Sota

II.

Floingin harjulla puhalsi Gaude päivän koittaessa kaikista voimistaan herätys-merkin sakeaan aamusumuun, vaan ilma oli niin täynnä kosteutta, että iloinen toitotus milt'ei hukkui siihen. Ja miehet, jotka eivät olleet edes pystyttäneet telttojaan, vaan makasivat vaatteisiinsa kääriytyneinä murassa, eivät heränneet, nukkuivat yhtä sikeästi liikuttamatta jäykkiä kasvojaan ikäänkuin henki jo olisi lähtenyt. Heidät täytyi puistella hereille yksitellen ja he heittivät ympärilleen rajuja katseita juurikuin olisivat todellakin kuolleista nousseet.

Vihdoin sai Jean Mauricenkin jaloilleen.

— Mitä nyt? Missä me olemme?

Hän katseli säikähtyneenä ympäröivää harmaata usvamerta, jossa toverit liikkuivat kuin haamut. Ei nähnyt kymmentä kyynärää eteensä, oli aivan mahdotonta tietää, missä päin Sedan oli. Vaan samassa jymähti kanuuna jossain, hyvin kaukana.

— Niin, niin tosiaan, tänäänhän tapellaan…! Hyvä juttu, että tästä toki kerran tulee loppu!

Ympärillä toistettiin hänen sanojaan, synkkä tyytyväisyys vallitsi väestössä, kaikki tahtoivat puistaa päältään tuon painajaisen, tahtoivat kerrankin nähdä silmästä silmään vihollista, jota vastaan olivat lähteneet ja jonka edellä olivat juosseet päiviä ja viikkoja. Vihdoinkin saivat lennättää preussiläisiin muutamia ruutilatinkia, olivatkin jo tarpeeksi kanneksineet 90 patroonaansa; hyvä, että niitä viimeinkin tarvittiin! Ja nyt niitä tarvittiinkin — sen tunsivat joka mies.

Mutta Bazeillesista alkoi taas selvemmin kuulua kanuunanpauke. Jean kuunteli.

— Missä ne ampuvat?

— Luulisin, että se on virran luona, vastasi Maurice; vaan enpä totta totisesti tiedä, missä oikeastaan olenkaan.

— Kuule, hyvä ystävä mitä puhun, sanoi korpraali, pysyttele nyt minun läheisyydessäni, sillä, näetkös, täytyy hiukan tietää asioita, ett'ei mitään hulluuksia tapahdu… Minä olen tällaista ennenkin nähnyt ja koen pitää silmät selällään molempain edestä.

Komanto napisi taasen ruuan puutetta! Ei saanut valkeata, ei voinut löytää tikkuakaan kuivaa puuta moisella märällä ilmalla. Yksin taisteluhetkelläkin tuntuivat vatsan vaatimukset yhtä jyrkkinä ja kiusallisina kuin ennenkin. Sankaria he kenties voisivat olla, vaan ruokaa piti olla! Ruoka oli tärkein asia; ilolla söivät, kulloin saivat kupillisen hyvää keittoa, mutta suuttuivat silmittömiksi kun leipä loppui.

— Joka ei saa syömistä, niin sen ei ole pakko tapellakaan! selitti Chouteau. Vieköön minut vaikka mikä, jos panen nahkani alttiiksi tänä päivänä!

Suurikasvuinen maalarinsälli, vallankumouksen mies Montmartresta, kapakkaseurain puheenjohtaja, sotki sekasin kaikki hyvät ja pahat kuin oli kuullut.

— Ja sitäpaitse! Eivätkös ne ole valehdelleet, ajaneet täyteen meidät niitä juttujaan, että preussiläiset ovat nälinkuoliaita ja kaatuilevat pitkin tietä, ett'ei niillä ole paitaa päällä, että ne ovat ryysyissä ja resusia ja taudin syömiä!

Loubet remahti nauramaan irtonaista katupojan nauruaan.

— Ehei, mepä nyt olemmekin huonommalla puolella! Me olemme nälinkuoliaita ja kuljeksimme kuin mitkä kerjäläiset varpaat pitkällä kengistä ja pussi selässä!… Entäs ne suuret voitot! Suuria valehtelijoita ovat eikä voittajia, että muka Bismarck on vangittu ja koko sotajoukko ajettu mihinhän lie rotkoon. Miksi ne meitä luulevatkaan, kun uskaltavat sillä tavalla pilkata!

Pache ja Lapoulle kuuntelivat, puivat nyrkkiään ja kiristivät hampaitaan. Kaikki muut olivat yhtä tuimina, sillä petolliset tiedot vihollisesta ja sanomalehtien valheelliset kertomukset olivat vaikuttaneet sanomattoman paljon pahaa miehistössä. Luottamus oli poissa, he eivät uskoneet enää ketään eikä mitään.

— Ei, sitä ei ilkeä mikään nähdä! jatkoi Chouteau, myötyjähän me olemme, se selittää koko menon ja sen tiedämme joka mies!

Typeränsekainen Lapoulle hyppäsi pystyyn ja riehui kuin vimmattu:

— Myödyt, luuletko, onko niin? Ovatko ne roistot uskaltaneet…

— Myöneet meidät niinkuin Judas petti ja möi herransa ja mestarinsa! mutisi Pache, joka aina toi esille vertauksia raamatusta.

Chouteau katsahti ylpeästi ympärilleen.

— Vanha asiahan se on! Johan täällä puhuttiin, mitä ne itsekukin saivatkin… Mac-Mahon pisti kolme miljoonaa taskuun ja toiset saivat miljoonan mieheen, että houkuttelisivat meidät tähän ansaan… Viime kevännähän kaupat tehtiin, Pariisissa, ja viime yönä ne ampuivat raketin ilmaan, se oli merkki, että vihollinen hyökkäisi päällemme!

Chouteaun hävytön juttu suututti Mauricea. Hän oli usein nauranut hänen sukkeluuksilleen, vaan tämä oli liikaa, tämähän turmeli aivan miesten mielet ja riisti heiltä rohkeuden juuri taisteluun lähtiessä.

— Miten te kehtaatte jutella tuollaisia tuhmuuksia! Tiedättehän itsekin yhtä hyvin kuin minä, että ne ovat valhetta alusta loppuun!

— Mitä? Valhetta? Vai valhetta, että meidät on myöty! Kuule, pidä sinä suutasi vähän pienemmällä, maitovarsa, ehkä kuulut itsekin siihen roisto- ja petturijoukkoon, koska olet niin kärkäs niitä puoltamaan?

Hän astui uhkaavasti Mauricen eteen.

— Tiedätkös, herra, että sinulle voi pian käydä hyvinkin pahasti, ellei ystäväsi Bismarck tulee apuun!

Toisetkin nurisivat, jonka tähden Jeanin täytyi käydä väliin.

— Hiljaa ja paikalla! Minä ilmoitan jokaisen, joka pitää vähänkään ääntä!

Vaan Chouteau nauroi ja vihelsi. Hän välitti viisi niistä ilmiannoista! Jos hän tappeli eli oli tappelematta, niin eikös se ollut hänen oma asiansa: ketä se koski, jos hän säästi yhden patroonan muidenkin varalta kuin preussiläisten. Nyt, kun taistelu oli alkamaisillaan, hävisi hänestä viimenenkin velvollisuuden tunto; ja minkäpä hänelle teki! Hän lähti silloin kun halutti. Ja hän lateli taas törkeyksiään, yllytti toisia korpraalia vastaan, joka ei pitänyt huolta, että he saisivat edes ruokaa. Kenenkäs muun syy se oli kuin hänen, ett'eivät olleet moneen Herran päivään saaneet sitä eli tätä suuhunsa. Muilla komannoilla oli ollut sekä lihaa että lientä. Mutta herra korpraali ja hänen ystävänsä, tämä toinen herra, olivat olleet tyttöpaikoissa Sedanissa. Olipa nähty!

— Sinä olet tuhlannut komannon rahat, niin olet; koetappas tehdä tyhjäksi jos voit, renttu!

He raivostuivat yhä enemmän. Lapoulle pudisteli nyrkkiään Jeanin nenän alla, hiljainen Pachekin oli niin hurjana nälästä, että vaati selitystä. Loubet käyttäytyi kaikista järkevimmin, hän nauroi tapansa mukaan ja arveli, että on sikamaista hyökätä omien kansalaisten niskaan kun preussiläiset ovat ihan silmäin alla. Hän ei suvainnut tappelua eikä rähinää ja vetosi rahasummaan, jonka oli saanut lähtiessään toisen edestä palvelukseen.

— Jos luulette ett'ei minun nahkani ole minkään arvoinen, niin siinä erehdytte!… Minä näytän teille vielä mihin kelpaan.

Maurice ja Jean, joita heidän suunpieksämisensä alkoi kiukustuttaa, vastasivat terävästi puolustaen itseään syytöksiltä, kun vahva ääni huusi sumusta:

— Mitä se on? Mitä riitaa se on? Ketkä lurjukset siellä toisiaan haukkuvat?

Ja luutnantti Rochas ilmestyi, kepilakkinsa sateen ja päivän haalistamana, nuttu napittomana, koko laiha pitkäsäärinen olento köyhän ja kurjan näkösenä. Vaan silmät vilkkuivat kuitenkin taisteluintoa ja viikset olivat pörhällään.

— Herra luutnantti, huusi Jean, nämä miehet tässä sanovat, että me olemme petetyt … että kenraalit ovat myöneet meidät preussiläisille…

Luutnantille ei tämä ajatus ollut aivan vieras, hänkin kaipasi selitystä yhteen ja toiseen käsittämättömään tapahtumaan.

— No, no, mitä se teihin kuuluu?… Eihän se teidän asianne ole!… Teidän asianne on totella ja tapella ja koska preussiläiset nyt ovat täällä, niin annetaan heille kerrankin sellainen selkäsauna, että muistavat pitemmän aikaa!

Usvaverhon takana jymisivät Bazeillesin tykit. Rochas levitti kätensä.

— Kuuletteko, pojat! Siellä he nyt ovat!… Ja nyt me annamme heille pyssynperästä, eikö niin, pojat?

Kuultuaan tykinpauketta, ei luutnantti enää voinut muuta ajatella, ei muistanut enää väsyttäviä marsseja, ei joukkojen kurjuutta, ei Beaumontin tappiota eikä viimeistä surkeata matkaa Sedaniin. Nyt loppuivat surut, nyt alkoi taistelu ja hän oli varma voitosta. Ei ollut luutnantti oppinut mitään eikä mitään unhoittanut, hän halveksi vieläkin koko sydämmestään "saksalaista", oli yhtä tietämätön kuin ennenkin uudenaikaisesta sotataidosta ja luotti kuten sodan alkaessakin järkäktämättömästi Ranskan onneen. Afrikassa, Krimillä, Italiassa, kaikkialla olivat ranskalaiset joukot vieneet voiton, ja nytkö hän epäilisi? Ei, siihen hän oli liian vanha!

Hän remahti leveään nauruun. Hänet valtasi halu osoittaa myötätuntoisuuttaan väelle, joka rakasti häntä kuin yksi mies, vaikka välistä pelkäsikin.

— Kuulkaahan, lapset, ottaisitte ennen pienen naukun aamukylmään kuin ilman aikojaan pärisette… Minä tarjoan, niin juotte minun terveydekseni, eikö niin?

Ja hän veti suuresta taskustaan esille viinapullon ylpeydellä mainiten, että oli saanut sen naiselta. Edellisenä päivänä oli hänet nähty erään ravintolan takakammarissa liehakoimassa bufettineitiä, jota istutti polvellaan. Miehet nauroivat ja ottivat kernaasti kun luutnantti kaatoi taskumatistaan itsekunkin keittokuppiin osansa.

— No, juokaa nyt pojat, juokaa tyttönne malja, jos teillä nimittäin on, ja Ranskan kunniaksi. Olkaa iloisia pojat, niin olen minäkin!

— Siinä luutnantti on oikeassa; teidän maljanne, luutnantti, ja kaikkien iloisten poikien malja!

He kallistivat kuppia ja olivat tyytyväisen näkösiä. Pieni naukku oli varsin paikallaan aamueineeksi, vihollista vastaan lähtiessä. Minkäpäs tähden he eivät antaisi preussiläisiä selkään? Onhan onni ennenkin äkkipäätä kääntynyt! Kertoihan luutnantti pahus Bazainen olevan tulossa, että häntä odotetaan iltapuoleksi! Ja vaikka luutnantti sattui innostuksessaan osoittamaan Belgiaan päin kun piti näyttää, mistä apua tulee, toivoivat sekä Maurice että kaikki muut parasta. Ehken nyt viimeinkin saavat korvata tappiot!

— Mutta mitä me oikeastaan odotamme, herra luutnantti, kysyi joku.
Miks'ei jo marssita?

Rochas heilautti kättään, — ei ollut saanut käskyä.

— Onko kukaan nähnyt kapteenia? kysyi hän hetken perästä.

Jean muisti nähneensä hänen luikkivan yöllä Sedaniin päin, vaan järkevä sotilas ei näe koskaan päällysmiehiään viran ulkopuolella. Hän ei siis virkkanut mitään, vaan huomasikin kääntyessään varjon, joka lähestyi aitoviertä.

— Tuolla hän juuri tulee!

Kaikki hämmästyivät kapteenin siisteyttä: takki oli harjattu, saappaat kiiltävän mustat ja hohtavan puhdas oli mies kiireestä kantapäähän, toisen näkönen oli kuin luutnatti-parka.

— Kas vain! huusi Loubet, kapteeni on löytänyt tavaransa!

Mutta miehet eivät vetäisseetkään suutansa nauruun, kapteeni Beaudoin ei sietänyt leikkiä, hän oli hyvin arka arvostaan ja siitä syystä melkein vihattu miehiltään. Ensimmäisestä tappiosta lähtien hän oli aina äkäsen näkönen. Ollen innokas bonapartelainen ja suosittu yläilmoissa toivoi hän suuria tulevaisuudelta, vaan huomasikin nyt maan vapisevan jalkainsa alla ja lupaavan tulevaisuutensa tyhjään raukeamaisillaan. Hänellä sanottiin olevan kauniin tenoorin, ja se oli ollut usein suureksi hyödyksi, ja muutenkin hän oli lahjakkaanlainen mies, vaikka ei välittänyt syvemmin tutustua sotataitoon; hän oli parhaasta päästä seuramies ja rohkea myös kun tarvittiin, vaikka ei liiaksi koskaan.

— Tavaton sumu, sanoi kapteeni tyytyväisenä kun oli jälleen keskellä omaa komppaniaansa, jota oli hakenut puolen tuntia.

Samassa tuli marssikäsky, pataljoona lähti liikkeelle. Virrasta mahtoi nousta uusia sumuaaltoja, sillä he saivat melkein hapuilemalla pyrkiä eteenpäin kosteassa valkosessa usvassa, joka tarttui vaatteisiin kuin tihkusade. Ja eräässä tiehaarassa näki Maurice äkkiä översti Vineuilin suorana ja jäykkänä hevosensa selässä, kalpeana kuin äänetön suru, ratsun väristessä aamusumussa ja päristellen päätään käännellessä tykinääntä kohti. Kymmenen askeleen päässä seurasi virkaatekevä luutnantti rykmentin lippu kädessä. Se oli jo vapautettu kääreestään ja liehui haaveellisesti ylhäällä huurusuikaleiden seassa kuin värähtelevä voitonmerkki, joka on katoamaisillaan. Kultanen kotka oli vesimärkä, kolmenvärinen silkkikangas muuttunut, ruudinsavun mustaama ja luotien repimä; kunnialegioonan risti, joka oli sidottu tankoon kiinni, vain välkytteli loistavia emaljihaarojaan.

Lippu sekä översti katosivat uuteen usva-aaltoon ja pataljoona marssi eteenpäin kuin kosteissa villoissa. Ensin kuljettiin alamäkeen, sitten ylöspäin kapeata metsätietä. Sitten komennettiin: "Seis", ja joukot jäivät seisomaan täysissä tamineissa, ase jalalla paikaltaan liikahtamatta. He mahtoivat olla jollain harjulla, vaan ei nähnyt vieläkään pariakymmentä askelta eteensä. Kello oli seitsemän, tykinpauke kuului lähempää, Sedanin toisella puolella alkoivat uudet patteriat ammunnan.

— Niin, sanoi kersantti Sapin Mauricelle, tämä on minun viimeinen päiväni!

Hän ei ollut avannut suutaan koko aamuna, kulki ajatuksiinsa vaipuneena, tuijottaen lakkaamatta kauniilla puhuvilla silmillään avaruuteen.

— Mitä joutavata te nyt haastelette! sanoi Jean, kukapa sitä edeltä tietää!… Voi tämä olla viimeinen päivä meille jokaiselle, vaan voi taas olla niinkin, että pääsemme kaikki ehjin nahoin!

Sapin pudisti päätään.

— Ei, minä tiedän, puhukaapa mitä puhutte … tänä päivänä Sapin kuolee!

Miehet kääntyivät katsomaan ja kysyivät, onko hän nähnyt sellaista unta. Ei ollut, muuten tiesi ja tunsi.

— Ja harmittaapa se koko lailla, sillä minä aijoin viettää häitä heti sodasta palattuani.

Hän sulki silmänsä pariksi sekunniksi, ajatteli mennyttä elämätään. Vanhemmillaan oli vähänen rihkamakauppa Lyonissa. Äiti oli lellitellyt kaunista poikaansa, vaan isän kanssa hän ei sopinut ja jäi sotapalvelukseen asevelvollisvuodet palveltuaan eikä tahtonut, vallankin äidin kuoleman jälkeen, kuulla puhuttavankaan isän luo palaamisesta. Kerran lupa-ajalla hän tutustui lähemmin erääsen serkkuunsa Lyonissa, oppi rakastamaan häntä ja alkoi jälleen katsella elämää valoisemmalta puolelta. Hän oli sopinut kihlattunsa kanssa avata hänen myötäjäisvaroillaan pienen kaupan, sillä hän oli koko taitava kirjoittaja ja luvunlaskija! Koko vuoden hän oli uneksinut pientä kauppaansa ja pientä kotiaan.

Häntä palelsi, hän puisteli itseään ikäänkuin olisi tahtonut karkoittaa luotaan jotain tuskallista ja sanoi toistamiseen:

— Se on harmillista, vaan huomenna ei minua ole enää.

Kukaan ei vastannut; he seisoivat odottaen tietämättä olivatko selin vai kasvot viholliseen päin. Sumusta kuului aika ajoin melua, rattaiden jyrinää, miesjoukkojen astuntaa, kaukaista kavionkopinaa. Ne olivat joukkojen liikkeitä, jotka huuruharso peitti heidän silmiltään; seitsemäs osasto asettui taisteluasentoon. Vaan nyt alkoi selvitä. Harso kohottautui, repeytyi suuriin siekaleihin, välistä vilahti jo puun latva, taivas näkyi, kirkkaana ja heleänsinisenä. Ennenkun sumu oli tykkänään haihtunut kiitivät Margueritten divisioonaan kuuluvat afrikkalaiset jääkärit ohitse. Istuen komeasti satulassa, lyhyissä takeissaan ja punaset vyöt vyöllä he ratsastivat ketteröitä, hoikkajäsenisiä hevosiaan, jotka melkein peittyivät sälystön alle. Toinen eskadroona riensi ohi toisen perästä, ilmestyi sumusta ja ratsasti sumuun ikäänkuin olisivat sulaneet tihkusateessa. He olivat tiellä, heidät lähetettiin etemmä, — ja siten heitä oli kyörätty koko sodan ajan. Käytettiin siellä täällä joskus vakoilemassa, vaan kun kahakka alkoi, lähetettiin heidät laaksosta toiseen kuin kalliit, tarpeettomat korukalut.

Maurice katseli heitä Prosperia ajatellen.

— Ehkä se on hän, tuo tuolla.

— Kuka? kysyi Jean.

— Se poika Rémillystä, se tiedäthän, jonka veljen tapasimme Ochesissa.

Vaan jääkärit olivat jo kadonneet ja jälleen kuului kopsetta, joku kenraaliesikunta ratsasti mäkeä alas. Jean tunsi prikaatikenraalin, se oli Bourgain-Desfeuilles ja hän heilutti huimasti kättään. Vastenmielistä oli ollut lähteä niin aikaseen ja luopua ravintolan mukavuuksista. Sen näki jo kulmistakin. Äänensä kuului selvästi, kun hän murahti toisille:

— Niin, perhana vieköön, tuo tuolla; Mosel eli Maas vai mikä se on!

Silloin hälveni sumu. Se tapahtui äkkiä, aivan kuten Bazeillesissakin, niinkuin olisi kohotettu esirippu näyttämöltä. Aurinko paistoi täydeltä terältä ja Maurice tunsi heti paikat.

— No, nyt tiedän, sanoi hän Jeanille, me olemme Algierin harjulla… Näetkös, tuolla vastapäätä on kylä, Floing, ja tuolla alhaalla, etempänä, on Saint-Menges ja vielä kauempana Fleigneux… Ihan taivaan rannalla, tuolla, näkyvät Ardennit ja nuo pitkät harvat puut, eroitatko, kasvavat Belgian rajalla.

Hän jatkoi selitystään viitoten kädellään. Algierin ylänkö oli viiden tuhannen kyynärän pituinen tasainen vyö punertavaa maata, joka ulottui Garennen metsästä Maasiin ja päättyi vasta niittyjen takana virran rannalla. Seitsemännen osaston oli kenraali Douay asettanut tälle harjulle ja surkutteli, ettei hänellä ollut enemmän miehiä, sillä nämä eivät riittäneet puolustamaan niin pitkää linjaa ja ylläpitämään yhteyttä ensimmäisen osaston kanssa, joka oli sijoittunut Givonnen laaksoon Garennen metsästä Daignyyn.

— Mitä? Eikös ole alaa kyllin!

Maurice pyöritti kättään etelästä länteen, taistelukentän yli, joka näkyi koko laajuudessaan harjulle. Ensin oli Sedan, jonka linna kohosi kaupungin kattojen yli, sitten Balan ja Bazeilles yhä sakenevien savupilvien ympäröiminä, ja niiden takana mäet virran vasemmalla rannalla, Liry, Marfée, Croix-Piau. Mutta etenkin Doncheryn puolelle oli laaja näköala. Maasin sinertävä juova kiersi Igesin niemimaan, ja harjulla näkyi Saint-Albertin tie, joka pujotteli virran partaan ja korkean metsäisen rinteen välitse. Ylempänä yhtyi Vrignes-aux-Boista ja Doncherysta tuleva tie tien risteykseen Maison-Rougen kohdalla.

— Näetkös, tuota tietä me voisimme peräytyä Mezièrsiin.

Vaan juuri samassa jyrähti ensimmäinen tykinlaukaus Saint-Mengesistä. Etempänä leijaili vielä muutamia sumupilviä, eikä voinut eroittaa muuta kuin tumman lauman, joka liikkui Saint-Albertin solalle päin.

— Kas niin, siinä ne nyt ovat, jatkoi Maurice hiljempaa. Nyt ne katkasevat meiltä tien, nyt olemme hukassa!

Kello ei ollut vielä kahdeksaa. Tykit, jotka olivat jymähdelleet Bazeillesista, alkoivat paukkaa idässäkin, Givonnen laaksossa, joka ei näkynyt harjulle. Saksin perintöprinssi lähti juuri sillä hetkellä liikkeelle ja törmäsi yhteen ensimmäisen osaston kanssa lähellä Daignya, Chevalierin metsän laidassa. Ja kun XI:s preussiläinen osasto, joka marssi Floingiin, samassa alkoi ampua kenraali Douayn joukkoja, oli taistelu täydessä vauhdissa joka puolella, suuren taistelukentän, monen peninkulman pituisen kentän, eteläpäästä pohjoseen.

Maurice huomasi, että oli tehty parantamaton virhe kun ei edellisenä yönä marssittu Mezièrsiin. Hän ei tietysti arvannut tämän virheen seurauksia, vaan hän katseli kuitenkin synkillä aavistuksilla Algierin ylänköä ympäröiviä harjuja ja mäkiä. Vaikka ei enää olisi ollutkaan aikaa peräytyä Mezièrsiin, olisi kumminkin pitänyt miehittää mäet, että olisi ollut tie auki rajalle. Olisivathan silloin hädän tullessa voineet hakea suojaa Belgian puolella. Kaksi paikkaa näytti hänestä etenkin vaaralliselta, Hattoyn mäki Floingin yläpuolella ja Illyn rukouspaikka, suuri kiviristi kahden niinipuun välissä. Edellisenä päivänä oli kenraali Douay sijoittanut yhden rykmentin Hattoyn mäelle, mutta se oli jo päivän koitteessa vetäytynyt takasin. Ensimmäisen osaston vasemman siiven tuli nyt puolustaa Illyn mäkeä. Sedanin ja Ardennien metsän välillä oli suuria syvien laaksojen uurtamia alastomia lakeuksia ja aseman tärkein kohta, avain, oli nähtävästi juuri Illyn mäellä, ristin ja niinipuiden juurella, josta saattoi ampua joka puolelle.

Taas pamahti kaksi kanuunanlaukausta. Ja niitä seurasi useampia ja useampia. Nyt nousi savu pienoselta mäeltä vasemmalla Saint-Mengesistä.

— Kas niin, sanoi Jean, nyt tulee meidän vuoromme.

Vaan ei tullut sen kummempaa. Miehet seisoivat liikkumattomina, ase jalalla, eikä heillä ollut mitään muuta huvitusta kuin katsella toisen divisioonan komeaa ryhtiä. Se seisoi Floingin edustalla ja sen vasen siipi muodosti rintaman virtaan päin, torjuakseen hyökkäykset siltä suunnalta. Idässä päin oli kolmas divisioona hajaantunut Garennen metsään saakka Illyn luona ja ensimmäinen, jota oli Beaumontissa pahasti ruhjottu, seisoi toisessa linjassa. Insinöörit olivat olleet koko yön työssä ja jatkoivat vielä vihollisen tulen alla juoksuhautojen ja vallien valmistamista.

Vaan nyt räjähti yhteislaukaus Floingin juurella ja kapteeni Beaudoinin komppania sai käskyn peräytyä viisi sataa kyynärää. Silloin he tulivat laajaan nelisnurkkaseen kaalipeltoon ja kapteeni komensi lyhyellä tavallaan:

— Pitkälleen joka mies!

Ja heidän täytyi laskeutua maahan. Kaalinkuvut olivat vielä kasteesta märkinä, paksuilla viheriäisillä lehdillä kimalteli suuria pisaroita.

— Viidensadan kyynärän etäisyys! huusi kapteeni jälleen.

Maurice asetti pyssynsä piipun kaalinpään varaan, vaan hän ei voinut nähdä niin mitään. Hän nykäsi Jeania, joka oli oikealla puolellaan ja kysyi, mitä kujeita se oli, ja kokenut korpraali osotti läheistä mäkeä, jolle ranskalaiset parhaallaan asettivat patteriaa. Heidät oli komennettu tänne tukemaan sen liikuntoja. Maurice nousi polvilleen kurkistamaan, oliko siellä Honorén patteria, vaan reservitykistö oli takapuolella, puuryhmän suojassa.

— Piru olkoon, ärjäsi Rochas, ettekö te saata pysyä pitkällänne!

Ja tuskin oli Maurice painautunut kaalinkupujen väliin, kun kranaatti tulla suhahti — ja siitä hetkestä niitä tuli tuhka tiheään. Ensimmältä tähtäsivät saksalaiset tykit huonosti, luodit putosivat kauvas ranskalaisen patterian taakse, joka myös jo alkoi ampua. Paitsi sitä tunkeutuivat toiset kranaatit syvälle kuohkeaan multaan, eivätkä lauenneet, ja se antoi sotamiehille aihetta lasketella kokkapuheita kaalinampujoista ja hapankaalin syöjistä.

— Olisihan tämä hyvä ilotulitus muuten, sanoi Loubet, mutta ovat taitaneet aineet kastua.

— On taitanut kaatua olutta päälle, lisäsi Chouteau.

Luutnantti Rochaskin yhtyi puheesen.

— Niin, johan sen sanoin, että ne ovat aika toskaria.

Mutta silloinpa räjähti kranaatti viidentoista kyynärän päässä, murapaakkia lenteli komppaniaan ja vaikka Loubet vähääkään ällistymättä pyysi vaateharjaa, kävi useiden — ja niiden joukossa oli suurisuinen Chouteaukin — nenänpäät valkosiksi. Hän ei ollut vielä, enemmän kuin Lapoulle eli Pachekaan, ollut tulessa; Jean oli ainoa "vanha" koko komannossa. He räpyttivät silmiään ja kävivät niin kummallisiksi, puhuivat kimakkaasti ja vaikeasti, ikäänkuin heitä olisi kuristettu kurkusta. Maurice oli jokseenkin levollinen; koetti kaikin voimin hillitä itseään, vaikk'ei pelännytkään, sillä hän ei uskonut vaaran vielä olevan lähellä. Sydänalassa vain tuntui vähän pahalta ja pää ontolta, hän ei voinut mitenkään koota ajatuksiaan. Ja hänen luottamuksensa kasvoi nähdessä, miten tyyniä miehet olivat; hän oli jo ihan varma voitosta, kun vaan olisivat saaneet hyökätä pistimellä vihollisen kimppuun.

— Mitä, onko täällä mehiläisiä?

Hän oli jo kolmasti kuullut samanlaista surinaa korvissaan.

— Ei ole, nauroi Jean, ne ovat luotia.

Pitkällään makaavien sotamiesten ylitse viuhkasi kuula kuulan perästä, he käänsivät ehdottomasti päätään äänen mukaan, milloin oikealle, milloin vasemmalle.

— Kuulehan Lapoulle, sanoi Loubet opettavaisesti, kun sinä nyt näet kuulan tulevan, niin pane sormesi, näin, nenän eteen. Se halkasee ilman ja kuula kääntyy oikealle eli vasemmalle.

— Mutta enhän minä niitä näe, sanoi Lapoulle.

Koko komppania remahti nauramaan.

— Mikä pöllö sinä olet! No, aukase nyt silmäsi kerrankin selälleen ja katso. Tuossa meni yksi, etkö nähnyt, ja tuossa… Ja tuossa taas… No, tuon sinä näit, se oli vehriäinen.

Lapoulle viritti silmänsä selälleen ja piti sormia nenän edessä, vaan Pache hapuroi amulettia, joka riippui hänen rinnallaan, toivoen, että se olisi ollut kymmeniä kertoja niin suuri ja suojellut häntä kuin haarniska.

Rochas oli jäänyt seisomaan vähän matkan päähän ja huusi leikillisesti miehille:

— Lapset, kranaateille saatte tehdä kunniaa, jos haluttaa, mutta luodeille ei tarvitse, niitä on liian paljon!

Samassa musersi kranaatin kappale pään eräältä sotamieheltä ensi rivissä. Hän ei joutanut huutamaankaan, veriset aivot räiskähtivät joka taholle, ja kaikki oli lopussa.

— Poika-parka! mutisi kersantti Sapin kalveten, nyt on toisen vuoro!

Vaan kohta ei kuullut enää mitään. Maurice kärsi kauheasti jyrinästä, joka ei tauonnut silmänräpäykseksikään. Lähellä oleva patteria ampui lakkaamatta, tykit jymisivät niin että maa tutisi ja kuularuiskujen korviasärkevä pauke tärisytti ilmaa. Kauvankohan heidän täytyi siinä kaalinpäiden välissä maata? He eivät tietäneet mitään, eivät nähneet mitään! Oli kerrassa mahdotonta saada minkäänlaista käsitystä taistelun kulusta. Ja taisteltiinkohan nyt sitten oikein toden perästä, olikohan tämä ratkaseva tappelu? Paitsi edessä olevia sileitä peltoja ei Maurice nähnyt muuta kuin Hattoy-mäen kukkulan, hyvin kaukana, ja sen metsäisillä rinteillä hän ei huomannut mitään liikettä. Ei näkynyt yhtään vihollista hänen näköpiirinsä rajain sisällä ja kun käänsi päätään, näki hän suureksi ihmeekseen talonpojan kyntämässä peltoaan kookkaalla valkosella hevosella. Mitä varten hän laiskottelisi? Jos kohta tuossa mäen takana on tappelu, niin täytyy viljan kuitenkin kasvaa ja ihmisten saada elämistä.

Maurice ei malttanut enää olla paikoillaan. Hän nousi ylös, antoi katseensa liitää Saint-Mengesiin, jossa tykit paukkuivat ruskeanpunasen pilven keskellä, katsahti Saint-Albertin tielle, näki sen mustanaan viliseviä joukkoja, preussiläisiä, jotka nopeasti marssivat eteenpäin. Mutta silloin tarttui Jean hänen sääreensä ja veti kiivaasti alas.

— Hulluko sinä olet? Ammutat varsin itsesi!

Ja luutnanttikin murahti:

— Pysykää pitkällänne, siellä! Mitä pässinpäitä te olette, jotka tahdotte kuolla vaikka ei ole käskyäkään.

— Seisottehan tekin, herra luutnantti!

— Niin, se on eri asia. Minun täytyy tietää, mitä tapahtuu.

Kapteeni seisoi myös ja katseli ympärilleen. Vaan hän ei avannut suutaan, ei välittänyt virkkaa sanaakaan miehilleen, astuskeli pellon toisesta päästä toiseen.

He odottivat yhä, vaan ei kuulunut uutta käskyä. Maurice oli tukehtua reppunsa alle, joka painoi raskaasti selkää siinä vatsalla maatessa, ja heitä oli komennettu pitämään reput selässä niin kauvan kuin mahdollista.

— Kuule, pitääköhän meidän maata näin koko päivä? kysyi Maurice viimein Jeanilta.

— Ehken kyllä… Solferinossa makasimme samalla tavalla, nokka maassa, eräässä porkkanapellossa viisi tuntia.

Ja sitten hän lisäsi lohduttavasti:

— Mutta mitä sinä ruikutat? Ei tässä ole kovinkaan paha olla. Mitä varten me ilman aikojaan tarjoutuisimme kuolemalle. Kyllä se vielä meidänkin vuoro tulee. Ja jos kaikki jo alussa ammuttaisiin, niin mitäs sitten loppuun jäisi!

— Kas perhana, keskeytti Maurice, nyt savuaa jo Hattoyn mäkikin… Nyt ne ovat sen anastaneet ja nyt on leikki kaukana!

Uteliaisuutensa heräsi sekä osaksi entinen ahdistava pelkokin ja hän seurasi tarkkuudella tapahtumia vastapäätä olevalla pyöreällä mäenkukkulalla, ainoalla kohopaikalla, jonka hän näki peltojen suoran viivan yläpuolella. Hattoy oli siksi kaukana, ettei hän eroittanut tykkiväkeä, vaan valkosen savun hän aina näki tupsahtavan pensaikosta, jonka peitossa patteria oli. Maurice käsitti, että se oli tärkeä paikka ja nyt se oli vihollisten käsissä, kenraali Douay oli heti aamulla luopunut sen puolustamisesta. Hattoy kohosi kaikkien ympäröivien kukkuloiden ylitse. Heti paikalla alkoivat patterit ampua seitsemännen osaston toista divisioonaa ja harventi sitä kovasti. Ne tähtäsivät tarkemmin ja ranskalainen patteria, jonka läheisyydessä kapteeni Beaudoinin komppania oli, menetti perättäin kaksi konstaapelia. Kranaatin sirpale haavoitti erästä komppanian väestä, vei vasemman jalan kantapään, ja miesparka huusi kuin olisi äkkipäätä menettänyt järkensä.

— No, pidä nyt pienempää ääntä, mies, huusi Rochas, onko tuo nyt kaunista että tuolla tavalla ulista kun on sattunut hiukan jalkaan!

Mies vaikeni kuin tuomittu, jäi istumaan kantapää kädessä eikä liikahtanut enää.

Ja nyt alkoi hirvittävä tykistöottelu, kranaatit lentelivät molemmilta puolilta maassa makaavien sotamiesten ylitse pitkin tasaista kenttää, jossa ei liikahtanut ristin sielua paahtavassa helteessä. Eikä kuulunut muuta kuin tykkien kammottava jyrinä, hävityksen myrskytuuli, joka räiskeellään häiritsi kesäpäivän rauhaa. Tunti vierähti tunnin jälkeen ja ampuminen ei hiljennyt, vaan preussiläiset patteriat olivat jo osottautuneet paljon paremmiksi ranskalaisia. Melkein joka ainoa heidän perkussioonikranaattinsa räjähti oikealla ajalla, jotavastoin ranskalaiset haupitsikranaatit, jotka eivät lentäneet läheskään niin kauvas, enimmäkseen räjähtelivät ilmassa ennen päämäärään saapumista. Ja kaalipellossa ei miehillä ollut muuta tekemistä kuin kyyristyä kokoon kuopuraan, johon heidät oli komennettu. Eivät voineet lauvaista ainoata latinkia, sillä kehen se lähetettäisiin? Heidän näkösällään ei ollut ainoata vihollista.

— Milloinkahan me tästä pääsemme? sanoi Maurice jälleen, hän oli nääntyä kärsimättömyydestä. Minä antaisin viisi frangia joka ainoasta preussiläisestä! Mikä tätä kestää, ammutaan mäsäksi pian eikä saa antaa vastaan.

— Odota — vielä sinunkin vuorosi tulee, vastasi Jean levollisesti.

Vaan silloin kuului vasemmalta töminää ja joka pää kääntyi sinne päin. Se oli kenraali Douay, joka ratsasti esikuntineen katsomaan, miten joukot käyttäytyivät ankarassa tulessa. Hän näytti tyytyväiseltä, antoi muutamia käskyjä, kun samassa kenraali Bourgain-Desfeuilleskin laukkasi esille metsästä. Vaikka hän tosin oli paraatisotilas, ei hän näyttänyt pelkäävän kuulatuiskua; eikä hän käsittänyt mitään koko sotakomennosta, vaan käyttäytyi kuin olisi ollut Afrikassa beduiinien keskellä. Huusi ja heilutti käsiään aivan kuin luutnantti Rochas.

— Nyt he tulevat, nyt he tulevat, ei kestä kauvan ennenkun ollaan silmä vasten silmää.

Hän huomasi kenraali Douayn ja huusi:

— Onko totta, että marsalkka on haavoitettu?

— On, sitä pahempi… Sain juuri pari sanaa Ducrotilta, ilmoitti, että marsalkka on määrännyt hänen ylipäälliköksi.

— Vai Ducrot?… No, mitä hän sanoo?

Kenraali kohautti olkapäätään. Hän oli eilisestä saakka tietänyt, miten tulee käymään, oli turhaan inttänyt, että pitäisi ottaa huostaan Saint-Mengesin ja Illyn mäet mahdollisen peräytymisen varalta.

— Ducrot hyväksyy meidän suunnitelmamme, kaikki joukot kokoutuvat
Illyn kukkuloille.

Ja hän kohotti taas olkapäätään ja teki toivottoman liikkeen ikäänkuin sanoakseen, että se oli nyt liian myöhäistä.

Kanuunanpauke esti selvään kuulemasta hänen ääntänsä, vaan Maurice ymmärsi tarpeeksi asti. Mitä? Mac-Mahon haavoitettu, Ducrot ylipäällikkönä, ja armeija vetäytyy takasin Sedanin pohjoispuolitse. Ja näistä tärkeistä tapahtumista ei väestö tietänyt mitään. Kurjat miesraukat, jotka olivat alttiit uhraamaan henkensä ja jäsenensä, eivät aavistaneet, että uusi oikku, uusi vaara uhkasi heitä. Hän tunsi, että sotajoukko oli turmion ja tappion tiellä, ilman varmaa suunnitelmaa, ilman päällikköä. Vaan saksalaiset, he marssivat varmuudella suoraan päämääräänsä kohti!

Kenraali Bourgain-Desfeuilles aikoi juuri ratsastaa tiehensä, kun kenraali Douay, jolle tomunen ja hengästynyt husaari kiidätti uutta ilmoitusta, huusi hänen jälkeensä niin korkealla äänellä, että se kaikui jyrinänkin yli.

— Kenraali, kenraali, — Ducrot ei olekkaan ylikomentaja, vaan Wimpffen!… Niin hän saapui eilen keskellä Beaumontin pakoa de Faillyn sijaan, joka komensi viidettä osastoa… Ja hän kirjoittaa tässä, että hänellä on sotaministeristöltä käsky astua ylikomentajaksi, jos marsalkalle tapahtuu jotain! Ja nyt ei peräydytäkään, nyt käsketään anastaa takasin ja puolustaa ensimmäisiä asentojamme.

Bourgain-Desfeuilles kuunteli silmät selällään.

— No, perhana… Jos tietäisi … no, minulle se on yhdentekevää!

Ja hän laukkasi tiehensä, hänelle oli todellakin yhdentekevää, marssittiinko eteenpäin vai takasinko käännyttiin, hän oli toivonut kohoavansa tässä sodassa jättiläisaskeleilla, vaan koska kaikki näyttivät olevan tyytymättömiä, ei hänellä ollut kuin yksi toivo, että sotaretki pian päättyisi.

Kapteeni Beaudoinin komppania alkoi taas pilkata upseeria ja päällystöä. Maurice ei hiiskunut mitään, vaan hänen mielestään Loubetilla ja Chouteaulla oli täysi syy ivata ja herjata. Hei vain, milloin eteenpäin milloin taakse. Kaikki ne päälliköksi kelpaavat! Parempi olisi ollut nukkua kotona sängyssään kuin olla täällä tuollaisten komennettavana! Kolme ylipäällikköä kahdessa tunnissa! Ja kaikki yhtä viisaita ja eripuraisia, eivät tietäneet mitään eivätkä sopineet mistään. Ei, ei sitä mikään kestä! Ja lopuksi tuli aina petosjuttu, kyllä kai Ducrotille ja Wimpffenille kelpaa kolme miljoonaa yhtä hyvin kuin Mac-Mahonillekin.

Kenraali Douay istui hevosensa selässä esikuntansa keskellä ja katseli preussiläisten asentoa; ajatuksensa eivät olleet iloisia. Kranaatit sinkoilivat hänen ympärilleen ja hän katseli kauvan Hattoyn mäkeä, josta niitä lakkaamatta sateli. Sitten hän kääntyi Illyyn päin, viittasi erään upseerin luokseen viemään käskyä viidennen osaston prikaatille, jonka oli edellisenä päivänä pyytänyt kenraali Wimpffeniltä, se tulisi ylläpitämään yhteyttä kenraali Ducrotin vasemman siiven kanssa. Ja miehet kuulivat hänen sanovan:

— Jos preussiläiset ottavat Illyn haltuunsa, emme kestä tässä tuntiakaan, vaan tulemme työnnetyiksi Sedaniin.

Hän ratsasti pois, hävisi esikuntineen metsätien mutkaan, ja ampuminen kävi vielä kiivaammaksi. Varmaan oli vihollinen huomannut hänet, sillä nyt alkoi tulla kranaattia ei ainoastaan vastapäätä olevasta patterista vaan viistoon vasemmalta puolelta, Frenoisin patterioista, ja Igesin niemeltä, josta ammuttiin ristiin Hattoyn mäeltä tulevien kranaattien kanssa. Koko Algierin ylämaa oli luotien pyyhittävänä ja komppanian asema alkoi käydä kauhistuttavaksi. Miehillä oli jo ollut täysi työ vahtiessaan, mitä edessäpäin tapahtui, nyt heitä ahdistutti ampuminen syrjiltäkin, eivät oikein tietäneet, mistä suurin vaara uhkasi. Aivan perättäin kuoli kolme miestä, kaksi haavoitettuna voihki surkeasti.

Nyt tuli kersantti Sapininkin vuoro. Hän oli kääntänyt päätään, näki kranaatin tulevan, ei voinut väistyä sen tieltä, sanoi ainoastaan:

— Kas nyt!

Hienopiirteiset kasvot suurine kauniine silmineen ilmaisivat syvää surumieltä, vaan ei pelkoa. Kranaatinsirpale repäsi vatsan auki.

— Elkää jättäkö tähän; viekää, viekää ambulanssiin… Minä rukoilen teitä, viekää pois täältä!

Rochas aikoi kieltää häntä vaikeroimasta. Hän riensi kersantin luo sanomaan, että kun on saanut sellaisen haavan on turhaa vaivata enää ketään, vaan nähdessään miesparan tuskan ei hän voinut sitä tehdä.

— Odota vähän aikaa, Sapin raukka, niin ne tulevat noutamaan paareilla.

Mutta onneton vaikeroi ja itki, epätoivossa kun onnensa unelma haihtui samalla kun veri juoksi kuiviin.

— Viekää pois, viekää pois…

Ja kapteeni Beaudoin, jonka kiihoittuneet hermot eivät kestäneet hänen valitustaan, komensi kaksi miestä kantamaan haavoitetun vieressä olevaan lehtoon, jossa ambulanssi oli. Chouteau ja Loubet juoksivat heti Sapinin luo, tarttuivat, toinen jalkoihin toinen hartioihin, ja kantoivat juoksujalassa pois. Vaan tiellä he näkivät hänen ojentavan itseään niin oudosti, vetävän viimesen hengenvetonsa.

— Kuule, hän on kuollut! sanoi Loubet, jätetään tähän.

Chouteau suuttui.

— Tokko juokset, pöllö, ja parempaa kyytiä… Vai tähän, että huutavat meidät takasin…

He juoksivat metsään, johon jättivät ruumiin puun juurelle, ja katosivat, eikä heitä nähty ennenkun illalla.

Ampuminen kiihtyi, läheistä patteria lisättiin kahdella tykillä ja korviasärkevässä yhä kasvavassa jyrinässä tunsi Maurice äkkiä mieletöntä pelkoa. Häntä ei ollut värisyttänyt, ei vaivannut tuskallinen painava tunne sydänalassa, niinkuin tavallisesti, eikä häntä ensi alussa haluttanut suin päin paeta. Vaan nyt, nyt! Ja se oli yksinkertaisesti mietinnän vaikutusta, jota usein tapaa hienontuneissa, hermoheikoissa ihmisissä. Vaan Jean oli vieressä ja varuillaan, tarttui lujasti kiinni ja painoi rinnalleen maahan, — näki Mauricen silmistä, mitä hänessä liikkui. Ja sitten hän alkoi häntä haukkua ja soimata, tietäen että potku on monasti paras keino antamaan sotamiehelle rohkeutta. Toiset vapisivat ja tärisivät. Pache oli vesissä silmin ja vaikeroi kuin pieni lapsi, Lapoulle kiemurteli maassa kuin mato, hänen vatsaansa puri kauheasti, ja hän irvisteli niin, että toisten täytyi tuskissaankin nauraa ja pilkkailla häntä.

— Häpeä nyt, kuiskasi Jean Mauricelle; oletko sinä tuollainen kehno raukka? Tahdotko joutua koko sotaväen pilkaksi niinkuin tuo paksu moukka tuossa?… Minä annan korvillesi, jos et vain käyttäydy siivosti!

Senkaltaisilla kehoituksilla hän piti Mauricea lämpimänä kun huomasi yht'äkkiä 6-700 kyynärän päässä, aivan vastapäätä, metsästä ilmestyvän puoli tusinaa tummia sotilaspukuja. Ne olivat preussiläisiä, he tunsivat heti huippulakista, että siinä nyt vihdoinkin preussiläiset olivat, ensimmäiset pyssynkantomatkalla. Niitä tulikin useita komantoja ja he näkivät kranaattien pommahtavan maahan heidän edessään ja tupruuttavan lauetessaan tomupilven ilmaan. Siellä metsän laidassa he näyttivät pieniltä tinasotamiehiltä, joita on järjestetty kauniisti pöydälle. Vaan kun kranaatteja alkoi tuiskuamalla tuiskuta hävisivät he jälleen puiden taa.

Heti kun Beaudoinin komppania huomasi vihollisen, pamahtivat heidän pyssynsä. Maurice ampui ensimmäiseksi, toiset seurasivat esimerkkiä. He eivät olleet saaneet käskyä, kapteeni aikoi kieltää, vaan pidätti itsensä kun näki luutnantin viittaavan. Täytyihän heidän viimenkin saada ampua pari laukausta, polttaa muutamakaan patroonista, joita olivat toista kuukautta muassaan kanneksineet. Maurice oli kaikista innokkain; pelkonsa haihtui, hän tyyten unohti sen kuullessaan pyssynsä paukahtavan. Mutta pian oli metsän rinta jälleen autio, ei hievahtanut lehtikään, ei näkynyt ainoatakaan preussiläistä; ja he ampuivat yhä, ampuivat innossaan liikkumattomia puunrunkoja.

Kun Maurice kohotti päätään, huomasi hän hämmästyksekseen översti Vineuilin parin askeleen päässä, liikkumattomana ratsullaan kuin kivikuva, kasvot viholliseen päin käännettyinä, luotien ja kranaattien putoillessa eteen ja taakse. Koko 106:s rykmentti mahtoi nyt olla niillä seuduin, toiset komppaniat olivat sijoitetut ympärillä oleville pelloille. Nyt hän näki lipunkin, jota aliluutnantti kantoi. Vaan se ei ollutkaan enää aamullinen sumuun kiedottu riepu. Kirkkaassa, lämpimässä päivänvalossa säteili kultainen kotka ja kolmevärinen liina välähteli, vaikka siinä olikin joku reikä ja se oli mustunut voittoisien taistelujen ruudinsavussa. Tykin paukkeessa liehui lippu sinistä suvitaivasta vasten ylpeänä kuin voitonmerkki.

Ja miksikäs he eivät voittaisi, koska kerran viimein saivat taistella? Maurice ja hänen toverinsa kiihoittuivat kiihoittumistaan ammuskellessaan hiljaista metsää, jossa tuli sateena maahan lehtiä ja pieniä taittuneita puun oksia.

III.

Henriette ei ummistanut silmiään koko yönä. Hän ei voinut nukkua kun tiesi miehensä olevan Bazeillesissa, lähellä vihollista. Turhaan hän muistutteli itselleen, että Weiss lupasi palata kotiin heti vaaran uhatessa, ja hän kavahti istualleen joka silmänräpäys, luullen kuulevansa miehensä askeleet portaissa.

Noin kymmenen aikaan hän ennen maata panoansa avasi ikkunan ja katseli ajatuksiin vaipuneena pimeyteen. Tuskin eroitti enää kivitystä Voyardkadulla, joka ammotti mustana korkeiden, vanhojen rakennusten välissä. Kaukana, latinakoulun luona, paloi uninen kaasulyhty ja kadulta nousi salpietarin sekanen kellarin haju; äkäsen kissan naukuminen, jonkun sotamiehen raskaat askeleet häiritsivät hiljaisuutta. Sitäpaitsi kuului tavatonta liikettä joka puolelta kaupunkia, hevosella ajoa ja yhtämittaista jytinää, joka kammotti häntä. Tykyttävällä sydämmellä hän odotti ja kuunteli, kuunteli turhaan miehensä tuttuja askeleita, ei tullut, ei kuulunut kääntyväksi kadun kulmasta.

Tunnit lipuivat tiehensä, ja hän pelästyi kun näki äkkiä etäällä, vallin toisella puolella, soihtuja ja valkeita. Oli pilkko pimeä, hän ei tahtonut muistaa paikkoja. Laaja, välähtelevä pinta siellä alhaalla oli varmaankin veden alle lasketut niityt. Mutta mitä tulia ne nuo olivat, joita sytyteltiin ja sammuteltiin Marféen puolella? Joka puolella niitä näkyi yössä tuikkimassa, Pont-Maugissa, Frenoissa, Noyersissa vilkkuivat salaperäiset tulet ikäänkuin lukemattomien, eteenpäin liikkuvien ihmisjoukkojen keskeltä. Ja oudot kammottavat äänet kasvoivat, hän luuli kuulevansa hevosten päristämistä, aseitten helinää, astuntaa, kuin mahtava ratsuseurue, kokonainen kansa olisi lähtenyt vaeltamaan tässä tuonelan pimeydessä. Ja yht'äkkiä pamahti tykinlaukaus, yksi ainoa, jyrähti ukkosen voimalla ja sitten seurasi syvä hiljaisuus. Hän vavahti, tunsi verensä hyytyvän. Mitä se oli? Merkkikö, että joku liike oli onnellisesti suoritettu, ilmoitus, että kaikki oli valmiina, että aurinko saattoi nousta.

Kello kaksi heittäytyi Henriette riisuutumatta vuoteelleen jättäen ikkunan auki. Hän ei jaksanut enää olla pystyssä. Minkätähden hän nyt vapisi pelosta ja kauhusta, hän, joka aina oli niin levollinen, joka tavallisesti tyyneydellä otti vastaan kaikki elämän koetukset? Viimein hän vaipui levottomaan uneen tuntien koko ajan onnettomuuden aavistuksen ahdistavan itseään kuin painajaisen.

Jälleen pamahti tykinlaukaus, vaan tällä kertaa sitä seurasi toinen ja sitten taas toisia yhtä mittaa. Hän nousi kylmästä väristen istualleen. Missä hän oli? Hän ei tuntenut omaa makuusuojaansa, hän oli ikäänkuin sankkaan sumuun kiedottuna. Ja sitten hänelle selvisi, että aamu-usva oli tunkeunut avoimesta ikkunasta huoneesen. Joka silmänräpäys eneni kanuunain jyske. Hän hyppäsi ylös ja juoksi ikkunan luo kuuntelemaan. Silloin löi Sedanin kirkon kello neljä.

Päivä sarasti, harmaana ja likasena punaseen vivahtavassa sumussa. Hän ei eroittanut mitään, ei edes koulukartanoa, joka oli niin lähellä. Taivaan Jumala, mistä, mistä se ampuminen kuului? Hän ajatteli ensimmäiseksi veljeään, sillä pauke kuului nyt hiljempaa ja niinkuin pohjosesta, kaupungin yläpuolelta. Vaan sitten se hänestä taas kuului edestäpäin, Bazeillesista, ja hänen sydämmensä kutistui kokoon pelosta miehensä tähden. Niin, varmaan nyt tapeltiin Bazeillesissa, varmaan! Mutta hän rauhoittui jälleen, ääni tuntui tulevan enemmän oikealta. Ehken he ottelivat Doncheryssä, muistaakseen oli silta jäänyt purkamatta. Epätietoisuus vaivasi häntä; Bazeillesissa vai Doncheryssäkö se oli? Voi, hänen oli mahdoton varmasti päättää — korvissaan humisi, kohisi, paukkui. Hän ei jaksanut enää sitä kuunnella, hänen täytyi lähteä ulos, täytyi saada tietää. Ja heitettyään huivin hartioilleen, hän riensi Voyardkadulle.

Vaan ulos tultuaan täytyi hänen pysähtyä hetkeksi ennenkun uskalsi lähteä eteenpäin, kaupunki ei ollut koskaan näyttänyt hänestä niin peloittavalta, katu oli musta kuin hauta sakean sumun alla. Aamuhämärä ei ollut vielä päässyt tunkemaan märille kiville saakka, vanhojen savustuneiden talojen väliin. Voyardkatua astuessaan hän ei nähnyt muuta kuin kaksi turkolais-sotilasta ja naisen, jotka istuivat syvällä, kurjassa pienessä kapakassa unisen talikynttelin valossa. Maquakadulla vasta oli hiukan liikettä, sotamiehiä hiipi porttikäytävissä, — olivat varmaan arkoja nahastaan ja etsivät lymypaikkaa —, täällä eräs kyrassieeri etsi kapteeniaan ja paukutti kiroillen ja noituen oville, tuolla kapusi koko perhekunta rattaille, hikoillen tuskasta ja pelosta, että heidät vaara yllättää, ennenkun pääsevät Bouilloniin, Belgian puolella, jonne toinen puoli Sedanin asukkaista oli kahtena viimesenä päivänä paennut.

Hän kääntyi ruununvoudin asunnolle; siellä varmastikin tiedetään, missä taistelu on. Ja hänen päähänsä pisti oikaista pikkukatuja myöten, joilla ei liikkunut niin paljon ihmisiä. Vaan Fourkatu ja Laboureurkatu olivatkin täynnä kanuunia etulaitoksineen ja ruutivaunuineen, jotka oli edellisenä päivänä tuotu ja sitten sinne sokkeloon unohtuneet. Siltä ainakin näytti, sillä väkeä ei ollut missään. Ne olivat niin hyljätyn näkösiä ja katu oli autio. Puistatti katsellessa sellaista joukkoa hyödyttömiä ampumavehkeitä. Hänen täytyi siis kääntyä takasin ja mennä latinakoulun ohi sekä Suurtakatua "Eurooppa" nimisen hotellin ohitse. Portilla seisoi lähetti pidellen suitsista hevosia esikuntaupseereille, joiden puhe kuului valaistusta ruokasalista.

Turennen puistossa sekä Rivagetorilla oli vieläkin enemmän ihmisiä; levottomia ryhmiä, joissa oli naisia ja lapsia, aaltoili sinne tänne joka suunnalla. Ja siellä hän näki erään kenraalin tulevan kiroillen "Kultarististä", nousevan ratsunsa selkään ja lähtevän nelistämään ikäänkuin olisi tahtonut ajaa kumoon kaikki ihmiset. Hän aikoi ensin mennä raatihuoneelle, vaan kääntyi sitten Siltakadulle ja lähti ruununvoudin talolle.

Ja Sedan ei ollut vielä milloinkaan ennen tehnyt häneen niin surullista vaikutusta, se oli kuin onnettomuus jo olisi sen omakseen leimannut. Talot näyttivät kuolleilta, toiset autioina ja tyhjinä, toisissa olivat ikkunat sekä ovet tarkasti suljetut ja niiden takana valvoivat unettomat tuskastuneet ihmiset ratkasevaa hetkeä odottaen. Kaikki näytti niin viluiselta ra'assa aamuilmassa; kaduilla ei elämä vielä ollut oikein herännyt, mutta joka paikassa näkyi jälkiä hämmennyksestä ja pelosta ja paosta. Päivä valkeni valkenemistaan; kello oli puoli kuusi ja tykinpauke kuului paljoa heikommin korkeiden mustien talojen välissä.

Henriette tunsi ruununvoudin portinvartijan tytön, pienen vaaleatukkaisen, suloisen Rosen, joka kävi työssä Delaherchen tehtaalla. Äitinsä ei ollut kotona, vaan Rose otti hänet hyvin ystävällisesti vastaan.

— Voi, rakas rouva, me olemme nääntymäisillämme! Äiti laskeutui hetkeksi pitkälleen, kun tuskin enää jaksoi seista. Hän on valvonut koko yön, portti ei saa olla hetkeäkään kiinni tässä hujakassa.

Ja ennenkun Henriette ennätti mitään kysyä, alkoi hän kertoa viime päivien ihmeitä.

— Marsalkka nukkui hyvästi koko yön, vaan keisari parka! te ette voi aavistaa, miten hän kärsii… Ajatelkaas, eilen kun minä olin siellä auttamassa liinavaatteiden jakamisessa ja menin keisarin makuusuojan ohi, niin kuului sieltä vaikeroimista, voi, te ette usko, ihan minun sydäntäni repi se vaikeroiminen… Kyllä hänellä mahtaa olla kauheat tuskat, koska täytyy sillä tavalla valittaa. Kun on ihmisiä läsnä, niin hän koettaa hillitä itseään, vaan yksinään, hyvänen aika miten surkeasti hän huutaa. Koko ruumistani vapisutti kun kuulin, kuka siellä niin sairaana on.

— Missähän ne ovat koko aamun taistelleet, tietääkö Rose? kysyi
Henriette, vaan Rose ei antanut keskeyttää itseään.

— Arvaattehan, että minun on käynyt säälikseni keisariparkaa ja tänä yönä olen ollut neljä viisi kertaa hänen ovensa takana kuuntelemassa… Ja koko ajan hän vaikeroi ja valitti, ei suinkaan liene ummistanut silmäänsä koko yönä, ei suinkaan. Ihan on kauheata, että hänen täytyy kärsiä sellaista tuskaa ja miettiä sen lisäksi kaiken maailman asioita. Sillä rouva ei saata aavistaa, mitä elämätä ne pitävät hänen ympärillään. Minä luulen, että ne ovat kaikki päästä pilalla! Juoksevat ulos ja sisään, paiskeloivat ovia, ja uusia tulee yhä; toiset itkevät, toiset ovat vihasia, ja elävät itsekukin miten haluttaa. Koko talo on mullin mallin! Upseerit latkivat sisäänsä pullon suusta kaikki viinit ja paiskautuvat sänkyihin saappaat ja kannukset jalassa!… Keisarista vaan ei ole paljoa vastusta eikä hän ota liikaa tilaa, — kunhan on nurkka, johon kyykähtää yksinään valittamaan!

Henriette uudisti kysymyksensä.

— Missäkö tappelu on? Bazeillesissa, ja se alkoi jo varhain aamulla… Sotamies ajoi tänne ja toi marsalkalle tiedon ja hän meni sitä heti keisarille ilmoittamaan. Nyt on ehkä neljänneksen verran siitä, kun marsalkka ratsasti pois, ja keisari taitaa myös lähteä, koska pukevat parhaillaan. Äsken juuri näin, että laittoivat ja koristelivat hänen kasvojaan kaikenmoisilla rasvoilla ja laitoksilla.

Nyt tiesi Henriette tiettävänsä ja lähti pois.

— Hyvästi pikku Rose! Minun täytyy mennä.

Ja tyttö saattoi hänet portille sanoen vielä viimeseksi:

— Jos mitä haluatte tietää, niin tulkaa vain tänne. Tiedänhän minä, että teihin voi luottaa.

Henriette palasi kiireesti kotiinsa. Hän toivoi varmasti että mies oli tullut kotiin hänen poissaollessaan ja pelkäsi hänen olevan rauhatonna kun koti on tyhjä. Tultuaan lähelle hän katsoi odottiko miehensä häntä ikkunassa, vaan ei, se oli selki selällään eikä näkynyt ketään. Ja tyhjät olivat suojatkin, joiden läpi hän kiiti hämmästyneenä ja väristen ra'asta kosteudesta, joka oli tunkeunut asuntoon. Ampuminen jatkui yhä. Hän meni ikkunan luo. Nyt hän tiesi, mitä halusi tietää, taistelu oli Bazeillesissa ja hän värähteli joka kerran kun kuularuiskut paukkaen laukesivat ja kanuunat jymähtivät. Niiden ääni tuntui lähenevän, taistelu kiihtyi joka hetki.

Minkätähden ei Weiss palannut? Olihan hän niin varmasti luvannut tulla heti kotiin kun vihollinen ahdisti Bazeillesia! Hän tuli yhä levottomammaksi, ajatteli kaikenmoisia esteitä, tie oli kenties tukossa eli kranaattisade niin ankara, ettei hän tahtonut lähteä. Vai olisikohan tapahtunut onnettomuus? Ei ei, sellaista hän ei tahtonut ajatella, täytyi pitää kiinni toivosta, ett'ei kadottaisi rohkeuttaan. Sitten hän mietti itse lähteä Bazeillesiin miestään vastaan, vaan pelkäsi sivuuttavansa hänet tiellä ja mikä hänen eteensä silloin tulisi! Weiss olisi jos kuinka levoton, jos ennättäisi ensin kotiin. Sitäpaitsi oli sellainen yritys varsin tuhmanrohkea, oli; mutta vaikka hän ei koskaan tahtonut pitää melua itsestään oli hänestä kumminkin luonnollisinta, että mies ja vaimo ovat vaaran hetkellä yhdessä.

Mutta samassa juolahti Delaherche hänen mieleensä.

— Sinne minun täytyykin mennä!

Isäntähän oli myös ollut yötä Bazeillesissa ja tietää varmaan jotain Weissistä. Hän riensi alas ja meni suoraan käytävän kautta, joka johti heiltä tehdasrakennukseen. Tultuaan vanhaan puutarhaan, joka nyt oli kivitetty ja josta ei enää ollut muuta jälellä kuin suuri viheriä satavuotisten jalavien varjoama ympyrä, näki hän hämmästyksekseen vahtisotamiehen vaunuliiterin ovella. Sitten hän muisti kuulleensa, että seitsemännen osaston rahastoa säilytettiin täällä Delaherchen tehtaalla ja hänestä tuntui kummalliselta ajatella, että täällä löytyi niin paljon kultaa, monia miljoonia, sanottiin, ja vallien ulkopuolella ihmiset tappelivat ja surmasivat toisiaan. Mutta juuri kun hän aikoi nousta kyökinportaita ylös häntä kohtasi uusi ihme, jotain niin tavatonta, että astui kolme neljä porrasta alas ja jäi miettimään, tokko uskaltaakaan enää mennä Gilberten luo. Eräs sotilas, eräs kapteeni livahti hänen ohitsensa, nopeasti ja äänettömästi kuin näky, vaan hän ennätti kumminkin tuntea miehen samaksi, jonka oli usein nähnyt Gilberten luona Charlevillessä. Hän palasi kartanolle ja vilkasi makuusuojan korkeihin ikkunoihin, vaan uutimet olivat vielä kiinni. Sitten hän teki äkkipäätöksen ja nousi rivakkaasti portaita ylös.

Ensi kerroksessa hän aikoi lapsuuden toverin ja ystävättären oikeudella koputtaa Gilberten pukuhuoneen ovelle; olihan hän usein ennenkin käynyt täällä aamusilla juttelemassa. Vaan se olikin raollaan, ikäänkuin joku olisi kiireessään unohtanut lukita sen, ja hän astui estämättä pukusuojaan sekä siitä hiljaa makuuhuoneesen. Se oli hyvin korkea ja katosta riippuivat syvissä poimuissa raskaat, punaset samettiverhot leveän vuoteen edessä. Ei kuulunut muuta ääntä kuin hiljainen tasainen hengitys, nukkuvan rauhallinen hengitys, ja suojan täytti vieno syreenin tuoksu.

— Gilberte! kuiskasi Henriette.

Vaan hän ei herännyt; ja punaisten uutimien raosta tunkevassa heikossa valossa lepäsi soma pyöreä päänsä toisen käsivarren varassa kauniin tumman tukan ympäröimänä.

— Gilberte!

Hän liikahti, venyttelihe, silmiään avaamatta.

— Gilberte!

Nyt hän nosti päätään ja tunsi Henrietten.

— Sinäkö se olet?… Mitähän kello lienee?

Kuultuaan, että se oli kuusi hän tuli vähän hämilleen, vaan koetti peittää sitä ja torui leikillisesti, että Henriette oli hänet niin aikaseen herättänyt.

Henriette kysyi Delaherchea ja hän vastasi nopeasti:

— Eihän hän vielä ole tullut; ehken vasta yhdeksän ajoissa…
Minkätähden hän olisi näin aikaseen palannut?

Henrietten täytyi temmaista hänet onnellisesta huolettomuudestaan.

— Taivaan tähden, Gilberte, Bazeillessa on taisteltu aikasesta aamusta ja minä pelkään niin kovin kun mieheni on siellä.

— Elä ensinkään pelkää!… Minun mieheni on niin varovainen, että hän olisi aikoja palannut, jos siellä olisi ollut vähinkään vaara tarjolla… Sinä saatat olla aivan huoleton niin kauvan kun hän on poissa!

Nämä sanat rauhoittivat Henrietteä. Niin, Delaherche ei todellakaan ole se mies, joka suotta vaaraan antautuu. Hän tuli heti rohkeammalle mielelle ja riensi avaamaan uutimet, että valo pääsi huoneesen. Toinen ikkunan puolisko jäi auki ja ampuminen kuului selvästi täyttäen jyminällään saman suojan, joka muutamia minuuttia takaperin lepäsi rauhan ja onnellisen hiljaisuuden vallassa.

Gilberte katseli silmät selällään selkeää aamutaivasta.

— Mitä? Joko taistelu on alkanut?

Hänen paitansa lipui pois hienolta alastomalta olaltaan, joka näkyi tumman tukan alta.

— Voi Jumala, joko he nyt tappelevat näin aikaseen aamulla!… Se on niin kauheata kaikki, koko sota!

Vaan Henrietten katse oli kiintynyt hansikkapariin pienellä pöydällä, pariin valkosia sotilashansikkaita, ja hän peräytyi ehdottomasti hämmästyksestä. Gilberte punastui ja veti hänet hämmentyneenä veltolla liikkeellä vuoteen laidalle istumaan.

— Minä aavistin, että sinä olit nähnyt ja tiesit kaikki!… Elä, rakas Henriette, tuomitse minua kovin… Hänhän oli vanha ystävä, kerroinhan sinulle jo siellä kotona Charlevillessä, muistathan…

Hän puhui hiljaa liikutetulla äänellä, vaan huulilla asui nauru.

— Ja eilen … eilen hän pyysi niin kauniisti, ja me näimme toisemme pitkän, pitkän ajan kuluttua… Ja ajatteles, että hänen täytyy taistella tänään ja kaatuu ehkä … kuinka olisin voinut kieltää?

Henriette kuunteli miettiväisenä. Tämä kummastutti häntä, — hän ei pystynyt käsittämään Gilberteä. Varmaankin he olivat niin peräti erilaiset. Hän ei ollut koko yönä eikä aamuna ajatellut muuta kuin miestään sekä veljeään, jotka olivat hengenhädässä. Miten saattoi ihminen, jonka lähimpiä kuolema joka silmänräpäys uhkasi, nukkua niin makeasti ja näyttää iloiselta ja rakastuneelta?

— Vaan miehesi, Gilberte, ja — se toinen … eikö sinun sydäntäsi kirvele, ett'et ole heidän luonansa nyt? Etkö ajattele, että he ovat vaarassa, että heidät saatetaan kantaa tänne raajarikkoina, kuoliaina?

Gilberte ojensi kauniit käsivartensa eteensä.

— Ei ei, älä puhu tuollaista! Miksi sinä peljästytät minua juuri kun olen herännyt?… En minä tahdo sellaista ajatella, ei ei, se on kovin kauheata!

Ja Henrietten täytyi väkisinkin naurahtaa. Hänen mieleensä muistui heidän lapsuutensa, jolloin Gilberten isä määrättiin tullin tarkastajaksi Charlevilleen ja hän lähetti tyttärensä Chêne-Papuleux'hön, kun hän oli ruvennut yskimään ja äitinsäkin oli kuollut nuorena rintatautiin. Pikku Gilberte ei ollut kuin yhdeksän vuoden vanha, vaan tavattoman vilkas jo ja mielistelevä, oli milloin näyttelijätär, milloin kuningatar, koristeli itseään aina, säästi kaikki hopeapaperit makeisista laittaakseen rannerenkaita ja korvahetuloita. Ja samallaisena hän oli pysynyt, oli juuri sama iloinen elämänhaluinen lapsi joutuessaan naimisiin metsävirkamies Maginotin kanssa. Hän ei sietänyt Mezièresiä, joka oli ikäänkuin haudassa vallien ja mäkien välissä, vaan jäi asumaan hauskaan Charlevilleen. Isä oli kuollut ja hän eli aivan mielensä mukaan, sillä Maginot oli hyväluontoinen, vähäpätöinen mies, joka ei koskaan sekaantunut vaimonsa asioihin. Kaupungilla juteltiin paljon, vaan ei hänellä kumminkaan ollut omallatunnollaan muuta vaarallisempaa kuin suhde kapteeni Beaudoiniin, vaikka eli alituisessa upseeritulvassa, johon oli joutunut översti Vineuilin kautta. Hän oli hyväsydämminen ja iloinen; halusi olla ihailtu ja kaunis.

— Se oli kumminkin hyvin pahasti tehty, että sallit hänen tulla tänne, sanoi Henriette viimein vakavasti.

Gilberte laski hyväilevän pehmosen kätensä ystävättären huulille.

— Henriette kulta, enhän voinut olla suostumatta tämän ainoan, ainoan kerran… Tiedäthän, etten minä tahdo pettää uutta miestäni!

He eivät puhuneet enää mitään kumpikaan, vaan syleilivät toisiaan hellästi. Hehän olivat lapsuuden ystäviä ja ymmärsivät, vaikka olivatkin niin erilaiset, toistensa tunteet.

— Voi kauheata tuota ampumista! huudahti Gilberte ylös hypähtäen.
Minun täytyy sukkelasti pukeutua!

Tykinpauke kuului taas kovemmin. Hän sieppasi vaatteensa ja puki Henrietten avulla sukat ja kengät jalkaansa sekä otti kiireimmiten aamutakin ylleen ollakseen valmis, jos tultiin alas käskemään. Juuri kun hän oli kiertämässä hiuksiaan ylös kolkutettiin ovelle ja hän riensi avaamaan.

— Tule, tule vaan, rakas äiti!

Tavallisella ajattelemattomuudellaan hän laski anoppinsa huoneesen eikä muistanut hansikkaita, jotka olivat vieläkin pöydällä. Henriette astui pöydän luo ja koetti peittää niitä, vaan rouva Delaherche oli heti sisään astuttuaan huomannut ne ja jäi kuin kivettyneenä ovelle seisomaan. Sitten hän vilkasi ympärilleen ja katsoi pitkään leveätä samettiverhojen kätkemää vuodetta.

— Rouva Weisskö täällä onkin!… Oletko todellakin voinut nukkua,
Gilberte?

Nähtävästi hän olisi tahtonut sanoa vähän muutakin miniälleen. Voi tätä avioliittoa, jota hän niin oli vastustanut, vaan jonka poikansa vietettyään kaksikymmentä hiljaista vuotta mitättömän vaimon rinnalla, solmi tuon nuoren, kevytmielisen naisen kanssa! Ja hän oli tehnyt kaikki mitä oli voinut suojellakseen poikansa kunniaa pilkuttomana, — ja nyt alkoi Gilberten menneisyys jälleen kummitella! Ei, tämä oli liikaa, hänen täytyi keskustella poikansa kanssa… Hän ei voinut sietää, että vanha kunniallinen nimensä tahrattiin!

Gilberte punastui kaulaa myöten ja sammalsi:

— Kyllä … nukuin minä pari tuntia… Julius ei ole vielä kotona!

Rouva Delaherche keskeytti hänet. Hän oli ollut koko aamun hyvin levoton poikansa tähden, vaan hän oli vanhanaikainen, urhoollinen nainen, joka ei suotta vaikeroinut. Ja nyt hän muisti, mitä varten oli miniänsä luokse tullut.

— Enosi, översti Vineuil on lähettänyt ylilääkäri Bourochen pyytämään, että saisivat asettaa tänne ambulanssin… Hän tiesi, että meillä on tehtaassa kyllin tilaa ja minä lupasin jo heidän käytettäväkseen kuivaus-salin… Vaan ehkä on parasta, että sinä menet heidän puheilleen…

— Mennään, mennään heti, sanoi Henriette innostuneena.

Gilberteäkin översti Vineuilin ehdotus huvitti. Hän sitasi kiireellä mustan pitsiliinan päähänsä ja he lähtivät kolmen makuusuojasta. Vaan porttiholviin tultua he näkivät kadulla suuren väkijoukon. Matalat, yhden hevosen vetämät vaunut vierivät hitaasti eteenpäin, ajajana eräs luutnantti, ja he luulivat ensimmäisten haavoitettujen jo saapuvan.

— Niin, niin, ajakaa vain pihaan… Täällä se on!

Vaan he huomasivat erehtyneensä. Haavoitettu, joka lepäsi vaunujen perällä, olikin marsalkka Mac-Mahon ja hänet vietiin ruununvoudin taloon. Saatuaan vaarallisen lihahaavan ylhäälle reiteensä oli hän pikipäin sidottanut sen pienessä puutarhurin majassa, kannatuttanut itsensä vaunuihin ja käskenyt viedä Sedaniin. Hän oli avopäin, toinen jalka paljaana, ja univormun kultanauhat liassa ja veressä. Mitään puhumatta hän kohotti päätään, katsoi väsyneesti ympärilleen ja huomattuaan portilla naiset, jotka kädet ristissä häntä katselivat ja joiden kasvoilla kuvastui syvää murhetta armeijaa kohdanneesta onnettomuudesta, hän nyökäytti tervehtien päätään huulilla surumielinen, isällinen hymy. Katuvierillä seisoskelevat ihmiset nostivat lakkiaan ja juttelivat innokkaasti tapauksesta. Toiset tiesivät senkin, että kenraali Ducrot oli määrätty marsalkan seuraajaksi. Kello oli silloin puoli kahdeksan.

— Entä keisari? kysyi Henriette kirjakauppiaalta, joka seisoi puotinsa ovella.

— Hän lähti noin tunti sitten, vastasi naapuri. Minä seurasin häntä, näin ratsastavan ulos Balanin portista… Sanovat, että kuula on reväissyt hänen päänsä poikki.

Vastapäätä asuva kauppias yhtyi puheesen.

— Ei ole hätää! Tuo on kaikki kulkupuhetta! Kylläpähän ne kuulatkaan huolivat muita kuin kelpo miehiä!

Marsalkan vaunut hävisivät ihmisjoukkoon, joka seisoi mustanaan latinakoulun luona. Ja silloin hälveni sumu, aurinko heloitti kirkkaasti ja lämpimästi kadulle. Vaan silloin huusi joku kovalla äänellä:

— Hyvät naiset, mitä te siellä teette? Täällähän teitä tarvitaan.

He kiiruhtivat sisälle ja näkivät edessään tohtori Bourochen, joka jo oli viskannut virkapukunsa nurkkaan ja parhaallaan sitoi isoa, valkoista esiliinaa vyötäisilleen. Hänen tavattoman suuri päänsä ja voimakkaat jalopeurankasvonsa liekehtivät kiireestä ja toimihalusta suuren lumivalkosen esiliinan yläpuolella, jossa ei vielä ollut ainoatakaan veripilkkua. Ja hän näytti heidän mielestään niin ankaralta, että olivat heti paikalla valmiit tottelemaan pienintä viittaustaan ja olivat toisiinsa kompastua hänen asioitaan juostessaan.

— Meillä ei ole ei mitään… Tuokaa tänne riepuja, pellavaista se pitää olla, vanhoja lakanoita … ja harmaita matrassia … ja näyttäkää minun miehilleni missä kaivo on!

He lensivät, nöyrempiä käskyläisiä hän ei olisi saanut mistään.

Tehdas soveltui mainiosti sairaalaksi. Valoisa kuivaushuone oli etenkin kuin sitä varten tehty, — siihen mahtui noin sata vuodetta — ja vieressä oli pieni vaja, jossa sopi toimittaa leikkaukset. Sinne kannettiin iso pöytä, kaivo oli kolmen askeleen päässä ja ne, jotka eivät olleet kovin pahasti haavoitettuja, saattoivat odottaa vuoroaan nurmikolla. Vanhojen jalavien suojassa oli viileätä ja varjoisaa.

Bourochen mielestä oli viisainta heti asettautua Sedaniin; hän arvasi, että joukot tulevat tungetuiksi linnan ympärille. Hän oli jättänyt kaksi lentävää kenttäsairaalaa seitsemännen osaston luo Floingin harjulle ja ne lähettivät, pikaisesti sidottuaan haavat, sairaat hänen luokseen. Kaikki kantosotamiehet olivat liikkeellä, heidän tehtävänsä oli kerätä haavoitetut kuulatuiskusta, ja sitäpaitsi siellä oli kaksi reservilääkäriä. Muu väestö oli Bourochen muassa, kaksi osastolääkäriä ja kolme alalääkäriä, jotka tarvittiin leikkauksissa auttamassa, kolme apteekkaria ja tusina sairaanhoitajia.

Ylilääkäri torui ja riiteli myötään, hän ei voinut koskaan olla levollinen.

— Mitä pirua te siellä temmotte, ettekö te voi saada sitä alusta siihen kunnollisesti?… Näyttäkää tänne!… Tuonne nurkkaan saattaa kantaa olkia, jos eivät tilat riitä…

Tykit paukkuivat, hän tiesi, että hetken perästä on työtä yllin kyllin ja heilui hiki päässä ja komensi, että kaikki olisi valmiina kun verisiä, silvotuita ihmisiä alkaa tulla vaunulastittain. Vajassakin oli tehtävä valmistuksia, eräälle pöydälle hän asetti lääkearkkuja ja kenttäapteekkia, jotka jo avasikin valmiiksi, liinannukkakääröjä, siteitä, kangasta, lastoja, sekä toiselle kloroformipullon ja rasvapurkin viereen kaikki leikkauskojeensa, koettimia, hohtimia, veitsiä, saksia, sahoja, neuloja, joka laatua, mikä leikkaa, viiltää, sahaa lihaa ja luuta. Mutta pesuastiata ei ollut.

— Lieneehän teillä toki savikuppia, pyttyjä, sankoja, patoja, mitä tahaan… Jotain täällä olla pitää, emmehän me voi tonkia veressä ja tahrautua leukaa myöten!… Ja pesusieniä, ymmärrättekö, hankkikaa minulle pesusieniä!