Mutta tuo kaappi — niin, Juho tiesi, mitä varten Eva oli sen hankkinut. Koko tätä pirttielämän ylläpitoa varten oli Eva ottanut erikoisen palvelijattaren, nuoren tytön, jolle hän oli tarkkaan teroittanut tahtonsa ja kaikki määräyksensä. Kun väki tuli aamuisin alas makuuhuoneistaan, oli tytön velvollisuus tuulettaa huoneet ja makuukset, korjata vuoteet, pyyhkiä pölyt ja puhdistaa lattiat märällä rievulla. Kun väki oli hävinnyt töihinsä alahuoneistakin, oli hänen velvollisuutensa puhdistaa nekin. Kun väki oli tehnyt jotakin talolle tarpeellista sisätyötä ja roskannut huoneita, oli tytön asia siivota jäljet. Hänen tuli yleensä vastata siitä, että väen puoli pysyi siinä kunnossa, mihin Eva oli sen aikonut, ja hänen vastuullaan olivat erikoisesti väen puolen vaatteet, lakanat, pyyhinliinat ja muut. Suuresta kaapistansa, jonka avaimet olivat hänen hallussaan, hän määrä-aikoina antoi puhtaita, järjesti pesut ja ilmoitti tarkoin Evalle hallussaan olevista asioista. Juho huomasi nyt, kuinka välttämätöntä tämä kaikki oli ja kuinka tämä järjestys ikäänkuin rikastutti ja henkevöitti hänen talonsa elämää.
Hän meni vihdoin sisälle, huomaten mennessään, että tyttö sateisen ilman vuoksi latoi puita piisiin sytyttääkseen siihen väen tullessa pystyvalkean.
XVI.
Myöhäissyksyn alakuloiset tunnelmat ympäröivät Soljalan taloa. Väliin selkeni taivas, aurinko loisti huikaisevan kirkkaasti ja metsät sekä maat upeilivat kirjavassa väriloistossaan. Sirkka heräsi vielä soittamaan pientareen reunassa, jota aurinko kuivasi ja lämmitti, parvina metsissä kiertelevät urpiaiset, tiaiset ja käpylinnut pitivät virkeätä ja toimeliasta siritystään, ja taivas tuntui kohoavan niin loputtoman korkealle. Mutta sitten tuli jälleen itäinen tuuli, kohotti savenharmaita pilviä kuin synkkää seinää, humisi surumielisesti ruohikossa, metsässä, ohdakkeen kukan kuivuneissa haivenissa, tuiverteli vihaisesti kellastuneita lehtiä, ja rupesi lopuksi purkamaan loputonta tihkusadetta, joka harmaana, märkänä vaippana laskeutui kaikkialle. Alakuloisuus hiipi sen mukana ihmistenkin mieleen, vaimentaen puheen, suurentaen vastoinkäymiset ja pienentäen myötäkäymisten arvoa.
Lapsuudestaan saakka oli Juho rakastanut metsänkäyntiä, ja riistäytyi vieläkin joka syksy jonakin varhaisena aamuna pyssyineen harhailemaan Soljalan saloille. Hänen intohimonansa ei ollut niin paljon riistan saanti kuin ne yksinäiset, kuulakkaat metsätunnelmat, jotka tulivat siellä kulkijan osaksi, se raitis tuuli, joka siellä erikoisemmin ihoa hyväili, ne kouralliset metsäraikkaita puolukoita, joilla mäenrinteet häntä houkuttelivat. Hän oli aina tuntenut, että hän oli harvoin ollut niin vastakkain ja kahden kesken koko elämänsä kanssa kuin yksin suurella salolla, joka siinä hiljaisena ympärillä seisoi ja katsoi salaisilla silmillään. Oli kuin olisi hän siellä noussut korkealle kukkulalle, josta hänellä oli esteetön näköala menneisyyteen ja jossa hän sai sieluunsa aavistuksen tulevaisuudesta. Hän veti syvään henkeään ja nautti.
Se, jonka sielu on avoin luonnon tunnelmille, nauttii niistä kaikista. Ihana on kirkas keväinen luonto, ihana kesän helteinen ja autereinen päivä, korkean juhlallinen syksyn kuulakkuus, mutta sieluani kiehtoo kuitenkin enemmän kevätyön salamyhkäinen hämäryys, kesäyön kiihoittava lämmin ja syksyn kirjavaloistoinen alakuloisuuden pohjasävel. Sen pyssyni piipussa korvani juuressa hiljaa humiseva tuuli, sen pehmeään harmauteen vaipunut sadeluonto, sen hedelmällisyytensä jälkeen riutuva ja lepoon asettuva voima — kaikki se valaa sieluuni kirpeän makeaa nautintoa, joka on sukua kärsimysten sovitushetken suurille tunnelmille. Se herättää sielussani valveille syvimmät inhimillisyyden tunteet, avartaa elämänymmärrys-kykyäni, saa minut tyynenä ja lujana, avoimin katsein, ottamaan vastaan kaikki, mitä sen laineet lakkaharjoillaan eteeni kantavat.
Juho oli kulkenut metsissään aamuvarhaisesta saakka. Äsken oli suuri ukkometso tömähtänyt lentoon hänen edestään. Vilauksessa oli pyssy lennähtänyt poskelle ja raskaasti oli iso lintu pudonnut maahan. Vieläkin tuntui, kuin olisi hiljaisuudessa räikeältä kuuluneen pamauksen kaiku kimmahdellut vaaran kyljestä toiseen. Juho korjasi saaliinsa ja läksi nousemaan Soljalan vuorelle, josta hän saattoi nähdä kuten kuningas koko valtakuntansa.
Katsellessaan sieltä tuttuja maisemia ja antaessaan tuulen kuivata hiestyneitä ohimoitaan, tunsi hän yht'äkkiä savun hajua. Hän teroitti huomiotaan, tunnusteli, kuunteli ja katseli.
Savu tuli selvästi tuolta Nälkäkorvesta päin. Juho arvasi asian ja lähti kulkemaan sinne varovaisesti ja hiipimällä. Hän meni hyvin hitaasti, kuin intiaani sotapolulla. Korpi tiheni tihenemistään, suuret kuuset kasvoivat valtaisena muurina hänen ympärillään, pitkät naavat hiljaa heiluen tuulessa kuin parrat. Äkkiä kuuli Juho edestään risun rasahduksen, tunsi voimakasta savun katkua ja kuuli vihdoin matala-äänistä puheen sorinaa. Hän hiipi lähemmäksi puiden suojassa, kunnes näki vihdoin koko tehdasalueen. Aivan oikein! Asia oli niin, kuin hän oli mielessään jo arvannut.
Sattuma oli tuonut hänet sille paikalle, josta jo muutaman kuukauden kuluessa oli kirkas siunaus vuotanut koko Soljalan seutukunnalle. Hiljaisena virtana se oli valunut isäntien ja itsellisten kurkkuihin, näkyvänä seurauksena jokunen humalainen lauantai-yönä kylän raitilla, pari tappelua sekä muutama puukotus. Mutta näkymättömänä seurauksena siitä oli se yleinen, vähitellen kypsynyt mielipide, että herrat laatikoot lakejansa Helsingissä miten haluavat, me korpien kansa täällä käytännössä ratkaisemme, mitä me niistä herrain laeista noudatamme. Se oli tullut näkyviin kieltolain toteuttamisessa ja vaikuttaisi varmasti lain kunnioituksen höllentymiseen yleensä. Katkeruudella oli Juho monta kertaa sen mielessään todennut. Hänen käsityksensä mukaan oli lainlaatijan tehtävä kulloinkin tulkita ne oikeuskäsitykset, jotka kansan keskuudessa kehitys ja käytäntö olivat olosuhteiden pakosta ja mukana jo voimaan saattaneet, mutta ei ennakolta koettaa lain ja rangaistuksen kirjaimella iskeä käytäntöön teorioja, joilla ei vielä ollut kehityksen ja yleisen halun ja pyrkimyksen vaatimusta perustanansa. Siirtyminen kieltolakiin ilman totuttavaa väliastetta oli ollut erehdys. Mutta, ja siinä ilmeni taas jyrkkänä Juhon käsitys kansalaisen velvollisuuksista valtiotansa ja sen ylläpitäviä voimia kohtaan, kun eduskunta sen kerran oli laiksi säätänyt, oli sitä myös ehdottomasti noudatettava, siksi kunnes sama eduskunta toisin päättäisi. Ja kansan edesvastuuntuntoisten ainesten välinpitämättömyyden tässä suhteessa tulkitsisivat edesvastuuttomat, repivät piirit, vastaisuudessa monella tavalla omien lainrikkomustensa puolustukseksi.
Juho oli arvannut oikein, keitä keittäjätkin olivat. Rellu-Heikki ja Mattilan Salmo siinä keittovehkeittensä ääressä puuhailivat. Pataan ammennettiin juuri parhaillaan uutta rankkiannosta ja Salmo laitteli jäähdyttäjään uutta kylmää vettä. Kuusen juurelle oli tehty havukotus ja sen edessä suitsusi nuotion jäännös ja kiehua molski perunapata. Rankkiamme ja pienet nassakat, kannon päässä puujalkainen pikari ja pullo, täydensivät paikan kalustoluetteloa. Näki selvään, että siinä oli asuskeltu ja toimittu jo kauan. Rankkiammeen kyljessä huomasi Juho naapurinsa puumerkin. Hänen poskiaan rupesi kuumentamaan.
— Jaa-ah! sanoi hän painavasti ja astui esille piilostaan.
— Perr…! kirahti Salmo, jyrkkäpiirteinen, havutukin kyljestä veistetty vanhapoika, ja lähti siltä sijaltansa pakoon, niin että kuusikko lakosi hänen edessään. Juhoa nauratti. Hänestä oli hyvä, että Salmo näin kiireesti vetäysi erilleen pelistä, sillä hän piti hiukan Salmosta. Kun hän kerran oli nuhdellut Salmoa juopottelusta, oli tämä ikäänkuin siveellisesti suutahtaneena sanonut:
— Kyllä sitä tarttee olla joskus päissään — se on Jumalankin tahto näissä hämäläisissä maalaisoloissa!
Mutta Rellu-Heikki, Juhon mäkitupalaisia, joka kierteli maailmalla, mutta ei välittänyt mistään kunnollisesta työstä, jos suinkin siitä pääsi, herpausi patansa ääreen sanattomaksi ja jalattomaksi, rankkikauha tutisten kädessä. Juho tiesi vanhastaan, että Rellu-Heikki, joka oli väliaikoina kiivas sosialisti ja maailmanparantaja, halveksi täydellisesti kaikkia porvarillisen yhteiskunnan lakeja ja asetuksia, jotka hänen mielestään olivat vain herrain keksintöjä köyhän kansan vapauden rajoittamiseksi ja kuristamiseksi. Koko hänen elämänsä oli ollut yhtämittaista ylitsekäymistä ja "rellausta", ilman pienintäkään kunnon miehen yritystä. Paljon oli Juholla jo ollut harmia hänestä ja hänen joukostaan, ja usein hän oli miettinyt, millä saada Heikistä sellainen ote, joka pitäisi. Hän tiesi, että sakot ja pienet vankilassa-käynnit eivät mieheen tehonneet, vaan tarvittiin hänen luontonsa lannistamiseksi joku tuntuvampi opetus, sellainen jyrkkä seinä, joka kerralla löisi hänet maahan ja täyttäisi hänen sielunsa ikuisiksi ajoiksi arkuudella ja pelolla. Juho tunsi siinä häntä katsellessaan, että yhteiskunnan oli turha koettaa kasvattaa moisia miehiä käräjätuvilla, pykälillä ja vankiloilla. Ei, vaan toisenmoista voidetta siinä tarvittiin.
Ja Juho ei siekaillut. Pistäen pyssynsä syrjään tarttui hän kauhistunutta Heikkiä kaulukseen ja viskasi hänet ruotona tantereeseen. "Herra Jumala, älkää tappako!" parkaisi Heikki, mutta Juho otti tyynesti hänen tuppivyönsä ja sitoi hänen kätensä. "En minä tapa", sanoi hän, "mutta selkään minä annan. Niin totta kuin olet vaimoasi, lapsiasi, koko seutukuntaa pahuudellasi, laiskuudellasi ja rikoksillasi koko ikäsi kiusannut, välittämättä ja parantumatta saamistasi nuhteista ja rangaistuksista, niin totta tulet tällä hetkellä saamaan kaikista kolttosistasi täyden maksun. Ja nyt viimeksi tästä viinanpoltosta. Neljäkymmentä paria laskettiin ennen Suomen lain mukaan roiston selkään, ja harvat olivat lisää pyytäneet, vaikka sattui lieväkätinenkin piiskuri antajaksi — pyytänetkö sinä nyt, kun hulja on Soljalan isännän kourassa." "Älä s—na lyö! Linnaan sinut toimitan pahoinpitelystä." "Linnaan olet itse kypsä jo aikoja sitten", vastasi Juho, "ja sinne olisi velvollisuuteni sinut saattaakin, mutta akkasi ja mankuvien kakaroittesi vuoksi en sitä tee. Mutta sen sijaan teen sinusta kurjasta lurjuksesta vihdoinkin miehen, ja se koulu alkaa nyt tällä keinolla. Kovasti sinulla on sisua ja uhmaa, mutta tahdonpa koettaa, enkö saa luontoasi murretuksi. Tahdon tunnustuttaa sinulla kaikki syntisi ja pehmittää sisusi kuin kuontalon, nähdäkseni, löytyykö sinusta sielua ja ihmistä. Miksi et halunnut ottaa vastaan palstatilaa kuten muutkin?" "En minä jaksa maatyötä tehdä, minä olen kivulloinen." "Kivulloinen! Kylläpä silloin voimia ja terveyttä riittää, kun on johonkin roistontyöhön ryhdyttävä."
Ja huolimatta Heikin huudoista, kirouksista ja uhkauksista sitoi Juho hänet petäjän kylkeen, riisui selän paljaaksi ja leikkasi itselleen notkean koivuvitsan. Heikki huomasi hänen lujan päätöksensä ja puri hampaansa yhteen. Jos Juho olisi nyt hänet siihen ampunut, olisi hän kuollut uhmaillen ja armoa pyytämättä, ansaiten itselleen sankaruuden maineen, kuten niin monet, mutta tässä olikin edessä toinen leikki.
Aluksi Heikin uhma kasvoi ja purkautui ilmoille hirveinä uhkauksina, kirouksina ja huutoina, mutta sitten se rupesi muuttumaan. Hänen sieluunsa kohosi ennen tuntematon hätä ja masennus, ja hän rupesi hartaasti pyytämään armoa. Hän tunnusti varastaneensa Juholta kaksi lammasta ja vasikan, kaivaneensa säännöllisesti itselleen joka syksy uudet perunat Juhon maasta ja lupasi parannusta aina ja iankaikkisesti. Mutta Juho ei hellittänyt määrästään. Vihdoin tunsi Heikki, kuinka jotakin hänen sisässään katkesi, kuinka koko maailman meno ja elämä tuntui hänestä inhoittavalta, kauhealta kidutukselta, josta hänen täytyi päästä eroon hinnalla millä hyvänsä. Hänen huuliaan kuivasi, sydänalaa ellotti, selkä kihelmöi kuin tuhannen tulisen raudan alla. Hän ummisti silmänsä ja pyörtyi. Silloin oli myös Juhon mitta täysi.
Hän heitti Heikin maahan kuin tappurakuontalon, kaatoi ämpärillisen kylmää vettä hänen selkäänsä ja jätti hänet siihen. Hän oli tuntenut lyödessään synkkää ja taipumatonta vihaa kaikkea sitä roistomaisuutta vastaan, joka yhteiskunnan ja yksilöiden ponnistuksista, uudistuksista, avusta ja parannuksista huolimatta pesiytyi ja sikiytyi kaikkialla — hänenkin isiltä perimällään pyhällä maalla. Kuin irvistelevät hornanhenget tuntuivat nuo kurjistumisopin palvojat ympäröivän kaikkialla oikean rehellisen työn ja ahkeruuden. Jos mäkitupalainen heräsi, ryhtyi pyytämään elämältä jotakin, siisti tupansa ja pihansa, laittoi sinne silmäinsä iloksi ikkunansa alle pienen kukkaistutuksen, teki ahkerasti työtä, säästi vanhan päivän varaa, tunsi hän pian, kuinka hän vierautui vertaisistaan, kuinka hänet vähitellen leimattiin porvariksi ja köyhälistön asian pettäjäksi. Koko tuo joukkokunta, joka eturivissä määkyi porvarillisen yhteiskunnan vanhoillisuutta ja taantumuksellisuutta, oli opetettu nauttimaan omasta kurjuudestaan, palvoi ja edisti sitä, ja muodosti niin ollen pahimman esteen todelliselle edistykselle, yhteiskunnan pimeimmän lauman, johon uuden ajan näytti olevan melkein mahdotonta päästä käsiksi. "Mutta minä", vannoi Juho, "minä ainakin hävitän maaltani koko pesuuden. Jokaista laiskuria ja maailmanparantajan vaatteissa esiintyvää lurjusta vastaan julistan täten leppymättömän sodan. Minä vainoan häntä niin kauan, kunnes hän joko ottaa kirveen ja kuokan kädestäni tahi häviää pois alueeltani, sillä tämän jälkeen en kärsi siinä ympäristössä, joka minusta riippuu, ainoatakaan syöpäläistä ja loiseläintä."
"Ja nämä s—n vehkeet minun vielä piti maallani nähdä helvetinlientänsä tisleeraamassa!" Hän raivostui, tarttui kirveeseen ja ruhjoi hurjalla vimmalla kappaleiksi koko tehtaan, säästämättä ainoatakaan pulloa ja nassakkaa, pikaria tahi pataa. Poksahdellen katkesivat vanteet suuresta rankkitynnyristä, jonka hapan ja poreileva sisällys levähti lakeana virtana mättäiden väliin. "Latki nyt sieltä rankkiasi, senkin juopporatti!" äsähti hän mielessään naapurin isännälle, korjatessaan talteen sen laudan, jossa oli hänen puumerkkinsä. "Kyntäisit edes peltosi kunnollisesti, hoitaisit elikkosi ja huolehtisit taloudestasi niinkuin miehen pitää, etkä viinanpersoudessa palkkaisi kylän hulttioimia puuhiisi", haukkui hän edelleen naapuriaan. "On siinäkin mies! Päissään tuhertaa harva se viikko, ettei tahdo omin voimin pihan yli päästä, akka on kalpea ja laiha kuin mikäkin kaukalo, ja lapset mankuvat ympärillä ryysyisinä kuin mierolaisella. Ja talo on rempallaan, niin että uuninpiiput katoilta tippuvat, pellot eivät kohta ole pellon näköisiäkään! On suunnaton synti sillä tavalla asua maataan, joka kuitenkin on pohjalaadultaan tilojen parhaimpia. Mutta annas kun tulee joku puoluekokous tahi muu sellainen tilaisuus, niin kylläpäs olet ensimäisenä siellä määkymässä edistyksestä ja valistuksesta, suu selällään kuin lämpiävän saunan ovi. Mihin joutuu tämä maa, elleivät nuo ainekset sekä porvarien että punikkien joukossa herää ja opi Jumalaansa tuntemaan…"
Hän oli näissä puuhissaan ja kiihtyneissä mietteissään unohtanut kokonaan Heikin, mutta tulikin siitä äkkiä herätetyksi. Hän kuuli takaansa omituisen ähkäyksen ja heittäysi salamannopeasti syrjään. Heikin puukko pyyhkäisi vain hiukan Juhon olkapäätä ja oman iskunsa vauhdista kaatui raukea ja voimaton mies maahan. Juho väänsi puukon hänen kädestään. Heikki makasi silmät ummessa, suu vaahdossa ja vääristyneenä. Juho kääri olkapäänsä, johon oli tullut pieni lihahaava, paitansa hihaan, katsoi Heikkiin ja mietti. Mies oli siis halunnut murhata hänet.
Silloin Juho rupesi häntä haukkumaan. Hän maalasi karkein ja jyrkin sanoin Heikin eteen koko hänen kurjuutensa ja kataluutensa, osoittaen sitovasti, kuinka hän oli tähän kaikkeen itse syypää. Hän pilkkasi Heikin raukkamaisuutta ja huonoutta, kun antaa yhden miehen pieksää itseään tuolla tavalla, edes uskaltamatta yrittääkään lujempaa vastarintaa. Sitten hän rupesi puhumaan hänen vaimostaan ja hänen lapsistaan, kuvasi räikeästi sen kurjuuden, jossa nämä elivät, osoitti, kuinka vaikea heitä oli sellaisissa oloissa estää joutumasta rikollisuuden teille. Sitten hän kääntyi kuvaamaan sitä, kuinka edullista oli sekä taloudellisesti että siveellisesti elää omalla palstalla, ja kuinka helposti Heikki, jonka lapset jo paljon pystyisivät työssä auttamaan, saisi kaikki hauskaan ja hyvään kuntoon, ja kuinka hänen elämällään olisi sen jälkeen kokonaan toinen sisällys ja päämäärä. Hän, Juho, auttaisi Heikkiä anteliaasti alkuun, jos tämä vain ryhtyisi työhönsä tarmokkaasti ja ahkerasti. Hän saisi nähdä, että jo vuoden päästä hänellä olisi omanansa näppärä pienoistalous, jonka turvin hänelle koituisi huoleton jokapäiväinen leipä hänen tarvitsematta turvautua rikoksiin ja laittomuuksiin. Se olisi ainoa keino, jolla hän saattaisi pestä pois piiskan jäljet selästään ja katsoa ihmisiä silmiin avonaisesti ja häpeilemättä. Hänen oli turha hautoa mitään kostoa, sillä siitä ei koituisi hänelle mitään hyvää. Juholle oli ollut aikoja sitten selvillä hänen ylitsekäymisensä sekä todistajat niihin, ja lisäksi oli nyt tullut tämä viinanpoltto, joka uudistuneena rikoksena ei ollut enää leikin asia sekään. Mutta kaikki saisi jäädä unheeseen, jos Heikki tästä alkaen heittäisi relluamisen, rupeaisi tekemään tarmolla työtä ja antautuisi Juhon johdettavaksi. Kun hänenlaiselleen ei näyttänyt muu auttavan, täytyi hänen alistua siihen ainoaan, mikä tuntui tepsivän, nimittäin ankaraan, kiinteään kuriin.
Kun Juho vihdoin lähti, jäi Heikki paikoilleen makaamaan, silmissään outo ja mietiskelevä ilme. Mutta Juhon mielessä väikkyi tapahtuma kuin persoonallisena, ankarana otteluna itse saatanan kanssa, viinapannun ääressä, suomalaisen korven kohisevassa pimennossa.
XVII.
Juhon kotiin tullessa rupesi jo hämärtämään. Tuuli oli kiihtynyt myrskyksi, joka vinkuen ja pauhaten syöksyi yli Soljalan aavan peltolakeuden. Taivaalla kulki vinhaa vauhtia repaleisia pilvenriekaleita. Sydämessä asui orpouden ja turvattomuuden tunne, joka riemulla ja nautinnolla kuvaili kodin liettä ja sen lämpimyyttä. Päästyään metsän reunasta kylän aukeamalle huomasi Juho jo kaukaa tutun ja rakkaan olennon, joka valkea liina päässä ja yllään kudottu villainen röijy viivähteli tiellä ja hänet huomattuaan rupesi kiiruhtamaan häntä vastaan.
— Hyvä isä! Missä sinä olet ollut koko pitkän päivän? Ja mikä sinulla on olkapäässäsi?
Evan terävä silmä oli heti huomannut Juhon kädessä ja olkapäässä jäykkyyttä. Mutta Juho vastasi vältellen, sillä hän ei tahtonut sekoittaa vaimoaan koko juttuun. Hän selitti haavan pieneksi puun kaatumisesta johtuneeksi naarmuksi ja johti heti puheen toisaalle näyttäen laukusta komeata saalistaan. "Voi!" sanoi Eva siihen. Sitten pujotti hän kätensä Juhon kainaloon ja niin lähtivät he yhdessä kotiin päin.
Pirtissä oli jo valkea, kun he tulivat pihalle. Akkunasta näkyi, kuinka väki oli ryhmittynyt pöytäinsä ääreen, toiset tehden käsitöitä, toiset nähtävästi lueskellen. Näky oli kodikas ja hauska. Mutta sitten vasta tuntui elämä Juhosta ihanalta, kun hän sisään päästyään sai Evalta kuivan takin, jalkaansa kuivat sukat ja tohvelit sekä eteensä maukkaan aterian, jossa oli erikoisia pieniä herkkupaloja. "No kylläpä minua nyt palvellaan — oikein ujostuttaa", sanoi Juho. "Se on niin hauskaa", sanoi Eva, "se kuuluu naisen luontoon." Juho katseli häntä kirkas loiste silmissään. "Olet käynyt hiukan kalpeaksi ja rasittuneen näköiseksi viime aikoina", sanoi hän. "Ei se vaarallista ole", vastasi Eva tullen hänen luokseen ja katsoen häntä läheltä syvälle silmiin. "Se on sinun syytäsi", lisäsi hän. Juho veti hänet luokseen. "Ihanko totta?" kuiskasi hän. "No aivan varmaan — olen ollut jo pahoinvoipakin."
Molemmat tunsivat uuden ihmeellisen onnen kajastusta. Juho istui, söi ja mietti. Tässä on hän ja tuossa on hänen pieni, mutta terhakka vaimonsa. Muutaman kuukauden perästä meillä on lapsi. Tämä on meidän maailmamme ja tässä on hauska elää. Silloin minäkin saan sanoa: "Minulla on poika" tahi "minulla on tyttö". "Tietääkö Leena?" kysyi hän. "Kyllä kai se on arvannut, koska naureskelee vain minun pahoinvoinnilleni ja sanoo sitä hauskaksi sairaudeksi." "Muista nyt, ettet saa rasittaa itseäsi", varoitteli Juho. "En en", lupaili Eva, "joko olet syönyt?" "Kyllä ja koreat kiitokset!" "No tule sitten, niin näytän sinulle jotakin."
He menivät yhdessä Juhon kamariin. Siellä pisti Eva Juhon käteen paksukantisen, tukevan kirjan, jonka kanteen oli sievästi kirjoitettu: "Emännän kirjanpito". Juho katseli sitä ihmeissään.
Siinä oli alussa ensinnäkin täydellinen kalustoluettelo, ei ainoastaan tärkeimmistä tavaroista, vaan vieläpä pienemmistäkin esineistä, kaikista, joilla oli jotakin arvoa ja merkitystä taloudessa. Se ei rajoittunut ainoastaan asuinrakennukseen, vaan käsitti kaikki, karjatalousastioista ja -esineistä alkaen. Juho huomasi, että valmistaessaan tämän luettelon oli Eva saanut perinpohjaisen yleissilmäyksen koko talon elämään, että hän nähtävästi oli nyt parhaiten koko väestä perillä sen yksityiskohdista.
— Taidatkin pian ottaa emännän ohjat täydelleen haltuusi? kysyi Juho.
— Olen ottanut jo, vastasi Eva. Minulta lähtevät jo käskyt ja määräykset, vaikka ennen niiden antamista vielä neuvottelenkin Leenan kanssa. Leena puuhaa vain kuten emäntäpiika ainakin. Ja luulenpa, että työ minun alueellani käykin eri vauhtia. Palvelijattaret ovat kuin varpaillaan ja hyörivät kuin mehiläiset. Joka päivä teen oikean "emännän kiertueen" taloni kaikkiin paikkoihin. Mutta kuuleppas, isäntä?
— Jaa mitä?
— Tiedätkö, montako kirvestä ja kuokkaa sinulla on? Oletko selvillä kaikista alaasi kuuluvista työkaluista, missä niitä säilytetään ja miten työväkesi niitä pitävät?
— Ky-ylläh! En minä niitä nyt niin äkkiä voi luetella, mutta kyllä ne minulla ovat selvillä kaikki.
— Siinäpäs se on! Vaikka olet olevinasi niin etevä isäntä, ei sinulla ole omalta alueeltasi mitään kunnollista kalustoluetteloa. Mutta nyt se onkin sinun tehtävä. Ja pirtin etehiseen olen laitattanut säilytyspaikan lapioille, kuokille, rautakangeille ja sellaisille työkaluille, joiden ei tarvitse pelätä ruostumalla pilautuvan. Kirveet säilytetään verstaassa. Aurat ja äkeet voit säilyttää siellä, missä ne nyt ovat, mutta eivätkö mielestäsi kylvö- ja niittokoneet voi pilautua ruostumisesta?
— Kyllä-äh! Ei se niille hyvää tee.
— No siis, kun et niitä enää tänä syksynä tarvitse, täytyy ne tarkoin puhdistaa ja kuivata sekä sitten rasvata ruostuvat osat paksulti vaseliinilla.
— Kyllä kai se parasta on. Jos niin tulisi joka vuosi tehdyksi, kestäisivät ne paljoa kauemmin.
— Siinäpäs se on. Kalustoluetteloon merkitään kaikki tarkoin ja vielä, mitä ne ovat maksaneet. Kun uusia esineitä ostetaan, viedään ne heti samaan luetteloon ja hinta myöskin. Olen nähnyt kirjoistasi, että olet arvioinut ja laskenut metsäsi?
— Olen kyllä. Ammattimies oli laskemassa ja luokittelemassa kaikki hirsipuut sekä suunnittelemassa metsän käytön. Mitään summittaista hakkuuta ei meillä tehdä.
— No hyvä. Voit siis tehdä talostasi täydellisen tilinpäätöksen?
— Tietysti. Teen sen joka syksy, kun vuodentulon kokonaismäärä on selvillä.
— Ja voittoa tulee?
— Tulee varmasti ja runsaastikin. Toivolan suo on kyllä maksanut paljon, mutta sen voikin hyvällä syyllä inventoida juuri siitä summasta, jonka se on vienyt, joten se ei vaikuta lopputulokseen.
— Entä nämä minun puuhani?
— Kun niiden tuottamaa parannusta ja arvon lisäystä ei voi eikä pidä kirjoihin merkitä, ovat ne suoranaisia kulunkeja ja vähentävät siis täsmälleen omalla summallaan vuoden voittoa. Mutta tuo summa on toistaiseksi siksi vaatimaton, ettei se mitään ratkaisevaa merkitse.
— Luulisitko, että voisi vielä niitä kulunkeja vähän lisätä?
— Niin, lisätäkö? Kyllä, kunhan se tapahtuu viisaasti ja säästäväisesti.
Eva taputti iloisena käsiään.
— Hyvä on! Nyt minä tiedän, sanoi hän. Oletko tullut ajatelleeksi, että palvelusväen vaatetus on nykyisin paljoa huonompi kuin ennen. Leena kertoi, että vanhoina aikoina Soljalassa annettiin väelle palkan lisäksi vuodessa kaksi paitaa ja kengät. Nyt maksetaan kyllä paljoa suurempi rahapalkka, mutta ei anneta vaatteita. Kun laskee, mitä ne nykyisin tulevat maksamaan, huomaa helposti, ettei tuolla palkalla, vaikka se onkin suuren näköinen, paljon saa niitä hankituksikaan. Kun lisäksi väki on itse huolimatonta ja välinpitämätöntä, on tästä kaikesta seurauksena, että he ovat aina puettuina suorastaan ryysyihin. Suvellahan siitä ei ole terveydelle mitään vaaraa, mutta talvella kärsivät he varmasti kovasti. Ja muutenkin on alentavaa ihmiselle esiintyä tuollaisissa ryysyissä, eikä se ole kunniaksi talollekaan. Et usko, kuinka tavattoman huonossa kunnossa heidän vaatteensa ovat, alusvaatteet ja kaikki.
— Niin ovat, ikävä kyllä, sanoi Juho vakavasti. Olen usein miettinyt, miten sen asian voisi auttaa, mutta en ole sopivaa keinoa huomannut.
— Mutta minäpä olen, sanoi Eva. Kuule nyt, miten se asia tulevaisuudessa järjestetään. Villat ja pellavat käytetään tästä lähtien tarkoin talon omiin tarpeisiin. Nyt kun alkavat pitkät puhteet, järjestän kaikille naisille kehruuksia ja kutomista, sikäli kuin lankoja valmistuu. Värjään ne itse kasvipainimilla — kivisammaleella esimerkiksi tulee kauniin ruskeata, tummaa tahi vaaleata, miten haluamme. Saatpahan nähdä, että saamme kauniita kankaita ja hyviä paitoja sekä sukkia.
— Mutta väki ei rupea enää puhdetöitä tekemään. Uuden työpäivälain vuoksi on sitä melkein mahdoton heiltä vaatiakaan. Hyvä on, kun viitsivät edes rikkinäisen aisan tahi katkenneen suitsen korjata. Ja sitäpaitsi: eihän sentään voi tällaiselle väenpaljoudelle nykyisten palkkojen lisäksi ilmaiseksi vaatteita antaa?
— Ei annetakaan ilmaiseksi. Joka lankakilosta, kangasmetristä ja sukkaparista maksan heille pienen korvauksen. Se innostaa heitä työhön, joka tulee sujumaan hyvin heti, kun he lisäksi huomaavat, minkä ilon käsityötaito ihmiselle tuottaa. Olen käynyt käsityökoulun ja tiedän, kuinka hauskaa ja innostavaa esimerkiksi kankaan kutominen on. Lasken sitten tarkoin raaka-aineitten kohtuullisen kauppahinnan, valmistuksesta maksamani palkkion sekä pienen prosentin käytetylle työajalle, ja hinnoittelen varastooni ja varastokirjaani joka kangaspakan ja sukkaparin tarkoin omaan itsekustannushintaan. Ja huomaa nyt: näitä tavaroitani myyn sitten väelle lisäämällä omaan hintaan kohtuullisen koron pääomalle, ja vielä: kerta vuodessa kustannan taloon räätälin ja ompelijattaren, jolla väki saa ilmaiseksi teettää, jos lunastaa talon aineet. Sen heille kyllä kannattaa kustantaa, vai mitä?
— No kyllä.
— Huomaatko nyt, kuinka moninkertaisen hyödyn tästä menettelystä saa. Se ei merkitse meille sanottavia kuluja ollenkaan, mutta sillä kehitetään väen työtaitoa, lisätään heidän viihtymisen tunnettaan, parannetaan heidän olosuhteitaan. He oppivat ahkeriksi ja taitaviksi ihmisiksi, ja heidän ajatuksensa pysyvät tämänkin ajan kaukana kaikesta joutavasta. Kun he lisäksi saavat työstänsä pienen korvauksen ja tietävät, että he lopuksikin tekevät sitä vain omaksi hyödyksensä, tulevat he varmaan ilolla esityksiini suostumaan. Ja muuten, Juho, meidän väki tekeekin mielellään kaikki, mitä pyydän.
— Kukapa ei tekisi, sinä velho!
— Mitä kenkiin tulee, laskemme tarkoin omain vuotain hinnan ja myymme nahkaa väelle hyvin kohtuullisella korolla. Jos he haluavat sitä käyttää, kuten toivon, kustannamme kerta vuodessa taloon suutarin myös. Eikö niin?
— Olkoon menneeksi! Missä räätäli on, sinne pitää myös suutarin tuleman, nauroi Juho.
— Mutta navettaan olen jo tilannut muutamia pareja hyvin paksupohjaisia puukenkiä, jotka sopii pistää kenkäin päälle kuin tohvelit. Niistä on se etu, etteivät kengät kastu eivätkä likaudu, ja säilyvät sen vuoksi puolta kauemmin. Muuten aion talven varrella opettaa väelle, miten kenkiä on hoidettava, että ne kestäisivät kauan. Isä opetti sen meille ja hoiti itse aina kenkämme, sillä se huvitti häntä.
Juho nauroi.
— Mitähän kaikkea sinä vielä keksit! No miten niitä kenkiä sitten on hoidettava?
— Heti kun uusista kengistä pohjista on kulunut pinta pois, pitää niitä ruveta voitelemaan tavallisella keitetyllä pellavansiemenöljyllä, maaliöljyllä. Lopuksi ei nahka enää sitä vedä itseensä, vaan öljy kuivaessaan kovettaa sen kivikovaksi. Kuten tiedät, on maaliöljy siitä harvinainen, että se kuivaa ja kovettuu, ja siihen perustuu sen edullinen käyttö kengänpohjiinkin. Terva, traani ja muut rasvat eivät kovetu, eivätkä siksi ole yhtä hyviä. Pirttipiian huoleksi annan tämän kenkien hoidon, samoinkuin sukkainkin parsimisen. Mutta mitä aiot ruveta miehillä teettämään?
— Tulin juuri ajatelleeksi, että mahdollisesti täytynee ruveta sovittamaan tuota sinun korvausjärjestelmääsi miestenkin puhdetöihin. Paljon on talossa kaikenlaista puutyötä tehtävänä, joka on tahtonut jäädä, kun väki on ollut halutonta, mutta ehkä se tällä tavalla käy. Täytyy ruveta sitä asiaa järjestämään.
— Varmasti se käy, sanoi Eva innokkaasti. Olen huomannut, että heidän haluttomuutensa on hyvinkin helposti voitettavissa ja että he ovat suorastaan innostuneita näihin meidän uusiin puuhiimme. Kuuluvat kylällä kerskailevan, että eri komento on nyt Soljalassa. Mutta kaukana olemme vielä päämäärästämme. Vielä ovat kaikki entiset alustalaisesi, joille nyt olet palstoja puuhaamassa, uudelle uralleen saattamatta, vielä on koko puutarha-asia vireille panematta.
— Ensi viikollahan tulee puutarhuri perustusta suunnittelemaan.
— Niin meille, mutta entäs kaikille niille, jotka asuvat maallamme tahi ovat saaneet meiltä palstatilan?
— No vähitellen.
— Vähitellen! Niin te aina sanotte, mutta se "vähitellen" merkitsee meidän kansallemme ainakin vuosisataa. Elleivät ne, joista tuollaisten ihmisten elämän edistys riippuu, nimittäin maanviljelijät, itse herää, ja kiireesti, tarmolla ja puoleksi pakottamalla pane alkuun kaikkia jokapäiväisessäkin elämässä tarpeellisia uudistuksia, jäävät ne toteuttamatta kymmeniksi vuosiksi. Minä ainakin tunnen Soljalan emäntänä olevani kuin kaikkien tilallani asuvien ja palveluksessani olevien äiti, jonka vastuulla heidän sekä henkinen että taloudellinen menestyksensä on. En tahdo säästää mitään vaivoja ja uhrauksia saattaakseni heidän elämänsä sellaiselle uralle, että vähitellen onni ja tyytyväisyys astuisi vihan ja kurjuuden sijaan. Kallein omaisuus, jonka Luoja on ihmiselle antanut, on maa. Korkeammassa katsannossa se kuuluu todellakin kaikille ihmisille, mutta että se tulisi viljellyksi, on se täytynyt jakaa. Mutta siksipä onkin sillä, joka siitä palan on saanut, ankara velvollisuus täytettävänään. Hänen on kuten Goethe sanoo ihmisestä, oltava "jalo, avulias ja hyvä". Hänen on Suomessakin kaikesta lopuksi vastattava, maansa ja kansansa onnesta ja onnettomuudesta.
Eva oli sekä innostunut että kiihtynyt. Rakastettavalla epäjohdonmukaisuudella hän sitten muutti puheen aihetta.
— Kuule, sanoi hän, kun nyt olet katsonut näille mäkitupalaisillesi palstat, niin et suinkaan aio antaa heidän ominpäinsä töllejänsä sinne uudelleen kyhätä?
— Kyllä heitä täytyy muutossa auttaa, vastasi Juho.
— Tietysti, mutta sitä en tarkoita. Luulen vain, että jos he saavat jälleen ominpäin töllinsä pystyttää, tulee niistä luultavasti entistäkin huonompia ja kurjempia. Selvää on, mitä se vastaisuudessa vaikuttaa koko heidän talouteensa ja elämäänsä. Minusta tuntuu, että meidän velvollisuutemme olisi nyt valvoa, että heidän pienet rakennuksensa tulevat ajanmukaiseen kuntoon ja että he saavat sinne tiloja sen verran kuin heidän tuleva pieni maataloutensa vaatii. Jos he sitä varten tarvitsevat hirsiä ja päreitä sekä muuta puutavaraa, täytyy sinun niitä heille antaa ja ottaa hintaa mahdollisimman vähän. Kun sinulla nyt syystöiden loputtua on hiukan enemmän aikaa, pitäisi sinun käydä katsomassa heidän rakennuksensa, suunnitella niihin tarpeelliset korjaukset ja uudistukset sekä katsoa, että perustukset ja asemat uusilla palstoilla tulevat oikein valituiksi. Muistakin samalla pitää huolta, että päivän puolelle rakennusta tulee sopiva pieni puutarhana ja että navetta ja tunkio eivät tule keskelle parhainta pihamaata. Kun näin osoitat yhä lisäharrastusta heidän elämälleen ja eteenpäin pääsemiselleen, innostaa se heitä itseään voittamaan alkuvaikeudet, mitkä muuten saattaisivat tuntua hyvinkin masentavilta. Teethän niin, Juho?
Juho kaappasi hänet syliinsä.
— Teenpä varmasti, sanoi hän hymyillen. Mitä vielä käskette, armollinen majesteetti?
— Hyi sinua, sanoi Eva. Tuleppas tänne, niin näytän sinulle jotakin.
Ja hän vei Juhon laatikolleen. Siellä oli jo sievässä järjestyksessä pieniä myssyjä, paitoja ja pusseja sekä kapalovöitä. Ne olivat niin pieniä, että Juho ihmeissään niitä katseli.
— Eivät suinkaan nämä minkään lapsen päälle sovi? Nukelle kai sinä ne olet aikonut?
Evan kasvoilla oli valoisa hymy. Hän nojautui mieheensä, joka sulki hänet syliinsä kalleimpana aarteenaan, sydämessä ihmeellinen, laaja ja syvä, sopusointuinen onnen tunne.
Niin loppui heiltä tämä sisältörikas Suomen syksyinen päivä. Myrsky rynnisti ulkona uupumattomalla, herkeämättömällä voimalla, mutta ei päässyt sisään, ei häirinnyt, vaan lisäsi Soljalan kodin lämpöä ja rauhaa.
XVIII.
Soljalan sikalassa vallitsi suuri hämmästys ja mieltenkuohu. Sikalan valtiatar, mahtavapiirteinen Saara, oli aikaisin eräänä kuuraisena ja kylmänä marraskuun aamuna kadonnut, tulematta enää takaisin. Kadonneet olivat myös useimmat nuoremmasta siskoparvesta, kadonnut suurihampainen ja käyräkärsäinen valtauros, jonka äreä tuuli oli usein aiheuttanut perheen keskuudessa painostavaa ja pelkäävää mielialaa. Ja heidän lähdettyään oli Pahna-Liisa ikäänkuin surumielisesti ruoputtanut erään nuoren, vasta täydelliseen kypsyys-ikään kehittyneen sisaren ruusunpunaisia korvantaustoja ja sanonut: "Kunhan tulet äitiisi, mokoma möllikkä, niin ei lopu vinkuminen Soljalan sikalasta." Ja samalla oli hän sysännyt syrjään erään nuoren veljen, joka viime aikoina oli omaksunut kummastuttavia seurustelutapoja, ja sanonut äkäisesti: "Pysytkö karsinassasi, senkin viikari, äläkä alvariinsa siihen tuppaa!"
Molemmat kunnianarvoiset vanhemmat olivat jalolla uhrilla, antaen henkensä, lopullisesti täydentäneet ja kruunanneet elämänsä kutsumuksen ja tarkoituksen. Heidän henkensä oli ollut aina sopusoinnussa materian, aineen kanssa; ilman ristiriitoja, vakaasti ja järkähtämättä, olivat he pyrkineet päämaaliinsa ja sen myös loistavasti saavuttaneet. Mikä eheä elämä! Mikä kaunis kuolema! Ja mikä siunausrikas vaikutus heidän jälkimuistollansa! Valtavina kinkkuina, nuhteettomina liikkiöinä, maukkaina kotletteina ja kankeina makkaroina olivat jalot vainajat poislähtönsä jälkeenkin hyödyttämässä ja voimistuttamassa katkerassa elon taistelussa ahertavaa ihmiskuntaa, ja kun he vihdoinkin aineen kiertokulun täydelleen läpi käytyään muuttuivat maaksi, heilimöi heidän henkensä hersyvänä viljana, kultaisina kukkasina heidän haudallansa. Kepeät mullat!
Saara ja hänen puolisonsa olivat poistuneet jalossa, heidän vertaisessaan seurassa. Soljalan suuri sonni, Hermanni, oli viime aikoina tuntenut elämäänsä kyllästymistä ja voimainsa vähenemistä. Monta vuotta se oli kuin itämainen sulttaani hallinnut haaremissaan, jylhäpiirteisenä, juhlallisena, järkkymättömän vakaana täyttäen pyhää tehtäväänsä. Laajalti oli levinnyt sen maine ja kaukaistenkin valtakuntain ruhtinaat lähettivät tyttäriänsä hänen luokseen saadakseen tiloillensa hänen jälkeläisiänsä. Mutta hänen alamaistensa lukumäärän lisäytyminen ja yhä suurenevat hallitsijavelvollisuutensa olivat kuluttaneet hänen jättiläismäiset voimansa ja hän oli päättänyt luovuttaa valtansa kahdelle seuraajallensa arvossa ja kunniassa. Hän jätti jälkeensä hyvän ja voimakkaan, ehkä hiukan äreän hallitsijan muiston.
Ja niin tuli talvi pimeinensä ja luminensa. Hiljaisina höytyvinä niitä tipahteli päivästä päivään, haudaten vähitellen alleen Soljalan laajat vainiot, tasoittaen ja vaatettaen kaikki sileään, puolueettomaan valkoiseen. Kipeästi kirahteli pakkanen, kuura koristeli rakennukset, puut, kaikki, ja pakkastiaiset tulivat ihmisasunnoille talimurusen korjuuseen. Mutta turhaan koetti talvi lannistaa Soljalan talon hengen virkeyttä uneliaisiin kahleisiinsa.
Juho oli lähettänyt metsästä tuomansa rankkiammeen laudan omistajallensa mukana sellaiset terveiset, että jos vasta haluttaa viinaa poltattaa, on paras järjestää tehdas omalle maalleen ja vielä niin hyvin, ettei hän, Juho, sitä löydä. Sillä — ja sen hän oli ilmoittanut julkiseksi tiedoksi — koska väkijuomain käyttö oli laissa kielletty, aikoi hän lakia noudattaa ja estää sen rikkomiset, missä vain voi. Rellu-Heikin selkä oli parantunut pian ja nyt oli Heikki jo Juhon ohjeiden mukaan saanut uudet perustukset huoneilleen valmiiksi ja kohta piti sinne muutettaman. Kyräävä ja kostonhimoinen katse oli vähitellen sulanut Juhon hyvyyden ja avuliaisuuden tieltä ja toivo hauskemmasta ja onnellisemmasta tulevaisuudesta rupesi häntä jo elähdyttämään ja innostamaan. Mäkitupalaisrypäästä oli hävinnyt entinen laiskuus, ja yritteliäisyys oli astunut sijaan. Niin saattoi Juho tyytyväisellä mielellä ajatella, että seuraavana keväänä jo alkaisi monessa korven kolkassa hänenkin tilallaan kuokkamiehen tärkeä työ. Hän ihmetteli, ettei hän ollut aikaisemmin siihen ryhtynyt. Hänelle tuotti suurta nautintoa suunnitella heidän pieni taloutensa niin, että siitä tuli samalla sekä käytännöllinen että hauska, ohjata heitä iltapuhteilla tekemään sieviä ja yksinkertaisia huonekaluja, ja yleensä keskusteluilla ja käytännöllisillä neuvoilla antaa heidän elämälleen uusia päämääriä. Evan osuus mäkitupalaisten kasvattamisessa ei ollut suinkaan pienempi. Jo siitä hetkestä alkaen, jolloin hänen Soljalaan tultuaan ensimäinen akka oli ilmestynyt naukumaan ja mankumaan keittiön ovensuuhun, oli hän vähitellen ruvennut ottamaan selvää heidän elämästään ja olosuhteistaan. Hän oli viikko viikolta ottanut heistä yhä tarkempaa selkoa, kunnes hän tunsi kaikki heidän etunsa ja varjopuolensa. Silloin hän oli ruvennut alituisilla käynneillä heidän tölleissään sekaantumaan heidän elämäänsä. Hän auttoi heitä auliisti, mutta samalla hän pani avulleen ankarat ehdot, jotka koskivat usein pieniäkin asioita ja joiden täyttämisestä hän piti tiukkaa vaaria. Niin alkoi luja ja kiinteä taistelu siisteydestä ja puhtaudesta, lapsenhoidosta, ahkeruudesta ja huolellisuudesta yleensä. Eva huomasi, että jos ennakkoluulot olivat lujia varsinaisella talonpoikaisväestöllä, niin vielä lujempia ne olivat näillä töllien asukkailla. Kaikesta siitä sosialistisesta sanomalehdistöstä ja kirjallisuudesta, jota he parinkymmenen vuoden aikana olivat päivittäin ahmineet, ei heille ollut jäänyt mitään muuta kuin tyytymättömyys omaan asemaan sekä kateus ja viha parempiosaisia kohtaan. Ja tuo tyytymättömyys omaan asemaan oli taitavasti kasvatettu sellaiseksi, ettei siihen sisältynyt mitään vipusinta ruveta omin voimin ja tarmokkaasti työskentelemään aseman parantamiseksi, vaan oli se sinänsä sosialistisen kiihoituksen päämäärä. Päinvastoin saattoi huomata, että jos joku heistä yritti tehdä jotakin elämänsä kohentamiseksi, tätä pidettiin köyhälistön taholla ikäänkuin heidän asialleen vahingollisena. Käytännöllisenä johtopäätöksenä tästä oli se, että ihmisen suurinta siunausta ja elämän mahdolliseksi tekijää, työtä, ruvettiin halveksimaan ja vihaamaan. Kun sen lisäksi kaikki hienompi hengen elämä oli heistä sammutettu, uskonnolliset tunteet tehty naurunalaisiksi, ja "materialistinen historian käsitys" ymmärretty siten, että kaikelle sekä menneisyydessä että nykyisyydessä etsittiin raaimmat ja alhaisimmat vaikutteet, ja kun lopuksi vuosikymmenien työllä oli saatu heistä tyystin nujerretuksi kansallistunne, korvaamalla se kansainvälisen köyhälistön yhteisellä kurjistumistunteella, saattoi arvata, että "Jumalan kuvasta ihmisessä" ei ollut enää paljoa jäljellä. Näiltä onnettomilta oli lyhyesti sanoen heidän omassa tietoisuudessaan riistetty heidän ihmisarvonsa.
Kauhulla oli Eva tämän huomannut. Hän oli paljon keskustellut siitä Juhon kanssa ja pannut merkille, että Juholle oli kyllä tämä kaikki ollut aikoja sitten selvillä, mutta että hän oli jotenkuten tuntenut itsensä voimattomaksi siihen nähden. Hän oli huomannut, ettei tämän vihan ja kurjuustunteen poistamiseksi auttanut mikään lainsäädäntötyö, sillä nuo sielut olivat kaiken muun ohella kadottaneet uskonsa sellaiseen. Sen hedelmät saattoivat koitua parantavaksi lääkkeeksi vasta miespolvien vanhentuessa, ja siihen mennessä saattoi tapahtua arvaamattomia onnettomuuksia. Ei ollut enää aikaa odottaa, vaan oli ryhdyttävä työhön heti.
Eva ymmärsi, että nuo maaseudun irtolaispiirit olivat kuin syvällä meren pohjassa, että kaikki se valistustyö, jota maassa tehtiin, väreili pinnalla heidän päänsä yläpuolella. He elivät omaa pimeää elämäänsä manalan kaamean fosforivalon ympäröiminä, neuvojinansa ja sielunsa ruokkijoina henget infernosta. Ainoat, jotka todella voisivat tunkeutua heidän piiriinsä, olisivat ne, joiden kanssa he olivat joka päivä tekemisissä, työnantajat, maanomistajat. Heillä oli tilaisuus pitempiaikaiseen ja pysyvään vaikutukseen näiden piirien keskuudessa ja heille lankesi myös suuri osa edesvastuusta, mitä tulee näiden kehittymiseen ja toimintaan yhteiskunnassa.
"Mutta kuinka te olette menetelleet?" puhkesi Eva moittimaan miestänsä. "Ensiksikin te olette unohtaneet, että teidän on kohdeltava väkeänne ja alustalaisianne rakkaudella, alttiudella ja uhraavaisuudella, että teidän on ollut velvollisuutenne alati muistaa, mitä yhteiskunnan edistys ja uusi aika aatteineen vaativat teiltä heihin nähden. Toimettomina te olette sallineet heidän keskuuteensa vuodatettavan myrkkyä vuosi toisensa jälkeen. Te olette joutuneet kuin piiritettyjen asemaan, hätääntyneet, vetäytyneet linnaanne, ollenkaan muistamatta aseitanne. Sen sijaan että te olisitte hyökänneet, on teidän päällenne hyökätty. Mutta se aika on nyt ohi. Hyvyyden, uhraavaisuuden ja uuden ajan edistyksen aseet kädessänne teidän on nyt ryhdyttävä vuorostanne hyökkäämään ja te saatte nähdä, että siinä taistelussa pimeyden voimain on mahdotonta ajanoloon omiansa puolustaa. Kuta kiinteämmin ja yksityiskohtaisemmin jokainen maanomistaja irtolaistensa parasta harrastaa, koettaen kehittää heissä ammattitaitoa, ahkeruutta ja elämänhalua, ja silmämääränä muodostaa heistä, jos suinkin mahdollista, pieniä omalla palstalla eläviä talouksia, sitä toivottomammaksi käy sosialismin taistelu maaseudulla. Sen kannattajissa on toisin sanoen saatava elpymään kurjistumistilan sijaan persoonallinen onnen tunne, ja niin pian kuin se on herännyt, on tyytymättömyys ja yhteiskuntavastainen henki hävinnyt. Kuka sen voisi maalla tehdä, elleivät isännät ja emännät? Heidän tulee käsittää velvollisuutensa laajemmin kuin tähän asti."
"Mahdotonta on keretä kaikkeen", huomautti Juho. "Ja kansa on sellaisen hengen vallassa, ettei siltä saa mitään kiitosta. Se on kuin luihu koira, joka kyllä ottaa kädestä leivänpalan, mutta on valmis heti puraisemaan takaapäin."
"Kiitosta siltä ei pidä pyytääkään", vastasi Eva, "vaan uupumattomalla ahkeruudella on ladottava teko teon päälle, ja varmasti maaperä kerran tulee lannoitetuksi. Kysymys on hedelmättömästä, ohdakkeita kasvavasta, hyvin matalaan muokatusta pellosta. Vuosi vuodelta täytyy siitä varovasti kyntää ylös kuollutta jankkoa, ahkerasti siihen talvisin vetää mutaa ja lantaa, sitä uupumatta komposteerata, kunnes muutaman vuoden perästä siitä on paisunutkin talon paksumultaisin pelto, joka kantaa satoisan viljan. Tuommoista peltoa ei saa hedelmälliseksi millään määräyksillä, vaan siinä auttaa ainoastaan ankara, persoonallinen työ."
Tietysti Juho myönsi niin olevan, eikä hän voinut muuta kuin syrjästä ihmetellä vaimonsa laajakatseisuutta ja tarmoa. Se tempasi hänetkin mukaansa ja hän tuli käyttäneeksi aikansa entistä tarkempaan sekä tilansa että hänestä riippuvien ihmisten hyödyksi. Mutta Eva olikin kaikkine puuhineen ottanut itselleen urakan, joka kysyi kaikki hänen aikansa ja voimansa. Ei tullut kysymykseenkään enää aamuisin vuoteessa venyminen, vaan aikaisin, usein ennen kuin kukaan muu talon väestä, kopisivat Evan askeleet keittiön puolella. Emännän huolet olivat nyt jo siirtyneet kokonaan hänelle, ja vanha Leena oli mielihyvällä alistunut suorittamaan ja valvomaan hänelle määrättyjä vanhan ja jo lepoa tarvitsevan uskotun palvelijan tehtäviä. Ja Evan emännyyteen ei ollut mitään sanomista. Päinvastoin Juhon täytyi tunnustaa, että kaikki tehtävät tulivat suoritetuiksi sellaisella järjestelmällisyydellä ja kaukonäköisyydellä, ettei sitä juuri voinut selittää muuten kuin opintojen ja sivistyksen tuomaksi. Erikoisesti kummastutti Juhoa se vaikutus, joka Evalla oli työväkeen. Se, että hänenlaisensa sivistynyt nainen, kaunis, hieno ja vihanta herrastyttö, näin tarmokkaasti oli ymmärtänyt ryhtyä talonpoikaisen emännän tehtäviin, että hän muutamassa kuukaudessa oli muuttanut kaikki heidän elämänehtonsa ja olonsa hauskoiksi ja kodikkaiksi, että hän söi heidän kanssaan samassa pöydässä ja osanotolla perehtyi kunkin heidän asioihinsa, oli jotakin niin uutta, että he kokonaan hämmästyivät. Ja kun Eva toiselta puolen tiukasti vaati omantunnontarkkaa velvollisuuksien täyttämistä, siistiä ja nuhteetonta käytöstä, armotta vetäen heidät tilille jokaisesta pienestäkin ylitsekäymisestä, oli se heistä kaiken tämän vuoksi ihan paikallaan. Kuinka voisi heidän nuori emäntänsä muuten menetelläkään! He suorastaan rakastuivat häneen kaikki ja tekivät työnsä sellaisella tarmolla ja käskemättömällä huolenpidolla, ettei siihen ollut mitään sanomista. Kun Eva kerran oli miesten kuullen moittinut pihamaan epätasaisuutta ja harmitellut ainaista siinä olevien kivien kiertämistä, olivat miehet eräänä iltapäivänä lopettaneet työnsä vainiolla hiukan aikaisemmin ja ilmestyneet pihalle kivien kimppuun. Siitä ei tullutkaan mitään haluttoman ja vetelän palkkalaisen työtä, vaan ryntäsivät miehet kankineen ja lapioineen kivijärkäleitä hajoittamaan, hautaamaan, särkemään ja pois vetämään kuin isänmaan verivihollista vastaan. Se oli kuin jännittävää taistelua, viehättävää urheilua, josta jälki näkyi heti. Ja Eva osoitti puolestaan panevansa arvoa tällaiselle miesten omakohtaiselle harrastukselle: jonkun aikaa pihalla raadettuansa huomasivat miehet, kuinka vanha Leena ilmestyi paikalle suuri kahvitarjotin kädessään ja kuinka vihdoin Eva itse saapui heidän luokseen jokaiselle ystävällinen ja kiittävä sana sanottavana. Tämä oli tietysti omiansa väkeä rohkaisemaan ja innostamaan, ja Juho huomasi pian, kuinka väen kohonnut työtarmo ja saavuttamat tulokset nopeasti korvasivat kaikki ne kustannukset, jotka Evan uudistukset olivat maksaneet.
Juholla ja Evalla oli tullut tavaksi usein iltaisin pistäytyä väen puolella pakinoimassa. Siellä olikin hauska istahtaa, sillä entisen loikoilevan, syljeskelevän ja torkkuvan joukon sijasta surahteli siellä nyt saha, sihahteli höylä, surisi rukki ja piukki pirta toimeliaitten ja iloisten ihmisten minkä mitäkin puuhatessa. Joku istui kirja tahi sanomalehti kädessä, virittäen usein sieltä löytämänsä aiheen johdosta tärkeän keskustelun, jossa vakavasti punnittiin totuuksia maan ja taivaan välillä. Nämä hetket olivat Evalle mitä hauskimmat, sillä ne muistuttivat hänen mieleensä jotakin sellaista entistä, ehyttä ja runollista suomalaista kotitunnelmaa, jolloin vielä isä veisti kirvesvartta äidin väätessä värttinätä. Näiden yhteishetkien, jolloin kohdattiin toisensa kuin tasavertaisina illan pimeyttä ja yksinäisyyttä voittamaan, kasvattava merkitys oli ilmeinen. Tympeä ja vihamielinen henki katosi Soljalan ilmapiiristä vähitellen kokonaan ja koko sen alueelle ilmestyi kuin taikavoimalla ahkeria, eteenpäin pyrkiviä ja omista suunnitelmistaan aina jännitystilassa olevia ihmisiä.
Evan suunnitelmat ja puuhat levisivät pian koko kylän ja pitäjän tietoon, herättäen paljon riitaa ja väittelyä. Jakauduttiin kahteen puolueeseen, joista toinen asettui ymmärtävälle kannalle, mutta toinen piti Evan puuhia talonpoikaistaloon sopimattomina. Emännät alkoivat tehdä Evan luo asiaa saadakseen omin silmin nähdä, mitä kaikkea Soljalassa puuhattiin, ja lopputuloksena oli useimmiten siunailu ja huokailu, että "kyllähän rikkaan sopii" ja "ei se meillä kannata", "turhaahan se kaikki tuollainen on" j.n.e. Mutta kun he olivat keskustelleet Evan kanssa jonkun aikaa ja päässeet ymmärtämään, että yksityiskohdissa oli joka talon järjestettävä olosuhteensa omain erikoisedellytystensä mukaan, koska kunkin talon elämä oli aina hiukan erilainen kuin toisen, tulivat he miettiväisiksi ja mielen pohjalla heräsi ensimäinen uudistuksen halun itu. Kotiin tultua kävi tavallisesti niin, että elämä ja olosuhteet tuntuivatkin nyt entiseen verraten ihmeellisen harmailta ja ikäviltä. Kun sen lisäksi väki rupesi kaikkialla vetämään sitä virttä, että "kannattaapahan Soljalassa" ja "niin Soljalassa tehdään", paisui Evan uudistuksista painajainen koko seudulle, ja moni muutos rupesi tuntumaan sekä välttämättömältä että hauskalta.
Niin pääsi vähitellen paikkakunnalla alkuun se, jonka olisi pitänyt olla jo ammoin luonnollinen asia: taistelu kaikkia epäkohtia vastaan ei ainoastaan suurissa, vaan vieläpä elämän kaikista pienimmissäkin asioissa. Ja elämän viihtyisyys ja onni rakentuukin enimmäkseen pienistä muruista, jotka liittyvät toisiinsa kauniiksi kokonaiskuvaksi kuin mosaiikkiteos. Elleivät nämä jokapäiväisen olemisen tuhannet pienet sirpaleet hioudu sievästi ja luontevasti toisiinsa sopiviksi, ei henki saa onnen tuomaa löytöretkeilyn halua uusille ja tuntemattomille aloille, joilla suuremmat elämän salaisuudet ovat hakijaansa odottamassa.
XIX.
Kun puutarhuri oli käynyt syksyllä Soljalassa suunnittelemassa puutarhan ja siinä oli tehty kaikki ne työt, istutukset, lannoitukset ja muut, jotka syksyllä on tehtävä, oli Eva kutsunut Soljalaan koolle kaikki alustalaisensa ja töllien omistajat, joilla vain oli vähäisenkin maata tupansa ympärillä. Siellä oli sitten puutarhuri pitänyt esitelmän pikkupuutarhan perustamisesta, hoidosta ja merkityksestä taloudessa. Hän oli osoittanut, kuinka puolikin kapanalaa järjestettynä oikeitten periaatteiden mukaan saattoi tuottaa perheelle aivan kummastuttavan paljon tärkeitä ja maukkaita ravintoaineita, ja kuinka pieneltäkin alalta saattoi vuosittain sen lisäksi myydä niin paljon, että suoranaiset kulut tulivat enemmän kuin korvatuiksi. Tämän jälkeen oli Eva aloittanut keskustelun siitä, mikä on syynä, ettei puutarhanhoito ole päässyt leviämään kansan keskuuteen. Kiskoen vastaukset ukkojen ja eukkojen leuoista kuin hohtimilla saatiin vihdoin selville, että varsinaisena syynä oli saamattomuus, eikä mikään muu. Kasviksia oli aina totuttu pitämään "lehmänruokana" eikä niiden käyttöä oltu ymmärretty. "Kun ei ole ennenkään mitään puutarhaa ollut ja toimeenpahan on tultu." Mutta silloin tuli Juho Evan avuksi. Tuo saamattomuuden ja torkkuvaisen menneisyyden ylistys oli viime aikoina ruvennut häntä erikoisesti harmittamaan ja hän oli siitä lausunut jyrkät sanat. Pöllöttelevin silmin kuunteleville äijille ja eukoille ilmoitti hän ankarasti, että se, joka ei nykyisin pannut liikkeelle kaikkia voimia ja keinoja saadakseen pienimmänkin hänelle kuuluvan maapalan kasvamaan, ei ansainnut omaa maata ollenkaan. "Tiedättekö te", kysyi Juho, "keitä te kiitätte, kun puhutte niin tyytyväisinä siitä, ettei ennenkään puutarhoja pidetty? Niitä omia laiskoja ja saamattomia esi-isiänne, jotka kurjalla ja huolimattomalla menollansa lopuksi menettivät maansa ja mantunsa tehden teistä, jälkeläisistänsä, tilattomia. Sillä jos ruvetaan tarkkaamaan, mistä te kaikki olette lähtöisin, niin melkein järjestään huomataan teidät tiloiltansa aikoinaan pois suistuneiden jälkeläisiksi. Ja jos te aloitatte oman pienen palstanne hoidon tuossa samassa saamattomuuden hengessä, ette pysty tekään sitä pitämään, vaan päädytte taas maattomina relluamaan pitkin kyliä ja läänejä. Kyllä on taas silloin suu auki huutamassa ja määkimässä yhteiskunnan kurjuudesta ja sorrosta ja epäkohdista ja kapitalistisesta maailmanjärjestyksestä ja porvareista ja jos mistä, sekä syyttämässä niitä siitä kurjuudesta, johon kuitenkin itse ollaan kokonaan syypäitä. Mutta älkää luulko, että se enää menestyy. Ei, vaan nyt ovatkin asiat niin, että nykyinen yhteiskunta on herännyt ja julistanut leppymättömän taistelun kaikkea saamattomuutta, laiskuutta ja välinpitämättömyyttä vastaan, eikä sen roikan ritareilla pidä oleman helppo tästä lähtien elää. Ottakaa siis visusti huomioon kaikki se, mitä tässä teille ilmaiseksi ja teidän parastanne tarkoittaen selitetään, ja muistakaa, että minä en kärsi tässäkään asiassa velttoja lapion pistoja. Minä tulen aikoinaan tarkastamaan töitänne, ja varokoon itseään se, jonka puuhissa laiskuuden aidanraot irvistävät."
Nuori puutarhuri oli hymyillen ja kummastellen kuunnellut Juhon jyrkkiä sanoja ja lausui naureskellen, että paras on nyt ottaa vastaan kaikki mitä annetaan, sillä riita Soljalan isännän kanssa ei taida olla mikään leikin asia. Sen jälkeen selitti hän tarkoin, mitkä olivat uuden pienoispuutarhan perustamisessa ensimäiset tärkeimmät seikat, jotka piti jo aikaisin suorittaa. Niinpä oli tietenkin raaka metsämulta, johon useimmat nyt kyseessäolevat puutarhat ensi vuonna tulisivat turvautumaan, sinänsä melkein kelpaamatonta ja vaikeata saada kasvamaan, vaikka panisi siihen lantaakin tavallista runsaammin. "Muistakaa senvuoksi kelin aikana vedättää siihen mustinta ja kiinteintä suomutaa, mitä voitte löytää, ja sekoittakaa se tarkoin metsämullan kanssa, puhdistaen maan juurista ja varvuista. Sitä varten on myös säilytettävä kaikki taloudesta kertyvä tuhka. Jos näin teette, saatte hyvän sadon jo ensi vuonna, sillä muhea suomulta on pellossa kullan arvoista." Sitten hän jutteli siitä, kuinka kaiken puutarhanhoidon alku ja loppu oli lanta, mutta kuinka se kysymys tuotti juuri pienissä talouksissa vaikeuksia, varsinainen karjanlanta kun tarvittiin viljelyksiin. "Ahkeruus ja säästäväisyys kuitenkin siinäkin auttaa. Ensinnäkin on tietysti varsinainen karjanlanta säilytettävä niin, ettei sen voimasta mitään katoa, ja mallin siitä näette täällä Soljalassa. Mutta sitten on teidän heti perustettava niinsanottu kompostiläjä, johon te kokoatte kaiken töryn ja roskan, syksyisin pudonneet lehdet, likavedet ja muun sellaisen, joukkoon hiukan aina multaa, ja kun se hyvin mädäntyy ja palaa, on teillä vuosittain mitä oivallisinta puutarhalantaa." Sitten siirtyi hän kuvailemaan puutarhanhoidon merkitystä ihmisen siveellisenä kasvattajana, kuinka se rikastuttaa elämää antaen joka päivän pienoishetkille jaloa sisällystä. "Puutarhanhoitajalle on jokainen hänen istuttamansa taimi kuin lapsi, jota hän hellästi vaalien hoitaa ja kastelee. Ei mene sitä päivää, ettei hän käy katsomassa, kuinka se menestyy ja kehittyy, ja jos sattuu joku onnettomuus, tuntee hän siitä sydämessään kipeää surua. Tämä alituinen vaalintatyö ei salli pahoja ajatuksia, vaan jalostaa mielen ja kehittää hyviä tunteita. Siinä on ihminen kaikista läheisimmässä kosketuksessa luonnon kanssa. Ja kun vihdoin saapuvat elokuun kuulakkaat, lämpimät yöt, ja puutarhan heikoinkin taimi ponnistaa äkkiä kaikki voimansa ja kantaa kultaisen hedelmän, täyttää viljelijän sydämen hiljainen, pyhä tyydytys, niin suuri, että ilman sitä onni ei olisi täydellinen. Jos te kymmenen vuotta uskollisesti ja huolella hoidatte pientä puutarhaanne, saatte nähdä, kuinka syksyisin runsas sato tulee palkinnoksenne, kuinka punoittavat omenapuut runsaina ja lupaavina kannattelevat raskaita oksiansa, ja kuinka oma ja lastenne elämä on koko tänä aikana vaeltanut jaloa polkua, palkkana sisäinen rauha ja onnen tunne. Kukapa ei tähän tahtoisi pyrkiä?"
Pahna-Liisasta, joka nyökytellen ruumistaan oli hartaasti kuunnellut puutarhurin esitystä, tuntui äkkiä kuin olisi oltu kirkossa. Kauniisti osasivat nämä uusmuotiset herrat puhua kaikesta kuin nyt näistä rekooleistakin, hohoojajaa! Mutta kyllä asia silti varmasti niin olikin, sillä saattoihan sen kaikesta tyhmäkin ymmärtää. Ei saattanut nyt pakanain tavoin kukaan päälle kantaa, ettei ollut sanan julistusta kuullut ja siksi vaelsi kadotukseen tietämättömyyden pimeydessä. Kyllä oli kuullut, ja ellei ottanut onkeensa, niin oma syy!
Lopuksi Eva ilmoitti, että hän kustantaa kaikille niille, jotka nyt lupaavat jo ensi keväänä ryhtyä laittamaan kotipuutarhaa, ilmaiseksi pienen puutarhanhoidon oppaan sekä ensimäiset siemenet. Silloin ei kukaan voisi syyttää köyhyyttään tahi muuta veruketta siitä, ettei ole puuhaan ryhtynyt. Ja tämä hyvin järjestetty ja yllättävä herätystilaisuus olikin vaikuttanut. Asia, joka ukoista ja eukoista oli aluksi tuntunut vähäpätöiseltä ja joutavalta, esiintyikin heille kokouksen lopulla aivan toisessa valaistuksessa. Puutarhan aikaansaaminen tuntui nyt heistä tärkeältä, jopa välttämättömältäkin. Eva saattoi olla yritykseensä hyvin tyytyväinen.
Tämä tilaisuus oli yksi niitä toimenpiteitä, joilla Eva tähtäsi, paitsi yleiseen hyvinvointiin, myös kansan ruokajärjestyksen parantamiseen saattamalla sen monipuolisemmaksi. Hän oli käynyt pitkin syksyä hiljaista, mutta sitkeätä taistelua oman väkensä kanssa sienistä, joita kansa ei ole tottunut syömään. Puhumatta mitään kellekään oli hän ruvennut hiljaisuudessa käyttämään sieniä perunakastikkeen höystönä. Väki oli huomannut, että se oli tullut maultaan ja kokoonpanoltaan ikäänkuin väkevämmäksi ja täyteläisemmäksi, mutta ei aluksi osannut arvata miksi. Vihdoin oli Pahna-Liisa siivonnut kastikkeestaan lautasen reunalle muutamia palasia, jotka hän julisti aivan oikein sieniksi. Hän oli lausunut mielipiteenään, ettei ennenkään ollut Soljalassa tarvinnut lehmäntatteja syödä, mutta se oli jo myöhäistä. Hyvä maku oli voittanut väen ennakkoluulot. Kun Eva sitten kerran lauantai-iltana oli pannut pöytään kaksi suurta kulhoa täynnä sieni- ja sipulihakkelusta, jota oli hiukan kastettu etikalla, uusien perunain kanssa syötäväksi, oli väki ruvennut pitämään sitä herkkuna, joka oli "vielä parempaa kuin rosolli". Pirttiin ilmestyi seinälle sienikartta ja töllien asukkaat saivat kukin Evalta lahjaksi pienen sienioppaan, joka vähitellen opetti heidätkin panemaan arvoa tälle helposti saatavalle ruoan lisäkkeelle.
Näissä puuhissaan Eva huomasi vastoin entistä otaksumistaan, että kansa oli uudistuksiin ja parannuksiin erittäin taipuvaista ja halukasta. Tarvittiin vain herättäjää, heidän jokapäiväiseen elämäänsä uhraavaisesti ja vaivoja säästämättä sekautuvaa kättä, ja se innostui kohta pyrkimään urille, jotka tuntuivat siitä lupaavilta. Suuret tapaukset ja katkerat, pohjia myöten järkyttävät kokemukset olivat sen kiskoneet irralleen vanhoilta juuriltaan ja se oli nyt ikäänkuin odottamassa, mistä vilkkuisi suotuisan tulevaisuuden koitto. Suomen maaseudun isien ja äitien, talonisäntien ja emäntien, oli nyt velvollisuus astua tuohon herättäjän ja ohjaajan asemaan, herätä ensin itse ja esimerkillään vaikuttaa muihin. Sen vaati heiltä Suomen uusi itsenäinen asema, joka ei ainoastaan tuota etuja, vaan myöskin ankaralla tavalla velvoittaa.
Juholla oli aluksi ollut epäilyksiä, mahtaisiko uusi työpäivä sallia kaikkia Evan puuhia, tarvitsematta palkata runsaastikin apuvoimia, mutta pian hän huomasi erehtyneensä. Hän näki, kuinka tavattoman paljon enemmän päivässä ehtii se työmies, joka tekee työnsä iloisella, työn hyvyyttä ja talon parasta harrastavalla mielellä kuin se, joka elää päivänsä vihamielisen ja tympeän haluttomuuden vallassa. Evan esimerkistä hän lisäksi tuli huomaamaan, kuinka ratkaisevan tärkeä on jo edeltäpäin tarkoin harkittu ja punnittu työjärjestys, jota ei saa millään ristiriitaisilla määräyksillä häiritä. Tämän työnjohdon saattoi sovittaa kummastuttavan tarkoin talon elämän kaikille aloille, ja siitä oli seurauksena, että laillisten työtuntien aikana ei Soljalassa kertaakaan herennyt tuppi heilumasta. Oli siis koitunut suoranaiseksi taloudelliseksi eduksi kaikki se, mitä oli tehty, ja mikä vielä parempi, koko väestön henkiseksi herätykseksi ja siveelliseksi kasvatukseksi.
Kun Juho eräänä joulukuun iltana, jolloin taas lumituisku vinkui ulkona, mielessään muisteli kuluneen ajan tapauksia, tunsi hän talonsa ja oman elämänsä kauttaaltaan ikäänkuin ajautuneen uudelle uralle. Oli pantu alkuun uusi viljelys, jonka sadoksi odotettiin yleistä onnea ja sopusointua. Hän vilkaisi vaimoonsa, joka istui tuossa takkavalkean ääressä sormet uupumattomasti valmistaen taas jotakin uutta ja tarpeellista esinettä. Ja Juho tunsi, ettei Eva ollut vähääkään tinkinyt päämäärästään, vaan oli jo luonut ja loisi itselleen sen ympäristön, jota todella saattoi sanoa sivistyneeksi ja jossa vallitsi se henki ja ne tavat ja elämänkatsomukset, joiden täytyi tulla Suomen maalaiselämän tunnukseksi, jos kansan mieli kasvaa terveeksi, eheäksi, sivistyneeksi ja suureksi.
Ja katsellessaan salavihkaa vaimonsa nopeasti liikkuvia sormia ja tarkkaavaisten ilmeiden vaihtelua hänen kasvoillaan mietti hän itsekseen ihmetellen: "Voiko maailmasta löytää ahkeran ja toimellisen vaimon vertaista?"
XX.
Jouluaaton aamu valkeni Soljalassa kylmänä ja huurteisena. Pakkaslumi parkui reen jalasten alla ja tiaiset istuivat pörröisinä ja paksun näköisinä tavallisella paikallaan pihlajassa, pitäen silmällä, joko emäntä olisi pannut ikkunan alla olevalle laudankappaleelle uutta talia. Se oli harakalle ainaisen harmin ja kateuden lähde, sillä se ei uskaltanut tulla syömään siitä, ei vaikka kuinka olisi luontoaan karaissut — lenteli vain levottomana siinä navettarakennusten vaiheilla. Savu kohosi taivaalle kankeina patsaina ja etehisten ovien naulanpäät olivat sisäpuoleltakin paksussa huurteessa.
Voimakkaina ja elävinä heräsivät Evan mielessä edellisen joulun muistot. Oli kuin olisi siitä kulunut kokonainen ihmisikä, sillä niin paljon tuntui sen jälkeen tapahtuneen. Evan koko elämässä oli tullut jyrkkä ja perinpohjainen muutos; hänen silloin vielä nuoruuden haparoinnilla ajatteleva henkensä oli yht'äkkiä saanut tärkeän, tinkimättömyydessään suuren ja syvällisen päämäärän, joka oli avannut koko hänen voimamäärälleen suuren ja laajan taistelukentän. Ja suorastaan ihmisenä oli hän äkkiä joutunut selviytymään äidin kutsumuksesta — suunnattoman suuri muutos sekin, vaikka sellaista tapahtumaa niin usein pidetään vain aivan tavallisena ja luontoon kuuluvana. Sitähän se onkin, mutta samalla se on kunkin siihen joutuvan nuoren äiti-yksilön kohdalle mahtava ja ihmeellinen kuin maanjäristys. Ihmetellen ja silmät suurina kummastuksesta hän kulkee ja seuraa sekä kuuntelee oman itsensä omituista ja outoa kehitystä. Hänellä on kaksi maailmaa, toinen ulkopuolella ja toinen hänen omassa sielussansa, jossa hän jo seurustelee sen olennon kanssa, joka tulee.
Puuhaillessaan aattoaamun askareissa hän eli uudelleen mielessään sen joulun, joka oli vuosi sitten. Silloin eli vielä isä, silloin oli muuttumattomana voimassa se vanha ja ystävällinen rauha, joka oli kotipappilan elämän tunnusmerkkinä. Hopeahapsinen pappa kulki piippu kädessä tohveleissaan tassutellen ja seuraillen tyttärensä puuhia, sekä keskustelun kuluessa puhjeten väliin tuohon hänelle ominaiseen sydämelliseen ja iloiseen vanhanmiehen nauruun. Onko mitään niin hauskaa kuultavaa kuin vanhuksen iloinen ja vapaasti purskahtava nauru! Eikö se ole kaikille nuorille paras todistus siitä, kuinka arvokas ja rikas elettävä elämä sentään voi olla, koskapa se säilyttää kantajansa noin nuorteina? Se hyväilee mieltä ja tekee toisenkin iloiseksi.
Mutta paljon oli Evalla nyt puuhaa. Hän oli tuonut uuteen kotiinsa mukanaan kaikki pappilan joulun periaatteet ja tavat. Niihin kuului ylinnä se, että kaikkialle oli koetettava luoda onnen tunnetta ja hyvää tuulta. Niinpä oli pappilassa ollut jouluaattona aina varattuna ympäristön köyhille ja muille tarvitsevaisille ystävällinen sana ja aineellinen apu, joka sai lasten silmät loistamaan ilosta ja joulun tuntumaan juhlalta köyhimmässäkin töllissä. Joulu on lasten juhla, lapsikuninkaan ilmestyminen pimeyden keskelle, ja silloin on sydänten avattava kaikille lähimäisille parhaat aarteensa. Vielä oli pappilassa ollut tapana, että joulun juhlatunnelma koetettiin saattaa myös väenkin osaksi, kutsumalla heidät mukaan yhteiseen perhejuhlaan, kohtelemalla heitä ihmisinä ja ystävinä enemmän kuin omina palkkalaisina, unhottamalla ja painamalla alas kaiken vähänkin säätyerotukseen vivahtavan. Olipa ollut korkea se hetki, jolloin vanha pastori, kun joulun ihana evankeliumi oli luettu ja rukous pidetty sekä virsi veisattu, oli tarjonnut pitkävartisen piipun isäntärengilleen ja entiseen tapaan kehoittanut häntä tekemään lasinsa, jonka jälkeen he olivat istuneet vakaaseen haasteluun maailman menosta ja pyhän päivän sisällyksestä — kun Eva oli ystävällisesti jakanut kaikille heidän pienet lahjansa, unohtamatta vähäisintäkään huolenpitonsa piiristä. Ja kun vihdoin oli istuttu yhteisen joulupöydän ääreen ja hartaudella nautittu siunattu ateria, oli jokaisen sydämeen herkähtänyt lämmin ja kiitollinen ihmisrakkauden tunne, joka jäi hiljaisena vaikuttamaan koko elämän varrelle. Kylvön hetkien ei ehkä tarvitse olla niinkään lukuisia — elämän onni olisi ehkä runsaampi ja yleisempi, jos edes muutamat niistä käytettäisiin.
Soljalan alueella olevat köyhät ja varsinkin heidän lapsensa olivat olleet Evan huolenpidon esineinä ja oli hän tarmolla puuhannut heidän hyväkseen ja koettanut varata heille edes jouluksi onnen hetken. Kuta pitemmälle hän kehittyi oman äitiytensä tietoisuudessa, sitä armoittelevammaksi hän kävi pieniä arkoja pyytäjiä kohtaan, ja kun Juho kerta rupesi häntä hiukan hillitsemään, tuli siitä kiivas kohtaus. "Tahdotko nähdä, miten todellinen suomalainen maanviljelijä köyhiään kohtelee?" kysyi Eva leimuavin silmin, ja toi miehensä eteen Kiven "Seitsemän Veljestä". "Lue tuosta!" sanoi hän ja haki sen paikan, jossa kuvataan Impivaaran valtaisen isännän, jykevän Jukolan Tuomaan hellää sydäntä, joka ei siedä hänen nähdä pientä avutonta pyytäjää pirtin oven suussa, vaan panee heti käymään avuksi lempeällä sanalla ja anteliaalla kädellä. "Tiedä, että siinä on kuvattu esikuva teille kaikille Suomen maanviljelijöille. Tuomas ei ollut saanut niitä tietoja, jotka teille tulevat kuin ilmaiseksi, vaan hän oli kehittynyt jylhään suuruuteensa vain luonteensa perusteella ja korven kasvattina. Mutta voitteko te hänen rinnalleen astua? Kuka teistä kantaisi ne taakat, jotka kulkivat keveästi Tuomaan jättiläisharteilla? Ei hän laskenut pennejänsä silloin, kun sydän käski, te kitupiikit. Onko kumma, jos köyhät teitä vihaavat ja hautovat kostoa teitä vastaan, sillä milloin olette koettaneet voittaa heidän mielisuosionsa sillä, millä se ainoastaan voittaa taidetaan, nimittäin rakkaudella?"
Eihän Juho hyväntekeväisyyttä kieltänyt, mutta hän vaati sitä järkevästi harjoitettavaksi. Hän ei tuntenut kylliksi naisen sydämen hellyyttä ja etujensa laskemattomuutta.
Ja niin oli vihdoin jouluilta käsissä. Koko Soljalan väki oli saunan jälkeen kokoontunut väentupaan, joka aivan tuoksui puhtauttaan. Yksinkertainen joulukuusi oli rakennettu peränurkkaan, jossa Eva istui miehensä ja vanhimman rengin kanssa tarinoiden. Tuntui kuin olisi väkeä hiukan ujostuttanut tämä joulun vieton heille juhlallinen ja outo muoto, sillä missäpä nyt oli kuultu, että talonpoikaistalossa oikein joulukuusi rakennettaisiin ja vielä väelle. Eipä sillä, että se olisi paljoa maksanut — olihan niitä kuusia ja puuta sen verran, että niistä pari sai ristiin jalaksi, ja jaksoipahan iso talo senvertaiset kynttilätkin ostaa, mutta ei se ole ollut talonpoikaisissa oloissa tapana, on pidetty paremmin niinkuin herroille kuuluvana. Eikähän se ole tarpeellinenkaan, voihan joulun muutenkin viettää, mutta olipahan se kuitenkin kieltämättä melkoinen illan hauskuuden lisääjä. Teki juhlallisen vaikutuksen, johti vasten tahtoakin mielen ajattelemaan jotakin arkipäiväisyydestä eroavaa, teki vakavaksi ja pani muistelemaan onnellisia aikoja. Siinä olikin kuusen suuri merkitys, että se johdatti ajattelemaan menneitä onnen aikoja ja huokaamaan, miten saisi ne takaisin.
Eva oli päättänyt, että hän toteuttaisi Soljalassa oman entisen kotinsa joulutavat. Siksi hän nyt ensimäiseksi, kun kaikki olivat kokoontuneet hiukan vaiteliaina ja ujostelevina, otti Raamattunsa ja sanoi tyynesti sekä, kuten näytti, kaikkien melkoiseksi kummastukseksi:
— Katsotaanpa nyt, minkä vuoksi me kaikki ja koko kristikansa tätä juhlaa vietämme.
Miehet katselivat saappaankärkiään, naiset hypistelivät esiliinojaan, mutta Pahna-Liisa ja vanha Leena tulivat ilahtuneen näköisiksi. Huomatessaan tämän hiukan painostuvan mielialan sanoi Eva:
— Isäni kodissa luettiin aina joulu-iltana, kun kuusi oli sytytetty, jouluevankeliumi, enkä koskaan huomannut, että siellä olisi kukaan siitä pahentunut. Isäni sanoi aina, että ihmisen valistuksen paras mitta on se tapa, millä hän suhtautuu pyhiin asioihin. Emmekö me täällä pohjolan pimeydessä, keskellä lunta ja pakkasta, mielellämme tahtoisi kuulla sitä suloista sanomaa, jota evankeliumi merkitsee, ja ettekö te, jotka niin usein väitätte olevanne orjan asemassa, tahtoisi kuulla julistusta, joka ratkaisevammin kuin mikään muu maailmassa on merkinnyt orjain vapahdusta. Se on tuonut valon tänne pohjolaankin, ja jos vielä pimeyttä on, johtuu se siitä, ettei sen julistusta ole jaksettu noudattaa. Ja jokaisen ihmisen yksinkertaista kauneuden tunnetta täytyy mitä syvimmin viehättää tämän koruttoman kertomuksen pimeän lakeuden paimenista, noista yhteiskuntansa vähäväkisistä, joille ennen muita ilmoitettiin tuo suuri ilo, maailman vapahtajan syntyminen, jonka hengen voima on tunkenut ja tunkee läpi vuosisatojen ja koko ihmiskunnan. Kuulkaa nyt tätä ihanaa kertomusta.
Ja Eva luki jouluevankeliumin koruttomasti ja luonnollisesti, itsekin tunteidensa ja tarkoituksensa liikuttamana. Ja monesta väen joukossa oli kuin olisi kuullut tuon asian ensi kerran — ei ollut koskaan ennen tullut sitä ajatelleeksi ja sen sisältöön niin painoa panneeksi. Lapsuudessa se oli luetettu ulkoakin, jauhettu moneen kertaan, mutta lapsen häilyväinen mieli ei jaksa sen sisältöön ja merkitykseen tunkeutua. Uskonto tulee useille arvoonsa vasta silloin, kun elämän raskaus syventää ajatukset ja suuntaa ne harkitsemaan olemassaolon asioita ja arvoituksia, ja siksi pitäisi uskontoa selitellä lapsille niin hellävaroen ja niin heidän romanttisuuteen taipuvan mielensä mukaan, ettei sanan kirjain koskaan tuntuisi heistä kuolettavalta ja rasittavalta. Siitä seikasta oli vanha pastori ollut erinomaisen hyvin selvillä ja siksi olivatkin hänen pyhäkoulunsa ja kinkerikuulustelunsa lapsille hauskoja ja mielenkiintoisia tilaisuuksia. Siten oli Evakin aina säilyttänyt suhteensa uskontoon kirkkaana ja selvänä, sillä se muodosti ihanan ja viehättävän osan hänen lapsuutensa muistoista, johon ei liittynyt mitään ahdistavaa ja ikävystyttävää. Ja niinpä hän sai nytkin lukuunsa hellän ja luonnollisen värin, joka ehdottomasti tehosi kuulijoihin.
Juho istui vakaana ja hiljaisena, kuunnellen vaimonsa lukua, ihaillen hänen rohkeuttaan ja antaen samalla aatostensa harhailla. Hän tunsi, että oli palattu siihen, missä ehkä ennen paljon oli oltu, mutta mistä oli poikettu — yksinkertaiseen ja koruttomaan isäin luterilaisuuteen, joka selvyydessään ja järkevyydessään oli ollut Suomen talonpojan turva ja ohjaaja raskaitten vuosisatojen aikana. Hänelle oli selvinnyt, että hän ehkä kaikesta uusikuosisesta taidosta ja toimesta huolimatta oli ollut siveellisesti heikommalla pohjalla kuin hänen isänsä, joka hänkin joulu-iltana oli vakaasti ja hartaudella lukenut saman luvun Raamatusta kuin Eva nyt — hänellä ei ollut ollut sitä kaipuuta — se oli herännyt vasta nyt, vasta tänä iltana. Hänelle leimahti kirkkaaksi vakaumukseksi siinä istuessaan se, että kun on kysymyksessä raakuuden ja pahuuden, epäkohtien ja yhteiskunnallisten ruttosairauksien poistaminen, siinä sittenkin kaikista uudistuksista ja käytännöllisistä ponnistuksista sekä suunnitelmista huolimatta lopuksikin pohjaudutaan uskontoon, siihen hengen voimaan, joka yksistään ja ainoastaan, kuten kokemuskin osoittaa, voi todella uudistaa ihmisen ja nostaa langenneen. Ihmiskunta on, tuntuipa työ sitten kuinka jättiläissuuruiselta tahansa, uudistettava ja parannettava yksilöittäin, ja se on taas mahdollista vain sen kautta, että saadaan kansalaiset heräämään voimakkaaseen ja uhrautuvaan persoonalliseen rakkauden työhön. Hänellä välähti mielessä ajatellessaan vanhan Europan viimeisiä kauhistuttavia kokemuksia, ettei ehkä olekaan mitään muuta todella tehokasta keinoa kuin tämä, ettei yhteiskunnallista tyytyväisyyttä voidakaan kasvattaa lainsäädännön keinoilla, vaan ainoastaan persoonallisessa rakkauden työssä, uhrautuvassa altruismissa ilmenevällä ihmisten henkisellä uudestaan syntymisellä. Niin se on, sanoi uusi vakaumus hänen mielessään, ja missä tulisi se enemmän kysymykseen kuin meillä. Onhan meidän pieni kansamme jakautunut kahteen jyrkästi vihamieliseen leiriin, joiden päämäärät näyttävät sovittamattomilta, mutta tämä sovittamattomuus ei perustu suinkaan molempien etujen todelliseen ristiriitaisuuteen, kuten väitetään, vaan vuosikymmenien kuluessa kasvaneeseen henkiseen toisiinsa kyllästymiseen, melkeinpä selittämättömään ikävystymiseen, joka on muuttunut vihaksi ja vaatii kostoa. Kansatkin voivat ikävystyä ja se on vaarallisin tila, mihin ne saattavat joutua, sillä kyllästyneen lapsen tavoin ne silloin heittävät kallisarvoisimmankin omaisuutensa tuuliajolle. Vain henkisin virkistyskeinoin voidaan tällainen korjata…