VI.
Juho viskasi eväslaukun selkäänsä, hyppäsi pyörälleen ja lähti ajamaan vinhasti Toivolan suolle. Häntä olisi kyllä kipeästi tarvittu kotona, mutta hänen täytyi nyt päästä pois kauemmaksi, katsomaan asemaansa ikäänkuin ulohtaalta. Sillä hän ymmärsi, että se, mitä hän toisin hetkin oli aavistanut ja pelännyt, olikin ollut totta: Eva ei tuntenut häntä kohtaan sellaista vastarakkautta kuin hän oli uskonut ja toivonut, vaan oli tullut hänelle ehkä ratkaisevimmin muista syistä — kerta kaikkiaan päästäkseen erilleen uhkaavasta köyhyydestä ja epävarmasta tulevaisuudesta. Ihmiset ja Eva itsekin saattoivat uskoa, että Eva oli uhrautunut, mutta niin ei asia ollutkaan, vaan uhri oli juuri hän, Juho, eikä kukaan muu. Kylmästi ja laskevasti oli tässä käytetty hyväkseen häntä, Soljalan Juhoa, ettei pastorin neidin olisi tarvinnut kärsiä puutetta ja köyhyyttä. Mitäpä olisi haitannut, jos olisi kärsinytkin? Kärsiväthän sitä sadattuhannet muutkin. Ja ehkä olisi ylpeä luonto nujertunut. Olisi oppinut ymmärtämään, että vaikka talonpoika ei tunnekaan herramaista hienostumista, niin hänen harteillaan kuitenkin lepää tämän maan menestys, lopuksi kaikki sen hienostuminenkin. Ja olihan hän ollut valmis auttamaan ilman avioliittoakin.
Hänen sydäntänsä vihlaisi, kun hän huomasi näin hautovansa sydämessään katkeria ja vihaisia ajatuksia vaimoansa kohtaan, jonka kanssa vasta eilen oli mennyt naimisiin. Otsalle kohosi hiki, silmät eivät joskus nähneet mitään ja pyörä hyppeli kuoppaisella kylätiellä. Väkisinkin siirsi hän katseensa ympäristöönsä ja pakotti ajatuksensa rauhallisemmille urille. Kyllä kaikki siitä vielä hyväksi kääntyy, ajatteli hän yht'äkkiä voimakkaan luottavaisesti ja polki kiivasta vauhtia edelleen.
Tie kulki milloin hiekkaharjujen, milloin niiden välissä suikertelevien savilaaksojen poikki, laaksojen, joissa lainehti ruis, vihersi muhkea kaura tahi seisoi korkeana ja tiuhana mehukas kylvöheinä. Tuntiessaan tämän maan siunauksen tuoksun valtasi hänet taas todellinen maamiehen intohimo, sekä perinnöllinen että synnynnäinen raivoisa halu mullistaa kaikki korvet juuria myöten mustalle mullalle, se oikein muokata ja pehmentää, siinä mullan rikkaudessa pehtaroida, sitä kourin kopristella ja lopuksi siihen kylvää satoisa siemen, joka heti itää, nousee taimelle, haarautuu sadoiksi varsiksi, joista taas kukin tähkässään kantaa kymmenet jyvät. Aurinko lämmittää, taivas kastelee, koko luonto auttaa maamiehen työtä, sillä hän on ainoa ihmisen oikealle tarkoitukselle ja tehtävälle uskollinen olento. Ja todellisen maanlapsen viljelyksiin ei koske halla. Ei koske, ei uskalla, ja oikea maamies nauraa koko hallalle. Eikä vaikuta kuivuus, enempää kuin sadekaan sen miehen peltoon, joka on selvillä siemenen syntysanoista ja viljan kasvun pyhistä ja salaisista luottehista. Ja niin muodostaa tämä maan rikas kasvu ja anteliaisuus perustan, jolla kaikki lepää: kansan pohjavarallisuus, siitä johtuva kyky pitää huolta henkisistä tarpeista, siitä kasvava halu päästä nauttimaan elämän hienommista ilmiöistä, kulttuurista, taiteesta, joka kaikki on kuin maamiehen pellolla hersyvän heinän kaunista kukkaa, kullalle kimaltavaa kesäheinän helvettä.
Hän laskeutui pyörältään ja poikkesi syrjätielle, joka oli niin uusi, että sitä oli vaikea ajaa. Edellisenä vuonna hän oli sen itse valmistanut esityöksi suurelle suonkuivaushankkeelleen. Hän kätki pyöränsä tuuhean kuusen juurelle sakeaan näreikköön ja läksi jalan katkaisemaan jäljellä olevaa pientä taivalta. Hetken perästä aukeni hänen eteensä se tuttu näköala, jonka edessä hän niin usein oli unelmoinut ja suunnitelmia tehnyt — Toivolan suuri suo, tummanruskea lakeus, jonka takaa siinsi sinertävänä aitana kaukainen harju ja kylän metsäiset takamaapalstat. Helteen raukaisemana hän istahti metsän laitaan, metsäsaunan kynnykselle, ja vaipui mietteisiinsä ainaisia vanhoja unelmiaan ajattelemaan, niitä kehittelemään ja niistä nauttimaan.
Hän muisti elävästi tällä hetkellä, kuinka hän oli kerran pikku poikana ollut kuljeskelemassa isänsä kanssa pitkin Soljalan laajoja maita. Tuolla kaukana aholla oli häntä kummastuttanut se, että keskellä mitä tiheintä koivumetsää maa oli ollut niin omituisen tasaista ja että siinä oli näkynyt ikäänkuin säännöllisiä ojan jälkiä. "Isä", oli hän kysynyt, "onko tässä ennen ollut pelto?" "On, poika", oli tuo vakava ja korkea mies vastannut, "tässä on ollut menneinä aikoina laaja pelto." "Miksi siihen on päässyt metsä kasvamaan?" "Ryssä tahi rutto tappoi viljelijät ja niin jäivät kaukovainiot vuosikymmeniksi viljelykseen ottamatta. Metsä kasvoi keskelle peltoa." "Ryssä tahi rutto?" "Niin. Ne ovat olleet tämän meidän kansan ikuiset viholliset — kolmantena sitten oma itse." "Oma itse?" "Niin. Riitaisuus, kateus ja kaikkinainen pahansuopaisuus."
Ja Juho tiesi omista mittailuistaan, että aikoinaan oli Soljalan mailla ollut oikeastaan enemmän peltopinta-alaa kuin mitä oli vieläkään, että esi-isät olivat olleet todellisia viljankasvattajajättiläisiä. Siinä oli kyllä vanhoja kaskimaita mukaan otettuna, mutta sittenkin. Täytyi ihailla sitä valtavaa sitkeyttä ja voimaa, jota he olivat osoittaneet, ja sitä suoraviivaista ja härkäpäistä pyrkimystä saada kasvatetuksi juuri viljaa, ja etenkin juuri ruista niin paljon kuin mahdollista. Ruis oli se voimakasvi, jonka mehuista Suomen kansa oli sitkeytensä saanut, ja nuo muinaiset rukiin viljelijät, salomaiden rohdinhousuiset kaskimiehet, olivat yksinkertaisine hakokarheineen, sitkeine suonineen ja vanhatestamentillisen jyrkkäviivaisine ja juroine jumalineen sanan kirjaimellisessa merkityksessä vieneet kansamme läpi mitä vaikeinten vuosisatojen, vainojen ja ruttojen, nykyiseen vapauden ja itsenäisyyden aikaan saakka. Kunnia heille, ikuinen kunnia, kun he nyt tuntemattomissa haudoissaan vakaasti makailevat odottaen sitä tinkimätöntä herätyksen päivää, joka heille luvattiin, johon he luottivat ja jonka he myös varmasti saavat.
Ja sitten oli Juho isänsä kanssa kerran tullut tälle samalle paikalle, jossa hän nyt istui ja jossa ammoisista ajoista oli korven keskellä synkkien kuusien pimennossa ollut metsäsauna toisensa jälkeen, kuin ainaisen aikeen ja ainaisen vaaran osoituksena. Ja isä oli istahtanut tälle samalle kynnykselle, pyyhkinyt hikeä syvävakoiselta otsaltaan ja sanonut äkkiä: "Tuossa, poika, on sitten sinun peltosi, tuossa!" Ja hetken perästä hän oli jatkanut: "Minä sain saman perinnön isältäni, minä, mutta en ole jaksanut sen perinnön vaatimusta täyttää; näytä sinä, että olet parempi mies — se on aina ollut nuorimmassa Soljalan kohtalo."
Vasta myöhemmin oli Juho oppinut oikein ymmärtämään isänsä silloiset, hiukan masentuneelta tuntuvat mietteet. Holhoojansa ja appi-vainajansa avulla hän oli innostunut ottamaan tarkemmin selkoa sukutalonsa vaiheista ja saanut tietää, että Soljalan kohtalo oli todellakin aina omituisesta sattumasta jäänyt perheen kuopusten hartioille. Niin kauas kuin tietoja riitti, kertoivat ne, kuinka Soljalan miehistä ja veljeksistä aina vanhimmat vähitellen kaatuivat tuonen saaliiksi, mikä sotaan, mikä kontion alle, mikä taudin tahi muun surman uhriksi, ja kuinka aina isän perintö jäi nuorimman hoidettavaksi tulevien sukupolvien varalle. Niin oli käynyt hänellekin, sillä ollessaan silloin isänsä kanssa tuossa suon reunalla olivat hänen vanhemmat veljensä jo kätketyt maan poveen, äidin rinnalle, ja jäljellä olivat vain tuo vanha ja korkea kelohonka sekä hän, sen turvissa ylös ponnisteleva nuori vesa. Syvästi oli hän tuntenut isänsä testamentin painon sillä hetkellä, jolloin koko hänen sukunsa perimätieto ja sen vaiheet sekä isän sanojen todellinen sisällys oli hänelle selvinnyt, ja omituisella varhaisvanhalla tarmolla ja voimalla oli hän ruvennut tulevaan kutsumukseensa valmistumaan.
Jo alusta oli hän karistanut syrjään kaiken, mikä ei palvellut tätä hänen päätarkoitustaan. Kaikki oppi ja tieto, jota hän hankki, tarkoitti vain keinojen varaamista, millä päästä päämaaliinsa, ja muu tieto sai tulla ilmaiseksi sen ohella, jos tuli. Ankaralla itsensäkieltämisellä hän hillitsi nuoruuttansa, herännyttä kauneuden janoa, kielsi siltä puolelta toistaiseksi kaikki menot, uhraten vain isäinsä tilan kohottamiseksi alennustilastaan. Hän eli vuotensa kuin ummessa silmin, hammasta kiristäen vain reutoen ja ahertaen maan kimpussa, alati suunnitellen ja kehitellen, alati ja kärsivällisesti pannen täytäntöön. Hän tutki tarkoin oman aikansa ja alansa, anasti siltä itseltä ne aseet, joita tarvittiin uudenaikaisten tulosten hankkimiseen, ja heräsi eräänä päivänä siihen, että Soljala oli jälleen entinen mahtava Soljala, jonka ruispeltojen ei tarvinnut naapurien vainioista heilimöimisen pölyä odottaa. Ja silloin hän ikäänkuin kohotti kasvonsa maasta ylös kirkasta taivasta kohti, suoristi korkeata, nuorta ja jäntevää vartaloaan, sekä tunsi ihanata elämän onnen kaipuuta, rakkauden ja kodin herttaisuuden janoa. Silloin hän salli sielussaan leimahtaa kirkkaana näkyviin sen kuvan, jonka hän oli tiennyt siellä aina olevan ja jonka keskuksena oli alati ollut ja ijäti oli oleva se, joka oli nyt hänen omansa — eikä kuitenkaan ollut.
Juhon huulet puristuivat tiukasti yhteen ja hän hyppäsi pystyyn sekä lähti kiireesti astumaan suolle. Pehmeä, mutta silti jo aika kiinteä, paikoin jo ruohottuva suon pinta painui hänen jalkainsa alla hänen suunnatessaan kulkunsa tuonne ulommaksi, jossa musta valli ilmaisi suurta viemäriä kaivettavan. Ja tuo hänen silmiinsä sattuva musta väri toi jälleen hänen mieleensä tasapainoa, sillä se todisti hänelle, että Toivolan suuren suon uumenissa, siellä, jossa mustaksi palanut ruta makasi monen metrin vahvuisena hedelmällisenä kerroksena, asui tuhansien ihmisten onni. "Ja sieltä minäkin onneni valloitan!" vannoi hän mielessään. "Sieltä nostan minä sen voiman, Eva, joka väkiselläkin panee sinut minua rakastamaan, niin että vielä polvillasi luokseni ryömit, etkä tiedä, kuinka voisit onnestasi kylliksi nauttia. Tällä minä sinun ylpeytesi kukistan, korskea neito, joka halveksit talonpojan harmaita asumuksia ollenkaan ymmärtämättä, miksi ne vielä ovat olleet niin harmaita." Ja hänen siinä suota pitkin harppoessaan kuvastui Eva hänen silmiinsä suloisena, vakavana, suruisena, kuin pyytävänä, niin sanomattoman viekoittelevana ja raittiina. Kurkkua kuroi ja sydämen valtasi suunnaton kaiho ja tuska, niin että teki mieli siitä paikasta kääntyä kotiin, temmata syliinsä ja voimalla valloittaa itselleen kaikki kiehtova onni.
— No kylläpä on mies, kun jo seuraavana päivänä nuorikkonsa jättää! tervehti häntä leikillisesti vanha Juuso, Soljalan koeteltu vouti, joka oli johtamassa kaivaustyötä.
— Työ ensin, leikki sitten, sai Juho siihen vastatuksi ja rupesi tarkastelemaan valtavaa viemärin uraa, joka kuin leikattuna uursi suon mustaa sisusta.
Parhaillaan juurikan nostokoneen hampaat olivat tarttuneet kuin haukan kynnet syvälle mutaan hautautuneeseen ikivanhaan liekokantoon. Yhä kireämmäksi kävi nostava voima, kunnes vihdoin hitaasti nousi ilmoille suuri, monijuurinen jättiläinen, jäsenet haarallaan kuin pirunkalalla. Raikuvalla huudolla tervehtivät sitä miehet, sillä tämä tällainen vivahti jotenkin urheiluun ja oli omiaan antamaan vaihtelua työlle. Viemärin pohjalla lirisi mustaa mutavettä ja miehet häärivät siellä lapioineen ja pertuskoineen likaisina ja rapaisina kuin hornan henget. Juho katseli pohjasta nousevaa rutaa melkein kuin himokkaana. Se oli enimmäkseen kiinteätä, mustaa, paikoin melkein kiiltävän mustaa, ja nousi lapioon eheinä, lihavan näköisinä paloina, jotka lupasivat satoa, vaivan palkkiota, lainehtivaa ruista, siunattua Jumalan viljaa. Juhon olisi melkein tehnyt mieli sitä maistaa. Hän riisui takkinsa, tarttui lapioon ja hyppäsi viemärin pohjalle ruveten etumaisena kumartumaan ja nostamaan.
Miehet ikäänkuin väistyivät syrjemmäksi ja seisahtuivat lapioittensa varaan katsoakseen nuoren isännän työtä. He tiesivät vanhasta kokemuksesta, ettei siihen ollut rinnalle menemistä. Harva heistä pani lapion pistoon sellaista voimaa kuin hän ja harva heistä teki työtä sillä intohimolla ja mieltymyksellä kuin hän. He tunsivat sydämessään, mistä se johtui — siitä, että maa oli Juhon omaa maata, työ hänen omaa työtänsä, lähinnä häntä itseänsä varten. He tekivät työtä lähinnä isäntäänsä varten. Oli kuin olisi ase ollut Juhon käsissä puolta terävämpi ja uppoavampi, sillä niin ahneesti ja mehukkaasti se mennä sihahti märkään mutaan, kohotti sieltä palan, niin että juuret rytisivät ja vesi tirskui, ja missä vastus näytti tulevan liian voimakkaaksi, siinä jo käsi etsi kupeelta kalsoa, millä sitkeät juuret poikki hakata. Niin Juho teki herkeämättä työtänsä, ja miehet jo lopuksi kyllästyivät katsomiseensa sekä yhtyivät leikkiin.
Juhon mielessä sai tämä hänen työnsä vertauskuvallisen leiman. Onnensa kulta-aarniota hän nyt avasi. Hengessään hän näki, kuinka pian koko tämä surumielinen ja autio lakeus lainehtisi hymyilevänä peltona, jossa korkean viljan joukosta katselisivat ystävälliset kukat kuin meren pohjasta. Ja tuossa hänen edessään väikkyi se ihana haavekuva, jota hän aina oli ajatellut, ja jota hän nyt oli lähtenyt valloittamaan lopullisesti, äsken vielä erehdyksestä luultuaan, että se jo oli hänen omansa. Ei ollut vielä, mutta tulisi. Ja kuta kauemmin hän tuota kuvaa katseli, sitä voimakkaampana paloi intohimo hänen rinnassaan: se oli kuin virta, joka äsken vielä kahleissa oltuaan oli nyt päässyt vapauteen, mutta juuri oikein kosken vauhtiin kohotessaan oli kohdannutkin tiellään uuden tokeen, joka oli sen väkivallalla pysähdyttänyt ja jota vastaan se nyt vihaisena pärskähteli, etsien pääsytietä ja yhä nousten sekä pyörien synkkinä, vetävinä kurimuksina.
Juho raatoi viikon kuin orja ja pani miehensäkin raskaasti ahertamaan. Helpotuksen huokaus pääsi kaikilta, kun tuli lauantai ja lepopäivän aatto. Juho maksoi päiväläisensä, jotka hajaantuivat kukin haaralleen, mutta itse hän unehtui istumaan vanhalle paikalleen metsäsaunan kynnykselle, pää mutaisen käden nojassa ja mielessä yksi ainoa alati palaava ja yhäti kolkuttava ja tykyttävä ajatus.
Kesä-illan hämärä levisi hiljaa suuren suon ylle, yhtyen sieltä täältä kohoavaan sumuhäivähdykseen. Tyytymättömänä rauhansa häiriytymisestä puhkesi vikla valittavaan itkuunsa, kuin olisi se ymmärtänyt, että hänen luvatun maansa loppu oli nyt alkanut. Se lensi kauemmaksi, valitti yhä kohoavalla sävelellä, kunnes rupesi sitä laskemaan, antaen sen vihdoin päättyä alakuloisesti soivaan äännähdykseen. Juho huomasi kuuntelevansa sitä korva herkkänä, ikäänkuin se olisi hänelle jotakin ennustanut. Yhä syveni hämärä hänen ympärillään, auringon jälki näkyi enää vain kaukaisena kajastuksena taivaan rannalla, hiljaisuus oli melkein läpitunkeva, niin että Juho selvästi kuuli oman sydämensä tykinnän.
Hän muisti siinä koko elämänsä kuin kirjasta, muisti, kuinka hän usein isänsä kanssa oli pappilassa käymässä, jossa heitä pidettiin samanarvoisina vieraina. Samanarvoisina? Niin. Juhon täytyi se myöntää. Hän muisti, millä kunnioituksella pastori oli hänen isäänsä kohdellut, suuremmalla arvonannolla kuin esimerkiksi nimismiestä, vaikka olikin kaikille yhtä kohtelias. Oliko se siksi, että pastori oli isälle velkaa? Juho punastui sitä ajatellessaan. Oli kuin olisivat pastorin viisaat ja jalot kasvot samalla ilmestyneet hänen eteensä ja katsoneet häneen moittivasti. Se ei ollut mahdollista, sillä Juho oli huomannut hänet pitkän kokemuksen perusteella mieheksi, jonka luonne, elämänkäsitys, tiedot ja ympäristöönsä suhtautuminen oli ollut kaiken arvostelun yläpuolella, jaloa ja koskematonta. Turhaan ei ollut isä-vainaja häntä kuolinvuoteellaan halunnut poikansa holhoojaksi. Toinen pappi, toinen maanviljelijä, ja he yhdessä sopikoot pojan kasvatuksesta. Mutta se velka? Omaan elämäänsä ei pastori ollut sitä tarvinnut, sen Juho tiesi, mutta mihin? Ehkä johonkin vanhaan takuuseen? Kunhan ei vain Eva saisi tietää sitä asiaa.
Hän muisti, kuinka hän aina oli ollut läsnä pappilassa lasten leikeissä, mutta silti niistä hiukan syrjässä. Kun hän oli katsellut heidän sirouttaan ja sieviä liikkeitään, oli hän aina tuntenut itsensä niin kömpelöksi heidän seurassaan. Kuin loihdittuina olivat hänen silmänsä seuranneet Evan juoksua, jokaista hänen tekoaan, riippuneet kiinni hänen huulissaan ja painuneet maahan hänen edessään. He olivat kasvaneet tuttavina ja toimineet nuorina hyvinä tovereina, olivat olleet yksissä mukana nuorisoseurassa ja kesäisissä juhlapuuhissa, jutelleet ja olleet avoimia toisilleen. Ja Juho oli pelännyt, että hänen tunteensa oli ehkä ollut jo aikaisin Evalle selvänä, sillä hän ei ollut voinut peittää katsettaan eikä salata niitä sanattomia tekoja, joista se tulee tuhannellakin tavalla ilmi. Mutta Juho oli samaten myös aikaisin huomannut, kuinka Evan ympärille joka paikassa, missä hän liikkui, kaikesta vapaudesta ja tuttavuudesta huolimatta muodostui ikäänkuin pieni välimatka. Sen ääreen saattoi helposti päästä, mutta siitä likemmäksi hyvin vaikeasti. Jos kuka sitä yritti, ilmestyi Evan kasvoille heti tuollainen pieni, kylmä, pois työntävä ylpeä arkuus, joka heti karkoitti. Mutta se teki Evan sitäkin viehättävämmäksi.
Kuinka oli hän sitten uskaltanut kosia tyttöä? Tällä hetkellä oli se hänelle itselleenkin käsittämätöntä. Mutta isän kuoleman jälkeen oli Evaan ilmestynyt jotakin turvattomuuden ja avuttomuuden ilmettä. Juho oli kauan taistellut rakkautensa kanssa, kunnes vihdoinkin oli uskaltanut.
Kuumana virtana läikähti veri taas hänen suonissaan. Lannistuen rakkauden kaipuunsa alle lähti hän huohottaen painaltamaan kohti Soljalaa, sinne, jossa oli hänen vaimonsa, odottamassa häntä kaikessa lauantai-iltaisessa kukkeudessaan ja kauneudessaan. Hänen ajatuksensa kutoutuivat vain sen yhden ainoan ihanan haavekuvan ympärille, jota hän koko ikänsä oli sydämessään kantanut ja jonka hän tahtoi lopullisesti itselleen valloittaa.
VII.
"Keittiöstä! Siitä alkaa emännän valtakunta", toisteli Eva itsekseen katsellen ympärilleen Soljalan vanhassa, harmaassa, suuressa ja ikävässä keittiössä. "Se on kyllä helppo sanoa, mutta kun on saatava alun päästä kiinni, on asia hiukan mutkallisempi. Päämäärä minulla kyllä on selvä: tahdon ensinnäkin oppia tuntemaan tällaisen suuren talouden asiat ja miten niitä on hoidettava sekä johdettava; sitten tahdon johtaa ne niin, että tuloksena on menoihin ja tuloihin nähden järjellinen elämä sivistyneessä ympäristössä. Mutta jo tuohon niihin perehtymiseen menee aikaa, sillä jos sekaannun niihin kypsymättömästi, saattaa kaikki käydä vain hullusti. Ei siis ole muuta keinoa kuin aloittaa tästä pienestä pisteestä, keskeltä asiain koko joukkoa, ja panna siinä toimeen se, minkä jo nyt entuudestaan tiedän ja hyvin ymmärrän."
Näihin mietteisiin Eva koetti upottaa katkeruutensa ja loukkaantumisensa sekä siitä, mitä oli väen kuullut puhuvan, että myös Juhon äkillisen lähdön johdosta. Hänhän kyllä täysin ymmärsi, miksi Juho oli mennyt, mutta jotenkuten hänen naisellista olemustaan kuitenkin loukkasi se, ettei Juho edes näyttänyt tahtovan voittaa hänen antautumistaan. Hänhän oli nainen, jonka luontoon kuului antauminen aivan yhtä luonnollisena ominaisuutena kuin miehelle valloittaminen, ja kun mies ei näyttänyt pitävän häntä valloittamisen arvoisena, vaan lähti pois, loukkasi se häntä, vaikka hän ei toiselta puolen halunnutkaan tuolle miehelle antautua — ainakaan vielä. Sellainen on naisen luonto.
Hän istahti pitkän väen pöydän ääreen. Se oli ollut joskus maalattu, mutta nyt oli väri kulunut pois kokonaan. Pinta oli rosoinen, täynnä viiruja, suorastaan likainen. Jos pöytää pidettiin näin maalaamattomana, täytyi sitä hyvin usein, ainakin pari kertaa viikossa, pestä kiehuvalla vedellä ja hiekalla, jolloin se pysyy valkoisena ja puhtaan vaikutuksen tekevänä. Nyt ei sitä oikeastaan pesty täten koskaan, vaan tyydyttiin pyyhkimään kylmään veteen kastetulla rievulla, josta se sintyi ja kävi ikävän väriseksi sekä sai lian ja mahineen puun hajua. Eva merkitsi mieleensä tyynesti:
"Keittiön pöytä ja tuolit korjattava ja maalattava. Samoin astiakaappi. Pitkälle pöydälle hankittava sopiva vahakangas. Väri: hyvin vaaleankeltainen."
Hän katseli yhä ympärilleen ja teki tarkan harkinnan perästä taas seuraavat muistiinpanot:
"Lattia höylättävä ja tiivistettävä sekä maalattava vaaleanharmaaksi. Hällä korjattava sekä maalattava hyvin vaalean tiilen väriseksi. Astiahylly korjattava ja maalattava vaaleankeltaiseksi. Sen takaa ja molemmin puolin hällää seinä vuorattava kauniilla linoleumimatolla. Tilava, sinkkipellistä tehty astiain pesupöytä hankittava. Jauho- sekä muut salkkarit hankittava täydelliset. Oven suuhun tahi etehiseen hankittava käsien pesupöytä astioineen ja pyyhinnaulakkoineen. Seinät vuorattava parin metrin korkeudelle uurrelaudoilla, ja vuorauksen yläreunaan tehtävä koko huoneeseen hylly. Seinä yläpuolelta ja katto valkaistava sekä hankittava riittävästi valaiseva kattolamppu. Ikkunaverhot laitettava aluksi vaikka raavenliinasta, koristeltuina kirkasvärisillä kuvioilla. Ikkunanpostit maalattava valkoisiksi, ikkunalaudat vaaleankeltaisiksi. Seinien vuoraus vaaleankeltaiseksi."
Hän innostui suunnitelmistaan ja tunsi äkkiä intohimoista halua päästä kerran emännöimään tällaisessa keittiössä, jonka hän jo näki täydellisenä mielikuvituksessaan. Hän meni astiakaapille katsomaan, mitä siellä oli. Kirjava kokoelma vanhaa fajanssia, lohkoutuneita, vastenmielisen näköisiä kivikuppeja, puukuppeja, mustuneita läkkipeltilusikoita, mustuneita ja rasvaisen näköisiä pöytäveitsiä, valikoima erilaisia ja vääntyneitä sekä tylsiä haarukoita, ruoan jätteitä ja leivän muruja, homehtunutta puuroa, kärpäsen jälkiä täynnä oleva juuston lasinen suoja — kaikki epäjärjestyksessä sikinsokin. Tunkkainen ilma löyhähti kaapista vastaan. Hän otti sieltä kovan reikäleivän ja istui sitä tarkastelemaan, taittoi kappaleen, katsoi sitä ja maistoi.
Se oli tyypillistä hämäläistä "kolmen vuorokauden leipää". Erinomainen vilja oli hapatettu kolmisen vuorokautta ja siitä sitten huolimattomasti leivottu leipä, joka kuivettuaan oli likisattua, kivikovaa, leikkauspinnaltaan tumman kiiltävää ja maultaan kirpeän katkeraa, vastenmielistä. Niin, suorastaan epäterveellistä. Ei ollut ihmetteleminen, että väellä, joka sai syödä sitä vuodet umpeensa laihain särvinten kera, oli yleisenä vaivana ainainen "sydänalavika". Satunnainen rievän leipominen pyhiksi ja juhliksi ei voinut tätä asiaa parantaa. Miksi pilattiin Jumalan vilja tällä tavalla? Eikö jo yksin samalla vaivalla saatu maukas, vaikkapa hapankin, ohut kovaleipä olisi ollut omiaan tekemään tyytyväiseksi nälkiintynyttä ja usein hyvin huonohampaista työläistä? Siksi tehtiin näin, koska ennenkin oli niin tehty, koska talonpojan ei muka sopinut ruveta tällaisia uusia herrastapoja matkimaan. Mutta hänpä oli nyt Soljalan emäntä ja hän näyttäisi, että muutos oli sekä tarpeellinen että mahdollinen suorittaa. Eva tiesi, että savolainen, joka elämäniloisessa taipumuksessaan on älynnyt hyvän ruoankin tuottamat nautinnot, ei suorastaan taipuisi tällaista leipää syömään, vaan vaatisi emäntiänsä leipomaan parempaa. Mutta siinäkin oli menty sivu terveyden ja järkevän talouden, sillä näin oli aina totuttu syömään pehmeää leipää, jonka johdosta emännät olivat alituisissa leipomapuuhissa ja pirtit kuumat kuin lasitehtaat. Ei sekään käynyt päinsä, vaan talon pää-asiallinen leipä oli leivottava määrä-aikojen kuluttua tarpeen mukaan, mutta huomioonottamalla todellinen leipomataito ja hyvän sekä terveellisen leivän vaatimukset.
Ja hän merkitsi taas innostuneena muistikirjaansa:
"Leipä ja väen astiat".
Edellisestä hän tiesi kyllä selviävänsä, sillä hän ottaisi ensi kerroilla vanhan palvelijattarensa, tuon pohjalaisen, hiljaisen ja sivistyneen talousihmisen avukseen, mutta entäs astiat? Mistä saada väelle siisti, kestävä ja heidän tapoihinsa ja ympäristöönsä sopiva astiakalusto, joka olisi samalla sekä käytännöllinen ja kestävä että myös näöltään hauska ja miellyttävä? Siinäpä pulma. Hän huomasi yhtäkkiä, etteivät meidän fajanssitehtaamme ja kotiteollisuus-ihmisemme olleet ajatelleet ollenkaan kansan tarvetta, vaan suunnanneet ponnistelunsa halvimmallakin alalla enemmän köyhän herrasväen tarpeita ja "serviisejä" silmälläpitäen. Ja ulkomaalaista tavaraa kohtaan tunsi Eva syvää vastenmielisyyttä. Tässä asiassa hän tarvitsi Juhon neuvoa. Ja veitset sekä haarukat? Käyttikö väki sellaisia? Se oli Evalle hämärä asia ja hän aavisti, että ruoka vietiin kupista tahi lautaselta suuhun enimmäkseen joko lusikan tahi sitten jonkunmoisen veitsen, peukalon ja etusormen avulla. Talonpojalta ei muka tarvinnut vaatia siistejä syömätapoja. Mutta jos hän muutti kaupunkiin joko työmieheksi tahi muuksi kansalaiseksi, niin ennen pitkää hänen vaimonsa rupesi kattamaan pöydän siististi ja mies syömään veitsellä ja haarukalla, kuten yleismaailmallinen sivistynyt ja siisti tapa vaati. Miksi hän sitten täällä maalla menetteli toisin? Miksi piti hänen täällä olla kuin porsas? Ehkä siksi, ettei täällä ollut sivistynyttä ympäristöä kuten kaupungissa antamassa siihen herätettä, pitämässä porsaan edessä kuvastinta, josta hän näkisi kaukaloimisensa? Ehkä se, että ympäristö yleensä, itse luontoa lukuunottamatta, oli harmaja ja epäsiisti, vaikutti tyhjentävästi ja teki välinpitämättömäksi?
Ehkä raskas maatyö, ellei siihen ollut yhtyneenä aatteellinenkin päämäärä — ja sitä ei ollut tällaisissa harmaissa oloissa elävällä työväellä — oli omiaan tekemään ihmiset tylsiksi ja typeriksi?
Eva huomasi, että aivan uudet käsityskannat ja näköalat olivat hänelle aukeamassa, että hänet oli nyt aivan toisella tavalla kuin ennen asetettu vastakkain sen kanssa, mikä jokapäiväisessä arkisessa elämässä oli pienin, mutta tärkein keinoin omiaan kasvattamaan Suomen kansaa ja tekemään sille olon viihdyttäväksi. Hän oikein paloi halusta saada näistä asioista neuvotella Juhon kanssa ja saada tietää, ymmärsikö hän kaiken tämän merkityksen.
Leena kuului kopistelevan porstuassa ja tuli samalla hikisenä ja puuhakkaana sisään. "Taitaapa emäntä täällä katsella uusia työmaitaan", sanoi hän huomatessaan Evan istuvan pöydän ääressä oikein kynä kädessä ja vihko polvella. "Tuo kirjaanpano se on näillä uusmuotisilla ihmisillä aivan tautina. Isännälläkin on ihan joka lehmälle omat tilinsä ja kaavansa ja niihin se karjakon kanssa yhtämittaa niitä numeroitaan merkitsee ja ylöspanee. Pitää muka tarkoin olla selvillä, kuinka paljon elukoille ruokaa annetaan ja kuinka paljon ne kulloinkin lypsävät. Eikä kelpaakaan meidän talossa enää mikä sonnipahanen hyvänsä, joiden jäljessä ennen lehmiä kylälläkin juoksutettiin, vaan kuka tietää, kuinka kalliilla rahalla lienee ostanut tuon Hermanni-rumilaan, joka tuolla navetassa kuin Salamo vaimojensa kanssa elehtii. Niin niin, toisin oli ajat ennen, mutta paremmat saattavat silti nyt olla. Pitää tässä ruveta väelle illallista keittämään, kun hoksaisi jotakin sopivaa talonpojan ruokaa…"
"Kun hoksaisi jotakin sopivaa". Ne sanat jäivät kaikumaan Evan mielessä, sillä ne olivat hänestä omituiset. Eikö emännän velvollisuus ollut jo aikoja ennen tietää, jos hän tunsi varansa ja varastonsa, mitä milloinkin oli väelle laitettava, ja eikö nimenomaan illallisruoasta, väen tullessa väsyneenä ja rääkkääntyneenä kotiin, ollut pidettävä aivan erikoista huolta? Heille, noille vieraille ja oudoille kodeissamme, oli vaatimattomissakin oloissa koetettava luoda viihtyistä kodin tunnelmaa. Evaa oikein värisytti, kun hän muisti pihan toisella puolella olevaa väentupaa ja sen kolkkoa harmautta, ja hän ymmärsi, että hänen oli nyt aluksi rajoitettava suunnitelmansa, ettei kaikki tulisi suoritettavaksi samalla kertaa.
Hän vaihtoi Leenan kanssa muutaman välinpitämättömän sanan, kyseli hiukan eukon töistä ja missä väki nyt oli, ja lähti sitten sisähuoneisiin, mielessä sama suunnitelma, jonka hän oli pannut alulle keittiössä. Miettien ja pohtien kulki hän huoneesta toiseen, tehden aina tarkat muistiinpanot kirjaansa, kunnes hän vihdoin saapui Juhon kamariin, jonka ovelle hän pysähtyi miettiväisenä ja surumielisenä.
Kuinka monenmoisista erilaisista säikeistä olikaan ihmisen onni kudottu! Se oli kuin Penelopen kuuluisa kangas, josta hän yöllä purki sen, mitä oli päivällä siihen kutonut, koska ei tahtonut antautua kosijalleen. Minkä ihminen päivällä kutoi onnensa kangasta, sen usein yöllä pimeät kohtalot pois purkivat, ja taas oli alettava alusta. Mutta ehkä sittenkin siihen vähitellen uutteran pyrkimyksen tuloksena jäi säie säikeen jälkeen, kude kuteen lisäksi, niin että vihdoinkin onnen kirjava kangas läheni valmistumistaan, kunnes kuolema sen kudonnan katkaisi? Mietteissään Eva istahti miehensä pöydän ääreen ja piirusti hitaasti ja unelmoiden vihkoonsa uuden otsakkeen: "Juhon kamari".
Hänellä oli kuten kaikilla tytöillä ollut salainen unelmansa siitä, minkälainen kerran oli oleva hänen "Juhon kamarinsa". Se oli sivistyneen miehen lämmin ja kodikas huone, jossa hieno aisti oli tehnyt parastansa hankkiaksensa sen asukkaalle viihdytystä. Siellä oli oleva se salaperäinen kiehtova tuoksu, joka sai ummistamaan silmät ja vaipumaan aavistelevaan nautintoon, siellä olivat uskolliset ja kirkkaat silmät sekä voimakkaat käsivarret, joihin saattoi heittäytyä, turvautua, antautua täydellä onnen tunteella. Se oli se turvapaikka, jonne voi hiipiä kodin muista suojista, kun hämärä jo vallitsee ja mieli rupeaa avautuen kaipaamaan suloista täydentäjäänsä, rauhaa ja lohtua.
Eva vilkaisi ympärilleen Juhon yksinkertaiseen ja koruttomaan huoneeseen ja painoi sitten taas kiireesti päänsä käsivarttaan vastaan. Tuntui siltä kuin hänen olisi ollut mahdotonta tunnustaa, että hän oli saattanut niin peräti unohtaa nuo entiset unelmansa ja ihanteensa, että oli toisarvoisten syiden vuoksi, kuten hän syytti itseään, ne suorastaan myynyt. Ja nyt hän yht'äkkiä huomasi sielussaan erään katseen, jonka hän kerran oli tiennyt sinne painuneen, mutta jolle hän silti ei ollut omasta puolestaan pannut sen enempää merkitystä. Nyt oli kuin olisi kaikki hänen epäilyksensä ja tuskansa purkautunut tuosta katseesta häneen surumielisenä ja kaihoavana moitteena, joka entistä suuremmalla voimalla valaisi Evalle, mitä kaikkea köyhemmäksi hänen elämänsä ehkä oli jäävä.
Mutta Eva oli velvollisuudentuntoinen ja lujatahtoinen nainen, ja tämä heikkous oli hänessä hetkellistä. Hän pakotti itsensä uudelleen harkitsemaan Juhon huonetta, miten saada siitä sellainen maanviljelijän kamari, joka sopii hänen säätyynsä ja maailmankatsomukseensa, mutta samalla täydelleen edustaa sitä kulttuuritasoa, jolla Eva oli ja jolle hän näissä seikoissa tahtoi miehensäkin nostaa. Sillä vasta sitten, kun siinä suhteessa oli saatu aikaan täydellinen sopusointu, kun toisin sanoen kansallinen sivistyksemme oli ikäänkuin tässä pienoiskohdassa pohjautunut siihen ainoaan, mihin se lopulta saattoi pysyväisesti pohjautua ja elinvoimaisia hedelmiä tuottaa, nimittäin meidän maataviljelevän säätymme todelliseen ja oikeaan sivistykseen työnsä ja elämäntehtävänsä pohjalla, syntyisi se ilmapiiri, jossa hän, Eva, kulttuurin lapsi, saattaisi todella olla onnellinen. Eva tunsi tämän vain hämärästi, voimatta pukea sitä sanoiksi, mutta hän tiesi, että jotenkin sinne päin oli nyt pyrittävä, ja hän pyrki myös sinne.
Ja hän suunnitteli mielessään, millaiseksi hän tahtoisi Juhon kamarin, sen Soljalan isännän kamarin, jota hän tahtoi oppia rakastamaan, kuten oli luvannut, myötä- ja vastoinkäymisessä. Yksinkertaista piti kaiken olla, suomalaista, mutta ei siten käsitettynä, että mikä tahansa kömpelö ja puiseva kannon kappale, pölkyn pää tahi lankkupenkki, joka on suvaittu nostaa pirttiin istuimeksi, edustaisi mitään "suomalaista". Kaunista piti silti kaiken olla, sillä yksinkertaisuus on usein kauneutta lähempänä kuin tekemällä ja miettimällä tehty monimutkaisuus. Eva muisti, kuinka hän kerran oli osakunnassa kansan taideaistista keskusteltaessa suorastaan suuttunut erään "huonekaluarkkitehdin" väitteestä, että kansa käyttää punamultaa sisävärinäkin huoneissaan muka jonkun taideaistin perusteella. "Typerä talonpoika", oli hän sanonut, "on tyhmyydessäänkin liian viisas väittääkseen, että hänen punamullalla ja öljyllä töhrimänsä penkki olisi mitenkään kaunis. Vielä mitä, mutta hän on liian itara ja liian laiska hakemaan tahi miettimään muuta maalaustapaa, koska halpa punamultatynnyri on aina valmiina liiterin nurkassa, eikä hänen siis tarvitse hakea kallista väriä kauempaa." Toisenlaista piti heillä oleman, sen Eva mielessään vannoi, ja toisenlainen oli myös hänen miehensä. Ammattinsa mukaan ja aatteellisen pyrkimyksensä käskystä oli Juhon oltava ensimäinen ja viimeinen työnsä kimpussa, mutta levon hetken tullen ja kodin päästyä vuorolle oli hänen olemuksellaan ja esiintymisellään todistettava, että työ ei muuta miestä laatunsa mukaan, vaan että henkisesti korkealla tasolla oleva ihminen päinvastoin voi täydellisellä sisällisellä vapaudella tehdä mitä työtä hyvänsä, sen pystymättä painamaan häneen alentavaa, epäsivistyksellistä leimaa.
Evan posket punoittivat hänen syventyessään näihin unelmiinsa ja mietelmiinsä, joissa hän ikäänkuin väitteli jotakuta vastaan. Juhoako vastaan? Tuskinpa, sillä Juhon puolelta Eva totta puhuen odotti aikeilleen ja puuhilleen melkoista ymmärtämystä. Ehkä itseään ja omia epäilyksiään vastaan, sillä joku ääni sanoi hänelle, että hänen puuhissaan ja aikeissaan saattoi olla paljon yksipuolista, jopa mahdotontakin toteuttaa. Mutta hän toivoi, että kun niitä vastaan pantaisiin Juhon mielipiteet ja kokemus maalais-oloista, niin siten löytyisi kultainen keskitie, joka varmaan veisi perille.
Eva tunsi väsähtämistä helteisen ilman ja voimakkaitten mielenliikutustensa vuoksi sekä heittäytyi Juhon sohvalle pitkälleen. Siinä oli vielä sama vaatimaton ristirantuinen päänalainen, jonka varassa Juho oli hääyönsä levännyt. Noudattaen naisellista vaistoaan Eva ikäänkuin varkain itseltään tunnusteli sen hajua, Juhon tukan hajua, ja huomasi kummakseen, ettei se herättänyt hänessä vastenmielistä tunnelmaa. Hän nukahti siihen, Soljalan nuori emäntä, keskelle unelmiaan ja uudistus-aatteitaan.
* * * * *
Kun hän heräsi, kuului pihalta vilkasta puhelua ja kirkkaita ääniä. Kiireesti nousi hän ylös ja meni ikkunaan. Luonnossa oli jo rusottava illan valaistus ja karjapihasta kuului lehmien ammumista ja kellokkaan kellon kalkahtelua. Pihalla kantoivat karjapiiat valkoisissa lypsinliinoissaan maitokannuja puhellen iloisesti ja vastaillen renkien kompasanoihin. Eva tunsi mielessään hauskaa uteliaisuutta ja meni ulos.
Pihanurmella makasivat rengit huolettomina työnsä jälkeen, odotellen illallistaan. "Hyvää päivää!" sanoi Eva heille herttaisesti ja luonnollisesti sivu mennessään. Miehet karkasivat kiireesti pystöön ja koskettivat lakkiaan. "Päivää, emäntä!" sanoivat he, "tervetuloa sitten taloon!" "Kiitoksia, miehet!" vastasi Eva hymyillen ja kätellen heitä. Miehet olivat hiukan ujostuksissaan ja pelkäsivät, että hän oli kuullut, mitä he olivat äsken sanoneet sivu menevälle piika-Annille. Eva oli kuullutkin sen, mutta ei siitä välittänyt. Se ei ollut häntä nyt loukannut, sillä siinä äänenvärissä, jolla se lausuttiin oli ollut jotakin hilpeätä, rehellistä ja tervettä. Eva meni, mielessään toivo siitä, että saisi kerran noista miehistä esille sen hyvän, joka heissä varmasti oli.
Karjapihalla oli vilkasta elämää. Valkeissa lypsinmekoissaan hyörivät lypsäjät lehmäinsä kimpussa, pesten tarkoin utareet ja ruveten sitten syrjässä, pölyltä ja lialta suojatussa paikassa suorittamaan pyhää tehtäväänsä. Valkeina suihkuina virtasi maito raintaan, kuohuen siinä lihavan ja terveen näköisenä, ja painuen hiljaa siivilän läpi suuriin meijerikannuihin. Lehmät seisoivat rauhallisina kääntäen märehtimispalloaan suussaan ehkä noin parin kolmen kerran nopeudella minuutissa ja nytkäytellen köyteen sidottua häntäänsä. "Kyllä näkee kaikesta", ajatteli Eva, "kuinka hyvin Juho ymmärtää tämän puolen asiasta, puhtauden merkityksen täällä karjakartanossa. Mutta eipäs ole vanhalla Leenalla mitään valkeata mekkoa yllään silloin, kun hän laittelee ihmisten ruokaa, eikäpä ole puhtauden ja uudenaikaisuuden kaipuu ihmisten asuinsijoissa päässyt tällä lailla selviytymään. Mutta se ei tuota mitään, siinä on ero. Eikö tuota? Kukapa sen tietää, sillä sitä on vielä niin vähän koetettu…"
— Nyt Soljalan nuori emäntä nimikkolehmäänsä lypsämään! kuului silloin piika-Annin iloinen ääni. — Katsokaa, kuinka sillä onkin utareet täynnä, niin että kohta halkeavat.
Eva meni ääreen ja nauroi. — Hyvä Anni, enhän minä osaa lypsää, sanoi hän avomielisesti, mutta sen taidon aion kyllä opetella, kunhan ehdin. Lypsetään sitten kilpaa.
— Leikillähän minä vain, vastasi Anni. — Mutta kyllä tätä tekee ilokseenkin. Ei mikään ole niin hauskaa kuin nähdä, kuinka paljon maitoa kunakin iltana saadaan. Se on jännittävää, tiedättekös emäntä. Ja kun on semmoinen neuvoja kuin meidän isäntä selittämässä ja sanomassa, mikä kappale ihmiselle sentään lehmä on ja miten se kukoistaa yhä paremmin, kuta puhtaampana sen pitää ja kuta huolellisemmin sen hoitaa, niin muuttuu koko tämä karjapiian ammatti aivan toisenlaiseksi. Tuntuu kuin koko maa eläisikin vain meidän varassa.
— Joo. Karjapiian hyppysistä ja punikin hännän alta se lähtee tuo Suomen itsenäisyys ja kansan rikkaus, vahvisti syrjästä karjakko-Aapo. — Jokaisen Soljalan lehmän vuorokautinen ulosanti se on punnittukin, — mikä häntä nännistä heruu, niin useammin, ja mikä hännän alta, niin harvempaan. Net on kirjoissa isännällä kaikki, sonnan määrät ja muut ulosteot… Siitäpä sitten vähitellen saadaankin selville, kuinka paljo on rehua ja mitä rehua annettava, että suurin ja rasvaisin maitomäärä lähtisi.
Eva vaipui katselemaan ja miettimään sitä rauhallista idylliä, joka oli siinä hänen edessään, ja kaikki kesäillan kauneus, luonnon tyyneys, taivaan korkeus ja näköalan laajuus suli hänen mielessään ihanaksi tauluksi. Hän siirtyi hiljaa pois karjapihalta, lähti astelemaan rantaan vievää tietä, joka ujui siinä kapeana kahden ruispellon välissä. Heilimöiminen oli jo tapahtunut ja tuntui kuin olisivat sadattuhannet tähkät hiljaa ja pyhän tunnelman vallassa odotelleet nyt sen täyttymistä, joka oli niiden elämän päämaali ja tarkoitus. Hyönteisten päivä-into oli jo rauennut, vain sieltä täältä kuului vielä sirkan uupumaton siritys, mutta äänettömästi ja kiihkoisesti lentelivät jo yöperhoset etsimässä lyhyttä ja huumaavaa onneaan. Kumealla pominalla, raskaasti kuin juoksua yrittävä lihava nainen, lentää pouhasi tuossa suuri sittisontiainen, kiiruhtaen kohti karjakartanoa ja sen mieluisia, mehuisia ja kosteita mättäitä, jotka muodostavat sen onnelan tässä maailmassa. Ruispellon alla oli talvivehnäsarkoja sekä ohraa, ja Evasta tuntui kuin olisi siinä kuvaannollisesti pantu rinnakkain vanhojen sivistysseutujen herrasvilja ja peräpohjolan vaatimaton hengen ylläpitäjä. Pellon reunus muodosti rannassa korkean pientareen, jolla kasvoi mehukasta villiruohoa, hiirenhernettä, apilaa ja kuminoita. Väkevä tuoksu levisi sieltä illan henkäyksen mukana. Alempana oli tuuheata tervalepikköä ja sitten ystävällinen rantahiekka, jolla oli pyykkipata, musta, suuri ja kodikas kuten aina, pesujakkara ja joukko sievästi vuoltuja pieksinpuita. Vierellä oli aivan veden rajassa ikivanha nuottatalas, harmaa, sammaltunut ja kunnianarvoisa kuin suvun kanta-isä. Eva istahti maan rajaan hietikon ääreen kivelle, ja tunsi, kuinka jostakin läheltä pensaikon varjosta häntä kohti hiipi kielon ja lehdokin vieno, sanomattoman valikoitu tuoksu, hiljaa kutsuen ja houkutellen luokseen yön harmaisiin naamioituja nimettömiä ritareita, toimittamaan lemmen ja luomistyön salaperäisiä tehtäviä. Yhä kaukaisemmiksi ja hiljaisemmiksi kävivät äänet hänen ympärillään, kunnes vihdoin alkoi pohjolan salamyhkäinen, ihmeellisesti kuulakas ja rusottava, mutta samalla sadunomaisesti hämärä ja kiehtova kesäyö, joka toisille nostaa kyyneleet silmiin, painaa toiset sanattomaan nautintoon, herättää toisissa kuuman kiihkon ja lemmen janon, mutta antaa kolmansille viihdytyksen ja rauhan ristiriitaiseen sydämeen.
Ja niin kävi Soljalan nuoren emännänkin, kun hän aikansa istuttuaan rantakivellä, katseltuaan kuvastintyyntä veden pintaa ja kuunneltuaan lentoon säikähtävän rantasipin piiskutusta, kun se taitavin lyönnein kaarsi rantamättäältä ulommaksi, kaarsi ja palasi taas, — nousi ja lähti takaisin äskeistä tietänsä. Se hyvää tekevä ja jalo viileys, joka hengähti häntä vastaan peltojen välisellä tiellä, tuntui tunkevan hänen mieleensäkin, ja hän tiesi saaneensa rauhan ja onnen varmuuden. Milloin se tulisi ja kuinka kaukana se olisi, sitä hän ei aavistanut, mutta lopputuloksesta hän oli varma. Hän meni hiljaa nukkuvan karjapihan ohi, josta hänen nimikkolehmänsä lähetti hänelle vilpittömän ja vakaan silmäyksen, tuli kartanolle ja meni vuoteelleen mielessä yksinkertainen vaikutelma siitä, kuinka sanomattoman kauniisti ja armollisesti, lämpimästi ja onnekkaasti kesäyö saattaa syleillä nuorteaan vihreyteen pukeutunutta Suomen maata.
Yksinäiseltä tuntui, kun Juho oli poissa.
VIII.
Niin tuli vihdoinkin lauantai-aamu ja sen mukana tuo mieluisa tunnelma, jonka edessä oleva lauantai-illan odotus aina herättää. Lauantai on Suomessa melkeinpä viikon korkein hetki, jonka tasalla pysyy ainoastaan sunnuntai-aamu; siitä alkaa sitten lasku arkea ja arkista tunnelmaa kohti. Tähän viikon viimeiseen iltahetkeen yhtyy mielihyvä suoritetusta työstä ja edessä olevasta lepopäivästä, puhdistuksen ja vaihtelun tunne, joka on mitä mieluisin kaikille työtä tehneille.
Evallekin se oli mielenkiintoista ja jännittävää odotuksen aikaa tämä lauantai-päivä. Hän ei ollut vielä puuttunut mihinkään asioihin, vaan oli ainoastaan tutkinut, ottanut selvää ja mietiskellyt. Yhdestä tärkeästä seikasta hän oli ollut pääsevinään selville, nimittäin siitä, että Soljalan isäntä näytti olevan maanviljelyksessään ja karjansa hoidossa ei ainoastaan aikansa tasalla, vaan vieläpä sen etunenässä, ainakin mitä Eva voi ymmärtää, ja ettei tässä siis ollut kysymyksessä mikään talon elämän kohottaminen siltä puolelta. Mutta talon sivistyselämän, sen maalaiskulttuurin luomisessa, jonka täytyi syntyä varakkaan talonpojan kotiin ja ympäristöön, jos hänellä oli myös henkisiä tarpeita, siinä oli Evalla kutsumuksensa. Hän oli lukenut miehensä sanomalehdistä paljon "maahengestä" ja huomannut sillä enimmäkseen tarkoitettavan maanviljelyksen taloudellista ja isänmaallista merkitystä, mutta hän oli siihen mielessään lisännyt myös sen sivistyksellisen puolen. Ja hämäränä kuvana oli hänen ajatuksissaan vilahtanut myös se, että se kansallinen yhteen sulautuminen, jota keskuudessamme niin kipeästi kaivattiin äärimmilleen kärjistyneen luokkahengen vastapainoksi, saattoi tärkeältä osaltaan lähteä juuri tuosta maanviljelijäimme henkisestä, inhimillisestä sivistymisestä, herkentymisestä tunteitten ja uhrautuvaisen elämänkäsityksen kannalta.
Kuinka ihmeen paljon hän olikaan saanut ajattelemisen aihetta näinä muutamina päivinä! Hänen entinen ylioppilaselämänsä kieliopintoineen ja estetiikkoineen tuntui nyt olevan niin kaukana, jossakin siellä takana ja korkealla sinisissä pilvissä. Ja mikä omituisinta — hän ei sitä enää kaivannut. Se pettymys oli todellakin ollut helposti voitettu. Sen sijaan hän tunsi jo olevansa "Soljalan emäntä", joka pian ryhtyisi tärkeisiin ja kauaskantoisiin tehtäviin ja jonka työala oli aivan elämän keskeisimmässä rintamassa. Siinä tahtoi hän nyt ensi kerran koettaa nuoria voimiaan ja tehdä jälkeä.
Vaikka Eva ei ollut sanottavasti puuttunut talon asioihin, oli hänestä niissä kuitenkin jo jotakin vaikutusta. Vanha Leena oli hämmästynyt pahanpäiväiseksi, kun Eva oli häneltä tarkoin tutkinut, kuinka monta kertaa viikossa väelle annettiin voita. "Voita!" oli hän sanonut, "voita! Mitä häntä sunnuntaisin hiukan annetaan ja siinä kaikki. Vai ruveta tässä vielä kallista voita väelle antamaan! Ei meidän isäntä sellaiseen hullutukseen ja tuhlaukseen suostu." Mutta sitten oli Eva ruvennut tiedustamaan, saapiko väki milloinkaan kuorimatonta maitoa. Taas oli eukko hämmästynyt. "Meijeriinhän se viedään joka tippa. Kurnaaliin toki väki saa tyytyä. Juottovasikoille tässä vain ehyttä maitoa annetaan. Ei se talonpojan elämä muuten kannata."
Mutta silloin oli Eva määrännyt, että lauantai-illaksi oli väelle varattava voita ja nuorta maitoa sekä leivottava rievää. Hän itse kyllä tulisi leipomisesta huolta pitämään. "Mutta mitä isäntä siihen sanoo?" Eva ei ollut ruvennut asiaansa sen enempää perustelemaan, oli vain huomauttanut, ettei isäntä siihen mitään sano, kun hän on niin käskenyt.
Ja Evan paljas läsnäolo keittiössä oli muuten vaikuttanut sen, että se oli päivä päivältä siistiytynyt. Lattia oli kirkastunut, ruokakaappi oli puhdistunut ja väki oli ruvennut pyyhkimään tarkoin jalkansa ennen sisään tuloa. Ikkunat olivat kirkkaat, ja vanhat verhot oli otettu pois. Ja kaikissa muissakin huoneissa oli jälkiä nuoren sivistyneen naisen läsnäolosta, ei suuria, mutta kuitenkin sellaisia, jotka saattoi huomata ja jotka loivat puhdasta ja viihtyisää tunnelmaa. Nyt lauantaina siisti Eva miehensä kamarin, korjasi rikkinäistä sohvan päällystä, järjesti kirjahyllyn, silitti ikkunaverhot, pyyhki tarkkaan pölyt ja laittoi lopuksi pöydälle lasiin kimpun tuoreita niittykukkasia. Hiukan surumielisesti hymähtäen hän sitten katsasti kamaria ovelta ja tunsi haluavansa tietää, ilahduttaisiko tämä kaikki Juhoa.
Iltapäivällä hän meni katsomaan saunaa, jota Pahna-Liisa juuri lämmitti. Sekin oli ala, johon Juho ei ollut ainakaan vielä puuttunut. Se oli vanha, harmaa, kallellaan oleva rähjä, jossa oli ainoastaan pieni ikkunapahainen ja jossa ei voinut paljon liikkua itseään nokeamatta. Eva huokasi. Tämä oli nyt niitä suomalaisten kirjallis-runollisia sisäänlämpiäviä saunoja, joissa oli muka "parempi löyly" kuin siisteissä, valoisissa ja väljissä uusissa saunoissa. Runollisia ne kyllä saattoivat olla, kun ne siinä kesäiltana yksikseen lämpisivät ja kun niitä sai katsella näin ulohtaalta, mutta epäkäytännöllisiä ja epäterveellisiä ne varmasti olivat — taudin pesiä mahivine lattioineen ja tunkkaisine hajuineen. "Täällähän nokeaa itsensä", sanoi Eva, "kuinka täällä voi kylpeä?" "Pitää hakea lauteilta sellainen paikka, jossa on kylvetty; siinä eivät persaukset nokeennu", selitti Pahna-Liisa vilpittömästi. "Eikö täällä ole kylpyammetta?" "Ei ole; sitä ei näin talonpoikaisissa oloissa tarvita — sen kun mitä itsekukin vähän kiulusta itseään valelee. Ja paremminhan se löylyssä lika heltiää kuin ammeessa ja mikä se sellaisen kuuman veden paljouden lämmittäisi? Tuleekos emäntä sitten isännän kanssa kylpyyn, niinkuin oli ennen Soljalassa tapana?" "En minä nyt tällä kertaa", vastasi Eva ja kääntyi pois. Hänkö nyt Juhon kanssa saunaan samalla kertaa, koko väen nähden — ehkä vielä vastat kainalossa? Häntä harmitti, että Liisa oli voinut hänestä sellaista otaksuakaan. Mutta mitä siinä sitten olisi? Sehän olisi oikein ja luonnollista, niinkuin pitäisi. Hän jätti tuon ajatuksen jotenkin silleen ja meni sisään.
Hän oli leiponut kyökin uunissa Juholle sunnuntaivehnäsiä ja kattoi ruokasaliin heille yhteistä illallista. Kuinka hauskalta näyttikään nyt pöytä, vaikka sen katteet olivatkin niin yksinkertaiset! Leenakin oikein hymyssä suin pysähtyi sitä katsomaan ja arveli, että kyllä on Juhon hauska tulla kotiin. Keittiöstä kuului taas väen keskustelua, mutta nyt se tuntui niin rauhalliselta ja tyytyväiseltä. Hän oli äsken siellä käydessään nähnyt, kuinka väki oli siistinä saunansa jälkeen, ja kuinka sen silmissä oli tyytyväinen ja iloinen välähdys, kun pöydällä oli maukas ja ravitseva ateria. "Siinä sen näkee hyvän emännän jäljen", oli karjakko-Aapo leikkiä laskien sanonut. Toiset eivät olleet puhuneet mitään, olivat katsoneet vain ja naurahtaneet sitten, kun Pahna-Liisa oli pöydän alapäässä venyttäen sanonut, että "hyvää-äh!" Eva ei ollut puhunut mitään, oli vain toimittanut askareensa, ja piikatyttö oli ihan lentäen häntä auttanut.
Mutta missä viipyi Juho? Se kysymys lepäsi raskaasti Evan sydämellä. Kun on jo näin myöhäinen eikä tule. Mitähän väkikin ajattelee tällaisesta? Johan tämä on kauhea häpeä. Oliko hän nyt menetellyt niin, että Juhon tarvitsi näin peräti suuttua ja saattaa hänet ja itsensä koko pitäjän puheen aiheeksi? Pitihän hänen nyt ymmärtää, että tällaiseen elämään täytyi aluksi tottua, ennenkuin voi sen kaiken ihan täydestä ja omanaan ottaa. Jos Juho olisi todella sivistynyt mies, olisi hän tämän ymmärtänyt ja kohdellut häntä sen mukaan, hienosti, kuten oikean miehen tulee. Mutta siinä sen näkee — talonpojan. Kun ei heti pääse raakojen himojensa perille, niin… Eva ihan säikähti katkeria ajatuksiaan, joilla tunsi tekevänsä Juholle vääryyttä. Kunhan ei olisi vain joku onnettomuus sattunut? Mutta toiselta puolen kuohahti ylpeä luonto loukatusta itserakkaudesta. Kun ei tule, niin ei, ja sillä hyvä! Hän menee nukkumaan, ja tulkoon Juho milloin haluaa.
Hän meni saliin ja viivähti ikkunassa. Hämyisellä pihalla ei ollut mitään liikettä, jossakin vain narahti ovi. Eva muisti maalaisnuorten lauantaitavat, yöjalassakäynnit ja sellaiset. Päästävätköhän Soljalankin palvelijat poikia aittaansa? Evaa inhoitti, sillä hänelle siinä oli jotakin liian suorasukaista, niin, eläimellistä. Hän jäi tuijottamaan ajatuksissaan pihalle, kunnes väsyneenä ja omituisesti haluttomana vihdoin meni makuuhuoneeseensa ja alkoi päästellä auki tuuheata, kaunista tukkaansa. Se valahti kuin aalto hänen harteilleen ja rätisi sähköisesti hänen sitä hitaasti sukiessaan. Kun hän sitten palmikoi sitä sukkelin sormin, kilahtelivat sormukset hänen kädessään, niin että hänen täytyi pysähtyi ja katsoa niihin. Vihdoin viskasi hän palmikkonsa niskalle, päästeli hitaasti auki vaatteensa, muutti siveästi ylleen pitkän ja kauniin yöpaidan sekä istahti vuoteensa reunalle.
Se oli leveä, todellinen vanhankansan aviovuode, ja Eva näki sen nyt siinä omituisin, sekavin tuntein. Hän nosti hiukan paitaansa ja katseli miettien kauniita ja siroja, valkoisia jalkojansa. Äkkiä hän taas piilotti ne paitansa helmaan, hyppäsi vuoteeseensa ja painautui peitteen alle kuin lymytäkseen. Hän huomasi sydämensä tykyttävän, niin että jyskytys kuului, oikaisihe vapaasti selälleen pitkää pituuttaan ja veti syvään henkeään sekä kuunteli tarkkaan.
Koko ajan hän kuunteli, tulisiko Juho. Mitään ei kuitenkaan kuulunut. Ja siinä hänen miettiessään puoleksi surumielisiä, puoleksi innostuneita ja toivorikkaitakin aatoksiaan varastausi hiljaa hänen luomilleen uni, kuin osoittaakseen, että vielä sentään voitti Evassa terveys ja nuori luonto sen, mitä outo elämänkohtalo oli hänelle valveillapitäviä huolia tuottanut.
* * * * *
Eva heräsi äkkiä unestaan. Huoneessa oli hämy yhä syventynyt ja kaikki oli hiljaa, mutta jokin oli silti hänet herättänyt. Hän nousi äkkiä istualleen ja samalla aukeni huoneen ovi. Juho seisoi kynnyksellä, ääneti ja rävähtämättä häneen tuijottaen. Eva tunsi, kuinka epämääräinen pelko kouristi hänen sydäntään ja hän sai hädin tuskin änkytetyksi:
— Juho!
Juho oli vaiti. Hänen päänsä oli nyt ylpeästi pystyssä ja silmissä oli terävä ja läpitunkeva katse, joka sinkosi esiin tummiksi ja suuriksi laajenneista silmäteristä. Voimakas kaula kohosi kuin raudasta valettuna leveistä hartioista ja korkea rinta aaltoili kuin väkevästä pidätetystä huohotuksesta. Vaatteet olivat mudassa ja savessa, kädet olivat likaiset ja mustat, mutta peloittavan voimakkaat ja suonikkaat, ja kasvoillekin oli suon mustia mehuja räiskähtänyt ja siihen kuivanut. Evan mieleen painui vaistomaisesti, että tuo olento tuossa ovella oli miehekkään voiman ja itsetietoisuuden suoranainen ilmestys, jota sillä hetkellä sanomattomasti kaunisti hänen koristelematon työn karvansa ja jota täytyi ehdottomasti ihailla. Eva koetti sanoa jotakin hätäännyksissään:
— Oletko jo syönyt? Ruokasalissa on sinulle ruokaa.
— Soljalan isäntä ei ole ennenkään syönyt ruokasalissa, vaan väkensä pöydän päässä.
Se tuli äkkiä jyrkästi ja hampaitten välistä kuin olisi puraissut rautalangan poikki. Eva hätääntyi yhä enemmän.
— Odotin sinua niin… Kun oli lauantai-iltakin. Miksi viivyit niin myöhään?
Juho astui häntä kohti synkkänä ja ylpeänä.
— Sinä… sinä odotit! sanoi hän. — Älä puhu minulle mitään sellaista. Yhtä asiaa tulin sinulta nyt kysymään, sitä, että miksi rupesit vaimokseni, kun et kuitenkaan minua rakastanut etkä voi minua sietää? Vastaa. Miksi petit minut pahimmalla tavalla kuin mitä minunlaiseni pettää saatoit? Miksi teit minut naurunalaiseksi ja turmelit koko elämäni?
Hän vaikeni huohottaen ja tukahduttaen sen raa'an ja loukkaavan sanan, joka oli ollut livahtamaisillaan hänen huuliltaan. Eva oli mennyt kalman kalpeaksi ja painoi kädellään rintaansa, voimatta sanoa mitään. Mutta Juho puhui edelleen kiihtyneenä ja yhä raivokkaammin:
— Sinua olen ikäni ajatellut ja sinulle mielessäni kaikki suunnitellut ja kaikki sinun vuoksesi tehnyt. Sinun tähtesi olen tullut siksi mikä olen, kehumattani sanoen ensi rivin mieheksi tämän maan talonpoikaismoukkien joukossa. Ja mikä olit sitten sinä? Nuori ja kaunis herrasnainen, mutta et muuta. Nyt vasta onneton huomaan, kuinka kaukana olet siitä, joka on tämän maan elämä ja ydin, varsinaisesta kansasta ja sen elämästä, mitätön harsopalanen, joka yllä sopii verhoksi herrojen tanssisaleihin tahi heidän salonkejansa kaunistamaan, mutta ei sinne, missä tehdään perustavaa työtä kansan ja maan eteen. Minua hullua, joka poikkesin säädystäni, joka nain sinut, sen sijaan että olisin ottanut talonpoikaistytön omasta heimostani, vertaiseni, joka olisi pitänyt kunnianaan elää ja tehdä työtä minun rinnallani. Herrain hepeneet saivat taaskin talonpojan silmät häikäistyksi, mutta viimeinen kerta se olikin kohdalleni, oli perkele vieköön…
Juho huomasi itsekin, että hänen synkeä suomalainen voimasisunsa oli nyt menossa liian pitkälle, ja tuo hänen raaka kirouksensa jäi ilkeästi ja hävettävästi soimaan hänen korvissaan. Mutta samalla luuloteltu halveksittu rakkaus ja palava intohimo hänet uudelleen kiihdyttivät ja hän jatkoi itselleenkin vieraalla ja hävettävän julkealla äänellä:
— Mutta mikä on tehty, se pitää, ja nyt olet siis vaimoni sekä saat siihen tyytyä. Ja minä vaadin sinulta kaikki oikeuteni. Petit minut ja saat myös nauttia petoksesi palkan. Minä olen aviomiehesi oman suostumuksesi ja valasi mukaan. Voitko estää minua oikeuksistani?
Eva hyppäsi äkkiä vuoteestaan ja seisoi miehensä edessä leimuavin silmin.
— Kaikella sillä, mitä olet nyt sanonut ja uhannut, todistat sen, jota en ole tähän saakka uskonut, nimittäin, että todellakin olet — raaka talonpoika.
Se tuli kuin piiskan isku, ja Juho horjahti taaksepäin, mennen kalpeaksi ja sanattomaksi. Samalla kävi asema myös Evalle ylivoimaiseksi. Hän heittäytyi vuoteelleen ja purskahti hillittömään itkuun, tyrskien niin, että koko hänen uljas ja silmiä kiehtova vartalonsa vapisi. Juho oli nyt täydellisesti aseeton ja hänen kiihkeä rakkautensa purki hänen mieleensä kaikki ne sanomattoman hellät säälin ja osanoton tunteet, häpeän ja katumuksen pistävät okaat, jotka niin lukemattomina eri vivahduksina yhtyvät ja toimivat rakkauden olemuksessa. Mutta kun hän katseli tuota loistavaa ja ihanaa nuorta naista tuossa edessään, voimatta salata itseltään hänestä virtaavaa kiehtovaa aistihurmaa, valtasi hänen sydämensä samalla hurja riemullinen vakaumus siitä, että kerran Eva sittenkin oli tuleva hänen omakseen, oli kiertävä nuo valkoiset käsivartensa hänen kaulaansa ja kuiskaava hänen korvaansa ne sanat, joita hän niin isosi ja janosi. Hän painoi päänsä käsiinsä ja vaipui unelmiinsa, kostean katkeriin ja katkeruudessaan niin suloisiin.
Niin kuluivat hämyisessä kamarissa hiljaiset hetket, nuori nainen itkien suruansa ja mies miettien onnettomuuttansa, mutta samalla salaisella riemulla ajatellen ja aavistellen tulevaa onneansa. Vihdoin Eva jälleen osoitti luonteensa voimaa ja joustavuutta. Hän nousi ylös, veti häveliäästi hameen ylleen ja tuli Juhon luo laskien keveästi kätensä hänen olalleen.
— Juho! sanoi hän. — Anna minulle anteeksi. Väärin oli, että tulin sinulle, mutta petosta ei silti ollut mielessäni. Vasta hää-iltanamme huomasin, etten ollut vielä koskaan oikein ketään rakastanut… en ymmärtänyt vielä, mitä se on. Mutta… minä lupaan, minä tahdon oppia… rakastamaan sinua ja olla sinulle uskollinen vaimo.
Hän painoi punehtuen kasvonsa alas. Posket olivat vielä kyynelistä kosteat ja kihara oli liimautunut somasti ohimolle. Juho oli sanaton ja liikutus esti häntä puhumasta. Hän tarttui vain vaimonsa käteen.
— Anna minulle hiukan aikaa, jatkoi Eva hiljaisella äänellä. — Se tulee sitten aikanaan kaikki… kaikki tulee vielä varmaankin hyväksi. Olkaamme siihen mennessä ystäviä, jotka auttavat toisiaan.
Juho nousi ja painoi vaimoansa hellävaroen rintaansa vastaan. Eva salli sen ujosti tapahtua. Juhon rinnassa vallitsi yht'äkkiä suuri riemu ja rauha, sekä samalla ihailu ja nöyrä tunne puolisonsa edessä. Hän tunsi, että hän oli äsken lausunut kokonaan väärän tuomion, että tuo nainen tuossa oli sittenkin jotakin muuta kuin mitä hän oli kiivaudessaan puhunut, juuri sitä, mitä hän sydämessään oli aina uneksinut. Hän saavutti rauhansa ja tyyneytensä sekä sanoi yht'äkkiä hiljaisella, vakavalla tavallaan:
— Anna sinä minulle anteeksi raakuuteni, Eva!
Eva katsahti häntä ilahtuneena silmiin. Katseet olivat vielä verhotut, mutta siellä pohjalla kumpuili jotakin kuin kirkkaassa lähteessä, jotakin syvältä sielun uumenista tulevaa. Eva irtausi hiljaa, meni vuoteeseensa ja sanoi:
— Mene nyt syömään ja pane pian maata. Meillä on huomenna paljon, paljon asioita puhuttavana.
Ujostellen nyppi hän sitten peitettään hetkisen, kunnes sanoi vihdoin hiljaa:
— Tahtonetko sitten… käyttää oikeuttasi?
Juho meni kiireesti hänen vuoteensa ääreen ja suuteli häntä ujostelematta ja reilusti.
— En, sanoi hän, en tahdo käyttää enkä esittää mitään oikeuksiani. Se oli tyhmää puhetta. Niitä oikeuksia ei anna minulle pappi, vaan — sinä. Emme ole vielä naimisissa, niin että nuku rauhassa. Tämä ilta on ollut meille molemmille erinomaisen tärkeä. Ja, rakas Eva, lisäsi hän kumartuen uudelleen hänen puoleensa, älä sure äläkä tunne itseäsi onnettomaksi! Kaikki mitä ikinä voin, teen sinun onneksesi!
Ja Juho ei olisi ollut se voimakas ja elämänhaluinen mies, mikä oli, ellei hän samalla olisi suorastaan paennut pois huoneesta, sillä Evan läheisyys, hänestä uhkuva nuoren naisen pehmeä lämpö ja ne tuhannet lemmen keijukaiset, jotka siinä äärellä istuivat, olisivat taas panneet hänet kovalle ja hetken perästä liian kovalle koetukselle. Mutta hän pakeni pois, sillä hän tahtoi poimia kultaisen omenan vasta sitten, kun se itse onnesta huumautuneena putoaa hänen syliinsä ihanassa antautumisen autuudessa.
IX.
Kesäiset sunnuntait ovat aivan erikoisesti siunattuja ja kauniita päiviä. Kun ajattelee niitä jälkeenpäin, ei voi muistaa ainoatakaan rumaa niiden joukossa, vaan mielikuvitukseen muodostuu ihana kuva korkeasta sinitaivaasta, puhtaista pilvenhattaroista, linnunlaulusta ja kukkien tuoksusta, Herran temppelistä, josta kuuluu kellojen kumina ja suvivirren juhlallinen kaiku. Se hartauden, Jumalan pelon, vakavuuden ja puhtauden tunnelma, jonka kristinusko on vuosituhansien aikana sunnuntaihin luonut, on sellainen henkinen aarre, ettei voi muuta kuin tuomita mitä surkeimmaksi taka-askeleeksi kaikkea sitä kieltämisen henkeä, jolla tältäkin päivältä on tahdottu sen hieno ja sielua kohottava luonne riistää. Siinä on pätevä ja pyhä kulttuuriperintö raakuuden ja sivistymättömyyden uhrina, taistelemassa kuin marttyyri juonittelevien pakanain keskuudessa.
Evan isä, tuo hieno vanhan sivistyskannon vesa, joka oli sulattanut kristillisen elämänkatsomuksensa syvään sopusointuun tieteen ja uuden ajan kehityksen kanssa, oli usein perheensä keskuudessa ylhäisellä ivalla ja vakavalla sielunpaimenen surulla puhunut siitä keveydestä, jolla suomalainen yleisö, sekä sivistynyt että sivistymätön, oli luopunut kirkosta ja jättänyt sen ikäänkuin hylättynä lastensa jälkeen katsomaan. "Se on yksinkertaisesti sivistymättömyytemme todistus", oli hän sanonut. "Kun moukka saapi hiukan tietoja kokoon haalituksi, kun hän lukaisee vähän luonnontieteitä, Ingersollia ja kieltohenkistä kirjallisuutta, katsoo hän heti olevansa valmis lausumaan tuomionsa asioista, joista maailman väkevimmät henget ovat kunnioittaen ja epätietoisina kuiskailleet ja joiden edessä he ovat vaieten tunnustaneet voimattomuutensa. Tämä todistaa, että tuollainen vasta hiekkakuopasta nostettu kieltäjä ja rienaaja on toivottoman kaukana siitä, mitä tarkoitetaan kulttuuri-ihmisellä sanan oikeassa merkityksessä. Kansalliskirkkomme täytyy olla rakas todella sivistyneelle ihmiselle jo sen historiallisen kulttuurimerkityksen vuoksi, joka sillä ehdottomasti on, ja niin täytyisi hänen osoittaa sille kunnioitustaan ja arvonantoaan pysymällä sen kanssa elävässä yhteydessä. Ja jos hän on todella sivistynyt ihminen, on hänen sydämessään ehdottomasti herännyt todellisen valistuksen kaipuu, ja siihen sisältyy myös uskonnollisten tunteitten arvossapitäminen."
Näin oli opettanut tuo vanha pappi, usein sunnuntai-iltana valittaessaan kirkossakävijöiden vähälukuisuutta. Eva oli koettanut selittää, että papeissa itsessään oli paljon syytä esimerkiksi sivistyneitten kirkosta pois jäämiseen. "Ovat sivistymättömiä pappeja, ahnaita, huonoja saarnamiehiä, ilman syvempää ja hehkuvampaa hengen eloa", oli hän sanonut. "Myönnetään, myönnetään", vastaili siihen vanha pappi ja kertoi huvittavia kaskuja virkaveljistään, "mutta kuitenkin. Paimenen henki on usein heijastusta seurakunnan hengestä. Missä löytyy todellista janoa, joka panee laumat lähteelle rientämään, sieltä usein Jumala antaa myös yhä runsaamman ja kirkkaamman lähteen kummuta. Muista, tyttöseni, että Luoja voi iskeä veden kalliostakin."
Kuten papin tyttären tuleekin, oli Eva pyytämättä totellut isänsä tahtoa ja ollut kirkossa niin usein kuin suinkin vain voi. Vieläpä Helsingissäkin, jossa isän läsnäolo ei ollut häntä siitä huomauttamassa, oli hän noudattanut samaa tapaa. Ja hänelle se oli virkistys ja mielen ylennys. Hänen henkisessä elämässään ei ollut ollut mitään uskonnollista murroskohtaa, ei mitään ristiriitaista taistelua, vaan suhtautui hän kirkkoon ja uskonnollisiin asioihin ikäänkuin historialliselta kannalta. Ne olivat siinä olemassa ja toimimassa perintönä ja mahtavina tekijöinä. Ne olivat hänelle jo sellaisinansa pyhiä ja arvonantoa vaativia, rakkaita. Mutta uskonto, se hänen pieni herttainen uskontonsa, se uinui siellä salassa sydämen sopukassa hänen lapsuusviattomuutensa ja puhtautensa rinnalla. Hän ei siitä koskaan kenellekään puhunut, mutta hän vaali sitä itsekseen hellästi kuin ystävää hädässä, kutsuen sitä hiljaa avukseen tuskan ja ikävän hetkinä. Se tuli ilmoille vain iltaisin, juuri sitä ennen, jolloin hän tuntien unen tulevan käännähti oikealle kyljelleen, nosti pyöreän käsivartensa päänsä alle ja hiljaa itsekseen supisi isämeitänsä ja herransiunauksensa, kuten oli lapsesta saakka tehnyt.
* * * * *
Kun Eva heräsi aamulla, oli aamuhetki jo pitkälle kulunut. Hän hyppäsi kiireesti vuoteeltaan ja rupesi nopeasti pukeutumaan miettien koko ajan edellisen illan tapahtumia. Vaikka sen kohtaukset olivatkin olleet niin järkyttäviä, oli siitä kuitenkin jäänyt hänelle lopuksikin elähdyttävä vaikutelma. Hän tunsi nyt, kun jonkunmoinen selvitys oli tapahtunut, olevansa Juhoon avonaisemmassa ja ikäänkuin rehellisemmässä suhteessa, tarvitsematta pelätä mitään odottamattomuuksia Juhon puolelta. Ja hän tunsi naisellisella vaistollaan saaneensa Juhosta voimakkaan yliotteen juuri sen kautta, ettei Juho ollut älynnyt hillitä itseään, vaan oli mennyt liiallisuuksiin ja raakuuksiin. Ja se varmasti nöyryytti Juhoa, sen Eva tunsi, sillä hän tiesi Juhon aina vakavasti pyrkineen arvokkaisiin tapoihin ja hillittyyn esiintymiseen. Olipa Juho usein halveksien puhunut herrasmiesten raakuudesta ja heidän siivottomasta puheestaan, kun vain olivat omissa hoteissaan — seikka, jonka Eva muuten tiesi aivan todeksi. Kovasti oli varmaankin Juhoa nyt omassa mielessään nöyryyttänyt se seikka, että hän juuri tässä suhteessa oli häväissyt itsensä oman vaimonsa silmissä.
Eva ei voinut sille mitään, että hän makuuhuoneestaan lähtiessään heitti kuvastimeen syrjäsilmäyksen ja näki sieltä kukoistavat, unen virkistämät kasvot sekä huulilla hymyn, joka puhui kaikesta muusta kuin mielen masennuksesta.
Kun hän tuli ruokasaliin, ei siellä näkynyt Juhoa, eikä lautasiin oltu koskettu. Hän raotti kyökin ovea, jolloin Juho tulikin häntä vastaan. Juholla oli yllään siisti, kotitekoinen harmaa puku ja kaulassa pehmeä valkoinen kaulus. Hän oli ajanut partansa ja leikannut viiksensä, jotka miehekkäästi kuvastuivat auringon paahtamaa, punertavaa ihoa vastaan. Eva huomasi heti, että Juholla oli taas entinen tuttu tyyni ilmeensä.
— Huomenta! sanoi Eva ja ojensi hänelle kätensä. Silmien pohjalta kuvastui hiukan veitikkamaista naurua ja suupielet väreilivät.
— Niin myös! vastasi Juho ja tarttui ojennettuun käteen sekä piteli sitä katsoen siihen puolelta ja toiselta.
Se ansaitsikin katsomista, kuten kaikkien nuorten naisten kädet useimmiten. Se oli pieni, sitä ei voinut kieltää, ja erinomaisen kauniisti kehittynyt, sekä muistutti lämpöisessä täyteläisyydessään lapsen kättä. Kynnetkin olivat vielä punertavat ja läpikuultavat.
— Ensi kertaa on Soljalan emännällä tällainen käsi, sanoi Juho. — Jos olisin herra, niin suutelisin sitä, mutta Soljalan isännälle se ei sovi.
— Nöyrry pois! nauroi Eva, mutta veti samalla kätensä irti ja kysyi, oliko Juho jo syönyt.
— Olen. Väen kanssa söin aamiaista kuten tavallista.
— Miksi et odottanut minua? Olisi syöty yhdessä.
Juho kävi vakavaksi ja sanoi:
— Istuhan pöytään, niin selitän.
Ja Evan aloitellessa viilihulikan laitaa sanoi hän:
— Soljalan isännän kuten jokaisen maamiehen velvollisuus on syödä väkensä seurassa. Muu ei käy. Isäntä ei saa erottua palvelijoistaan, vaan hänen täytyy olla aina heidän rinnallaan. Toivoisin, että sinäkin, Eva, tämän oivaltaisit ja asettuisit emännän paikalle vierelleni.
— Sen minä teenkin, mutta en vielä aivan heti, vastasi Eva rauhallisesti, puraisten valkoisilla hampaillaan herkullisen palasen voileivästään.
Sanotaan olevan miehiä, jotka eivät voi nähdä nuoren naisen syövän, sillä he eivät muka voi sietää näiden enkeleiden suorittavan niin aineellisia toimituksia, mutta Juho ei ainakaan kuulunut heihin. Vesi suussa hän siinä katseli Evan syöntiä.
— No milloin sitten aiot siirtyä väen pöytään?
— Sen saat kuulla pian, kunhan lähdemme tästä ulos sunnuntai-kävelylle, vastasi Eva. — Muuten, mitä oli Leena laittanut väelle aamiaiseksi?
— Maitovelliä, rieskaa ja voita.
— Mitäs isäntä siihen sanoo?
Eva vilkaisi mieheensä veitikkamaisesti ja kysyvästi.
Juho rypisti hiukan kulmiaan ja vastasi:
— Tuhlausta se on. Ei kannata talonpojan herkutella. Mutta menköön nyt, koska kuulut niin määränneen.
Eva nauroi.
— Ethän ole vihainen siitä? kysyi hän.
— Enhän toki. Ja hyvähän on, että suostuttelet väen puoleesi, arveli
Juho siihen.
Eva lopetti syöntinsä ja nousi.
— Eikö Soljalan isäntä viekään emäntäänsä kirkkoon? kysyi hän.
Juhokin nousi ja katsahti vaimoonsa ilahtuneena.
— Viepi kyllä, sanoi hän, mutta ei vielä. Veneellä on sopimaton matka ja kirkkokiesit ovat korjautteella. Soljalan emäntää ei näetsen viedä kirkolle minkälaisilla ajopeleillä hyvänsä.
— Kas kas, nauroi Eva, ja lähti menemään miehensä sivu ovelle. Vaistomaisesti tämän käsi nousi ikäänkuin häntä tavoittaakseen, mutta painui samalla alas. Hämillään Juho otti hattunsa ja niin mentiin pihalle. Eva sitaisi valkoisen huivin päähänsä. Juhon posket polttivat taaskin ja silmissä oli tulinen katse, mutta Eva ei ollut sitä huomaavinaan. Hän pysähtyi etehisen räystään alle ja tarkasteli pesistään ulos ja sisään lentää sujahtelevia pääskysiä.
— Pääskyset ovat hauskoja lintuja, huomautti hän Juholle, eikä tämä väittänytkään vastaan. — Nyt mennään rantaan, jatkoi hän sitten. — Tule rinnalleni kävelemään, määräsi hän, kun Juho ikäänkuin hiukan ujostuksissaan jättäysi pari askelta jäljemmäksi. Juho totteli ja suoristihe, voimatta hetkeksikään siirtää silmiään vaimostaan, jonka askelten tahdissa hiukan tärähtelevä täyteläisyys aivan hänet huumasi.
He menivät rantatietä ruispellon vieritse, jossa vilja seisoi alkukesän upeudessaan syvänä ja tummanvihreänä kuin tyyni ja valtava meri. Kuin veden pohjasta katsoivat sieltä taivaalle siniset rukiinkukat unelmoiden, nuokahdellen joskus ujojen aurankukkien puoleen, jotka matalampina ja naisellisempina seisoivat hiljaa kuin odottaen jotakin ihmeellistä. Sivu mennessään Eva poimi niistä jokusen ja pisti miehensä napin läpeen. Tämä hymähti ja sanoi:
— Niin kummallista kuin se sinusta lieneekin, niin tämäkään ei mielestäni sovi talonpojalle, tahi paremminkin, arvostaan huolta pitävälle isäntämiehelle. Jos olisin vielä naimaton, niin voisin korkeintaan pistää kukan hattuuni, mutta nyt… Turhia ja joutavia käsityksiähän ne silti ovat, vaikka niissä kuitenkin kuvastaa jotakin siitä entisyydestä, jonka talonpoikaiskansamme on jo osaksi kadottanut.
Juho sormeili kukkaa rinnassaan kuin mietteissään ja jatkoi, kun Eva oli kääntynyt uteliaasti häneen katsomaan.
— Tarkoitan sitä, että mielestäni ei talonpoikaiskansassamme ole enää sen entistä arvokkuuden leimaa. Se on menettänyt sen ja monessa suhteessa aivan ulkonaisistakin syistä.
Eva tuli entistä uteliaamman ja kysyvämmän näköiseksi. Hän istahti pellon pientareelle, sormeili heinän kortta kädessään ja sanoi:
— Jatka jatka!
Ja Juho puheli hitaasti ja harkiten:
— Pelkään, etten osaa tässä asiassa sanoa selvästi sitä, mitä tunnen. Usein olen nimittäin ajatellut kuntamme ja muualla yleisissä kokouksissa, missä on paljon isäntämiehiä saapuvilla, että heissä on hyvin harvoissa jäljellä sitä, mikä oli niin luonteenomaista esimerkiksi minun omalle isä-vainajalleni. Muistathan hänet hyvinkin?