— Tietysti niin.

— Te olette suorapuheinen. Vaan minkäs sille voi, jos minua itseäni piinataan. Minäkin olen tyhmän avomielinen, mutta kun luonteeni on nyt semmoinen. Muuten minua haluttaa kertoa teille muutamia piirteitä elämästäni. Te ymmärrätte minua parhaiten, ja se on oleva hyvin huvittava. Niin, ehkä minä tänään olen ilveilijän kaltainen, mutta onhan ilveilijä avomielinen, eikö niin?

— Kuulkaas, ruhtinas, nyt on jo myöhäinen ja totta sanoen…

— Mitä? Jumalani, mikä kärsimättömyys! Ja mihinkäs on kiire? No, istutaan, jutellaan ystävyydessä, sydämmellisesti, ymmärrättehän, näin tässä viinimaljan ääressä, kuni hyvät ystävät konsanaan. Te luulette, että minä olen humalassa: ei siitä haittaa, näin on parempi. Ha, ha, haa! Todellakin, nämät ystävälliset seurustelut aina pysyvät niin kauan mielessä, ja kuinka mielellään niitä muisteleekaan. Te olette paha ihminen, Ivan Petrovitsh. Luonnostanne ette ole surkeilija, ette tuntehikas. No, mitä merkitsee teille pari kolme tuntia uhrata tämmöiselle ystävälle, kuin minä olen? Sitä paitsi koskeehan tämä asiatamme… No, voiko olla tätä ymmärtämättä? Olettehan kirjailija; teidän tulisi siunata tätä tilaisuutta. Voittehan tehdä minusta luonnekuvauksen kertomukseenne, ha, ha, haa! Jumalani, kuinka rakastettavan avomielinen minä tänään olenkaan!

Ruhtinas nähtävästi humaltui. Hänen kasvonsa muuttuivat, niille ilmaantui jokin vihainen, ilkeä ilme. Voi huomata, että hän halusi pilkata, pistää, purra, ivata. "Voihan se olla hyväksikin, että hän on humalassa, humalainen ei punnitse sanojansa" ajattelin. Mutta hänpä säilyttikin muistinsa.

— Ystäväiseni, pitkitti hän nähtävästi nauttien käytöksestänsä, — tein teille äskettäin erään tunnustuksen, kenties sopimattoman; sen, että minulle toisinaan tulee vastustamaton halu vississä tapauksessa näyttää jollekin kieltä. Tämän lapsellisen ja rehellisen avomielisyyteni vuoksi te vertasitte minut ilveilijään, ja se minua totisesti huvitti. Mutta jos te moititte minua tai kummeksitte, että olen teille nyt törkeä, ja ehkäpä myöskin säädytön, kuni raaka kylänmies, sanalla sanoen äkkiä muutin käytökseni teitä kohtaan, niin siinä suhteessa olette te kokonaan väärässä. Ensiksi minua se nyt miellyttää, toiseksi minä en ole kotonani, vaan teidän kanssanne… Se on, minä tarkoitan, että me nyt ryypiskelemme, kuten hyvät ystävät, ja kolmanneksi — minä erittäin paljon pidän oikullisuudesta. Tietäkääs, että minä oikullisuudesta vain olen ollut metafysiikko, ja filantroopi ja hellin miltei samoja aatteita, kuin tekin. Siitä tosin on jo hyvin pitkä aika, se oli nuoruuteni kultapäivinä. Muistan, miten minä silloin humaanisissa tarkoituksissa tulin tiluksilleni ja tietysti olin ikävään kuolla, ja uskotteko, mitä minulle silloin tapahtui? Ikävissäni minä aloin tutustua kaunisten neitosten kanssa… Tehän taas jo rypistätte kulmianne? O, nuori ystäväni! Mehän nyt olemme ystävällisessä seurustelussa. Aikansa on seikkailuilla, aikansa on lemmen leikeillä! Olenhan puhtaasti venäläinen luonne, väärentämätön venäläinen, oikea patriootti, rakastan elää reilusti, ja sen lisäksi täytyyhän pitää kiinni ajasta ja nauttia elämästä. Kerran kuolemme ja — mitäpä siellä enää! No, siispä minä armastelin. Muistan, eräälläkin paimenella oli mies, soma nuori mies. Tätä miestä minä ankarasti kuritin ja aioin antaa hänet sotamieheksi (entisiä vallattomuuksia, hyvä runoilijani!), mutta en antanutkaan sotamieheksi. Hän kuoli sairashuoneessani… Nähkääs, tilallani oli sairaala, siinä kaksitoista sairasvuodetta, — sairaala oli oivallisessa kunnossa; puhtaus, parkettilattiat. Nyt tosin jo kauan sitten olen sen hävittänyt, mutta silloin minä siitä ylpeilin; niin, ja miehen minä vähältä olin kuoliaaksi lyöttää vaimonsa tähden… No, miksi te taaskin murjotatte? Onko se teistä ilettävää kuulla? Saattaako se kuohuksiin teidän jalot tunteenne? No, no, rauhoittukaa! Tuo kaikki on jo ohi. Sen tein silloin, kun olin romaanimainen, halusin olla ihmiskunnan hyväntekijä, filantroopiyhdistyksen perustaa … kun satuin sellaiselle uralle. Silloin pieksätinkin. Nyt en pieksä; nyt täytyy ilvehtiä; nyt me jokainen ilvehdimme, — semmoinen aika tuli… Kaikista eniten minua nyt naurattaa tuo hupsu Ichmenev. Olen vakuutettu, että hän tunsi koko tuon pieksämishistorian … ja mitäs? Hän hyvän sydämmensä vuoksi, joka kaiketi lienee siirapista luotu, sekä sen vuoksi, että rakastui silloin minuun, vieläpä itse kiitti minua minun kuulteni, — päätti olla mitään uskomatta eikä uskonutkaan; se on, tosiasiaa ei uskonut, ja kaksitoista vuotta vankkana vuorena minua puolusti siihen asti, kun ei asia häneen itseensä koskenut. Ha, ha, haa! No, tuohan on kaikki joutavanpäivästä! Ryypätään, nuori ystäväni! Kuulkaas: rakastatteko te naisia?

En vastannut mitään. Kuuntelin vain puhettansa. Hän alotti jo toisen pullon.

— Minäpä mielelläni juttelen heistä illallispöydässä. Esittelenkö teille illallisen jälkeen erään m:lle Philiberte'n, — häh? Mitä luulette? No, mikä teille taas tuli? Tehän ette huoli katsoakaan minuun … hm!

Hän oli vaipua mietteisiinsä. Mutta äkisti hän nosti päänsä, katsahti merkitsevästi minuun ja pitkitti:

— Kuulkaas, runoilija ystäväni, minä tahdon ilmaista teille erään luonnon salaisuuden, joka nähtävästi on teille kokonaan tuntematon. Olen vakuutettu, että te tällä hetkellä sanotte minua syntipukiksi, ehkä konnaksi, siveettömyyden ja paheiden hirviöksi. Vaan kuulkaas, mitä minä teille sanon! Jos vain voisi olla mahdollista (mikä muuten ihmisluonteen mukaan ei voi olla mahdollista), jos olisi mahdollista, että meistä jokainen ilmaisisi oman sisimmän itsensä, vieläpä niin, ettei pelkäisi paljastaa, ei vain sitä, mitä hän pelkää sanoa, eikä mistään hinnasta sano ihmisille, ei vain sitä, mitä hän pelkää sanoa parhaimmille ystävillensä, mutta senkin, mitä joskus pelkää itselleenkään tunnustaa, — niin tulisi maailmaan semmoinen löyhkä, että me jok'ikinen tukehtuisimme. Juuri sen vuoksi, sulkujen välissä sanottuna, ovat hyvät olemassa nuo meidän hienon ylhäisön seuratavat ja sopivaisuussäännöt. Niissä on syvä aate, — en sano siveellinen, mutta yksinkertaisesti suojeleva, mukavuutta edistävä, joka tietysti on vielä parempi, sillä siveellisyyshän itse asiassa on samanlaista mukavuutta, se tahtoo sanoa, se on keksitty yksinomaan mukavuuden vuoksi. Siivollisuudesta sanon tuonnempana, minä nyt sotkeun puheissani, muistuttakaa minua siitä sittemmin. Päätän puheeni näin: te moititte minua vioistani, hurjistelusta, siveettömyydestä, mutta kenties minun onkin vain siinä syyni, että olen avomielisempi toisia, eikä sen enempää; etten salaa sitä, minkä muut salaavat itseltäänkin, kuten jo ennen sanoin… Siinä minä teen huonosti, mutta minä nyt niin tahdon. Mutta olkaa huoleti, lisäsi hän ivallisesti hymyillen, — minä sanoin "olen syyllinen", mutta en minä ollenkaan pyydä anteeksi… Huomatkaa myöskin: minä en tahdo saattaa teitä hämille, en kysele teiltä: eikö teillä itsellänne ole jotain semmoisia salaisuuksia, joilla voisin omia salaisuuksiani puolustaa… Minä käyttäydyn säädyllisesti ja jalosti. Yleensä minä aina käyttäydyn säädyllisesti…

— Tehän vain joutavia juttelette, sanoin minä katsoen häneen halveksien.

— Joutavia juttelen, ha, ha, haa! Sanonko, mitä te nyt ajattelette? Te ajattelette: miksikä minä toin teidät tänne ja nyt syyttä suotta ilmaisen teille salaisuuksiani? Niinkö vai ei?

— Niin?

— No sen te saatte kohta kuulla.

— Luonnollisin selitys on se, että joitte melkein kaksi pulloa ja … humalluitte.

— Se tahtoo sanoa: juovuin. Voi olla niinkin. "Humalluitte"! se kuuluu sievemmältä, kuin juopunut. O, kohteliaisuudesta kukkurillaan oleva ihminen! Mutta … emmeköhän me taaskin alkaneet torailla, vaikka puhe jo kääntyi niin hauskaan aineeseen. Niin, rakas runoilijani, jos maailmassa vielä löytyy jotain somaa ja suloista, niin on se naiset.

— Tiedättekö, ruhtinas, minä en sittenkään käsitä, miksi te juuri minut valitsitte salaisuuksienne ja lempiseikkailujenne uskotuksi.

— Hm!… Johan minä teille sanoin, että kohta saatte sen kuulla. Olkaa huoleti; no, toisekseen olkoon vaikka niinkin, tein sen ilman minkäänlaisia syitä; te olette runoilija, te ymmärrätte minut, ja johan siitä teille puhuinkin. Että saa äkkiä poistaa naamarin kasvoiltaan, saa olla kyynillinen siihen määrään, että ilmaisee sisimpänsä toiselle niin perinpohjin, ettei näe olevan vähintäkään syytä hävetä tämän edessä — siinä piilee erinomainen hekumallisuus. Kerron teille erään tarinan. Pariisissa oli hullu virkamies, hänet sittemmin pantiin hulluinhuoneeseen, kun saatiin selville, että hän oli mielipuoli. No niin, kun hän oli tullut hulluksi, niin nähkääs, mitä hän keksi itsensä huvittamiseksi: hän riisui kokonaan vaatteensa aina Aatamin pukuun asti, jätti vain kengät jalkaansa, pani yllensä leveän, kantapäihin ulettuvan levätin, kääri sen ympärillensä ja mahtavana, majesteetillisena astui kadulle. No niin, syrjästä katsot, — ihminen kuin ihminen, kävelee siinä leveässä levätissä aikansa ratoksi. Mutta kun sattui kohtaamaan jonkun jossain yksinäisessä paikassa, niin ettei ketään muita ollut lähiseutuvilla, meni hän ääneti mitä totisimman ja syvämietteisimmän näköisenä tätä vastaan, pysähtyi äkkiä tämän eteen, aukaisi levättinsä ja näytti itsensä kaikessa … siveydessään. Se kesti vain minutin ajan, sitten hän kääri levätin ympärillensä ja ääneti, väräyttämättä ainoatakaan kasvojen lihasta, kulki hämmästyksestä kivettyneen katsojan ohi mahtavasti, keveästi, kuni Hamletin haamu. Näin hän teki kaikille, miehille, naisille, lapsille — ja siinä oli koko hänen huvinsa. Nähkääs nyt, osan tämmöistä huvia voi myöskin saada ällistyttämällä jotakuta Schilleriä, näyttämällä hänelle kieltä kun hän semmoista, kaikkein vähimmin osaa odottaa. "Ällistyttää" — se on mainio sana? Sen minä luin jossain teidän nykyaikaisessa kirjallisuudessanne!

— Niin, tuohan oli mielipuoli, mutta te…

— Täydessä järjessä?

— Niin.

Ruhtinas purskahti nauruun.

— Aivan oikein puhutte, rakkaani, lisäsi hän mitä julkein ilme kasvoillaan.

— Ruhtinas, sanoin minä tulistuneena hänen julkeudestaan, — te vihaatte meitä, siinä samassa myöskin minua, ja kostatte nyt minulle kaikesta ja kaikkien puolesta. Tuon kaiken te teette mitä pikkumaisimmasta itserakkaudesta. Te olette kiukkuinen, pikkumaisuuteen saakka kiukkuinen. Olemme teitä vihastuttaneet ja, ehkäpä, kaikkein enimmän te äkäilette tuon illan tähden. Tietysti te ette saattaneet millään tavalla muuten kostaa minulle niin ankarasti, kuin tällä äärettömällä halveksumisella; te ette välitä edes tavallisesta kohteliaisuudesta, jota jokaisen ihmisen tulee toiselle osoittaa. Te haluatte osoittaa minulle selvään, ettette välitä edes hävetä, reväistessänne edessäni niin odottamatta häijyn naamarinne ja näyttäissänne itsenne semmoisessa siveettömässä kyynillisyydessä…

— Minkä vuoksi te tuon kaiken sanotte minulle? kysäsi hän ra'asti sekä katsoen minuun vihaisesti. — Tahdotteko osottaa tarkkanäköisyyttänne?

— Osottaakseni, että minä ymmärrän tarkoituksenne ja sanoakseni sen teille suoraan.

— Quelle idée, mon cher, pitkitti ruhtinas äkkiä taas muuttaen äänensä entisekseen iloiseksi ja lörpöttelevän avomieliseksi. — Te eksytitte minut aineestani. Buvons, mon ami, sallikaa minun kaataa teille. Ja minä kun juuri aioin kertoa teille erään mitä herttaisimman ja hauskimman seikkailun. Kerron sen teille vain yleispiirtein. Tunsin jolloinkin erään rouvan; hän ei enää ollut ensi nuoruudessa, mutta noin vuotta kaksikymmentä seitsemän, — kahdeksan; ensiluokan kaunotar, soma vartalo, ihana muoto, sievä astunto. Katseensa oli terävä, kuin kotkalla, mutta aina totinen ja ankara; hän käyttäytyi mahtavasti ja luotaan eroittavasti. Hänestä kävi maine, että hän oli kylmä, kuin talvisydän ja pelotteli kaikki luoksepäästämättömyydellään ja ankaralla hyväntekeväisyydellään. Todellakin ankaralla. Ei koko lähitienovilla ollut toista niin ankaraa tuomaria, kuin hän oli. Hän rankaisi ei vain rikoksesta, mutta pienimmästäkin naisellisesta heikkoudesta, rankaisutuomionsa oli muuttumaton, vetoamaton. Lähipiirissään oli hänellä ääretön merkitys. Ylpeimmät ja hyväntekeväisyydessään auliimmat mummotkin kunnioittivat häntä, etsivätpä hänen suosiotansakin. Hän piti silmällä kaikkia puolueettoman ankarasti, aivan kuin keskiaikaisen luostarin abbedissa. Hänen katseensa sai nuoret naiset vapisemaan, arvostelunsa oli heidän kauhunsa. Ainoastaan yksi huomautus häneltä, yksi ainoa viittauksensa riitti tappamaan hyvän maineen, — semmoinen oli hänen asemansa yhteiskunnassa; mieshenkilötkin pelkäsivät häntä. Lopulta hän antautui jonkinlaiseen mietiskelevään mystillisyyteen, vaikka kylläkin rauhalliseen ja korkeaan… Ja mitä luulette? Ei löytynyt tätä naista irstaampaa irstailijaa, ja minulla oli onni saavuttaa hänen täydellinen luottamuksensa. Sanalla sanoen — minä olin hänen salainen ja salaperäinen rakastelijansa. Suhteemme oli sovitettu niin ovelasti, niin mestarillisesti, ettei edes hänen talonväestään ainoallakaan ollut pienintäkään epäluuloa; vain yksi hänen sisäpiikansa, ranskatar, oli kaikkiin hänen salaisuuksiinsa pyhitetty, mutta siihenpä piikaan sopikin täydelleen luottaa, tämäkin otti osaa asiaan… Tämä rouva oli siksi hekumallinen, että itse markiisi de-Sad olisi voinut ottaa hänestä oppia. Mutta sittenkin — voimakkain, läpitunkevin ja järkyttävin tässä kaikessa oli sen salaperäisyys ja valheellisuuden julkeus.

Kaiken sen pilkkaaminen, jota kreivitär ihmisille saarnasi korkeimmaksi, ihanteellisimmaksi ja järkkymättömäksi, ja sen lisäksi tuo sisällinen, pirullinen nauru sekä tietoisuudella kaiken sen häväiseminen, jota ei sovi häväistä — ja kaikki tämä aivan rajattomasti, äärimmäisyyksiin saakka, niin pitkältä, ettei rikkainkaan mielikuvitus uskaltaisi semmoista mahdolliseksi ajatella, — kas, siinä se pääasiallisesti olikin tuon nautinnon selvin piirre. Niin, se oli itse paholainen ihmishaamussa, mutta vastustamattoman lumoava hän vaan oli. Vielä nytkin häntä riemulla muistelen. Tulisimpien nautintojen tuoksinassa alkoi hän äkkiä nauraa kuni mieletön, ja minä ymmärsin, täydelleen ymmärsin tuon naurun ja nauroin mukana. Yksistään tuon muisteleminen tuottaa minulle suurinta nautintoa, vaikka siitä jo onkin kulunut useita vuosia. Vuoden kuluttua hän jätti minut. Minä en voinut häntä vahingoittaa, vaikka olisin tahtonutkin. Kukapa olisi sanojani uskonut? Mitäs tämmöisestä luonteesta sanotte, nuori ystäväni?

— Hyi, moista ruokottomuutta, huudahdin minä vastenmielisyydellä kuunnellen tuota tunnustusta.

— Te ette olisi nuori ystäväni, jos sanoisitte muuten! Niin minä tiesinkin teidän sanovan. Ha, ha, haa! Odottakaa, mon ami, elätte ja tulette ymmärtämään, mutta nyt, — nyt te vielä kaipaatte namusia. Ei, te ette ole enää runoilija: tuo nainen ymmärsi elämää ja osasi sitä käyttää hyväkseen.

— Mutta miksikä alentua moiseksi eläimeksi?

— Mimmoiseksi eläimeksi?

— Semmoiseksi, kuin tuo nainen ja te.

— Ahaa, te nimitätte sen eläimellisyydeksi, se on merkkinä siitä, että te tarvitsette vielä käsinojaa ja käytte talutusnuorassa. Tietysti minä tunnustan, että itsenäisyys voi ilmaantua kokonaan päinvastaisessakin, mutta … puhukaamme, suoremmin, mon ami … täytyyhän teidänkin tunnustaa, että se kaikki on turhaa, joutavanpäiväistä!

— Mikäs sitten ei ole turhaa?

— Turhaa ei ole henkilö, minä itse. Kaikki minua varten ja koko maailma on minua varten luotu. Kuulkaas, ystäväiseni, minä uskon vielä siihen, että maailmassa saattaa elää reimasti. Ja se onkin parhain usko, sillä ilman sitä ei voisi huonostikaan elää — täytyisi ottaa myrkkyä. Sanotaan jonkun hassun niin tehneenkin. Hän filosofeerasi siihen asti, että hävitti kaikki, kaikki, vieläpä kaikki ihmisellisten velvollisuuksien normaaliset ja luonnolliset laillisuudetkin ja joutui siihen, ettei hänelle jälelle jäänyt mitään; tulokseksi jäi nolla, ja silloin hän julistikin, että elämässä parhain seikka on sinihappo. Te sanotte: sehän oli Hamlet, se oli hirmuinen epätoivo, sanalla sanoen jotain tuommoista suurenmoista, ettemme me sitä osaa edes uneksiakaan milloinkaan. Mutta te olette runoilija, minä taas tavallinen ihminen, sen vuoksi sanonkin, että asiaa on tarkastettava yksinkertaisemmalta, käytännöllisemmältä kannalta. Minä esimerkiksi olen jo kauan sitten vapauttanut itseni kaikista siteistä, vieläpä velvollisuuksistakin. Minä pidän itseni velvoitettuna vain silloin, kun minulle asiasta on jotain etua. Te tietysti ette voi asioita tarkastaa siltä kannalta. Teillä on jalat köysissä ja makuaisti sairas. Te juttelette asioista ihanteen ja hyvyyden kannalta. Mutta, ystäväiseni, minä olen valmis tunnustamaan kaiken, mitä käskette, mutta minkä minä sille voin, jos minä varmaan tiedän, että kaiken ihmisellisen hyvyyden perusteena on suuri egoismi. Mitä jalommalta asia näyttää, sitä enempi siinä on egoismia. Rakasta itseäsi — siinä on ainoa sääntö, jonka minä tunnustan. Elämä on kauppa-asia; rahaa älkää suotta heitelkö, mutta voittehan maksaa mielittelemisestä, siten te täytätte kaikki velvollisuutenne lähimmäistänne kohtaan, — siinä minun siveys-ohjeeni, jos te välttämättömästi sitä haluatte kuulla, vaikka sanonkin teille, että mielestäni on parasta olla maksamatta lähimmäiselleen, vaan osata pakottaa hänet tekemään ilmaiseksi. Ihanteita minulla ei ole enkä niistä huolikkaan; en vielä koskaan ole niitä ikävöinyt. Maailmassa saattaa niitä paitsikin elää niin iloisesti, niin suloisesti … ja en somme, minä olen hyvin iloinen, että voin elää sinihapottakin. Jos minä, näes, olisin hiukankin hyväsydämmisempi, en minä ehkä tulisikaan ilman sitä toimeen, kuten tuo hassu filosofi (tietysti hän oli saksalainen). Ei! Elämässä on vielä hyvin paljon suloa! Minua miellyttävät asema, virka, hotelli, suuret panokset korttipelissä (pidän erittäin korteista). Mutta pääasia on - naiset … naiset kaikessa muodossa; pidänpä salaisesta pimeästä siveettömyydestä, semmoisesta, joka on kummallisinta ja originellisempaa sekä vaihteen vuoksi hiukan likaisempaa… Ha, ha, haa! Kun katson teidän kasvojanne, huomaan, mimmoisella halveksumisella te nyt minuun katsotte!

— Olette oikeassa, vastasin hänelle.

— No, olkoon, että te olette oikeassa, mutta kaikessa tapauksessa on likaisuuskin sinihappoa parempi. Niinkö?

— Ei, silloin olisi sinihappokin parempi.

— Minä tahallani kysyin teiltä: "niinkö?" voidakseni nauttia teidän vastauksestanne; minä tiesin sen jo edeltäpäin. Ei, ystäväiseni, jos te olette oikea ihmisrakastaja, niin toivokaa kaikille viisaille ihmisille samaa makua, kuin minulla on, vaikkapa likapöpperönkin kanssa, muutenhan ei viisaalle ihmiselle kohta jää maailmassa mitään tehtävää, joten jälelle jäävätkin vain hupsut yksistään. Silloinkos näiden kelpaa elää! Ja onhan nytkin olemassa sananlasku: hupsuilla on onni, ja tietäkääs, ei ole mitään sen mieluisampaa, kuin elää hupsujen kanssa ja aina myöntää heidän olevan oikeassa — se on edullista! Älkää olko millännekään siitä, että minä annan arvon ennakkoluuloille, noudatan vissejä ehtoja, etsin vaikutusvaltaa; näenhän minä, että elän tyhjässä yhteiskunnassa; mutta niin kauan, kuin siinä on lämmin, annan minä sille myöten, osotan olevani kokonaan sen puolella, mutta tilaisuuden tullessa olen valmis ensimäisenä hylkäämään sen. Tunnen hyvin kaikki teidän uudet aatteenne, vaikken milloinkaan soimannut itseäni niiden vuoksi, eikäpä ollut syytäkään. Tunnonvaivoja ei minulla ole milloinkaan mistään ollut. Minä suostun kaikkeen, olkoon minun vain hyvä ollakseni, ja tämmöisiä on meitä olemassa legio, ja todella meidän on hyvä ollaksemme. Maailmassa saattaa kaikki hukkua, me yksistään emme koskaan hukkaan joudu. Olemme olleet niin kauan, kuin maailmakin on ollut. Koko maailma saattaa jollain tapaa hajota, mutta me nousemme pinnalle, me aina uimme pinnalla. Ja sitten: huomatkaa vaikka yksistään se seikka, kuinka sitkeähenkisiä ovat semmoiset ihmiset, kuin me olemme. Mehän niin sanoakseni olemme oikein fenomenisen sitkeähenkisiä; onko se teitä milloinkaan kummastuttanut? Me elämme kahdeksaankymmeneen, yhdeksäänkymmeneen vuoteen! Meitä siis itse luontokin suojelee, he, he, hee! Minä välttämättömästi tahdon elää yhdeksänkymmen vuotiaaksi. Minä en rakasta kuolemaa ja pelkään sitä. Hiis ties, miten vielä tuleekaan kuolla! Mutta miksikä puhua siitä! Tuo myrkyttäytynyt filosofi ärsytti minut moisia juttelemaan! Hiiteen filosofia! Buvons, mon cher. Meillähän alkoi puhe kauneista tytöistä… Mihinkäs te nyt?

— Lähden pois, ja aika on jo teidänkin lähteä…

— No, kaikkeapa! Minä niin sanoakseni aukaisin teille koko
sydämmeni, ja te ette edes tunne niin selvää ystävyyden todistetta.
He, he, hee! Kuinka vähän te rakastatte, rakas runoilijani.
Odottakaapa, minä tahdon vielä pullon…

— Kolmannen?

— Kolmannen. Hyveestä minä, rakas kasvattini (sallikaa minun kutsua teitä tällä makealla nimellä: ken voi sanoa, ehkä minun neuvoni vielä kelpaakin…). No niin, kasvattini, hyveestä minä jo sanoin teille: "mitä enemmän hyveessä on hyvyyttä, sitä enempi on siinä egoismia". Tahdon kertoa teille siitä asiasta mitä hauskimman jutun: kerran rakastin erästä neitoa ja miltei totisesti rakastinkin. Tekipä hän minun tähteni suuria uhrauksiakin…

— Hänkö se oli, jolta te ryöstitte omaisuuden putipuhtaaksi? kysäsin jyrkästi huolimatta enää pidättää vihaani.

Ruhtinas vavahti, kasvonsa muuttuivat ja hän loi minuun liekehtivän katseen; siinä oli neuvottomuutta ja raivokkuutta.

— Malttakaas, lausui hän kuni itsekseen, — malttakaas, antakaa minun päästä selville. Olen todellakin humalassa ja voin vain tuskin ajatukseni saada kokoon…

Hän vaikeni ja tutkivasti, yhä vihaisesti katsoi minuun, pitäen kättäni kädessään, ikäänkuin olisi pelännyt minun pakenevan. Olin varma, että hän sillä hetkellä mietti ja tuumiskeli, mitenkä minä tiesin sen asian, joka melkein kaikilta oli salassa, ja eikö tässä kaikessa piile jokin vaara. Näin kesti hetkisen aikaa; sitten hänen muotonsa äkkiä muuttui; entinen naurava, humalaisen iloinen ilme näkyi uudestaan kasvoillaan. Hän puhkesi nauruun.

— Ha, ha, haa! Tepäs vasta Talleyrand! Mitäs, minä todellakin olin hänen edessään kuin kasvoille syljeksitty, kun hän minulle vasten silmiä tokasi, että minä ryöstin hänen omaisuutensa! Kuinka hän silloin vinkuikaan, mitenkä haukkuikaan minut! Raivoisa oli naikkonen ja … ilman minkäänlaista rajaa. Mutta päättäkää itse, ensiksikin minä en ollenkaan häneltä ryöstänyt, kuten te juuri sanoitte. Hän itse lahjoitti minulle rahansa ja silloin ne jo olivat minun. No, otaksutaan, te lahjoitatte minulle paraimman hännystakkinne (tätä sanoessaan hän katsahti päälläni olevaan ainoaan, jotenkin kuluneeseen hännystakkiini, jonka olin kolme vuotta sitten räätäli Ivan Skornjaginalla teettänyt), minä olen teille kiitollinen, kannan sitä, äkkiä vuoden kuluttua te riitaannutte kanssani ja vaaditte sen takaisin, mutta minä olenkin sen pitänyt jo rikki… Se ei ole jalosti tehty, miksikä kirjoittaakaan? Toiseksi minä, huolimatta siitä, että rahat olivat minun, olisin välttämättömästi antanut ne takaisin, mutta ajatelkaas: mistä minä nyt näin äkkiä voin saada semmoisen summan? Mutta pääasia on se, etten minä voi kärsiä saarnoja ja schillerimäisyyttä, kuten teille jo sanoin, — ja siinäpä olikin koko syy. Ette voi uskoa, mitenkä hän keikaili edessäni huutaen, että lahjoittaa minulle (minun jo niinkin) rahat. Vihani jo nousi, mutta, silloin minä äkkiä osasin tehdä oikean päätöksen, minä, nähkääs, kun en koskaan hätäänny: minä ajattelin, että antamalla hänelle rahat, ehkä teen hänet onnettomaksi. Minä olisin riistänyt häneltä suloisuuden olla onneton minun tähteni ja saada kirota minua kaiken ikänsä. Uskokaa minua, ystäväiseni, sen laatuisessa onnettomuudessa on jokin korkein nautinto siinä, että saattaa tuntea itsensä kokonaan olevan oikeassa ja olevansa jalosydämminen ja saada täydellä oikeudella nimittää sortajaansa heittiöksi. Tämmöistä vihan nautintoa tietysti tavataan schillerimäisissä luonteissa; kenties hänellä sen jälkeen ei ollut edes leipääkään, mutta minä olen vakuutettu, että hän oli onnellinen. Minä en raskinnut riistää häneltä tätä onnea enkä siis lähettänyt hänelle rahoja takaisin. Sillä tavoin tuli täydelleen todistetuksi oikeaksi sääntöni, että mitä äänekkäämpi ja suurempi ihmisellinen jalomielisyys on, sen enempi on siinä mitä ilettävintä egoismia… Etteköhän te tuota käsitä… Mutta … tehän aiotte saada minut kiinni, ha, ha, haa!… Niin, tunnustakaa pois, tahdoittehan saada kiinni…? O, mimmoinen Talleyrand!

— Hyvästi, sanoin minä ja nousin ylös.

— Hetkinen vain! Pari sanaa vain lopuksi! huudahti hän muuttaen äkkiä ilettävän lörpötyksensä totiseksi puheeksi. — Kuulkaas viimeiseni: kaikesta siitä, mitä teille sanoin, on selvä ja selkeä seuraus (luulen, että itsekin olette sen huomanneet), etten minä koskaan enkä kellenkään tahdo jättää hyötyäni. Minä rakastan rahaa ja sitä minä tarvitsen. Katarina Feodorovnalla on sitä paljon; hänen isänsä piti kymmenen vuotta viini-arentia. Tyttärellä on kolme miljonaa, ja nuo kolme miljonaa minulle hyvin kelpaavat. Alesha ja Katja on oivallinen pari; kumpikin ovat ensiluokan hupsuja; sitä minä haluankin. Sen vuoksi minä välttämättömästi toivon ja tahdon, että heistä tulisi pariskunta, mitä pikemmin, sen parempi. Parin, kolmen viikon kuluttua matkustavat kreivitär ja Katja maalle. Aleshan täytyy päästä heidän muassaan. Varottakaa Natalia Nikolajevnaa, ettei laittaisi saarnoja eikä schillerimäisyyksiä, ettei noustaisi minua vastaan. Minä olen äkäinen ja kostonhaluinen; tahtoni minä saatan perille. Häntä minä en pelkää: epäilemättä kaikki käy tahtoni mukaan, ja jos nyt edeltä jo varotan, niin tapahtuu se melkein hänen hyväkseen. Muistakaa, ettei tapahtuisi tyhmyyksiä ja että hän käyttäytyisi ymmärtäväisesti. Muuten käy hänelle huonosti, hyvin huonosti. Jo yksistään sen vuoksi tulisi hänen olla minulle kiitollinen, etten minä tehnyt hänelle, kuten olisi pitänyt tehdä, s.o. lain mukaan. Tietäkää, runoilijani, että laki turvaa perhe-rauhan; se takaa isälle pojan kuuliaisuuden ja että ne, jotka viekottelevat lapsia pyhistä velvollisuuksistansa vanhempiansa kohtaan, niitä laki ei hellittele. Muistakaa myös se, että minulla on tuttavuuksia, ja hänellä ei melkein mitään ja … tottakai te ymmärrätte, mitä minä olisin voinut hänelle tehdä? Minä en kuitenkaan tehnyt, sillä hän tähän saakka käyttäytyi ymmärtäväisesti. Olkaa huoleti: joka hetki jokaista heidän tekoaan valvoivat terävät silmät tänä puolen vuoden aikana, ja minä tiesin kaikki pienimpään yksityistapaukseen saakka. Sen vuoksi minä levollisena odotin, milloin Alesha itse hänet hylkää, mikä jo onkin alkanut; olihan tuo hänelle mieluinen ajanviete. Minä pysyin hänen silmissään humaanisena isänä ja minä tarvitsen, että hän ajattelisi minusta niin. Ha, ha, haa! Kun muistelen, että milten lausunut hänelle kohteliaisuuksia silloin illalla, hän kun oli niin jalomielinen ja vaatimaton, että kieltäytyi tulemasta pojalleni vaimoksi; haluaisinpa minä tietää, millä tavoin hän olisi siksi tullut! Mitä tulee minun silloiseen käyntiini hänen luonaan, niin se yksinomaan tapahtui vain siksi, että jo oli aika katkaista tuo side. Minun täytyi vain saada kaikesta vakuutus omin silmin, omasta kokemuksestani… No, onko tässä teille kyllin? Vai ehkä te vielä tahdotte kuulla, miksi minä toin teidät tänne, miksi minä edessänne ilveilin ja olin niin avopuheinen, kun tämän kaiken olisin saattanut sanoa suoraan kaiketta avopuheisuudetta, niinkö?

— Niin.

Pidätin vihaani ja tarkkaan kuuntelin. En voinut hänelle muuta vastata.

— Ainoastaan sen vuoksi, ystäväiseni, että olen huomannut teillä olevan hiukan enemmän ymmärtäväisyyttä ja asioiden arvostelukykyä, kuin kummallakaan hupsuistamme. Te ehkä jo ennenkin tiesitte, kuka olen, ehkä arvailitte, teitte päätöksiänne minusta, ja minä päätin säästää teiltä tuon vaivan ja havainnollisesti näyttää teille, kenen kanssa olette tekemisissä. Todellisuuden saattama vaikutus — se on suuri asia! Ymmärtäkää minua, mon ami. Te tiedätte, kenen kanssa olette tekemisissä, tyttöä te rakastatte, ja siksipä minä luotan siihen, että te käytätte kaiken vaikutusvaltanne (teillähän on häneen semmoinen valta) säästääksenne hänet muutamilta puuhilta. Muuten tulee puuhia, ja voitte uskoa, ei ollenkaan turhanpäiväisiä. Ja sitten, kolmas syy avopuheisuuteni oli … (johan, te sen arvasitte, rakkaani), niin, minä todellakin halusin syleksiä koko tuolle asialle ja tehdä sen juuri teidän nähtenne…

— Ja te saavutittekin tarkoituksenne, sanoin minä vavisten mielenkuohusta. — Olen samaa mieltä kanssanne siitä, ettette millään muulla tavoin olisi voineet minulle ilmaista kaikkea kiukkuanne ja kaikkea halveksumistanne minua ja kaikkia meikäläisiä kohtaan, kuin tuolla suorapuheisuudellanne. Te ette vain olleet välittämättä, että tuo suorapuheisuutenne voi saattaa teidät silmissäni kehnoon valoon, tepä ette edes hävenneet minua… Te todella olitte tuon viittaan pukeuneen hullun kaltainen. Te ette pitäneet minua ihmisenä.

— Oikein arvasitte, nuori ystäväni, sanoi hän nousten ylös, — te arvasitte kaikki — ettepä suotta olekkaan kirjailija. Toivon, että me erkanemme sovinnossa. Juommeko veljenmaljan?

— Te olette humalassa ja vain sen tähden en vastaa teille, kuten ansaitsette…

— Taaskin pysähdys, — ette sanoneet, kuinka olisi tullut vastata, ha, ha, haa! Sallitteko minun maksaa puolestanne?

— Olkaa huoleti, minä maksan itse.

— No, epäilemättä. Eihän teillä ole kanssani sama matka?

— En lähde kanssanne.

— Hyvästi, runoilijani. Toivon, että ymmärsitte minut…

Hän läksi hiukan horjuvin askelin, katsomattakaan minuun. Palvelija auttoi hänet vaunuihin. Minä läksin omaa tietäni. Oli jo kolmas tunti aamulla. Sateli, yö oli pimeä…

NELJÄS OSA.

I.

En huoli kuvailla vihaani. Huolimatta siitä, että olin valmis odottamaan, mitä hyvänsä, kumminkin hämmästyin suuresti; oli kuin olisi hän aivan odottamatta astunut eteeni kaikessa törkeydessään. Muuten muistelen, että vaikutukset, joita hänen esiintymisensä minuun teki, olivat sekavia: tuntui, niinkuin jokin olisi minut litistänyt, kolhaissut, ja kaihon musta kyy yhä enemmän jäyti sydäntäni; pelkäsin Natashan vuoksi. Arvasin hänelle vastaisuudessa koituvan paljon kärsimyksiä ja sekavasti arvailin, mitenkä saisin ne häneltä väistetyksi, kuinka huojentaisin viime hetket lopullisen eron edellä. Eron välttämättömyydestä ei ollut epäilystä. Se läheni ja ei saattanut olla arvaamatta, millainen se oli oleva.

En huomannut ensinkään sitä, mitenkä tulin kotiin, vaikka koko tien sade kasteli minua. Oli jo kello kolmen aika aamulla. Tuskin ehdin kopahuttaa huoneeni ovelle, kun jo kuului ääni ja ovea alettiin hätäisenä avata, niinkuin Nelly ei olisi koko tällä ajalla ollenkaan nukkunut, vaan koko ajan odottanut minua kynnyksellä. Tuli paloi kynttilässä. Vilkasin Nellyn kasvoihin ja säikähdin: hän oli kokonaan muuttunut; silmissä paloi outo tuli, aivan kuin kuumesairaalla, katseensa oli niin outo, niinkuin hän ei olisi tuntenut minua ollenkaan. Hän oli kovassa kuumeessa.

— Nelly, miten on laitasi, oletko sairas? kysäsin kumartuen ja kädelläni hyväillen häntä. Hän vavisten lyykistyi puoleeni, niinkuin olisi jotain pelännyt, jotain lausui, sukkelaan, katkonaisesti, aivan niinkuin olisi vain odottanutkin minua, voidakseen asian pikemmin minulle kertoa. Mutta hänen sanansa olivat katkonaisia ja kummallisia; minä en niistä ymmärtänyt mitään, hän houraili.

Talutin hänet vuoteeseen. Hän vieläkin juoksi luokseni ja lyyhistyi minun suojiini niin vahvasti, ikäänkuin olisi ollut säikähdyksissään, ikäänkuin olisi pyytänyt minulta turvaa jotain vastaan, ja kun jo kävi pitkäkseen vuoteelle, tarttui yhä vieläkin käteeni ja piti siitä vahvasti kiinni peläten, että minä uudelleen poistuisin. Minunkin hermoni olivat niin jännitetyt ja järkytetyt, että minä katsoessani tyttöön aloin itkeä. Minäkin olin sairas. Nähtyään kyyneleni katsoi hän minuun pitkään ja tarkkaan, niinkuin olisi koettanut, jotain keksiä, jostain selkoa saada. Helposti saattoi huomata tämän olevan hänelle kovin vaivaloista. Viimein jotain selvän ajatuksen tapaista huomasi hänen kasvoistaan; tavallisesti oli hänen hyvin vaikeata kaatumataudin kohtauksen jälkeen koota ajatuksensa ja selvästi lausua sanoja. Niinpä nytkin: tehtyään ylenluonnollisen ponnistuksen saadakseen jotain minulle sanotuksi ja huomattuaan, etten minä sitä ymmärtänyt, ojensi hän kätensä ja alkoi sillä pyyhkiä kyyneleitäni, sitten kietoi hän kätensä kaulaani, veti minut puoleensa ja suuteli minua.

Oli selvää, että minun poissa ollessani oli hänellä taudin kohtaus, ja se tapahtui juuri silloin, kun hän seisoi oven edessä. Toinnuttuaan siitä hän varmaankaan ei voinut kaualla aikaa päästä selville. Silloin todellisuus oli sekaantunut hourailuihin ja hän ehkä näki jotain hirveätä, jotain pelottavaa. Samalla hän hämärästi muisti, että minun piti kohta palata ja että minä koputan ovelle, ja siksi, maaten kynnyksen vieressä lattialla, hän herkkänä odotti palaamistani ja nousi ylös heti, kun olin ensi kerran ovelle koputtanut.

"Mutta miksikä hän joutui juuri oven luo?" ajattelin, kun äkkiä huomasin, että hänen yllään oli päällysnuttu (sen olin muutama päivä sitten ostanut luokseni tulleelta tutulta kaupustelija-muijalta, joka toisinaan antoi minulle velaksikin): hän oli siis aikonut lähteä jonnekin ja varmaankin oli jo avaamassa ovea, kun taudin kohtaus äkkiä hänet kaatoi. Minnekäs hän aikoi mennä? Olisikohan hän jo silloin houraillut?

Kuume ei kuitenkaan vähentynyt ja pian hän taas alkoi hourailla ja tuli tunnottomaksi. Kaksi kertaa oli jo tauti hänet minun asunnossani tavannut, kuitenkin meni se aina onnellisesti ohi; nyt tuntui, kuin jotain muuta kuumetta olisi tullut lisäksi. Istuttuani hänen vuoteensa vieressä puolen tuntia asetin sohvan viereen tuoleja ja panin siihen pitkäkseni, niinkuin olin, vaatteissani, ollakseni lähempänä ja herätäkseni pikemmin, jos hän minua kutsuisi. Kynttilää en sammuttanut. Useasti vielä katsoin häneen, ennenkuin nukuin. Hän oli kalpea; huulensa olivat kuumuudesta kuivuneet ja verissä, ehkäpä kaatuessaan loukkauneet; kasvoiltaan ei poistunut pelon ja jonkin kalvavan kaihon ilme, joka nähtävästi ei häntä unessakaan jättänyt. Päätin huomenna varmasti mennä lääkäriä hakemaan, jos tyttö olisi huonompi. Pelkäsin, että tauti muuttuisi varsinaiseksi kuumetaudiksi. "Ruhtinas on hänet säikyttänyt!" ajattelin minä ja ja muistin ruhtinaan kertomuksen naisesta, joka omat rahansa heitti hänelle vasten kasvoja.

II.

… Kului kaksi viikkoa. Nelly alkoi parantua. Kuumetta ei hänessä enää ollut, mutta kovin heikko hän vielä oli. Hän nousi vuoteesta maaliskuun lopulla eräänä kirkkaana, selkeänä päivänä. Oli piinaviikko kulumassa.

Lapsi parka. En voi jatkaa kertomustani entisessä järjestyksessä. Paljon aikaa on kulunut tähän saakka, kun kirjoitan muistiin kaiken eletyn ajan, mutta vielä nytkin raskas, läpitunkeva kaiho valtaa mieleni muistellessa noita kalpeita, laihoja kasvoja, mustien silmiensä pitkää, terävää katsetta, kun tuonnoin me olimme kahden ja hän katsoo minuun vuoteeltaan, katsoo, pitkään katsoo, ikäänkuin olisi vaatinut minua arvaamaan, mitä hänen mielessään liikkuu; mutta huomattuaan, etten minä arvaa ja olen aina entisessä epätietoisuudessani, hän vienosti, niinkuin vain itselleen, hymyilee ja äkkiä ojentaa minulle lempeästi kuuman kätösensä laihoine, kuihtuneine sormineen. Nyt on kaikki ohi, kaikki jo on tiedossani, mutta en vieläkään tunne tuon sairaan, rasittuneen ja solvaistun pikku sydämmen koko salaisuutta.

Tunnen eksyväni kertomuksestani, mutta tällä hetkellä minä haluan ajatella vain Nellyä yksistään. Kummalliselta tuntuu nyt, kun makaan sairaalan vuoteella yksin, kaikkien niiden hylkäämänä, joita minä niin paljon ja niin suuresti rakastin, — nyt toisinaan siltä ajalta joku pieni piirre, joka silloin usein jäi minulta huomaamatta ja pian unohtui, nyt äkkiä johtuen mieleen arvaamatta saa mielessäni kokonaan toisen merkityksen, näyttää eheältä ja selvittää nyt minulle sen, mitä minä en tähän saakka voinut ymmärtää.

Neljänä ensimäisenä sairauspäivänänsä me, minä ja lääkäri, olimme kovin peloissamme hänen tähtensä, mutta viidentenä päivänä vei lääkäri minut syrjään ja sanoi minulle, ettei ole mitään pelkoa ja että Nelly varmasti paranee. Tämä oli sama lääkäri, jo kauan tuntemani vanha "nuori-poika", hyväsydämminen ja leikkisä ukko, jonka minä olin kutsunut Nellyn ensi kerran sairastuessa ja joka ihmetytti Nellyä erinomaisen suurella kaulassa riippuvalla Stanislain ritarimerkillään.

— Siis ei ole syytä ollenkaan pelätä! sanoin minä ilostuneena.

— Niin, tyttö nyt paranee, mutta sitten hän hyvin kohta kuolee!

— Kuinka, kuoleeko! Miksikä? huudahdin minä hämmästyneenä moisesta tuomiosta.

— Niin, varmasti hän kohta kuolee. Sairaalla on organinen sydänvika, ja pieninkin heikentävä tapaus kaataa hänet vuoteeseen uudelleen. Voi olla, että hän taas paranee, mutta kohta hän kääntyy taas sairaaksi ja kuolee.

— Eikö sitten millään keinoin saata häntä pelastaa? Ei, ei voi niin tapahtua.

— Mutta sen täytyy tapahtua. Mutta kumminkin poistamalla mahdolliset vaarat, rauhallisesti ja hiljaisesti eläen, kun tulee saamaan enemmän mukavuutta, saattaa sairaan vielä kuolemasta pelastaa, onpa ollut tapauksia … odottamattomia … säännöistä poikkeavia ja kummallisia… sanalla sanoen, sairas saattaa tulla pelastetuksi, jos yhtyy useita suotuisia olosuhteita, mutta radikalista pelastusta — ei tule koskaan.

— Jumalani, mitä nyt on tehtävä?

— Tulee seurata neuvoja, viettää rauhallista elämää ja ottaa säännöllisesti pulvereita. Olen huomannut, että tämä tyttö on oikullinen, luonteeltaan hermostunut vieläpä ivallinen; hän ei tahdo millään tavoin suostua ottamaan lääkkeitä ja juuri nytkin jyrkkään kieltäytyi niitä ottamasta.

— Niin, tohtori. Hän todella on kummallinen, mutta syynä siihen minä pidän hänen sairaloista ärtyisyyttänsä. Eilen oli hän hyvin kuuliainen; tänäänpä kun tarjosin hänelle lääkettä lusikassa, hän tyrkkäsi lusikkaa, aivan kuin vahingossa, ja koko lääke kaatui maahan. Kun sitten aioin sekottaa uuden pulverin veteen, tempasi hän minulta koko pulverilaatikon ja heitti sen lattialle ja alkoi samassa itkeä… Tuntui kuitenkin, ettei hän sen vuoksi itkenyt, että hänelle tarjottiin lääkettä, lisäsin minä hiukan ajateltuani.

— Hm! Irritationi. Entiset suuret onnettomuudet (olin tarkkaan kertonut lääkärille tapauksista Nellyn elämästä, joka kertomus oli vanhusta kovin hämmästyttänyt), kaikki tuo yhteensä, ja siitä tautikin. Nyt toistaiseksi on ainoa keino — ottaa pulveria, ja hänen täytyy ottaa pulveria. Minä menen ja koetan vielä kerran vakuuttaa, että hänen tulee totella lääkintöneuvoja ja … se on, yleensä sanoen … ottaa pulveria.

Läksimme kumpikin keittiöstä, jossa oli neuvottelumme tapahtunut, ja lääkäri uudelleen lähestyi sairaan vuodetta. Mutta Nelly nähtävästi oli kuullut puheemme, sillä hän oli nostanut päänsä päänaluselta ja kaiken aikaa, korva meihin päin käännettynä, tarkkaan kuunnellut. Näin sen raollaan olevasta ovesta; kun lähestyimme häntä, pistäytyi veitikka taas peitteen alle ja katsoi meihin veitikkamaisesti hymyillen. Tyttö parka oli kovin laihtunut näinä neljänä sairautensa päivänä: silmät olivat kuopallaan, kuume ei ollut vielä lakannut. Sitä kummallisemmasti sopi hänelle tuo veitikkamaisuus kasvoilla ja kiihkeän kiiluva katse, joka suuresti ihmetytti lääkäriä, tätä parhainta miestä kaikista Pietarin saksalaisista.

Lääkäri alkoi totisena, koettaen kumminkin tehdä äänensä mahdollisimman lempeäksi mitä hellimmin ja mairittelevimmin esittää, kuinka välttämätöntä on ottaa pelastava pulveri, joten siis jokaisen sairaan velvollisuus on se ottaa. Nelly kohotti päänsä äkkiä, ikäänkuin varomattomalla kätensä liikkeellä satutti lusikkaan, josta koko lääke taas kaatui lattialle. Olin varma, että hän sen teki tahallaan.

— Se on hyvin epämieluinen varomattomuus, sanoi vanhus levollisesti, — ja minä olen varma, että te teitte sen tahallanne, joka on hyvin moitittavaa. Mutta … sen saa vielä korjata ja sekottaa uuden pulverin.

Nelly nauroi hänelle. Lääkäri puisti metodillisesti päätään.

— Se on hyvin huonosti teiltä tehty, puheli ukko sekottaen pulveria, veteen, — hyvin, hyvin huonosti.

— Älkää vihastuko minulle, sanoi Nelly väkisten pidättäen nauruansa, — nyt minä varmaan otan… Rakastatteko te minua?

— Jos te käyttäydytte kiitettävästi, niin rakastan hyvin paljon.

— Hyvinkö paljon?

— Hyvin paljon?

— Ettekö nyt rakasta?

— Rakastan nytkin.

— Mutta suuteletteko minua, jos minä tahdon teitä suudella?

— Suutelen, jos tulette sen ansaitsemaan.

Nyt taaskaan ei Nelly voinut pidättää itseänsä, vaan alkoi nauraa.

— Sairaalla on iloinen luonne, mutta nyt — se on hermoston syytä ja oikullisuutta, kuiskasi lääkäri korvaani mitä totisimman muotoisena.

— No, olkoon, minä otan lääkkeen! — huudahti Nelly äkkiä hienolla äänellään. — Mutta, kun minä kasvan ja tulen suureksi, niin otatteko minut vaimoksenne?

Varmaankin tuo uusi vallaton päähänpisto kovin huvitti häntä; silmänsä loistivat, huulillensa pyrki nauru hänen odottaessaan hämmästyneen lääkärin vastausta.

— Tietysti, — vastasi lääkäri tahtomattaan hymyillen moiselle oikullisuudelle, — tietysti, jos olette hyvä, hyvin kasvatettu neito, olette kuuliainen ja käytte…

— Nielemään pulvereita? keskeytti Neily.

— Kas, kas! No niin, nielemään pulvereita. Hyväsydämminen neito, — kuiskasi minulle taas lääkäri, — hänen luonteessaan on paljon, paljon … hyvää ja viisasta, mutta kumminkin … ottaa vaimokseni… mikä kummallinen oikku…

Ja taas hän tarjosi tytölle lääkettä. Nyt ei Nelly enää teeskennellytkään, vaan suorastaan tyrkkäsi kädellään lusikan pohjaa vasten ja niin heitti lusikallisen lääkettä vanhuksen kasvoille ja paidan rintamukselle. Sen tehtyään alkoi hän ääneensä nauraa, mutta ei enää, kuten ennen avomielisesti ja iloisesti. Hänen kasvoillaan näkyi jotain ankaraa, vihaista. Kaiken aikaa hän koetti välttää minun katsettani, katsoi vain lääkäriin ja ivallisesti, joskin jonkinlaisella levottomuudella odotti, mitäpä "naurettava" ukko nyt tekee.

— Ohoo! joko te taaskin!… Mikä onnettomuus! Mutta … saattaahan vielä sekottaa veteen pulverin, — lausui vanhus pyyhkien liinaan kasvonsa ja rintamuksensa.

Tästä Nelly kovin hämmästyi. Hän oli varma, että suuttuisimme, odotti, että toruisimme häntä, moittisimme ja, mahdollisesti hän tietämättänsä sitä juuri toivoikin, jotta olisi saanut syytä itkuun, oikein hysteriaan, viskoaksensa lattialle pulverit, kuten äsken, ehkäpä jotain murskatakin harmissansa sillä tyydyttääksensä oikullisen, tuskasta pakahtuvan sydämmensä. Semmoisia oikkuja on useilla muillakin, eikä vain yksistään Nellyllä. Tapahtuihan usein, että minäkin käyskelin edestakaisin huoneessani tahdottomasti toivoen, että pikemmin joku tekisi minulle jotain pahaa, tai sanoisi minulle jotain, jonka voisin pitää loukkauksena, jotta pikemmin saisin syytä purkaa sydämmeni rauhattomuuden. Naiset sitä vastoin tuollaisissa tapauksissa "keventäen" sydäntänsä alkavat vuodattaa todellisia kyyneleitä ja tunteellisimmat heistä joutuvat hysteriaan. Asia on mitä tavallisin elämässä ja sattuukin se useimmin silloin, kun on totinen, kaikille muille tuntematon suru sydämmessä, jonka tahtoisi, mutta ei voi kellekään ilmaista.

Nytpä odottamatta, hämmästyneenä loukatun vanhuksen enkelimäisestä hyvyydestä ja kärsivällisyydestä, millä hän taasen sekoitti kolmannen pulverin sanomatta edes ainoatakaan nuhteen sanaa, Nelly äkkiä asettui hiljaiseksi. Iva hävisi hänen huuliltansa, puna nousi poskillensa, silmänsä kyyneltyivät; hän salaa katsahti minuun ja samassa käänti katseensa toisaalle. Lääkäri tarjosi taas lääkettä. Kuuliaisena ja arkana joi hän lääkkeen, tarttui vanhuksen punaiseen, pehmoiseen käteen ja katsoi pitkään hänen silmiinsä.

— Oletteko … vihastunut, kun minä olen paha, — alkoi hän, mutta ei saanut sanotuksi loppuun, pujahti peitteen alle, piilotti sinne päänsäkin ja alkoi katkerasti itkeä.

— Oi, lapsukaiseni, älkää itkekö… Ei se mitään. Se on hermojen syy; juokaa vettä.

Nelly ei vain kuunnellut.

— Tyyntykää … älkää rasittako mieltänne, — rauhoitteli vanhus, itsekin miltei itkien, kovin tunteellinen kun olikin, — minä annan teille anteeksi, otan vaimokseni, jos te, kelpo neidon hyvän käytöksen ohella käytte…

— Nielemään pulvereita, kuului peitteen alta hieno nauru kuni kulkusen kilinä, naurun keskeyttivät nyyhkytykset — täten Nelly hyvin usein nauroi.

— Hyvä, kiitollinen lapsi! sanoi lääkäri juhlallisesti ja miltei kyynelsilmin. Tyttöraukka!

Ja siitä saakka alkoi hänen ja Nellyn välillä jokin outo, kummallinen myötätuntoisuus. Sitä vastoin tuli Nelly minua kohtaan jurommaksi, oikullisemmaksi ja ärtyisemmäksi. Minä en osannut sitä mitenkään selittää ja kummastelin sitäkin enemmän, kun tuo muutos tapahtui hänessä niin äkkiä. — Hänen sairautensa neljäntenä päivänä vietin koko illan, vieläpä pitkään yli puoliyön Natashan luona. Silloin olikin meillä yllin kyllin puheenaihetta. Kotoa lähtiessäni sanoin Nellylle, että palaan hyvin kohta kotiin, niinkuin luulinkin voivani tehdä. Melkein tahtomattani viivyttyäni Natashan luona olin levollinen Nellyn suhteen, hän kun ei jäänyt yksin. Hänen luonaan oli Aleksandra Semenovna, joka oli luonani käyneeltä Maslobojeviltä kuullut Nellyn olevan sairaan, josta minulle yksin ollen on paljon puuhaa. Mitenkä hyväsydämminen Aleksandra Semenovna tuosta sanomasta huolestuikaan.

— Siis hän ei voi tulla meille päivällisellekään!… Jumalani! Ja ihan yksin, poloinen, ihan yksin. No, nythän me saatamme osottaa hänelle avuliaisuuttamme. Sattui nyt tapaus, niin älkäämme päästäkö tilaisuutta.

Kohta hän tulikin meille ja toi muassaan melkoisen nyytin. Ensi sanoikseen hän jo sanoi minulle, ettei hän nyt lähdekkään pois, vaan tuli minua auttamaan; hän päästi nyytin auki. Siinä oli syroppeja, hilloja sairaalle, kanoja, kananpoikia sairaan paranemisen varalta, omenia, leivoksia, apelsiineja, kuivia kijeviläisiä hilloja (jos lääkäri sallii annettavaksi), sitten oli siinä vielä alusvaatteita, hursteja, ruokaliinoja, naisenpaitoja, siteitä, kääreitä, — aivan kuin kokonaisen sairaalan varalle.

— Onhan meillä kaikkea, sanoi hän minulle lausuen joka sanan kiireisesti, niinkuin olisi jonnekin kiiruhtanut, — mutta tehän elätte nuorenmiehen tavalla. Eihän teillä tätä kaikkea paljonkaan ole. Niin sallikaakin minun … niin Filip Filipitshkin käski. No, mitä nyt on tehtävä … pikemmin, pikemmin! Mitä nyt on tehtävä? Mitenkä sairas? Onko hän tajussaan? Ah, miten epämukava hänen on maata, täytyy korjata päänalustaa, jotta pää tulisi alemmaksi ja tiedättekös … eikö olisi parempi hankkia nahkatyyny? Nahkainen olisi viileämpi. Aih, millainen hupakko minä olenkaan! Ei päähänikään pälkähtänyt tuoda sitä. Lähden noutamaan… Eikö pitäisi panna tuli uuniin? Minä lähetän vanhan mummon teille. Tunnen erään semmoisen. Teillähän ei ole naispalvelijaa. No, mitä nyt tekisin tässä? Mitä tämä? Yrttejä … lääkärikö määräsi? Varmaankin se on rintateetä? Menen heti laittamaan tulen.

Sain hänet asettumaan, ja kovinpa hän kummastui, oikeinpa tuli pahoilleen, kun ei löytänyt läheskään niin paljoa tehtäviä. Mutta se ei kumminkaan saanut häntä toimettomaksi. Pian hän voitti Nellyn suosion ja tämän sairauden aikana hänestä oli minulle suuri apu; hän kävi meillä melkein joka päivä ja aina tuli semmoisena, niinkuin olisi jotain kadottanut, tai olisi joku matkalle lähtenyt saatava kiinni. Aina hän puheeseensa lisäsi, että niin myöskin Filip Filipitsh käski. Nelly kovin mieltyi häneen. He rakastivat toisiansa kuni sisarukset, ja minä luulen, että Aleksandra Semenovna oli monessa seikassa yhtä lapsellinen, kuin Nellykin. Hän kertoi Nellylle monenmoisia juttuja, joista Nelly tuli aina iloiseksi, ja kun Aleksandra Semenovna meni pois, ikävöi Nelly häntä. Mutta ensi kerran hänen tultuaan kummasteli pieni sairaani; pian kumminkin huomasi syyn, miksi kutsumaton vieras tuli ja tapansa mukaan oikeinpa näytti vihaiselta, muuttui vaiteliaaksi ja juroksi.

— Miksikä tuo meille tuli? — kysäsi tyytymättömänä Nelly Aleksandra
Semenovnan pois lähdettyä.

— Hän tuli auttamaan ja vaalimaan sinua, Nelly.

— Miksikä?… Minkä vuoksi? Enhän minä ole hänelle mitään tehnyt.

— Hyvät ihmiset eivät odotakaan, että heille ensin hyvää tehtäisiin, Nelly. Ilman sitäkin he mielellään auttavat niitä, jotka apua tarvitsevat. Älähän, Nellyseni, luule kaikista vain pahaa: maailmassa löytyy paljon hyviäkin ihmisiä. Sinun onnettomuutesi vain oli se, ettet sinä kohdannut semmoisia, etkä kohdannut silloin, kun heitä tarvitsit…

Kun seuraavana päivänä Aleksandra Semenovna tuli, tervehti Nelly häntä iloisesti hymyillen, kumminkin vielä ikäänkuin jotain häpeillen.

III.

Juuri sinä päivänä minä olin Natashan luona koko illan. Tulin kotiin hyvin myöhään. Nelly jo nukkui. Aleksandra Semenovnaakin nukutti, mutta kumminkin hän istui ja valvoi sairaan luona odottaen minua. Heti alkoi hän kiireisesti kuiskaamalla kertoa minulle, että Nelly oli ensin hyvin iloinen, vieläpä nauroikin paljon, mutta sitten muuttui surulliseksi ja huomattuaan, etten minä vieläkään tullut kotiin, vaikeni ja alkoi mietiskellä. "Sitten alkoi valittaa päänkipua, alkoi niin kovasti itkeä, etten enää tietänyt, mitä tekisin", — pitkitti Aleksandra Semenovna. "Alkoi puhua minulle Natalia Nikolajevnasta, mutta minä en osannut hänelle siitä mitään sanoa; hän lopettikin kyselemisen ja sitten vain itki, siihen itkuhunsa nukkuikin. Niin, hyvästi, Ivan Petrovitsh; tytön on nyt helpompi, kuten huomasin, ja minun täytyy lähteä kotiin, niin Filip Filipitshkin käski. Täytyypä minun teille sanoa, että hän päästi minut vain kahdeksi tunniksi, minäpä jäin ominpäin pitemmältä. Mitäs siitä, olkaa huoleti minun puolestani; ei hän uskalla olla vihainen… Yksi seikka vain… Ah, Jumalani, kuulkaas, kyyhkyläiseni, Ivan Petrovitsh, mitä minun on tehtävä: hän tulee nykyään alati humalassa kotiin! Jokin asia hänellä on, ei puhele kanssani, on ikävän näköinen, jokin tärkeä asia hänellä mielessä lienee; kyllä minä sen näen; iltasin yhtä hyvin on humalassa… Nyt ajattelen: hän palasi kotiin, ken hänet panee nukkumaan? Niin minä lähden, lähden, hyvästi. Hyvästi, Ivan Petrovitsh. Katselin äsken teidän kirjojanne — miten paljon niitä teillä onkaan, ja kaikki lienevät syväoppisia; minäpä, höperö, en ole koskaan mitään lukenut… No niin, huomiseen siis…"

Huomenna Nelly heräsikin jurona ja suruisena, vastaili minulle vastenmielisesti. Itse hän ei minulle puhunut mitään, näytti kuin olisi ollut vihassa. Huomasin hänen vain silloin tällöin pikimmältään, ikäänkuin salaa, katsahtavan minuun; noissa katseissa oli jotain salaista sydänsurua, vaikka niissä sittenkin piili hellyyttä, jota en katseissaan tavannut silloin, kun hän suoraan silmiini katsoi. Juuri sinä päivänä oikutteli hän lääkärille, kun piti ottaa lääkkeitä; en tiennyt, mitä tästä oli ajateltava.

Nellyn käytös minua kohtaan muuttui kokonaan. Hänen kummalliset päähänpistonsa, oikullisuutensa, jopa joskus vihaa lähentelevä ärtyisyytensä — nuo kaikki jatkuivat siihen päivään saakka, kun hän luotani muutti, aina siihen asti, kun tarinamme sai niin surullisen lopun. Etempänä kerron siitä tarkemmin.

Joskus kumminkin sattui hetkiä, jolloin hän taas jonkin aikaa oli minulle lempeä. Silloin tuntui, ikäänkuin hän olisi kaksinkertaisesti tahtonut korvata kovuutensa; tällöin hän useimmin itki katkerasti. Mutta nuo hetket olivat lyhyet, jälleen vaipui hän entiseen suruunsa ja katsoi taas vihaisesti minuun, tai juonitteli, niinkuin teki lääkärin aikana, tai äkkiä nähtyään, ettei jokin hänen uusi vallattomuutensa minua miellyttänyt, alkoi nauraa ja senjälkeen melkein aina itkeä. Kerran hän riitaantui jo Aleksandra Semenovnankin kanssa ja sanoi hänelle, ettei ota häneltä mitään. Tästä Aleksandra Semenovnan aikana häntä nuhdeltuani hän tulistui ja vastasi vihaisesti, sitte äkkiä vaikeni eikä sitte kahden tunnin aikana lausunut minulle ainoatakaan sanaa, ei tahtonut ottaa ollenkaan lääkkeitä eikä edes tahtonut syödä tai juoda; vain lääkäri-vanhus sai hänet lepytetyksi.

Edellä jo mainitsin, että Nellyn ja lääkärin kesken siitä päivästä alkaen, jolloin hän lopultakin joi lääkkeen, alkoi jokin ihmeellinen sympatia. Nelly kovin mieltyi häneen ja aina tervehti lääkäriä iloisesti hymyillen, vaikka kuinka suruinen olisi ennen hänen tuloaan ollutkaan. Vanhus taas puolestaan alkoi käydä meillä joka päivä, vieläpä toisinaan kaksikin kertaa päivässä, silloinkin vielä, kun Nelly alkoi kävellä ja oli melkein kokonaan parantunut, ja näyttipä, että tyttö lumosi hänet siinä määrin, ettei hän voinut ainoatakaan päivää tulla toimeen kuulematta hänen nauruansa ja pilantekoansa hänen kustannuksellaan, mitkä usein olivat hyvinkin huvittavia. Hän alkoi tuoda muassaan opettavia kuvakirjoja. Ostipa erään semmoisen varta vasten Nellylle. Sitten toi hän namusia, konvehteja sievissä laatikoissa. Tällöin hän tavallisesti astui sisään niin juhlallisesti, kuin olisi ollut nimipäiväsankari, ja Nelly heti arvasi, että ukolla on lahjoja muassa. Lahjaansapa hän ei heti näyttänyt, naureskeli vain veitikkamaisesti, istui Nellyn luo, antoi viittauksia, että jos eräs nuori neiti osasi käyttäytyä hyvästi ja ansaitsi hänen poissa ollessaan kunnioitusta, niin semmoinen nuori neiti on ansainnut hyvän palkinnon. Tällöin hän katsoi Nellyyn niin avomielisesti ja hyväsydämmisesti, että Nelly, vaikka nauroikin hänelle, osoitti katseellaan sydämmellistä, hyväilevää kiintymystä vanhukseen. Lopulta nousi vanhus juhlallisena tuolilta, veti esille konvehtilaatikon ja antaen sen Nellylle aina lausui: "Minun tulevalle ja rakkaalle puolisolleni." Tällöin varmaan oli hän Nellyä onnellisempi.

Sen jälkeen alkoi keskustelu ja aina hän totisena ja vakuuttavasti kehoitti Nellyä hoitamaan terveyttänsä sekä antoi hänelle vakavia lääketieteellisiä neuvoja.

— Kaikkein enimmän täytyy hoitaa terveyttänsä, — lausui hän dogmillisella äänellä — ja ensiksi, sekä pääasiallisesti siksi, että jäisi elämään, ja toiseksi, että aina olisi terve ja siten saavuttaisi onnen elämässä. Jos teillä, rakas lapseni, on jotain suruja, niin unohtakaa ne tai paremmin, koettakaa olla niitä ajattelematta. Jos teillä ei ole mitään suruja, niin … myöskään älkää niitä ajatelko, mutta koettakaa ajatella jotain hauskaa … jotain iloista, leikillistä.

— Mitä leikillistä ja iloista minä ajattelisin? — kysäsi Nelly.

Silloin tuli lääkäri neuvottomaksi.

— No, vaikkapa … jotain viatonta peliä, joka soveltuu teidän ijällenne; tarkkapa … no, jotain nyt semmoista…

— Minä en huoli leikkiä; en pidä leikeistä, — sanoi Nelly. — Minä mieluummin pidän uusista puvuista.

— Uudet puvut! Hm! No, se ei enää ole kokonaan hyvä. Tulee aina tyytyä vaatimattomampaan osaan elämässä… Toisekseen … ehkäpä … voi pitää uusista puvuistakin.

— Teetättekö te minulle paljon uusia pukuja, kun tulen teidän vaimoksenne?

— Mikä ajatus! — sanoi lääkäri ja tahtomattaan jo rypisti otsaansa. Nelly hymyili veitikkamaisesti, vieläpä muistamatta kerran hymyillen minuunkin katsahti.

— No, kyllä minä teetän teille pukuja, jos tulette sen ansaitsemaan, — pitkitti lääkäri.

— Tuleeko minun joka päivä ottaa pulvereita, kun tulen vaimoksenne?

— No, eihän sitä silloinkaan ole välttämätöntä ottaa joka päivä.

Lääkäri alkoi jälleen hymyillä.

Nelly keskeytti puheen ja alkoi nauraa. Vanhus nauroi hänen kanssansa ja mielihyvin katsoi hänen iloisuuttansa.

— Leikillinen äly! — lausui lääkäri minulle. — Kumminkin huomaa vielä oikkuja sekä jonkinlaista ärtyisyyttä?

Lääkäri oli oikeassa. En ollenkaan käsittänyt, mikä Nellylle oli tullut. Tuntui, ikäänkuin hän ei olisi tahtonut kanssani ollenkaan puhua, ikäänkuin olisin hänelle jotain pahaa tehnyt. Minusta tämä tuntui hyvin katkeralta. Muutuin itsekin juroksi enkä eräänä päivänä virkkanut hänelle ainoatakaan sanaa; mutta seuraavana päivänä minä häpesin käytöstäni. Useasti hän itki, enkä minä tietänyt mitään keinoa häntä lohduttaakseni. Erään kerran sitten hän jo itse keskeytti vaitiolonsa.

Eräänä iltahämäränä kotiin tultuani huomasin, että hän kiireisesti piilotti päänalaisensa alle kirjan. Se oli kirjoittamani romaani, jonka hän pöydältäni oli ottanut ja jota hän minun poissa ollessani lukenut. Miksikä hän salasi tuon asian? Näyttää, ikäänkuin häpeäisi, ajattelin, mutta en ollut huomaavinani mitään. Neljännestunnin kuluttua kun menin keittiöön, nousi hän kiireesti vuoteeltaan ja pani romaanin entiselle paikalleen; palattuani näin sen pöydällä. Pian kutsui hän minut luoksensa; äänensä vapisi liikutuksesta. Neljään päivään ei hän ollut puhunut minulle mitään.

— Menettekö … tänään … Natashan luo? — kysäsi hän katkonaisella äänellä.

— Menen, Nelly. Minun välttämättömästi täytyy tavata tänään Natasha.

Nelly vaikeni.

— Tehän … paljon … rakastatte Natashaa? — kysäsi hän taas heikolla äänellä.

— Niin, Nelly, hyvin paljon.

— Minäkin häntä rakastan, — sanoi siihen hiljaa Nelly.

Sitten oltiin taas ääneti.

— Minä tahdon hänen luokseen, tahdon asua hänen kanssansa, — alkoi taas Nelly arasti katsahtaen minuun.

— Ei se käy päinsä, — Nelly, vastasin minä vähän kummastuneena. —
Onko minun luonani sinun paha olla.

— Miksikä ei käy päinsä? — kivahti Nelly. — Kehoitittehan te minua menemään elämään hänen isänsä luo; minä en sinne tahdo. Onko Natashalla palvelija?

— On.

— No, lähettäköön sen pois, minä tulen hänelle palvelijaksi. Tahdon tehdä kaikki hänen työnsä enkä ota mitään palkkaa; tulen rakastamaan häntä ja keitän hänen ruokansa. Niin te tänään hänelle sanokaakin.

— Mitä tuulentupia ne ovat, Nelly? Ja mitä sinä luuletkaan Natashasta: voitko luullakaan, että hän suostuisi pitämään sinua palvelijanansa? Jos hän sinut ottaakin, niin ottaa kuin yhtävertaisensa, kuin nuoremman sisarensa.

— Ei, minä en tahdo yhdenvertaiseksi. Semmoiseksi minä en tahdo…

— Miksikä et?

Nelly vaikeni. Huulensa vavahtelivat; itku oli valtaamaisillaan hänet.

— Tuo, jota hän nyt rakastaa, tuohan matkustaa pois ja jättää hänet yksin? — kysäsi taas Nelly. Kysymyksensä kummastutti minua.

— Mistä sinä sen tiedät, Nelly?

— Puhuittehan te itsekin siitä, ja toissapäivänä, kun Aleksandra Semenovnan mies kävi täällä aamulla, kysyin minä häneltä; hän minulle kertoikin kaikki.

— Kävikö sitten Maslobojev aamulla täällä?

— Kävi, — vastasi Nelly luoden katseensa alas.

— Miksikä sinä et minulle sanonut, että hän kävi?

— Niin vaan…

Mietin hetkisen. Herra tiesi, miksikä tuo Maslobojev kuleksinee noin salaperäisenä. Mitä yhteyttä hänellä on asiassa? Tulisi tavata hänet ja tiedustaa.

— No mitäpäs sinä siitä, jos tuo hylkääkin Natashan?

— Rakastattehan te Natashaa paljon, — pitkitti Nelly katsomatta minuun. — Ja jos te rakastatte, niin otattehan hänet vaimoksenne, kun tuo toinen matkustaa pois.

— Ei, Nelly, hän ei rakasta minua siten, kuin minä rakastan häntä, ja minäkin… Ei, sitä ei tule tapahtumaan, Nelly.

— Minäpä olisin palvellut teitä kumpaakin, te vain olisitte eläneet ja iloinneet, — lausui hän miltei kuiskaamalla katse yhä maahan luotuna.

"Mikä vain tyttöselle on tullutkaan!" ajattelin neuvottomana. Nelly vaikeni eikä koko illassa virkkanut enää sanaakaan. Kun olin lähtenyt kotoa, alkoi hän itkeä, itki kaiken iltaa, kuten Aleksandra Semenovna sanoi, ja niin nukkuikin itkuunsa. Vieläpä yölläkin itki unissaan ja jotain uneksien puheli.

Siitä päivästä asti hän muuttui vieläkin jurommaksi ja vaiteliaammaksi eikä enää ollenkaan puhellut kanssani. Tosi kyllä, minä huomasin hänen luoneen pari, kolme katsetta minuun, ja kuinka paljon hellyyttä niissä piilikään! Mutta pian tuo hellyytensä haihtui, ja ikäänkuin varta vasten aiottu sen vastakohdaksi, muuttui Nelly miltei hetki hetkeltä yhä synkemmäksi, vieläpä lääkärillekin, joka kovin kummasteli tytön luonteen muutosta. Nyt oli hän jo kokonaan parantunut taudistaan ja lääkäri antoi hänelle luvan käydä raittiissa ilmassa, vaikka vielä ei kovin paljoa. Sää oli kirkas, lämmin. Oli kulumassa piinaviikko, joka tänä vuonna oli hyvin myöhään, läksin jo aamulla ulos; minun tuli välttämättömästi käydä Natashan luona, olin kuitenkin päättänyt pian palata takaisin ottaakseni Nellyn mukaani kävelylle; siksi aikaa jäi hän yksin kotiin.

Mutta en voi sanoin selittää, mikä isku minua kotona odotti. Kiiruhdin kotiin. Oven ulkopuolella näen avaimen. Astun sisään, — ei ketään sisällä. Hämmästyksestä jäin paikalleni seisomaan. Sitten löydän pöydällä paperilapun, siihen oli lyijykynällä piirretty järeillä, epätasaisilla kirjaimilla:

"Minä läksin teiltä pois enkä tule teille enää koskaan. Mutta minä rakastan teitä hyvin paljon.

Teidän uskollinen Nelly."

Huudahdin kauhusta ja kiiruhdin huoneestani ulos.