— Ohoo! änkytti Jean käheästi, ehken on jo aika nousta ylös; täytynee joutua rykmentin luo ennen päivällistä.

Hän hyppäsi ylös, vaan huudahti samassa tuskasta. Jalat olivat kovin kipeät.

— Ennen päivällistä! matki Weiss, kello on seitsemän, — te olette nukkuneet yhtä mittaa kaksitoista tuntia.

— Seitsemän!

He säikähtivät kovasti ja Jean oli ykskaks vaatteissa ja valmis lähtemään, vaan Maurice ei kyennytkään jaloiltaan vuoteesta nousemaan.

Mistä he nyt löytävät toverinsa? Rykmentti on jo ehkä lähtenyt tiehensä! Ja molemmat miehet pitivät varsin pahana, ett'ei heitä oltu herätetty ennen.

Weiss teki toivottoman liikkeen.

— Ja mitä varten olisi pitänyt herättää? Te ette ole kadottaneet mitään siinä maatessanne.

Hän oli kierrellyt kaupunkia koko päivän ja oli juuri palannut kotiin. Sotajoukko oli taaskin tuhlannut kallista aikaa mitään tekemättä, mitään toimittamatta. Ja päälliköillä ei ollut muuta puolustusta kuin joukkojen uupumus, että ne välttämättömästi kaipasivat lepoa. Vaan hän ei voinut sittenkään käsittää, mitä varten kokonainen päivä oli tuhlattu, olisivathan he voineet jatkaa peräytymistä pari tuntia levättyään.

— Minä, jatkoi Weiss, en tietysti ole perehtynyt noihin asioihin, vaan minulla on sellainen tunne, että sotajoukolla on huono asema täällä Sedanissa… Kahdestoista osasto on Bazeillesissa, jossa aamulla oli vähänen kahakkakin, ensimäinen pitkin Givonnea ja Moncellea Garennen metsässä, jotavastoin seitsemäs on leiriytynyt Floingin harjulle ja jäännökset viidennestä, joka kuten tiedätte on melkein hajallaan, ryhmissä linnanmuurien ympärillä… Ja se on juuri tämä asento, joka minua peloittaa; minusta on aivan hullusti tehty odottaa täällä noin järjestyksessä preussiläisten hyökkäystä. Minä olisin marssinut, ja kiireimmiten, Meziersiin. Tunnen nämä seudut ja se on ainoa avoin tie tahi meidät työnnetään Belgian rajan yli… Pankaa mieleenne, mitä sanon! Tulkaa, niin näette…

Hän veti Jeanin ikkunaan.

— Katsokaahan tuonne, tuon mäen nystyrän ylitse!

Vallien ja läheisten talojen yli näki kaupungin eteläosan sekä Maasin laakson. Virta kierteli avaroiden niittyjen halki, Rémilly oli vasemmalla, suoraan edessäpäin Pont-Maugis ja Vadelincourt, oikealla Frenois. Etempänä kohosivat mäkien viheriät pyöreät kummut, ensin Liry, sitten Marfée ja Croix-Piau metsineen. Laaja maisema hohti kirkkaana kuin kristalli ilta-auringon suloisessa valossa.

— Ettekö näe, siellä aivan kaukana, mäen harjanteella, pitkiä mustia juovia, jotka liikkuvat kuin muurahaisjonot?

Jean tiirotti suojaten kädellä silmiään ja Maurice kurkotti kaulaansa polvillaan sängyssä.

— On, on siellä! huusivat molemmat samalla kertaa. Tuolla on jono, ja tuolla toinen, ja tuolla vielä! Paljon on!

— Niin on, vastasi Weiss, ja ne ovat preussiläisiä… Aamusta alkaen minä olen niitä nähnyt, ja niitä on yhä ja yhä… Jos meikäläiset niitä odottavat, ei heidän tarvitse kauvankaan odottaa! Ja kaupungin asukkaat ovat heidät nähneet yhtä hyvin kuin minäkin, koko Sedan on nähnyt, mutta kenraalit — ei. Puhelin hetki sitten eräänkin kanssa, joka sanoi marsalkan varmasti tietävän, ett'ei vihollisen armeija mitenkään nouse enempään kuin 70,000 mieheen. Jumala suokoon, että niin olisi… Vaan katsokaas tuonne, maa on mustanaan, niitä vilisee, mustia muurahaisia tulee ja tulee!

Maurice heittäytyi takasin vuoteelleen ääneen nyyhkyttäen. Henriette oli juuri astunut huoneesen ja riensi levottomana veljensä luo.

— Mikä nyt on?

Vaan Maurice työnsi hänet pois.

— Ei. ei! Mene pois, anna minun olla! Minä olen aina kiusannut sinua ja saattanut sinulle pelkkää harmia ja surua. Kun ajattelen, että sinä tuskin sait hametta päällesi ja minä kävin lyseota!… Ne rahat olivat hukkaan heitetyt… Ja sitten minä olin saattaa häpeätä koko perheelle … voi, missähän olisinkaan nyt, ellet sinä riistänyt ja raatanut minua pelastaaksesi.

Henriette hymyili tyynesti.

— Kuule, hyvä Maurice! Huonolla tuulellahan sinä oletkin herännyt tänä aamuna… Mikä nyt pisti päähäsi, kun rupesit kaivelemaan noita vanhoja, unhotettuja juttuja?.. Mitä niistä! Nyt sinä olet mies ja täytät velvollisuutesi isänmaata kohtaan. Ja tiedätkö, minä olen oikein ylpeä kun minulla on veli vapaaehtoisissa.

— Ylpeä! Minustako ylpeä? huusi Maurice, pilkkaatko sinä minua? Kun on kuukauden päivät juoksenneltu paikasta paikkaan kuin pelkurit raukat…

— Mutta sille me emme mitään voi, huomautti Jean. Tottahan täytyy käskyä totella!

Hänen sanansa kiihoittivat vielä enemmän Mauricea.

— Niin, juuri niin! Ja nyt minä olen siihen kyllästynyt!… Eikö kannata itkeä verikyyneleitä, kun siten ajetaan kuin lammaslaumaa kerittäväksi ja tapettavaksi ja päälliköt ovat kunnottomia raukkoja?… Vaan nyt siitä tulee loppu, nyt nousi tie pystyyn. Näethän sinä, että preussiläisiä tulee joka puolelta, ja ne musertavat meidät, koko sotajoukko on hukassa!… Ei, ei! minä en lähde täältä, ampukoot vaikka kuin karkulaisen… Mene sinä Jean! Vaan minä en tule, en voi, minä jään tänne!

Uusi kyyneltulva virtasi pään aluselle ja hartiat nytkähtelivät tuskaisesti. Tämä oli hänen tavallisia mielenpurkauksiaan, jolloin hän halveksi sekä itseään että koko maailmaa; Henriette ne kyllä tunsi ennestään eikä menettänyt tyyntä malttiaan.

— Sehän olisi hyvin pahasti tehty, jos sinä, Maurice parka, pettäisit lippusi vaaran hetkellä.

Maurice kimmahti istualleen.

— No hyvä! Anna pyssy tänne, minä ammun itseni! Ja se onkin kaikista parasta…

Hän huitoi käsillään ja osotti lankoaan, joka istui ääneti, surumielisesti häntä katsellen.

— Hän on ainoa, jolla on järkeä päässä, niin, ainoa, joka tiesi, miten meille käy. Muistatko sinä, Jean, sen illan Mülhausenissa, no, ja muistatko mitä hän silloin sanoi?

— Muistanhan sen! vastasi korpraali. Herra Weiss sanoi, että meitä annetaan selkään.

Ja hän juohti uudelleen mieleensä tuskallisen illan Mülhausenissa, jolloin Fröschwillerin onnettomuus jo häilyi heidän ylitsensä ja jolloin Weiss lausui mielipiteensä. Hän sanoi, että Saksa oli hyvästi varustettu, sillä oli taitavia sotapäälliköitä, se hehkui innostunutta isänmaanrakkautta, jotavastoin Ranska oli hätääntynyt, peljästynyt, turmeltunut, ei sillä ollut johtajia, ei sotamiehiä, ei aseita! — Ja kamala ennustus oli toteutunut.

Weiss kohotti vapisevat kätensä. Hyväntahtoiset koirankasvonsa ilmaisivat syvintä surua.

— Jumala paratkoon! Minä en suinkaan ole ylpeä niistä ennustuksistani! En ole viisas enkä oppinut, vaan sen voi jokainen päättää, joka hiukankaan seuraa asioita… Ja jos me saammekin selkäämme, niin lohduttaahan se toki hiukan, että tietää muutaman preussiläisenkin tupertuvan. Minun vakuutukseni on, että tulemme kärsimään suuren tappion, vaan kaatuu niitä miehiä vihollisenkin puolella, ja kuta enemmän sitä parempi; kumpa peittäisivät koko maan pinnan!

Hän oli noussut ylös, osoitti virtaa ja laaksoa ja suurissa likinäkösissä silmissä hohti raju, sammumaton viha lähestyvää vihollista kohtaan.

— Taivaan nimessä! minä en viivyttelisi hetkeäkään, jos olisin oma herrani, vaan lähtisin heti taistelemaan. Kenties se on siksi, että näen heidät täällä syntymäseudullani, näen heidän täällä herrastelevan, näen heidän ajatuksissani murtautuvan taloihimme ja elävän niissä isäntinä… Voi, minä tahtoisin mukaan, tahtoisin lyödä heitä kappaleiksi!… Vaan minä en kelvannut palvelukseen, minua ei huolittu, kun olen niin likinäkönen…

Ja hetken kuluttua hän lisäsi:

— Vaan, kukapa tietää, miten lopulta käy!

Toivo heräsi hänessä uudelleen; siitä on tarkkanäköisimmänkin niin vaikea luopua. Ja Maurice kuunteli hartaasti hänen sanojaan, tarttui kiinni pienimpäänkin viittaukseen onnellisesta tuloksesta. Niin, olihan eilen kerrottu, että Bazaine oli Verdunissä. Eihän onni toki liene tyyten kääntänyt selkäänsä maalle, joka aina ennen voittaen poistui taistelukentältä? Henriette oli huomaamatta poistunut huoneesta ja kun hän palasi, oli veljensä täydessä asussa, valmiina lähtemään.

Hän oli valmistanut ruokaa ja tahtoi välttämättömästi molempia vieraita syömään ja heidän täytyi istua pöydän ääreen, vaan palat tuntuivat kasvavan suussa, ei maistanut ruoka pitkän unen jälkeen. Jean oli kumminkin niin varovainen, että halkasi leivän kahtia ja pisti puoliskot heidän reppuihinsa. Päivä alkoi pimitä ja heidän täytyi lähteä. Henriette seisoi ikkunassa seuraten silmillään mustia muurahaisia Marféen mäenharjalla, preussiläislaumoja, jotka vähitellen hävisivät iltahämärään, ja hänen rinnastaan kohosi valittava huokaus.

— Kauhea, hirvittävä sota!

Maurice otti vuorostaan asian leikilliseltä kannalta.

— Mitä sinä nyt haastelet, pikku sisko? Sinähän juuri tahdoit, että pitää tapeltaman, ja nyt sinä kumminkin panettelet sotaa!

Henriette kääntyi veljeen päin ja vastasi reippaasti:

— Niin, totta se on, minä vihaan sotaa, inhoan sotaa kenties siksi, että olen nainen. Tällainen teurastus on kauheata ja se on suuri vääryys. Miks'eivät ihmiset voi sopia asioitaan kaikessa rauhassa?

Jean nyökäytti hyväksyvästi päätään. Hänestäkin oli varsin helppo ja luonnollinen asia sopia kaikki riidat ja erimielisyydet esittämällä molemmin puolin syyt ja oikeutetut vaatimukset. Maurice sitävastoin piti sotaa aivan välttämättömänä, se vasta on elämää elämässä, se on kumoamaton luonnonlaki. Ja eikös rauhan ja oikeuden aate olekin heikon ihmisen keksintö, jotavastoin lahjomaton luonto on alituista taistelua ja hävitystä?

— Elää sovinnossa! Ehken vuosisatojen kuluttua! Jos kaikki eri kansallisuudet muodostaisivat yhden ainoan kansan, niin voisi kenties ajatella mahdolliseksi sellaisen kultaisen ajan, vaan eiköhän sotien loputtua ihmiskuntakin kävisi loppuaan kohti?… Minä olin suunniltani äsken, tapella täytyy, koska sitä kerran luonto vaatii.

Hän naurahti ja toisti Weissin sanat:

— Ja kukapa tietää, miten vielä voi käydä!

Hermostuneessa mielikuvituksessaan leimahti toivo taas eleille, hänen täytyi sulkea silmänsä epäilyksille, hän tarvitsi toivon rohkaisevaa kipinätä.

— Vaan — yhdestä toiseen — missäs Günther serkku nyt mahtaa olla?

— Günther, vastasi Henriette, hänhän on Preussin kaartissa… Eikös kaartikin ole täällä?

Weiss puisteli päätään, ja toiset tekivät samoin. Mistäpä he tiesivät, kun eivät kenraalitkaan olleet selvillä niistä asioista, ne olivat toistaiseksi arvoituksia.

— Lähtekää nyt, minä tulen saattamaan, selitti Weiss. Satuin kuulemaan päivällä, missä teidän rykmenttinne leiripaikka on.

Ja hän ilmoitti vaimolleen viipyvänsä poissa koko yön, sillä hän aikoi käydä Bazeillesissa, uutta kesähuvilaansa katsomassa. Se oli Delaherchen värjäyslaitoksen vieressä ja heillä oli aikomus asua siellä talveen saakka. Kellarissa löytyi muutamia säkkiä perunoita sekä viiniastia ja hän oli vähän levoton niiden suhteen; joku maantierosvo sattuu murtautumaan autioon huvilaan, vaan kun hän viettää siellä yönsä, säilyvät tavarat varmaan.

Henriette tarkasti levottomasti miehensä kasvoja.

— Elä sinä pelkää, lisäsi mies naurahtaen, minä vakuutan, ett'ei minulla ole mitään sivuajatuksia, menen vain vartioimaan ett'eivät vie minun tavaroitani. Ja lupaan heti tulla kotiin, jos preussiläiset hätyyttävät Bazeillesia eli muuta vaaraa ilmaantuu.

— No mene, vaan jos et palaa huomenna, tulen minä sinua noutamaan.

Hän syleili hellästi Mauricea ja puristi Jeanin kättä.

— Minä uskon veljeni teidän suojaanne… Hän kertoi minulle, miten hyvä te olette aina ollut, ja minä pidän teistä paljon.

Jean ei osannut vastata mitään, vaan puristi lämpimästi pientä kättä ja vaaleahiuksinen nuori rouva teki häneen jälleen saman vaikutuksen kuin ensi näkemälläkin, hän oli voimakas ja hyvä ja hänen läsnäolonsa oli suloisen rauhoittavaa kuin äidin hyväily.

Kaupunki oli yhtä synkkä ja surumielinen kuin aamullakin. Iltahämy laskeutui kapeille kaduille, jotka vilisivät sotamiehiä. Useimmat puodit olivat suljetut. Talot näyttivät autioilta ja asumattomilta, vaikka katu oli niin täynnä väkeä, ett'ei tahtonut päästä eteenpäin. Tuuppiloimalla pääsivät langokset sekä Jean vihdoin raatihuoneen luo ja tapasivat siellä tehtailija Delaherchen, joka hauskuudekseen kuljeksi väkijoukossa. Hän tunsi heti Mauricen, tervehti ystävällisesti ja kertoi juuri saattaneensa kapteeni Beaudoinin Floingin luo, 106:s rykmentti oli siellä; ja hän ihastui kuullessaan Weissin aikovan Bazeillesiin, sillä häntäkin halutti käydä värjäyslaitostaan katsomassa.

— Sittenhän meillä on sama matka. Vaan mennäänpäs täältä, ruununvoudin talon ohi, niin saamme ehkä nähdä keisarin.

Siitä lähtien kun hän oli Baybelissa päästä puheisiin keisarin kanssa, ei Napoleon III mennyt hänen mielestään, ja nyt hän sai Jeanin ja Mauricenkin mukaan vedetyksi. Ruununvoudin talon ympärillä oli paljon väkeä ja he keskustelivat innokkaasti matalalla äänellä, vaan vaikenivat aina kun joku sisään tahi ulos rientävä upseeri kulki ohitse. Hämärän varjot peittivät jo puiden latvat ja virran kohina kuului selvästi oikealta talojen takaa. Jotkut tiesivät, että keisari oli hyvin vastahakoisesti lähtenyt Carignanista ja ett'ei hän tahtonut kuulla puhuttavankaan Mezièresiin lähdöstä. Hän tahtoi olla siellä, missä vaara uhkasi, ja arveli läsnäolonsa innostuttavan joukkoja. Muutamat sanoivat keisarin jo aikoja paenneen etemmäksi, vaan että eräs upseeri, joka oli tavattomasti keisarin näkönen, oli jäänyt Sedaniin petkuttamaan ihmisiä. Toiset vakuuttivat valalla, että olivat nähneet ajavan ruununvoudin puutarhaan vaunuja, jotka olivat täynnä uusia kahdenkymmenen frangin kultarahoja. Voi, niitä oli satoja miljoonia kappaleita ja ne olivat kaikki keisarin omia! Ja ne eivät todellisuudessa olleetkaan muuta kuin tavallinen kuormasto, joka oli koko ajan seurannut mukana, hovivaunut, kahdet kalessivaunut, 12 tavararattaat, jotka olivat kaikkialla herättäneet niin suurta huomiota. Sedanilaiset kuiskailivat, että vaunujono oli koko ajan häirinnyt sotajoukon liikkeitä ja että se nyt oli ajettu ruununvoudin syreenipensaiden taakse piiloon ihmisten silmiltä.

Delaherchen vieressä, joka varpaillaan kurkisteli ikkunaan, oli vanha köyhä muija, kurttunen ja vuosien koukistama, joka mutisi itsekseen:

— Keisari … tahtoisinhan minä kernaasti ennen kuolemaani niin suuren herran nähdä … tahtoisinhan toki nähdä, minkälainen hän on…

Delaherche tarttui äkkiä Mauricen käsivarteen ja kuiskasi:

— Nyt hän näkyy! Tuolla, tuolla, vasemmanpuoleisessa ikkunassa… Hän se on, tunnen selvästi, seisoinhan eilen aivan vieressä… Hän nostaa ikkunaverhoa, niin, kalpeat kasvot melkein kiinni ruudussa…

Eukko kuunteli kaula kurkallaan, hämmästyneenä. Ikkunassa näkyi tosiaankin keltasen kalvakka muoto. Piirteet olivat väsyneet, veltot, silmät ikäänkuin kyynelten kuivaamat, viiksetkin yksin näyttivät haalistuneilta. Eukko käänsi nopeasti selkänsä ikkunaan päin ja sanoi ylenkatseellisesti:

— Keisari, tuoko!… No, eipä ole kovin komea!

Eräs zouavi tunkeutui paikalle ja näki keisarin ikkunassa. Hän. heilutti kivääriään ja sanoi jälessä tulevalle toverille:

— Odotahan… minä lähetän luodin keskelle naamaa!

Delaherche soimasi häntä ankarasti. Ja kun jälleen katsahti ikkunaan, olikin keisari jo poistunut. Virran kohina kuului selvemmin, selittämätön surumielisyys oli levinnyt ympäristöön illan pimennon mukana. Pariisista kaikuva käskykö oli ajanut keisarin tänne, ajanut hänet loistavine seurueineen paon ja tappion ja häpeän teitä tähän viimeiseen lymypaikkaan, josta oli mahdoton pelastua. Käskyn sanako, pelottava eteenpäin, eteenpäin komentoko ahdisti hänet tänne, jossa niin moni urhoollinen sotilas uhrasi henkensä hänen tähtensä. Raskas oli se edesvastuun taakka, joka painoi sairasta miestä, umpimielistä, tunteellista uneksijaa, joka ääneti ja valittamatta odotti kohtalon viimeistä iskua!

Weiss ja Delaherche saattoivat sotilaat Floingin mäelle.

— Hyvästi! sanoi Maurice lankoaan syleillen.

— Ei ei — kyllähän me vielä tapaamme toisemme ja piankin ehkä! huusi tehtailija iloisesti.

Jean löysi heti rykmenttinsä, jonka teltat olivat riveissä mäenrinteellä kirkkomaan takana. Sinne eroitti vielä kaupungin talojen katot ja taaempata Balanin ja Bazeillesin, jonka niityt ulottuivat Rémillyn harjuun, sekä vasemmalla Garennen metsien tumman peiton ja Maasin vaalean, luikertelevan juovan, Maurice unohtui katselemaan laajaa maisemaa, joka vähitellen painui öiseen pimeyteen.

— No, nyt tulee korpraali, huusi Chouteau, olitteko ruokaa hakemassa?

Miehet riensivät hänen ympärilleen. He olivat kuljeksineet koko päivän joukoissa eli yksitellen ja järjestyksestä ei ollut puhettakaan. Upseerit olivat aivan neuvottomia, hyvä ett'eivät sanoneet suurta kiitosta kun he viimeinkin saapuivat paikoilleen.

Juuri äskettäin oli kapteeni Beaudoin tullut. Kello kaksi oli Rochas saapunut keräämiensä miesten kanssa, ehken kaksi kolmatta osaa komppaniasta. Nyt se jo alkoi olla täysilukuinen. Toiset olivat humalassa ja toiset eivät olleet saaneet suuhunsa mitään, ruokaa ei näytty nytkään jaettavan — no, siihen oli jo totuttu! Loubet oli kyllä ollut keittopuuhissa, oli siepannut naapurin pellosta muutamia kaalinkupuja, vaan se keitto oli jokseenkin mautonta, ei ollut voita eli muuta rasvaa eikä suolan raettakaan panna sekaan; suolet vonkuivat tyhjyyttään.

— Korpraali, sanokaa nyt, te olette aina niin kekseliäs, jatkoi Chouteau imarrellen. Vaikka en minä puolestani mitään kaipaa, Loubet ja minä, hai, meillä on naistuttavia ja meillä on ollut hyvä aamu!

Kaikki katsoivat odottaen Jeaniin, kaikkihan häneen luottivat. Lapoulle ja Pache olivat varsinkin kurjan näkösiä, he eivät olleet saaneet suun täyttä ruokaa koko päivänä ja olivat aina tottuneet luottamaan Jeaniin. Eikä heidän luottamuksensa joutunut nytkään häpeään. Korpraalin sydäntä kirveli sääli ja katumus, että oli jättänyt komantonsa, hän avasi reppunsa ja jakoi miehille leivänpuolikkaan.

— Hyvää on, hyvää on, jupisi Lapoulle ahmien osaansa ja Chouteau teki lukemattomia ristinmerkkiä sekä luki suu täynnä isämeidät ja kiitosrukoukset.

Gaude puhalsi räikyvän merkin, mutta leirin perältä ei kuulunut vastausta, se vaipui kohta hiljaisuuteen. Kersantti Sapin katsahti, oliko hänen mieslukunsa täysi, ja mutisi väsyneesti hymähtäen:

— Kaikki ovat, mutta huomenna ehken puuttuu muutamia joukosta.

Jean katsoi pitkään hänen hienopiirteisiä kalvakkaita kasvojaan ja silloin hän lisäsi tyynesti:

— Niin niin, huomen illalla ei minuakaan ole enää!

Kello kävi kymmenettä. Yö tuntui muuttuvan kylmäksi, sillä virrasta nousi sankka sumu ja peitti tähdet. Ja Maurice, joka makasi aivan lähellä Jeania, tuumasi, että on parasta mennä telttaan suojaan. Mutta vaikka heitä väsytti ja jäsenet olivat kipeät, ei uni kuitenkaan tullut, ja he katselivat kateudella luutnanttia, joka maata koristi viittaansa kääriytyneenä paljaalla maalla.

Eräästä teltasta kiilui valkeata. Översti sekä muutamat upseerit valvoivat. Översti Vineuil oli ollut koko iltapäivän hyvin levoton, ei kuulunut käskyjä, rykmentin asento ei miellyttänyt häntä, vaikka olikin jo ominpäin siirtynyt hiukan taaemma. Kenraali Bourgain-Desfeuilles makasi sairaana, kuten sanottiin, "Kultaristissä" Sedanissa ja översti päätti lähettää upseerin hänen puheilleen, sanomaan että uusi asento oli hänen mielestään vaarallinen, seitsemäs osasto oli liiaksi hajallaan ja sen puolustettavana aivan liian pitkä linja, virran mutkasta Garennen metsään.

Taistelu alkaa luultavasti heti päivän noustua, joten joukoilla on hätäisesti seitsemän, kahdeksan tuntia lepoaikaa.

Kun valopilkku överstin teltassa sammui, hämmästyi Maurice nähdessään kapteeni Beaudoinin hiipivän heidän ohitsensa kaupunkiin päin. Yö pimeni pimenemistään, virrasta nouseva sumu levisi kuin kostea huntu leirin yli ja kätki kaikki.

— Jean, nukutko sinä?

Jean nukkui ja Maurice oli yksin. Hän ei välittänyt lähteä toisten luo telttaan, he korsasivat kaikki kilpaa luutnantin kanssa. Kun suuret sotapäälliköt nukkuvat ratkaisevan taistelun edellä, on heidän ruumiinsa luultavasti niin väsynyt, ettei levottomuuskaan voi pitää heitä valveilla. Koko leiristä ei kuulunut muuta ääntä kuin sotamiesten säännöllinen hengitys. Se kohosi hiljaa ja yksitoikkoisesti peittävään sumumereen. Maurice tiesi viidennen osaston olevan aivan muurien alla, ensimmäinen oli hajallaan Garennen metsän ja la Moncellen kylän välillä ja kahdestoista puolusti Bazeillesia, joka oli toisella puolen Sedania. Ja ensimmäisestä viimeiseen telttaan nukkuivat joka mies, puolen peninkulman alalla kohoilivat hiljaiset hengenvedot kylmään yöilmaan. Vaan Maurice oli kuulevinaan muutakin ääntä, se kuului kaukaa, hyvin kaukaa, niin hiljaa, hiljempaa kuin Jeanin huokaus, hiljempaa tuulen suhinata: ratsuväen töminää, ruutivaunujen tärinätä ja jalkamiesten, tuhansien miesten, tahdikasta astuntaa. Se kuului sieltä kaukaa, harjujen rinteiltä, missä mustat muurahaiset marssivat eteenpäin pysähtymättä, levähtämättä, yönkään esteitä pelkäämättä.

Ja laaksossa sammuivat tulet yht'äkkiä; silloin tällöin kuului ikäänkuin huutoa; pimeydestä nousi kammottavia kuvituksia hänen mieleensä täyttäen viimesen odotuksen yön pelolla ja ahdistuksella.

Hän hapuili vavisten Jeanin kättä ja saatuaan sen omaansa viimein nukahti. Ja sitten ei enää valvonut sieluakaan ranskalaisten leirissä, ei kuulunut muuta ääntä kuin Sedanin kirkonkellosta, joka yksitellen kajahutteli puoliyön lyöntejä.

(Ensi osan loppu).

TOINEN OSA.

I.

Pieni pimeä huone Bazeillesissa tärähti äkkiä ja Weiss hypähti ylös vuoteeltaan. Hän kuunteli, ne olivat kanuunanlaukauksia. Tulitikut olivat vieressä pöydällä, hän sai sytytetyksi kynttelin ja katsoi kelloaan. Se oli neljä, päivä alkoi juuri sarastaa. Hän pisti kiireesti rillit nenälleen ja riensi ikkunaan, vaan paksu sumu esti näkemästä, mitä pääkadulla, Douzyn tiellä, joka kulkee suoraan Bazeillesin kautta, tapahtui. Toisen huoneen ikkunat olivat virralle ja niityille päin, vaan sielläkin oli näköpiiriä rajoittamassa sakea valkonen savu. Weiss huomasi sen olevan aamusumua. Huuroverhon takana, virran toisella rannalla, jyrisivät tykit kiivaammin ja kiivaammin. Ja äkkiä laukasi ranskalainen patteria vastauksensa niin lähellä ja kiukkuisesti, että huvilan seinät tärisivät.

Weissin talo oli keskikaupungilla, oikealla kädellä kirkkotorille mennessä. Pääsivu oli kadulle päin muutaman askeleen päässä siitä ja kolmen ikkunan yläpuolella olivat ullakkohuoneen pienet ruudut. Vaan takapuolella oli suurenlainen puutarha, joka vietti niityille päin ja johon kaikki kukkulat Rémillystä Frenoisiin saakka näkyivät. Weiss oli, niinkuin kaikki muutkin, jotka vast'ikään ovat päässeet talonomistajiksi, harras toimissaan ja oli vasta kahden tienoilla aamulla käynyt levolle, kätkettyään tavaransa kellariin ja peiteltyään huonekalunsa siltä varalta, että tykinluodit ehkä osuisivat hänen taloonsa ja irroittaisivat jonkun kattopalkin. Hän pönkitti ovet ja tukki ikkunat patjoilla; hän ei sietänyt ajatella, että preussiläiset turmeleisivat tämän hänen talonsa, jota oli niin kauvan katsellut ja viimein suurella vaivalla saanut itselleen eikä vielä nauttinut siitä minkäänlaista iloa.

Kadulla joku huusi häntä.

— Weiss, Weiss, kuuletteko ampumista?

Se oli Delaherche, joka myös oli viettänyt yönsä Bazeillesissa, värjäyslaitoksellaan, suuressa rakennuksessa Weissin huvilan vieressä. Kaikki työmiehet olivat paenneet Belgian puolelle rajaa ja koko talossa ei ollut muita jälellä kuin portinvartija, Françoise Quittard, pari vuotta takaperin kuolleen muurarin leski. Hän oli menehtymäisillään pelosta eikä olisi suinkaan hänkään jäänyt taloa vartioimaan, ellei pieni poikansa olisi ollut huonona sairaana lavantaudissa.

— Kuuletteko, jatkoi Delaherche, hyvä on alku… Luulen että on parasta pötkiä Sedaniin.

Weiss oli antanut juhlallisen lupauksen vaimolleen lähteäkseen Bazeillesista heti kun jotain uhkaavaa tapahtui ja hän aikoi pitääkin lupauksensa. Vaan eihän vielä ollut mitään tapahtunut, tämä oli vain tykistöottelu, pitkän matkan takaa, melkeenpä arviokaupalla aamuhämärässä.

— Ei vielä, vastasi Weiss, mikäpä kiire meillä vielä on!

Delaherchea ei ollut vaikea houkutella jäämään, uteliaisuutensa teki hänet miltei rohkeaksi. Hänkin oli valvonut ja tarkastanut sotamiesten valmistuksia. Kenraali Lebrun oli saanut tietää vihollisen aikovan tehdä hyökkäyksen heti päivän valjettua ja hän oli rakennuttanut varustuksia joka paikkaan, sillä Bazeilles ei saanut millään muotoa joutua viholliselle. Katuja ja maantietä sulkivat vallit, joka talossa oli pari sotilasta kahdennestatoista osastosta ja joka piha ja joka puutarha oli muutettu linnoitukseksi. Kello kolme aamulla seisoivat jo miehet paikallaan kiväärit latingissa ja määrätyt 90 patroonaa laukussa. Sentähden ei kukaan hämmästynytkään kun saksalaisten tykit alkoivat tulen ja ranskalaiset patteriat Balanin ja Bazeillesin välillä vastasivat silmänräpäyksessä näyttääkseen, että valmiita olivat hekin, sillä sumun tähden ei voinut suuria toimittaa, ei nähnyt tähdätä.

— Tiedättekö, että värjäyslaitosta puolustetaan oikein komeasti, sanoi
Delaherche, siellä on koko joukko miehiä… Tulkaa mukaan, katsomaan!

Siellä olikin viidettäkymmentä merisotamiestä ja heitä komentamassa pitkä, vaaleatukkanen luutnantti, jolla oli vakaat, pontevat kasvot. He olivat jo ottaneet talon haltuunsa, kaivaneet ampumareikiä ikkunapieliin kadunpuoleisessa salissa sekä muuriin pihamaan ympärillä.

Muurin luona tapasivat Weiss ja Delaherche luutnantin, joka tarkasti niittyä virran puolella.

— Kirottu sumu! mutisi luutnantti, eihän näkemättä voi ampua!

Ja kysyi hetken perästä:

— Mikä päivä tänään on?

— Torstai: vastasi Weiss.

— Se on totta se, torstai! Nyt eletään tietämättä päivien lukua eli nimeä, ikäänkuin aika olisi pysäyttänyt kulkunsa.

Tykinpauke jatkui lakkaamatta ja nyt pamahti niityn reunassa, tuskin kolmensadan askeleen päässä yhteislaukaus. Ja kuin taikakäskystä tunkivat nousevan auringon säteet samassa sumumereen, joka alkoi pitkissä suikaleissa virrata tasankoa pitkin ja hajosi näkymättömiin. Sininen taivas kohosi pilvetönnä ja puhtaana kuin kesäsydännä.

— Kas! huusi Delaherche, nyt ne menee rautatiesillan yli, nähkääs, tulevat linjaa pitkin… Mutta miksi, taivaan tähden, ei tuota siltaa ole purettu?

Luutnantti ei voinut vihaltaan puhua. Ruudit oli kaivettu maahan, sytykkeet kunnossa, vaan kun silta eilen saatiin neljän tunnin tappelun jälkeen takasin, ei enää muistettukaan pistää tulta sytykkeisiin.

— Niin meille aina käy!

Weiss seisoi ajatuksiinsa vaipuneena, hän tahtoi päästä selville. Bazeillesissa oli ranskalaisilla erittäin hyvä asema. Kylä, joka oli rakennettu kahdenpuolen Douzyn tietä, oli aivan lakeuden reunassa. Ja teitä ei ollut muita kuin tämä ainoa, joka vasemmalla puolen kulki linnan ohi ja oikealla johti rautatiesillalle ja jakautui kirkon luona. Saksalaisten täytyi siis marssia laajojen peltojen ja niittyjen kautta virran ja rautatien varrella. He olivat siksi varovaisia, ett'eivät suinkaan aikoneet siltä suunnalta päähyökkäystä! Mutta sillalle keräytyi yhä suurempia joukkoja, vaikka kuularuiskut kylän päässä tekivät tuhojaan, ja hajaantuivat heti sillan yli päästyä muutamien salavien suojaan ja muodostivat vähän etempänä jälleen kolonnat ja marssivat eteenpäin. Ja sieltä juuri olivat kiväärilaukaukset kuuluneet.

— Ne ovat baijerilaisia nuo, sanoi Weiss; heillä on tuollaiset tupsulakit.

Mutta hän luuli huomaavansa toisiakin kolonnia, jotka puoleksi junavallin peitossa marssivat oikealle, koettivat päästä muutamien etempänä kasvavien puiden suojaan ja aikoivat kiertää toiselle puolelle ja hyökätä Bazeillesiin. Jos se onnistui, jos he pääsivät Montivilliersin puiston turviin, oli kaupunki valloitettu. Hän käsitti sen silmänräpäyksessä, vaan unhotti jälleen kun hyökkäykset etupuolelta kävivät yhä tulisemmiksi.

Hän kääntyi Floingin harjuun päin, joka näkyi pohjoispuolella Sedania. Sieltä aloitti eräs patteria ampumisen, savu nousta tuprusi selkeään ilmaan, laukaukset pamahtelivat yksitellen ja erittäin selvästi. Kello oli ehken silloin viiden paikoilla.

— Noo, mutisi Weiss, leikki on kohta täydessä vauhdissa.

Luutnantti, joka katseli samalle suunnalle, nyökkäsi ja sanoi päättävästi:

— Mutta Bazeilles on tärkein kohta. Täällä taistelun päätös ratkaistaan!

— Luuletteko? huusi Weiss.

— Siitä ei ole vähintäkään epäilystä. Se on nähtävästi marsalkankin tuuma. Hän lähetti yöllä käskyn, että puolustaisimme viimeseen mieheen kylää.

Weiss puisteli päätään ja sanoi viivytellen ja hiljaisella äänellä, ikäänkuin itsekseen:

— Ei ei, ei siitä ole hyötyä, ei se pahinta ole!… Minä pelkään jotain muuta, tuskin uskallan sitä sanoakaan…

Hän levitti käsivartensa kuin ruuvipenkin pihdit ja sulki ne jälleen, pohjoseen päin kääntyneenä, ikäänkuin pihdit olisi äkkiä väännetty yhteen.

Eilisestä saakka oli hänellä ollut tämä pelko; hän tunsi paikat ja hän oli seurannut tarkasti molempain joukkojen marssia. Nyt lepäsi laaja tasanko aamuauringon hohteessa ja hänen katseensa liiti sen ylitse kukkuloille virran vasemmalla rannalla, jossa hän oli koko päivän ja koko yön nähnyt mustien muurahaisten vilisevän. Vasemmalla Rémillystä ammuskeli eräs patteria, mutta se, jonka kranaatit nyt alkoivat lennellä, oli asettunut Pont-Maugisin luo, lähelle virtaa. Hän otti rillit nenältään ja pani lasit päällettäin eroittaakseen selvemmin metsäsen mäenrinteen; ja hän ei nähnyt muuta kuin pienet valkoset savutöyhdöt joka kerran kun kanuuna lauaistiin: missä yhtyivät ne monilukuiset mieslaumat, joiden hän oli nähnyt kulkevan ohi? Marféen harjulla Noyersin ja Frenoisin yläpuolella vilkkui kuusimetsän reunassa univormuja ja hevosia, epäilemättä joku esikunta.

Ja kauempana lännessä teki virta mutkan ja sillä puolella ei löytynyt kuin yksi kaita tie Mezièrsiin, joka kulki Saint-Albertin solan kautta Ardennien ja virran välillä. Edellisenä päivänä hän oli sattunut kohtaamaan erään kenraalin Givonnen laaksotiellä, (oli kuullut jälestäpäin, että se oli kenraali Ducrot, joka komensi ensimmäistä osastoa), ja oli hänelle huomauttanut tämän tien merkitystä; elleivät joukot heti vetäydy takasin mainittua tietä myöten, vaan odottavat kunnes vihollinen mentyään Maasin yli Doncheryn luona, sulkee heiltä tämän ainoan tien, joutuvat ranskalaiset saarroksiin ja työnnetään rajalle. Iltasella se jo oli liian myöhäistä, sanottiin ulaanien ottaneen sillan haltuunsa, taaskin silta, joka oli jäänyt räjäyttämättä, tällä erää syystä, ett'ei muistettu tuoda ruutia. Ja Weiss ajatteli pelolla ja tuskalla, että mieslaumat, mustat muurahaisjoukot kenties jo olivat Doncheryn aholla marssien Saint-Albertin solaa kohti ja etujoukot luultavasti Saint-Mengesissä ja Floingissä, jonne hän oli edellisenä päivänä saattanut Jeanin ja Mauricen. Kirkkaassa päivänvalossa näkyi selvästi Floingin kirkontornin hieno kiiltävä huippu.

Ja toinen ruuvipenkin pihdin oli idässä. Pohjosessa, Illyn ja Floingin harjuilla, hän näki seitsemännen osaston, jolla oli tukena aivan Sedanin vallien alle sijoitettu viides osasto, vaan hän ei voinut tietää mitä idän puolella tapahtui, pitkässä Givonnen laaksossa, jossa ensimmäisen osaston linjat ulottuivat Garennen metsästä Daignyn kauppalaan. Siltäkin suunnalta kuului tykinpauketta: taistelu oli varmaankin täydessä voimassa Chevalierin metsässä lähellä kauppalaa. Ja talonpojat olivat ilmoittaneet preussiläisten saapuneen Franchevaliin; idänpuoleinen liike Doncheryn yli tapahtui siis samaan aikaan kun Franchevaliin tulo ja ruuvipenkin pihdit yhtyvät nähtävästi pohjosessa Illyn ristinpuun juurella, ellei tätä kaksinkertaista liikettä ehkäistä. Ei hän tuntenut sotataidon salaisuuksia, hän kuunteli terveen järkensä ääntä ja hikoili tuskasta katsellessaan suurta kolmikulmaa edessään, jonka yhden sivun Maasjoki muodosti ja toiset, pohjoispuolisen seitsemäs osasto ja itäisen ensimmäinen, sekä kahdestoista äärimmäisen eteläisen huipun. Kaikki olivat selin toisiinsa ja odottivat, tietämättä miksi eli miten, vihollista, joka lähestyi joka puolelta. Ja keskellä, kuin padan pohjassa aivan, oli Sedan, tykkineen, jotka eivät mihinkään kelvanneet, ilman ampuma- ja ruokavaroja.

— Ettekö voi käsittää, sanoi Weiss levittäen toistamiseen kätensä ja lyöden toistamiseen yhteen; että meille käy juuri tällä tavalla, elleivät kenraalit ole varuillaan… Ne koettavat vain pysyttää teitä Bazeillesissa ja eksyttää…

Hän ei löytänyt oikein sopivia sanoja ja luutnantti, joka ei tuntenut paikkoja, ei ymmärtänyt hänen ajatustaan, vaan kohotti välinpitämättömästi hartioitaan; rillinokka siviilimies alkoi häntä kiusoittaa, oli kovin viisas olevinaan, viisaampi kuin itse marsalkka. Häntä harmitti, että Weiss sanoi hyökkäyksen Bazeillesiin tarkoittavan vihollisen todellisten aikeiden peittämistä, ja tiuskasi äkäsesti:

— No mutta antakaa minun olla rauhassa!… Me ajamme pää edellä virtaan ne teidän saksalaisenne, niin näkevät, miten me sellaisia eksyttäjöitä kohtelemme!

Vihollisen tiraljöörit tuntuivat lähestyvän, luodit napsahtelivat värjäyslaitoksen seinään, ja pihamuurin suojasta vastasivat sotamiehet, joka silmänräpäys paukahtelivat heidän kiväärinsä.

— Ajetaan virtaan, niin kyllä, mutisi Weiss, ja marssitaan sitte sen yli takasin Carignaniin päin… Se olisi mainiota se!

Hän kääntyi Delaherchen puoleen, joka seisoi kaivon suojassa.

— Parasta olisi kumminkin ollut väistyä eilen illalla Mezièrsiin…
Nyt täytyy taistella, täytyy, sillä peräytyminen on mahdotonta.

— Lähdettekö nyt? kysyi Delaherche, jonka muoto alkoi käydä kalpeaksi, muuten emme enää pääsekään takasin Sedaniin.

— Kyllä, kyllä! Odottakaahan nyt yksi silmänräpäys!

Vaikka luodit vinkuivat ympärillä seisoi Weiss muurin vieressä, hän tahtoi nähdä, miten siellä alkoi käydä.

Oikealla, Torcysta Balaniin, olivat niityt veden vallassa ja suojelivat siltä puolen kaupunkia; liikkumaton kirkas pinta välkkyi päiväpaisteessa. Mutta tien kohta oli kuivilla ja baijerilaiset olivat varovaisesti tunkeutuneet lähemmä käyttäen joka puuta, joka pengertä suojakseen. Nyt he olivat noin kahdeksansadan kyynärän päässä ja hän ihmetteli, millä kärsivällisyydellä he odottivat sopivaa hetkeä voittaakseen taas jonkun kymmenyksen syltä alaa paljastamatta itseään kovin vihollisen luodeille. Paitsi sitä suojeli heitä mahtava tykistö. Raittiissa aamuilmassa suhisivat kranaatit taukoamatta. Pont-Maugisin patteria ei ollut ainoa, joka ammuskeli Bazeillesia, kaksi muuta keskellä Liryn harjua jymäyttelivät kuuliaan kauppalaa kohti, pyyhkäisten tasankoa etemmäkin aina Moncelleen, jossa kahdennentoista osaston reservi oli, ja Daignyn metsäisille rinteille, joille yksi ensi osaston divisioona oli sijoittunut. Vähin erin alkoi kuulua pauketta ja lennellä luotia jokaikiseltä mäen törmältä vasemmalla rannalla. Kanuunat näyttivät ikäänkuin kasvavan maasta, niiden muodostama vyö virui ehtimiseen pitemmäksi: eräs patteria ampui Noyersista Balania, toinen Vadelincourtista Sedania, ja Frennoissa, la Marféen alla, oli komea patteria, jonka kranaatit sinkoilivat kauppalan yli ja putosivat Floingin kukkuloille tuhoten seitsemättä osastoa. Tuo mäkijono, jota Weiss oli niin suuresti rakastanut, pyöreät vihannat kummut, joita oli aina ilolla katsellut, ne tuottivat hänelle nyt ahdistavan tuskan tunteen, ne olivat muuttuneet pelottaviksi jättiläislinnoituksiksi, jotka uhkasivat hajoittaa maan tasalle Sedanin mitättömät suojelusmuurit.

Hän kuuli huminaa ilmasta, kääntyi katsomaan ja näki tykinluodin sipasevan ylimmäisen harjan huvilansa katosta.

— Kas niin, sekö nyt oli niiden roistojen tiellä!

Ei ehtinyt enempää kun kuuli jälleen omituisen äänen takanaan. Hän kääntyi nopeasti: sotamies makasi maassa selällään, kuula oli sattunut sydämmeen, jalat koukistuivat pari kertaa suonenvedontapaisesti, vaan nuorekkaat kasvot olivat tyynet, liikkumattomat ja — jäivät siksi. Se oli ensimmäinen kuollut ja Weissiä puistatti kiväärin helähdys kun se pudotessaan raapasi katukiviä.

— Ei, nyt ei minussa ole miestä enää viipymään, sanoi tehtailija, ellette nyt tule, Weiss, niin lähden yksin!

Luutnantti soi kernaasti heidän lähtevän.

— Niin, kyllä on parasta, että herrat poistuvat täältä… Rynnäkkö voi tapahtua tuossa tuokiossa…

Heitettyään viimeisen silmäyksen tasangolle sekä lähestyviin baijerilaisiin, kääntyi Weiss Delaherchen mukaan. Vaan kadun toiselle puolen tultua hän päätti vielä kerran käydä katsomassa, olivatko kaikki huvilan ovet lukitut, ja he aikoivat juuri tehtailijan kanssa kääntyä portista sisään kun jäivät ikäänkuin kivettyneinä seisomaan.

Kadun päässä, noin viisisataa askelta siitä paikasta, jossa seisoivat, hyökkäsi Douzyn tieltä tuleva baijerilainen kolonna kirkkotorille. Meriväki-rykmentti, joka oli asetettu sitä suojelemaan, näytti hiljentävän ampumista ikäänkuin päästääkseen vihollisen lähemmä. Mutta juuri silloin, kun baijerilaiset olivat kohdalla, he tekivät äkkiarvaamattoman tempun, heittäytyivät toiset tiepuoliin ja toiset pitkälleen maahan ja siten syntyneestä aukosta pyyhkivät kadun toiseen päähän patteriaksi asetetut kuularuiskut baijerilaisten rivejä, jotka kaatuivat kuin viitakkeen edessä. Sotamiehet hyppäsivät ylös ja syöksivät painetit tanassa torille ja karkoittivat loput. Kahdesti uudistettiin tämä temppu ja onnistui. Kadun kulmassa oli pienen talon ikkunassa kolme naista; he nauroivat ja paukuttivat käsiään varsin huvitettuina näytelmästä.

— Hitto vieköön! huudahti Weiss, kun jätinkin avaimen kellarin oveen… Vartokaa pari minuuttia, vartokaa…

Ensi hyökkäys oli torjuttu ja Delaherche, joka jo rauhoittui hiukan, jäi katsomaan mitä sitten tapahtuu. Hän seisoi värjäystehtaansa edustalla ja puheli portinvartijattaren kanssa, joka seisoi tuvan ovella.

— Hyvänen aika, Françoise, kyllä teidän pitäisi lähteä meidän mukaamme. Onhan yksinäisen naisihmisen kauhea olla täällä keskellä taistelua!

Françoise kohotti vapisevat kätensä.

— Voi hyvä herra, kyllähän minä kernaasti lähtisin täältä, jos ei pikku Kalle olisi niin huono… Herra on hyvä ja käy sisälle, niin näette itse…

Delaherche ei astunut tupaan, vaan kurkisti ovelta ja puisteli päätään nähdessään sairaan lapsen puhtaalla vuoteella, sillä oli kova kuume ja se katseli, silmät taudin hehkusta loistavina, yhtä mittaa äitiään.

— Niin on, Françoise, vaan voisimmehan ottaa hänet mukaan … meillä olisi kyllä tilaa siellä… Käärikää lämmin peite pojan ympärille ja lähtekää pois täältä!

— Ei, se on mahdottomuus! Lääkäri on kieltänyt häntä liikuttamasta, se olisi hänen kuolemansa… Voi, jos isänsä eläisi vielä, vaan minulla ei ole ketään muita kuin tämä poika, ja enhän tahtoisi häntä kadottaa… Eivät suinkaan saksalaiset tee turvattomalle naiselle ja kuolevalle lapsella mitään pahaa.

Weiss palasi samassa tyytyväisenä, että kaikki oli lukon takana.

— No jos nyt pyrkivät tuonne, niin saavat särkeä lukot ja saranat… Ja lähdetään nyt, taitaa olla kiire! Kuljetaan pitkin talojen seinuksia, muuten voi käydä hullusti!

Vihollinen valmisti näet uutta hyökkäystä, kranaattia sinkoili tiuhemmin, kaksi oli jo räjähtänyt parin sadan askeleen päässä ja kolmas hautautui erään puutarhan pehmeään maahan särkymättä.

— Kuulkaa Françoise, jatkoi Weiss, minä tulen katsomaan, miten poika nyt voi … no, eihän hän enää kovin huono olekaan, parin päivän perästä on vaara ohi… Teillä ei ole mitään pelkäämistä, kun vain muistatte pysyä tuvassa, elkää Herran nimessä lähtekö täältä minnekkään!

Hän lähti astumaan Sedaniin päin ja Delaherche seurasi jälessä.

— Hyvästi Françoise!

— Hyvästi!

Vaan samassa kuului kauhea paukahdus. Kranaatti oli sivaissut mennessään piipun Weissin huvilan katolta ja putosi katukäytävälle räjähtäen sellaisella voimalla, että kaikki naapuritalojen ikkunat särkyivät. Paksu savu ja tomupilvi esti ensin mitään näkemästä. Sitten tuli talon pääsivu näkyviin, seinässä ammotti suuri kolo ja kynnyksellä makasi Françoise selkä poikki ja pää mäsänä, yleensä veressä, kuolleena.

Weiss tuli kuin mielettömäksi nähtyään mitä oli tapahtunut, juoksi ruumiin luo ja änkytti löytämättä muita sanoja kuin kirouksia:

— Eikös helvetissä, eikös helvetissä…

Niin, Françoise oli kun olikin kuollut. Weiss kumartui runnellun ruumiin ylitse, koetteli käsiä, ja kun hän jälleen oikasi itsensä, sattui katseensa poikaan, joka oli kohottautunut hiukan sängyssä ja katsoi äitiinsä. Hän ei huutanut, ei sanonut mitään, vaan suuret, kuumeesta hehkuvat silmät aukenivat vieläkin suuremmiksi: hän ei nähtävästi käsittänyt, mikä muodoton verinen kasa heidän kynnyksellään oli.

— No so, helvetissä! Nyt tapetaan turvattomat naisetkin!

Hän puhisi vihasta ja pudisti nyrkkiään baijerilaisille, joiden tupsulakkia jälleen näkyi kirkon luona. Ja kun hän katsahti huvilaansa päin, jonka katto oli revitty ja toinen piippu tykkänään poissa, ei hän enää jaksanut vastustaa taisteluintoaan.

— Senkin roistot! Te surmaatte vaimoväkeä ja hävitätte kunniallisten ihmisten asunnot! Odottakaahan! Ei, nyt minä en voi enempää, minä jään tänne, minä tahdon kostaa sen heille!

Hän hyökkäsi keskelle katua ja tuli yhdellä hyppäyksellä takasin, kaatuneen sotamiehen kivääri ja patroonalaukku kädessä. Kun hänen tarvitsi nähdä oikein tarkkaan, käytti hän rillien asemesta silmälasia, jotka hänellä aina oli taskussaan, vaikkei jokapäiväisessä elämässä niitä esille ottanut, ne kun olivat Henrietten mielestä kovin rumat. Ne joutuivat kiireimmän kautta nenälle ja paksu konttoristi lyhyessä takissaan, hyvänsävyiset kasvot vihasta punoittavina, oli samalla naurettavan ja ihmeteltävän uljaan näkönen tähdätessään ja ampuessaan baijerilaisiin kadun päässä. Se oli hänellä veressä, tuumi Weiss, hänen hyppysiään oli jo kauvan aikaa kutkuttanut halu päästä pyssynperään kiinni ja antaa muutamallekaan roistolle lähtöpassit, aina siitä saakka kun oli lapsena kuullut kerrottavan kasakkien temmellyksistä Elsassissa vuonna 1814.

Ja hän latasi ja tähtäsi ja laukasi, ampui ampumasta päästyä keskelle laumaa niin tiheään, että pyssyn piippu poltti sormia.

Hyökkäys oli tulinen. Niityn puolelta ei kuulunut enää kiväärin pauketta. Vihollinen oli saanut haltuunsa pienen puron, jonka reunat kasvoivat salava- ja poppelipuita, ja baijerilaiset näyttivät valmistavan hyökkäystä kirkkotoria ympäröiviin taloihin. Heidän tiraljöörinsä olivat vetäytyneet takasin, auringon säteet saivat taas vapaasti valaa kultahohdettaan niityn viheriälle nurmelle, jossa siellä täällä oli tummempi laikka, jonkun kaatuneen sotilaan ruumis.

Luutnantti poistui värjäyslaitoksen pihamaalta, jonne asetti vahtisotamiehen; hän käsitti, että kadunpuoli tulisi vaatimaan kaiken hänen huomionsa. Miehet asetettiin joutusasti katukäytävälle käskyllä vetäytymään heti, jos vihollinen anastaa paikan, ensi kerrokseen, pönkittää ovet ja puolustaa taloa viimeseen mieheen. He olivat kyykyllään maassa, piiloutuen lyhtypatsaiden ja väistökivien taa, ja laukasivat milloin parhaiten sopi. Leveätä auringon valaisemaa katua pitkin lensi taukoamatta luotia ja keveät savupilvet ympäröivät taloja. Nuori tyttö juoksi äkkiä aution kadun poikki ja hetken kuluttua lähti vanha maalaisukko toiselta puolen kadun toiselle panemaan hevosensa talliin, vaan ei ollut yhtä onnellinen, luoti osui keskelle miehen otsaa ja hän lensi pitkälleen keskelle tietä. Eräs kranaatti muserti kirkon katon, toinen sytytti läheisen talon ja se leimahti heti kirkkaassa päiväpaisteessa ilmituleen rätisten ja paukkuen pelottavalla tavalla. Françoise raukka, joka makasi ruhjottuna kuolevan lapsensa vieressä, vanhan talonpojan ruumis, tulipalo ja kaikki kauheus, joka heitä ympäröi, saattoi asukkaat suunniltaan; naiset itkivät ja valittivat ääneen, vaan miehet, porvarit, käsityöläiset, hienoon verkatakkiin ja puseroon puetut, alkoivat ampua ikkunoista vihollista.

— Katsokaa, katsokaa niitä roistoja! huusi Weiss.

Tuolla ne nyt ovat toisella puolen kauppalaa! Sanoinhan sen, näin kun hiipivät junavallin taitse!… Siellä he nyt ovat, ettekö kuule, vasemmalla!

Montivilliersin puiston takaa kuului todellakin kiväärinpauketta. Jos vihollisen onnistui saada puisto valtaansa, oli Bazeilles hukassa, vaan ampumisen kuvaus juuri todisti, että kahdennestoista osasto oli arvannut vihollisen aikeet ja kaikin voimin piti puoltansa.

— Olkaa nyt vähän varovaisempi! tiuskasi luutnantti ja työnsi Weissin muurin suojaan, muuten ne ampuvat teidät kahtia.

Paksu silmälasi-herra alkoi miellyttää luutnanttia, hän ihmetteli Weissin urhoollisuutta vaikka täytyikin naurahtaa itsekseen hänen kaikkea muuta paitsi sotaisella ulkomuodollaan. Ja kun kranaatti tuli suhisten ilman läpi, sysäsi hän hänet veljellisesti syrjään. Kranaatti putosi puolenkymmenen askeleen päähän, räjähti ja peitti heidät mullalla ja tiilikiven kappaleilla. Weiss seisoi pystyssä ilman vähintäkään naarmua, vaan nuori luutnantti makasi jalat murskana pitkällään katukäytävällä.

— Minähän siitä sainkin osani!

Hän komensi sotamiehen kantamaan itsensä rakennuksen luo, johon hänet asetettiin seinän varaan istumaan, ainoastaan parin askeleen päähän kuolleesta portinvartijattaresta, ja nuorekkaat kelmeät kasvonsa säilyttivät tuskista huolimatta pontevan leimansa.

— Ei se tee mitään, pojat, kuulkaahan vain, mitä nyt sanon: ampukaa, vaan elkää hätäilkö, ei tässä ole mitään kiirettä! Minä kyllä sanon, milloinka saatte hyökätä pistimellä.

Ja hän pitkitti komentamista, istui pää pystyssä tarkastaen vihollisen liikkeitä. Toinen talo aivan vastapäätä leimahti tuleen. Pyssyt paukkuivat, kranaatit suhisivat ohi täyttäen ilman savulla ja pölyllä, joka puolella kaatui sotamiehiä, yksitellen ja joukottain, tummia verisiä kasoja oli pitkin katua ja joka puolelta kuului korvia särkevä pelottava mellakka, tuhansien miesten uhkaushuuto, jotka hyökkäsivät pienen kuolemaan tuomitun joukon kimppuun.

Delaherche oli vähä väliä pyytänyt Weissiä lähtemään pois ja huusi viimesen kerran:

— Tuletteko vai ettekö tule?… Nyt minä menen, hyvästi!

Kello oli yli seitsemän, hän oli jo liiaksikin viipynyt. Hän lymyili pitkin seinävieriä, juoksi ovien, porttien, nurkkien taa suojaan kun kiväärin laukaus pamahti. Vielä milloinkaan hän ei ollut ollut niin sukkelana jaloiltaan eikä luullut voivansa pujottautua kuin kissa ahtaista koloista. Vaan Bazeillesista lähdettyä oli hänen rohkeutensa loppua, oli nimittäin kuljettavana noin viidensadan kyynärän pituinen matka leveätä avonaista tietä, jota Liryn patteria pyyhiskeli. Hän vapisi kuin haavan lehti, vaikka hiki juoksi pitkin ruumista. Pää hartioiden väliin painettuna hän hiipi muutaman minuutin ojassa, vaan lähti sitten juoksemaan, juoksi minkä jaksoi suoraan eteenpäin, katsomatta oikealle eli vasemmalle; hänen ympärillään suhisi ja kohisi ja paukkui paukkumistaan, ikäänkuin salama olisi iskenyt maahan joka silmänräpäys, ikäänkuin ankara ukkonen olisi purkanut vihansa hänen ylitsensä. Silmiä poltti, tuntui kuin olisi juossut liekkimeressä. Eikö siitä tulekkaan loppua?

Silloin hän äkkäsi vasemmalla pienen talon: hän syöksi sinne piiloon hengittäen tuskallisesti ja vavisten vieläkin enemmän. Siellä oli väkeä, ihmisiä ja hevosia; ensin hän ei voinut eroittaa mitään, vaan hämmästyi sitten hämmästymistään…

Eikös se ollut keisari esikuntineen? Hän ei tietänyt varmaan, vaikka oli monta kertaa vakuuttanut tuntevansa keisarin kuin oman veljensä, sen jälkeen kuin oli Baybelissa päästä puheisiin hänen kanssaan. Hän jäi hämmästyneenä tuijottamaan Napoleon kolmanteen, sillä hänhän se todellakin oli, — oli —, vaikka näytti nyt hevosen selässä istuen paljoa isommalta ja ainakin kymmentä vuotta nuoremmalta, sillä hän oli varmaankin maalauttanut kasvonsa ja partansa vahannut, että tekisi paremman vaikutuksen sotajoukkoon. Jo viiden ajoissa oli hänelle tullut tieto, että Bazeillesissa oli aljettu taistelu ja hän lähti ratsastamaan sinne päin, hiljasena ja äänetönnä kuin haamu, posket maalin punassa ja harmahtava parta kauniiksi mustattuna.

Tien varrella oli tiilitehdas, jossa sopi hakea turvaa. Sen toista sivua pieksi lakkaamatta kuulasade ja kranaattia tipahteli joka silmänräpäys maantielle. Esikunta pysähtyi tehtaan luo.

— Teidän majesteettinne, mutisi joku joukosta, tämä alkaa olla vaarallista.

Keisari kääntyi satulassa ja viittasi heidän vetäytymään kapeaan solaan tiilitehtaan kupeella; siellä olivat ratsut sekä ratsastajat turvassa.

— Teidän majesteettinne, tämä on suoraa hulluutta … me rohkenemme pyytää … teidän majesteettianne…

Hän viittasi jälleen ikäänkuin huomauttaakseen, että niin suuri joukko sotilaspukuja avonaisella tiellä varmaankin herättää vasemmalta rannalta ampuvain patteriain huomiota. Ja hän lähti yksin ratsastamaan keskelle kuula- ja kranaattituiskua, ei pitänyt kiirettä, istui ääneti ja levollisena ratsullaan sama välinpitämätön masentunut leima kasvoillaan; ajoi kohtaloaan vastaan. Varmaan ahdisti jälleen takaapäin kova käsky: "eteenpäin, eteenpäin, urhona kaatumaan ruumiskasalle, kunniaa niittämään, että poikani sallittaisiin nousta Ranskan valtaistuimelle!"

Hän ratsasti hiljaista juoksua eteenpäin, pari sataa askelta vielä. Sitten hän pysähtyi, odotti kuolemaa, jota oli lähtenyt hakemaan. Luodit vinkuivat kuin tuuli päiväntasauksen aikana, kranaatti murskautui aivan lähellä ja hänen päälleen räiski likaa ja savea. Vaan hän odotti! Hevosen harja nousi pystyyn, joka jäsen vapisi, se väistyi vaistomaisesti kuolemaa, joka kiiti joka silmänräpäys ohitse koskematta ratsua eli ratsastajaa. Turhaan odotettuaan hetken aikaa käänsi keisari levollisesti hevosensa ja ratsasti esikunnan luo, ikäänkuin olisi vain tahtonut omin silmin katsella vihollisen patterian asentoa.

— Se on sankarin rohkeutta, teidän majesteettinne … vaan elkää taivaan nimessä enää lähtekö…

Yhtä mykkänä hän viittasi jälleen esikuntaa ratsastamaan jälessä, ei säälinyt heitä enemmän kuin itseäänkään, ja lähti ajamaan Rapaillen ketojen ja peltojen poikki Moncellea kohti. Eräs kapteeni sai surmansa, kaksi hevosta jäi sille tielle. Kahdestoista osasto, jonka rykmenttien ohitse keisari ratsasti, katseli häntä sekä hänen esikuntaansa tervehtimättä, sanaa sanomatta.

Delaherche katseli heidän kulkuaan ja ajatteli kauhulla, että hänkin joutuu kuulatuiskuun, jos uskaltaa lähteä tiilitehtaan muurien suojasta. Hän viivytteli niin kauvan kuin mahdollista ja unohtui kuuntelemaan upseerien puhetta, joiden alta hevoset oli ammuttu.

— Ei, kyllä se oli niin, hän meni kerrassa poikki, kuoli silmänräpäyksessä.

— Ei suinkaan, minä näin kun hänet kannettiin pois… Pieni haava reidessä, ei sen kummempaa…

— Mihin aikaan?

— Kuuden paikoilla, ei siitä ole kuin ehken tunnin verran… Tuolla ylhäällä, Moncellen luona, kapealla solatiellä…

— Kaiketi hän lähti sitten Sedaniin?

— Tietysti hänet vietiin Sedaniin.

Kenestä he puhuivat? Delaherche arvasi, että se mahtoi olla Mac-Mahonista, joka oli haavoittunut eräässä etuvartijakahakassa. Marsalkka oli siis haavoitettu! Ei heitä onnestanut, ei, niinkuin meriväen luutnantti sanoi. Hän mietti onnettoman tapahtuman seurauksia kun sanantuoja täyttä karkua nelisti ohitse huutaen toiselle upseerille, jonka tunsi:

— Kenraali Ducrot on määrätty ylipäälliköksi! Koko armeija kokoontuu
Illyn luona peräytyäkseen Mezièrsiin!

Samassa hän jo oli kaukana, ratsastaen Bazeillesiin kuulien ympärillä vinkuessa ja Delaherche, pyörryksissä tärkeistä uutisista, jotka oli niin päällekkäin kuullut, lähti juoksemaan niin paljon kuin jaksoi ja saapui onnellisesti Balaniin sekä sieltä Sedaniin.

Bazeillesissa nelisti sanansaattaja paikasta toiseen, etsi käsiinsä upseerit ja antoi heille käskyt. Ja tuomansa tiedot kiitivät myös paikasta toiseen: marsalkka oli haavoitettu, kenraali Ducrot ylipäällikkönä, sotajoukko vetäytyy Illyyn.

— Mitä? Mitä ne sanovat? huusi Weiss, jonka kasvot jo olivat aivan mustat ruudinsavusta. Nytkö vetäytyä takasin Mezièrsiin! Se on mahdotonta, se tie on jo tukossa!

Hän oli epätoivossaan ja katui, että oli eilen tätä neuvonut juuri kenraali Ducrotille, joka nyt oli ylipäällikkönä. Niin, eilen se olisi ollut mahdollinen, eilen hän tarkoittikin, Saint-Albertin solan kautta! Mutta nyt oli tie ummessa, koko tuo suuren suuri muurahaislauma oli vaeltanut Doncheryn kedolle. Ja kun kerran täytyi valita toinen kahdesta hurjuudesta, oli parempi työntää baijerilaiset Maasiin ja marssia Carignaniin; se oli yritys, joka vaati epätoivon rohkeutta, vaan joka kenties vielä oli mahdollinen toteuttaa.

Weiss, joka joka silmänräpäys kiivaasti sysäsi silmälasia ylemmä nenälleen, selitti tätä luutnantille, joka vielä istui seinän varassa, kellahtavana ja kuolemaisillaan veren vuodosta.

— Minä vakuutan, että olen oikeassa… Antakaa väellenne käsky pitämään puoliaan. Näettehän itsekin, että me olemme voitolla, näettehän. Tartutaan vielä kiinni kaikista voimista ja he ovat Maasissa!

Hän oli oikeassa, sillä baijerilaisten toinenkin hyökkäys oli torjuttu. Kuularuiskut olivat puhdistaneet kirkkotorin, ruumiita oli läjittäin: kaduilta ja kujilta ajettiin vihollinen pistimellä niityille, josta vetäytyivät virralle päin, ja heidän pakonsa olisi varmaankin muuttunut täydelliseksi tappioksi, jos olisi tullut uusia joukkoja merisotamiesten avuksi, jotka jo olivat uupuneita ja kadottaneet monta miestä. Sitäpaitse ei kiväärituli Montivilliersin puiston puolelta tuntunut enää lähenevän, joka osoitti, että lisäväki oli silläkin puolella raivannut metsän vihollisista.

— Antakaa väellenne käsky tarttua pistimeen, herra luutnantti!
Sallikaa heidän käyttää pistintä, herra luutnantti!

Vahankarvasena, sortuvalla äänellä antoi luutnantti käskynsä:

— Kuulkaa pojat, eteenpäin, pistimet tanassa!

Se oli hänen viimenen sanansa ja sen hän lausui pää pystyssä, tunnettu ponteva ilmaus nuorekkailla kasvoillaan, tähystäen kuolevalla katseellaan vihollisen liikkeitä.

Kärpäset surisivat Françoisen muserretun pään ympärillä ja istautuivat rauhalliselle aterialle verisille kasvoille, vaan pikku Kallea vaivasi kova jano ja hän huusi lakkaamatta tohisevalla, rukoilevalla äänellä:

— Äiti, nouse ylös, herää nyt, äiti… Minulla on niin jano, kuule, minua janottaa…

Mutta ylipäällikön käskyä oli toteltava. Upseerien täytyi komentaa joukkonsa vetäytymään takasin, vaikka olivat vimmoissaan etteivät saaneet käyttää hyväkseen saavutettua voittoa. Kenraali Ducrot pelkäsi nähtävästi vihollisen kiertävän heidät ja tahtoi uhrata kaikki päästäkseen ulos satimesta. Kirkkotori paljastettiin, joukot peräytyivät, katu kadulta, talo talolta, ja pian jäi tie tyhjäksi ja autioksi. Vaimoväki itki ja parkui, miehet puivat kiroillen nyrkkiään sotamiehille, jotka jättivät heidät pulaan. Toiset salpautuivat tupansa ja päättivät puolustautua niin kauvan kun kykenivät henkeä vetämään.

— No hyvä! Vaan minä jään tänne, minä en rupeakkaan juoksemaan heidän edessään, huusi Weiss rajusti. Niin suuresta arvosta ei minun nahkani ole… Tulkoot, tulkoot vain rikkomaan huonekaluni ja juomaan viinini!

Hän unohti kaikki vimmassaan, taistelun sammumattomassa raivossa, ajatellessaan, että saksalaiset tulevat isännöimään hänen taloonsa, istuvat hänen tuolilleen, juovat hänen viiniään. Koko hänen olentonsa kutistui tuohon yhteen käsitykseen, hän ei muistanut mitään muuta, ei Henrietteä, ei asioitaan, ei entistä varovaista ja levollista elämätään.

Hän juoksi talolleen, lukkosi oven kaksinkerroin ja pönkitti vielä, kuljeksi ympäri huoneita kuin jalopeura häkissään, koetteli ovia ja tukkesi, jos joku kolo oli jäänyt auki. Sitten hän laski patroonansa; niitä oli vielä 40 kappaletta. Ja kun lähestyi ikkunaa katsoakseen, ett'ei virran puolella ollut mitään uhkaavaa, jäi hän silmäilemään vasemmanpuolisia harjuja. Valkoset savupilvet osottivat selvästi vihollisten patterioiden asentoa. Ja Marféen harjulla Frenoisin kammottavan patterin yläpuolella näkyi vielä metsän laidassa sama ryhmä kiiltäviä sotilaspukuja, ehken oli enemmänkin nyt, ja ne loistivat niin, että hän rilliensä avulla eroitti kullatut kypärit ja olkamerkit.

— Kirotut roistot! jupisi Weiss nyrkki koholla.

Ylhäällä Marféen harjun nyppylällä seisoi kuningas Wilhelm esikuntansa keskellä. Kello seitsemän hän jo oli tullut Vendressesta, jossa oli viettänyt yönsä, ja katseli harjulta, jonka alla Maasin laakso levisi, turvallisesti laajaa taistelutannerta jalkainsa juurella. Hän katseli tuota näköpiirin toisesta reunasta toiseen ulottuvaa jättiläisnäyttämöä kuin kuningas ainakin juhlaistuimeltaan.

Ardennien metsien tummat puujoukot verhosivat taivaanrantaa kuin vanha gobelinpeite ja sen tummalla taustalla pistivät jyrkästi näkyviin Sedanin linnoitukset, joita idässä ja etelässä rajoitti virta ja veden vallassa olevat niityt. Bazeillesissa leimahtivat talot toinen toisensa jälkeen ilmituleen, paksu tomu- ja savupilvi leijaili tappelupaikan kohdalla. Ja idässä, Moncellesta Givonneen, oli ainoastaan muutamia rykmenttiä kahdennettatoista ja ensimäistä osastoa, jotka matelivat kuin pienet kärpäisparvet sänkipellolla eli hävisivät kapeaan laaksoon. Toisella puolella näkyi vaaleita peltoja, joiden keskelle Chevalierin metsä muodosti suuren mustan lämyn. Vaan pohjoiseen päin oli varsinkin erinomainen näköala seitsemännen osaston ylitse, jonka hallussa Floingin mäet Garennen metsästä virran vihannalle partaalle saakka olivat. Etempänä olivat vielä Saint-Menges, Fleigneux, Illy, — pikkuruisia kyläkuntia, jotka melkein hävisivät mäkien taa. Vasemmalla teki Maas polvekkeen ja leveä virta, jonka pinta hohti kuin sulattu hopea, juoksi verkalleen Igesin niemen ympäri sulkien Mezièrsiin vievän tien Saint-Albertin solassa äärimmäisen partaansa ja läpitunkemattomien metsien vähin. Tähän kolmikulmaan olivat siis ranskalaisten 100,000 miestä ja 500 tykkiä ahdetut!

Ja kun Preussin kuningas kääntyi länteen, näki hän edessään toisen lakeuden, Doncheryn kedon, jonka aukeat harmaat, maat ulottuivat Briancourtiin, Marancourtiin ja Vrignesaux-Boisiin, häikäisten silmää kirkkaassa päiväpaisteessa. Ja kun hän kääntyi itään, oli sielläkin yhteenpuristettujen ranskalaisten kolonnain takana aukeata maata, oli vapaata alaa, jossa vilisi maakyliä. Siellä oli Douzy ja siellä Carignan, sitten Rubécourt, Pourru-aux-Bois, Francheval, Villers-Cernay ja rajalla la Chapelle. Niin pitkälti kuin silmä kantoi olivat paikat hänen, hän saattoi komentaa 250,000 miestään, 800 kanuunaansa, mihin halutti, hän saattoi yhdellä ainoalla silmäyksellä nähdä joukkonsa kaikki liikkeet.

Yhdellä puolella marssi jo hänen XI:s osastonsa Saint-Mengesiä kohti, V:s oli asettanut Vrignes-aux-Boisiin ja würtembergiläinen divisioona odotti Doncheryssä; ja toisella puolella, vaikka puut ja mäet tekivät vähän haittaa, hän eroitti heidän liikkeensä, näki XII:n tunkeutuvan Chevalierin metsään ja tiesi kaartin jo olevan Villers-Cernayssa. Siinä olivat ruuvipenkin pihdit, — perintöprinssin joukko vasemmalla, Sachsin prinssin oikealla, — jotka avautuivat avautumistaan ja venyivät pitemmiksi sillä välin kun baijerilainen osasto heittäytyi Bazeillesia hätyyttämään.

Wilhelm kuninkaan jalkojen juuressa jyrisivät patteriat aina Rémillystä Frennoisiin lakkaamatta, peittivät la Moncellen ja Daignyn kranaateilla, jotka lensivät kaaressa Sedanin yli ja sinkoilivat pohjosenpuolisille harjuille. Ja kello ei ollut vielä kahdeksaa. Hän odotti taistelun päätöstä, katse kiinnitettynä äärettömään shakkilautaan edessään, johtaen ylhäiseltä asemaltaan ihmispilviä, noiden mustain pisteiden riehuntaa keskellä säteilevän luonnon kuolematonta hymyilyä.