Sortovuosilta: Poliittisia muistelmia

SORTOVUOSILTA

Poliittisia muistelmia

Kirj.

KONNI ZILLIACUS

WSOY, Porvoo, 1920.

SISÄLLYS:

       Johdanto.
    I. Taistelun ensimmäinen vaihe.
   II. Kaksi laajakantoista suunnitelmaa, joista toinen
       surmattiin, toinen riutui tautikuolemaan.
  III. "Nya Pressenin" lakkautus. Ensi opinnäyte salakuljetuksessa.
   IV. Yhä laajempaa salakuljetustoimintaa.
    V. Muutto Ruotsiin ja toiminta siellä.
   VI. Tuttavuuksia japanilaisten kanssa.
  VII. Suunnitelmia kehitetään edelleen.
 VIII. Kongressi Pariisissa.
   IX. Vallankumouksen valmistelut.
    X. Aseidentuontiyritys.
   XI. Venäjän vallankumous v. 1905.
  XII. Rauhallista toimintaa kotimaassa. Uudelleen maanpakolaisena.
 XIII. Kansainvälinen jury.
  XIV. Burtsevin asiakirjat.
   XV. Maailmansota ja suomalainen jääkäripataljoona.

Esipuhe.

Monelta taholta on minua kehoitettu julkaisemaan muistelmani niiltä vuosilta, jolloin taisteltiin Suomen oikeudesta käytettävissä olevilla aseilla, tuota näennäisesti toivotonta taistelua Venäjän itsevaltiutta vastaan, joka halusi ulottaa kaikkivaltansa meidänkin syrjäiseen maahamme, minkä muu, suuri maailma tunsi melkein vain maantieteellisenä käsitteenä. Kauan epäröin noudattaisinko kehoituksia. En omasta puolestani, sillä olin jo niin auttamattoman pahassa maineessa vallanpitäjien silmissä, etteivät kaikkein suorimmatkaan paljastukset saattaneet vaikuttaa sitä eikä tätä, mutta toiset, jotka jo ennestään olivat epäluulon alaisia, osaksi yhä olivat valtaa pitävien mielestä enemmän tai vähemmän viattomia, saattaisivat sepitelmieni vuoksi joutua ikävyyksiin.

Taisteluvuosina ja pitkään aikaan sen jälkeen ei sentakia saattanut tulla kysymykseenkään kirjoittaa näistä asioista, etenkin kun eräs merkittävä välikohtaus näiltä vuosilta suuresti muistutti valtiopetosta ja vehkeilyä vieraan vallan kanssa, jonka julkaisemisesta ei mitenkään saattanut olla puhetta. Sillä vaikka Venäjän vallanpitäjillä olikin enemmän kuin aavistus näistä vehkeilyistä, he eivät sentään tunteneet kaikkia yksityiskohtia eivätkä siis tienneet mihin sitoumuksiin tuo vieras valta oli ruvennut.

Kaikki nuo syyt ovat nyt lakanneet vaikuttamasta Venäjällä tapahtuneen suuren kumouksen vuoksi. Se minkä silloin näimme kangastelevana unelmana jossakin kaukaisessa tulevaisuudessa on nyt todellisuutta. Suomi on vapaa, ja Venäjän itsevaltius on ikuisiksi ajoiksi poissa, toivottavasti, sillä vaikka jonkun entisen suuriruhtinaan onnistuisikin liittää sen sirpaleet joksikin entisen vallan tapaiseksi, on kuitenkin varsin vähän uskottavaa, että sellainen uusi tsaarivaltio pysyisi pystyssä edes niin kauan, että siitä voisi koitua vakava vaara Suomen itsenäisyydelle. Saamme kyllä olla vakautuneita siitä, että tahtoa ei puutu, sillä tässäkin tapauksessa pitää paikkansa se, että mitään ei ole unohdettu ja hyvin vähän on opittu siitä, mitä pyhässä Venäjän valtakunnassa on tapahtunut.

Ne jotka nyt kaikkein äänekkäimmin vakuuttavat etteivät he koskaan hyväksy minkäänlaisia Suomen vapaan aseman loukkaamista tarkoittavia toimenpiteitä, saattavat yhtä helposti kuin venäläinen vaihtaa mielipiteitä koska hyvänsä, yhtäkkiä kääntää kelkkansa, jos olosuhteet vain näyttävät suotuisilta. Sen vuoksi tekisimme pahimman laatuisen valtiollisen tyhmyyden, jos jollakin lailla avustaisimme järjestyksen palauttamista Venäjän nykyiseen kaaokseen, niin paljon kuin sitä saattaakin puoltaa niin taloudelliselta kuin inhimilliseltäkin kannalta.

Jokainen on itseään lähinnä, sanoo sananlasku, joka ei vähimmän pidä paikkaansa valtioitten politiikassa. Niin paljon myötätuntoa kuin yksilöt Venäjällä ansainnevatkin, on meidän nyt kuitenkin vahvistettava omaa yhteiskuntajärjestystämme, omaa asemaamme riippumattomana valtiona, ja siinä eivät mitkään muut näkökohdat saa tulla väliin, ei ainakaan ennen kuin kaikki on valmista. Sen vuoksi onkin meille, on Suomelle edullista, ettei Venäjän valtakunnassa ole järjestystä, että nykyinen tilanne saa jatkua siksi kunnes se itsestään katoaa. Kun se aika tulee, pitäisi Venäjän olla niin uupunut, että saa kulua pitkä aika, ennenkuin se taas voi suunnitella naapuriensa ahdistamista.

Koetan tässä kirjassa kuvailla pitkän, näennäisesti niin toivottoman, itsevaltiusjärjestelmää vastaan kohdistuvan taistelun vaiheita, yksityiskohtia, joissa itse jollakin tavalla olen ollut mukana jonakin ajankohtana. Sen ohella en saata olla ajattelematta tapausta, joka sattui Amerikassa kohta kolmekymmentä vuotta sitten, ja joka niin sanoakseni antaa avaimen osanottooni taisteluun tsaarivaltaa vastaan.

Kohtaus sattui Chicagossa. Olin eräitten muitten ohella kutsuttu erään matkustavan perheen vieraaksi, joka oli väliaikaisesti asettunut asumaan hotelliin. Vieraitten joukossa oli pari amerikkalaista upseeria, jotka kuultuaan että olin suomalainen, kysyivät mitä Suomessa oikeastaan tapahtui. Sanomalehdissä oli puhuttu jotakin levottomasta mielialasta maassa, mutta ei päästy selville, mistä oikeastaan oli kysymys. Yhdeksänkymmentäluvun alussa, tarkemmin määriteltynä v. 1892, venäläistyttäminen alkoi nostaa päätään, ja Suomessa alkoi tuntua yleistä levottomuutta. Koetin selvittää asian niin hyvin kuin taisin ja koskettelin sen ohella myös Suomen autonomista, kaikkien venäläisten hallitsijoiden vahvistamaa asemaa.

Toinen upseeri kyseli vielä Suomen asukaslukua, sen armeijaa, oliko joku suurvalta luvannut taata sen itsehallinnon y.m. sävyllä, joka tuli sitä pilkallisemmaksi mitä selvemmäksi kävi Suomen voimattomuus Venäjän rinnalla. Lopuksi hän sanoi, että suomalaiset olivat suorastaan hulluja vastarintaan ryhtyessään. — "Ainoa, mitä voitte tehdä, on alistua nurkumatta. Jos rupeatte nenäkkäiksi vastarinnassanne, saattaa käydä niin, että Venäjä antaa teille vitsaa kaupan päällisiksi."

"Se on kyllä mahdollista, kun ottaa huomioon tsaarinvaltakunnassa vallitsevat käsitykset oikeudesta ja kohtuudesta, joita näytään kannattavan muuallakin", vastasin pilkallisen sävyn ärsyttämänä. "Mutta niin toivottomalta kuin kaikki näyttääkin, olen kuitenkin varma siitä, että vastarintaa kaikissa tapauksissa tehdään. Ja mitä minuun itseeni tulee, otan osaa taisteluun, vaikkapa minun täytyisi ryömimällä mennä kotiin ollakseni mukana."

Kului tosin vielä eräitä vuosia ennenkuin ratkaiseva taistelu alkoi, ja yhteen aikaan näytti jo siltäkin, kuin se olisi ehdottomasti kääntynyt epäedulliseksi meille. Mutta taistelu alkoikin uudelleen, heti kun olosuhteet muuttuivat. Ja mukana olen ollut, milloin tavalla, milloin toisella, mutta mukana kaikissa vaiheissa. Tulokset ovat olleet hyvinkin mitättömiä, mutta tahto on joka tapauksessa ollut hyvä, tahto vastustaa Venäjän tsaarivaltaa millä keinoin hyvänsä.

Helsinki, syyskuulla 1919.

Konni Zilliacus.

I.

Taistelun ensimmäinen vaihe.

Kun jokainen vielä uskoi tsaarin suopeuteen.

Myöhään syksyllä 1898 palasin kotimaahan oltuani poissa melkein kymmenen vuotta, jolla ajalla olin elänyt eri maissa pohjoisella pallonpuoliskolla, Pohjois-Amerikassa ja troopillisessa vyöhykkeessä, Japanissa, Egyptissä, Ranskassa, ja käynyt vielä useammissa, Etu- ja Taka-Intiassa, Meksikossa, Kanadassa ja Kiinassa, Ceylonilla ja Marokossa, Italiassa, Espanjassa j.n.e. Uudelta vuodelta 1899 astuin "Nya Pressenin" palvelukseen maassa vallitsevan yleisen levottomuuden aikana. Oli annettu kutsu ylimääräisille valtiopäiville, Bobrikov oli nimitetty kenraalikuvernööriksi ja astunut virkaansa. Hänen lausuntansa eri henkilöille eivät jättäneet epäilyksille sijaa siitä suunnasta, minne hänen politiikkansa oli lähtevä kulkemaan, mutta vielä oltiin epätietoisia mitä menettelytapoja hän aikoi seurata tätä politiikkaa toteuttaessaan, vaikka vedettiinkin johtopäätökset hänen aikaisemmasta toiminnastaan Itämerenmaakunnissa. Ja ne olivat kaikkea muuta kuin lohdullisia ja toivorikkaita.

Kauan ei kuitenkaan kulunut, ennenkuin uuden kenraalikuvernöörin aikeista päästiin selville. Valtiopäivät, jotka oli kutsuttu koolle käsittelemään kysymystä asevelvollisuuden laajentamisesta, eivät olleet kauan koolla, ennenkuin jokaiselle kävi selville, että venäläistä ehdotusta uudeksi asevelvollisuuslaiksi kohtaisi ankara ja kuten näytti yksimielinen vastarinta. Estääkseen täydellä syyllä pelätyn vastustuksen keksivät ne venäläiset valtapiirit, jotka johtivat ja kehittivät hyökkäystä Suomea vastaan, n.s. helmikuunmanifestin julkaisemisen, jonka perusteella maan tärkeimpien, sen elinkysymysten ratkaisu siirrettiin valtiopäiviltä ja suomalaisilta viranomaisilta hallitsijalle ja hänen venäläisille neuvonantajilleen.

Manifesti, jonka olemassaolo ja sisältö nopeasti tuli tunnetuksi huolimatta siitä salaperäisyydestä, jota venäläiset viranomaiset olivat käyttäneet ja jota myös oli suositeltu Suomessa verrattain myöhään siitä tiedon saaneille henkilöille, herätti tietysti syvää levottomuutta ja suuttumusta sekä yleisön että senaatin jäsenten keskuudessa, joitten ensimmäiseksi oli otettava manifesti käsiteltäväksi. Sen julkaisemista vastaan oli jo alettu toimia sekä suuren yleisön että senaatin jäsenten joukossa, missä mielipiteet heti alussa kävivät jyrkästi erilleen. Kuinka senaatti tällöin toimi ja kuinka julkaiseminen tapahtui varapuheenjohtajan ratkaisevan äänen aiheuttamalla pienellä enemmistöllä, on jo kuvattu siksi usein, etten tässä yhteydessä antaudu aihetta käsittelemään. Sitäpaitsi se ei oikeastaan kuulukaan tähän, vaikkakin sitä saattaa pitää alkuperäisenä syynä siihen, että minä jouduin poliittiseen toimintaan, toimintaan, joka lopuksi otti minut kokonaan valtoihinsa.

Yhtä vähän aion vaatia lukijan tarkkaavaisuutta ja aikaa kuvaukselle suomalaisten joukkoadressista keisarille ja suuresta Lähetystöstä, jonka oli vietävä se perille. Nämä molemmat itse kansan mielialan ilmaukset on kuvattu niin tarkoin, että luovun tekemästä sen vielä kerran, vaikkapa olinkin osaltani vastuussa näiden mielenilmausten syntymisestä jäsenenä siinä valiokunnassa, jonka suuri kansalaiskokous Helsingissä valitsi järjestämään liikettä voimakkaaksi mielenilmaukseksi asiassa, joka yhtä suuressa määrässä liikutti kansalaisia kaikista yhteiskuntaluokista.

Se oli kuvaamattoman, innostuksen aikaa, innostuksen, joka vallitsi kaikkia kansanluokkia, joka käsitti kaikki puolueet, joka läpäisi kaikki yhteiskunnan kerrokset tehden jokaisen yhtä halukkaaksi uhraamaan aikaa ja voimia. Ei kukaan epäillyt, että tsaari, jonka otaksuttiin olevan tietämätön Suomelle annettujen lupauksiensa oikeasta sisällöstä ja jonka tiedettiin olevan altis neuvonantajiensa vaikutuksille, mutta jota yhä vielä luultiin henkilökohtaisesti vilpittömäksi ja sanansa pitäväksi, olisi antanut Suomelle vihamielisten henkilöiden ympäristössään saattaa hänet ryhtymään näihin toimenpiteisiin ja laatimaan manifestin, joka sai mielet kuohuksiin. Senpä vuoksi oltiinkin yleensä varmoja siitä, että hallitsija, kun hänen tietoonsa saatettaisiin, että hänen nyt Suomea kohtaan aloittamansa politiikka merkitsi hänen aikaisempien juhlallisten lupaustensa rikkomista, peruuttaisi lainvastaiset määräyksensä. Kaikki suunnitelmat tarkoittivat siis aluksi tuon tiedon antamista hänelle niin kiistämättömällä tavalla, kuin ajatella voi. Siitä johtui suuren kansanadressin ajatus, ja, kun keisari ei ottanut sitä vastaan, sitä seuraava suunnitelma koettaa saada ajan sivistyksen parhaat edustajat tekemään yrityksen puolestamme. Nykyäänhän tuntuu melkein käsittämättömältä, että silloin saatettiin antautua noin lapsellisiin unelmiin — mutta sen jälkeen olemmekin oppineet yhtä ja toista!

Nuo viisisataa edustajaa, jotka turhaan olivat hakeneet tilaisuutta saattaa kansan hätähuuto Nikolai II:n korviin, olivat palanneet Helsinkiin, jossa heidät oli otettu vastaan juhlalla, joka tunnelmansa isänmaallisen korkeuden puolesta oli laatuaan ainokainen, ja olivat sitten hajonneet koteihinsa, ulkonaisesti katsoen toimittamatta mitään merkittävää maansa hyväksi. Sen he kuitenkin olivat tehneet paljoa suuremmassa määrässä kuin kukaan silloin saattoi aavistaa. Maailman sanomalehdistö oli puuttunut asiaan, huomannut viidensadan talonpojan turhan retken Pietariin, oli sanonut sanansa heidän yrityksestään ilmaista hallitsijalle huolensa ja oli alkanut kiinnittää uutta huomiota maahan, josta lähetystö oli tullut. Nuo viisisataa eivät olleet turhaan tehneet retkeään, sillä siitä päiväytyy se mielenkiinto, millä Suomen asioiden kehitystä on seurattu ulkomailla, mielenkiinto, josta on ollut meille paljon suurempaa etua kuin yleensä voidaan käsittää.

Kotona Suomessa oltiin neuvottomia, mitä nyt olisi tehtävä venäläisen uhan torjumiseksi. Yksi ehdotti yhtä, toinen toista, ja toinen ehdotus pyrki olemaan toistaan mahdottomampi. Kukaan ei ottanut ehdotuksia vakavalta kannalta, ja tuskinpa ehdottajatkaan odottivat, että niin kävisi. Esiintyneistä aloitteista oli kai verrattomasti järkevin se, jonka esitti eräs hollantilainen upseeri eräässä helsinkiläiselle lehdelle — "Nya Pressenille" jollen väärin muista — osoitetussa kirjeessä. Hän ehdotti, että me suomalaiset koettaisimme alistaa asiamme Haagin tulevaan konferenssiin. "Rauhankonferenssin", kuten sitä etukäteen yleensä nimitettiin, piti samana vuonna syyskesällä kokoontua ensimmäistä kertaa pohtimaan Nikolai II:n aloitetta, joka tarkoitti nykyisten vakinaisten armeijojen ja siis samalla kansain asestuksen yleistä vähentämistä. Aloitteen ottivat kaikki lapsellisesti ajattelevat ja herkkäuskoiset ihastuksella vastaan tervehtien sitä uuden ajanjakson oireena ihmiskunnan historiassa.

Täydellä syyllä, arveli kirjeen lähettäjä, joka oli tutustunut sanomalehtien kuvauksiin talonpoikaislähetystöstä, olisi täten koetettava maailmalle todistaa, että Venäjän tsaarin aseistariisumisehdotus ei ole muuta kuin humbugia. Hänhän samalla ehdottaa merkittävää asevelvollisuuskuorman lisäämistä Suomessa — lisäämistä noin kolminkertaiseksi — ja on samalla törkeästi rikkonut lupauksensa, niin että se läheisesti muistuttaa väärää valaa, siten ajaakseen ehdotuksensa läpi. Mutta kuinka olisi meneteltävä, että ajateltu rauhankonferenssi puuttuisi asiaan, joka oikeastaan ei kuulunut sen valtuuksiin, siitä ei julkaistu kirjoitus sisältänyt mitään.

Hollantilaisen upseerin viittaus oli kuitenkin ainoa, jolla oli onnistumisen häivääkin, vaikka tuo häive olikin perin vähäinen. Osoittautui kuitenkin, että suuri kansanadressi oli saavuttanut erään tarkoituksensa, vaikkakaan ei juuri aiottua, siten että se oli kiinnittänyt muun sivistyneen maailman huomion Suomeen ja epätasaiseen taisteluun, jonka se oli aloittanut venäläistä sortajaansa vastaan. Siinä oli ainakin jotain mihin tarttua, eikäpä voinut tietää mitä siitä saattoi koitua. Kotona oli tähän aikaan hyvin vähän tekemistä, koska "Nya Pressen" oli lakkautettu kolmeksi kuukaudeksi ja ne lentolehdet, joita eräät toimittajat olivat alkaneet julkaista jonkinlaiseksi vastikkeeksi, kiellettiin ehdottomasti ilmestymästä. Ylimääräiset valtiopäivät tekivät innokkaasti työtä valmistaessaan vastaehdotusta uudeksi asevelvollisuuslaiksi, joka sekin sisälsi miehistön luvun suuren lisäyksen, vaikkakin mahdollisuuksien rajoissa, ehdotuksen, jolta hyvin useat henkilöt suurenmoisen sangvinisesti odottivat hyvin laajoja tuloksia status quo ante'n palauttamiseksi. Minä taas päätin lähteä ulkomaille ottaakseni selville kuinka suotuisa mieliala Euroopassa oli jonkunlaiselle Suomen hyväksi tehtävälle mielenilmaisulle, joko hollantilaisen ehdotuksen tai jonkun muun perustalla. Matkani kävi ensin Kööpenhaminaan, jossa oli odotettavissa lämmintä myötätuntoa Suomen asialle. Matkalle sain seuraksi maalari Edelfelt vainajan ja nyttemmin jo kuolleen hovineuvos Westzynthiuksen.

Kööpenhaminassa oli mieliala Suomea kohtaan perin suopea ja suuttumus tsaarin lupauksen, tai kuten siellä useimmiten sanottiin, valan rikkomisesta, oli yhtä yleinen kuin syväkin. Kaikki olivat halukkaita tekemään jotakin ilmaistakseen paheksumisensa uhkaavan venäläisen väkivallan johdosta, ja kaikki olivat perin uteliaita kuulemaan tarkemmin suuresta suomalaisesta kansanadressista, joka täällä, kuten muuallakin, herätti mitä suurinta huomiota. Innokkain oli, niinkuin aina kun Suomesta ja Suomen politiikasta oli kysymys, Ivar Berendsen, joka neuvoteltaessa parhaasta tavasta kääntää yleisön huomio Suomen uhkaaviin oloihin, teki ehdotuksen, että joku meistä suomalaisista pitäisi esitelmän, mieluimmin suuresta kansanadressista ja mieluimmin Studentsamfundetissa, joka on Kööpenhaminan yliopiston jyrkästi vapaamielisten ylioppilaiden yhdistys. Se referoitaisiin laajasti kaikenvärisissä sanomalehdissä, hän vakuutti, ja siten saisi yleisö mitä suurimmassa määrässä selon tapauksista ja elämyksistä Suomessa.

Ehdotus tuntui meistä kaikin puolin hyvältä ja hyväksyttävältä, mutta kumpikaan seuralaisistani ei halunnut esiintyä. Edelfeltin piti seuraavana aamuna jatkaa matkaansa Pariisiin, jossa häntä odotettiin määrättynä päivänä, ja Westzynthius kieltäytyi ehdottomasti, koska hän ei sanonut olevansa kylliksi perillä yksityiskohdista, joten jäljellä olin vain minä. En ollut koskaan ennen esiintynyt julkisesti. Vain kerran nuorena ylioppilaana olin pitänyt erään tavanmukaisista puheista osakunnan vuosijuhlassa. Nyt otin Jumalan avukseni ja vastasin myöntävästi. Kaikki järjestettiin käden käänteessä. Berendsen, joka ohimennen sanoen oli Studentsamfundetin puheenjohtaja, hankki huoneiston, piti huolta ilmoituksista kaikissa Kööpenhaminan lehdissä ja teki yleensä kaiken valmiiksi, ennenkuin erosimme sinä iltana.

Esitelmä oli ilmoitettu seuraavaksi päiväksi k:lo 8 i.p., ja kun astuin puhujalavalle salin tungokseen saakka täyttävän kuulijakunnan edessä, vapisin sydämessäni tulosta. Mutta kaikki kävi odottamattoman hyvin. Kuulijat seurasivat esitelmää suurella mielenkiinnolla ensimmäisestä sanasta viimeiseen ja lopuksi puhkesi ilmi sellainen innostus, että eräs heistä — Erik Skram — teki ehdotuksen, joka hyväksyttiin huutoäänestyksellä: — että läsnäolevat lähettäisivät yhteisen adressin Suomen ylioppilaille, adressin, joka, perin voimakassanaista kieltä hiukan karsittua, yksimielisesti hyväksyttiin ja aikanaan jätettiin asianomaisille.

Olen maininnut tämän välikohtauksen, en siksi, että sillä sellaisenaan olisi mitään merkitystä, vaan sen vuoksi, että se oli sysäyksenä ajatukselle koettaa saada aikaan adressi tai anomus, joka lähtisi ajan etevimpien tieteen, taiteen ja kirjallisuuden, lyhyesti samanaikuisen sivistyksen edustajien taholta. Jatkaessani matkaa Berliiniin, mietiskelin edellisen illan tapauksia, muistelin sitä innostusta, joka oli vallannut esitelmäni kuulijat Kööpenhaminassa. Ajatus seurasi toistaan: miksikä ei voisi saada eri maiden eteviä henkilöitä tavalla tai toisella ilmaisemaan vastalauseensa — koko sivistyneen maailman — sanalla sanoen, ja äkkiä oli aie valmis. Jos voisi taivuttaa ajan sivistyksen ensimmäiset edustajat yhtymään mielipiteen ilmaisuun, adressiin tsaarille, pitäisi sellaisen vetoomuksen saada hänet harkitsemaan asiaa ja mahdollisesti saattaa hänet luopumaan aloittamastaan valapattoisesta politiikasta Suomea kohtaan. Siihen aikaan olimme vielä kaikki siksi siivoja, ettemme ajatelleet tällä politiikalla olevan muita perussyitä kuin halun saada Suomi samalle tasolle kuin Venäjäkin, ja uskoimme, että tsaarin neuvonantajat olivat johtaneet hänet harhaan paljoa suuremmassa määrässä kuin hän itse oli halukas toteuttamaan tasoituksen polkemalla tylysti jalkoihinsa sekä Suomen kiistattoman oikeuden että omat lupauksensa.

Berliinissä ilmoitettiin asia, joka jo junassa oli esitetty matkatoverilleni Westzynthiukselle ja saavuttanut hänen hyväksymisensä, välittömästi eräille siellä oleskeleville maamiehillemme, jotka tapasimme ja jotka tinkimättä olivat asian puolella, vaikka ilmaisivatkin epäilyksensä sen toteuttamisen mahdollisuuksista. Keskusteltaessa siitä, kuinka asiaa paraiten ajettaisiin, ja mikä suuri yleisesti tunnettu nimi olisi aluksi voitettava asian puolelle, mainitsi eräs läsnäoleva nuori nainen, että hän varmasti voisi päästä maailmankuulun ja yleisesti tunnetun historioitsijan Mommsenin puheille. Se oli aluksi mainio nimi. Jos hän ensimmäisenä kirjoittaisi nimensä adressin alle, saattaisi olla jokseenkin varma siitä, että muutkin Saksan ensirivin miehet kirjoittaisivat. Nuorta ehdottajaa pyydettiin hankkimaan suosituskirje, ja sitä odotellessa tapasin eräitä muita henkilöitä Berliinissä, jotka olivat osoittaneet harrastusta Suomea ja Suomen asiaa kohtaan.

Näitten joukossa oli myös tohtori Fritz Arnheim, joka oli osoittaunut Suomen lämpimäksi ystäväksi. Saatuaan kuulla vain ensimmäisen sanan aikeistamme hän kysyi, oliko aloite sama kuin erään englantilaisen naisen rouva Copelandin vihjaama. Kun tiedustelin mitä aloitetta hän tarkoitti, vastasi hän juuri äsken saaneensa kirjeen asiasta, joka oli esitetty Jenan professori Euckenille ja joka tähtäsi siihen, että koetettaisiin saada joukko Euroopassa tunnettuja oppineita eri maista yhdessä allekirjoittamaan lausunto Suomen hyväksi. Tämä lausunto julaistaisiin sitten Euroopan etevimmissä lehdissä ja saatettaisiin siten tsaarin tietoon. Siis samanlaatuinen aloite kuin sekin, johon me olimme ryhtyneet, mutta rajoitetumpi ja näyttämöasetukseltaan asetettu paljon vähemmän huomiota herättäväksi. Me tahdoimme mikäli mahdollista saada lausunnon tai vetoomuksen tsaarin oikeudentuntoon toimitetuksi ja esitetyksi tavallaan loistavasti, henkilökohtaisesti lähetystön kautta, joka omastakin puolestaan voisi vaikuttaa asiaan — niin pitkälle olimme jo päässeet suunnitelmissamme ja päätimme sen vuoksi koettaa onneamme, ensi sijassa Mommsenin luona, jolle esittelykirjelmä jo oli saatu.

Me lähdimme siis matkaan, nuori nainen, neiti Lindberg, nyttemmin jo vainaja hänkin, ja minä, professori ja salaneuvos Mommsenin luo. Mainehikas mies otti meidät hyvin ystävällisesti vastaan, mutta vaikutti alussa kaikkea muuta kun halukkaalta ryhtymään asiaan. "Was wollen Sie denn eigentlich mit so einer Professorsdemonstration?" kysyi hän, kun neiti Lindberg oli selittänyt syyn miksi olimme rohjenneet vaivata häntä. Hänhän ensikädessä esitteli asiaa ja siksi olin jättänyt hänen tehtäväkseen jään murtamisen. Mutta nyt hän loi minuun silmäyksen, jota ei juuri voinut väärin käsittää ja sen vuoksi vastasin minä kysymykseen: "Wir wollen versuchen den Tsaren zum Nachdenken zu bringen." "Wissen Sie denn auch ob der Kerl überhaupt denken kann?" kuului hänen seuraava, melkoisen halveksivalla äänellä tehty kysymyksensä.

Minä vastasin että sitä emme tosin tienneet, mutta halusimme tällä tavalla sitä koettaa, kun kaikki, mitä tähän saakka olimme tehneet, ei ollut johtanut mihinkään tulokseen.

"Ja, was haben Sie eigentlich getan?" keskeytti minut Mommsen — "erzählen Sie mir bitte etwas davon". Aloin kertoa, senaatin esityksestä, eduskunnan puhemiehen turhasta matkasta Pietariin, suuresta lähetystöstä, joka turhaan oli yrittänyt saada jättää kansanadressin — "Davon habe ich gehört, bitte erzählen Sie mir etwas näheres darüber" puuttui puheeseen Mommsen, mielenkiinto ilmeisesti hereillä. Minä kuvasin miten viisisataa talonpoikaa maan joka osasta, aina napapiirin tuolta puolen, saapui Helsinkiin, kuvasin heidän innostustaan ja lujaa luottamustaan siihen, että tsaari kuulisi heitä, heidän lähtönsä Helsingistä, kun kymmenet tuhannet ihmiset saattoivat heitä asemalle, ja lisäsin joukon pikku piirteitä heidän oleskelustaan Pietarissa, jotka valaisivat sitä korkeata ja uhrautuvaista tunnelmaa, mikä elähytti näitä yksinkertaisia miehiä. Niin pitkälle olin päässyt, kun Mommsen jälleen keskeytti minut. Hän löi kämmenpohjallaan sääreensä ja huudahti: "Ja ich unterschreibe die Adresse, und falls es Ihnen nützlich sein kann, so sagen Sie einem jeden der es hören will, dass der alte Mommsen unterschreiben wird!"

Hetken kuluttua sanoimme hyvästit ja poistuimme, sisäisesti tyytyväisinä ensimmäisen menestyksemme johdosta, joka ennusti mitä parhainta jatkoa. Emmekä suinkaan laiminlyöneet käyttää Mommsenin nimeä käydessämme tämän tai tuon etevän henkilön luona. Mutta jo samana iltana sain Suomesta jälkeeni lähetetyn sähkösanoman, joka kehoitti minua pikimmiten tulemaan Lontooseen. Ja sähköteitse Berliinistä tehtyyn kyselyyn tuli vastaus että oli kysymys aloitteesta, josta voisi mahdollisesti jotain tehdä. Lontoossa asustivat siihen aikaan muiden maanmiestemme joukossa professori Westermarck, joka jo oli saavuttanut mainetta Englannissa, silloinen dosentti Yrjö Hirn ja professori Julio Reuter, joka oli minulle sähköttänyt.

Aikomukseni oli oikeastaan ollut Berliinistä lähteä Hollantiin, missä mielenkiinto Suomen tapahtumiin, päättäen ylempänä mainitusta kirjeestä, näytti olevan melkoisen yleinen. Berliinissä olivat toiveet huomattavasti nousseet sen menestyksen jälkeen minkä olimme saavuttaneet Mommsenin luona ja se vastakaiku minkä asia oli herättänyt toisissa, joita oli suunnitelman johdosta puhuteltu, näytti meistä melkein takaavan asian menestyksen, eritoten kun mielenosoitus Suomen hyväksi selvästi oli niin sanoaksemme ilmassa, kuten sähkösanoma Lontoosta osoitti. Matkustin sen vuoksi suoraan Englantiin jättäen enemmät valmistelevat toimenpiteet Berliinissä siellä oleville suomalaisille. Lontoossa ottivat minut vastaan kolme jo mainittua maanmiestäni, joille oli sähköttämällä ilmoitettu tulostani, rautatieasemalla, josta me yhdessä lähdimme erääseen hotelliin. Ja siellä keskusteltiin eri ehdotuksista klo 2:een yöllä. Väitteet minun ehdotustani vastaan eivät koskeneet niinkään itse ehdotusta vaan enemmänkin sen toteuttamismahdollisuuksia, mutta kun olimme pohtineet asiaa kaikilta mahdollisilta näkökohdilta, yhtyivät kaikki siihen, että se ylväimpänä ja parhaimpana oli toteuttamisyrityksen arvoinen. Sitä vastoin ei pidetty mahdollisena ajatusta saattaa Suomen asia syksyllä kokoontuvan rauhankonferenssin harkittavaksi.

Lähipäivät kuluivat eri tahoille tehtäviin kyselyihin, miten asiaan suhtauduttaisiin, ja kaikkialta saimme mitä suurinta kannustusta, aivan erikoisesti mr F. L. Gilmourilta, joka silloin kuten myöhemminkin aina on osoittanut hyvin lämmintä mielenkiintoa Suomen asiaan ja on alati ollut valmis auttamaan sekä neuvoilla että teoilla. Ajatus ehdotetun kaltaisesta kulttuurin adressista miellytti ilmeisesti ja täydellistyi vähitellen. Katsoen siihen että se jätettäisiin hallitsevalle monarkille, päätettiin m.m. että ainoastaan aitoa pergamenttia käytettäisiin allekirjoituksia varten ja että koetettaisiin ensimmäinen lehti adressiteksteineen, jonka päättäminen jätettiin allekirjoittajien tehtäväksi kussakin maassa, saada mahdollisimman hyvin koristelluksi.

Kesken kaikkien näiden puuhien saimme muuta tekemistä eräästä aikakauskirjasta, jonka oli perustanut herra Borgström ja jota varten hän oli saanut avustuksia Suomesta. Avustukset alistettiin arvosteltaviksemme ja havaittiin yksimielisesti mahdottomiksi, ainakin esikoisnumeroon, joskin sittemmin jokunen niistä voitaisiin käyttää. Ei ollut muuta tehtävää kuin itse kirjoittaa ensi numero kun aikakauslehti, jonka nimi oli oleva "Finland", jo oli sanomalehdissä ilmoitettu pian ilmestyväksi. Westermarck, Reuter ja minä otimme tehtävän suorittaaksemme ja meidän onnistui todellakin viikkoa lyhemmässä ajassa saada aikaan ensimmäinen numero. Meistä kolmesta minä, jolla oli vähimmin muuta tekemistä, sain suurimman taakan osalleni ja kirjoitin kolme niistä kuudesta tai seitsemästä artikkelista jotka numero sisälsi. Yksi kappale lähetettiin silloiselle Walesin prinssille, sittemmin kuningas Edward, joka sihteerinsä kautta kohteliaalla kirjeellä tunnusti vastaanottaneensa sen.

Tällä välin olivat kuitenkin adressin valmistelut joutuneet niin pitkälle, että me suurella varmuudella saatoimme otaksua sen syntyvän. Sen vuoksi lähetimme Helsingissä olevalle komitealle, jonka puheenjohtajana toimi senaattori Leo Mechelin ja jonka tuli johtaa vastustustyötä, kirjelmän, jossa teimme selkoa itse yrityksistä sekä siitä mitä siihen saakka olimme toimittaneet ja toiveistamme sen onnistumisesta. Vastaus kirjelmään oli perinpohjainen yllätys.

Se tuli sähköteitse, pikaviestinä, joka sisälsi kokonaista 80 sanaa, vaikka siinä ei ollut muuta kuin perusteltu kehoitus meille jättää sikseen koko yritys, joka oli liian suurisuuntainen ja sitä paitsi sisälsi arvaamattoman laajakantoisia poliittisia vaaroja. Me olimme suurimmassa määrässä hämmästyneitä emmekä lisäksi aivan vähän katkeroituneita. Että senaattori Mechelin oli luonteeltaan varovainen, sen kyllä tiesimme — hänen esiintymisensä helmikuun manifestia julkaistaessa tunsimme kaikki, mutta että tämä ominaisuus veisi hänet niin pitkälle, sitä ei kuitenkaan kukaan meistä ollut voinut edellyttää. Että sähkösanoma oli hänen suunnittelemansa ja kirjoittamansa, joko komitean suostumuksella tai ilman, sitä emme lainkaan epäilleet istuessamme siinä mykkinä hämmästyksestä.

Westermarck oli ensimmäinen joka sai sanat suuhunsa. "Me sähkötämme aivan yksinkertaisesti vastaukseksi että me jatkamme ja annamme herralle pirua", ehdotti hän. Niin, tarkoin ajatellen oli hänen ehdotuksensa huomattavasti repäisevämpi, mutta se ei sovellu painettavaksi. Reuterilla eikä minulla ei ollut mitään sisäistä ajatusta vastaan, mutta neuvoimme lieventämään muotoa. Ja niinpä laadimme sähkösanoman, joka sisälsi seitsemänkymmentä sanaa, mutta jonka tarkoituksen olisi hyvin voinut ilmaista ensimmäisen ehdotuksen osoittamalla tavalla. Mitään vastausta siihen ei tullut. Varsin lyhyessä ajassa saimme yrityksen käyntiin Lontoossa, jossa kaikki joiden puoleen käännyimme, osoittivat harrastusta asiaan ja lupasivat allekirjoituksensa. Ja sen lisäksi otti Westermarck yksin hankkiakseen niitä Italiasta, jossa hänellä oli useita tuttavia etevien tiedemiesten keskuudessa. Hirnin oli matkustettava kotiin Suomeen, minkä vuoksi enemmät neuvottelut ja toimenpiteet Englannissa jätettiin Reuterin huoleksi. Minä lähdin Hollantiin, Belgiaan ja Ranskaan koettaakseni näissäkin maissa aikaansaada jotain samankaltaista.

Kaikkialla kohtasi minua mitä suurin harrastus, Hollannissa ilmeinen innostus. Jo itse ajatus, että kulttuurin etevimmät edustajat vain tässä ominaisuudessaan kääntyisivät erään tämän maailman mahtavimman puoleen ja vaatisivat kuulemista, oli uusi ja herätti sellaisenaan vastakaikua jokaisessa. Hollannissa ottivat yleensä yliopistojen rehtorit kukin tahollaan huolekseen tunnetuiden henkilöiden allekirjoitusten kokoamisen ja vakuuttivat minulle myötätuntonsa asian suhteen. Ainoastaan yksi heistä kehoitti kääntymään vararehtorin puoleen selittäen, ettei hän edes ehdotetussa muodossa halunnut olla missään tekemisissä monarkin kanssa, joka oli tehnyt aloitteen yleisen suurvaltakonferenssin pitämisestä armeijain miesluvun pienentämiseksi samalla kertaa kuin hän rikkoi juhlalliset lupauksensa tai oikeammin valansa kansalle, joka aina oli ollut lojaali, saadakseen muutamia tuhansia sotilaita niiden lisäksi jotka hänellä jo oli. Muuten hän oli valmis tekemään voitavansa edistääkseen yritystä. Professori Van der Vlugt selitti olevansa valmis suunnitellun lähetystön jäsenenä jättämään adressit tsaarille.

Ranskassa sai adressitoiminta erinomaisen asianajajan Edelfeltistä, joka ponnisti kaikkensa yrityksen hyväksi ja tunnettu kun oli taiteellisissa, kirjallisissa ja tieteellisissä piireissä hän saattoi vaikeuksitta herättää harrastusta asiaan mitä erilaisimmissa leireissä. Hän ei kohdannut mitään vastuksia varata asiamme puolelle loistavimmat ja etevimmät nimet, jotka Ranska omisti eri aloilla. Ja sen lisäksi tunnettu senaattori Trarieux, joka rohkeasti oli asettunut Zolan rinnalle katkerassa oikeustaistelussa, Dreyfus-jutussa Ranskan korkeimpia sotilasviranomaisia vastaan, oli luvannut liittyä tulevaan lähetystöön, josta hän, kuten sittemmin osoittautui, liian suurella optimismilla odotti mitä parhaita tuloksia Suomen asialle.

Belgiassa, jonne matkustin Pariisista, kävi yhtä hyvin. Jokainen, jota puhuteltiin, osoitti suurinta ymmärtämystä asiaa kohtaan ja oli hyvin halukas allekirjoittamaan adressin. Muutamat brysseliläiset suostuivat heti puhuttelemaan eräitä soveliaita henkilöitä, niin että pian saatoin matkustaa edelleen. Kaikkialla ajatus että aikamme kulttuurin edustajat vetoaisivat monarkkiin pienen rauhallisen kulttuurikansan puolesta vaikutti uutuudellaan ja sitä pidettiin yrityksen arvoisena. Ja kaikkialla vähän toivottiin että tämä monarkki, joka oli osoittanut niin lämmintä harrastusta rauhalliselle yhteisymmärrykselle maailmassa, että oli kutsunut kaikki suurvallat ja muitakin neuvottelemaan yleisestä aseistariisumisesta, antaisi arvoa senkaltaiselle yritykselle ja kuulisi lausutut toivomukset. Saksa, Englanti, Ranska, Hollanti, Belgia ja Italia olivat siis periaatteessa selvät ja niihin voitiin varmuudella luottaa. Jäljellä oli vain Skandinaavian maat ja Itävalta-Unkari. Lontoosta oli kirjoitettu asianomaisille Helsinkiin, jossa nyttemmin oli taivuttu yritykseen, joskin osoitettiin verrattain suurta hitautta sopivien henkilöiden lähettämisessä Wieniin, mahdollisesti Budapestiin. Ruotsista, Norjasta ja Tanskasta pitäisin minä huolen. Kaikkialla oli asia jo mahdollisimman hyvissä käsissä. Allekirjoitusten keräys oli jo alkanut, kun eri maissa oli sovittu adressien sanamuodosta ja kaikkialle oli Englannista hankittu pergamentti jaettu sekä itse adressitekstiä että allekirjoituksia varten. Berliinissä huolehti nyttemmin professori Pipping allekirjoitusten keräämisestä, Lontoossa ja yleensä Englannissa kuten jo mainittiin professori, Reuter, Pariisissa ja muualla Ranskassa Edelfelt erään paikallisen komitean kera, Hollannissa eri yliopistojen rehtorit erään hollantilaisen, Lontoossa asuvan, Tiedeman-nimisen sanomalehtikirjeenvaihtajan avustuksella, joka täydelleen oli antautunut yrityksen käytettäväksi ja joka myös avusti Belgiassa tuntien lämmintä harrastusta yritystä kuten yleensä Suomen asiaa kohtaan. Italiaan oli professori Westermarck matkustanut ja hänen onnistui saada asiaan innostumaan m.m. professori Brusa, silloinen "kansainvälisen oikeuden laitoksen" puheenjohtaja, joka selitti olevansa halukas kansainvälisen lähetystön jäsenenä matkustamaan Pietariin.

Tanskassa samoin asia sujui melkein itsestään. Saatuaan tiedon suunnitelmasta ottivat kaikista aatteellisista harrastuksista, aivan erikoisesti mikäli ne koskivat Suomea, aina syvästi innostunut Ivar Berendsen ja ihanteellismielinen, lämminsydämminen tohtori Norman-Hansen hoitaakseen kaikki yksityisseikat, niin että minä jo muutamien päivien kuluttua saatoin jatkaa matkaani Tukholmaan.

Ruotsissa kävi kaikki myös toiveiden mukaisesti, kaikkien yksimielisesti hyväksyessä suunnitelman ja ottaessa siihen yleisesti osaa. Tunnettu Suomi-ystävä, tirehtööri Sven Palme sai muutamissa päivissä kokoon komitean tunnetuista, etevistä miehistä, vapaaherra Nordenskiöld etunenässä ja tämä komitea vuorostaan puhutteli kaikkia, jotka saattoivat tulla kysymykseen ruotsalaista adressia allekirjoitettaessa. Tietääkseni ei mistään tullut kieltävää vastausta. Vapaaherra Nordenskiöld suostui joidenkin neuvottelujen jälkeen esiintymään kansainvälisen lähetystön puheenjohtajana. Norjaan matkusti tilapäisesti Tukholmassa oleskeleva suomalainen, maisteri F. von Wright ja hän sai siellä osakseen yleistä ymmärrystä ja yhtä yleistä tukea. Kristianian yliopiston professori Brögger suostui edustamaan Norjaa lähetystössä, joka oli käyvä kaikkien venäläisten itsevaltiaan luona.

Syynä siihen, etten itse matkustanut Kristianiaan, oli se, että minun oli pakko poiketa Helsinkiin tutustuttaakseni siellä olevia johtajia, jotka eivät vielä tuntuneet niinkään innostuneilta, asian kaikkiin yksityiskohtiin sellaisina kuin ne silloin olivat. Kun olin saanut tilaisuuden tehdä selkoa yrityksestä, miten se siihen mennessä oli edistynyt ja erikoisesti siitä myötätunnosta, jota sille kaikkialla oli osoitettu, olivat kaikki kuin tulta ja leimauksia, kaikki paitsi senaattori Mechelin, joka edelleenkin pysyttäytyi pidättyväisenä, lausumatta kuitenkaan mitään vetoa aiheen suhteen. Tohtori Yrjö Wichmann lähetettiin heti Budapestiin ja minä palasin parin päivän kuluttua Tukholmaan, jonne myös professori Söderhjelm lyhyen ajan perästä saapui ollakseen apuna valmistuksissa, jotka nyt lähestyivät polttopistettään.

Lähetystöön oli myöskin liittynyt kuuluisa englantilainen valtio-oikeusoppinut, professori J. Westlake, mutta kun hänen oli mahdotonta poistua Lontoosta muiden matkustaessa, merkittiin hänet "poissa olevaksi jäseneksi" sillä aika ei enää sallinut kääntymistä kenenkään muun puoleen, jonka nimellä olisi ollut lähimainkaan yhtä hyvä kaiku maailmassa kuin professori Westlakella. Loppumattoman sähkösanomavaihdon jälkeen olivat eri adressit vihdoinkin koottuina Tukholmaan, jossa pergamenttilehdet allekirjoituksineen valokuvattiin, ja eriasuiset johdantolehdet, jotka sisälsivät adressin eri maiden kielellä, kopioitiin faksimile-painosta varten, joka aikanaan aiottiin painaa ja julkaista. Vihdoin olivat kaikki valmistelut päätetyt ja edustajat matkalla. Trarieux, Van der Vlugt ja Brusa matkustivat junalla maitse halki Euroopan, Nordenskiöld, Brögger ja Norman-Hansen laivalla Tukholmasta Pietariin, jossa kaikkien piti tavata Hotel d'Europe'ssa. Minä olin pari päivää aikaisemmin matkustanut Helsinkiin jättääkseni raportin valmistelujen päättymisestä komitealle, jonka puheenjohtaja oli kuten jo mainittu senaattori Mechelin. Hän ei kuitenkaan aikonut odottaa asian ratkaisua, sillä hän oli päättänyt terveytensä vuoksi matkustaa Gasteiniin eikä katsonut voivansa siirtää matkaansa edes muutamiksi päiviksi. Mutta kun höyrylaiva mukanaan Skandinaavian edustajat saapui Helsinkiin oli senaattori vielä siellä ja tapasi ainakin Nordenskiöldin sinä aikana, jonka laiva viipyi satamassa. Parin päivän kuluttua matkustin minä Pietariin vapauttaakseni vapaaherra von Willebrandin joka oli matkustanut sinne edustajien kera, mutta ilmoittanut ettei hänellä ollut aikaa jäädä sinne pitemmäksi ajaksi.

Ja veikin aikaa saada selkoa mahdollisuuksista päästä audienssille H. M. Venäjän tsaarin luo. Toinen ministeri lähetti lähetystön sinne, toinen tänne. Kukaan ei tahtonut suorastaan kieltäytyä anomasta audienssia, jota pyysivät edustajat yhdestätoista Euroopan maasta, mutta vielä vähemmän halusi kukaan asettua lähetystön etunenään ottamalla ajaakseen sen asiaa. Scylla ja Charybdis! Toisella puolen Euroopan valistunut opiniooni, toisella puolen aitovenäläinen salakähmäisyys joka johti taistelua Suomea vastaan ja kyllä tiesi kärventää kenen tahansa joka vain esiintyi meidän hyväksemme ja joka siihen aikaan Pobedonostsev etunenässä oli kaikkivaltias Venäjällä. Sen vuoksi osoitti hoviministeri, parooni Freedericsz, jota ensiksi oli pyydetty välittämään audienssia, lähetystön sisäministeri Goremykinin luo. Tämä sanoi kuitenkin, ettei hän voinut tehdä mitään asialle, joka kyllä oikeastaan kuului hoviministerille, minkä vuoksi hän palautti lähetystön tämän luo. Tällä kertaa hän piti palatsikomendantin soveliaimpana välittämään audienssin.

"Ceci est plus que ridicule, c'est indigne!" huudahti Trarieux katkerana kun kaksi edustajista, joista toinen oli Nordenskiöld, oli palannut hotelliin toisen turhan matkan jälkeen hoviministerin luo. Tämä ei kuitenkaan ollut voinut salata hämmästystään, että jotain sentapaista kuin adressit kulttuurimaailmasta oli voitu saada aikaan niin suuressa hiljaisuudessa, ettei hallitus tiennyt niistä mitään. "Kuinka on mahdollista etteivät meidän diplomaattimme ole tiedoittaneet mitään tällaisesta asiasta?" sanoi hän, "onhan tarvittu suuri koneisto sen käyntiin saattamisessa — adresseja yhdestätoista Euroopan maasta ja melkein kaikkien tunnettujen henkilöiden allekirjoittamat!" Se imponeerasi nähtävästi, ja hän osoitti sen pettämättömästi pyytämällä saada aivan yksityisesti tutustua adressiin, pyyntö johon myönnyttiinkin ja joka aiheutti yhä uutta hämmästelyä kaikkien allekirjoittajien suhteen. "Tästähän puuttuu tuskin ainoatakaan kuuluisaa nimeä", sanoi hän silmäiltyään adressia. Mutta muuta hän ei sanonut voivansa tehdä kuin neuvoa meidät palatsikomendantin luo.

Vielä samana päivänä yritettiin päästä tapaamaan palatsikomendanttia, mutta hän oli saavuttamattomissa — pysytteli todennäköisesti piilossa — ja vähän myöhemmin kutsui sisäministeri koko lähetystön seuraavan päivän iltapäivällä juomaan teetä hänen huvilassaan saaristossa. Kutsu otettiin vastaan, sillä kaikki arvasivat, että lopullinen selko audienssikysymyksessä saataisiin vihdoinkin ja kaikki olivat kyllin sangviinisia toivoakseen myönteistä vastausta.

Sillä välin olin minä kuitenkin seuraavan päivän, teekutsupäivän aamuna lähtenyt Tsarskoje Seloon, jossa tsaari ja hovi tilapäisesti oleskeli, koettaakseni erään englantilaisen, mr. Heathin, kautta, jonka tunsin lapsuudesta saakka, tehdä mitä tehtävissä oli, kuten sanotaan yksityisteitä. Hän oli ollut sekä silloisen tsaarin että hänen isänsä, Aleksanteri III:nnen englantilainen kotiopettaja ja oli edelleen erinomaisen hyvissä kirjoissa hovissa, missä hän tuli ja meni melkein mielensä mukaan. Asia kiinnitti erikoisesti hänen mieltään ja hän tarkasteli suurella tarkkaavaisuudella allekirjoituksia painetussa jäljennöksessä, jonka olin ottanut mukaani. Lopulta hän pyysi minua odottamaan hänen lähtiessään linnaan, missä hän aikoi käydä leskikeisarinna Dagmarin luona puhuakseen hänen kanssaan audienssista. Adressijäljennöksen hän otti mukaansa.

Odottaessani oli minulla hyvää aikaa mietiskellä mitä mahtoi merkitä se matkaseura, joka minun kanssani oli tullut Pietarista. Olin nimittäin Tsarskoje Selon asemalla nähnyt kaikkien ministerien paitsi parooni Freedericszin astuvan salonkivaunusta, joka seurasi junaa ja istuutuvan muutamiin odottaviin hoviajoneuvoihin, jotka ajoivat linnaan päin. Aavistin, ettei moinen kokous ennustanut hyvää, eritoten kun pyhän synoodin prokuraattori, Pobedonostsev, oli seurueessa.

Kun mr. Heath hetken kuluttua palasi, hän ei ollut tarvinnut tuntia enempää aikaa, ei hänelläkään ollut erikoisen rohkaisevia uutisia kerrottavana. Leskikeisarinna oli tutustunut adressiin, oli sen jälkeen puhjennut itkemään ja sanonut kyllä tietävänsä, mitä Euroopassa tultaisiin ajattelemaan ja sanomaan hänen pojastaan, ellei lähetystöä vastaanotettaisi, mutta hän ei voinut tehdä mitään. "Sitä aavistinkin", lisäsi Heath, "sillä juuri eilen hän sopi poikansa kanssa, joka siksi että leskikeisarinna oli koettanut vaikuttaa häneen, oli käskenyt hänen viettää kesänsä Hatsinassa. Vasta eilen hän tuli tänne ja syntyi sopu, jota hän selvästikään ei tahdo saattaa vaaran alaiseksi uudelleen sekautumalla hallituspolitiikkaan."

Goremykinin teekutsun tarkoituksesta olivat edustajat pian saaneet selkoa. Ilmoitettiin lähetystön jäsenille, että aikaisin samana päivänä oli pidetty ministerineuvoston istunto tsaarin itsensä johtaessa puhetta Tsarskoje Selossa ja oli silloin päätetty, ettei tsaari ottaisi lähetystöä vastaan. Ministeri lausui valittelunsa tämän tosiasian johdosta, mutta oli kyllä ollut samaa mieltä — kun lähetystö ei ollut virallisen luonteinen — parantumattomien este! Lähetystö oli siis todella epäonnistunut, mikäli oli kysymys yrittää tsaarille persoonallisesti esittää kulttuurimaailman ajatus hänen politiikastaan Suomea kohtaan.

Helsingissä oltiin tietenkin hyvin jännittyneitä tuloksen suhteen, etupäässä luonnollisesti itse asian vuoksi, mutta myös siksi että tahdottiin edustajille valmistaa arvokas vastaanotto, kun he paluumatkalla sivuuttivat Suomen pääkaupungin. Päivää ennen lopullista epäonnistumista oli lähetti tullut Pietariin tiedustelemaan millä kannalla asiat olivat ja minä päivänä edustajia voitiin odottaa Helsinkiin. Mutta hän sai palata tyhjin toimin. Ei kukaan silloin vielä tiennyt sanoa mitään varmaa siitä, miten asian tulisi käymään tai minä päivänä lähetystö palaisi.

Kun sitten epäys lähetystön audienssianomukseen vihdoinkin tuli, tunsivat kaikki sen jäsenet itsensä niin masentuneiksi, etteivät katsoneet voivansa tulla Helsinkiin, missä enemmän tai vähemmän juhlallinen vastaanotto oli odotettavissa, aivan riippumatta asian ratkaisusta. Trarieux'n piti samana yönä lähteä yöjunalla Pariisiin Brusan seuratessa häntä aina Berliiniin, josta hän kääntyisi etelään matkustaakseen kotiin Italiaan. Van der Vlugt, jota rouva seurasi matkalla, tahtoi, ollen kerran niin lähellä, käyttää tilaisuutta hyväkseen nähdäkseen Moskovan, josta hän Varsovan kautta aikoi palata kotiin. Nordenskiöld, Brögger ja Norman-Hansen aikoivat palata Helsingin kautta, mutta pyysivät jyrkästi päästä kaikista juhlallisuuksista, kun ei lähetystö kokonaisuudessaan voinut olla niissä mukana.

Jättääkseni edes jossain määrin juhlallisemmin jäähyväiset niille merkkimiehille, jotka Suomen vuoksi olivat tehneet pitkän ja vaivalloisen matkan Pietariin, olin kutsunut lähetystön jäsenet päivällisille erääseen Pietarin ravintolaan viimeisenä päivänä, jolloin he olivat koossa. Tunnelma oli aluksi kaikkea muuta kuin juhlallinen. Epäonnistuminen oli painanut ahdistavan leimansa kaikkiin läsnäoleviin. Mutta aterian loppupuolella kohotti Trarieux lasinsa ja esitti maljan Suomelle, kohdistaen sen minulle, joka olin maamme ainoa läsnä oleva edustaja. Meidän ei pidä tuntea itseämme liian masentuneiksi heidän tehtävänsä nolon päättymisen vuoksi, hän sanoi. Kenties tulisi ilveily lähetystön vastaanotosta ja ilmeinen pelko siitä, että se pääsisi tsaarin luo, herättämään suurempaa huomiota, kuin jos audienssi olisi myönnetty. Joka tapauksessa aikamme kulttuurin edustajat ensi kerran olivat kääntyneet vetoomuksella monarkin puoleen, mutta se ei varmastikaan ollut jäävä viimeiseksi, vaikka tsaari olikin osoittanut olevansa vailla ymmärtämystä sellaisen ainutlaatuisen ilmiön suhteen. Sen vuoksi hän toivotti meille suurempaa menestystä jatkaessamme taistelua ja sanoi tietävänsä, että lähetystön muut jäsenet yhtyivät hänen maljaansa Suomen ja sen kansan onneksi. "Tulevaisuus on teidän, joskin nykyhetki näyttää synkältä", lopetti hän.

Sellainen oli hänen puheensa pääsisällys, loppulauseen luulen muistavani jotensakin sanasta sanaan. Minun oli ilmeisesti vastattava niin hyvin kuin taisin. Aloitin kiittämällä kaikkia edustajia siitä vaivasta, jonka olivat nähneet Suomen asian puolesta, vaivasta, jota en voinut uskoa hukkaan heitetyksi. Sama tunne, siitä olin varma, vallitsi kaikkialla Suomen kansassa, ja sen rinnalla sydämmellinen kiitollisuus niitä kohtaan, jotka olivat ajaneet meidän asiaamme ja etusijassa niitä lähetystön jäseniä kohtaan, jotka olivat tehneet pitkän ja väsyttävän matkan Venäjän pääkaupunkiin jättääkseen eri adressit monarkille. En juuri uskonut, että Suomessa oltaisiin lannistuneita ratkaisun johdosta, sillä olihan lähetystön jäsenten joukossa mies, joka hieman aikaisemmin oli todistanut, että oikeus on mahti, joka ei anna polkea itseään, vaan ennemmin tai myöhemmin vastustamattomasti pääsee valtaan. Kuka olisi Dreyfus-jutun synkimmän vaiheen aikana uskonut, että totuus koskaan tulisi oikeuksiinsa? Ja kuitenkaan ei se vähälukuinen joukko, joka taisteli sen puolesta, koskaan hetkeksikään ollut heittänyt aseitaan. Meidän ei nyt sovi vastoinkäymisen vuoksi kadottaa rohkeuttamme, kun kulttuurimaailman etevimmät olivat ottaneet omakseen meidän asiamme eikä niin tehdäkään Suomessa. Siellä elähyttää tällä hetkellä kaikkia yleinen toivo saada osoittaa kiitollisuutta, mitä tunnettiin ja siksi pyysin kaikkien, koko kansan puolesta saada ilmaista tämän kiitollisuuden, kohdistaen sanani koko lähetystölle ja etusijassa sille miehelle, professori Trarieux'lle, joka oli todistuksena siitä, ettei missään tapauksessa ollut vaivuttava epätoivoon.

Mitä sanoja käytin, sitä en niin varmasti enää muista, mutta vaikutuksen ne tekivät. Niin pian kuin oli selvää, että minä tarkoitin Dreyfus-juttua ja Trarieux'n osuutta siihen, koputti Nordenskiöld pöytään huudahtaen puoliääneen: "hear! hear!" ja ennenkuin olin lopettanut, kuului sama kehoitus kaikilta tahoilta. Trarieux oli ilmeisesti liikutettu. Hän vastasi muutamin sanoin, sanoen ettei hän ollut ajatellut asiaa tältä kannalta, mutta nyt olivat hänen arvelunsa Suomeen tulon suhteen haihtuneet. "Valitan etten noudattanut ystävällistä kutsua Helsingistä — mutta kuten tavallista tulee katumus liian myöhään, voin siis vain pyytää teitä maanmiehillenne ilmaisemaan myötätuntoni, joka on kokonaan heidän." Minä huomautin, että tosin oli jo myöhä, mutta ei suinkaan liian myöhä. Vielä oli muutamia tunteja junan lähtöön. Jos he tahtoivat muuttaa päätöksensä ja palata Helsingin kautta, ottaisin minä toimittaakseni matkaliput ja kaiken muun mikä oli tarpeen.

"Me tulemme", sanoi Trarieux ja Brusa yhtyi. "Siinä tapauksessa seuraan minäkin ja luovun matkasta Moskovaan", selitti Van der Vlugt ja sillä oli asia päätetty. Ei hetkeäkään aikaa ollut hukattava. Minä kiiruhdin selvittämään laskuni ravintolan isännälle, sain orloffjuoksijan vetämän "lihatshin" ja kiidin Suomen asemalle. Sieltä lähetettiin virkasähkösanoma asianomaisille Helsinkiin, kun tavallista sähkölennätintä, joka oli venäläinen, ei voitu käyttää. Sitten hankittiin makuuvaunupaikat kaikille edustajille ja sen jälkeen vimmattua vauhtia takaisin hotelliin, lyhyen pysäyksen jälkeen, maksamaan laskua ja ottamaan matkatavarani, edelleen Hotel d'Europe'iin, missä muut matkustajat olivat valmiina ja sitten Suomen asemalle. Siellä kävi kaikki toiveitten mukaan ja ennen pitkää olimme matkalla.

Toiset vetäytyivät melkein heti kukin osastoonsa, mutta Norman-Hansen, jonka kanssa olin tuttavuuden solminut monta vuotta aikaisemmin Chicagossa, jossa hän oleskeli opiskellen, ja minä istuimme niin kauan puhellen, että aloimme lähestyä Viipuria, ennenkuin edes olimme aikoneet paneutua maata. Ja hyvä oli, että vielä 1:den tienoissa, kun sinne tulimme, olimme jalkeilla, sillä juna oli tuskin pysähtynyt, ennenkuin jo kuulin tutun äänen käytävässä kysyvän minua. Se oli Eugene Wolff, joka suurimmassa kiireessä oli päättänyt lähteä Helsinkiin ja nyt kertoi, että tieto lähetystön matkasta Helsingin kautta pari tuntia aikaisemmin oli kulovalkean tavoin kulkenut kautta kaupungin ja puolet asukkaista oli tullut asemalle. Niin olikin. Laituri oli täynnä väkeä, joka tavalla tai toisella oli saanut vihiä uutisesta. Rautatien lennätinlaitoksesta oli päässyt ilmoille tieto, että lähetystö matkalla Helsinkiin sivuuttaisi Viipurin yöllä. Ja jokainen halusi asemalle nähdäkseen vilauksen niistä, jotka eurooppalaisen kulttuurin puolesta olivat koettaneet vedota tsaariin meidän hyväksemme.

Ainoa, jonka he näkivät, oli kuitenkin Norman-Hansen, joka tuli vaunusta ja esitettiin usealle läsnäolevalle, mutta joka lähinnä vaikutti ujolta sen huomion vuoksi, jonka hän herätti. Kymmenen minuutin kuluttua juna kuitenkin jatkoi matkaa ja me pääsimme lepoon. Mutta se ei ollut erittäin pitkä. Riihimäellä olimme valveilla ja pukeutuneina kuten muutkin lähetystön jäsenet. Kun juna höyrysi laiturin eteen, oli tämä täynnä väkeä, joukossa paikkakunnan laulukuoro, joka tervehti pitkämatkaisia vieraita Maammelaululla ja sen jälkeen viritti laulun "Sävel, sä huojenna huoliani" — — —

Ulkomaalaiset olivat tavattomasti ihmeissään. Kello ei vielä ollut kahdeksaa aamulla, sähkösanoma heidän matkapäätöksensä muuttumisesta oli lähetetty edellisenä iltana yhdeksän tienoilla, itse he olivat matkustaneet Pietarista jälkeen klo 10. Ja täällä sisämaassa, monen tunnin matkan päässä Helsingistä oli suuri ihmisjoukko kokoontunut kunnioittamaan heitä. Yllätys oli heille suorastaan valtaava, niin ettei ole paljonkaan puhumista siitä aikaisesta aamiaisesta, jolle he olivat aikoneet varustautua ja kun Nordenskiöld kyyneleet silmissä tulkitsi jälkimmäisen laulun ajatusta Trarieux'lle ja Brusalle eivät heidänkään silmistään olleet kyyneleet kaukana.

Riihimäeltä aina Helsinkiin asti oli joka asemalle kokoontunut väkeä lähistöltä. Kaikki tahtoivat läsnäolollaan vakuuttaa kiitollisuuttaan niitä kohtaan, jotka olivat ajaneet Suomen asiaa. Ja kun juna lopultakin saapui Helsinkiin, oli koko pitkä laituri täyteen ahdettu ihmisiä, jotka seisoivat pää pään vieressä aina kauas rautatientorille saakka ja kunnioittavasti tervehtivät, kun edustajat tulivat näkyville. Vastaanottokomitea oli muodostettu, se oli asemalla junan saapuessa ja esitti lähetystön jäsenille kutsun tulla nauttimaan välipalaa sekä otti heidät huostaansa vieden heidät hotelliinsa. Välipala syötiin Kaivohuoneen suurella kuistilla, joka oli tungokseen saakka täynnä Helsingin huomattavimpia henkilöitä alalta tai toiselta. Juhlapuheen piti professori C. G. Estlander, joka oli huvilalleen saanut edellisenä yönä tiedon lähetystön tulosta ja aamulla hän oli tullut kaupunkiin. Trarieux vastasi kohottaen maljan monarkille, hän sanoi tilaisuuden sitä vaativan, mutta hän teki sen niin lyhykäisin sanoin, että selvästi tajusi hänen täyttävän minkä piti julkisena velvollisuutenaan. Puheen, joka teki suurimman vaikutuksen, piti Van der Vlugt. Hän rinnasti toisiinsa oman kansansa hollantilaisten vapaustaistelun monta sataa vuotta sitten ja meidän, suomalaisten vasta alkaneen. Hän vertasi silloista aikaa nykyiseen, niitä aseita, joita silloin käytettiin taistelussa näennäisesti ylivoimaista vihollista vastaan, niihin, joihin meidän päivinämme luotettiin ja lopetti vakuuttamalla, että olivatpa miten ylpeitä tahansa hänen maanmiehensä esi-isiensä teoista, tulevat aivan varmaan meidän päiviemme vapaus- ja oikeustaistelijani jälkeläiset olemaan yhtä ylpeitä heidän teoistaan. Ja mitä nyt eläviin tulee, hän sanoi lopuksi, on heidän kaikissa koetuksissa, joita taistelu tuottaa, muistettava, että parempi kuin omistaa esi-isiä, jotka ovat suorittaneet suuria tekoja, on olla esi-isiä, joihin tulevat sukupolvet voivat katseensa kohottaa.

Saman päivän iltapäivällä jatkoivat edustajat matkaansa Turkuun, josta he "Borella" matkustivat edelleen Tukholmaan, joka oli heidän yhteisen matkansa päätepiste. Kaikkialla oli kansaa keräytynyt saadakseen ohimennen nähdä vilauksen matkustajista. Seuduilla, missä laulukuoroja oli olemassa, olivat ne asemalla, jos juna pysähtyi vaikka vain pari minuuttia ja kaikilla asemilla poikkeuksetta, ylikäytävillä ja pysäkeillä, missä juna jossain määrin hiljensi vauhtia, seisoi suuria ihmisjoukkoja toivossa nähdä joku edustajista edes silmänräpäyksen ajan. Koko matka oli riemukulkua, joka saavutti huippukohtansa Turussa, missä suunnattomat joukot olivat kokoontuneet joen rannalle ja kaikki, jotka vain voivat saada veneen, seurasivat höyrylaivaa merelle.

Adressit uskottiin professori Van der Vlugtille, joka aikanaan talletti ne Haagin valtiokirjastoon, jossa ne saivat varman turvapaikan, sillä ei pidetty täysin varmana säilyttää niitä Helsingissä. Siellä ne ovat vieläkin, mutta nyt on kai aika noutaa ne sieltä ja tallettaa ne Helsingin valtioarkistoon.

II.

Kaksi laajakantoista suunnitelmaa, joista toinen surmattiin, toinen riutui tautikuolemaan.

Jo Pietarissa olin viimeisenä aamuna, kun oli käynyt jotensakin selväksi, ettei lähetystö pääsisi tsaarin luo, keskustelussa Trarieux'n kanssa esittänyt sen ajatuksen, että asiaa kenties voitaisiin edelleen ajaa, esim. kutsumalla kokoon jury Euroopan valtio-oppineista ja esittämällä heille sekä meidän että Venäjän näkökannat Suomen oikeuskysymyksessä. Kirjallisuutta oli riittävästi ja sitä mitä ei ollut jo käännettynä yleisimmille kulttuurikielille, sen saisimme helposti käännetyksi. Miten hän suhtautui sellaiseen aikeeseen? Trarieux astui pari kertaa edestakaisin huoneessa miettien asiaa. Sitten kääntyi hän minun puoleeni: "Savez vous que vous avez là l'idée d'un siècle?" sanoi hän. "Si vous autres Finlandais faites cela, il n'ya pas un savant en Europe, digne du nom, qui ne fera pas avec joie part du jury, que vous allez convoquer."

Seurasi joukko kysymyksiä, milloin käännökset voisivat olla tehdyt, millä varoilla asia pantaisiin käyntiin ja lopuksi olinko puhunut muiden lähetystön jäsenten kanssa. Vastatessani että hän oli ensimmäinen, joka oli saanut kuulla mietteistäni, hän kehoitti minua viipymättä puhumaan asiasta toisillekin, minkä vielä samana aamupäivänä teinkin.

Uusi ajatus miellytti kaikkia erikoisesti. Ainoa, joka näytti jossain määrin epäröivältä, oli Nordenskiöld, joka arveli että senkaltainen yritys, jonka hän periaatteessa kaikin puolin hyväksyi, tulisi maksamaan koko joukon rahaa ja kysyi, mistä ne otettaisiin. Sen sijaan että olisin suoraan vastannut kysymykseen, kerroin miten me yksityisen keräyksen kautta tuskin vuorokautta pitemmässä ajassa olimme saaneet kokoon riittävän ja enemmän kuin riittävän määrän lähettääksemme koko suuren lähetystön joukkoadresseineen Nizzaan, jos tsaari kuten oli kuulunut olisi lähtenyt sinne. Rahavarat eivät tulisi loppumaan, siitä saattoi hän olla varma. Jos vaadittiin, otin minä vuorokauden kuluessa hankkiakseni riittävän takuumäärän.

Rauhoituttuaan tässä suhteessa Nordenskiöld tuli hyvin innokkaaksi ja selitti olevansa valmis tekemään kaikki mitä voi asian hyväksi. Van der Vlugt oli kuin tuli ja leimaus ja suostui ensimmäisen merkin saatuaan puhumaan Hollannin hallituksen asianomaisten jäsenten kanssa saadakseen tulevan juryn kutsutuksi kokoon Haagiin, rauhankonferenssin kaupunkiin, ja hän oli täysin varma, että hän onnistuisi. Brusa, joka oli Institut de Droit internationalen puheenjohtaja, asettui täydelleen asian palvelukseen ja Brögger, ollen itse geologi ei sanonut voivansa tehdä muuta asian hyväksi kuin matkustaa, jos me häntä tarvitsimme. Hänellä oli ystäviä ja tuttavia melkein kaikissa Euroopan yliopistoissa ja hän saattoi saada useitakin innostumaan yritykseen. Kaikki selittivät olevansa valmiit tekemään näkyvän aloitteen asiassa, jos suomalaiset syystä tai toisesta eivät itse sitä halunneet tehdä.

Niin pitkälle oli kaikki järjestetty ja lähetystö matkusti samana iltana Helsinkiin, missä jäsenille toimeenpanojen juhlallisuuksien aikana ei ollut tilaisuutta järjestää asiaa edelleen. Mutta kun he olivat matkustaneet, oli illaksi kutsuttu koolle henkilöitä, joiden arveltiin tuntevan mielenkiintoa yritykseen. Kaikki olivat sitä mieltä, että yritys oli toteutettava ja eräs läsnäolevista, lakitiedetten kandidaatti E. Ehrström suostui matkustamaan professori, vapaaherra Rabbe Wreden luo, joka kesän aikana oleskeli tilallaan Kyminlaaksossa, neuvotellakseen hänen kanssaan siitä, mitä kirjoja ja kirjoitelmia pitäisi kääntää paitsi niitä, jotka jo olivat saatavissa jollakin kulttuurikielellä. Tässä suhteessa pidimme välttämättömänä neuvottelua etevän erikoistuntijan kanssa.

Palatessaan hän kertoi, että professori joka suhteessa hyväksyi yrityksen, mutta hänen mielestään meidän tuli kutsua koolle suurempi joukko huomattavassa asemassa olevia henkilöitä, jotka edustaisivat eri leirejä, siten antaaksemme asialle enemmän pontta. Meillä ei ollut mitään sitä vastaan, vaan kutsuimme Uusmaalaisen osakunnan huoneustoon 45 henkilöä, jotka kuuluivat kaikkiin poliittisiin puolueisiin, myös n.k. vanhasuomalaisia eli suomettarelaisia, jotka siihen aikaan eivät vielä olleet eronneet venäläistyttämispolitiikan vastustuksesta. Ei ainoatakaan senaattoria kutsuttu kokoukseen, sillä oltiin sitä mieltä, ettei heidän tullut ottaa osaa mihinkään yrityksiin, jotka voitiin leimata vehkeilyksi, mutta sen sijaan eri puolueiden huomattavimmat miehet. Ja kaikki saapuivat, paitsi professori Jaakko Forsman, jonka oli lähdettävä matkalle, mutta joka pyysi kokoukselle ilmoitettavaksi, että hän joka suhteessa kannatti suunniteltua yritystä, josta hänelle oli tehty selkoa.

Vapaaherra Wrede valittiin puheenjohtajaksi ja teki lyhyesti selkoa suunnitelmasta, joka sai osakseen yksimielisen hyväksymisen, jonka jälkeen hän pyysi jotakuta niistä, jotka tähän saakka olivat hoitaneet asiaa, tekemään selkoa siitä, miten oli ajateltu suorittaa se ja mihin toimenpiteisiin mahdollisesti jo oli ryhdytty. Minä ilmoitin kokoukselle kaiken mitä asiassa oli tehty ja nämä toimenpiteet saivat osakseen yhtä yksimielisen hyväksymisen kuin itse suunnitelma. Sen jälkeen heräsi kysymys siitä, kuka tekisi näkyvän aloitteen asiassa ja siinä syntyi ainoa mielipiteiden eroavaisuus, joka esiytyi professori Danielsonin ja minun välillä. Minä olin sitä mieltä, että me suomalaiset joka tapauksessa Venäjän vallanpitäjien niinkuin muunkin maailman silmissä olimme todelliset aloitteentekijät ja että itse asiassa oli aivan luonnollista, että me, sitten kun vetoomukset monarkkiimme olivat epäonnistuneet, itse esittäisimme asiamme areiopagille, joka olisi pätevä antamaan siitä lausunnon. Professori Danielson väitti, että asianomaiset Pietarissa kuitenkin voisivat katsoa asiaa toiselta puolen ja siinä tapauksessa se tulisi enentämään heidän tylyyttään Suomea kohtaan. Minä huomautin, että tylyys meitä kohtaan ratkaisevalla taholla oli jo niin suuri, että se tuskin saattoi enentyä, ja että kaikki, jotka yleensä tahtoivat katsoa asiaa puolueettomasti, eivät kernaasti voineet soimata meitä siitä, että veimme asiaamme, joka oli erimielisyyden esineenä, jäävittömän tuomioistuimen ratkaistavaksi. Mainittiin lisäksi, ettei tämän yksityiskohdan muuten suinkaan tarvinnut aiheuttaa päänvaivaa, sillä kansainvälisen lähetystön jäsenet olivat selittäneet olevansa valmiit, jos me sitä toivoimme, asettumaan juryn kutsujiksi. Heidän tarjoutumisensa vastaanotettiin yksimielisesti ja yhtä yksimielisesti päätettiin että minä puhuisin Amerikan Yhdysvaltain presidentin, Mc Kinleyn kanssa, kun minun piti pian matkustaa sinne, sallisiko hän Amerikan Pietarissa olevan lähettilään Venäjän keisarille esittää tulokset tulevan juryn neuvotteluista. Sen jälkeen valittiin komitea hoitamaan käytännöllisiä toimia ja siihen valittiin paitsi niitä, jotka olivat tehneet aloitteen, muutamia muita henkilöitä, jotka saivat kokoukselta tehtäväksi vaikuttaa asian hyväksi parhailla mahdollisilla tavoilla ja koettaa saada se aikaan mitä lyhimmässä ajassa. Tunnelma kokouksen osanottajien kesken oli tavattoman korkea. Kaikki odottivat mitä parhainta tulosta toimenpiteestä, jonka olimme yksimielisesti hyväksyneet. Kun tulimme ulos huoneustosta, ehdotti valtioneuvos Rein, ettemme eroaisi vaan menisimme jonnekin yhdessä syömään illallista. "Minun mielestäni se mitä tänä iltana olemme suunnitelleet, on niin lupaavaa, ettei meidän vielä pitäisi erota", perusteli hän ehdotustaan, johon muut yhtyivät. Koko seurue, Rein, Wrede ja Danielson etunenässä, vaelsi "kappeliin", antoi järjestää pöydät yhteen toiseen kuistikulmaukseen ja kattaa aterian, joka nautittiin mitä parhaimman mielialan vallitessa. Ilta oli ihana, minkävuoksi huoneusto kuten tavallista kauneina kesäiltoina oli täynnä vieraita, jotka ihmetellen näkivät niinkin erilaatuisen seurueen kuin meidän kaikessa tuttavallisuudessa viettävän iltaa yhdessä.

Aikaisemmin oli esitetty ehdotus lähettää komissiooni Amerikkaan etsimään ja neuvottelemaan alueesta, jolla voisivat oleskella suomalaiset siirtolaiset, joita odotettavissa olevan venäläisen asevelvollisuuden pelosta suurin joukoin oli alkanut tulvia maasta. Minä olin Amerikan olosuhteiden tuntijana — olin käynyt sen useimmissa valtioissa, myöskin Kanadassa, suostunut seuraamaan n.k. Kanadan komissioonia. Nyt oli koittanut aika tehdä totta päätöksestä ja niinpä matkustinkin kahden muun jäsenen kanssa Amerikkaan, jolloin samalla oli määrä toimittaa asiani Mc Kinleyn luona.

Hän kuitenkin oli kiertomatkalla Unionin valtioissa minun saapuessani New Yorkiin eikä häntä siis voinut tavata. Mc Kinley oli viimeistä vuotta presidenttinä ja siihen olimme turvautuneet toivoessamme hänen suostumustaan siihen, että Amerikan Pietarissa oleva lähettiläs jättäisi tulevan juryn päätöksen H. M. Venäjän keisarille. Hän ei juuri voinut kieltää suostumustaan, sillä siinä tapauksessa vastapuolueen, demokraattien sanomalehdet ja puhujat tulisivat käymään hänen kimppuunsa ja käyttämään hyväkseen niin paljon kuin mahdollista hänen haluttomuuttaan niin vähäisessä määrässä auttaa pientä sorrettua kansaa, joka hädässään oli pyytänyt hänen apuaan j.n.e., j.n.e. Kolmen viikon kuluttua hänen kuitenkin oli määrä palata viettämään kesänsä huvilassa Lake Champlainin luona. Minä päätin siksi ensin suorittaa matkani Kanadaan ja palatessani sieltä käydä Mc Kinleyn luona hänen kesäasunnossaan.

Paluumatkalla lännestä saavutti minut kuitenkin Ottawassa, Kanadan pääkaupungissa, kirje, jonka oli lähettänyt eräs Suomessa valitun komitean jäsen, joka sanoi kirjoittavansa komitean puolesta ja pyysi, että en menisi tapaamaan Mc Kinleytä, sillä suunnitelmat olivat muuttuneet. Enempää hän ei muutoksesta kirjoittanut, mutta lisäsi että Lontoossa saisin lähempiä tietoja. Mietiskelin kauan kirjeen sisällystä ja tulin siihen johtopäätökseen, että kotonaolijat olivat mahtaneet keksiä jonkun toisen keinon saattaa ratkaisu tsaarin tietoon eivätkä senvuoksi tahtoneet turvautua Amerikan presidenttiin. Mieleeni ei juolahtanutkaan, että pääasiaan olisi tehty jotain muutoksia, mutta siitä huolimatta olin verrattain rauhaton ja kiiruhdin niin paljon kuin mahdollista paluumatkaani Eurooppaan.

Lontoossa sainkin ennustetun kirjeen ja sen kera arvoituksen ratkaisun. Senaattori Mechelin oli palannut kylpymatkaltaan ja hän oli heti kutsunut uuteen kokoukseen kaikki ne, jotka olivat ottaneet osaa edelliseen. Hän oli tällöin pitänyt esitelmän niistä vaaroista, joita päätetyn kaltainen yritys aiheuttaisi. Hän oli kertonut tavanneensa Gasteinissa oleskelunsa aikana korkeassa asemassa, olevia venäläisiä, jotka suuresti närkästyneinä olivat puhuneet kansainvälisistä adresseista, mitkä olivat vaikuttaneet hyvin loukkaavasti monarkkiin. Kuinka paljon loukkaavammin ja ärsyttävämmin sellaisten olosuhteiden vallitessa vaikuttaisikaan Suomen kysymyksen vetäminen kansainvälisen juryn eteen sekä tsaariin että kaikkiin määrääviin henkilöihin Venäjällä asiallemme arvaamattomaksi vahingoksi. Hän ehdotti sen vuoksi, että aikaisempi päätös purettaisiin ja koko yritys jätettäisiin sikseen sitäkin mieluummin, kun hän itse uskoi, mikäli oli kuullut korkeimpiin hankkeisiin perehtyneitten eri henkilöitten taholta, että asiamme joutuisi oleellisesti paremmalle kannalle myöhemmin syksyllä, edellyttäen ettemme itse ärsyttäisi korkeita asianomaisia uusiin sortotoimenpiteisiin. Sellaiset saattaisivat kyllä olla suunnitellun yrityksen seuraukset.

Senaattorin todennäköisesti hyvin kaunopuheisen todistelun voin luonnollisesti vain kuuleman mukaan toistaa, kun silloin juuri olin Kanadassa, mutta vakuuttavaa se lienee ollut, jos saa päättää siitä että samat henkilöt jotka aikaisemmassa kokouksessa tinkimättä olivat yhtyneet kannattamaan tehtyä päätöstä, nyt yhtä tinkimättä yhtyivät senaattori Mechelinin ehdotukseen sen purkamisesta. Varmuuden vuoksi ei minulle ilmoitettu peruutuksesta ennen kuin olin palannut Eurooppaan, todennäköisesti siksi että aavistettiin mieleeni juolahtavan olla välittämättä päätöksestä ja että neuvottelemalla Mc Kinleyn kanssa aikaansaisin kaikenlaisia rettelöitä, joita sittemmin olisi enemmän tai vähemmän epämiellyttävää selvitellä.

Mahdotontahan myös on sanoa, olisiko mitään tulosta saavutettu, jos kysymyksessä oleva suunnitelma olisi toteutettu, mutta epäilemätöntä on, että se olisi herättänyt mitä suurinta huomiota kaikkialla sivistyneessä maailmassa ja siten olisi auttanut maamme ja sen aseman tunnetuksi tulemista, mikä olikin pääasiallinen eikä niinkään vähäinen saavutus melkein kaikesta siitä, mitä tehtiin niiden vuosien aikana, jona taistelu jatkui. Lopultakaan ei ole aivan mahdotonta että tsaari, joka tunnetusti oli taantumuksellisten neuvonantajiensa vaikutuksen alainen ja ilmeisesti oli jossain määrin kahden vaiheilla Suomea kohtaan alkamansa politiikan oikeutuksesta, olisi voitu saada ainakin siirtämään sen pahimmat päätökset. Monta vuotta myöhemminhän sellainen jurypäätös saaliin aikaan mutta paljon vähemmän juhlallisin muodoin kuin mikä oli tarkoitus tässä kuvatulla ja se osoitettiin silloin Venäjän duumalle, joka väliaikana oli syntynyt, että tsaarille Suomen suuriruhtinaana.

Silloin ei sillä kuten tunnettua ollut mitään vaikutusta ja vähän todennäköistä on että ensin ajateltu muotokaan olisi aikaan saanut mitään, mutta suunnitelman kumoaminen on kuitenkin tosiasia, joka todistaa senaattori Mechelinin suurta kykyä suggeroida toiset alistumaan hänen mielipiteisiinsä ja tahtoonsa. Minulle persoonallisesti tuotti päätöksen muuttaminen yllätyksen, joka ei juuri olisi voinut olla suurempi.

Toinen yhtä merkillinen yllätys odotti minua palatessani Kanadasta. Se mieliala joka oli ollut melkoisen yleinen ja aiheutti että retkikunta sinne saatiin aikaan, havaittiin muuttuneeksi, melkein täydelliseksi vastakohdakseen. Se ajatus että jotain oli tehtävä mikäli mahdollista, niiden kokoamiseksi ja koossapitämiseksi, joka tulisivat pakenemaan uhkaavaa venäläistä asevelvollisuutta ja venäläistä väkivaltaa yleensä, tämä ajatus jotka ainoastaan muutamia kuukausia aikaisemmin enemmän tai vähemmän tietoisena oli ollut melkein kaikilla tahoilla, oli nyt melkein kokonaan vaihtunut varsin horjuviin toiveisiin pian tapahtuvasta Venäjän politiikan muutoksesta. Minne nämä pakenevat joukot joutuivat Amerikassa, näytti useimmille olevan jotakuinkin yhdentekevää. He tulisivat hajautumaan sinne ja tänne, mutta se tuntui olevan vähäarvoinen seikka sen suuren toiveen rinnalla, että maan kohtalo kääntyisi parempaan päin. Retkikunnan lähettämiseen oli antanut aiheen ajatus koota yhteiselle alueelle ainakin osa niistä monista kymmenistä tuhansista suomalaisista, joiden saattoi olettaa siirtyvän maasta, alueelle jossa he edes jossain määrin voisivat säilyttää yhdyssiteen toistensa ja vanhan kotimaansa kanssa. N.k. Kanadankomissioonin tehtävänä oli etsiä sellainen alue, joka tarjoaisi lähinnä oman maan kaltaiset elinehdot sekä olisi riittävän suuri tarjotakseen tilaa ja maata ainakin ensi vuosien siirtolaisille. Ja vaikka sen onnistuikin löytää seutu, joka pääasiassa tarjosi ne ehdot, joita oli haluttu, alue, jolla oli suuria metsiä, osittain järviä, avoimia ruohokenttiä sekä ilmasto, joka oli Suomen ilmastoa huomattavasti leudompi, ja lisäksi oli saanut luvan ottaa se haltuunsa sellaisilla ehdoilla joita ei tuskin kukaan ollut uskaltanut uneksia, oli harrastus asiaan niin täydelleen haihtunut ettei mitään muuta ollut tehtävissä. Olisi joka tapauksessa kannattanut ajaa asiaa edelleen sillä sen jälkeen on monta kymmentätuhatta miestä ja naista, suurimmaksi osaksi nuorta väkeä siirtynyt Amerikkaan, missä he ovat hajautuneet eri tahoille säilyttäen hyvin vähän siteitä vanhaan kotimaahan. Se alue, joka silloin oli saatavissa, on nyt suurimmalta ja arvokkaammalta osaltaan käytännössä, sillä eräs uusi mannermaarata, jonka rakentaminen jo silloin oli päätetty, kulkee nyt sen sydämen kautta Tyynenmeren rannikolle ja siirtolaisuus on kuten aina, seurannut rautatietä.

Kotiin palattuani ja kuultuani kaiken senaattori Mechelinin puuttumisesta asiaan oli ilman muuta selvää ettei mitään ollut tehtävissä sitä tietä mitä ensin oli ajateltu. Mutta samalla kertaa heräsi kysymys, miten oli parhaimmin parannettavissa se vahinko joka oli aikaansaatu ja miten toisia teitä Suomen asia saataisiin esitetyksi Euroopan tunnetuista tiedemiehistä kootulle tuomioistuimelle, jotka tunnustetulla auktoriteetilla voisivat ilmaista kantansa. Kun oli aika tavalla keskusteltu sinne ja tänne, olimme saaneet ehdotuksemme valmiiksi ja sen tarkoitus oli saada mahdollisimman monta lakitieteellis-, etupäässä valtio-oppinutta auktoriteettia eri maista antamaan lausuntoja asiastamme, lausuntoja jotka hetimiten julkaistaisiin ja lähetettäisiin kaikille, joitten mieltä se saattoi kiinnittää. Suomen kysymystä tultaisiin siis pohtimaan ja selostamaan mitä laajimmissa piireissä, joissa meidän onnistui herättää harrastusta siihen.

Kuitenkin saimme tässäkin osaksemme vastustusta samalta taholta kuin aikaisemmin. Senaattori Mechelin, jonka luona komitean kokous pidettiin ja jolle ehdotus esitettiin, vastusti jyrkästi suunnitelmaa. Hän oli itse matkallaan kohdannut erään aikamme suurimpia valtio-oikeudellisia auktoriteetteja, professori Jellinekin ja tämä oli luvannut kirjoittaa Suomen kysymyksestä — joskus tulevaisuudessa. Se oli tarpeeksi, arveli senaattori, joka yleensä oli sitä mieltä että Suomessa olisi pidättäydyttävä liian suuriäänisistä mielenosoituksista, ettei uudelleen ärsytettäisi vallanpitäjiä Pietarissa. Hän oli viimeisellä matkallaan kohdannut huomattavassa asemassa olevia venäläisiä, jotka olivat olleet suorastaan katkeroituneita kansainvälisistä adresseista ja avoimesti lausuneet, että me suomalaiset sellaisilla menettelytavoilla täydelleen turmelimme asiamme.