikenlaista vuosikymmenien kuluessa kertynyttä rojua, vanhoja verkkoja, kalupuita, haravia, viikatteen varsia, repaleisia kontteja, koreja. Vaikka katto olikin hyvin loiva, oli siellä kuitenkin tilaa parille kokoliaalle ullakkohuoneelle molemmissa päissä. Ja koska rakennus oli muuten vielä luja, päättivät Juho ja Eva käyttää sitä sellaisenaan uusien suunnitelmiensa toteuttamiseen. Timperien sahan suhina ja vasaran pauke rupesikin pian kuulumaan Soljalan kartanosta.
Juho oli oikeastaan kummastunut siitä käytännöllisyydestä, jota Eva osoitti. Kun hän itse oli ajatellut rakennuksiaan, olivat entiset tuntuneet aivan kelpaamattomilta ja mielessä olivat kuvastuneet vain suuret, komeat uutisrakennukset. Totta oli, että ne joka tapauksessa tulisivat Soljalassa tarpeellisiksi, sillä entiset eivät enää kauan kestäisikään, mutta Evan suunnitelmista Juho kuitenkin huomasi, että siten menetellen pääsisi toistaiseksi aivan vähäpätöisillä kuluilla. Ja se ilahdutti häntä, sillä taloudellisesti ajattelevana miehenä olivat hänestä pohjaltaan vastenmielisiä sellaiset kulut, jotka eivät tuottaisi mitään sanottavampaa korkoa. Jos rakennukset saatettaisiin hyvään kuntoon, nousisi kyllä tilan arvo, mutta tuskin siinä suhteessa kuin mitä ne olivat maksaneet, ja kirjanpidossa täytyi oikeastaan niiden kohdalla tehdä vuotuiset poistot. Hän oli siis ihastuksella hyväksynyt Evan ehdotukset ja hommannut hänelle tarpeellisen työväen.
Jälkeenpäin hän tuli ajatelleeksi, että tällainen menettely oli muussakin suhteessa viisasta. Sai kokemusta, miten todella käytännöllinen ja kodikas työväen asunto oli suunniteltava, eikä ryhtynyt uudistuksiin umpimähkään. Uuden rakennuksen suunnittelu todella vaadittua käytännön tarvetta vastaavaksi oli nimittäin Juhon kokemuksen mukaan vaikeimpia asioita, jossa epäonnistuminen oli useimmiten palkkana ja jossa kauniit ja ensi näkemältä sopivatkin suunnitelmat ajanoloon saattoivat koitua ikäväksi vastoinkäymiseksi. Antaapa Evan siis pienessä koettaa suunnitelmiaan, niin saadaan nähdä, miten ne suuressa pitävät paikkansa.
Niinpä siis, kun syyskuun myrsky jo lennätteli kellastuneita lehtiä, kun taivas päivät päästään oli alakuloisen harmajana purkaen tihkusadettansa, kun työväki saapui kotiin märkänä ja viluisena, olivat Evan suunnitelmat jo suurimmaksi osaksi toteutuneet. Soljalan pirtin porras ja etehinen olivat muuttuneet, koko rakennus oli punaisine seinineen ja kattoineen sekä valkoisine nurkkineen ja akkunalautoineen kuin uusi ja hiveli silmää maiseman vihreätä taustaa vastaan. Porstuan perällä oleva entisen keittiön ovi oli saanut akkunan, niin että ennen pimeään etehiseen pääsi nyt edes hiukan valoa. Etehinen oli siistitty ja siellä säilytettäville kapineille oli jokaiselle osoitettu oma paikkansa. Kun tultiin pirttiin, sai pelätä, että kävisi kuten Pahna-Liisalle, joka hämmästyksestä ei saanut sanaakaan suustansa.
Oven suussa oli ensinnäkin välttämätön pesulaitos, jonka kohdalta sekä seinä että lattia olivat päällystetyt sinkkipellillä. Pyyhenaulakko oli varustettu asianomaisilla huomautuksilla, jotka alati muistuttivat siitä, että ellei niitä noudatettu, menetti koko pesulaitos merkityksensä, muuttuen päinvastoin siivottomuuden pesäksi. Seinät oli veistetty valkoisiksi ja peitetty alaosaltaan laudoituksella, joka oli maalattu vaaleanharmaalla värillä. Katto oli valkaistu liiman sekaisella liituvärillä, orret maalattu keltaisiksi. Lattia oli höylätty sileäksi ja moneen kertaan maalattu keltaisella öljyvärillä, joten sitä oli nyt helppo pitää puhtaana. Pitkin seiniä oli kiintonaiset penkit, jotka oli maalattu tummanpunaisiksi. Panemalla pohjamaaliksi punamullasta tehtyä öljyväriä ja antamalla sen perinpohjin kuivaa sekä vasta sitten pyyhkimällä kertaansa hyvällä lakkavärillä, oli saatu halvoilla kustannuksilla paksu, kestävä ja kaunis väripinta. Samoin oli maalattu pirtin muut huonekalut, joihin penkkien ja pitkän pöydän lisäksi oli ilmestynyt muutamia tuoleja sekä karsinanpuolelle naisia varten pienempi pöytä. Uuni oli muutettu sikäli, että siihen leivinuunin lisäksi oli tullut tupaan päin olevaan nurkkaan avonainen takka, pohjalainen "piisi", jossa poltettiin kylmänä aikana pystyvalkeata. Koko uuni oli valkaistu liituvärillä ja sen päälle oli varustettu lauta kenkien kuivaamista varten. Molempain pöytäin yläpuolella riippui yksinkertainen kattolamppu. Mutta pirtissä oli vielä muutakin.
Huomiota herätti ensinnäkin seinällä oleva Suomen kartta. Eva oli huomannut, kuinka peräti pintapuoliset ja huonot väen yleiset tiedot isänmaastaan olivat. Kansakoulukurssi häipyi nuorten päästä melkein olemattomiin muutamassa vuodessa, kun sitä ei virkistetty millään jatkuvalla lukemisella, ja vanhemmilla, kansakoulua käymättömillä ihmisillä oli hyvin hämärä käsitys kaikesta, mikä ulottui oman paikkakunnan ulkopuolelle. Tällainen ahtaus näköaloissa oli omiaan tekemään ahtaiksi kaiken yleisemmän ajattelun piirin, tekemään omasta itsestä ja kaikista itsekkäistä pyyteistä henkisen maisemansa keskipisteen. Eva toivoi, että aina esillä oleva isänmaan kartta ikäänkuin johdattaisi ajatuksia ja keskusteluja sille kannalle, mitä kansan ja maan kokonaisuus-etu vaatisi.
Sitten oli Eva hankkinut tuvan seinäkoristeiksi isänmaan historiaa, maantiedettä ja maataloutta käsitteleviä havaintovälinetauluja, joita sai opetusvälinekaupoista huokealla hinnalla, valmiiksi liimattuina kestävälle pahville ja varustettuina kannakenauhalla. Samalla kuin ne olivat sisällöltään opettavia ja erittäin helppotajuisia, olivat ne taiteellisella maulla tehtyjä. Helsingissä oli Eva nähnyt, kuinka ajattelevat vanhemmat olivat hankkineet tällaisia havaintotauluja lastensa huoneen koristeiksi ja oli aina mielessään tuota toimenpidettä kiittänyt.
Hän oli itsekin huomannut, kuinka aikuinenkin niitä katsellessaan tunsi äkkiä viehättävää tiedonjanoa ja kuinka ne olivat herättäviä muuten torkkuvalle ja toimettomalle ajatustyölle. Ja väki täällä maalla oli monesti henkisessä suhteessa suorastaan lasten kannalla, joten tällaisia opetusvälineitä saattoi pitää juuri täällä erittäin sopivina.
Se uudistus, josta Eva kuitenkin oli ylpein, oli tuvan kirjasto. Juhon täytyi myöntää, että se oli aluksi tuntunut hänestä sekä tarpeettomalta että turhalta ylellisyydeltä. Mutta Eva oli nyt saanut hänet niin valtaansa, ettei Juhossa ollut hänen tuumiensa vastustajaa. "Ajattele hiukan", oli Eva sanonut. "Kansakoulusta päästyään ei tällaisella irtolais- ja palvelusväellä ole oikeastaan koskaan tilaisuutta saada puolueetonta tietoa ja itsenäisen elämänarvostelun herättäjää ja kasvattajaa. Työväkenä se sokeasti seuraa työväen johtajia, ainoat sanomalehdet, joita se lukee, ovat tietysti ja luonnollisesti työväen sanomalehtiä, ainoa kirjallisuus, jota se lehteilee, on sosialistista kalenteri- ja kiihoituskirjallisuutta. Mitään vastapainoa ei ole, sillä se valistuskirjallisuus, jota porvarillisten puolueitten ja kustantajain toimesta on saatavana, ei tunge heidän piiriinsä. Mutta jos te, maanomistajat, joiden tuvissa irtolaiskansa on vuosisatoja majaillut, olisitte ajoissa uhranneet muutaman kymmenmarkkasen vuodessa henkisen valistusvoiman hankkimiseksi väkenne käden ulottuville, saattaisi moni asia suhteissanne heihin olla toisin, ja ympärillämme elää onnellisempi, yritteliäämpi ja tarmokkaampi sukupolvi. Kansamme on maailman lukuhaluisinta. Jo nyt käyttää se kirjallisuutta enemmän kuin suhteellisesti mikään muu kansa, ja kuitenkaan eivät maanviljelijät ole vielä missään oivaltaneet tätä velvollisuuttaan. He ovat olleet siinä suhteessa surkean vanhoillisia. Heidän kannatti entisinä köyhinäkin vuosina kyllä ostaa vuosittain viinaa, samalla kertaa kun he pyörittivät pennosen soikeaksi miettiessään, kannattaisiko tilata sanomalehti ja ostaa allakka tahi maamiehen kalenteri. Kaikki muut kirjat, paitsi uskonnolliset, olivat lorukirjoja. Vasta sitten kun uusi aika on temmannut heidät väkiselläkin mukaansa, kun se on herättänyt heissä vastustamattoman uteliaisuuden ja kun kokemus on osoittanut, että tiedon ja taidon aarteet ovat kirjoista usein sangen helposti saatavissa, rupesivat he kirjoja ostamaan ja sanomalehtiä tilaamaan. Mutta annoitteko ne väkenne hyödyksi myös? Ette, vaan ne katosivat heti isännän kamariin, josta vain joskus joku repaleinen sanomalehti eksyi väen puolelle ja silloinkin vain pyynnöstä, kun joku paikkakuntaa koskeva ja lehtiin eksynyt uutinen oli herättänyt väenkin uteliaisuutta. Näet nyt, Juho, minkä laiminlyönnin korjaaminen ja isänmaallisen valistusvelvollisuuden täyttäminen tässä on kysymyksessä. Suomea maanviljelijät ovat laiminlyöneet taistelun ja hyökkäyksen tärkeällä, ehkä tärkeimmällä rintamalla, ja siksipä onkin vihollinen päässyt lujasti leiriytymään heidän omien kotiensa seinäin sisälle. Mikä siitä on ollut seurauksena, sen kyllä muistat ja tiedät äsken kuluneitten aikojen vaiheista. Luoja suokoon, ettei taistelu enää olisi liian myöhäistä."
Ja Juholle oli asia selvinnyt kaikessa tärkeydessään ja laajuudessaan. Oikeastaan se oli ollut hänelle mielen pohjalla selvänä aina, mutta jotenkuten se oli jäänyt. Hän rupesi nyt Evan rinnalla toimiessaan ymmärtämään, että hänessäkin oli liian suuri annos suomalaista hitautta ja saamattomuutta, että ilman herättäjää ja henkistä vireillä pitäjää moni hyvä aie olisi häneltä jäänyt ja unohtunut arvellessa ja päätä käännellessä. Mistä oli Eva saanut kaikki nämä ajatuksensa ja uudistussuunnitelmansa? Mistäpä muualta kuin siitä, että hän oli sivistyneen henkilön avoimella silmällä jo lapsuudesta saakka seurannut maalaiskansan elämää ja tullut huomaamaan ne puutteet, joista se joka päivä kärsi. Ja mistä sai hän uupumattoman intonsa? Mistäpä muusta kuin siitä, että hän oli palavasti isänmaataan rakastava, edistykseen ja onneen, luokkia tuntemattomaan lähimäisen rakkauteen pyrkivä henkilö. Juhon täytyi myöntää, että Suomen suomalainen, todella sivistyneen nimen ansaitseva sääty, elipä se kaupungissa tahi maalla, oli koettanut aina parhaansa mukaan toimia tällaisena kansan henkisenä herättäjänä, ja että mikäli maalaiskansan vastenmielisyyteen kaupunkilaisia ja kaupunkilaisuutta kohtaan sisältyi vierautumista tästä säädystä, oli suuri sivistysvaara tarjolla. Maalaiskansan oli varottava, ettei se tullut menestyksestään itserakkaaksi ja rikkonut välejänsä maansa sivistyneistön kanssa — muuten se saattaisi jäädä vaaralliseen henkiseen eristäytymistilaan.
Tältä aatepohjalta oli lähtöisin Evan puuha perustaa väkensä tarpeeksi kirjasto ja siinä tulivat hänen kirjalliset tietonsa hyvään tarpeeseen, kun ne yhtyivät Juhon käytännöllisyyteen. Kirjastoon valittiin ensinnäkin isänmaan historiaa helppotajuisesti valaiseva kuvitettu teos ja vastaava teos yleisen historian alalta, sekä niitä täydentämään kirjallisuutta, joka valaisi ja selvitti Suomen itsenäisyystaistelun vaiheita. Sen jälkeen piti Eva tärkeänä saada kokoelmaansa helppotajuista, ihmisen siveellisen arvon ja itsekasvatuksen kehittämiseen kohdistuvaa, osaksi viehättävästi ja keskustelevasti uskonnollistakin kirjallisuutta. Juho lisäsi tähän eräitä yleistajuisia, maatalouselämän merkitystä ja tärkeyttä selvittäviä teoksia, sekä vielä muutamia käytännön kirjoja veiston, maalauksen, seppyyden ja muun sellaisen maalla tarpeellisen taidon alalta. Terveydenhoidon alaa edusti kansantajuinen lääkärikirja. Kaunokirjallisuus käsitti sellaisia kotimaisia teoksia, jotka mikä miltäkin kannalta valaisivat Suomen kansan vaiheita ja pyrkimyksiä, ja olivat omiaan ohjaamaan lukijaansa isänmaanrakkauteen ja yhteishenkeen. Helppotajuinen kansantaloudellinen ja valtio-oppia käsittelevä teos oli lopuksi tarkoitettu selvittämään lukijalleen niitä maailman talouselämässä vallitsevia lakeja, joita ei voi loukata aiheuttamatta taloudellisen elämän pysähtymistä ja siitä koituvaa kurjuutta, ja niitä yhteiskunnan valtiomuotoja, jotka olivat vuosisatain kuluessa ikäänkuin talouselämän salaisina johtopäätöksinä kehittyneet ja muodostuneet sille perustalle. Kuvitetut luonnontieteelliset teokset lopuksi täydensivät kirjaston. Tämän valikoiman oli Eva tehnyt tarkan harkinnan jälkeen. Kirjat, sidottuina lujiin kirjastokansiin, olivat nyt tuossa seinällä, yksinkertaisessa, mutta aistikaspiirteisessä kaapissa, joka oli varustettu lasiovilla. Jokainen teos oli numeroitu ja siihen kirjoitettu näkyvästi nimilehdelle: "Soljalan väenkirjasto. Luettuasi pane paikoilleen. Pidä kirjoja puhtaasti ja hellävaroen." Kaapin sivulla riippui nuoraan sidottu kynä ja alaosassa, pienessä laatikossa, oli kortteja, joista kukin lainaaja otti yhden, kirjoitti siihen kirjan ja oman nimensä sekä päivänmäärän, ja pisti kortin sille paikalle kaappiin, missä kirja oli ollut. Näin näki heti, mitä kirjoja oli poissa ja kenellä. Lisäksi oli kaapissa täydellinen luettelo ja oli koko kirjasto isäntärengin vastuulla. Hänen piti tarkastaa, ettei kirjoista yksikään kadonnut, ja jos niin tapahtui, koota sen hinta sakkorahoina joko huolimattomalta lainaajalta tahi koko talonväeltä yhteensä. Tähän olivat kaikki suostuneet.
Mutta sitten oli ollut tilattava myös joku sanoma- ja aikakauslehti väkeä varten, ja siinä oli Juholle tullut pulma eteen. Paikkakunnan lehdeksi valitsi hän tietysti oman puolueensa paikallisen äänenkannattajan, mutta entä sitten? Hän huomasi nyt ensi kerran, että suuret porvarilliset pääkaupungin lehdet, joista hän olisi mielellään jonkun väelle tilannut, olivat toimitetut liian korkeaa henkistä tasoa varten, jotta tavallinen oppimaton ja yksinkertainen työmies olisi niitä voinut ymmärtää. Niiden artikkelit edellyttivät paljoa suurempaa tietomäärää kuin mitä työväellä oli, niissä käytettiin liian vaikeatajuisia, jopa vieraskielisiäkin sivistyssanoja, liian mutkikkaita lauseita, että työväki ja yleensä pienen tietomäärän saanut, ahtaassa maalaisympäristössä, kovassa työssä ahertava henkilö olisi niitä edes jaksanut lukea, saati sitten pohtia ja ymmärtää. Ja sitten: niissä ei käsitelty työväenrientoja ja asemaa juuri milloinkaan muussa yhteydessä kuin milloin tuli väittelyä työväen sanomalehtien kanssa, ei käsitelty työväen elämän sisäisiä, pieniäkin asioita, ei annettu tulla näkyviin sen harrastuksen ja osanoton kovempiosaisia kohtaan, joka kuitenkin yhteiskunnassamme kaikissa piireissä vallitsee, vaan kirjoiteltiin kylmästi, terävästi ja ansiokkaasti vain oman ryhmän henkisesti valveutuneinta osaa varten. Juho huomasi, kuinka tarpeellinen yhteiskunnassamme olisi ollut sanomalehti, jota olisi toimitettu nimenomaan alemmalla kehitysasteella olevia varten, kansantajuisesti ja keveästi, positiivisesti harrastamalla työväen elämää, tunkeutumalla sen sieluun ja sen koteihin, teeskentelemättä mitään sosialismia, vaan avoimesti osoittamalla, mitä porvarillinen yhteiskunta tahtoo ja voi tehdä sekä tuntea työväen asiassa. Työväkeä ei luultavasti aluksi saataisi tällaista lehteä tilaamaan, mutta työnantajat sitä varmasti pian tilaisivat työväelleen, ja sitäpaitsi sitä pitäisi jakaa ilmaiseksi — miljoonia kannattaisi siihen uhrata. Mutta sitä ei olisi annettava minkään estetisoivan herrasmaisterin toimitettavaksi, vaan sen johtoon olisi saatava lujaluontoisia, rehellisiä, nimenomaan työväen omasta piiristä kohonneita, ihmisrakkauden työhön antautuneita voimia, joille tämä työ on sinänsä päämäärä, eikä mikään vipusinlauta omien, itsekästen ja salaisten pyrkimyksien hyväksi. — Lopuksi Juho ratkaisi asian siten, että päätti säännöllisesti lähettää oman lehtensä väentupaan, luettavaksi, jos kelpaa ja näyttää mieltä kiinnittävän.
Sama pulma koski myös kuvitettuja aikakauslehtiä. Niiden kirjavassa parvessa ei ollut enää ainoatakaan, joka olisi toimitettu esimerkiksi sellaisessa siveellisesti vakavassa, mutta samalla aina huvittavassa ja hauskasti opettavassa hengessä kuin aikoinaan Kyläkirjaston Kuvalehti. Ne olivat levottomia ja periaatteettomia heijastuksia maailman kirjavista tapahtumista, aikansa peilikuvia pelkän uteliaisuuden ja sensatsionihalun tyydyttämiseksi. Tässäkin oli olemassa sama vika kuin sanomalehtiin nähden, mikä oli vakava seikka, kun ottaa huomioon, kuinka tärkeä ja vaikuttava sivistykseen vipuava tekijä hyvin ja kansantajuisesti toimitettu kuvalehti on. Ja että sillä olisi työväelle merkitystä ja arvoa, täytyisi siinä seurata sen elämää lämpimin sanoin ja lohdullisin kuvin. Juho huomasi tässäkin, kuinka suunnattomasti porvarillinen yhteiskunta oli laiminlyönyt velvollisuuksiaan ja oli siten sokeutensa vuoksi osaltaan syypää isänmaansa yhteishengen toivottamalta näyttävään rikkinäisyyteen. — Väelle huviksi oli Juho sitten sentään erään halvan kuvalehden joukosta valinnut.
Katsellessaan nyt ensi kertaa Evan uutta pirttiä täydellisesti valmiina, muisteli Juho näitä seikkoja ja tunsi olevansa iloinen ja tyytyväinen. Hän pani vielä tuvassa merkille yksinkertaisen, isänmaallisten miesten ja naisten muotokuvasarjan, joka nimineen oli siinä kuin uteliaisuutta herättämässä, huomasi hauskat ikkunaverhot, puhtaat ikkunat ja ikkunalaudalla punavalkoisina väritäplinä heloittavat kukkivat palsamiinit, sekä lähti pirtin uunin vierestä meneviä portaita myöten ylös ullakkohuoneeseen.
Niin — se oli Evan suuri keksintö. Hän oli hävittänyt kamalat sängynrumilaat pirtistä, antanut laittaa pirtin ullakolle suuren kamarin ja sisustanut sen renkien makuuhuoneeksi. Toisessa päässä rakennusta oli ullakolla naisten makuuhuone, jonne päästiin omia portaitaan myöten naisten kamareista etehisen toiselta puolen. Keskellä oli aukea ullakko tavarain säilyttämistä varten; sinne veivät omat portaat etehisestä ja valoa se sai kattoon puhkaistusta "pääty-ikkunasta", "kaavelista". Kun Juho saapui renkien makuuhuoneeseen, kohtasi häntä hauska näky.
Seinät olivat laudoitetut ja maalatut vaaleanharmaiksi, lattia samalla värillä. Katto oli tehty reunuslaudoista, pyyhitty ensin liimavedellä ja sitten öljytty. Yhteen nurkkaan oli reunuslaudoista tehty useita eri pieniä kaappeja, miesten vaatteiden ja omien tavaroiden säilytyspaikaksi. Istuimina oli jykeviä tuoleja, jotka Eva oli tätä tarkoitusta varten teettänyt. Ikkunan edessä oli pöytä ja siinä kirjoitusvehkeet. Seinillä oli jokunen tunnetun suomalaisen muotokuva hauskoissa, joskin vaatimattomissa kehyksissä. Juho huomasi täällä saman kuin alhaalla pirtissäkin: ikkunaan oli tehty yläosaan terveysikkunalaite; sitäpaitsi oli täälläkin ilmanvaihtoluukku. Eniten herättivät Juhon huomiota kuitenkin vuoteet.
Ne oli tehty pohjalaiseen tapaan kiintonaisiksi ja päällekkäin, nurkkapatsaat somasti koristettuina ja maalattuina. Päiväksi saattoi ne peittää keveillä ylhäältä alas riippuvilla uutimilla. Juho tempasi uutimet syrjään ja katsoi vuoteisiin. Patjassa oli olkitäyte. Päänalaisissa oli toisissa höyheniä, toisissa ruovonpäitä, kun ei höyheniä ollut kaikille riittänyt. Patjan ja päänalaisen peitti suuri, valkaisemattomasta liinasta tehty lakana, joka oli merkitty Soljalan merkillä ja numeroitu. Peitteenä oli viltti, joka sekin oli merkitty ja numeroitu. Juho tiesi, että vanhat vuodevaatteet ja raanut olivat parhaillaan ankaran puhdistuskurssin alaisina ja että ne pantaisiin talteen siksi, kunnes kylmä vuodenaika pakottaisi antamaan lisäpeitteitä. Juho hymähti mielessään. Huone oli kodikas, sitä ei voinut kieltää, ja hauskalta tuntui varmaankin renkipojista palata työstänsä tällaiseen kotiin. Mutta niinhän tuli ollakin. Hän meni jälleen alas ja naisten puolelle.
Mennessään vilkaisi hän etehisen peräkamariin, joka oli ennen ollut keittiönä. Hän tunsi sen jo, sillä hän oli ollut itse sitä kalustamassa. Siellä täällä hajalla ajelehtineet puusepän työkalut, viilat ja sellaiset, oli nyt koottu tänne erikoiseen työhuoneeseen, korjattu täyteen kuntoon ja järjestetty eri säilytyspaikkoihin, kuten verstaassa ainakin. Kattoon oli orsille pantu kuivamaan lautatavaraa ja kalupuita, etteivät ne enää olisi ainaisessa hakemisessa kuten ennen. Juho tunsi, että jo tuon huoneen näkeminen oli omiaan panemaan sormet kihelmöimään halusta yrittää jotakin. Kätevyys oli ennen ollut suomalaisen ylpeys ja kunnia.
Kun Juho saapui naisten huoneisiin, joina olivat nuo ennen mainitut kaksi kamaria ja makuuhuoneena niiden yhteydessä oleva ullakkohuone, herätti hänen huomiotaan, paitsi yleistä kodikkuuden tunnetta, oven suussa oleva suuri kaappi ja perällä huonetta — rukki ja kangaspuut. Molemmat oli Eva löytänyt kuin muinaismuistoina ullakolta, oli korjauttanut ne ja siirtänyt tänne naisten huoneeseen. Niiden näkeminen herätti Juhossa hauskan mielikuvan menneitten talvi-iltain kotoisesta elämästä puhdetöiden ääressä. Ne ajat tuntuivat kuuluvan niihin asioihin, joita ei enää takaisin saa, vaikka kuinka toivoisi ja koettaisi.