E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen

SOLJALAN EMÄNTÄ

Kirj.

OSMO IISALO [Eino Railo]

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1919.

I.

Eräänä keväisenä iltapäivänä, jolloin aurinko valaa maisemille surunvoittoisinta kullanhohtoansa, istui pienen pappilan akkunan ääressä mietteisiinsä vaipuneena nuori nainen. Hänen ulkonäössään oli samalla sekä ylhäiseen vivahtavaa kauneutta että maalaismaista rotevuutta ja terveyttä. Nenä oli hiukan kyömy, suu erittäin kauniisti muodostunut, kulmakarvat ja pitkät silmäripset varjostivat jotenkin ylpeästi tummansinisiä silmiä, ja tukka oli solmittu koruttomalle, mutta naisellisesti arvokkaalle laitteelle. Yksinkertainen ja siisti arkipuku osoitti huolellisuutta ja hyvää makua. Hän oli solakka, mutta samalla terveesti ja luonnollisesti täyteläinen, ja hameen alta esiin pistäytyvä kapea nilkka, sievästi ja joustavasti kaareva jalkapöytä ja pieni sekä jäntevä jalkaterä muodostivat hänen olemukselleen ikäänkuin sopusointuisen ja sopivan loppukohdan. Ilta-auringon säteiden rusottaessa hänen hiuksissaan ja silmien tuijottaessa uneksivalla ilmeellä kauas järven toiselta puolen häämöttäviin sinertäviin vaaroihin, muodosti hän siinä viehättävän kuvan, jota ei olisi mielellään häirinnyt. Hän oli siinä istuessaan kuin laulu.

Niin oli nyt elämä johtanut siihen, että hän oli yksin. Useita viikkoja oli hänellä jo ollut aikaa tähän tottua, mutta yhä uudelleen unehtui hän odottamaan, eikö kanslian puolelta rupeaisi kuulumaan päivällislevoltaan heräävän vanhan harmaapäisen pastorin laulun hyrinää, noita rakastettavia pieniä Bellman-palasia, jotka seurasivat pastoria viehättävänä nuoruuden ajan perintönä ja jotka kertoivat menneitten polvien elämänilosta ja kulttuurisaavutusten erikoisesta siroudesta. Mutta ei! Ei hymissyt sieltä enää koskaan "Nouse Amaryllis", vaan "vartova Tuoni" oli vienyt vanhan laulajan maan poveen. Tuolla iäkkään valkoisen kirkon juurella, jonka seinät niin kauan olivat kuulleet uskollisen paimenensa lempeätä ja sovinnollista evankeliumia, makasi hän nyt kädet ristissä ja hymy huulillaan, todistaen sopusointuisen ja puhtaan elämän ihanasta pysähtymisestä.

Rakas isä! Evalla herahtivat kyyneleet silmiin ja hän heitti kirkkoa kohti lentosuukkosen. He kaksi olivat olleet toisilleen kaikki kaikessa. Ei voinut lapsi vanhempaansa suuremmalla hellyydellä rakastaa kuin Eva isäänsä, eikä isä suuremmalla rakkaudella lastansa kuin vanha pastori ainoaa tytärtänsä. Jo aikoja ennen oli kirkkomaahan kätketty äiti ja veli, ja niin oli kohtalo kiertynyt omituisesti, että isä ja tytär olivat kokonaan yksinäiset ja orvot maalimassa. Ystäviä oli kyllä, mutta sukulaisia ei sanottavasti ollenkaan. Sitä enemmän olivat he turvautuneet toisiinsa ja löytäneet toistensa rakkaudesta rikkauden, joka oli kasvattanut heidän sydämensä suureksi.

Mutta isän kuolema ei ollut raskas isku ainoastaan Evan tunteille, se oli musertava hänelle myöskin taloudellisesti. Niin kauan kuin vanha pappa oli elänyt, oli hän uskollisesti ja uhrautuvasti hankkinut sydämensä lapselle kaikki tämän kasvatukseen ja opintoihin menevät varat, mutta hänen kuollessaan kuivui se lähde. Vanha pastori ei ollut jättänyt mitään muuta omaisuutta kuin nuo kuluneet, mutta silti niin rakkaat huonekalut, ja siitä, oliko hänellä päinvastoin velkoja, ei Eva tällä hetkellä ollut ollenkaan varma. Ne asiat oli ystävällisesti ottanut hoitoonsa naapuritalon, suuren Soljalan isäntä, tehdäkseen niistä myöhemmin hänelle tilit.

Soljalan suku oli alkuisin samasta juuresta kuin Evankin. Jo ammoin oli siitä talosta lähtenyt toinen veli opin teille, toisen jäädessä viljelemään perintötilaansa, ja tietoisuus suvun samasta juuresta oli vuosisatojen kuluessa unohtunut, niinkuin oli unohtunut opin teille menneeltä isien nimikin. Vasta vanha pastori oli aikoinaan pitäjään tullessaan ottanut sukunsa juuren selville ja mennyt sukutaloonsa sydän täynnä rakkautta ja romantiikkaa. Ja hänet oli otettu siellä vastaan kuin sukulainen, vaikka tälle suvun asteelle ei enää määritelmää löytynytkään. Siitä asti oli Soljalan vanha isäntä ollut pastorin paras ystävä, jota hän nyt oli seurannut samaan vanhaan kirkkomaahan, missä suurin osa näistä juurevan suvun jykevistä jäsenistä odotti ylösnousemusta.

Eva katsoi Soljalaan päin, joka pilkotti kaukaa tuolta laakson toiselta puolen. Soljalan nuori isäntä, Juho, oli ottanut isänsä ystävyyden ikäänkuin perinnöksi ja ilmestynyt pastorin sairastuessa pappilaan tyynenä ja harteikkaana. Elävästi muisti Eva sen illan Helsingissä, jolloin häntä tultiin hakemaan puhelimeen. "Se on maalta", oli sanottu, ja hän oli iloinnut, luullen saavansa puhua isänsä kanssa. Mutta sieltä olikin kuulunut syvä ja kumiseva miehenääni. "Minä olen Soljalan Juho… Hyvää päivää, Eva-neiti… Täällä on…" Sitten oli ääni hiukan epäröinyt, kunnes oli lausunut vakavasti ja hiljaisesti: "Isänne on sairastunut ja pyytää Evaa kotiin. Tulkaa heti. Hevonen on vastassa asemalla."

Ja niin oli kaikki tapahtunut, eikä sitä voinut auttaa. Hautajaisten jälkeen oli Juho tullut Evan luo ja sanonut tyynesti ja vakaasti: "Tahtoisin mielelläni auttaa Eva-neitiä näissä käytännöllisissä asioissa. Isämmehän pitivät toisiaan sukulaisina ja isäni varmasti tekisi samoin kuin minä nyt."

Ja Eva oli katsonut häntä silmiin ja sanonut vain: "Kiitos, Juho!"

Hän oli lapsuudesta saakka ujostelematta sinutellut Juhoa, sillä olivathan he leikkitovereita, mutta Juho oli puolestaan aina siinä suhteessa arastellut. Hän sanoi mieluummin persoonattomasti "Eva" tahi varsinkin vierasten läsnä ollessa "Eva-neiti". Erittäinkin sen jälkeen, kun Eva oli tullut yläluokille ja ylioppilaaksi, oli Juho yhä enemmän ikäänkuin aristunut. Hän oli harvasanainen ja vakaa mies, jonka korkea muoto oli viime vuosina häipynyt yhä enemmän Evan mielestä. Vasta viime tapausten johdosta se oli uudelleen kohonnut hänen näköpiiriinsä.

Eva katsoi Soljalaan päin ja mietti. Nyt olivat asiat kehittyneet siihen, että hänen oli tehtävä ratkaiseva päätös. Hänen täytyi muuttaa pois pappilasta ja ruveta ansaitsemaan elatustansa, mutta miten? Nuo sanomalehtileikkeleet tuossa pöydällä, joissa etsittiin seuraneitiä tahi kotiopettajatarta, eivät tuntuneet hänestä houkuttelevilta. Hänen opintonsa olivat olleet niin kaukana käytännöllisen elämän urilta, ettei niitä voinut näin äkkiä leiväksi muuttaa. Kansakoulunopettajan väliaikaista tointa hän sentään voisi hakea. Hoitaa sitä ja samalla lukea. Niin. Se olisi eräs mahdollisuus.

Samassa kuuli hän ulko-oven avautuvan. Hänen sydämensä jysähti omituisesti ja aivoissa vilahti ajatus, että hänen kohtalonsa oli nyt häntä etsimässä. Veri pysähtyi hetkeksi hänen suonissaan ja hän painoi vaistomaisesti kädellään rintaansa. Sitten koputettiin ovelle ja Juho astui sisään. Auringon säteet sattuivat häneen juuri hänen ilmestyessään näkyviin, heijastuen hänen vankasta tukastaan ja punertavasta, päivänpolttamasta ihostaan. Eva tuijotti häneen kuin säikähtyneenä. Juho oli tuossa seistessään kuin entistä harteikkaampi ja voimakkaampi, jollakin tavalla vaistomaista kunnioitusta herättävä.

Naisen silmällään hän jälkeenpäin muisti mieltymyksellä huomanneensa, että Juholla oli tässäkin tilaisuudessa vain tavallinen kotikutoinen pukunsa, ja että hän uskalsi esiintyä paljaassa puhtaassa paidankauluksessaan, tavoittelematta maaseutuoloissa aina hiukan epäilyttävän värisiä kovia kauluksia. Ja kuin hukkuva viime hetkellään hän muisti Juhon lapsuudesta saakka kaiken, mitä heillä oli ollut yhteistä, muisti sen, mitä Juho oli nyt viime aikoina hänen hyväkseen tehnyt, ja tunsi sydämessään lämmintä kiitollisuutta ja ystävyyttä.

Ystävyyttä? Niin, vakuutti hän itselleen. Mutta Eva ei olisi ollut se nainen, mikä oli, ellei hän olisi huomannut, että Juhon katse oli viime aikoina viivähtänyt hänessä niin pitkään, niin omituisesti. Ja kun hän muisteli tarkemmin, huomasi hän, että tuo sama katse oli seurannut häntä varhaisesta nuoruudesta saakka. Leikki hän tahi teki työtä, aina kun Juho oli saapuvilla, seurasi häntä tuo sama katse, joka tälläkin hetkellä häneen kohdistui.

Juho oli tervehtinyt häntä ja istuutunut. Hänen pieni ja pehmeä, sormiltaan vielä lapsellisesti lihavahko kätensä oli kokonaan kadonnut Juhon suureen, voimakkaaseen kouraan. Jossakin siellä takatajunnassa vilahti naiselle vaistomainen ja miellyttävä turvautumisen ja tuen hakemisen halu. Juho katsoi häneen jälleen omituisesti ja sanoi:

— Ethän pahastu, jos uskallan kysyä, mitä olet nyt ajatellut asemastasi? Ymmärräthän, ettei se asia ole minulle samantekevä — jo isäsikin vuoksi.

Evan kiitollinen mieliala herkähti lämpimäksi.

— Hyvä Juho! En ole osannut vielä mitään päättää. En tiedä edes, minne tästä muuttaisinkaan.

— Entä lukusi?

— En voi mennä ainakaan ensi syksynä Helsinkiin. Olen ajatellut kesäksi kotiopettajattareksi… Ja… ja… talveksi ehkä johonkin kansakouluun… Siellähän voisi ohella lueskellakin.

Juho liikahteli rauhattomasti ja katseli hattuaan. Hän tahtoi sanoa jotakin, mutta ei näyttänyt saavan oikeasta päästä kiinni. Lopuksi hän mutisi:

— Niin. Kesäksi. Mitäpä kesästä. Etkö voisi tulla Soljalaan kesäksi?
Olisi aikaa harkita… ja miettiä… Olisit tervetullut.

Eva hymyili.

— Kiitos, hyvä Juho! Mutta ymmärräthän, etten minä mielelläni voi tulla Soljalaan… Se ei ehkä olisi oikein sopivaa — siellä kun ei ole — emäntää. Isä ei varmaankaan sitä sallisi…

— Niin. Soljalassa ei ole emäntää…

Se tuli Juholta matalalla, hiukan toivottomalla äänellä, ikäänkuin vahingossa. Hän kumartui katsomaan lattiaan. Mutta Eva meni punaiseksi ja hänen sydämensä rupesi uudelleen jyskyttämään. Vasta nyt hän huomasi, miten sopimattomasti hän juuri nyt oli tullut maininneeksi tuosta emännättömyydestä. Juho voisi vaikka miten käsittää väärin. Hämillään hän katsoi ulos, ja syntyi jännittävä hiljaisuus.

Juho liikahteli levottomasti ja Eva ikäänkuin näki sen. Mutta sitten olikin Juho aivan hiljaa, niin että Evan täytyi vaistomaisesti katsahtaa häneen. Heidän katseensa yhtyivät hetkeksi ja silloin selvisi Evalle kaikki.

Juhon katseessa oli niin sanomattoman paljon arkaa hellyyttä, janoavaa pyyntöä ja pidätettyä, kirkkaasti tuikkivaa ja kumpuavaa intohimoa, että Eva ei voinut sitä kestää, vaan käänsi päänsä pois. Veri rupesi kiertämään hänen suonissaan, hänen kätensä vapisivat hänen sylissään, ja kuin sumun läpi kuuli hän Juhon vapisevalla ja tukahtuneella äänellä sanovan:

— Voisitkohan, tahtoisitkohan, Eva, tulla Soljalaan emännäksi?
Pitäisitkö sen arvoisena? Minä olen aina sinua sydämestäni rakastanut.
Ja tämähän olisi muutenkin hyvä ratkaisu. Tulisit rinnalleni takaisin
sukutaloosi — jos muuten voit?

Eva painoi päänsä käsiinsä ja purskahti itkuun. Se tuli jotenkin itsestään, tunteitten ja äkillisten sielullisten kokemusten ristiriidan ja yllätysten tuloksena. Hän ei voinut puhua mitään. Hän tunsi, kuinka Juho keveästi laski kätensä hänen käsivarrelleen, ja kuuli hänen puhuvan hiljaa ja vakavasti:

— Älä vastaa tällä hetkellä mitään, vaan jää miettimään, voitko. Jos voisit rakastaa minua ja tulla vaimokseni, niin ihana ja suuri työ odottaa sinua Soljalassa. Olen tosin vain talonpoika ja sinä sivistynyt, hienostunut herrasnainen, mutta minusta tuntuu, etteivät ne säädyt saa enää olla eivätkä ole vieraita toisilleen. Ja, rakas Eva, ellet voi minua ottaa, niin tiedä, että niin kauan kuin minä olen Soljalan isäntä, ei sinun tarvitse miettiä, mistä saat varat lukujesi lopettamiseksi. Olen rikas, olet joka tapauksessa Soljalan vanhaa sukua, ja sen päämiehenä pidän minä suvusta huolen. Ellet katso voivasi ottaa lahjaksi, niin ota lainaksi — yhtä epäitsekkäästi annan molemmat. Ja nyt, tyynny, suo anteeksi, mieti, mutta jää joka tapauksessa ystäväkseni. Ilman sinua jäänee Soljala ainaiseksi emännättä. Hyvästi!

Kuin unessa kuuli Eva askelten poistuvan ja poisti kätensä silmiltään ikäänkuin säikähtyneenä. Mitä oli tapahtunut? Miksi oli hänelle tehty tällainen tarjous? Oliko hän sen arvoinen? Juho? Hän ei ollut koskaan ajatellut Juhoa sillä tavalla. Ei ketään muutakaan. Hän oli ollut isänsä rakastama lapsi, joka oli ajatellut vain häntä ja itseään hänen vanhuutensa turvana. Nyt… nyt hän oli nainen.

Ylpeyden ja riemun tunne tulvahti hänen sydämeensä. Kuka nainen ei olisi ylpeä tällaisista voitoistaan? Mutta rakastiko hän Juhoa? Se oli ratkaiseva kysymys.

Kevät-illan kuulakkuus tummeni pehmeäksi hämäräksi ja päivän kajastus painui kapeaksi viivaksi taivaanrannalle, hämyisten metsien taa. Vanhan valkean kirkon seinät kumottivat vielä aavemaisina tummien puitten välitse ja koko luonto tuntui ikäänkuin odottavan jotakin ihmettä. Maa vartoi salaperäisen kiihkon valtaamana, kun kevät syleili sitä tulisella innollaan. Yhä tulvivien tunteittensa vallassa pujahti Eva ulos, riensi vanhalle hautuumaalle ja painui siellä isänsä ristin juureen. Hän ei pelännyt, sillä hänen isänsähän oli läsnä. Rakas isä! Hänen huolensa ja ahdistuksensa sulivat uusiksi kyyneliksi, kunnes hän oli tuntevinaan isänsä vapisevat kädet hiuksillaan. Kuten ennen silittivät ne nytkin hänen hiuksiaan hellästi, sanomattoman rakkaasti ja varovaisesti, kuin olisi siinä ollut jotakin hentoa ja särkyvää. Lapsi-raukka! Hän oli aina ollut isän "lapsi-raukka", sillä vanhuksen rakastava ja säälivä sydän ei ollut löytänyt sopivampaa sanaa suurelle tunteelleen. Ja hän näki yht'äkkiä edessään isänsä lempeät, ryppyiset kasvot, näki hänen siniset, valoisat silmänsä ja kuuli huulten rohkaisevasti kuiskaavan: "Lapsi-raukka! Jumala auttaa. Jumala ratkaisee."

* * * * *

Niin olivat siitä kuluneet viikot ja niiden varrella kypsynyt lopullinen päätös.

Eva oli pyytänyt sulhaseltaan, ettei pidettäisi mitään vierashäitä, vaan toimitettaisiin vihkiminen kaikessa hiljaisuudessa. Juho oli siihen suostunut, tosin katsahtaen häneen hiukan kummastuneesti. Kun he sitten illalla olivat saapuneet vihittyinä Evan kotoa ja jääneet kahden Soljalan suureen vierashuoneeseen, jossa kesäyön pehmeä hämärä vallitsi ja johon kartanon suuresta pihlajasta tunkeusi huumaava mesituoksu, aukeni Evalle yht'äkkiä ikäänkuin uudessa todellisuusvalossa se asema, johon hän nyt oli joutunut. Hän oli taistellut ja tutkinut, hän piti Juhosta ja kunnioitti häntä, mutta tällä hetkellä, jolloin avioliiton todellinen läheis-elämä oli alkava, huomasi hän, ettei hän ollut siihen sittenkään valmis. Se peloitti häntä, se oli hänelle voittamattoman vastenmielistä, ja vaisto sanoi hänelle, että tunteissa pitää olla vielä jotakin enemmän kuin mitä hänellä oli, ennenkuin se oli onnessa ja autuudessa mahdollista. Eva tunsi siinä silmäillessään miestänsä, joka tyynenä istui ikkunan pielessä katsoen ulos ikäänkuin hiukan hämillään, kuinka hänen ihoaan pitkin kulki viluttava väristys ja kuinka tuntematon hänelle sittenkin sielun syvimmältä pohjalta oli tuo mies ja koko se rotu ja maailma, johon mies kuului. Evan erotti siitä, sen hän nyt kauhistuen huomasi, vuosisatojen sekä henkinen että ruumiillinen hienostuminen, joka tuntuu tuhansinakin eri vivahduksina ja josta luopuminen alentaa, kiduttaa ja tappaa sen sielun, johon se on päässyt kotiutumaan. Mutta miksi hän sitten otti Juhon? Tällä hetkellä hän ei itsekään perustelujaan ymmärtänyt. Ne tuntuivat hänestä nyt kestämättömiltä, suorastaan vääriltä ja epärehellisiltä. Epärehellisiltä Juhoa kohtaan. Niin raskaasti voi hellä omatunto parhaimmankin menettelyn johdosta syyttää.

Eva tunsi, kuinka veri jätti hänen kasvonsa ja kuinka kylmä tuskan hiki helmeili hänen jäsenillään. Hän vilkaisi avatusta ovesta näkyvään valmiiseen aviovuoteeseen, joka maalaisena ja komeana siellä odotti, ja häntä värisytti. Kuin hätääntyneenä nousi hän seisomaan ja sai änkyttäen sanotuksi:

— Juho!

Juho nousi kuin ilahtuneena ja tuli vaimoaan vastaan kädet ojolla. Hänen roteva vartalonsa suoristui, pää kohosi ja sinisistä silmistä loisti voimakas kaipuu. Eva torjui hänet luotansa hiljaa, mutta päättävästi, ja sanoi maahan katsoen:

— Anna minun olla vielä… niinkuin olen… Älä tule…

Ja hän meni makuuhuoneeseen ja veti oven kiinni. Avain pyörähti lukossa päättävästi ja armottomasti, ja Juho jäi ulkopuolelle avuttomana ja hämmästyneenä, tumman punan kohotessa kaulalle ja poskille sekä veren pullistaessa kohonneita ja tykyttäviä otsasuonia. Jälkeenpäin hän muisti jääneensä kuin tylsänä ja hervottomana kuuntelemaan ruisrääkkää, miten se siinä apilapellossa ikkunan alla yhtämittaa rakastuneesti äänteli.

II.

Kun Eva aamulla heräsi, paistoi aurinko suoraan hänen vuoteeseensa. Ikkunasta kuului kärpästen surinaa ja huoneessa oli hiukan lämpimän kesäpäivän ummehtuneisuutta. Kuin tulvavirta vyörähtivät jälleen ajatukset Evan mieleen ja hän katsahti hämmästyneenä sivullensa. Niin. Juhon vuode oli tyhjä ja koskematon. Mitä ajattelisi vanha Leena, Juhon uskollinen emäntäpiika ja tavallaan kuin kasvattiäiti, tullessaan vuodetta korjaamaan ja nähdessään, minkälainen heidän hääyönsä oli ollut?

Ei. Kukaan ei saisi huomata mitään epätavallista heidän väleistään. Mitään juoruja ja juttuja ei saisi päästä alkuun. Ja Eva siirtyi hetkeksi miehensä vuoteeseen pehtaroiden sen raittiissa viileydessä hyvän aikaa, kunnes saattoi näyttää siltä, että siinäkin oli nukuttu. Mutta huomatessaan tämän todellakin luonnolliselta näyttävän asian Eva punastui itsekseen, pisti jalkansa ulos peitteen alta, nousi istumaan vuoteen reunalle ja katseli valkoisia ja sieviä jalkateriänsä sekä pyöreitä pohkeitansa. Hänen asemansa outous aivan jysähti hänen mieleensä, vaikkakaan hän ei nyt tällä hetkellä tuntenut sitä samaa sieluntuskaa kuin edellisenä iltana.

Hän oli nyt Soljalan emäntä, sen suuren ja rikkaan talon emäntä, jossa hän oli niin usein käynyt, leikkinyt, ollut vieraana. Mutta aina kuitenkin ikäänkuin vieraana, herrasneitona ystävällisen talonpoikaisväen luona, hiukan alentuvaisena, "kansallisena". Hän oli aina jutellut Juhon kanssa vapaasti ja avonaisesti, olipa ihaillutkin tämän kehittyneisyyttä, sivistyneisyyttä, oikeita mielipiteitä, hyviä harrastuksia, oli ollut ylpeä siitä, että hänestä, ainoasta perillisestä, oli kasvanut arvokas isäntä tähän suureen taloon. Mutta se oli ollut sittenkin jotakin ulohtaalla olevaa, se ei ikäänkuin ollut kuulunut hänen, ylioppilassivistyksen saaneen, hienostuneen ja jollakin tavoin ylimysmielisen neidon maailmaan. Hän ei ollut ymmärtänyt sitä asiaa silloin niinkuin nyt, jolloin hän heräsi suuren Soljalan emäntänä — hän, herrastyttö! Nyt tunsi hän selvästi olevansa aivan samassa asemassa kuin haaksirikkoutunut, joka herää tainnoksistaan oudon ja tuntemattoman maan rannalla. Ja minkälaiseksi muodostuukaan hänen ja Juhon suhde?

Hämmästyneenä huomasi Eva samalla, että kello kävi jo yhtätoista. Hänellä oli selvä aavistus siitä, että Soljalan emännän ei sopinut maata näin kauan, vaan että hänen velvollisuutensa oli nousta aikaisin pitämään huolta emännän velvollisuuksista. Mutta mitä hän niistä ymmärsi? Se pienen pappilan talous, jota hän oli ollut apuna hoitamassa, oli lasten leikkiä siihen nähden, mitä vaadittiin suuressa rusthollissa, jossa päivittäin istui aterialle monta kymmentä henkeä, etunenässä mahtavat isäntärengit ja emäntäpiiat sekä jatkona aina narisevat päivätyöläiset. Mitä auttoi häntä tässä pianon soitto, koruompelus ja taito leipoa hienoja ja maukkaita kakkuja? Mitä merkitsivät saksa ja ranska, matematiikka ja kirkkoisät? Eivät ainakaan tällä hetkellä mitään. Seistessään siinä lattialla auringossa, mieluinen virkeyden tunto ruumiissaan, tunsi Eva, että hänen oli alettava koulunsa kokonaan uudestaan, jos mieli menestyä tällä alalla. Ja samalla ilmestyi hänen suunsa ympärille eräs pieni päättävä piirre, joka merkitsi paljon, silloin kun se vihdoinkin tuli näkyviin.

Kiireesti veti Eva yöpaitansa yltään ja katsahti samalla peiliin. Hänen kasvoillaan vilahti ujouden ja mielihyvän ilme, kun hän näki nuortean kuvansa, joka loisti häntä vastaan klassillisin piirtein tuolta hiukan huonosta ja pölyisestä kuvastimen lasista. Hän tunsi suurta ja salaista iloa siitä, ettei vielä ollut tosiasiallisesti kenenkään oma ja että hänen sydämensäkin oli valmis siihen uuteen kouluun, joka nyt tästä aamusta oli alkava. Pohjalla oli salainen ja vaistomainen arkuus Juhoa kohtaan, tunne, joka oli syntynyt siitä, että Juholla oli nyt valta häneen, mutta se pelko ei ollut suinkaan vihaa, eipä vastenmielisyyttäkään — ehkä vain sitä, että kukan aukeamisen aika ei ollut vielä tullut. Hänen sinänsä perin terve ja iloinen, tahdonluja ja hyvä neitoluonteensa ei voinut vaipua liian pitkäksi aikaa pohtimaan ja hautomaan sitä hiukan epävalmista suhdetta, johon hän heti alusta oli väkisinkin Juhoon joutunut, vaan kaipasi uteliaana ja elämänhaluisena tilaisuutta päästä perinpohjin tutustumaan siihen uuteen maahan, johon hän oli joutunut. Hän tunsi mielessään liioitelleensa eilen illalla, mutta oli kuitenkin tyytyväinen, että oli tehnyt sen, minkä teki.

Hän rupesi pukeutumaan, mutta siinä oli heti ensimäinen pulma edessä. Se koruompeleilla koristettu pusero, jonka hän eilen oli tätä päivää varten varannut, ja se kaunis kesähame, joka oli häntä aina ennen niin ilahduttanut, tuntui nyt jotenkuten sopimattomalta tähän ympäristöön. Hän kyllä ymmärsi, että hän olisi saattanut aluksi esiintyä niissäkin — näin heti häiden jälkeen — ja että Juho kenties sitä toivoikin, mutta mikä oli kerran tehtävä, se oli tehtävä heti. Hän valitsi siis pienistä varastoistaan ylleen sen puvun, jonka hän oli sinne varannut juuri tällaista tarvetta varten, nimittäin sinisen aivinaisen leningin, jossa oli yksinkertainen valkoinen kaulus ja johon kuului sopiva talousesiliina. Arkisukat sekä jo kuluneet mustat puolikengät otettiin armotta jalkaan, sillä jotenkuten Evaa ujostutti nyt heti esiintyä avojaloin, niinkuin kesä olisi vaatinut ja mihin hän kyllä oli täydellisesti tottunut. Tukka, joka eilen vielä oli ollut kauniilla ja aistikkaalla laitteella, sai nyt armotta silittäytyä kahden puolen päätä ja muodostua niskaan suureksi ja lämpimän pehmeäksi sykeröksi. Kun Eva tämän kaiken jälkeen katsahti uudelleen kuvastimeen, näki hän sieltä — sitä hän ei itsekään voinut kieltää — mitä terveimmän ja miellyttävimmän olennon, jonka kaula nousi valkeana ja kauniin kaarevana puseron aukosta ja jonka täyteläistä ruumista hiukan ahtaat vaatteet eivät kyenneet kokonaan hillitsemään. Hänen täytyi hiukan naurahtaa omalle kuvalleen sekä jäädä sitä puoleksi surullisena silmiin tuijottamaan, kunnes hän äkillisen hilpeyden vallassa niskojaan hiukan nykähdyttäen niiasi kuvalleen ja sanoi: "Hyvää huomenta, Soljalan nuori emäntä! Tervetuloa taloon!"

Mutta missä oli Juho ja missä oli hän yönsä viettänyt? Tämä kysymys oli heräämisestä alkaen askaroinut hänen mielensä pohjalla, vaikka hän ei sitä jostakin syystä kuitenkaan tahtonut sen äänekkäämmin itselleen lausua. Hän meni ovelle, avasi sen ja kuunteli hengähtämättä. Kartanolla oli kaikki hiljaa, aivan kuin tulikin talossa työaikana — talossa, jossa ei ole lapsia… ei ole vielä lapsia… Häntä harmitti, että tuo "vielä" pujahti joukkoon aivan kuin viekkaasti ja hänen tietämättään. Nyt kuului jotakin. Keittiössä hissuttivat vanhat askeleet ja astiat kilahtelivat. Siellä on vanha Leena puuhissaan. Eva hiipi hiljaa ruokailuhuoneen läpi keittiön ovelle ja raotti sitä varovasti.

Juho istui käteensä nojaten pöydän ääressä ja kuunteli vanhan Leenan haastelua, kun tämä siinä askareissaan puuhaili. Suuri pata kiehui tulella, täynnä, kuten Eva arvasi, päivälliskeittoa väelle. Yhdellä silmäyksellä hän pani merkille, että keittoastiat olivat huonosti pidetyt, että lattia oli roskainen ja hiukan likainen, ja että ikkunaverhot olivat epäsiistin näköiset. Kuivausliinat seinällä olivat epäilyttävän harmaat. Leena oli käynyt todellakin vanhaksi eikä jaksanut enää pitää huolta niinkuin olisi tahtonut. Hän oli tummaverinen, pieni eukko, joka oli nuorena kaupungissa oppinut siihen aikaan muodissa olleen naisten tasaisen ja perin pieniaskelisen kävelyn tahdin, mikä antoi esiintymiselle ja olemukselle jonkunmoista hienoutta ja arvokkuutta, aivan toisin kuin huolimaton laahustaminen ja harppaaminen pitkin ja ankkamaisin askelin. Eva tunsi Leenan hyvin, muisti hänet aina juuri tuollaisena tasaisena ja alati hyväntuulisena hommanihmisenä, joka oli Juhon vanhempain kuoltua ollut Soljalassa kultaa kalliimpi. Nytkin hänen pienet pippurisilmänsä tuijottivat ystävällisesti kasvatuspoikaan, kun hän ikäänkuin puheensa lopettajaisiksi sanoi:

— Älähän ole milläsikään, poikaseni! Kyllä se siitä kuontuu, jahka kerkeää.

Mistä he olivat puhuneet? Eva huomasi, että Juho oli syönyt keittiössä aamiaista, koskapa lautanen oli hänen edessään paljaalla pöydällä. Ei ollut siis odottanut häntä, nuorta vaimoansa! Vilkaistessaan taakseen näki hän, että ruokailuhuoneen pöydälle oli siististi katettu aamiainen, mutta yhdelle hengelle. Pöydällä oli vain yksi lautanen. Eva punastui ja meni keittiöön.

— No hyvää huomenta, nuori rouva, ja oikein tervetullut taloon ja omaan kotiin! kiiruhti Leena loistavin silmin häntä tervehtimään, tullen hänen luokseen ja syleillen häntä vanhan ja hyvän ihmisen liikutuksella. Eva tunsi luontonsa pehmenevän ja hän painoi päänsä eukkoa vastaan sekä kuiskasi tälle hiljaa korvaan:

— Kiitoksia, rakas Leena, mutta minä en ole rouva, vaan emäntä!

— No niin oikein! riemastui Leena ja sopotti juostessaan kiehuvaa pataansa hoitamaan: — Täällä jo väki huolehti, että rouvako se nyt Soljalaan otettiinkin, mutta minä jo heti sanoin, että Soljalassa on aina ollut vain emäntiä, lihavia ja vöyreitä emäntiä, ei rouvia, ei…

Hän pysähtyi hiukan oudostuneena nähdessään Juhon ja Evan seisovan hiljaa ja vaiti toistensa edessä. Juho oli punastunut, mutta samalla hänen ilmeessään oli jotakin ylpeää, Eva katsoi lattiaan ja sormeili hermostuneesti esiliinaansa, kunnes hiukan niskaansa keikauttaen sanoi:

— Joko olet syönyt aamiaista?

— Kyllä, vastasi Juho tyynesti.

— Voitko odottaa siksi, kunnes minäkin olen ehtinyt syödä?

— Kyllä.

— Tule sitten tänne ruokasaliin.

Ja Eva meni ylpeästi paikalleen, koettaen syödä niitä kesäisiä herkkuja, joita siihen oli varattu, ja tuon tuostakin luoden uhmailevan silmäyksen Juhoon, joka työvaatteissa, kookkaana, järkähtämättömänä ja vakavana istui siinä häntä vastapäätä. Mutta keittiössä vanha Leena oli unohtua patansa ääreen tuijottamaan yhtä ainoata poretta, kuinka se siinä kellui ja pyöriskeli kiehuvalla ulapan pinnalla, alati levottomana ja tietämättä, minne asettua. Leena-muorista tuntui yht'äkkiä, kuin olisi eräitten toistenkin elämä uhannut olla tuollainen levoton ja pyörivä kupla, josta ei tiedä, minne se asettuu ja — milloin se särkyy, ja hänen mielensä sumentui murheelliseksi ja huolestuneeksi, niin että vanha vartalo koukistui.

Mutta Eva muisti jälkeenpäin, että tämä aamiaishetki oli hänen elämänsä vaikeimpia kohtauksia. Sillä hetkellä hänelle nimittäin selvisi, että Juho oli tänä yönseutuna ymmärtänyt heidän asemansa täydelleen, ymmärtänyt tekemänsä askeleen koko vaarallisuuden sekä vielä senkin, ettei — hänen vaimonsa kenties häntä oikein rakastanut, vaan oli ehkä tullut hänelle — muuten. Ja tumma puna kohosi taas hänen otsalleen hänen siinä istuessaan.

III.

Ruoka tarttui Evan kurkkuun hänen yrittäessään syödä, ja pian hän lopettikin. Hänen vaistonsa hapuili kiireesti jotakin pelastuksen keinoa, kunnes hän naisellisuutensa, aamullisen päätöksensä ja syvän onneen pyrkimisensä vuoksi osasikin oikeaan. Nousten sanoi hän miehelleen hiljaa:

— Nyt tahdon nähdä talomme.

Hän oli ollut sanomaisillaan "talosi", mutta oli samalla tuntenut, että sekin saattaisi ehkä Juhoa loukata, ja sanoi siis "talomme", asettuen siten Juhon rinnalle yhdenvertaiseksi ja yksimieliseksi. Juhokin nousi ja pakottaen itsensä tyyneksi vastasi välinpitämättömällä äänellä:

— Mikäpä siinä. Sopiihan tätä katsella.

Se loukkasi taas Evaa — tuo välinpitämättömyys, mutta kun hän tiesi, mistä se johtui, ei hän ollut siitä silti milläänkään. He lähtivät vierashuoneeseen, jonka kynnykselle Eva seisahtui, mielessään ruokasalin kuva.

Leena oli koettanut kattaa pöydän herrasväen tapaan, mutta ei ollut sitä osannut. Leipäkorissa ei ollut puhdasta liinaa, leivänpalat olivat paksuja ja huolimattomasti leikattuja, haarukat ja veitset ruosteisia, lasit himmeitä ja lautaset kokoon haalittuja. Suolakuppi oli kuka tietääkään kuinka vanhalta jäljeltä ja sinappi-astia — sellainenkin löytyi — oli kokonaan kuivanut. Evan mielessä välähti suorastaan kummastus siitä, ettei yksinkertainen viihtymisen ja kodikkuuden kaipuu ollut saanut tämän varakkaan ja sentäänkin siksi sivistyneen talon väkeä ymmärtämään, kuinka eri toista on istahtaa aistikkaasti ja maukkaasti katetun ruokapöydän ääreen, jossa moitteeton puhtaus ja kauneus-aisti pystyy saamaan aikaan miellyttävän vaikutelman mitä vähäpätöisimmillä keinoilla. Kukkihan pihalla suunnattoman suuri pihlaja, olihan keto vierellä täynnä mitä mehevintä ja nuorteinta apilaa, olihan puutarhan tapaisessa pensaittain kuninkaankynttilöitä — miksi ei kenellekään ollut juolahtanut mieleen tuoda hiukan tätä suven kauneutta sisällekin, nuoren emännän tervetuliaisiksi? Oliko meidän talonpoikaiskansaltamme turtunut yksinkertainen kauneuden aisti? Että sillä sitä kerran oli ollut, se täytyi Evan myöntää, kun hän muisteli sitä muinaiskulttuuria esimerkiksi kansanrunouden alalla, josta niin ihania todistuksia oli saatu jälkimaailmalle pelastetuksi.

Salissa kohtasi Evaa se sama, hiukan ummehtunut ja viileähkö ilmanhenkäys, jonka hän tunsi niin hyvin vanhastaan käynneiltään tässä ja muissa seudun talonpoikaistaloissa. Kun näitä asumuksia ei useinkaan talvella lämmitetty ja kesäisin pidettiin harvoin ikkunoita auki, ja kun huomattava määrä ruukkukasveja oli estämässä valon pääsyä ikkunoista sisemmäksi huoneeseen, oli siellä ainaisesti vallalla hiukan homeelta ja kostealta mullalta vivahtava haju, joka vaikutti puhtaaseen, aurinkoiseen ja kuivaan ilmaan tottuneeseen tavattoman vastenmieliseltä. Eva istahti keinutuoliin ja katseli ensi kertaa oikein tarkoin ympärilleen.

Lattialla olivat puhtaat, valkoiset hurstimatot, jotka näyttivät sieviltä harmaaksi maalatulla permannolla. Huonekalusto oli kaikessa upeudessaan Evasta suuren mauttomuuden todistus, sillä sen pietarilais-yleismaailmallinen tyyli ja räikeä plyyshipäällys sopi perin huonosti tähän ympäristöön. Yksinkertainen tiili-uuni, joka elävästi muistutti ylen lihavaa, polvilleen lysähtänyttä emäntää, oli maalattu puhtaan valkeaksi, reunoilla katajanhavuja, jotka kuitenkin olivat jo kuivahtaneet ja ruvenneet varisemaan. Uunin edessä oli hiekalla täytetty sylkilaatikko. Seinäpaperit olivat kosteudesta pullistuneet ja valkeaksi paperoidussa katossa näkyi eriskummallisia vuotoveden muodostamia ruskeita "karttoja, meriä ja maanosia". Seinällä oli aikoinaan laukkuryssältä ostettuja värikuvia, hempeästi "vaipuvia" bysanttilaisia madonnia, reipasilmeisiä Kristus-lapsia ja räikeän repäiseviä sotakuvia. Sohvan yläpuolella oli Snellmanin kuva, sekä vierellä maanviljelys- ja karja- sekä hevosnäyttelyistä saatuja palkintokirjoja, ja alimpana mustalle lasille kirkkaasta tinapaperista muodostettu lause "Iloitse Jesuksesta!" Sohvapöydällä oli värillinen, kultajuovilla koristeltu lasilautanen ja siinä suuri joukko maisemapostikortteja, kaikissa melkein samat, kömpelön avuttomat "tervehtykset nyt täältä meiltä". Evan täytyi oikein ummistaa silmänsä hetkeksi päästäkseen näkemästä sitä tosiasiaa, että tämä oli nyt hänen oma vierashuoneensa, hänen oman kotinsa paras ja hienoin paikka.

Näihin huomioihin ei ollut mennyt monta silmänräpäystä, mutta Eva tunsi Juhon lukeneen hänen ajatuksensa, arvanneen sen tuomion, jonka hän kaikesta antoi, ja tiesi hänen nyt seisovan tuossa oman kamarinsa ovenpielessä synkkänä kuin ukkospilvi. Kiireesti Eva nousi taas, meni miehensä luo ja katsahti häneen kirkkaasti ja lämpimästi sekä sanoi:

— Nyt menemme sinun kamariisi!

Ja hän astui Juhon huoneeseen, jääden seisomaan ovensuuhun katsomaan.

Perällä, ikkunan ääressä, oli suuri kirjoituspöytä, jolla vallitsi mitä paras järjestys. Oikealla seinällä oli suuri, kattoon saakka ulottuva kirjahylly, täynnä kirjallisuutta. Ikkunan pielessä oli koukussa sanomalehtiä, vasemmalla seinällä oli vanha, vahakankainen sohva, jonka päällys oli paikoin jo rikki, ja jossa pahnautunut päänalainen oli todistamassa Juhon viimeöisestä yksinäisestä makuupaikasta. Vasemmalla ikkunan ääressä oli pieni pöytä ja siinä tupakkavehkeitä, ja oven suussa seinällä pyssy sekä muita metsästystarpeita. Ikkunaverhot olivat kellastuneet ja pölyisen näköiset. Eva meni kirjoituspöydän ääreen.

Siinä oli avonaisena tilikirja, johon musteen vaaleasta väristä päättäen oli aivan vasta kirjoitettu. Ja kun Eva kumartui katsomaan lähempää, tunsi hän Juhon jäykän ja raskaan, mutta säännöllisyydessään jykevän ja voimakkaan käsialan. Tilin otsakkeeksi oli tanakasti ja päättäväisesti kirjoitettu: "Kodin ja sen ympäristön ylläpito- ja kaunistusrahasto". Ja oikealle puolelle oli edellisenä päivänä tehty seuraava hyvitysposti: "Siirretty edellisen vuoden säästövaroista 5000 mk." Vasen puoli oli aivan paljas; siihen sai siis nyt kulumassa olevan vuoden aikana tulla tätä tarkoitusta varten menoja aina tuohon summaan saakka. Sen verran ymmärsi Eva tästä asiasta ja hänen silmiinsä ilmestyi äkkiä sumua. Hän kääntyi ovelle kutsuakseen Juhon luokseen ja sanoakseen hänelle jotakin kiitollista, jotakin sydämestä lähtenyttä, mutta Juho olikin kadonnut. Eva vaipui istumaan hänen tuolilleen ja purskahti itkuun, ollenkaan huomaamatta, että hänen kyyneleensä kastelivat tuota avattua tiliä, siihen piirustettuja jäykkiä kirjaimia ja sen toivorikasta, pyöreänollaista viidentuhannen summaa, ja että ne panivat musteen lähtemättömästi leviämään, muodostaen tahran, joka olisi ollut jokaisen kunnollisen kirjanpitäjän kauhistus.

Kun hän jälleen rauhoittui, oli kulunut jo hyvänen hetki. Sumu hänen mielestään haihtui ja vallitsevaksi pääsi taas se aamullinen päätös, että ainoana pääsytienä tästä asemasta oli osoittaa, että hän ei ollut Soljalan emäntä vain nimeltä, vaan myös tosiasiallisesti. Siihen tuli hänen pyrkiä, mutta miten, kuinka voittaa kaikki ne suunnattomat vaikeudet, jotka siinä kohtaisivat? Kuinka pysyä uskollisena itselleen ja entisyydelleen, mutta samalla kokonaan sulautua siihen maailmaan, johon oli joutunut? Yhden asian hän kuitenkin ymmärsi kirkkaasti, sen nimittäin, että jos hän ei jaksaisikaan nostaa ympäristöään sille tasolle, jossa sen täytyi olla, vaan jos hänen päinvastoin täytyisikin vaipua alas elämänsä ihanteista, se olisi hänen perikatonsa, hänen kuolemansa. Mutta se ei saisi taistelutta tapahtua. Ja hän nykäisi tarmokkaasti niskojaan.

IV.

Konemaisesti lehteili Eva siinä istuessaan miehensä tilikirjaa, ja vaikka hän ei kirjanpidosta sanottavia ymmärtänytkään, kertoivat tilien otsakkeet hänelle kuitenkin paljon, niin, suorastaan kaikki, mitä hänen tarvitsi tietääkin, jos mieli ymmärtää sitä työtä, jota hänen miehensä teki, sitä taistelua ja uhmailua, jota tarvittiin, kun oltiin ottelussa Suomen karun maan kanssa. Siinä oli kymmeniä eri otsakkeita, jotka kertoivat, mihin eri tuotannon haaroihin tällainen suuri maatalous järjellisesti oli jaettava, jos mieli saada selville, mikä kannatti ja mikä ei. Ihmetellen huomasi Eva, kuinka tavattoman suurta kokemusta, kärsivällisyyttä ja harkintakykyä tarvittiin voidakseen järkevästi eri menoerät luokitella ja ottaa ne niiden alalle kuuluvista tuotannon haaroista. Hän huomasi, miten Juho aikaisempina vuosinaan, kun hän melkein vielä nuorukaisena, vasta maanviljelysopistosta päästyään, oli ottanut tilansa vastaan holhoojiltaan, oli ponnistellut päästäkseen edes tästä jaoittelusta selville, kuinka hänen oppimansa teoria oli pian osoittautunut toisissa paikoin soveltumattomaksi, ja kuinka hän vihdoin oli saanut luoduksi oman järjestelmänsä, joka häntä nähtävästi nyt tyydytti. Menoerät kertoivat omaa puhuvaa kieltänsä. Kaikki, mikä vilahti vähimmälläkään tavalla maanviljelijän elämässä tarpeettomiin ylellisyys-asioihin, oli saanut tyytyä niukkoihin markkoihin, kun sitävastoin kaikki, mikä oli omiaan hänen tilaansa, hänen peltojansa, vainioitansa ja metsiänsä parantamaan, oli ruvennut saamaan sitä runsaammin, kuta enemmän oli mistä antaa. Vuoroin astuivat järjestykseen kotivainiot ja kaukaisemmat pellot sekä niityt, vuoroin ja ankaralla johdonmukaisuudella oli niistä kaikista huolta pidetty, kunnes vihdoin oli avattu rakennusten tilejä, joista ensimäisenä oli runsassisältöinen ja kallis karjakartano kaikkine Evalle outoine osasto- ja laitenimityksineen. Ja kun siitä olivat vihdoinkin loppuneet suuret menoerät ja valmis rakennus oli ruvennut saamaan vain pienempiä vuotuisia ylläpitokustannuksia, oli Juho jäykällä ja päättäväisellä tavallaan, kuin hampaita kiristäen avannut uuden tilin, jota Eva nyt ihmetellen katseli. Sen nimi oli "Toivolan suon kuivaus ja viljelys". Se oli avattu edellisenä syksynä ja siihen oli Juho siirtänyt suurimman osan sitä edellisen vuoden voitostaan.

Taas painoi Eva päänsä käsiinsä. Hän tunsi äkkiä kuin olisivat hänen sielussaan kokonaan menneet kumoon ne elämän arvot, joita hän tähän saakka oli pitänyt kalleimpinaan ja joiden toteutumisella hän oli uskonut luotavan jotakin suurta ja isänmaallista. Hänellä välähti mieleen, että nuo hänen "kulttuuri-ihanteensa", jotka olivat olleet hänelle määrääviä, olivat sittenkin keveitä pinnallis-ilmiöitä sen jättiläistyön rinnalla, jonka tiliotsakkeena oli "Toivolan suon kuivaus". Kuin säikähtyneenä ja hämillään nousi hän seisomaan sekä painoi Juhon tilikirjan kiinni, tuntien tarvetta päästä raittiiseen ilmaan. Hän oli todellakin niin uusien vaikutelmien yllättämä, ettei hän tällä hetkellä taas ymmärtänyt mihin turvata ja mistä kiinni pitää.

Ja niin hiipi Soljalan nuori, kukkea ja kaunis emäntä kuin varas hiljaa etehiseen ja siitä portaille. Piha oli tyhjä, väen puoli näytti autiolta, kaukaa kuului muonamiehen lasten ääniä ja kanalasta kanan voitonriemuinen ja ylpeä kotkotus vasta onnellisesti munitun munan johdosta. Portaan räystään alle sujahti silloin tällöin siro haarapääskynen, antaen aina väliin kuulua tyytyväistä ja onnellista "sulkkuansa ja samettiansa". Liiterirakennuksen ja väentuvan välistä siinti lainehtivan ruispellon yli välkkyvä kesäinen järvenselkä, sinertävine rantoineen ja aalloissa soutelevine saarineen. Kesäinen tuuli suhahteli kartanon suuressa pihlajassa ja pudotti silloin tällöin ikkunan alaisesta valkoruususta hienon kukkasen lehden, joka somasti väikkyen katosi tuuheaan ruohokkoon. Melkein henkeään pidättäen asteli Eva keskelle pihaa ja kääntyi sitten katsomaan Soljalan vanhaa asuinrakennusta, sitä, jonka ovesta hän juuri oli tullut.

Niin. Se oli vanha ja ränstynyt, sille ei voinut mitään. Räystäät olivat vinot, seinät ammoin ilman ja ahavan haalistamat, harja notkolla kuin väsyneen tamman selkä. Ulkoetehistä ei ollut koskaan maalattu, vaan oli se ilman harmauttama kuin vanha verkontalas. Kivijalka oli koottu vain tavallisista lohkomattomista maakivistä ja välistä oli muurilaasti varissut pois. Etehisen sivulla oli kivijalassa aukko, musta ja ikävän näköinen, jossa näkyi olevan jotakin tarvekalua sateen suojassa. Siinä kaikessa ei ollut mitään kaunista, ei edes sen vanhuus, sillä siinä ei uutenakaan ollut ollut muuta kuin hyvästä mausta ja aistista tietämätöntä kokoonkyhäystä. Siinä ei ollut mitään itsenäisen kansallisen tahi maakuntakulttuurin jälkiä. Se täytyi Evan ikäänkuin vasten tahtoaan todistaa ja sanoa.

Hän katseli ympärilleen pihalla, jota peitti sitkeä ja sievä, tiheä valkoinen piha-apilas. Mutta suuria kiviä oli siellä täällä ja asuinrakennuksista ulkohuoneisiin ristiin rastiin johtavat polut kiersivät uskollisesti ja kärsivällisesti näitä. Miksi ei niitä oltu otettu pois? Olisiko se ollut kovinkaan suuri vaiva? Eva oli hämärästi muistavinaan, että Soljala oli aikoinaan tapahtuneessa isonjaon järjestelyssä tullut siirretyksi muualta nykyiseen paikkaansa, joka silloin oli ollut asumaton mäki. Siitä pitäen olivat tietysti nuo kivetkin siinä pihalla.

Hän hiipi hiljaa väentupaan, jossa ei ollut ketään. Se oli hämärä ja ummehtunut, seinänvierustoilla lavitsoita ja laatikkomaisia sänkyjä, joissa oli epämääräisen värisiä makuuvaatteita. Eva tiesi, että tällä seudulla useimmiten naisetkin nukkuivat näissä samoissa väentuvissa. Permanto oli likainen, seinät pölyn ja ajan sekä savunkin mustuttamat. Ikkunat olivat sameat, täynnä kärpästen jälkiä, ja ikkunalaudalla näkyi olevan kuivanut tupakkamälli. Minkäänlaista värin tahi yleensä kauneudenjanon pilkahdusta ei näkynyt tässä kolkossa huoneessa, jossa suuri uuni nurkassa kuin tylsänä tuijotti eteensä suu älyttömästi ammollaan.

Evaa värisytti ajatellessa, kuinka vähän elämä sentään tarjosi niille, joiden piti koko päivä raskaassa ruumiillisessa työssä raadettuaan saapua illalla tähän ilottomaan asuntoon. Vaikka vaatimukset eivät olleetkaan suuret, olivat ne kuitenkin jo heränneet, olivat olemassa, ja tällainen rumuus ja tyly paijaus sekä alaston epäkodikkuus oli tietysti omiaan yhä lisäämään tyytymättömyyttä ja katkeruutta. Saattaa olla, että näin olivat Suomen talonpojat yleensä tottuneet elämään ja ettei heillä ollut aikaisemmin mihinkään muuhun ollenkaan varoja, mutta nyt ei enää ollut niin. Nyt oli rumuus kansan asunnoissa velvollisuuden laiminlyöntiä, vaarallista vanhoillisuutta, joka sekin muun ohella oli omiaan tekemään luonteita raaoiksi, epäystävällisiksi ja sovinnolliseen yhteiskuntaelämään sopimattomiksi.

Hän keskeytti mietteensä, sillä hän oli laskeutunut pihalta takapihalle, jossa uudet näkemiset olivat omiaan johtamaan ne toisaalle. Ensimäiseksi huomasi hän vakaiset risuhalko-pinot. Kaikesta päättäen oli talvella hakkuuksilla ollessa otettu talteen jokainen vähänkin paksumpi oksa, jokainen varpu, vedätetty se jonakin soveliaana hetkenä kotiin ja valmistettu polttopuuksi. Mahdollisesti ja hyvin luultavastikin oli joku vanhus, joku kylän yhteisiä köyhiä, vanha torppari, muonamies tahi muu sellainen, seisonut siinä hakkuupölkkynsä ääressä talvipäivän aamusta iltaan, hakannut havuja ja leppiä, siivonnut joukosta polttopuuksi kelpaavat, ajanut muun töryn navetan pihalle karjan jalkoihin sotkettavaksi, siitä siirtyäkseen pellolle uudeksi mullaksi, voimaksi ja kasvun antajaksi. Mitä oli miettinyt tuo äijäriepu siinä herkeämättä havukirvestään kilkuttaessaan, melkein pysähtymättä ja konemaisesti, niin että Eva muisti sitä usein ennen ihmetelleensä? Luultavasti nuo mietteet eivät olleet mitään erikoisen kapinallisia, vaan enemmänkin ehkä rauhallisen, hieman surumielisen alistuvia — tyytyväisiäkin siitä, että oli työtä ja toimeentulon mahdollisuutta vielä näin vanhallakin ijällä. Eva tunnusti avoimesti mielessään, että koko tämä näky hänen edessään todisti järkevää, ajattelevaa säästäväisyyttä, ominaisuutta, joka loppukädessä syntyy oikeassa ja merkitsevässä muodossaan vasta sivistyksen kasvaessa ja lisääntyessä. Todella sivistynyt ihminen on hyvin harvoin tuhlari, vaan on hänellä rahojaan käyttäessään luontainen ominaisuus saada ne tuottamaan edes jollakin tavoin itselleen palkintokorkoa ja vastaavaa hyötyä.

Eva oli saapunut uuden ja mahtavan suuren kivinavetan ovelle, johon hän pysähtyi aivan ihmeissään. Navetta oli hänen mielestään ennen ollut maalaistalon kauhein paikka, jossa elikkoparat viettivät surkeita kidutuskuukausia pimeän, kosteuden, ahtauden ja kylmänkin käsissä, tarpoen lannassa ja saaden riittämättömästi huonoa ravintoa. Nyt hän ihastuksekseen näki edessään suuren, ilmavan ja valoisan salin, jossa lannan hoito, virtsan pois johdatus ja talteen otto, rehujen anto, lehmän kytkyt ja makuupaikka olivat mitä onnistuneimmin ja tarkimmin suunnitellut, sekä elukan parasta ja mukavuutta silmälläpitäen että samalla ottaen huomioon kaikki ne tuotanto- ja hyötyvaatimukset, joita karjanpidolle on asetettava. Ylpeänä ja tyytyväisenä astui Eva vähän matkaa pääkäytävää myöten, kun samassa taampana yksinäisyydessään makaava suunnattoman suuri siitossonni Hermanni suvaitsi kohauttaa päätänsä, muljahduttaa ruskeita mulkosilmiään, kilahduttaa kytkyttänsä ja sanoa alhaisimmalla bassollaan, että "mmm-ööh!", samalla tuhauttaen sieraimistaan sellaisen tuulenpuuskan, että tuores apila lennähti sen ruokapöydältä. Vaikka Eva nyt olikin suuren maalaistalon emäntä, jolle tämän kaiken tietysti olisi pitänyt olla sangen tuttua, säikähti hän kuitenkin tuosta niin, että poistui kiireesti navetasta, tehden sen täydellä kunnialla, koska kukaan ei ollut sitä näkemässä. Niin kääntyi hän navetan vieressä olevan toisen suurehkon rakennuksen ovelle, jonka avattuaan hän huomasi olevansa Soljalan suuressa sikalassa.

Siinä oli keskellä leveä käytävä ja molemmin puolin sitä suuret ja tilavat sikopahnat, jotka nyt kuitenkin olivat tyhjät, koska koko perhekunta oli ulkona takkiaismulloksella. Eivät kuitenkaan kaikki, sillä kun Eva saapui käytävän toiseen päähän, olikin siellä ei ainoastaan summattoman suuri sika, vaan vieläpä eräs vanha vaimokin, joka istui siinä pahnan ääressä. Eva tunsi hänet heti, sillä hän oli Soljalan vanha sikamuori, yleensä tunnettu nimellä "Pahna-Liisa". Hämillään Liisa nyt nuorta emäntäänsä tervehti, ja Eva kysyi:

— Mitä Liisa nyt täällä — tyhjässä sikalassa?

— Ei tämä ole tyhjä — suuri imisä juuri porsii.

Ja kumartuessaan pahnan reunan yli näki Eva peloittavan suuren naarassian, joka makasi siinä kyljellään selkä pahnan aitaa vasten, litteänä ja suurena, inhoittavana ja rumana kuin pahin iljetys mitä kuvitella saattoi. Mutta ihmeellisintä kaikesta oli se, että se parhaillaan todellakin näytti nauttivan luomakunnan suurinta onnea, äidiksi tulon onnea, sillä sen pussimaisissa nisissä oli jo kiinni kymmenen mitä sievintä ja puhtainta porsasta, jotka heti olivat sukukuntansa koko perinnäisellä ahnaudella ja ruokahalulla tarttuneet kiinni näihin voimakkaan elämän kumpuaviin lähteisiin.

— Hyi kauhistusta!

Eva se näin puhkesi sanomaan, mutta Liisa torui:

— Eihän se mitä kauhistusta ole! Täytyy vain tarkoin passata päälle, että on heti ottamassa porsasta kiinni, kun se tulee, että saa sen kohta paikalla tällättyä tissiin — muuten imisä vielä tapaturmaa syö sen.

Eva oli aivan sanattomana hämmästyksestä. Ensi kertaa elämässään oli hän vastakkain luomakunnan salaperäisen ihmeen, äitiyden suunnattoman runsauden, mutta siihen samalla liittyvän tuhoamishalun kanssa.

— Syö? Syökö se lapsiaan?

— Syöhän se. Sika onkin perki ronkeli ja passattava lapsi-akka — ellei pidetä hyvänä, niin suuttuu ja syö poikansa tahi musertaa kääntyessään. Sillä isäntä aina minulle maksaakin kaksi markkaa jokaisesta porsaasta, joka jää elämään. Ka-ka-noo…!

Ja Evan silmäin edessä tapahtui nyt se ihmeellinen asia, että uusi pieni porsas tulla pulpahti Soljalan sikopahnaan. Kiireesti nousi Pahna-Liisa sitä vastaanottamaan, pyyhiskeli ja taputteli sekä asetti viimein lihavalle nisälle. Kuuluva, intohimoinen maiskutus osoitti, että porsaan elämänura oli alkanut lupaavasti. Mutta itse emä maata röhötti silmät ummessa, ja mahdotonta oli sanoa, kärsikö se toimituksen johdosta mitään tuskaa; ehkäpä oli sen röhkäisyssä jotakin tyytyväistä ja nautitsevaa ähkäisyä, äidillistä ylpeyttä melkein rajattomasta ja siunauksellisesta hedelmällisyydestä. Eva tuijotti siihen kuin lumottuna, sillä hänelle tässä tapahtui paljoa enemmän kuin Pahna-Liisalle, joka siinä mielistellen haasteli:

— Nuoren emännän onnella tämä Saara nyt näin hyvin porsiikin. Kuka tietää, vaikka tulisi heitä puoliväliin toistakymmentä, kun ollaan jo näin pitkällä. On siinä sitten tuota silavankappaletta muutaman kuukauden perästä, kunhan minä nämä oikein taas hoitelen ja syöttelen. Se onkin meidän isäntä vähän tarkka ja taitava näissä asioissa ja kaikki sillä on ruvennut niin mahdottomasti menestyyn — siat, lehmät ja vasikat. Emäntää vain on talossa kaivattu, sillä eihän se tällainen hoito kauan emännättä, kun se Leenakin tuppaa jo vanhentuun ja käymään hotokätiseksi. Mutta kyllä se nyt isäntä saikin vähän kulusen emännän, oikean röökinän, tarttee vain nyt oppia näitä sikojakin porsittaan…

Eva pakeni kiireesti pois sikalasta. Hänen aivoissaan aivan humisemalla humisi uusia ja outoja vaikutelmia sekä ajatuksia. Tämän kaikenhan hän oli oikeastaan ennenkin tiennyt, mutta se oli ollut hänelle jotakin sisällyksetöntä, kaukaista, kuin kertomus jostakin tavallisesta jokapäiväisestä tapahtumasta, joka ei sen suurempaa mielenkiintoa herättänyt. Se porsaanpaisti, jonka hän oli joskus Soljalasta ostanut, oli ollut siihen saakka hänestä jotakin erikoista ainetta, jota hän ei ollut tullut asettaneeksi mihinkään sellaiseen yhteyteen kuin minkä todistajana hän oli tänään ollut.

Hän saapui asuinrakennuksen taakse, talon etelärinteelle. Siellä todistivat maahan lyödyt merkkipaalut ja alullepannut käytäväluomukset, että Juhon mielessä oli täydellisen puutarhankin perustaminen. Tuolla alapäässä apilapellon reunalla oli viisi mehiläispesää, ja sinne istahti Eva kuin väsyneenä löytöretkensä yllättävistä tuloksista. Pilvenä pörräsivät mehiläiset. Toiset pinkasivat lentolaudalta ilmaan nopeasti kuin ajatus, toiset saapuivat raskaasti lentää laahustaen, kuukertuivat maahan lentolaudan alle, levähtivät siinä hieman, ottivat uudelleen vauhtia, osuivat vihdoinkin kapealle aukolle ja konttasivat kiireesti sisään housuntaskut tupaten täynnä siitepölyä ja hunajavatsa pulleana tuosta kalliista aineesta. Pesän aukolla leyhytti aina muutama pari siipiänsä pitääkseen huolta tarpeellisesta ilmanvaihdosta ja sisästä kuului salaperäinen, kumea surina. Eva oli näkevinään, kuinka siellä suuriruumiinen kuningatar vaelsi väsymättä kennolta kennolle, munien yhä uusia munia ja intohimoisesti toteuttaen tehtäväänsä, luomisen ja lisääntymisen käskyn täyttämistä. Tuhansissa kennoissa oli valkoisia, avuttomia toukkia, joita taas toiset tuhannet, väsymättömät työmehiläiset, yhteiskunnan aina tyytyväiset palvelijattaret, ruokkivat mesileivällä ja kirkkaalla hunajalla. Mitäpä arvoa oli tällaisessa yhteiskunnassa sillä, joka ei tehnyt työtä ja täydelleen siihen ympäristöönsä sopinut? Ei mitään, vaan hetken elettyään oli sen kuoltava pois kuten kuhnurin, jonka mehiläiskansa armotta tappaa syksyn tullen ja heittää raadon lentolaudalta maahan mätänemään.

Eva tunsi äkkiä suurta väsymystä ja heittäytyi pitkälleen pehmeälle ruohokolle. Hän painoi silmänsä kiinni ja nautti siitä kesän täyteläisyydestä, joka kaikkialta tunki hänen tietoisuuteensa. Tuhannet eri tuoksut, jokainen kertoen luonnon salaperäisistä ja pyhistä houkutuskeinoista, väreilivät ilmassa, sadat erikoiset äänet kahisivat hänen ympärillään, ei ollut kortta eikä kukkasta, joka ei olisi käsittänyt omaa erikoista maailmaansa. Ja tuossa yllä oli korkea sininen taivas, ihmeellinen ja tutkimaton maailmankaikkeus, täynnä tuntemattomuutta ja elämän mitättömyyden vastakohtaa, tässä oli hän, nuori nainen, elämänsä kynnyksellä, tietämättä, mikä oli tulossa, onni vai onnettomuus. Mutta hän tahtoi tulla onnelliseksi, ja kun onni ei ollut vielä täysin löytänyt häntä, tahtoi hän lähteä sitä hakemaan, valloittaa sen, riistää sen omakseen, ja ottaa elämältä kaiken, mitä se voi antaa.

Säikähtäen nousi hän ylös. Soljalan vanha ja särkynyt-ääninen ruokakello rupesi äkkiä soida rämisemään kutsuen väkeä päivälliselle. Ääni kiiri kauas kuulakkaassa ilmassa, ja Eva oli näkevinään, kuinka hikiset kasvot kaukana pellolla kohosivat kumarasta, naurispellon vaosta, lantatadikon varresta, kuinka kiitollisuuden välähdys lennähti kaikkien kasvoille, kun vanha kello toi sanoman ruoka- ja lepohetken alkamisesta.

Nopeasti kiiruhti Eva sisään jääden miehensä huoneeseen ikkunaverhon taakse katsomaan, kuinka hetken perästä rengit ja päiväläiset, tarkassa arvojärjestyksessä, miehet ensin, naiset sitten, kukin työnsä karvaisina, samosivat pihan läpi syömään.

Minne oli Juho mahtanut mennä, sillä häntä ei Eva huomannut tulijoiden joukossa?

V.

Eva meni ruokasaliin. Hän oli ulkonaisesti tyyni ja hillitty, mutta kurkussa oli silti tuollainen painava ja tukahduttava pala, joka pienimmästäkin aiheesta purkautuu kyyneliksi. Eihän hän ollut tahtonut Juhoa mitenkään loukata. Olisihan tämän pitänyt ymmärtää, ettei hänen ollut niin helppo näin äkkiä täyttää kaikkea sitä, mitä Juho mahdollisesti olisi tahtonut. Jos Juho rakastaisi häntä, voisi hän antaa vaimolleen hiukan selviytymisen aikaa, huoahduksen hetkeä, eikä ottaa hänen arkuuttaan ja hänen esiintymistään noin jyrkästi ja raskaasti. Mutta sielun pohjalla Eva tästä kaikesta huolimatta ymmärsi ja tiesi, miksi Juho oli tähän näin suhtautunut. Juho oli tuntenut pettymyksensä koko laajuudessaan, oli odottanut palavaa rakkautta eikä ollut sitä saanut, ja oli, se täytyi Evan myöntää, miehekkäässä ja ylpeässä sydämessään menetellyt niinkuin oikea mies menettelee. Se oli toiselta puolen todistus siitä, että Juho rakasti häntä. Niin kyllä, mutta ilahduttiko se häntä, Evaa? Kyllä. Hän, kuten jokainen nainen, oli ylpeä siitä, että joku mies rakasti häntä. Mutta kun hän ei itse ainakaan vielä voinut miestään rakastaa niinkuin tahtoi, kaikella olemuksellaan, koko syvimmällä luonnon antautumisvaistolla, niin se juuri teki aseman niin vaikeaksi. Nyt hän ei voinut Juholle antautua. Ei, se oli mahdotonta. Juhon täytyi muuttua, tahi hänen täytyi muuttua, tahi molempien. He olivat kotoisin liian erilaisista ympäristöistä ja heidän täytyi ensin kehittyä toistensa tasoille, ennenkuin todellinen sielujen myötämieli saattoi syntyä. Ja Eva tahtoi puolestaan pyrkiä siihen kaikin voimin, uskollisesti ja ahkerasti, luopumatta elämänsä ihanteista ja kulttuuriperinnöstään, mutta sovittamalla sen ympäristöönsä ja siihen elämään, jota heidän Juhon kanssa tuli elää. Mutta mitään väkivaltaa hän ei voisi sietää, sillä se särkisi ne ainoat edellytykset, joille heidän todellinen yhtymisensä onnellisesti saattaisi perustua.

Hän saapui ruokasaliin ja istui pöydän ääreen. Leena oli siihen kattanut päivällisen, mutta vain yhdelle. Missä oli sitten Juho? Miksi ei hän tule syömään? Eihän Eva sitäpaitsi nyt ruokaa tarvinnutkaan, kun oli noussut myöhään ja vasta syönyt aamiaista. Hän jäi kuuntelemaan väen haastelua, josta silloin tällöin kuului joku sana ja lause. Ja kuta kauemmin hän kuunteli, sitä kuumempina hohtivat hänen poskensa, kunnes hän äkkiä painoi päänsä käsiinsä ja puhkesi hillittömään itkuun.

"Herroiksi on tainnutkin Soljalan isäntä ruveta syömään, koska ei enää väen kanssa kelpaa." "No kun on ottanut röökinän rouvaksi, niin kuinkas muuten." "Ensi kertaa se kuitenkin Soljalassa tapahtuu." "Niin on, niin vainkin. Ensimäisinä ovat tässä talossa ennen olleet isännät ja emännät niin työssä kuin aterialla." "Olkaa hiljaa, sattuu vielä olemaan tuolla kamarissa." "Eihän sitä ole talon omalle väelle vielä raskittu näyttääkään." "Ka, tunnetaanhan tämä, pappilan neiti. Pulska, mutta ylpeä." "Mitähän se isäntä meinasi, kun sen otti?" "Köyhähän se oli peräti." "Ka mitä — kaikkihan sen tiesivät, että pastori-vainaja oli suuressa velassa Soljalalle." "Kun ei muuta saanut, niin ottipahan edes tyttären maksuksi." "Hävetkää vähän, mokomat parjaajat! Köyhille on Eva-neiti aina ollut kiltti. Sinuakin on monesti auttanut ja lapsiasi hoitanut ja opettanut, ja nyt olet ensimäinen takana mustaamaan." "Kyllä olivat itaria, kun eivät edes häitä pitäneet. Olisi vanha Soljala elänyt, niin kolmipäiväiset häät olisi vietetty ja syödä olisivat saaneet alustalaisetkin…"

Vanha Leena kuului suhdittavan ja moittivan väkeä, jonka keskustelu vähitellen siirtyi muille aloille. Kuului penkkien kolinaa, röyhtelyksiä ja ulos menevien askelia. Eva tiesi, että väki meni hetkeksi nakkautumaan ettoneelle, se on, miehet vain menivät, sillä naisen ruokalepoa pidettiin talonpoikain kesken vähän liikana ylellisyytenä. Naiset saattoivat korkeintaan istahtaa jonnekin syrjemmälle, ellei heille heti löytynyt jotakin tehtävää täksikin hetkeksi, kuten tavallisimmin kävikin. Piti tuoda vettä sisään, piti pestä ja kuivata astioita, olla Leenan apuna iltatehtävien valmistamisessa — olisi ollut tehtäviä satakin joka kädelle, kun vain olisi ehtinyt. Ja niinpä olivatkin kaikki nämä maalaisnaiset jo aikaisin kumaraselkäisiä, suurikätisiä ja suurivatsaisia, useimmiten rumia ja rääkkäytyneitä, vaivautuneita äitejä, nujerrettuja luonteita, vailla sielun virkeyttä ja parempiin oloihin pyrkivää elämänhalua. Sydäntä vihlaisi sitä ajatellessa.

Leena aukaisi samalla keittiön oven ja ilmestyi kynnykselle vetäen oven perässään kiinni.

— Herra meitä hyvästi siunaa! sanoi hän säikähtäen nähdessään emäntänsä itkevän. — Mikä emäntää vaivaa? Miksikä itkette? Ahaa! Nyt minä sen jo ymmärrän. Johan minä koko ajan pelkäsin, kun nuo riettaat, en paremmin sano, sitä suuvärkkiänsä vatkasivat…

Vanha Leena oli kokenut ihminen, joka oli ollut elämässään paljossa mukana. Hän oli Soljalan emäntä-vainajan kaukainen sukulainen, joka oli ollut talossa palveluksessa suurimman osan elämäänsä, siinä vanhentunut ja aikoi siinä kuollakin. Hänkin oli niitä, jotka mitä suurimmilla epäilyksillä olivat suhtautuneet Juhon aikeeseen kosia pappilan Evaa, koska hänen mielestään herraskasvatuksen saaneen ihmisen oli mahdotonta olla talonpoikaistalon emäntänä. Mutta kun Juho nyt kerran oli sen tehnyt — ja Juho oli Leenalle kaikki kaikessa — oli kaikki hyvin niinkuin oli, ja Leena oli sijoittanut Evan sydämeensä rakkaan Juhonsa rinnalle. Hän ei tarkemmin tuntenut sitä sisäistä taistelua, jota nuoret keskenään kävivät, sillä hänen päähänsä ei juolahtanutkaan, ettei hänen Juhoansa rakastettaisi yli muiden, vaan hän arveli Evan itkun johtuvan yksinomaan hänen kuulemistaan väen lörpöttelyistä ja siitä vaikeasta asemasta, johon hän todellakin tottumattomuutensa vuoksi oli joutunut. Hiljaa hissutteli hän Evan luokse, silitti ryppyisellä kädellään tämän tukkaa ja rupesi kokoilemaan lohdutuksen muruja kyynelten pysähdyttimeksi.

— Lapsihan tämä vielä on, Eva, puheli hän rauhallisesti, lapsi ja aivan kokematon näissä uusissa tehtäviä. Mutta pian niihin tottuu, kun halua on, ja sinulla on, minä tiedän. Ja kyllä minä opetan, minkä osaan. Rupea nyt aluksi minun oppiini, niin siitä pääset alkuun, ja voit omalla tiedollasi ja taidollasi jatkaa siitä, mihin minun lyhyt ja vanha oppini pysähtyy. Niin on tämä niska valkea ja niin ovat nuo kädet hennot ja puhtaat, että sääli on niitä likaisiin töihin sotkea, mutta ei auta. Talon emäntä — on kuitenkin korkia ihminen, kun hän toimensa oikein käsittää ja hoitaa. Ja sitten, hyvä lapsi, muista, mitä isä-vainajasi aina sanoi, että Luojahan meitä kaikkia lopultakin auttelee. Älähän nyt itke noista väen puheista, eivät ne niillä silti pahaa tarkoita, ovat vain muuten niin ajattelemattomia. Juhokin kun äsken lähti Toivolan suolle, niin käski hyvin hoitaa ja varjella…

— Toivolan suolle? Onko Juho mennyt sinne?

Eva nousi äkkiä ylös ja katsoi hämmästyneenä Leenaan.

— Ka, sinne. Eikös emäntä tiennytkään? Kuinka se nyt niin sanomatta lähti? päätyi Leena kummastelemaan.

Eva huomasi tehneensä tyhmyyden ja koetti parantaa sitä.

— Sanoihan se sentään, mutta en tullut sitä panneeksi niin merkille.
Onko se kaukanakin?

— Sinne on penikulman matka — sehän on se suuri takamaan suo, jossa sillä nyt on viemärien kaivuu. Evästäkin otti, niin että tokko tuo tullee ennenkuin lauantaina. Jo minä toruinkin sitä, että kun lähtee jo häiden jälkipäivänä pois, mutta se kun on nyt kerran sellainen työhullu. Ja jos lienevät sillä litviikit lauantaina, kun se on sinne kokoillut niitä päiväläisiäkin.

Evalle oli samalla käynyt hänen asemansa selvemmäksi. Hän tiesi nyt, että hänen taistelunsa oli alkava, hänen omalla tahollaan ja tavallaan, Juhon omalla tahollaan ja tavallaan. Heidän tiensä olivat tarkoitetut yhtymään ja ehkä ne yhtyisivätkin, mutta tuo kohta tuntui olevan niin kaukana. Joka tapauksessa, mikä on tehtävä, se on tehtävä, ja niin kääntyi hän rutosti Leenaan.

— Leena, tehdään liitto! sanoi hän. — Minä haluan näyttää teille kaikille, että juuri minunlaisestani tuleekin Soljalaan se emäntä, jota tässä todella tarvitaan. Mutta minun täytyy saada tutustua asioihin ensiksi. Autattehan minua, Leena?

— No hyvä lapsi! Vielä häntä kysyy. Autanko? Ihan käsillä sinua kantelen.

— Mistä me ensiksi alotamme?

— Keittiöstä. Siitä alkaa emännän valtakunta ja siitä johtavat tiet kaikkialle, polut aittaan, omettaan, kuoppaan ja kellariin. Alusta aletaan, mutta ollaan varovaisia eikä kiirehditä. Aikaa meillä on, Luojan kiitos, jos vain terveyttä ja siunausta annetaan.