SORRETTUJA ja SOLVAISTUJA

Romaani

Kirj.

F. M. DOSTOJEVSKI

Suomentanut P. N.

Otava, Helsinki, 1906.
Osakeyhtiö Kuopion Uudessa Kirjapainossa.

ENSIMÄINEN OSA.

I.

Viime vuonna, kahdentenakolmatta päivänä maaliskuuta, sain ottaa osaa hyvin kummalliseen tapahtumaan. Olin aamusta saakka kävellyt kaupungissa etsimässä itselleni asuntoa. Tähänastinen asuntoni oli kovin kostea, ja pahaa ennustava yskäni alkoi siinä asuessani. Jo syksyllä olin tehnyt päätöksen muuttaa pois tuosta terveydelleni vaarallisesta asunnosta, mutta kevääseen se muuttaminen sittenkin jäi. En nytkään, päivän pituisesta hakemisestani huolimatta, sopivaa ja kunnollista asuntoa löytänyt. Tahdoin, näes, saada ominaisen asunnon enkä yksityistä vuokrakamaria, sitä paitsi tuli asuntoni välttämättömästi olla jotenkin tilava, vaikkapa yksikamarisenkin, ja ennen kaikkea tuli sen olla mitä huokeimman. Entuudesta tiesin, että ahtaassa huoneessa ajatuksetkin ahtaalla pysyvät. Uusia novelleitani suunnitellessani oli tapanani astuskella edestakaisin lattialla. Ja minun tuleekin tunnustaa, että minä mieluimmin mietiskelin ja haaveilin, kuin kirjoitin romaaneitani, ja siihen ei ollut laiskuus syynä. Miksikä sitten niin tein?…

Aamulla tunsin jo itseni pahoinvointiseksi ja auringon laskiessa olin aivan sairaana, jotain kuumetta tunsin ruumiissani. Ja olinhan sitä paitsi kävellyt kaiken päivää, joten siis jo väsymyskin vaivasi. Iltahämärässä astuin Vosnesenskinkatua. Minä suurella nautinnolla katson Pietarissa maaliskuun aurinkoa ja varsinkin sen laskeumista kirkkaana pakkas-iltana. Kirkkaan valon vallassa katu kauttaaltaan alkaa äkkiä loistaa. Rakennukset näyttävät säteileviltä. Niiden harmaa, keltanen ja likaisenviheriä väri hetkiseksi kadottaa kaiken kolkkoutensa; sydän rinnassa tuntee riemastusta, tunnet outoja väreitä ruumiissasi käyvän, juuri kuin armaan käden kosketuksen synnyttämä sähkövirta siinä vierisi. Mieli uudistuu, aatteet saavat uuden uran… Ihmeellistä! Mitä kaikkea yksi ainoa auringonsäde voi vaikuttaa ihmissydämessä!

Jopa sammui viimeinenkin auringonsäde; pakkanen yltyi ja alkoi nenää nipistellä; hämärtää; myymälöissä kaasutulet sytytetään. Tultuani Müllerin ravintolan luo pysähdyin äkisti kuni kiinni naulattu ja katsoin kadun toiselle puolelle, ikäänkuin aavistaen jotain outoa nyt heti tapahtuvan. Samassa huomasinkin toisella puolella katua vanhan ukon ja koiran hänen muassaan. Muistan vieläkin, että samassa jokin outo, mitä vastenmielisin tunne kouristi sydäntäni, ja etten mitenkään voinut tunteeni syitä selittää.

En ole mikään mystikko; aavistuksia ja enteitä tuskin nimeksikään uskon, ja kumminkin on elämän matkalla sattunut minulle, kuten ehkä monelle muullekin, seikkoja semmoisia, joille on jotenkin vaikea selitystä löytää. Niinpä nytkin tuo ukko kadun toisella puolella, — miksikä nyt, hänet huomattuani, minut heti outo aavistus valtasi, aavistus siitä, että tänä iltana jotain erinäistä on tapahtuva? Olisikohan sentähden, kun en ollut terve, ja ovathan sairaan ihmisen tunteet usein pettäviä.

Ukko, astuen kumarassa ja hiljaa kepillään käytävän kiviin koskettaen, kulki hitaasti, muutteli jalkojansa niinkuin ne olisivat puupökkelöitä. En ollut vielä koskaan toista näin kummallista, noin outoa olentoa kohdannut. Jonkun kerran olin jo hänet Müllerin ravintolassa nähnyt, ja silloinkin aina oli hän tehnyt minuun mitä kummallisimman vaikutuksen. Korkea vartalonsa, köyristynyt selkänsä, kalmanharmaat kahdeksankymmenenvuotiset kasvonsa, vanha, ompeleista ratkeillut nuttunsa, murjottu, kahdenkymmenenvuotinen huopahattunsa, joka peitti hänen miltei kokonaan paljastuneen päänsä, jonka niskapuolella oli vain ei enää harmaita, mutta jo vaalean keltaisia haipenia, vaistomaiset, kuni viritetyn vieterin voimalla tapahtuvat liikkeensä — tuo kaikki tahtomattakin kummastutti kaikkia, ken hänet ensi kertaa kohtasi. Tuntui todellakin jotenkin oudolta nähdä tuo entisajan vanhus yksinään, hoidotta, vanhus, joka oli kuin hoitajiltaan pakoon päässyt mielipuoli. Kaiken muun ohella kummastutti minua hänen tavaton laihuutensa — lihaa hänessä ei liene enää ollut yhtään, tuntui, että vain nahka olisi luut verhonut. Suuret, himmeät, oudonlaisten sinirengasten ympäröimät silmänsä tuijottivat aina suoraan eteen, ei koskaan muualle, ja olempa melkein varma, ettei hän silmillään nähnyt mitään. Jos hän sinuun katsoikin, tuli hän kuitenkin suoraan sinua kohti, aivan kuin edessään olisikin vain tyhjyyttä. Useasti tulin tuon huomanneeksi. Hän oli vasta jonkun kerran käynyt Müllerin ravintolassa, mutta aina koiransa seurassa. Kukaan ravintolan vieraista ei häntä puhutellut eikä hänkään kellenkään ainoatakaan sanaa lausunut.

— Minkä vuoksi hän käy ravintolassa, mitä asiaa hänellä olisi? ajattelin seisoessani toisella puolella katua, tahtomattanikin sieltä ukkoa tarkastellen. Sairauden ja väsymyksen lisäksi tunsin outoa harmia.

Mitäpä hän ajatelnee, mikä hänen mielensä täyttänee? jatkoin mietiskelyäni.

Ajatelneeko hän ollenkaan? Onkohan kasvoiltaan eloisuus jo kokonaan poistunut. Mitäpä lie tuon koiraluuskan löytänyt, senkun lakkaamatta seuraa häntä, on kuin osa hänestä ja, katsos kummaa, sehän onkin niin paljon ukon kaltainen!

Koirapaha lienee niinikään ollut kahdeksankymmenenvuotias; niin, kyllä se oli niin vanha. Sehän näytti kaikkia muita koiria vanhemmalta ja jostain syystä samassa, kun ensi kerran tuon näin, tuli mieleeni ajatus, ettei se voi olla toisten koirain kaltainen, vaan että se on kummallinen koira; siinä varmaan on jotain luonnotonta, loihdittua; ehkäpä siinä koiran muodossa onkin Mefistofel, joillakin salaperäisillä, yliaistillisilla siteillä on sen kohtalo kiinnitetty isännän kohtaloon. Koiran nähtyänne olisitte heti sanoneet, että aivan varmaan ei se kahteenkymmeneen vuoteen ole ruokaa saanut. Se olikin laiha kuin luuranko, tai paremmin sanoen — yhtä laiha kuin omistajansakin. Karva oli miltei kokonaan pois kulunut, vieläpä sen hännästäkin, joka lakkaamatta koipien välissä jäykkänä riippui. Pää pitkine korvineen oli niinikään riipuksissa. En ollut koskaan ennen noin rumaa koiraa nähnyt. Kun nuo kumpikin kadulla kulkivat, oli isäntä aina edellä, koira takana, kuono isännän nutun helmassa kiinni. Tuntui kuin niiden kummankin sekä ulkomuoto että astunta olisi joka askeleella ääneen lausunut:

"Olemmehan vanhoja, voi Herra, niin ylen vanhoja!"

Muistelen, että kerran tuli mieleeni ajatus, että ehkä tuo ukko ja koira ovatkin jotenkin päässeet lähtemään irti Gavornin kuvittamasta Hoffmanin satukirjasta ja nyt tuon kirjan kuljeksivana ilmoituksena maailmata maleksivat.

Ukon mentyä ravintolaan seurasin häntä sinne.

Ukko herätti ravintolassa yleistä kummastusta; isäntäkin näytti tyytymättömältä kun tuo outo vieras sisään astui. Ukko ei koskaan mitään tilannut; aina hän astui uunin luo nurkkaan ja istuutui sinne. Jos joskus oli joku hänen paikkansa ehtinyt ottaa, seisoi hän kotvan aikaa ymmällä, epäröivänä, tuli hämilleen ja meni ikkunan viereiseen nurkkaan. Siellä otti hän tuolin, verkalleen laskeutui istumaan, otti hatun päästään, laski sen lähellensä lattialle, hatun viereen laski keppinsä, nojautui tuolin selkämään ja jäi siihen aivan liikkumattomaksi kolmeksi tai neljäksikin tunniksi. Ei hän koskaan ottanut mitään sanomalehteä, ei lausunut ainoatakaan sanaa, ei edes äännähtänytkään; hän istui vain ja katsoa tuijotti eteensä, vaikka katseensakin oli niin tylsä ja eloton, että huoleti saattoi sanoa, ettei hän nähnyt tai kuullut mitään siitä, mitä lähellänsä tapahtui.

Koira, pari kolme kertaa yhdessä kohdin pyörähdettyään, asettui isäntänsä jalkoihin, asetti turpansa hänen kenkiensä väliin, huoahti syvään, oikaisihe itsensä ja niinikään jäi kaikeksi iltaa liikkumattomaksi, ikäänkuin olisi siksi ajaksi kuollut. Voi luulla että nuo kaksi olentoa olisivat jossain kaiken päivää kuolleina maanneet, mutta sitten auringon laskettua äkkiä eloon elpyivät vain sen tähden, että saattaisivat mennä Müllerin ravintolaan ja niin täyttäisivät jonkin salaperäisen, käsittämättömän velvollisuutensa. Istuttuaan näin kolme, neljä tuntia, nousi ukko seisoalle, otti hattunsa ja läksi kotiinsa jonnekin. Koira nousi samalla, painoi hännän koipien väliin, päänsä riipuksiin, seurasi isäntäänsä, kuten aina, verkalleen, konemaisesti. Ravintolan muut vieraat alkoivat lopulta kaikin tavoin vieroa ukkoa, kukaan heistä ei istunut hänen lähellensäkään, näytti kuin kaikki olisivat ukkoa inhonneet. Sitäkään ei hän ollenkaan huomannut.

Suurin osa ravintolassa kävijöistä oli saksalaisia. He olivat erilaisten laitosten omistajia Vosnesenskinkadun varrelta — lukkoseppiä, leipureita, värjäreitä, hatuntekijöitä, satulamaakareita — patriarkaalista väkeä, saksalaisessa merkityksessä. Müllerin ravintolassa vallitsikin oikea patriarkaalisuus. Usein isäntä itsekin istui tuttujen vierastensa pöytään, jolloin aina vissi määrä punssipulloja tyhjennettiin. Talon koirat ja pienet lapset niinikään tulivat vierasten seuraan ja vieraat hyväilivät sekä lapsia että koiria. Oltiin kaikki keskenään tuttuja ja kukin toistansa kunnioitti. Ja kun vieraat kiintyivät saksalaisia sanomalehtiä lukemaan, kuului oven takaa isännän kamarista "Ach du mein lieber Augustin", jota rämisevällä pianolla isännän vaaleaverinen, pitkätukkainen tytär soitteli. Vieraat kuuntelivat soittoa mielellään. Minä kävin Müllerin ravintolassa kunkin kuukauden alkupäivinä ja luin siellä isännän tilaamia venäläisiä aikakauskirjoja.

Tultuani nyt ravintolaan näin ukon jo istumassa ikkunan luona ja koirankin hänen jalkainsa juuressa. Ääneti istuin tuolille ja ajattelin: "minkä vuoksi tulinkaan tänne, kun minulla täällä ei ole mitään tehtävää, kun olen sairas ja tulisi siis kiiruhtaa kotiini, juoda teetä ja käydä vuoteeseen? Tulinkohan todellakin vain nähdäkseni ukkoa?" Minua alkoi jo harmittaa. "Vähätpä minä tuosta ukosta", ajattelin, muistaessani tunteen, joka minut valtasi tuonnottain, kun ukon kadulla näin. Ja välittäisinkö enempää noista ikävistä saksoistakaan! Miksikä on mieleni haaveileva? Mistä tämä syyttäsuottainen levottomuus, joka viime päivinä on mieleni vallannut, joka häiritsee elämääni ja estää näkemästä elämää sen oikeassa valossa, josta eräs syvämietteinen arvostelija viime novelliani arvostellessaan harmistuneesti huomautti? Ja kuitenkin, näitä siinä mietiskellessäni ja harmitellessani, jäin istumaan ravintolaan; tautini yhä vain yltyi ja viimein oli minun sääli lähteä pois lämpimästä suojasta. Otin käteeni erään frankfurtilaisen sanomalehden, luin siitä pari riviä ja aloin torkkua. Saksat eivät häirinneet minua. He lukivat, tupakoivat ja joskus, ehkä kerran, pari tunnin kuluessa, joku matalalla äänellä kertoi jonkun lyhyen uutisen Frankfurtista, tai toisti saksalaisen sukkeluuksien kirjoittajan Safirin jonkun jutun tai sukkeluuden; sitten he taas uudistuneella kansallisylpeydellään vaipuivat lukemiseensa.

Olin siinä torkkunut ehkä puolen tuntia kun kylmien väreiden puistuttamana äkkiä heräsin. Nyt tuli ehdottomasti lähteä kotiin. Mutta samassa sai minut eräs äänetön kohtaus taaskin pysähtymään. Edellä jo mainitsin että tuolille päästyään ukko heti kiinnitti katseensa johonkin esineeseen, johon sitten kaiken iltaa muuttumatta tuijotti. Joskus hänen tuo ajatukseton, läpitunkeva, mitään huomaamatoin katseensa sattui minuun ja teki mitä vastenmielisimmän vaikutuksen; en päässyt siitä muutoin kuin paikkaa muuttamalla. Tällä kertaa oli ukon katseen uhriksi sattunut eräs pieni, paksun pyöreä, erittäin siistin näköinen, kovaksi tärkättyyn pystykauluspaitaan puettu, punakka, Riiasta tänne vasta äskettäin tullut saksalainen kauppias Adam Ivanovitsh Shultz, kuten sittemmin kuulin, Müllerin hyvä ystävä, joka ei vielä tuntenut ukon tapoja eikä useita ravintolan vieraistakaan. Hän oli innolla lukenut "Dorfbarbieria" ja ryypiskellyt punssia; kerran, kohotettuaan katseensa, huomasi ukon häneen katsoa tuijottavan. Tästä hän kovin närkästyi.

Adam Ivanovitsh oli arvostaan arka ja vähästä loukkaantui, kuten yleensä "kunnon saksalaiset" konsanaan. Hän piti julkeana ja loukkaavana että häneen noin tarkkaan ja kursailematta katsotaan. Kumminkin salasi hän harminsa, käänsi katseensa epäkohteliaasta vieraasta, mutisi itsekseen jotain ja piiloutui sanomalehtensä taakse. Eipä kuitenkaan kauvan malttanut piilossa olla, parin minutin kuluttua katsahti epäilevästi lehtensä yli — taaskin vastassa sama tuijottava katse, sama mieletön tirkistäminen. Adam Ivanovitsh ei vieläkään mitään virkkanut. Mutta kun hän kolmannellakin kerralla keksi samaa, närkästyi hän ja piti velvollisuutenaan puolustaa kunnon saksalaisuuttaan eikä sallia kunniallisen yleisön edessä häväistä Riian kaunista kaupunkia, jonka edustajana, tietystikin, hän tässä itseään piti. Ärtyisenä heitti hän sanomalehden kädestään, kolahutti kepillä päättävästi pöytään ja hehkuen omanarvon tuntoa, punssin ja loukatun kunniantunnon nostattama puna poskillaan, käänsi hän säkenöivät silmänsä tuohon harmilliseen ukkoon. Näytti siltä, että katseillaan taistelijat koettivat silmiensä magnetillisella voimalla voittaa vastustajansa, odottaen, kumpi ensin häpeisi ja loisi katseensa maahan. Kepin kolina ja Adam Ivanovitshin omituinen asento veti kaikkien vierasten huomion taistelijoihin. Kukin oli jättänyt lukemisensa ja juhlallisella, äänettömällä uteliaisuudella seurattiin taistelijoiden kamppailua. Kohtaus oli perin koomillinen. Mutta turhiinpa meni punertavan saksan tuikeain silmäin magnetillinen voima. Ukko ei tuntunut siitä yhtään välittävän, tuijotti vain entisekseen yhä enemmän raivostuvaa herra Shultzia huomaamatta edes, että oli kaikkien uteliaisuuden esineenä, aivan kuin päänsä ei olisikaan ollut maan päällä, mutta kuussa. Nyt jo loppui Adam Ivanovitshin kärsivällisyys ja suuttumus puhkesi sanoihin.

— Miksi te minuun niin tarkkaan katsotte? karjasi hän saksaksi terävällä, kimakalla äänellä, muuttuen hyvin uhkaavan muotoiseksi.

Vastustajansa pysyi ääneti, niinkuin ei olisi ymmärtänyt eikä edes kuullutkaan kysymystä. Adam Ivanovitsh päätti puhua venättä.

— Minä teitä kysyy, miks' hän ahkerasti minua katsoo? huusi hän kahta vihaisemmin. — Minä tiedetään hovissa ja te ei tiedetä! lisäsi hän noustuaan seisomaan.

Ukkopa ei nytkään edes liikahtanutkaan. Saksalaisten joukosta kuului tyytymätöntä murinaa; Müller tuli huoneeseen tiedustelemaan hälinän syytä. Tultuaan asiasta selville ja luullen ukkoa kuuroksi huusi hän tämän korvaan:

"Härra Shultz kysyy teitä ei ahkerasti katsoa häntä", huusi hän niin kovin, kuin suinkin voi, katsellen ja tarkastellen käsittämätöntä vierasta.

Vaistomaisesti katsahti ukko Mülleriin ja jonkinlaisia hämmästyksen tai levottomuuden synnyttämiä merkkejä ilmaantui hänen tähänastisille elottomille kasvoilleen. Hän tuli hämilleen, röhisten kumartui alas, hätäillen otti hattunsa ja keppinsä, nousi tuolilta ja jonkinlainen surkea hymy kasvoillaan — hymy, joka on sorretun köyhäparan kasvoilla silloin, kun on sattunut ottamaan vieraan istuimen ja hänet siitä pois käsketään — alkoi hän tehdä lähtöä. Tässä köyhän, rahjistuneen ukon kuuliaisessa ja nöyrässä hätäilemisessä oli niin paljon sääliä herättävää, niin paljon semmoista, josta sydän rinnassa ikäänkuin ympäri kääntyy, että kaikki huoneessa olijat, yksimpä Adam Ivanovitshkin, asiassa heti mielensä muuttivat. Oli selvää, ettei ukko saattanut loukata ketään, vaan että hän hyvin hyvästi tiesi, jotta hänet voidaan ulos potkaista, käskeä pois huoneesta kuni kerjäläinen käsketään.

Müller oli hyvä ja sääliväinen mies.

— Ei, ei, sanoi hän pudistellen rauhottavasti ukkoa olkapäästä, — te istuu! Aber herr Shultz kysyy varsin teitä ei ahkerasti katsoa häntä. Hän tiedetään hovissa.

Ukko rukka ei ymmärtänyt nytkään, hämmentyi yhä enemmän, kumartui ottamaan hatusta pudonnutta vanhaa, reikäistä, sinistä liinaansa, alkoi kutsua koiraa, joka makasi liikkumatta lattialla ja, kuten saattoi luulla, sikeästi nukkui, pää käpälien välissä.

— Asorka, Asorka! höperteli hän vanhuksen värisevällä äänellä. —
Asorka!

Asorka ei liikahtanutkaan.

— Asorka, Asorka! kutsui ukko suruissaan ja kosketti kepillä koiraa; koira vaan pysyi liikkumatta.

Keppi putosi ukon kädestä. Hän kumartui, laskeusi polvilleen ja molemmin käsin kohotti Asorkan kuonoa. Asorka parka! Se oli kuollut. Isäntänsä jalkoihin hiljaa se kuoli joko vanhuudesta tai nälkään. Kuni salaman satuttamana katsoi ukko koiraansa hetkisen, ikäänkuin ei olisi voinut käsittää, että Asorka todellakin oli kuollut; kumartui sitten verkalleen entisen palvelijansa ja ystävänsä yli ja painoi kalpeat kasvonsa koiran elotonta kuonoa vasten. Huoneessa vallitsi hiljaisuus. Liikutetuin mielin seurasimme tapahtumaa… Vanhus parka nousi ylös. Hän oli entistä kalpeampi ja vapisi kuni vilutautinen.

— Voipi kuva tehdä, puheli hyväsydäminen Müller, tahtoen jollain tavoin ukkoa lohduttaa. (Kuvalla hän tarkoitti täytettyä koiran nahkaa.) — Voipi hyvä tehdä kuva. Theodor Karlovitsh Kryger oikein, oikein hyvä tekee kuva. Theodor Karlovitsh Kryger on yks' suuri mestari kuva tekee, puheli Müller, nosti ukon kepin lattialta ja antoi sen hänelle.

— Niin, minä hyvän tekee kuva, puuttui vaatimattomasti itse herra
Kryger puheeseen ja astui ukon luo.

Hän oli pitkä, laiha, hyvänluontoinen, ruskea, takkulatukkainen saksa, silmälasit käyrällä nenällään.

— Theodor Karlovitsh Krygerillä on suuri talantti tehdä erinomaisen hyvä kuva, sanoi Müller innoissaan keksinnöstään.

— Niin, minulla on suuri talantti tehdä erinomaisen hyvä kuva, ehätti herra Kryger, — ja minä teke teille ilmaiseksi koirasta kuvan, lisäsi hän jalomielisessä uhraavaisuudessaan.

— Ei, minä maksan teille siitä, että te tekee kuva! huusi kohti kurkkua Adam Ivanovitsh Shultz, muuttuen kahtavertaa punaisemmaksi, hänkin jalomielisyyttä hohtaen, pitäen itseään syyllisenä koko tähän onnettomuuteen.

Vanhus kuunteli näitä puheita vaikkei, kuten näytti, sanaakaan siitä ymmärtänyt. Koko ruumiinsa yhä vieläkin vapisi.

— Odottaa! Odottaa! Ottaa yksi ryyppy hyvä konjakki! huudahti Müller nähtyään kummallisen vieraansa aikovan lähteä.

Ryyppy tuotiin. Vanhus tarttui siihen konemaisesti, mutta kätensä vapisi ja ennenkuin hän sai ryypyn huulilleen, kaatui siitä maahan puolet, ja maistamatta pisaraakaan asetti hän ryypyn takaisin tarjottimelle. Sen jälkeen myhähti hän oudosti, ikäänkuin tarkoituksetta, ja läksi kiireisin, horjuvin askelin huoneesta, ja jätti Asorkan lattialle. Huoneeseen jääneet seisoimme kummastuksissamme; kuului huudahtuksia ja ihmettelyä.

— Hyi! Was für eine Geschichte! puhelivat saksat, tuijottaen toisiinsa.

Minä kiiruhdin vanhuksen jälestä. Oikealla ravintolasta oli muutaman askeleen päässä kaita, pimeä, isojen rakennusten varjostama poikkikatu. Oli kuin joku olisi kehoittanut minua sinne, kuni kuiskaten, että aivan varmaan ukko oli sille kadulle lähtenyt. Kadun oikealla puolella oleva toinen talo oli rakennustelineiden ympäröimä. Telineiden ympärillä oli lauta-aita, joka ulettui melkein kadun puoliväliin, aidan viereen oli laitettu puukäytävä jalankävijöille. Aidan ja talon muodostamassa pimeässä nurkassa tapasin vanhuksen. Hän istui puukäytävän rapulla ja kyynärpäät polviin tukien piteli päätään molemmin käsin. Istuin siihen hänen viereensä.

— Kuulkaas, sanoin neuvotonna, mistä alkaisin puheen: — älkää
Asorkan tähden surko. Lähtekää kanssani, minä saatan teitä kotiin.
Rauhoittukaa. Minä kutsun heti ajurin. Missä te asutte?

Vanhus ei vastannut mitään. En tiennyt mitä tekisin. Kadulla, paitsi meitä kahta, ei ollut muita ketään. Äkkiä alkoi vanhus tapailla kättäni.

— Ahdistaa! lausui hän kähisevällä, tuskin kuuluvalla äänellä. —
Ahdistaa!

— Mennään kotiin! huudahtin minä, nousin seisomaan ja koetin auttaa ukkoa ylös. — Kotona juotte teetä ja käytte vuoteeseen… Minä heti haen ajurin… Kutsun lääkärin … minä tunnen erään lääkärin…

En muista tarkoin mitä kaikkea hänelle puhuin.

Hän koetti nousta, mutta hiukan kohottuaan putosi jälleen istumaan ja taaskin alkoi höpistä yhtäläisellä kähisevällä, tukahutetulla äänellä. Kumarruin vielä likemmäksi häntä kuullakseni.

— Hirvisaarella, kähisi hän, — kuudennella linjalla … ku-udennella lin-jalla…

Ja hän vaikeni.

— Mitä, asutteko Hirvisaarella? Ettehän lähteneet sinnepäin, se on vasemmalla eikä oikealla. Minä heti saatan teidät…

Vanhus ei liikahtanutkaan. Tartuin käteensä — se putosi hervahtaen kuni kuolleen käsi. Katsahdin kasvoihinsa, kosketin häneen kädelläni — hän oli kuollut. Oli kuin olisi tämä kaikki unessa tapahtunut.

Tästä koitui minulle paljon puuhaa, ja tällä aikaa paranin taudistanikin. Kohta löytyi ukon asunto. Hän ei asunutkaan Hirvisaarella, vaan hyvin lähellä kuolinpaikkaansa, Klugen talon vinnikamarissa, viidennessä kerroksessa, erikoisessa huoneuksessa, johon kuului pieni eteinen ja iso, hyvin matala, pieni-ikkunainen kamari. Kaikesta saattoi huomata vanhuksen eläneen köyhänä. Huonekaluina oli vain pöytä, kaksi tuolia ja ikäkulu sohva, kova kuin kivi, josta, kaiken lisäksi, niinitäytteet joka puolelta ulos tunkeuivat. Eikä sekään ollut ukon, vaan talonisännän oma. Kaikesta päättäen uuni ei ollut pitkään aikaan lämminnyt; kynttilää ei niinikään löytynyt. Saattoi olla melkein varma, että vanhus kävikin Müllerin ravintolassa vain sen vuoksi, jotta saisi istua kynttilän valaisemassa huoneessa ja lämmitellä vanhaa ruumistaan. Pöydällä oli tyhjä savituoppi ja sen vieressä palanen vanhaa, kuivettunutta leipää. Rahaa ei löytynyt yhtään. Hautajaisien varalle ei ollut alusvaatteitakaan; joku lahjoitti sitä varten paidan. Oli selvää, ettei hän näin aivan yksin voinut tulla toimeen, vaan että jonkun edes joskus täytyi hänen luonansa käydä. Pöytälaatikossa oli hänen passinsa. Syntyisin oli hän ulkomaalainen, muuttunut Venäjän alamaiseksi, nimensä oli Jeremias Smith, ammatiltaan koneenkäyttäjä, ikänsä seitsemänkymmentäkahdeksan vuotta. Pöydällä oli kaksi kirjaa: maantiedon alkeiskirja ja venäjänkielinen Uusi Testamentti, jonka lehtien reunamilla oli lyijykynällä ja kynnellä piirrettyjä viivoja. Nuo kirjat otin huostaani. Kuulustelin talon muilta asukkailta sekä isännältä — kukaan ei tiennyt kuin hyvin vähän vanhuksesta kertoa. Talo oli oli jokseenkin suuri, vuokralaisia paljon, enimmäkseen käsityöläisiä ja saksalaisia rouvia, jotka vuokrasivat asuntoja yksityisille ja tarjosivat samalla täyden ylläpidon. Talon aatelissukuiselta isännöitsijältä en onnistunut sen sanottavampaa selkoa saada; isännöitsijä tiesi vain, että asunnon vuokra oli kuusi ruplaa kuukaudelta ja että vanhus oli siinä asunut neljä kuukautta, oli jättänyt kahden kuukauden vuokran maksamatta ja sen tähden sanottu pois asunnosta. Kysymykseen: kävikö ketään vanhuksen luona, ei kukaan voinut mitään varmaa vastausta antaa. Talo oli iso — kuka ne kaikki moisessa Noakin arkissa kävijät tuntisi, ken ne muistaisi. Viisi vuotta taloa palvellut talonmies olisi ehkä joitakin tietoja voinut antaa, mutta hänkin oli pari viikkoa sitten matkustanut kotikyläänsä ja jättänyt sijaisekseen veljensä pojan, ja tämä ei ollut vielä ehtinyt talon asukkaihin tutustua. En osaa varmaan sanoa mitä lopputuloksia tiedusteluista oli, ukko kumminkin hautaan saatettiin. Näihin aikoihin pistäysin, muiden puuhieni välillä, Hirvisaarella, kuudennella linjalla, jonne tultuani hymyilin itselleni — mitäpäs minä täällä kuudennella linjalla saatoin nähdä muuta kuin tavallisia asuinrakennuksia tavallisessa rivissä? Mutta miksikä vanhus kuollessaan kuudetta linjaa mainitsi, ajattelin, miksi viimeiset ajatuksensa kulkivat kohti Hirvisaarta? Jokohan se oli kuolevan hourailua?

Tarkastelin Smithin tyhjäksi jäänyttä asuntoa. Se miellytti minua ja päätin vuokrata sen. Kamari oli iso, joskin niin matala, että ensi päivinä tuntui että pääni ylettyy välikattoon. Ennen pitkää tuntui se jo kodikkaalta. Eihän kuudella ruplalla saattanut parempaa toivoakaan. Parasta siinä oli sen erikoisasema. Minun tuli vain palkata itselleni palvelija, sillä yksin oli minun mahdoton toimeen tulla. Ensi aluksi suostui talonmies käymään kerran päivässä siivoamassa ja järjestämässä huoneen. Ehkäpä tulee joku vanhusta kyselemään, ajattelin. Mutta viisi päivää kului eikä luonani ketään käynyt.

II.

Edellä kertomieni tapahtumien aikana, se on vuosi takaperin, kirjoittelin aikakauskirjoihin; kirjoitelmani olivat lyhyitä kertomuksia ja olin siinä vahvassa uskossa, että vielä kerran onnistun saamaan suuren, hyvän kertomuksen. Minulla oli tekeillä eräs romaani; mutta asia kääntyikin niin, että jouduin sairashuoneeseen ja nyt kenties pian kuolen. Ja jos nyt niin on käyvä, niin minkä vuoksi nyt näitä muistiinpanoja enää kirjoitan?

Tahtomattanikin palaa yhä mieleeni tuo viimeinen vaivassa eletty vuoteni. Päätin kirjoittaa muistiin, kaikki sen ajan tapahtumat, ja jos en olisi tätä tointa itselleni keksinyt, niin varmaankin olisin kuollut ikävään. Nuo viimeaikana eletyt tapaukset tuottavat joskus minulle kipuja, kärsimyksiä. Muistiin kirjoittaessani saavat ne ikäänkuin rauhoittavan, säännöllisten tapahtumain luonteen eivätkä näytä kokonaan houreilta, painajaiselta. Niin ainakin luulen. Yksistään jo kirjoittaminen on suuresta arvosta: se rauhoittaa, tyynnyttää, panee sielussani liikkeelle entiset kirjailijatapani, muistelmani, ja tällöin sairaaloiset haaveilunikin muuttuvat todellisuudeksi, työksi. Todellakin mainio keksintö! Jäähän edes jotain haavurille perinnöksi; jospa hän näistä muistelmakirjoituksistani ei voisikaan suuria saada, niin kelpaavathan ne liisteripaperiksi talviruutuja paikalleen pannessa.

Mutta nyt huomaankin hypänneeni tapausten ohi. Jos minun on kertominen kaikki, niin tottakai tulee kertoa asiat alusta. No niin, alkakaamme siis alusta. Ja eihän elämäni tarina olekaan pitkä.

En ole syntynyt täällä, vaan kaukana maaseudulla ——n kuvernementissa. Vanhemmistani on minun sanominen, että he olivat hyviä ihmisiä, mutta ollessani vielä lapsi jäin heistä orvoksi. Pienen maatilan omistaja Nikolai Sergeitsh Ichmenev sääli tilaani ja otti minut kasvatikseen. Ichmenev-puolisoilla oli itsellään vain yksi tytär, Natasha; hän oli kolme vuotta nuorempi minua. Kasvoimme saman katon alla kuni veli ja sisar. Oi, sinä rakas lapsuusaikani! Eikö ole tyhmää viidennelläkolmatta ikävuodellansa surren sääliä että se meni ohi ja nyt katsoessa kuolemaa kasvoihin riemumiellä ja kiitollisuudella vain yksin sinua muistella! Aurinko taivaalla loisti silloin niin kirkkaasti ja kokonaan toisin kuin nyt, pienet sydämemme sykkivät niin reippaasti, niin riemuisasti. Kaikkialla, minne vain silmä sattui, oli vainioita, metsiä, eikä tämmöisiä hengettömiä kivimuureja. Mikä ihmeen ihana puisto tuo Vasiljevskin puisto, jonka tilan pehtoorina Nikolai Sergeitsh palveli! Siinä puistossa Natasha ja minä juoksentelimme; puiston takana oli suuri, vehreä metsä, jonne kerran eksyimme… Kultainen, ihana aika! Elämä tuntui salaperäiseltä, houkuttelevalta ja niin suloiselta tuntui tutustua siihen. Oli kuin olisi jokaisen pensaan, jokaisen puun takana piilenyt joku meille salaperäinen, tarumainen olento; satumaailma ja todellisuus yhtyivät; ja kun joskus ilta-usva laaksot peitti, harmaina, mutkikkaina untuvina kävi kiinni pensaihin, jotka laaksoa ympäröivissä kivikoissa kasvoivat, seisoimme Natasha ja minä käsikädessä laakson lähellä, katsoimme pelon sekaisella uteliaisuudella laaksoon odottaen, että pian sieltä joku luoksemme astuu tai usvan seasta huutaa, ja hoitajamme kertomat sadut muuttuivat todellisuudeksi. Vielä vuosien kuluttua huomautin Natashalle, mitenkä erään kerran, kun olimme saaneet "Lukemisia lapsille", kiiruhdimme heti puistoon lammin rannalle, jossa vanhan, tuuhean vaahteran alla oli rakas nurmipenkkimme, jolle istuimme ja luimme "Alfons ja Dalinda" satua. Vielä nytkin tuota kertomusta muistellessani tunnen mieleni lämpenevän, ja kun viime vuonna lausuin Natashalle kertomuksen alkusanat: "Alfons, kertomukseni sankari, oli syntynyt Portugalissa; Don Ramir, hänen isänsä" j.n.e., ei paljoa puuttunut, etten itkuun parahtanut. Kaiketi näytti tuo hyvin tyhmältä ja ehkäpä juuri sen vuoksi Natasha niin oudosti tälle innostukselleni hymyili. Heti hän kylläkin katui — muistan sen hyvin — ja ikäänkuin hyvitykseksi alkoi hänkin kertoa muistelmiansa entisestä yhteisestä ajastamme. Sana sanasta sukeutui ja heltyipä hänenkin mielensä. Ihana oli se ilta; muistelimme silloin, mitenkä minut lähetettiin läänin kaupungissa olevaan kouluun — Jumalani, mitenkä katkerasti Natasha silloin itki! — muistelimme erohetkeämme kun minun tuli ainaiseksi jättää Vasiljevska. Olin suorittanut pääsytutkinnon koulusta ja läksin Pietariin siellä yliopistoon valmistuakseni. Olin silloin täyttänyt seitsemäntoista vuotta, hän oli viidennellätoista. Natasha sanoo minun olleen silloin niin oudon hentoisen ja pitkän, ettei kukaan, minut nähtyään, olisi voinut nauruaan pidättää. Eron hetkenä vein hänet muista erilleen sanoakseni hänelle jotain "oikein tärkeätä", mutta kun minun tuli se sanoa, ei sanoja löytynytkään. Hän muistaa olleeni silloin hyvin liikutetulla mielellä. Puhelustamme ei siis mitään tullut. En tiennyt, mitenkä sanottavani sanoisin ja ehkäpä hän ei olisi tunnustustani ymmärtänytkään. Aloin itkeä katkerasti, ja niinpä me erosimme ilman, että mitään selityksiä välillämme tapahtui. Kauan oli siitä kulunut ennenkuin taas toisemme kohtasimme Pietarissa. Siitä on nyt kulunut jo kaksi vuotta. Ichmenev-ukko oli tullut riita-asiansa tähden puuhaamaan ja minä olin juuri päässyt kirjailijain riveihin.

III.

Nikolai Sergeitsh Ichmenev polveutui kuuluisasta, vaikkakin jo kauvan sitten köyhtyneestä suvusta. Vanhemmiltaan oli hän perinyt puolitoista sataa sielua käsittävän hyvän tilan. Noin kahdenkymmenen vuoden ikäisenä rupesi hän husaariksi. Asiat tuntuivat menevän hyvin; mutta kuudentena palvelusvuotenansa eräänä kova-onnisena iltana menetti hän pelissä kaiken omaisuutensa. Seuraavana yönä ei hän silmäänsä unta saanut. Illalla oli hän taas pelipöydän ääressä, asetti peliin hevosensa — ainoan, mitä hänelle omaisuudestaan oli jäänyt. Hän voitti kerran, toisen ja kolmannenkin, puolentunnin kuluttua oli saanut takaisin erään pienen kylänsä, Ichmenevkan, jossa viimeisen väenlaskun aikana oli viisikymmentä sielua. Hän luopui pelistä ja huomenna erosi sotapalveluksesta. Sata sielua oli hän ainaiseksi menettänyt. Kahden kuukauden kuluttua myönnettiin hänelle ero palveluksesta ja luutnantin arvo, nyt hän muutti asumaan takaisin voittamaansa kylään. Pelitappiostaan ei hän milloinkaan puhunut ja huolimatta erinomaisesta hyväntahtoisuudestaan olisi hän aivan varmaan ijäkseen suuttunut sille, joka olisi uskaltanut hänelle pelistä puhua. Pienellä tilallaan hän ahkerasti puuhaeli taloustoimissa ja kolmenkymmenenviidenvuotisena otti vaimokseen köyhän aatelistyttären Anna Andrejevna Shumilovan. Morsiamella ei ollut myötäjäisiä ollenkaan; hän oli saanut kasvatuksen maahan siirtyneen Mon-Reveshin johdon alaisessa läänin kasvatuslaitoksessa aatelisia varten, ja tästä seikasta oli Anna Andrejevna aina hyvin kerskaava, vaikkei koskaan kukaan saattanut huomata, millä tapaa tuon kasvatuksen vaikutukset Anna Andrejevnan toimissa ja käytöksessä ilmenivät. Nikolai Sergeitsh oli oikein mallikelpoinen isäntä, josta naapuritilallisetkin oppia ottivat. Niin oli kulunut muutamia vuosia. Silloin aivan odottamatta tuli naapurihoviin Vasiljevskiin, jonka alustalaisia oli yhdeksänsataa sielua, tilan Pietarissa asuva omistaja ruhtinas Pjotr Aleksandrovitsh Valkovski. Tämä tulo antoi paikkakunnalla paljon puheen aihetta. Ruhtinas oli vielä verrattain nuori, joskin jo ensi nuoruuden vuosien elänyt, oli korkeassa virassa, kuuluisissa sukulaisuus-suhteissa, kaunis, varakas ja kaiken muun ohella, leskimies, joka seikka oli erittäin suuresta merkityksestä piirin naisväestölle, rouville ja neitosille. Paljon puhuttiin siitä loistavasta vastaanotosta, jonka kuvernööri oli lääninkaupungissa toimeenpannut. Kuvernööri oli Valkovskin kaukainen sukulainen. Kerrottiin niinikään, että läänin kaikki vallasnaiset "pani ruhtinas kohteliaisuuksillaan vallan pyöräpäälle", j.n.e. Sanalla sanoen, Valkovski oli yksi noita Pietarin ylhäisön loistavia edustajia, joita maaseudulla harvoin nähdään ja jotka sinne tultuaan tekevät seudun asukkaihin erinomaisen vaikutuksen.

Ruhtinas ei suinkaan ollut ystävällisimpiä luonteeltaan, varsinkin niitä kohtaan, joita ei luullut tarvitsevansa tai joita hän piti itseään alempiarvoisina. Naapuriensa kanssa ei hän huolinut tutustua ja niin sai hän kohta useita vihamiehiä. Mutta mimmoinen olikaan naapurien hämmästys, kun saatiin kuulla, että hän meni Nikolai Sergeitshan luo. Tämä kylläkin oli hänen lähin naapurinsa, mutta sittenkin herätti tuo odottamaton tieto yleistä kummastelua. Ichmenevan talossa onnistui ruhtinaan saavuttaa myötätuntoisuutta. Ennen pitkää hurmasi hän käytöksellään sekä isännän että emännän; varsinkin emäntä, Anna Andrejevna, oli erittäin ihastunut. Jonkun ajan kuluttua pidettiinkin ruhtinasta kuni omaista; hän kävikin talossa joka päivä, kutsui isäntäväen luoksensa, lasketteli sukkeluuksia, kertoi pilajuttuja, soitteli heidän huonolla pianollaan, lauleli iloisia lauluja. Ichmenev-puolisot eivät osanneet kyllin ihmetellä sitä, että näin miellyttävästä, rakastettavasta miehestä saatettiin puhua että hän on ylpeä, korskea, kuiva egoisti, kuten muut naapurit yksimielisesti juttelivat. Muuta ei saattanut uskoa, kuin että avomielinen, suorasukainen, omanvoiton pyytämätön, jalomielinen Nikolai Sergeitsh miellytti ruhtinasta. Mutta kohtapa seikka selveni. Ruhtinas oli tullut Vasiljevskiin erottaakseen pehtorinsa, irstailevan, kunnianhimoisen saksan, lasisilmiä käyttävän käyränenäisen, harmaapäisen agronomin, joka kaikista hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta mitä julkeimmasti varasti isäntänsä omaisuutta ja oli muutamia maa-orjia kuoliaaksi rääkännyt. Pehtori Ivan Karlovitshin koiranjuonet tulivat ilmi, häntä vastaan ilmeni useita selviä todisteita; hän otti pahasti loukkaantuakseen, puhui paljon saksalaisesta rehellisyydestään, vaan siitä huolimatta tuli toimestaan erotetuksi. Ruhtinas tarvitsi nyt tilustensa hoitajaa ja siksi hän valitsi Nikolai Sergeitshin, parhaimman talonisännän ja rehellisimmäksi tunnetun miehen, jota tietysti, ei kellään ollut vähintäkään syytä epäillä. Tuntui, että ruhtinas olisi mielellään toivonut Nikolai Sergeitshan tarjoutuvan hänelle pehtoriksi, mutta kun ei niin käynyt, ruhtinas eräänä päivänä mitä kohteliaimmin ja ystävällisimmällä tavalla esitti asian Nikolai Sergeitshille. Ichmenev ensin kielsi, mutta hyvä palkka sai Anna Andrejevnan taipumaan ja ruhtinaan erinomainen ystävällisyys haihdutti viimeisetkin epäilykset. Tulee myöntää, että ruhtinas oli hyvä ihmistuntija. Vähän aikaa seurusteltuaan Ichmenevin kanssa hän käsitti oikein tämän luonteen, tunsi kenenkä kanssa on tekemisissä ja tiesi, että Ichmenev on voitettava sydämellisellä ystävyydellä, on voitettava hänen sydämensä ja ettei ilman sitä rahakaan yhtään auta. Ruhtinas tarvitsi juuri semmoista miestä, johon hän voisi täydellisesti luottaa, jottei hänen enää koskaan tarvitseisi Vasiljevskiin tulla, kuten hän todella oli päättänyt. Todellakin onnistui hänen siinä määrin saavuttaa Ichmenevin luottamuksen, ettei tämä hituistakaan epäillyt, että ruhtinaan ystävällisyys oli vilpitöntä. Nikolai Sergeitsh oli noita parhaimpia, oikeimpa tuonkaltainen naivin-romantillinen ihminen, jotka ovat niin erinomaisen kunnon ihmisiä Venäjän maassamme, sanottakoon heistä muuten mitä tahansa, ja jotka jos vaikka käsittämättömistäkin syistä johonkin ihmiseen mielistyvät, kiintyvät silloin koko sydämellään, joutuen tällöin joskus varsin koomillisiksikin.

Sen jälkeen oli kulunut useampia vuosia. Ruhtinaan tilus oli loistavalla kannalla. Kirjeenvaihto Vasiljevskin omistajan ja pehtorin välillä tapahtui kaikessa säädyllisyydessä eikä se koskenutkaan kuin vain talousasioita. Ruhtinas ei tahtonut sekaantua Nikolai Sergeitshin toimiin, lähettihän vain silloin tällöin joitakin neuvoja ja ohjeita, joiden erinomainen käytännöllisyys ja ilmeinen hyödyllisyys Ichmenevia ihmetytti. Saattoi huomata, että ruhtinas osasi rajottaa menonsa välttämättömimpiin kuin myöskin tiesi kartuttaa varojansa. Noin viisi vuotta Vasiljevskissa käyntinsä jälkeen lähetti hän Nikolai Sergeitshille valtakirjan, jonka nojalla tuli ostaa samassa kuvernementissa myytävänä oleva erinomaisen hyvä, neljäsataa sielua käsittävä maatila. Nikolai Sergeitsh tunsi iloa mielessään, ruhtinaan hyvä onni, huhut hänen edistyksistään ja virkaylennyksistään tuottivat iloa pehtorin sydämelle, aivan niinkuin asia olisi koskenut hänen omaa veljeänsä. Mutta korkeimmilleen nousi riemunsa silloin, kun ruhtinas antoi uuden todistuksen rajattomasta luottamuksestaan. Asia oli seuraava… Niin, vaan koska ruhtinas Valkovski on myöskin yksi tämän kertomukseni päähenkilöistä, katson välttämättömäksi nyt ensin, kertoa tarkemmin muutamia seikkoja ruhtinaan elämästä.

IV.

Edellä olen jo maininnut että ruhtinas oli leskimies. Hän oli nainut hyvin nuorena ja ottanut vaimon myötäjäisrahojen vuoksi. Hänen isänsä oli aikanaan tehnyt taloudellisen haaksirikon, joten hänelle oli jäänyt hyvin vähän perittävää vanhemmiltaan. Vasiljevski-tilus oli jo kahdesti kiinnitetty veloista, jotka olivat tavattoman suuret. Kaksikymmentäkaksivuotias ruhtinas, ollen palveluksessa eräässä moskovalaisessa kansliassa, oli aivan varaton ja alkoi elämänuransa "kuin lintu puun oksalla." Tästä pulasta hän pelastui ottaen vaimokseen erään kaupustelijan vanhanpuoleisen tyttären. Kauppias, luonnollisesti, petti hänet eikä antanutkaan luvattua summaa, mutta siitä huolimatta sai hän sen verran, että saattoi vaimonsa rahoilla maksaa sukutilansa kiinnitysvelat ja päästä kohtalaisen elämän alkuun. Vaimonsa tuskin nimeksikään tunsi kirjoitustaitoa, ei osannut ymmärrettävästi lausua ajatuksiansa, oli ruma, mutta siitä huolimatta oli hänellä yksi tärkeä ominaisuus: hän oli hyväsydäminen ja vaitelias. Ja juuri tätä seikkaa ruhtinas käytti hyväkseen. Vuoden ajan naimisissa oltuaan, jätti hän vaimonsa, joka oli jo synnyttänyt hänelle pojan, kaupustelija-appensa huostaan Moskovaan ja itse muutti palvelukseen ——n lääniin, jossa hän erään Pietarissa asuvan ylhäisen sukulaisensa avulla sai melkoisen tärkeän viran. Sielunsa himosi kunniaa, ylennyksiä, virka-uria, ja tultuaan huomaamaan, ettei hän vaimonsa kanssa voi Pietarissa tai Moskovassa elää, teki hän päätöksensä — paremman toivossa alkaa uransa maaseudulla. Kerrottiin, että hän jo ensimäisenä aviovuotenansa kohteli niin törkeästi vaimoansa, että oli hänet hautaan saattaa. Tuota huhua Nikolai Sergeitsh ei mitenkään todeksi voinut uskoa, hän oikein loukkaantui siitä ja hyvin innokkaasti puolusti ruhtinasta, vakuutti, että aivan mahdotonta on niin alentavaa edes ajatellakaan. Seitsemän vuoden kuluttua kuoli ruhtinatar, ja leskeksi jäänyt puolisonsa muutti Pietariin, jossa hän jo kohta herätti huomiota. Ollen vielä nuori, kaunis, varakas, lahjakas, hienotunteinen, äärettömän ilomielinen, ei hänen huolinut esiintyä onnenonkijana, suojeluksen tavottelijana, mutta aivan itsenäisenä, kaikista muista riippumattomana. Kerrottiin hänessä todella olevan jotain lumoavaa, valloittavaa, voimakasta. Varsinkin naiset olivat häneen ihastuneet ja likinen tuttavuutensa erään hienon piirin kaunottaren kanssa lisäsi hänen kuuluisuuttaan. Huolimatta siitä, että säästäväisyytensä oli melkein perinnöllistä, että tuo säästäväisyytensä usein tuntui jo itaruudelta, levitteli hän tarpeen tullen rahojaan säälimättä, menetti korttipelissä suuriakin summia, kun sattui semmoisen pelitoveriksi, jolta vastaisuudessa sopi apua odottaa, eikä tämmöiselle tapatessaan pienintäkään värettä kasvoillaan huomattu. Mutta eipä huvitukset olleet päämääränsä hänen muuttaessaan Pietariin — hänen tuli päästä varmalle tolalle, saada varma jalansija onnenuralla. Ja kyllä se hänelle ennen pitkää onnistuikin. Ylhäinen sukulaisensa, kreivi Nainski, joka, jos hän olisi esiintynyt tavallisena avunanojana, ei olisi hänestä hituistakaan välittänyt, nyt ihmetteli hänen saavuttamaansa menestystä ylhäisten seurapiirissä, jonka vuoksi näkikin hyväksi ja sopivaksi ottaa hänet erikoisen huomionsa esineeksi, ottipa hänen seitsenvuotisen poikansa omaksi kasvattipojakseen. Näiden tapahtumain aikana kävi ruhtinas Vasiljevskissa ja oppi tuntemaan Ichmenevin. Sen jälkeen sai hän kreivin välityksellä huomattavan viran eräässä tärkeimmässä lähettiläsvirastossa ja matkusti ulkomaille. Sitä seuraavat kuulumiset hänestä olivat jotenkin hämäriä: kerrottiin hänen sotkeutuneen hyvin roskaiseen juttuun, vaikk'ei kukaan osannut sanoa, mitä lajia se oikeastaan oli. Varmaa vain oli se, että hän osti ne neljäsataa sielua, joista jo edellä mainitsin. Useampia vuosia ulkomailla oleskeltuaan ja arvossa kohottuaan palasi hän Pietariin ja samassa sai korkean viran. Ichmenevkassa kerrottiin, että ruhtinas ennen pitkää ottaa uuden vaimon, tällä kertaa kuuluisasta, rikkaasta ja vaikutusvaltaisesta suvusta. "Korkeaksi ylimykseksi mielii!" puheli Nikolai Sergeits, hykertäen tyytyväisenä käsiään. Minä olin silloin Pietarin yliopistossa ja tänne minulle Ichmenev kirjoitti pyytäen minun tiedustamaan, onko ruhtinaan naimispuheissa perää. Samalla kirjoitti hän ruhtinaallekin, jonka suosioon hän minut sulki, vaikka ruhtinas ei kirjeeseen vastannut. Sen verran vain minä tiesin, että ruhtinaan poika, kreivi Nainskin kasvatti, pääsi yhdeksäntoistavuotisena lyseosta. Mainitsin siitä kirjeessäni Ichmeneville kuin myöskin, että ruhtinas on erittäin hellä pojalleen, rakastaa häntä ja on jo varma poikansa tulevaisuudesta. Tämän kaiken olin kuullut nuoren ruhtinaan tutuilta ylioppilastovereilta. Samaan aikaan sai Nikolai Sergeitsh ruhtinaalta kirjeen, josta hän kovin hämmästyi…

Tähän saakka oli ruhtinas, kuten jo ennen mainitsin, kirjoittanut Nikolai Sergeitshille ainoastaan tilaa koskevista asioista, nyt sen sijaan kirjoitti hän laajasti ja mitä ystävällisimmästi omista perhe-oloistaan: valitti poikansa käytöstä, mainitsi, että huonolla käytöksellään poika saattaa hänelle mieliharmia. Joskaan hän moisen, muka, pikku pojan tekemille kepposille ei suurta merkitystä annakaan — näytti, että hän samalla tahtoi poikaansa puolustaa — on hän kumminkin päättänyt hiukan rangaista poikaansa, antaa hänelle pienen varoituksen ja siinä tarkoituksessa lähettää hänet vähäksi aikaa maalle Ichmenevin hoidettavaksi. Ruhtinas kirjoitti luottavansa "parhaimpaan, jalomielisimpään Nikolai Sergeitshiinsa ja varsinkin Anna Andrejenaan", pyysi, että he ottaisivat perheensä keskuuteen hänen hulivilipoikansa, maaseudun hiljaisuudessa neuvoisivat hänelle järkevyyttä, jos mahdollista rakastaisivat häntä ja varsinkin hänen kevytmielistä luonnettansa oikasisivat ja "tekisivät hänelle selviksi ne pelastavat ja vakavat säännöt, joita paitsi ihminen ei saata elämässään toimeen tulla". Ichmenev suostui ehdotukseen. Nuoren ruhtinaan saavuttua otettiin hänet vastaan kuni oma poika. Hän saavutti heti Nikolai Sergeitshin rakkauden ja vanhus rakastikin nuorta ruhtinasta saman verran kuin omaa tytärtänsä Natashaa, vielä sittenkin, kun isän ja Nikolai Sergeitshin väli oli rikkaantunut, puheli Ichmenev joskus mielihyvällä "omasta Aleshastansa", kuten oli Aleksei Petrovitshia tottunut nimittämään. Ja todellakin nuori ruhtinas olikin hyvin miellyttävä poika, kaunis, hentoinen, tunteellinen kuni nainen, samalla myöskin iloinen ja avomielinen. Sielunsa oli mitä herttaisin ja jalotunteisin, sydämensä rakastava, vilpitön ja kiitollinen, ja senpätähden tulikin hänestä koko Ichmenevin perheen epäjumala. Vaikka ijältään jo yhdeksäntoistavuotias, oli hän silti vielä hyvin lapsellinen. Oli aivan mahdotonta löytää syytä, miksi isä oli hänet luotansa pois lähettänyt, vaikka, kuten sanottiin, niin paljon häntä rakasti. Kerrottiin nuoren ruhtinaan elelleen Pietarissa joutilaana ja kevytmielisesti, hän ei huolinut ottaa vastaan mitään virkaa ja siten pahoitti isänsä mielen. Tuosta ei Nikolai Sergeitsh Aleshalta kysellyt ollenkaan, kun oli hyvin uskottavaa, että ruhtinas Pjotr Aleksandrovitsh oli tahallaan jättänyt kirjeessään mainitsematta syyn poikansa karkottamiseen. Huhuttiin kyllä jostain Aleshan anteeksiantamattomasta kevytmielisyydestä, joistakin hänen suhteistaan erääseen naiseen, jostain kaksintaisteluhaasteesta, jostain suuresta tappiosta korttipelissä; puhuttiinpa jostakin vierasten rahojen tuhlaamisestakin. Toiset puheet tiesivät, ettei ruhtinas lähettänyt poikaansa maalle minkään pojan tekemän rikoksen tähden, vaan että isällä oli joitakin omia, itsekkäitä syitä. Tämmöisiä kuullessaan harmistui Nikolai Sergeitsh eikä ottanut puheita uskoakseen, ja varsinkin siitä syystä, kun tiesi Aleshan hellästi rakastavan isäänsä, jota lapsuudessaan ja nuoruutensa ensi vuosina tuskin tunsikaan. Muuten saattoi huomata, että hän oli kokonaan isänsä tahdon alainen. Joskus kyllä Alesha lörpötteli jostain kreivittärestä, jota hän isänsä kera samaan aikaan hakkaili, ja että hän, Alesha, oli voiton puolella, josta isä hänelle ankarasti vihastui. Tätä juttua kertoi Alesha riemastuksella, lapsellisella avomielisyydellä, raikuvan iloisasti nauraen kertomukselleen; mutta Nikolai Sergeitsh ei sallinut hänen loppuun jutella. Osittaisesti vahvisti Alesha huhun, että isänsä on taaskin naimahommissa.

Alesha oli jo lähes vuoden elänyt pakolaisuudessa; määräaikoina kirjoitti hän isällensä kunnioittavia, tasaisia kirjeitä ja viimein hän tottui niin Vasiljevskin elämään, että, kun isä kesällä matkusti sinne, ilmoitettuaan matkastaan jo edeltäkäsin Ichmeneville, alkoi maanpakolainen itse isältänsä pyytää lupaa jäädä mahdollisimman kauaksi aikaa Vasiljevskiin, vakuuttaen, että maaelämä onkin hänen oikea kutsumuksensa.

Kaikki Aleshan tekemät päätökset, kaikki hänen mietteensä johtuivat hänen ylenmäärin heikkohermoisesta alttiudestaan, tunteellisuudestaan, ajattelemattomuudestaan, joka joskus tuntui jo kevytmielisyydeltä, suuresta taipumuksestaan alistua kaikille ulkoisille vaikutuksille sekä vihdoin tahdonvoiman täydellisestä puutteesta. Ruhtinas kuuntelikin poikansa tuumia maalle jäämisestä nähtävällä epäilyksellä…

Ja muussakin suhteessa saattoi Nikolai Sergeitsh tuskin enää tuntea entistä "ystäväänsä", siksi paljon oli ruhtinas Pjotr Aleksandrovitsh entisestään muuttunut. Syyttä suotta oli hän muuttunut riitaisaksi Nikolai Sergeitshille; tiluksen tilejä tarkastaessaan osotti hän mitä ilettävintä ahneutta, itaruutta ja selittämätöntä epäilyä. Tuo kaikki hyväsydämistä Ichmenevia kovin suretti; kauan aikaa ei hän voinut uskoa omia korviansa. Kaikki kävi päinvastoin nyt, kuin neljätoista vuotta tätä ennen, ruhtinaan ensikertaa Vasiljevskissa käydessä: nyt hän kävi kaikkien naapuriensa luona, tietysti ylhäisöön kuuluvien, sitä vastoin ei hän Nikolai Sergeitshin luo tullut kertaakaan ja muutenkin käyttäytyi hän kuni käskijä käskynalaistaan kohtaan ja tällöin aivan arvaamatta tapahtui käsittämätön seikka; kaiketta pätevättä syyttä syttyi mitä kiivain kiista ruhtinaan ja Nikolai Sergeitshin kesken. Kumpanenkin käytti kiivaita ja loukkaavia sanoja. Harmistuneena läksi Ichmenev Vasiljevskista, mutta juttu ei siihen päättynytkään. Kautta lähiseutujen kierti mitä rumimpia juoruja. Tosiasiana, muka, kerrottiin, että Nikolai Sergeitsh, tultuaan nuoren ruhtinaan luonteen tuntemaan, aikoi käyttää tämän heikkoja puolia hyväkseen; että tyttärensä Natasha, joka nyt oli seitsemäntoistavuotias, osasi rakastuttaa kahdenkymmenenvuotisen nuorukaisen; että isä ja äiti hyväksyivät tyttärensä rakkauden vehkeet, joskin tekeytyivät kokonaan tietämättömiksi; että "viekas ja ilkeä Natasha" noituuksillaan kokonaan kietoi pauloihinsa nuoren ruhtinaan eikä sallinut hänen koko vuodessa kohdata ainoatakaan todellisesti jalosukuista neitoa, joita naapuritilusten omistajain perheissä niin viljalti löytyi. Vakuutettiin myöskin, että rakastuneet olivat jo tehneet päätöksensä vihityttää itsensä Vasiljevskista viidentoista virstan päässä olevassa Grigorjevan kylässä, muka, salaa Natashan vanhemmista, vaikka nuo itse asiassa tiesivät juonet pienimpään yksityiskohtaan saakka ja salaa neuvoivat tytärtänsä. Sanalla sanoen, kaikkea sitä, mitä nuo mies- sekä nais-juonittelijat asiasta lavertelivat, ei saisi suurimpaankaan kirjaan sopimaan. Vaan kummallisinta sittenkin oli se, että ruhtinas uskoi nuo juorut todeksi, ja saatuaan Pietarissa jonkun maaseudulta lähettämän nimettömän kirjeen, varta vasten tuon seikan tähden matkusti Vasiljevskiin. Tietysti se, joka edes vähäisenkin tunsi Nikolai Sergeitshia, ei olisi sanaakaan noista syytöksistä uskonut; mutta, niinkuin tavallista on, kaikki kuitenkin olivat levottomia, jokainen soimasi, puhui juoruja, pudisti päätä ja — armotta tuomitsi. Ichmenev oli siksi ylpeä, ettei huolinut puuttua puolustamaan tytärtänsä, puhdistamaan häntä juoruista, ja ankarasti varoitti hän vaimoansakin, ettei tämä ryhtyisi mitään selityksiä naapureille tekemään. Ja tuo pahoin paneteltu tytär Natasha — hän ei vielä vuoden kuluttuakaan tietänyt miltei ainoatakaan sanaa tuosta juorujen tulvasta, häneltä se tarkkaan salattiin, ja hän oli entisekseen iloinen ja viaton kuni kaksitoistavuotinen lapsi.

Epäsopua ruhtinaan ja Ichmenevin kesken yhä lisääntyi. Toisten asioista huolehtijat eivät olleet jouten. Kantelijoita ja todistajiakin yhä löytyi ja niin saatiin ruhtinas lopulta uskomaan, ettei Nikolai Sergeitshin monivuotinen Vasiljevskin tilan hoito ollut läheskään mallikelpoisen rehellistä. Eikä vielä siinä kyllin; kaiken lisäksi vakuutettiin, että Nikolai Sergeitsh kolme vuotta sitten metsää myytyään, piti itselleen kaksitoistatuhatta ruplaa, johon saatettiin mitä vakuuttavimpia todistuksia oikeudessa esittää; ettei hänellä ollut metsän kauppoja tehdäkseen ruhtinaalta laillista valtakirjaa, joten hän siis toimi ominpäin, ja vasta kaupan tapahduttua uskotteli ruhtinaalle, että kauppa oli välttämätön, sekä että kauppahinta merkittiin tilan tileihin pienemmäksi, kuin todellisuudessa oli saatu.

Tietysti tuo kaikki oli sulaa valhetta, kuten sittemmin kävikin ilmi, mutta ruhtinas uskoi valheet ja vierastenmiesten kuullen haukkui Nikolai Sergeitshia varkaaksi. Semmoista Ichmenev ei voinut sietää ja hän vastasi solvaukseen solvauksella; isännän ja pehtorin välillä syttyi aika rymy, ja kaiken tuon loppuna oli — käräjänkäynti. Jo heti käräjöimisen alussa alkoi Nikolai Sergeitsh joutua tappiolle, hänellä kun ei ollut mahtavia puolustajia eikä kokemusta. Hänen tiluksensa otettiin takavarikkoon. Tästä harmistuneena jätti ukko kaikki sillensä ja päätti viimein muuttaa Pietariin; asiansa maalla jätti hän taitavalle asianajajalle. Näytti siltä kuin ruhtinas olisi kohta huomannut syyttä Ichmenevia loukanneensa. Mutta molemmanpuoliset solvaukset olivat siksi suuria, ettei sovinnonteosta voinut olla toivoakaan, ja vihastunut ruhtinas käytti kaiken voimansa, saadakseen asian kääntymään edukseen, s.o. ryöstääkseen entiseltä pehtoriltaan viimeisenkin leipäpalan.

V.

Sillä tavoin siis Ichmenev perheineen muutti Pietariin. En huoli kertoa siitä, kuinka Natasha ja minä taas pitkän ajan kuluttua toisemme kohtasimme. Näiden kuluneiden neljän vuoden aikana oli hän alati mielessäni. Minä kyllä en itsekään ymmärtänyt tunteitani, joita muistelemiseni herätti; mutta nyt taas hänet tavattuani ymmärsin heti, että kohtalo oli hänet minulle määrännyt. Ensi aikoina, heidän muuttonsa ensi päivinä olin huomaavinani, ettei hän noina viime vuosina olisi kovinkaan paljon kehittynyt, ikäänkuin hän ei olisi ollenkaan entisestään muuttunut, vaan pysynyt vieläkin samanlaisena pikku tyttönä, kuten oli erotessamme. Mutta pian tulin hänessä huomaamaan joka päivä jotain uutta, tähän saakka minulle kokonaan outoa, aivan kuin tahallaan minulta salattua, ikäänkuin täysi-ikäinen neito olisi tahallaan itsensä minulta piiloittanut — ja oi, kuinka suloista tuntuikaan kun tuon huomasin! Ichmenev oli ensi päivät Pietarissa ärtyisä ja katkera. Asiansa kävivät huonosti — sitä hän harmitteli, tuskaili, puuhaili asiapaperinensa eikä joutanut muistamaankaan meitä. Anna Andrejevna käveli kuin unessa, eikä ensin osannut saada mistään selvää. Hän pelkäsi Pietarin kaupunkia. Hän huokaili ja arkaili, suri entistä eloansa, itki Ichmenevkaa ja sitä, että Natasha on jo täysikasvuiseksi kohonnut eikä kellään ole aikaa edes muistaa häntä. Ja kun mummolla ei ollut ketään muuta, jolle sydänhuolensa olisi uskonut, jutteli hän ne hämmästyttävän avomielisesti, minulle.

Tähän aikaan juuri minä vähän ennen Ichmenevien tuloa olin saanut valmiiksi ensimäisen romaanini, teokseni, joka alotti kirjailija-urani, ja, kuten vasta-alkaja ainakin, en tiennyt, mitä teoksellani tekisin. Ichmeneville en siitä mitään virkkanut; olin menettämäisilläni heidän ystävyytensä kun elin jouten, s.o., en palvellut missään virastossa enkä puuhannut itselleni tointa. Todellakin minä häpesin tunnustaa heille, miten aikani vietin. Kuinka olisin sanonut, etten huoli ruveta virkamieheksi, vaan sen sijaan tahdon kirjoittaa romaaneja; siksipä jonkun aikaa uskottelin heille, etten ole saanut virkaa, vaikka kyllä olen sitä kaikin voimin hakenut. Ichmenevillä taas ei ollut aikaa ottaa siitä sen tarkempaa selkoa. Muistan, että Natasha kuunneltuaan kerran puhettamme, salaa vei minut syrjään ja kyynelsilmin rukoili, että huolehtisin tulevaisuudestani, kyseli ja uteli, mitä minä oikeastaan teen, ja kun en hänellekään toimiani ilmaissut, vannotti minua, etten laiskuudella ja toimettomuudella saattaisi itseäni turmioon. Täytyypä tunnustaa, että vaikk'en hänelle toimiani virkkanutkaan, niin muistelen, että jos hän silloin olisi ainoallakin sanalla romaaniani kehunut, olisin siitä hinnasta antanut mennä kaikki parhaimmatkin arvostelut, joita myöhemmin osakseni tuli.

Ilmestyipä vihdoinkin romaanini painosta. Kirjailijapiireissä oli jo kauan aikaa ennen sen ilmestymistä siitä paljon puhuttu. B. luki käsikirjoitukseni ja iloitsi kuni lapsi. Ja kumminkin! Jos lienen onnea tuntenut, niin ei se ollut menestykseni ensimäisinä huumaavina hetkinä, vaan silloin, kun käsikirjoitustani en ollut lukenut kellekään, en edes näyttänytkään sitä; se oli noina pitkinä öinä, jolloin mieleni valtasivat riemuisat toiveet ja haaveilut, jolloin rinnassa piili voimallinen rakkaus työhön, jolloin elin mielikuvitusteni elämää, elin kuni sukulaisteni, kuni todellisuudessa olevien olentojen parissa, elin niiden kanssa, jotka itse olin luonut, rakastin niitä, iloitsin niiden iloja, surin niiden suruja, usein itkien mitä katkerimmin vaatimattomien sankarieni kohtaloja. Sanoin en voi kertoa sitä hämmästystä, minkä menestykseni herätti Ichmenev-vanhuksissa, ilonsa oli ehkä vielä suurempi. Anna Andrejevna ei ottanut uskoaksensa, että tuo nuori, tuo kaikkien kehuma kirjailija olisi sama Vanja, joka, j.n.e. j.n.e.; hän vain pudisti päätään. Ukko taasen ei pitkään aikaan toipunut hämmästyksestään, olipa ensi kerran asiasta kuultuaan koko lailla säikähtänyt; sen jälkeen alkoi hän puhua kadotetusta virka-urasta sekä yleensä kaikkien kirjailijain huikentelevasta käytöksestä. Mutta yhäti kuulemansa uudet puheet ja ilmoitukset aikakauskirjoissa sekä viimeiseksi erään semmoisen henkilön kehumiset, johon hän täydellisesti luotti, saivat hänet muuttamaan mielensä asiassa. Ja nähtyään minulla olevan rahaa sekä kuultuaan mitenkä paljon kirjailijoille työstä maksetaan, haihtui viimeinkin epäilyksensä. Hän kun aina saattoi äkkiä epäilyksestä siirtyä täydelliseen, riemuiseen luottamukseen, niin hän nytkin, oikein lapsellisesti onnestani iloiten, antautui samassa mitä rohkeimpien toiveitten valtaan, loi mitä loistavimpia suunnitteluja tulevaisuudestani. Joka päivä ennusti hän minulle uusia uria, esitti uusia suunnitteluja, joista ei enää mitään puuttunut. Alkoipa hän nyt osottaa minulle jonkinlaista tähän saakka kuulumatonta, erinomaista kunnioitustaan. Ja kumminkin muistan joskus taas hänen epäilleen, usein hän kesken riemuisimpain haaveilujensa ilmasi äkkiä epäilyksensä, josta hän joutui aivan ymmälle.

"Kirjailija, runoilija. Onpa tuo jotenkin kummallista… Milloinkas runoilijat olisivat päässeet oikein ihmisiksi, saaneet virkoja? Kaikki he ovat tuollaisia tuulihattuja, vastenmielistä väkeä!"

Panin merkille, että moiset epäilykset ja kaikki nuo arat kysymykset tulivat hänelle mieleen useimmiten iltahämärässä, (näin tarkasti säilyy muistossani kaikki vähimmätkin seikat ja koko tuo kultainen aika!) Hämärän tultua muuttui vanhus erittäin hermokkaaksi, herkäksi ja epäileväksi. Natasha ja minä sen jo edeltäkäsin tiesimme ja hymyilimme sille. Muistan, että tällöin koetin poistaa hänen epäilyksiään, kerroin juttuja kenraali Sumarokovista, siitä että Dershavinille lähetettiin nuuskarasia, joka oli kultarahoja täynnä, että keisarinna kävi Lomonosovia tervehtimässä; kerroin Pushkinista, Gogolista.

—Tiedän, veliseni, kaiken tuon tiedän, intti vanhus vaikka ehkä ensi kertaa elämässään lienee kuullut tuosta kerrottavan. — Hm! Kuules, Vanja, sittenkin olen iloinen, ettei kirjapahasesi ole runoa. Runot, veliseni ovat pelkkää lörpötystä, älä sinä sano siihen mitään, vaan usko minua, vanhusta; minä suon sinulle hyvää; runo on pelkkää lörpötystä, ajan tuhlaamista! Runojen kirjoittaminen sopii vain koulupojille; runot saattavat teikäläisiä, nuoria miehiä, hulluinhuoneeseen… Olkoon nyt niin, että Pushkin on suuri, ken sen kieltäisi! Mutta sittenkin olivat kynätuotteensa vain runopahaisia eikä muuta mitään; tuommoista eetterimäistä, jotain päiväkautista… Minä kylläkin, sivumennen sanoen, olen kyllä hyvin vähän hänen kirjoituksiaan lukenut… Proosa — kas se on eri asia! Siinähän kirjailija saattaa opettaakin — no, esimerkiksi, muistuttaa isänmaanrakkaudesta, tahi noin vaan hyveistä yleensä … niin! Minä, veliseni, en nyt osaa sitä sanoilla lausua, mutta ymmärräthän tarkoitukseni; sinua rakastaen puhun. No, no, lueppas! lausui hän lopuksi jonkinlaisella suojelijaa tavottavalla äänellä, kun vihdoin toin kirjani ja teen juotuamme istuimme kaikki pöydän ympärille. — Lueppas, mitä sinä sait aikaan; kovin paljon sinusta hokevat! Saadaanpa nähdä, saadaanpa nähdä!

Aukaisin kirjan ja valmistausin lukemaan. Samana iltana kirjani oli vasta päässyt painosta ja saatuani sen käsiini kiiruhdin heti Ichmenevien luo lukeakseni heille teokseni.

Olin jo usein tuskaillut ja harmitellut etten voinut sitä jo ennen lukea heille, lukea jo käsikirjoituksesta, joka oli kustantajalla! Natasha oikein itki harmista, torui ja nuhteli minua kun vieraat ihmiset saavat lukea romaanini ennen, kuin hän saa sitä nähdäkään…

Mutta nyt vihdoin viimeinkin istumme pöydän ympärillä. Ukko tekeytyi hyvin totiseksi ja kritikoivaksi. Hän tahtoi olla mitä ankarin tuomari, tahtoi "itse saada vakuutuksen." Mummokin oli tavallista juhlallisempi; luulen, että hän tilaisuutta varten pani päähänsä uuden myssyn. Jo pitemmän aikaa oli hän huomannut, että minä äärettömällä rakkaudella katselen hänen armasta Natashaansa, että hengitykseni salpautuu ja maailma silmissäni mustenee puhellessani Natashan kanssa ja että Natashakin entistä enemmän minua tarkastelee. Niin. Koitti vihdoinkin tuo aika, se tuli menestyksen, kultaisten toiveitten ja mitä täydellisimmän onnen hetkenä. Kaikki kerrassaan, kaikki samalla aikaa tuli! Mummo oli pannut merkille, että ukkokin on alkanut kovin suuresti minua kehua ja erinomaisella huolellisuudella minua ja tytärtään silmällä pitää … ja silloin mummo äkkiä säikähti — enhän minä sittenkään ollut mikään kreivi, en ruhtinas, en mahtava prinssi, en edes lainoppinut kollegineuvos, nuori, ritarimerkeillä palkittu kaunis mies! Anna Andrejevna ei koskaan toivonut puolittain.

"Miestä kehutaan", ajatteli hän minusta, "mutta miksikä — se on tietämätöntä. Kirjailija, runoilija… Mutta mikäs tuo kirjailija oikeastaan on?"

VI.

Minä luin heille romaanini yhdellä kertaa alusta loppuun. Kohta teen juotua alotin ja istuimme kello kahteen yöllä. Alussa ukko rypisti otsaansa. Hän oli odottanut jotain käsittämättömän korkeata, semmoista, jota ehkei olisi ymmärtänytkään, mutta kuitenkin korkeata; vaan sen sijaan olikin tämä niin jokapäiväistä, kaikki niin tuttua, aivan samanlaista, mitä tavallisesti kaikkialla tapahtuu. Ja jos sankari olisi ollut edes suuri tai erikoista huomiota ansaitseva ihminen, vaikkapa jotain historiallista, Roslavlevin tai Jurija Miloslavskin kaltaista; mutta tässä kerrottiin jostain pienestä, tylsistyneestä, vieläpä tyhmästä virkamiehestä, jonka virkanutusta napitkin olivat pois varisseet; ja tämä kerrottu aivan jokapäiväisellä kielellä, ihan samoin kuin itsekin puhumme… Kummallista. Kysyvänä katsoi mummo Nikolai Sergeitshiin, oikeinpa otti hiukan suuttuakseen, ikäänkuin olisi jostain loukkaantunut. "No, kylläpä on mieltä kaikkea lörpötystä painattaa ja mokomastakin rahaa maksetaan", kuvastui hänen kasvoillaan. Natasha muuttui pelkäksi korvaksi, kuunteli ahnaasti, ei siirtänyt katsettaan minusta, seurasi tarkkaan huulieni liikkeitä, mitenkä minä kunkin sanan lausuin, sekä itsekin sen mukaan kaunoisia huuliansa liikutteli. Ja mitenkä kävi? Ennenkuin ehdin kirjan puoliväliin, vieri kyyneleitä jokaisen kuulijani silmistä.

Anna Andrejevna itki ääneensä, täydestä sydämestään sankariani säälien. Jollain tapaa olisi hän tahtonut auttaa sankariani tämän onnettomuuksissa, niinkuin huudahtuksistaan huomasin. Ukkokin oli jo heittänyt haaveensa korkeasta. "Ensi askeleesta näkyy, että pitkältä on kurpalle Pietarin päivään [venäläinen sananlasku. Suom. muist.]; onhan mukiinmenevä, pikku kertomus vain; kumminkin sydämen valloittaa", puheli hän. — "Senpätähden tulee ymmärrettäväksi ja muistettavaksi, mitä kaikkialla tapahtuu, siksipä tulet tuntemaan, että tylsistyneinkin, alhaisinkin ihminen on ihminen ja kutsutaan veljeksesi."

Natasha kuunteli, itki ja pöydän alla salaa kättäni hellästi puristeli. Lukeminen päättyi. Hän nousi pöydästä; poskensa hohtivat, kyyneleet silmissään kiereilivät; äkkiä tarttui hän käteeni, suuteli sitä ja juoksi pois kamarista. Isä ja äiti katsahtivat toisiinsa.

— Hm! Kas kun on riemastuva, puhui ukko tyttärensä teosta hämmästyneenä: — no, eihän tuo nyt mitään pahaa, se on hyvä, hyvä, viatonta innostusta vain! Hyvä tyttö hän on … mutisi ukko, sivumennen vaimoonsa vilkaisten, tahtoen ikäänkuin Natashaa puolustaa ja samalla jostain syystä minun puolestani puhua.

Anna Andrejevna, vaikka olikin kaiken aikaa, kun luin, ollut hyvin liikutettu ja heltynyt, katsoi niinkuin olisi tahtonut sanoa: "Niin, Aleksander Makedonialainen oli kyllä sankari, mutta miksikäs särkeä tuoleja?" j.n.e. [Gogolin "Revisorista". Suom. muist.]

Natasha palasi kohta iloisena, onnellisena ja ohi mennessään salaa nipisti minua. Ukko koetti taaskin "totisissaan" arvostella kertomustani, mutta ilon tähden ei malttanut "totisuuttaan" pitää, vaan sen sijaan alkoi innostuneesti:

— No, Vanja, veliseni, hyvä, hyvä! Erittäin hauskaa! On niin hauskaa, etten odottaakaan osannut. Ei ole korkeata, ei suurta, sen kyllä huomaa… Tuolla on minulla "Moskovan pelastus", Moskovassa on se kirjoitettukin, ja siitäpä, niin sanoen, jo ensi rivistä huomaa, että kotkana liiteli ihminen… Mutta tiedätkös, Vanja, sinulla on kuin yksinkertaisemmin, selkeämmin. Kas, juuri siksi minä siitä pidän, sitä kun helpommin ymmärtää! Tämä on jotain kotoisempaa, aivan kuin kaikki tuo olisi tapahtunut itselleni. Vaan mitäs siitä korkeasta? Luet etkä ymmärräkään. Sanamuotoa minä vain korjailisin; kyllähän minä kiitän, mutta sano, mitä sanot, vähän siinä sittenkin on tuommoista niinkuin mieltä ylentävää… No, onhan se nyt jo myöhäistä, kun on jo painettu. Ehkä toisessa painoksessa? Mitä, veliseni, tottakai tulee siitä toinen painos? Ja sitten taas rahaa… Hm!

— Ja oikeinko todella te, Ivan Petrovitsh, saitte siitä niin paljon rahaa? — kysäsi Anna Andrejevna. — Katselen teitä enkä voi oikein uskoa. Jumalani, kaikesta sitä tätä nykyä rahaa annetaankin!

— Tiedätkös, Vanja, pitkitti ukko yhä suuremmalla innostuksella: — vaikkei tämä nyt olekaan virastossa palvelemisen veroista, niin onhan kuitenkin toivossa hyvä tulevaisuus. Teoksesi saattavat lukea ehkä ylhäisetkin henkilöt. Puhuithan, että Gogol sai vuotuista apua ja lähetettiin ulkomaille. Entäs jos sinäkin? Mitä? Vai onko vielä varhaista? Tuleeko vielä jotain kirjoittaa? No, kirjoita, veliseni, kirjoita pikemmin! Älä nuku laakereillesi. Miksikä odottaisit!

Kaiken tuon puhui hän niin vakuuttavasti, niin hyväsydämisesti, etten voinut keskeyttää hänen puhettansa ja jäähdyttää hänen ajatustensa lentoa.

— Tai, jospa annetaankin, esimerkiksi, nuuskarasia. Jos tahtovat sillä tavoin kehottaa. Ja kenties saatat vielä päästä hoviinkin, lisäsi hän hiljemmin ja merkitsevästi sulkien vasemman silmänsä, — vai eikö? Olisiko vielä varhaista hoviin päästäksesi?

— Jokohan, oikeinko hoviin jo! sanoi Anna Andrejevna ikäänkuin loukkaantuneena.

— Hiukan lisää, ja te teette minusta kenraalin, sanoin minä ja nauroin makeasti. Ukko yhtyi nauruun. Hän oli erinomaisen tyytyväinen.

— Teidän ylhäisyytenne, ettekö haluaisi syödä? huudahti reipas
Natasha, joka oli ehtinyt illallisen valmistaa.

Hän alkoi nauraa, kiiruhti isänsä luo ja syleili häntä kiihkeästi.

— Hyvä, rakas, armas isäni! Vanhuskin heltyi.

— No, no, hyvä, hyvä! Niinhän minä vaan ilman mitään tarkoitusta puhun. Kenraali tai ei, lähdetäänpäs kuitenkin illalliselle. Voi sinua, sinä tunteellinen sielu! lisäsi hän ja hyväili tyttärensä punottavaa poskea, kuten hän aina tilaisuuden sattuessa teki. — Minä, näes Vanja, rakastaen puhuin. No, joskaan ei kenraali — kaukana vielä kenraalista! — niin kuitenkin jo tunnettu henkilö, kirjoittaja.

— Nykyään, isä, sanotaan kirjailija.

— Eikö kirjoittaja? Sitä en totisesti tiennyt ollenkaan. No, olkoon sitten kirjailija, mutta minä tahdoinkin sanoa: kamariherraksi ei vielä sillä pääse, jos on romaanin kirjoittanut; siitä ei voi olla puhettakaan; mutta silti voi saada huomatun viran; no, päästä — vaikkapa nyt lähetystön virkamieheksi. Sitten saattaa tulla ulkomaille lähetetyksi, Italiaan terveyttä parantamaan tai kenties ehkä opintoja jatkamaan; raha-apua saa myöskin. Tietysti sinun täytyy aina toimia rehellisesti; ainoastaan työstä, rehellisestä työstä otat rahaa ja kunniaa, eikä suinkaan mistään ylhäisempien suosituksesta…

— Älä sinä, Ivan Petrovitsh, tule ylpeäksi, sanoi Anna Andrejevna nauraen.

— Isä, teidän tulee mitä pikemmin hankkia hänelle ritarimerkki, eihän pelkästä virkanimestä paljoa kostu! ilveili Natasha ja nipisti taas kättäni.

— Kas kun tyttö tekee pilaa! huudahti vanhus ja loi riemuisen katseen Natashaan, jonka posket punottivat, silmät hohtivat kuni tähtöset. — Ehkäpä minä, rakas tyttöseni, lienen todellakin mennyt pitkälle, Alnaskariksi muuttunut; kas, semmoinen olen aina ollut… Mutta tiedätkös, Vanja, kun tarkastelen sinua — olet sinä sittenkin muiden tavallisten ihmisten kaltainen…

— No, Jumalani! Minkälaisen hänen sitten tulisi olla, isä?

— Ei, ei, enhän minä sitä tarkottanut. Ja sittenkin, Vanja, sinä et ole sen näköinen … minun tuli sanoa, ettet ole runollisen muotoinen… Sanotaan, näes, että ne ovat kalpeita, nuo runoilijat, niin, niiden tukka mokoma ja silmissä jotain tuommoista… Tiedäthän, esimerkiksi Göthe tai joku semmoinen … luin siitä Abbadonissa … mitä? Joko taas jotain valehtelin? Kas tytön kanaljaa, kun taas minulle nauraa! Ystäväiseni, minä en ole oppinut, mutta silti voin tulla tunteelliseksi. No, jääköön sitten ulkomuoto, — eihän tuosta vahinkoa, ulkomuodosta nimittäin; kelpaat sinä minulle tuonkin näköisenä ja hyvin minä sinusta tämmöisenä pidänkin… Enkä minä sen vuoksi puhunutkaan… Mutta, Vanja, ole aivan rehellinen, siinä pääasia, ole rehellinen, elä rehellisesti, älä muutu ylpeäksi! Tie on edessäsi avara. Palvele kutsumuksessasi rehellisesti; kas, sitä minä tarkoitin, juuri sitä minä tahdoinkin sanoa!

Ah, sitä onnellista aikaa! Kaiken vapaan aikani jokaisen illan vietin heidän luonaan. Kerroin ukolle uutisia kirjailijapiiristä, kirjailijoista, jotka asiat nyt tuntuivat häntä huvittavan; jonkun ajan kuluttua alkoi hän lukea B:n arvostelevia kirjoituksia, joista olin hänelle paljon jutellut, vaikka hän tuskin lienee niitä täysin ymmärtänyt, mutta siitä huolimatta kehui niitä hyvin innokkaasti ja kovin valitti, että niitä "Pohjan Mehiläisessä" vastustettiin. Mummo piti Natashaa ja minua hyvin tarkkaan silmällä, vaan eipä siitä apua ollut! Sana oli jo meidän kesken lausuttu ja vihdoinkin painoi Natasha päänsä rintaani vasten, aukaisi kauniit huulensa ja minä kuulin kuiskauksensa: "niin". Vaan eipä se vanhuksiltakaan salassa pysynyt; se pani heidät arvailemaan, miettimään; Anna Andrejevna pudisti usein päätään. Asia pelotti ja kummastutti. Hän ei luottanut tulevaisuuteeni.

— Hyvä, jos onnistutte, Ivan Petrovitsh, puheli mummo minulle, — mutta jos ei käykään onnistumaan, tai jotain sentapaista; mitenkäs sitten? Jospa teillä olisi edes joku virka.

— Kuules, Vanja, mitä minä sanon, sanoi ukko asiaa mietittyään; — kyllä minä olen nähnyt, olen huomannut ja, miksikä salaisin? tulin iloiseksi siitä, että sinä ja Natasha … no, se sikseen! Näes, Vanja: olettehan kumpainenkin vielä hyvin nuoria ja Anna Andrejevnani on oikeassa. Odottakaamme. Sinulla kylläkin on kykyä, onpa oikein huomattavaa kykyä … no, et nyt sentään nero ole, niinkuin sinusta ensin puhuttiin, niin, vaan tavallinen kyky sinulla on (vasta tänään luin "Mehiläisen" arvostelun teoksestasi; kovin huonosti siinä sitä arvostellaan; vaikka eihän tuo lehtikään ole parhaimpia.) Niin! Ymmärräthän, kyky ei ole samaa kuin rahaa pankissa, ja te molemmat olette köyhiä. Saatammehan odottaa vuotta puolitoista tai vuoden päivät: jos onnistut hyvin — Natasha on sinun; jos et onnistu — itse osaat päättää! Sinä olet rehellinen ihminen; ajattele!…

Ja niin me päätimmekin. Mutta kun vuosi oli kulunut, olivatkin asiat kokonaan toisin.

Niin, se oli melkein tarkalleen vuoden kuluttua! Syyskuun kirkkaana päivänä, illan lähestyessä, astuin vanhusten luo sairaana, masentuneella mielellä, ja melkein tainnuksissa laskeusin tuolille, niin että he minut nähtyään, oikein säikähtivät. Mutta ei sen vuoksi siitä päätäni pyöryttänyt ja sydämeni surrut niin, että minä kymmenenkin kertaa olin lähestynyt heidän oveaan ja kymmenen kertaa kääntynyt taas takaisin, ennenkuin astuin sisään, — ei sen vuoksi, etten onnistunut urallani ja ettei ollut minulla vielä rahaa, ei kuuluisuutta; ei sen vuoksi, etten ole vielä mikään "lähetystön virkamies" ja pitkältä olikin siihen, että minut lähetettäisiin Italiaan terveyttäni parantamaan; mutta sen tähden, että voi elää kymmenen vuotta yhdessä vuodessa, ja elipä kymmenen ajastaikaa tänä vuonna minun Natashanikin. Äärettömyys pääsi meidän välillemme. Muistan, kuinka siinä nyt istuin ukon edessä, vaikenin ja murjoelin hajamielisenä hattuni jo muutenkin murjoutuneita reunoja; istuin ja odotin neuvottomana, milloin tulisi Natasha. Viheliäinen oli vaatetukseni ja huonosti se minulle sopikin; kasvoni olivat kalvenneet, laihtuneet, kellastuneet, — enkä vieläkään ollut läheskään runoilijan näköinen, ei silmissäni kumminkaan ollut mitään suurta, josta muinoin niin paljon tuo hyvä Nikolai Sergeitsh huolehti. Mummo katseli minua teeskentelemättömällä, vieläpä kovin hätäilevälläkin säälillä, mutta itsekseen kai ajatteli: