Juho heräsi siihen, että Eva aloitti kirkkaalla ja ujostelemattomalla äänellä vanhan jouluvirren:
"Enkeli taivaan lausui näin: miks' hämmästytte säikähtäin: Mä suuren ilon ilmoitan maan kansoille nyt tulevan."
Melkein hengähtämättä Juho ikäänkuin piteli penkistä kiinni. Hän kuuli, kuinka ääni toisensa jälkeen yhtyi tuttuun virteen, aluksi hiukan ujostellen, mutta sitten vapautuen, ja kuinka vihdoin virsi lopullansa kaikui täyteläisenä ja voimakkaana, miestenkin jykevien äänien kannattamana, kuin vapahtuneena. Hän katsoi syrjästä vaimoonsa, joka siinä lauloi hartaasti, kalpeana ja laihtuneena, äitiyden merkit olennossaan, niin sievänä ja herttaisena. Juho tunsi, kuinka liikutuksen pala kohosi hänen kurkkuunsa, kun hän siinä onnensa suuruutta ja syvyyttä arvioitsi.
Mutta virsi loppui ja Eva sanoi reippaasti:
— Nyt tytöt tee sisään. Ja nyt toivotan minä teille kaikille onnellista ja rauhallista joulujuhlaa.
— Samaa emännälle, vastasivat kaikki, ja Pahna-Liisa tuli hänen luokseen, otti hänen kätensä ryppyisiin kouriinsa ja painaen päänsä häntä vasten puhkesi itkuun.
— No mutta Liisa! Mitä Liisa nyt itkee? Kaikkiakin. Tulkaa ottamaan teetä. Hiukan hämillään koetti Eva häntä näin lohdutella.
— Mieleni tuli niin hyväksi, että täytyy itkeä, sanoi Liisa — kiitoksia kaikesta hyvyydestä, emäntäkulta.
Väen mieleen tulvahti yht'äkkiä lämmittävä kodikkuuden ja yhteenkuuluvaisuuden tunne. Keskustelu virisi vilkkaaksi ja vapaaksi, ja vanhemmista ihmisistä saattoi huomata, kuinka he tässä kaikessa näkivät ikäänkuin entisten ihanteittensa ja vanhojen kunnioitettujen asioiden uudistumista; nuoret taas ikäänkuin taistelivat karkoittaakseen sydämestään sen paatuneen tympeyden ja typerän itseviisauden, joka uuden ajan lahjana oli tehnyt heidän sielunelämänsä niin köyhäksi ja arkipäiväiseksi.
Sitten Eva jakoi lahjansa. Hän ei ollut unohtanut ainoaakaan koko talon väestä, vaan oli muistanut heitä kaikkia juuri sellaisella, joka oli heille sekä luonteen mukaista että myös tarpeellista. Lahjat olivat yksinkertaisia ja vaatimattomia, mutta ne tekivät saajiinsa silti syvän vaikutuksen. Ja kun Eva oli työnsä lopettanut, otti Juho pöydältä käteensä pienen paketin ja rupesi puhumaan.
— Olette nyt — sanoi hän — tänä iltana saaneet kokea emäntänne hyväntahtoisuutta ja rakkautta, sekä huomata, ettei hän harrasta mitään muuta niin kaikesta sydämestään kuin häntä ympäröivien ihmisten onnea. Mutta siitä huolimatta täytyy sanoa, että ellette itse antaudu palvelemaan sitä henkeä, jonka ilmauksia tämäkin ilta on, on vaikea teidän lopullista onneanne rakentaa. Jokainen on nimittäin oman onnensa seppä. Millään ulkopuolelta tulevalla toimenpiteellä, lailla, asetuksilla, uudistuksilla tahi lahjoilla, ei voida tehdä ketään onnelliseksi, ellei hän itse sitä lujasti ja sitkeästi tahdo, ja antaudu kaikin voimin työskentelemään siihen suuntaan. Jokaisen täytyy siis herätä täysin valveille, hänen täytyy saada yleissilmäys kuin korkealta vuorelta koko elämänsä suuntaan, ymmärtää, mitä se häneltä vaatii, ja sitten ryhtyä sen hyväksi työskentelemään. Työtä meidän on kaikkien tehtävä uupumatta ja lannistumatta, mutta että se koituisi meille siunaukseksi, on sen tuotettava meille työn iloa, joka on ihmisen suurin nautinto. Työ ei ole siis teidän vihollisenne ja rasituksenne, kuten teille opetetaan, vaan se on teidän aateluutenne ja kunnianne, joka erottaa teidät älyttömistä luontokappaleista, ja niin pian kuin taas sen huomaatte, tuntuu työnteko teistä ilolta eikä vaivalta. Määräävin tekijä ihmiselämässä on siis työ ja siksi sen myös täytyy tuottaa kaikki se siunaus, mikä on ihmisonnelle välttämätöntä — sen täytyy tuottaa myös aineellinen toimeentulo. Ja se tuottaakin sen. Ahkera ja rehellinen työmies ei ole todistettavasti Suomessa puutetta kärsinyt muuten kuin suurten nälkävuosien aikana tahi muina pulakausina, jolloin kärsimykset ovat olleet yhteisiä ja laajoihin kansalaispiireihin ulottuvia. Mutta työväen talous on silti ollut heikolla pohjalla, samoin kuin suurimman osan muutakin kansaamme. Se johtuu siitä, ettei meillä ole vielä kehitytty sivistyksessä niin pitkälle, että olisi ruvettu ymmärtämään säästäväisyyden merkitystä. Kun on tuloja, annetaan niiden samalla mennä toisesta kädestä, tahi tavallisimmin suusta sisään, sillä suomalainen on tavaton herkkusuu. Vaikka kahvi maksaisi sata markkaa kilo, ei työmies enempää kuin muukaan meillä häikäile sitä ostamasta, jos vain rahat riittävät. Harvoin meillä vielä vanhemmat ajattelevat pienen säästön kokoamista lapsilleen, joka olisi ikäänkuin portaana, josta heidän olisi helpompi astua maailman taisteluun. Useimmitenhan kuulee vakavienkin ihmisten huolettomasti ja tarkemmin asiaa harkitsematta lausuvan, että se sellainen voi tulla kysymykseen vain kapitaalista rikkaissa maissa ja että koska me itsekin olemme saaneet astua elämään tyhjin käsin, tehkööt sen lapsetkin. Kun nyt tietää, minkä surullisen ja masentavan esteen köyhyys muodostaa elämässä ja kuinka usein pienenkin pääoman puute saattaa estää sadatkin satoisat lahjat kehittymästä yhteiskunnan hyväksi, täytyy todella valittaa, etteivät vanhemmat ymmärrä velvollisuuttaan tässä suhteessa. Suurin piirtein katsottuna on suorastaan niin, että kun puhutaan ja suunnitellaan yhteiskunnallisen kurjuuden parantamista lainlaadinnalla ja yleensä yhteiskunnallisilla uudistuksilla, siinä ohella ehkä tärkeimpänä tekijänä olisi otettava huomioon yleisen taloudellisen vaiston herättäminen kaikissa yhteiskuntakerroksissa — säästäväisyyden kehittäminen kansallisominaisuudeksi. Se on hyve, joka syntyy sivistyksen lisääntyessä. Kun moukka saa äkkiä käsiinsä suuret summat, menee hän usein päästä pyörälle. Hän tuhlaa rahojansa oman ahtaan älynsä mukaan, matkii ja jäljittelee kaikkea, elää komeasti ja loisteliaasti, kunnes vihdoin on käsillä se hetki, jolloin tynnyristä loppui tippuminen. Sivistynyt rikas kammoo vaistomaisesti kaikkea typerää tuhlausta. Hän voi uhrata suuriakin pääomia, mutta hän tekee sen ainoastaan siinä tapauksessa, että pääoma tulee vaihdetuksi johonkin toisella tavalla arvokkaaseen. Aika on meillä Suomessakin ymmärtää, että meidän on velvollisuutemme säästää ja elää säästäväisesti.
— Mistäpä työmies säästää? kuulen teidän hymähtävän. Niin. Eiväthän palkkanne suinkaan ole summaltaan suuria verraten niihin tuloihin, joita tuottaa suurempi pääoma. Mutta ne ovat kuitenkin teidän elämänvaatimuksiinne ja siihen vastuunalaisuuteen nähden, joka teillä on, nykyoloissa hyvästi riittäviä. Ne tuottavat teille niin paljon, että säästäväisyydellä voitte vuoden kuluessa saada jokainen pienen summan talteen. Kaksikymmenmarkkanen ei ole suuri raha, mutta heti kun olette saaneet sen pankkikirjallenne, tuntuu se teistä melkoiselta. Pienikin säästössä oleva summa tuottaa omistajalleen aivan saman nautinnon tunteen kuin suurikin, ja siinä merkityksessä te vallan hyvin voitte jo ensi vuoden kuluessa päästä miljuneerin säästönautinnon makuun. Tähän siis teitä kehoitan ja ellette muuta voi säästää, olisi teidän jokaisen otettava itsellenne edes tuhannen markan henkivakuutus, jonka saisitte täytettyänne määrätyt ikävuodet. Halutessamme tehdä jotakin alkuunpanevaa hyväksenne tässä säästämiskysymyksessä, joka muodostaa käsityksemme mukaan mitä tärkeimmän tekijän kansalaisen elämän vakaantumisessa ja todelliseen itsenäiseen asemaan pääsemisessä, olemme tahtoneet vaimoni kanssa lahjoittaa teille jokaiselle pienen pääoman, valmiiksi pantuna omalle säästökirjallenne. Se summa ei ole suuri — päinvastoin se on sangen vähäpätöinen, mutta se on kuitenkin siemenenä suurempaan, jos vain teillä on ahkeruutta ja oikea käsitys asian merkityksestä. Minä en anna näitä kirjoja teidän haltuunne, vaan pidän ne tallessani niin kauan kuin olette palveluksessani, ja jo edeltäpäin ilmoitan teille, että aion joka palkanmaksussa saada teidät panemaan säästöön edes pienen murun. Hyväksyttekö tämän kaikki?
— Kyllä! kuului mieluisa vastaus kaikkialta. Näki selvään, että koko tämän uudistusten ajan kuluessa väki oli jo todella oppinut ymmärtämään, että isäntäkansa harrasti heidän parastaan täydellä todella. Soljalan kartanossa oli vähitellen päässyt vallalle terve ja epäluulosta sekä vihasta vapaa innostunut yhteishenki, joka pani jokaisen toimimaan omalla tahollaan tarmolla ja virkeästi. Se tuntui koko talon elämässä ja näkyi talon töissä, jotka sujuivat vauhdilla ja käskemättä.
Siirryttiin sitten keittiöön jouluillalliselle. Talvinen taivas sädehti miljoonin valopilkuin, Otava kiilui juhlajärjestyksessä ja Väinämöisen viikate välkkyi taivaan rannalla herättäen outoja ajatuksia merkillisen säännöllisellä maailmojensa keskinäisellä sijoittelulla. Oliko se sattumaa äärettömyyden kaaoksessa?
Mutta illallispöydässä, jossa hohti lumivalkoinen riisipuuro ja kuohui kipposissa vanhanaikainen, vaahtoava joulukalja, laukesi väen kielenkannin kokonaan. Laskettiin leikkiä, juteltiin hartaasti vanhoja joulukaskuja, muisteltiin vanhain tarinoita siitä, mitä jouluna oli tapahtunut, ja tunnettiin, että jälleen oli saatu kiinni tunnelmasta ja mielialasta, joka oli monelle ollut kadoksissa niin monta katkeraa ja sameaa vuotta. Vapain ja sydämellisin sanoin kiitti lopuksi vanhin rengeistä Juhoa ja Evaa kaikesta siitä hyvyydestä, jota he väelleen olivat osoittaneet sekä koko vuoden varrella että erittäinkin tänä iltana. Mutta Eva vastasi liikutettuna, muistaen yht'äkkiä erään isänsä mielilauseen Raamatusta: "Yksivakaisella sydämellä ja vilpittömällä kädellä olen minä sen kaiken tehnyt." Hän kiitti väkeä puolestansa ja ilmoitti, että kaikille, jotka aamulla halusivat joulukirkkoon, oli talon hevonen varattuna.
* * * * *
Ja niin laskeusi pohjolan ylle ihmeellisen kirkkaana ja kuulaana jouluyö, tuo valon ja pimeyden välisen taistelun salaperäinen ratkaisukohta, jonka hämyssä onnen tähti niin viihdyttävänä pilkottaa sisään pienen tupasen akkunasta. Sattuu joskus, että maailman melussa itsensä yksinäiseksi tunteva sielu saapi tavoitetuksi oikean joulutunnelman. Hän pysähtyy ja anoo taivahilta rauhan viileätä lääkettä rintaansa; hän istuu jouluiltansa iloisena muiden keskellä, mutta hänen katseestaan huomaa, että hänellä on sydämessään jokin niin kallis tunne, että hän ylitse kaiken varoo sen särkemistä. Ja kun illan ilo on vihdoin hiljennyt ja hän laskeutuu yksinäiseen lepoonsa, makaa hän kauan avoimin silmin, katsoen jouluyön kirkasta tähteä, joka ystävällisesti viittaa hänelle korkeudesta kuuraisen ikkunan takaa. Ja silloin hän tuntee, kuinka koko hänen olemuksensa valtaa salaperäinen, rikkumaton, rauhan ja suuren levon tunne, jokin tuollainen syvä häiritsemättömyys, jota voisi verrata vain muumion vuosituhantiseen uneen jättiläispyramiidinsa syvimmässä, yksinäisimmässä, luoksepääsemättömimmässä hautaonkalossa. Jouluyö lahjoittaa hänelle ennakkotunnelman siitä suuresta kaiken sopusoinnusta, johon ihminen lakkaamatta pyrkii, mutta jonka elämä enimmäkseen häneltä kieltää.
Ja Evan ja Juhon palkka oli tänä jouluyönä hellän väräjävä ja kirkas onnen ja rauhan tunne. He muistelivat huoneensa hämärässä kaikki lyhyen avioliittonsa pienimmätkin seikat, tutkivat ne taas kerran ja tunsivat itsensä uskollisiksi toveruksiksi, joiden kutsumuksena oli yksimielinen ja sitkeä taistelu omassa piirissään elämän onnen ja viihtyisyyden luomiseksi.
XXI.
Mutta jos on Suomessa talvi ankara ja useimmiten synkkä, sitä uljaampi ja yllättävämpi on kevät äkillisessä ja mahtavassa voimassaan. Aurinko alkaa viipyä taivaalla yhä kauemmin ja kohota yhä korkeammalle. Se valaa avaruuteen sellaisen häikäisevän valovirran, etteivät maailman ihanimmatkaan maat voi sen vertaisella kerskailla, ja miljoonien miljoonina timantteina välkkyy sen rikkaus kaikkialla. Puihin puhkeaa urpuja, koivumetsät rupeavat yht'äkkiä loistamaan ruskeina ja tuoreen näköisinä. Mäntyjen ja kuusien neulaset tulevat ikäänkuin puhtaamman värisiksi, lumi häviää puista, nietosten pinnat kovettuvat kantavaksi hangeksi, ja ilmaan tulee omituista elähdyttävää reippautta. Unteluus ja väsymys katoaa ihmisistä, katse ja mieli herkistyy, luonnon salaperäiset kevätäänet rupeavat houkuttelevina korvissa kaikumaan. Sieluun ilmestyy omituinen, hellä, vaativa, raukaiseva kaiho, joka on kajastusta siitä luonnon vimmasta, joka nyt rupeaa täyttämään eläinkuntaa. Metso soittaa korven hongan oksalla sokeana lemmen virttänsä ihastelevien naaraiden kuultavaksi ja taistelee valittunsa puolesta kuuman taistelun, teeri raiuttaa kukerruksellaan järvien rantoja ja vaaran rinteitä väsymättä, viikosta viikkoon. Vesilintujen parvet saapuvat suurin joukoin ja näyttelevät ylpeillen uljaita muuttoja kosimispukujaan. Suokulaisen nokanjuuri paisuu ja se hyppelee Lapin suolla silmittömässä vimmassa korean kilpakosijansa pöyhistynyttä rintakilpeä vastaan. Ihminen seuraa tuota kaikkea avonaisin silmin ja huohottavin rinnoin, ja hänetkin valtaa kevään hurja ja mukaansatempaava elinvoima.
Ja lopuksi se tulee kaikki niin sanomattoman äkkiä. Tulee tuo mahtava kevättuuli, joka raskaana ja täyteläisenä kuin jättiläisurkujen palkeista vyöryttää kosteita ilmamassojaan maamme yli. Tulee ilta, tulee hämärä, mutta ei tulekaan enää kylmä, vaan kostean lämpimänä ja siunaavana viipyy ilma maan parmailla hyväillen sitä intohimoisesti. Ei tyynny, vaan tuuli päinvastoin kiihtyy. Jos menet ulos, näet, kuinka se ajaa raskaita pilviä pitkin pimentyvää taivasta, kuinka metsän kuuset ja pihakoivut tohajavat salaperäistä, niin oudon syvää ja vakavaa lauluansa. Ne notkistuvat ja kumartuvat tuulen voimasta, ja tuntuu kuin ne kaikki ajattelisivat elämän suurinta arvoitusta. Hiivit kauemmaksi metsään, sinne, jossa vaaran takana päilyy pieni metsäjärvi. Kuulet sieltä sorsan änkytystä, kuulet joskus ketun kiimaisaa, lyhyttä haukahtelua, näet elämää kaikkialla, leimana pelottomuus ja kesyys. Lemmen voima antaa kaikille rohkeuden. Palaat kotiin ja istut akkunan ääreen tuijottamaan ulos, ajattelematta juuri mitään, vain kuin kuuntelemassa kevään ääniä sydämessä ja luonnossa.
Yhä runsaammaksi lisääntyy sitten suuri valkeus. Yö ja päivä jo syleilevät toisiansa ja maaemon nesteet alkavat kiihkeästi virrata pitkin luonnon tiehyitä. Viikko, ja lehdet ovat hiirenkorvalla, toinen, ja ne ovat jo täysin puhjenneet, kolmas, ja kesän huumaavan kirkas täyteläisyys on ovella. Se on tullut niin pian ja niin äkkiä, että me olemme sen joka askeleen huomanneet ja panneet merkille. Se ei ole tullut hiipien pitkien kuukausien kuluessa kuin etelän mailla, ja siksi vain me pohjolan lapset ymmärrämmekin koko sen mahtavan suuruuden. Kevät kevään jälkeen meille valkenee kuin uudeksi totuudeksi luonnon uudestaan synnyttävä voima. Me heräämme aamun kirkkauteen ihmettelevin silmin ja astumme ulos luontoon kuin synkän ja painostavan yön jälkeen, jolloin pimeys on järsinyt sielumme juuria pahoilla ajatuksillaan. Ja kuinka suunnattoman lisän on tämä kevään kirkkaus saavuttanut sille suomalaiselle, joka siihen sydämessään yhdistää vihdoinkin koittaneen vapauden nautinnon, tietoisuuden ihmisyys- ja kansallisuusarvostaan. Riemuiten nostaa hän kätensä ylös ja lausuu mielessään: "Kiitos isillemme, että löysitte Suomen niemen."
Kallis on kevät kaikille ihmisille, mutta erikoisen kallis se on maamiehelle, varsinkin sellaiselle maamiehelle, joka ymmärtää sekä tehtävänsä että velvollisuutensa. Koko talven on hän ollut kuin karhu pesässään, vaiteliaana, tyynenä, tehden laskelmiaan kuin sotapäällikkö. Kaikki työt, joita lumi ja pakkanen eivät ole estäneet, on suoritettu, ja valtaisiksi pinoiksi ovat hänen kesantovainioilleen kohonneet muta- ja lantapatterit. Viikko viikon jälkeen ovat hänen hevosensa jonottaneet muta- tahi savihaudan sekä peltojen väliä, lisäten ja virkistäen maan kasvuvoimaa. Metsätyöt on tehty, kesän tarvikkeet on hankittu, ja niin alkavat varustukset olla valmiit kevään suurta hyökkäystä varten. Kuta lähemmäksi se tulee, sitä kiihkeämmäksi kasvaa luonnon voiman vaikutus maamiehessä. Hänen peltomiesvaistonsa, hänen salaperäinen yhteytensä maan kanssa, virkistyy ja herkistyy uudelleen, ja hän köyristyy kuin peto hyökätäkseen heti ensimäisen sopivan hetken tullen. Jo on tuossa vainio paljaana, jo ovat siitä kevään liikavedet niin kuivaneet, että se ottaa hevosen pinnalleen, ja jo katselee tuossa maamies sitä hyväillen ja ihastellen. Se on siinä ikäänkuin alastomana hänen edessään, kaikessa neitseellisessä hedelmällisyydessään ja odotuksessaan, ja intohimolla ja voimalla käy peltomies sen kimppuun. Kun kylvön hetki tulee, on hän näkevinään, kuinka merkillinen lukinverkon tapainen härmäkimmellys väikkyy vakojen vaiheilla, ja hän tietää, että mannun salaperäiset hedelmällisyyshenget ne siinä ahnaasti ja riemuiten odottavat kylvövakkojen siunattua päivää. Alkaa tulinen kiire. Aurat ja äkeet repivät ja pehmittävät maan pintaa, jykevinä varjokuvina kuvastuvat kevään kuulakasta taivasta vasten ponnistelevat hevoset ja miehet, koska koko voimalla hallitaan auraa ja käytellään painavia aseita. Kömpelöitä ovat liikkeet, mutta niissä ilmenee tyyni ja lannistumaton voima, joka väsymättä jaksaa raataa aamusta iltaan. Rautaisia ovat lihakset ja ehtymätön on into kylvää niin paljon kuin suinkin alaa riittää. Taas uudistuu näky miljoonista kuokkamiehistä, jotka vuosituhansien aikana ovat kumartuneet ja nousseet, taas kumartuneet ja nousseet, laajentamistaan laajentaen maailman viljelyksen valtapiiriä, niin että se nyt jo ulottuu kauas pohjolan auringon maahan. Juhlallisella mielellä ajattelee viljelyksen ystävä niitä sanoja, joilla on lausuttu ihmiskunnan elämän tarkoitus ja todellisen menestyksen ehto:
"NIIN KAUAN KUIN MAA ON OLEMASSA, EI LAKKAA KYLVÄMINEN EIKÄ NIITTÄMINEN, EI VILU EIKÄ HELLE, EI KESÄ EIKÄ TALVI, EI PÄIVÄ EIKÄ YÖ."
* * * * *
Taas istui Juho rakkaan suonsa äärellä ja katseli mietteissään valtaista sarkasarjaa, joka vuosien työn tuloksena oli nyt siinä valmiina ottamaan poveensa ensimäisen pyhän siemenen. Kulunut talvi oli ollut hänelle sanomattoman rikas kokemuksista. Se oli jyrkästi avartanut hänen maailmankatsomustaan, opettaen hänet ymmärtämään, että maamiehen työ oli kansan ja valtakunnan tinkimättömästi tärkeintä rintamamiehen työtä ja että Suomen maamies oli valtaluokkana edesvastuussa kansansa edistyksestä ei ainoastaan suoranaisen varallisuuden alalla, vaan myöskin henkisten arvojen oikeaan ja kokonaisuudelle onnelliseen kehitykseen nähden. Maamies oli oleva kansansa isä, jolla on rakastava sydän kaikkia sen keskuudessa esiintyviä hyviä pyrkimyksiä kohtaan. Hänen täytyy olla kaikkien yläpuolella, vapaana ahtaasta sokeudesta ja vihan hengestä, ja hänen täytyy keksiä keinot, joilla hän voi ohjata kansan kaikki pyrkimykset palvelemaan isänmaan vakaata ja järkkymätöntä kehitystä sellaista tulevaisuutta kohti, joka tekee heikoimmankin väkeväksi ja osattomimmankin onnelliseksi. Ja ensimäinen ja pääkeino siihen pyrittäessä olikin hyvin yksinkertainen: se oli työ, maamiehen hien höystämä uupumaton kylväminen ja niittäminen, vilun ja helteen kestäminen kesät ja talvet, päivät ja yöt.
Mutaisena ja pölyisenä istui Juho siinä katsoen, kuinka hänen väkensä hikipäässä hallitsi hänen uusia ja voimakkaita viljelyskoneitansa, kuinka äestäminen ja kyntäminen sekä kylväminen tapahtui vimmatulla vauhdilla. Juhon ilmeeseen tuli jotakin ankaraa ja taipumatonta, jonka hänen väkensä oli tarkoin oppinut kevään kuluessa tuntemaan. Kun levätään, niin levätään, mutta kun tehdään työtä, niin tehdään sitä myös joka lihaksella. Juhon mielessä asui alati kuin pelkäävä kiire, joka ajoi häntä aamuvarhaisesta iltamyöhäiseen todellisen työhullun raivolla. Milloin hän jouti valvontatehtäviltään itse aseeseen tarttumaan, upposi se maan pintaan voimalla, jota väki katseli kummastellen ja vaiti ollen, mutta koettaen parhaansa mukaan seurata isännän esimerkkiä. Milloin hän tarttui auran kurkeen ja komensi hevoset liikkeelle, ymmärsivät nämä jo äänenpainosta, että nyt oli mentävä vaikka mikä olisi edessä, että vaolla oli pysyttävä niskuroimatta, muutoin muuttui isännän ääni luita ja ytimiä karsivaksi. Ja kun saavuttiin vaon päähän, ei siinä vauhti hidastunut, vaan kuin risteilevä alus vastatuuleen kääntyessään ikäänkuin lisää vauhtiansa, samoin Juhokin lennätti auraansa leveitten hartioittensa koko tyynellä voimalla. Oli kuin olisi koko hänen vuosisataisen talonpoikaissukujuurensa maamies-intohimo hänessä ruumiillistunut tavallaan uudeksi edelläkävijäilmiöksi. Hän tunsi alati sydämessään kuin suuren huudon, joka kehoitti häntä sanomaan kaikille: "Suomen valtakunta on vihdoinkin vauhdilla ja voimalla otettava viimeistä sopivaa pilkkua myöten viljelykseen, sillä se on se suurtyö, jonka kansamme on velkaa tulevaisuudelleen ja ihmiskunnalle."
Ja hänen siinä istuessansa värähti hänen sydämessään hellä tunne. Hän oli ihminen, jossa elivät voimakkaina kaikki terveet vaistot, ja hänen mielensä täytti aina sanomaton hellyys, kun hän ajatteli sitä persoonallista onnea, jonka hän oli saavuttanut ja joka aivan näinä päivinä oli täyttyvä korkeimmalla tavalla, mitä ihmiselle on suotu. Siinäkin suhteessa oli hänessä tapahtunut suuri muutos. Ennen hän ei ollut pannut lapsiin mitään erikoista huomiota — ne olivat hänestä olleet ehkä enemmän vastukseksi kuin muuksi. Mutta oman isyyden tunteen selvitessä oli tämä hänelle kirkastunut ja hän näki nyt lapset uudessa valossa. Hartaalla liikutuksella huomasi hän heidän hentoutensa ja heidän sielunsa puhtauden, halusi koskettaa heidän pieniä käsiään, kuulla heidän huoletonta iloansa ja katsoa heidän kirkkaisiin silmiinsä. Repaleinen raukka, joka kurjuudestaan huolimatta sydämensä lapsellisen kirkkauden voimalla osasi tehdä itsellensä suuren ilon lastun kappaleesta lattialla, täytti Juhon hiljaisen mielen kipeällä, tuskaisella säälillä, ja vavisten rukoili hän itsekseen, ettei hänen lastensa koskaan tarvitsisi joutua tuohon asemaan. Hän heräsi tunteiltaankin ja hänessä kehittyi herkkä inhimillinen osanottavaisuus, joka käsitti ihmisolennot ikäänkuin yhtenäisenä perheenä, jossa toinen oli toisestaan vastuunalainen. Soljalan sekä emäntä että isäntä tunnettiinkin pian lapsirakkaudestaan ja rupesi heidän toimintansa siinäkin suhteessa paikkakunnalla vaikuttamaan.
Lyhyt oli kulunut vuosi ollut, mutta paljon oli siinä ehtinyt tapahtua. Soljalan tilalla vallitsi nyt kaikkialla uusi ja innostunut henki. Entiset haluttomat, laiskat ja vastustusluontoiset irtolaisainekset olivat muuttuneet, innostuneina kukin haarallaan raivaten ja viljellen maapalastaan. He tunsivat, ettei heillä enää ollut muu neuvona, sillä Juhon käynnit silloin tällöin heidän töitänsä katsastamassa olivat jotenkuten peloittavia ja painostavia. Armotta haukkui Juho heidät huolimattomuudesta ja laiskuudesta, jos missä tapasi sen jälkiä; säälimättä paljasti hän heidän heikkoutensa, ja luontonsa kovemmalla voimalla hän suorastaan pakotti tekemään juuri niin, eikä näin. Soljalan maalle oli ikäänkuin muodostunut käytännöllinen maanviljelys- ja pikkutalouskoulu, jossa opettaja oli toisaalta auttavainen ja hyväntahtoinen, mutta toisaalta ankara ja kiinteä vaatimuksissaan. Vauhdilla oli paikkakunta siirtynyt ensimäisten riviin sekä aineellisessa että henkisessä suhteessa.
Tyydytyksellä totesi Juho sen kaikki ja kun hän rupesi pohjaltaan tutkimaan, mistä tämä oli johtunut, täytyi hänen myöntää, että alkusysäyksen siihen oli antanut hänen vaimonsa. Se henkinen taso, jonka Eva oli tuonut mukanaan Soljalaan, oli osoittautunut herätteistä ja aloitteista rikkaaksi, juuri siksi täydennykseksi, jota ilman maalaiselämä useinkin vajoaa unteluuteen ja raukeuteen. Ja kirkkaasti Juho nyt ymmärsi, mitä tämä sivistysherätys merkitsee Suomessa, jossa väestön pääosan ja valtakunnan kannattavan voiman muodostaa maanviljelijäsääty: ilman maalaisväestön heräämistä sivistysarvojen täydelliseen ymmärtämiseen ja omistamiseen kaikkine siitä seuraavine henkisine ja taloudellisine velvoituksineen jää valtakunnan voima ontoksi ja kestämättömäksi; alhaiset aatteet ja itsekkyys tulevat aina menestymään sen keskuudessa, eikä se jaksa kohota siihen korkeaan ja uhraavaan isänmaallisuuteen, joka on Suomen valtakunnan ja vapauden elinehto. Mutta syytä onkin toivoa, että syvä herätys on käymässä juuri tähän suuntaan.
Juho muisteli siinä istuessaan kerran kuulemiaan Raamatun sanoja, jotka olivat selventyneet hänen mielessään siksi, että ne ikäänkuin sisälsivät ohjelman kaikelle sille, mitä hänen elämässään ja talossaan nyt oli tapahtunut. Ne sanat kuuluivat:
"Joka toimellisen vaimon löytää, se on kalliimpi kuin kaikkein kalliimmat päärlyt. Hänen miehensä sydän saa uskaltaa häneen; hänen elatuksensa ei puutu häneltä. Hän harjoittaa itsensä villoissa ja pellavissa, ja tekee mielellänsä työtä käsillänsä. Hän on niinkuin kauppamiehen haaksi, joka elatuksensa tuo kaukaa. Hän nousee yöllä, ja antaa perheellensä ruokaa, ja piioillensa heidän osansa. Hän kokottaa kätensä köyhille ja ojentaa kätensä tarvitseville. Ei hän pelkää lunta huoneissansa, sillä kaikella hänen perheellänsä ovat kaksinkertaiset vaatteet. Hänen miehensä on tuttu porteissa, istuessansa maan vanhimmitten tykönä. Hän avaa suunsa viisaudessa ja hänen kielensä on suloinen oppi. Hänen poikansa tulevat ja ylistävät häntä autuaaksi; hänen miehensä kiittää häntä."
Kuinka yksinkertaista ja kuinka oikein! Niihin lauseisiin sisältyy elämän rakkaus-ohjelma ja suurien epäkohtien ratkaisu.
* * * * *
Juho kuuli takaansa kärryjen ratinaa ja nousi. Renkipoika sieltä ajoi hiestyneenä ja kiihtyneenä. Nousematta ajopeleistään hän sanoi:
— Emäntä pyysi isäntää tulemaan heti.
Juho ymmärsi kaikki. Sanaa sanomatta hän hyppäsi kärryihin, tempasi pojalta ohjakset ja riipaisi hevosen hurjaan juoksuun.
Samalla kuin hänen ajatuksensa nyt vaappuivat hillittömän riemun ja vapisevan pelon välillä, viipyi hänen silmissään ikäänkuin omalla voimallaan suurenmoinen kuva laajoista lakeuksista, joita viljelee ihminen, tuo omituinen maapallon päällä asuva arvoitus, jonka sekä syntyminen että elämä on suuri ja ratkaisematon ihme.
XXII.
Harvoin oli Soljalan ori saanut koetella juoksijalahjojaan niin perinpohjin kuin tänä kertana, jolloin isäntä ajoi kotiin Toivolan suolta perillistään vastaanottamaan. Tulta iskivät kärryjen pyörät maantien kiviin, eikä lakannut somero rapisemasta ajoneuvojen etusuojaa vastaan. Vaahto palloili hevon pyöreillä lautasilla. Mutta Poku tuntui ymmärtävän, mistä oli kysymys ja mitä häneltä vaadittiin. Vastaukseksi ohjaksien tiukkaan ja määräävään kiristykseen se puistalti päätänsä, niin että tuuhea harja leiskahti, painoi turpansa alas ja antoi mennä matalasti ja tasaisesti, kuin pyyhkien ja kertaakaan juoksun oikeata tahtia rikkomatta. Mäet ylös, toiset alas, silmissä yhä hurjistuva ja villi ilme, se lasketti uupumatta, läpi kesäisen ihanan luonnon, ruohon vihreyden, lehvän leppoisuuden ja lauhkean länsituulen. Ja kun saavuttiin sille kunnaalle, josta aukeni näköala Soljalan komealle lakeudelle, heitti se päätänsä ylöspäin ja hirnui intohimoisen riemukkaasti ja kauas kuuluvasti, kuin ilmoittaakseen, että nyt tullaan, ja lähti sitten suorittamaan viimeistä uljainta otettansa. Ja samalla kuin kärryt lentää tömähtivät portista kartanolle, oli Juhokin jo maassa ja hävisi muutamalla pitkällä loikkauksella ovesta sisään.
Se oli tapahtunut aamupäivällä — asia, jota jo niin kauan oli odotettu, mutta jonka hetkestä ei oltu oltu varmoja, kun nuoressa kokemattomuudessa ei oltu aikoinaan tehty allakkaan tarpeellisia merkkejä. Mutta nukuttuaan yön levollisesti ja rauhallisesti oli Eva noussut tavallisille aamuaskareilleen, ja juuri kun hän oli mittaamassa kermaa, tuntuikin samalla niin masentavan kipeältä. Mutta kun se lakkasi pian, ei hän ollut siitä milläänkään, vaan teki töitänsä edelleen. Puolen tunnin kuluttua jysäytti kipu häntä uudelleen ja silloin hän meni Leenan luo suurien aavistusten vallassa. Leena ei kysynyt enempää, vaan toimitti hänet heti vuoteeseen ja lähetti toisen rengin hakemaan Juhoa, mutta toisen lääkäriä ja kätilöä, Haapalaisen Maria, joiden molempain kanssa asiat oli jo aikoja sitten sovittu ja parhaasta menettelytavasta tällaisen hetken varalle tarkkaa neuvoa pidetty.
Tieto koittaneesta tärkeästä hetkestä levisi kuin salama Soljalan väen keskuuteen. Kuinka olikaan, niin kaikkialla tapahtui vähitellen hiljainen työnseisaus. Heiluttiin hetkinen, kunnes taas pysähdyttiin ja mietittiin sekä keskusteltiin. "Tuleekohan tuosta poika vai tyttö?" "Saa nähdä, kestääkö kauankin?" "Emännänhän sillä on lanteet, jotta oikein", arvosteltiin toisaalla hyväntahtoisesti, — "hyvinhän se käy niin riskiruumiisella ihmisellä." "Taitaapa olla nyt isännän suu hymyssä — sietääkin, sillä kovin se onkin nämä viikot riehunut." Lopetettiin työkin aikaisemmin ja siirryttiin kotiin, jossa istuskeltiin pihalla vakavina ja miettiväisinä. Kaikilla oli sydämessä iloinen ja hilpeä odotus. Soljalan vielä hiukan penikkamainen talon vartia Halli oudostui tällaisesta väenkokouksesta, näki iloiset ja toivorikkaat välkkeet ihmisten kasvoilla ja lähti selkä matalana mennä pyyhkimään ympäri pihaa. Pääskyset livertelivät taukoamatta ja mennä sujahtelivat sinertävinä viivoina pihan yllä. Oli tavattoman leppoisa ja kirkas päivä, ilmassa kyllältään tuomen ja pihlajan väkevää tuoksua.
Kun Pahna-Liisa sai asiasta tiedon, meni hän aluksi aivan hervottomaksi ilosta ja odotuksesta. Hän olikin seurannut nuoren emäntänsä asioita ehkä suurimmalla mielenkiinnolla kaikista. Hän se oli väenkin tuvassa ensimäiseksi sanonut: "Jopa se taitaa meidänkin emäntä…?" "Jaa mitäs?" oli karjakko-Aapo kysynyt. "No ettekö te nyt ole huomanneet?" oli Liisa selittänyt ja tehnyt molemmilla kämmenillään pyöristävän liikkeen etupuolelleen. Olivathan sen useimmat huomanneet, mutta Aapo oli selittänyt, että se on "isännän ja emännän kahdenkeskinen asia."
Mutta ei Pahna-Liisa tällä kerralla enempää kuin Aapokaan joutaneet emäntänsä taistelua tarkemmin seuraamaan, sillä tärkeät velvollisuudet kutsuivat äkkiä heidät molemmat navetan puolelle. Aapolla oli onni vastaanottaa tähän maailmaan terve ja jalo lehmivasikka, jonka hän mitä hellimmällä huolella korjasi pehmeille makuuksille ja mielessään risti tulevan talon perillisen nimikkolehmäksi, mutta Pahna-Liisan hoidokki, valtavapiirteinen ja yleväluontoinen emakko, lahjoitti sen sijaan näitä nimikkoja runsaslukuisen parven. Aapon lausumasta ajatuksesta ihastuneena kävi Pahna-Liisa tempaamassa pirttitytön palmikosta kauniin punaisen nauhan ja sitoi sen "yhdeksi merkiksi" ensin syntyneen porsaan saparoon kauniille rusetille. Tämä kevensi hänen huolestunutta mieltään melkoisesti ja hän rupesi siinä odotellessaan keinuttamaan ruumistaan ja hyräilemään virren värssyä.
Keittiön ja väentuvan välillä kävi yhtämittainen ja taukoamaton viestien kuljetus…
* * * * *
Kun Juho hyökkäsi sisään, aikoi hän ilman muuta rientää vaimonsa luo, mutta siitä ei tullutkaan mitään, sillä ovelle hänen eteensä ilmestyi Haapalaisen Marin valtainen olento. Hän oli ammattiluokkansa tyypillinen ilmiö, laajasti ja rehevästi lihava, punakka, repäisevän iloluontoinen ja tarmokas nainen, jonka "laahoessa keskilattialla" palkit natisivat ja pienet tuulispäät ympärillä lehahtelivat. Minne hän ilmestyikään pyhän ammattinsa tunnusmerkit mukanaan, siellä siirtyivät ohjakset kohta hänen tottuneisiin kouriinsa, eikä hän hallitusaikanaan hellittänyt niitä kenenkään käskystä. Kaikki kävi hänen komentonsa mukaan ja kävikin liukkaasti, sillä Mari ei sietänyt mitään vitkasteluja vaatimustensa täyttämisessä.
— Vai tänne vielä, sanoi Mari pysäyttäen Juhon, — ja noin kuraisena ja pölyisenä. Sellaisia ne ovat miehet — saattavat ensin pienet vaimonsa tällaiseen pauhinaan ja sitten ei ajatella enempää kuin että muitta mutkitta työryysyissä mentäisiin vuoteen ääreen. Ei puhettakaan. Kiireesti puhtaat vaatteet päälle, ja sittenkin on minulta lupa kysyttävä, jos mieli edes kaukaa katsoa.
— Niinpä niin, kuului sohvan kulmasta harkitseva ääni. — Parasta on, että isäntä tekee niinkuin Mari käskee, sillä muuten ei ole takeita, vaikka hän viskaisi teidät ovesta ulos. Se on peloittavan väkevä nainen, tämä Maria Haapalainen.
Harmaatukkainen tohtori sieltä haasteli sikarinsa takaa, katsellen nuorta ja hätääntynyttä isäntää muhoilevasti silmälasiensa alta. Juho tunsi äkkiä ankaraa syyllisyyden ja vastuunalaisuuden tunnetta, johon sekautui ujoutta ja tarpeettomuuden vivahdusta. Hän tunsi olevansa täällä ikäänkuin liikaa, ja vielä kuin kaikkien nuhtelevien katseitten maalitauluna. Hän totteli nöyrästi, teki kuten käskettiin ja istui vihdoin tohtorin viereen nolona ja vaiti ollen. Ukko katseli häntä tutkivasti, yhä muhoillen hyväntahtoisesti.
Samalla kuului Evan huoneesta se valitus, jonka luonto väkisinkin puristaa esiin. Juho sävähti ensin punaiseksi ja sitten kalpeaksi, sekä yritti nousta, mutta tohtorin käsi esti.
— Älähän ole milläsikään, sanoi ukko. — Siellä on kaikki erinomaisen hyvin. Ei tämä vielä mitään ole, — odotahan, kun kuluu tässä parisen tuntia.
— Parisen tuntia!
— Niin. Silloinhan sen laskujeni mukaan pitäisi olla valmista.
Juho oli ihmeissään siitä, että kaikki näyttivät olevan niin tyyniä ja kylmäverisiä, jopa välinpitämättömiäkin. Evan valitukset eivät tuntuneet tekevän keneenkään muuhun sanottavaa vaikutusta kuin häneen. Nuori palvelustyttö vain oli aran ja säikähtyneen näköinen, tehden askareitaan hiljaa ja keneenkään katsomatta. Mari pesi käsiään kauan ja perinpohjaisesti, puki ylleen aivan valkoiset vaatteet, katseli tarkoin kaikki kapineensa, antoi lämmittää vedet, kysyen aina lomassa jotakin tohtorilta, tämän vastaillessa harvaan ja yksitoikkoisella äänellä. Juho tunsi, kuinka kaikki muu maailmassa ikäänkuin katosi hänen näköpiiristään ja kuinka sen täytti yksi ainoa asia, hänen vaimonsa kärsimys, heidän yhteisen tuskansa syvyys ja heidän yhteisen toivonsa riemu. Kun Juho yhä tihentyvien valitusten johdosta tunsi tuskan hien nousevan otsalleen, kääntyi hän tohtorin puoleen ja kysyi, eikö voitaisi tehdä mitään tuskien helpottamiseksi. Ukko hymähti ystävällisesti.
— Samaa kysyvät kaikki, sanoi hän. — Mutta älkäämme sekaantuko luonnon toimintaan keinotekoisilla syrjäotteilla. Kaikki on paras näin. Tiedätkö, Juho, että kun joudun tällaisen ylen onnellisen synnytysvuoteen ääreen, olen mielestäni kuin juhlassa?
Juho ei voinut sitä ymmärtää, vaikka ymmärsikin toiselta puolen. Hän katsahti ukkoon kysyvästi ja tämä selitti:
— Tämähän on ihmiselämän ihmeellisin tapaus. Uusi olento astuu maailmaan ottamaan osaa sen suruihin ja iloihin. Suurin ruumiillinen tuska, todellinen kuoleman kynnyksellä käynti, päättyy suurimpaan iloon, mitä ihmiselle on suotu. Kaikki sielun kauneimmat ominaisuudet ovat herkimmillänsä, eikä maailmassa liene mitään, jota voisi verrata siihen pohjattomaan puhtaan ilon ja riemun tunteeseen, jolla äiti vastaa lapsensa ensimäiseen huutoon. Satoja olen ollut auttamassa ilmoille, mutta koskaan en voi liikutuksetta nähdä sitä äidin ilon ja rakkauden rajuutta, jolla hän vaatii lapsensa ensi kertaa syliinsä. Ja että luonto on aikonut kaikki lapsensa yhtä onnellisiksi, huomaa mielestäni siitä, että tämä äidin ilo on sama sekä ylhäisten suojissa että köyhimmässäkin töllissä. Niin on luonto aikonut, mutta miten on yhteiskunta täyttänyt luonnon käskyn?
Ukko vaikeni hetkeksi, puhalsi sakean savun sikaristaan ja jatkoi:
— Heti kun tuo pieni ja avuton raukka on astunut maailmaan, ovat yhteiskunnan epäkohdat sen kimpussa. Toinen syntyy keskellä uhraavaisinta ja kauneinta rakkautta koko ympäristön puolelta, mutta toinen — ja ehkä suurin osa — rakkauden puutteeseen, kylmään kurjuuteen. Ja kuitenkin on selvää, että jos mieli jokaisesta pienoisesta saada yhteiskunnalle hyödyllinen jäsen, sen täytyisi jo ensi hengenvedostaan alkaen olla kaikkien hyvien voimien vaalittavana. Pahuus ja raakuus, köyhyys ja puute, heikko ravinto ja kaikkinainen kaltoin kasvatus olisi karkoitettava sen vuoteen vaiheelta. Sehän on luonnollista ja kaikki sen myöntävät, mutta tapahtuuko se? Ei, Luoja paratkoon, ei, vaan kylmänä puhaltaa tuuli useimpien Suomenkin äitien päänpohjissa. Se on kauheaa. Samoin kuin avioliitto on yhteiskunnan asia, jonka täytyy kuulua sen valvonta- ja huoltopiiriin, on myöskin jokaisen lapsen syntyminen yhteiskunnallinen tapahtuma. Mutta siihen ei kohdisteta sanottavasti ollenkaan huomiota. Tekisi mieli väittää, että meillä kyllä pidetään kuumeentapaista huolta siitä, että kaiken maailman mahdolliset neuvojat ja konsulentit vaeltavat pitkin maata kuin kilvalla, opettaen senkin tuhannen taitoja ja keinoja, ja hyvähän sekin on, jopa välttämätöntäkin, mutta moni tärkeä seikka joutuu siinä ohessa unohduksiin. Vasikoista, vuonista, porsaista, varsoista, kananpojista — mistä hyvänsä siinä luonnon piirissä syntyvästä pidetään nyt jo parempi huoli kuin omista ihmislapsista, kun nämä vain sattuvat syntymään yhteiskunnan vähäosaisten kodeissa. Porsaita opetetaan kädestä pitäen hoitamaan, karja- ja lammasrodun parantaminen antaa työtä maamme viisaimmille päille, mutta ihmisrodusta — siitä ei välitetä. Sairaan ja raihnaisen elukan ei kyllä anneta synnyttää, mutta sairaalle ja turmeltuneelle ihmiselle ei siinä suhteessa panna mitään rajoja. Ja vaikka ei pantaisikaan — kunhan vain sitten katsottaisiin, että syntyvät lapset saisivat yhteiskunta-asemaansa katsomatta sellaisen hoidon ja kasvatuksen, jonka jokainen lapsi luonnostaan on saava, niin olisihan silläkin jo paljon asiaa autettu. Mutta ei. Yliopistoja meillä kyllä rupeaa olemaan ja rahastoja niitä varten, mutta ei menesty kansakunnan onnen lannoitus latvasta päin — tyvestä se on alettava ja kansan tyvi on sen lapset.
Ukko kuunteli hetken aikaa yhä kiihtynyttä valitusta ja sanoi sitten jälleen ilahtuneena:
— Mutta kun olen tällaisen vuoteen ääressä, jolloin lapsi syntyy onneen, rakkauteen ja hyviin olosuhteisiin, jolloin vanhemmat ovat sellaisia terveyden ja kansalaiskunnon esikuvia kuin te molemmat, niin silloin olen kuin juhlassa. Se on voimakkaan elämän juhlavirttä tuo valitus tuolla kamarissa — se on kansallisen ja terveen tulevaisuuden lupausta Suomelle…
Mari ilmestyi ovelle ja viittasi lääkärille, joka nopeasti katosi kamariin. Kaikesta saattoi huomata, että ratkaiseva hetki oli lähestymässä. Juho ei osannut enää ajatella mitään. Äskeinen puhe ja sen avaamat näköalat olivat yhä syventäneet sitä tuskaa ja pelkoa, jota hän tunsi.
* * * * *
Se menikin kaikki niin äkkiä. Juuri sillä hetkellä, jolloin tuska ja ahdistus oli kovimmillaan ja jolloin Juho ei enää tahtonut voida levottomuuttansa ja omituista henkisen kivun tunnelmaansa hillitä, laukesikin kaikki suureksi ja ihmeelliseksi rauhaksi. Kuului erikoinen, ohuen terävä ja hento parkaisu, joka pusertui pienestä ihmisrinnasta, kun maailman ilma ensi kertaa sinne painaltui. Tuntui kuin olisi synkän ja mustan pilven takaa äkkiä pistäytynyt esiin aurinko, joka olisi loistanut huumaavan kirkkaalla valolla ja tuonut mukanaan kaikki onnen lahjat. Kuului nuoren äidin pyytävää ääntä, kun hän yhä uudelleen kiihkeästi sanoi: "Antakaa se minulle, antakaa se minulle", kuului Marin nauravaa ja hyväntuulista puhetta sekä tohtorin matala-äänistä ja tyyntä muminaa, Juho hyppäsi pystyyn ja tahtoi rientää kamariin, mutta taas oli Mari ovella estämässä. "Malttakaahan", sanoi hän, "kohta pääsette, kunhan saadaan ensin asiat vähän kuntoon. Onnea vain isännälle — tuli suuri ja kaunis poika, tukkakin on niin tuuhea ja kihara. Pukekaa tämä kaapu yllenne sitten, kun tulette. Minä kyllä ilmoitan kamarista, milloin pääsette." Ja Mari sulki taas oven armotta.
Mutta Juho ei nyt voinut enää olla rauhallisena. Hän kerskaili ajatuksissaan uuden isyystunteensa huumaamana alituisesti, että "minullahan on poika." Hän pistäysi pihalle ja lähti kiireesti menemään talliin, mutta ei mennytkään, vaan pyörähti kesken matkaansa väentupaan päin. Ei kuitenkaan mennyt sinnekään, vaan lähti kiireesti palaamaan omalle puolelle, jossa seisahtui tarkastelemaan lenteleviä pääskysiä. Ei viipynyt siinäkään kauan, vaan meni sisään, jossa rupesi kävelemään edestakaisin kuunnellen korvissaan soivaa ääntä, joka alituiseen kerskasi: "Minullahan on poika."
Mutta silloin saivat tohtori ja Mari puuhansa valmiiksi. Tärkein niistä tuntui olevan tuo juhlallinen toimitus, jolloin nuori kansalainen punnitaan grammalleen, paljonko painaa. Kuten tunnettua, vallitsee tässä kohdassa ankara kilpailu kaikkien maailman äitien välillä — se vasta oikea äiti, joka tukevimman ja painavimman lapsen synnyttää. Hyvin pitikin puolensa Evan esikoinen, sillä todistihan puntari kilomääriä runsaat neljät, kun pojan möhkäle vaakaan laskettiin. Olipa siinä seudun äideille puheen aihetta — sillä ensimmäinen kysymyshän on aina, että "paljonko painoi" ja "kauanko kesti".
Ja vihdoin pääsi Juhokin katsomaan vaimoansa ja lastansa. Syvän liikutuksen ja ilon vallassa hän huomasi, kuinka Eva, kalpeana ja väsyneenä, mutta onnesta loistavana, katsoi ensin lapseen ja sitten ylpeällä ilmeellä häneen. Ja kun Mari otti tuon pienen kääryn, jonka yläpäästä pilkottivat myssyn alta punaiset ja ryppyiset kääpiökasvot, ja laski sen hänen, isän, syliin, laajeni hänen rintansa, lihaksiin tuntui kasvavan kaksinkertainen voima ja elämän ihanuus huumasi hänet. Kömpelön hellästi hän kumartui lapsen puoleen ja sanoi ylpeästi:
— Minun poikani!
* * * * *
Kesäinen päivä, täynnä tuskaa ja riemun runsautta, on kulunut, ja on tullut kesäinen yö. Kaikki on vaipunut lepoon. Pieni maailmankansalainen uinuu ensimäistä tiedotonta ihmis-untansa. Hänen nuorekas äitinsä nukkuu rauhan ja onnen ilme kasvoillaan. Hänen isänsä rinta kohoilee voimakkaasti ja harvaan kuin maininki. Heidän elämänsä on saavuttanut ensimäisen täydellisen tyydytysasteensa. He ovat tehneet työtä ja kokeneet paljon, ja kokemusten tuloksena on ollut: kuinka yksinkertainen onkaan sentään onnellisen elämän taito!
Mutta ulkona ovat yö ja päivä käsityksin, toista hyvästellen, toista tervehtien. Taivas on sanomattoman korkea ja ihana, ilma ihmeellisen kirkas ja joka hermoa hyväilevä. Ihminen painaa nöyrästi päänsä sen suuruuden ja tutkimattomuuden edessä, joka häntä kaikkialta ympäröipi. Nyt taas kerta kesäisenä yönä sen kauneus kaikkine ilmenemismuotoineen tunkee valtavalla voimalla hänen sydämeensä. Hän ikäänkuin irtautuu maasta ja kohoaa tuonne kauas ja korkealle ikuisuuden sineen, josta hän saattaa nähdä kaikki, kaikki. Ja hän huomaa, kuinka kirkkaimpana kaikkien näkyjen joukosta häntä vastaan hohtaa lempeä tähti pohjolan perukalta, pienoinen siru suurien joukosta, hänen kurja ja kallis äitinsä, hänen isänmaansa, taisteluineen, pyrkimyksineen, onnellisen tulevaisuuden varma lupaus otsallansa.