Sota

Kenraali Douay oli kyllä käskenyt siirtää kaksi reserviosaston patteria tänne ja miehet kääntyivät joka hetki nähdäkseen tokko kanuunoita jo saapuisi.

— Se on naurettavaa, — kerrassaan hävytöntä, sanoi kapteeni Beaudoin, joka marssi hermostuneena edes takaisin miestensä edessä.

Huomattuaan syvennyksen maassa, kääntyi hän Rochasin puoleen kysyen:

— Kuulkaa herra luutnantti, eiköhän komppania voisi piiloutua tuonne?

Rochas seisoi paikallaan ja vastasi olkapäitään kohottaen:

— Voi, herra kapteeni, siellä tai täällä, no, leikki kun leikki; parasta pysyä niin hyvällä tuulella kuin suinkin.

Nyt oli kapteenin kärsivällisyys lopussa, hänen, joka muuten ei koskaan kironnut:

— Hiiteen kaikki! Tällä tavalla ei ainoakaan meistä pääse täältä elävänä takaisin. Tai onko tarkotus että meidät teurastetaan täällä muitta mutkitta?

Hän käveli sinne tänne löytääkseen paremman aseman komppanialle. Hän oli ottanut tuskin kymmentä askelta kun katosi kovan pamauksen kuuluessa, — kranaatti oli sattunut hänen oikeaan jalkaansa. Hän makasi selällään päästäen kimakan huudon.

— Se on totta, mutisi Rochas, ei hyödytä pitää sellaista kiirettä.
Sen, mitä haluaa, sen saa.

Komppanian väestö, nähdessään kapteeninsa kaatuvan, nousi seisalleen; — ja kun hän pyysi heitä viemään häntä pois, menivät Jean ja Maurice hänen luokseen.

— Oi, ystäväni — taivaan nimessä — älkää jättäkö minua, viekää minut sairashuoneesen.

— Hyvänen aika — herra kapteeni — se ei ole niinkään helppoa, mutta voihan aina toki koettaa.

Keskustellessaan mitenkä paraiten täyttäisivät kapteenin pyynnön, huomasivat he pensasaidan takana, joka heitä itseään suojeli, kaksi paarinkantajaa, jotka odottivat, saadakseen jotain toimitettavaa. Nämä he merkeillä viittasivat lähestymään. Jos he voisivat ilman vahinkoa saapua sairashuoneesen, olisi pelastus mahdollinen. Mutta tie oli pitkä ja kuulia putoeli tiheään.

Kun paarinkantajat, sidottuaan kapteenin jalan, kantoivat hänet taistelukentältä, kohtasivat he översti Vineuilin, joka kuultuaan tämän surkean tapauksen, kiireesti ratsasti heidän luokseen. Hän tunsi kapteeni Beaudoinin siitä asti kun tämä lähti Saint-Cyristä, oli rakastanut häntä ja ollut ystävällinen häntä kohtaan.

— Rohkeutta, lapsi raukkani — se ei ole niinkään vaarallista — me saamme teidät kohta taas terveeksi.

Kapteeni teki helpotusta ja rohkeutta osoittavan liikkeen.

— Ei, ei herra översti — kohta on loppu käsissä ja paljoa parempihan se onkin. Se vaan suututtaa, että täytyy tuntikausia odottaa sitä, mitä ei kuitenkaan voi välttää.

He kantoivat hänet pois, käyden varovasti pitkin aidan vierustaa. Översti, nähdessään heidän katoavan sen puuryhmän taakse, missä sairashuone oli, päästi helpottavan huokauksen.

— Mutta, herra översti, te olette myöskin haavoitettu, huudahti yht'äkkiä Maurice, pahasti haavoitettu.

Hän oli huomannut päällikkönsä vasemman saappaan olevan verellä tahratun. Korko oli irti kiskottu ja kappale saapasvarresta oli tunkeutunut lihaan. Översti kumartui rauhallisesti sivulle, tarkasti hetkisen jalkaansa, joka varmaan kovin kirveli ja painoi kuin lyijy.

— Niin, niin, sattui äsken juuri. Ei se tee mitään, voin kuitenkin ratsastaa.

Ja mennen paikalleen, lisäsi hän itsepäisellä päättäväisyydellä:

— Kun on hevosen selässä ja voi siinä pysyä, ei ole mitään hätää.

Vihdoin saapui nuo kaksi odotettua patteria, suureksi rauhoitukseksi hätääntyneille miehille, jotka arvelivat, että patterin kanuunat olivat valli, — vapahdus, — se leimaus, joka saisi vihollisten patterit vaikenemaan.

Näytti komealta kun patterit ajettiin suoraan esille hyvässä taistelujärjestyksessä; jokainen osasto seurasi ruutivaunujansa, joiden etumaisilla hevosilla ratsasti eturatsastajat taluttaen ohjaksista jälkimäisiä hevosia; kanuunamiehet istuivat vaunujen syrjillä ja aliupseerit määrätyillä paikoillaan.

Olisi luullut heidän menevän paraadiin, niin tyytyväisiltä näyttivät he etempää katsoen, ajaessaan täyttä nelistä sänkipeltojen poikki, niin että maa jyrisi raskasten vaunujen pyörien alla.

Maurice, joka oli uudestaan heittäytynyt vakoon, katsoi ylös ja sanoi liikutettuna Jeanille:

— Katso tuota tuolla vasemmalla, — se on Honorén patteri — minä tunnen miehistön.

Jean tuuppasi hänet nopeasti takaisin vaon pohjalle sanoen:

— Ole toki paikallasi, — pistä pääsi piiloon.

He seurasivat kuitenkin innolla patterien liikuntoa: heidän sydämmensä sykki kovasti nähdessään näitten ihmisten toimellista ja tyyntä miehuullisuutta.

Yht'äkkiä seisahtuivat patterit eräälle huipulle vasemmalla puolella ja silmänräpäyksessä olivat kanuunamiehet astuneet alas paikoiltaan — aukaisivat haat, sillä aikaa kuin eturatsastajat pysähdyttivät osastonsa, tehden puolikäänteen hevosillaan, ja pidättivät ne noin viisitoista metriä kanuunain takana, käännettynä vihollisiin päin. Nuo kuusi kanuuna oli jo asetettu paikoilleen jaettuina kolmeen eri osastoon, joita komensi luutnantit laihan ja pitkän kapteenin johdolla. Tämä merkitsi paaluilla koko kummun.

Nyt kuultiin kapteenin huutavan, tehtyään nopeasti laskunsa:

— Tuhannen kuudensadan metrin korkeudelle!

Maalina oli preussiläinen patteri, joka oli asettunut vasemmalle Fleigneuxistä, pensaston takana ja jonka tuli teki olon kummulla mahdottomaksi.

— Näetkö, selitti Maurice Jeanille, Honorén kanuunat ovat keskimäisessä osastossa. Nyt puhuu hän tykintähtääjän kanssa… Se on pieni Louis, tuo tähtääjä: me joimme lasin hänen kanssaan Vouziersissa — etkö muista?… Ja tuo pitkä eturatsastaja vasemmalla, tuo, joka suorana istuu hevosensa selässä — se on Adolphe…

Kanuunat sotamiehineen ja upseerineen, etäämpänä etuvartio hevosineen ja sotilaineen, vielä kauempana ruutivaunut ja niiden kuusi hevosta ja kolme eturatsastajaa, vielä kauempana muonavaunut ja aseet, — koko tämä pitkä rivi ihmisiä, eläimiä ja tavaroita oli asetettu suoraan linjaan, noin sata metriä pitkä, laskemattakaan reservijoukkoa, heidän vaunujaan, hevosiaan ja miehiään, jotka olivat määrätyt täyttämään sotarinnan aukkoja ja jotka odottivat vähän oikealla, etteivät joutuisi turhaan vihollisen ampumalinjaan.

Nyt oli Honoré valmis lataamaan kanuunansa. Kaksi sotilasta toi jo tykin patruunan ja pommin ruutivaunusta, jota valvoi korpraali; kaksi muuta sotilasta asetti patruunan kanuunaan, tuuppaen sitä tölkällä, samaten kranaatin.

Tykintähtääjän apulainen, asettaen ensiksi ruudin paikalleen, pani sytyttimen sankkireikään. Honoré, joka itse tahtoi tähdätä ensimmäisen laukauksen, asettui pitkälleen, nähdäkseen tähtäämislinjan, ilmoitti sitten sen sotilaalle, jonka tehtävänä oli suunnata kanuuna.

— Hyvä, sanoi Honoré ja nousi ylös.

Kapteeni, pitkää ruumistaan taivuttaen molemmin puolin, tarkasti asentoa.

Joka kanuunan vieressä seisoi sotilas vetonuora kädessään, valmiina laukaisemaan, saatuaan käskyn. Vihdoinkin kuului käsky:

— Ensimmäinen kanuuna, ampukaa!… Toinen kanuuna, ampukaa!…

Kuusi laukausta kuului. Kanuunat hypähtivät laukastaessa taaksepäin, vedettiin taaskin paikoilleen; sillä aikaa kävi selville että kuulat eivät olleet jaksaneet perille.

Alustaa kohotettiin, kaikki laitettiin uuteen järjestykseen ja manööveri alkoi uudestaan. Tämä täsmällinen hitaus, tämä koneellinen ja kylmän verinen toimitus piti miehet jännityksessä. Kanuuna, tämä rakastettu kapine, kokosi ympärilleen pienen joukon, joka yhtyi tekemään samaa tointa.

Satakuudennesta rykmentistä kuului kaikuvia hyväksymishuutoja kuin ensimmäiset laukaukset ammuttiin. Nyt saataisiin vihdoinkin noitten kirottujen preussiläisten suut tukituksi. Mutta tuli yleinen hämmästys ja paheksumishuutoja kuului, kun nähtiin ettei yksikään ammutuista kranaateista saapunut päämaaliinsa; useimmat niistä räjähtivät ilmassa ja ennenkuin ehtivät pensastoon tuolla alhaalla, jonka takana vihollisten patteri oli.

— Honoré sanoo kanuunansa olevan parhaan — niin! hän rakastaa sitä … virkkoi Maurice. — Katso vaan tuonne, mitenkä hän koettelee sitä, ettei se vaan olisi liian kuuma!

Maurice löpisi Jeanin kanssa. He olivat hyvässä toivossa nähdessään kanuunamiehistön suuren rohkeuden.

Mutta saksalaiset patterit olivat jo löytäneet oikean tähtäysmatkan: nyt putoilivat laukaukset niin suurella täsmällisyydellä, että kranaatit joka kerralla sattuivat ranskalaisiin kanuunoihin, mutta nämät, huolimatta kaikista koetuksista, eivät jaksaneet kyllin pitkälle.

Yksi Honorén sotilaista, se joka oli vasemman rivin päässä, tuli tapetuksi. Ruumis tuupattiin vaan sivulle ja manööveriä jatkettiin samalla kylmäverisyydellä kuin ennenkin. Joka suunnalta putoilivat kuulat ja miehistö ei kuitenkaan siitä hätääntynyt. Patruunat ja kranaatit pantiin sisään, kanuuna suunnattiin uudestaan, laukaus kuului, kanuuna vedettiin uudestaan paikalleen, — tämä koneellinen työ piti miehistön niin jännityksessä, etteivät nähneet eivätkä kuulleet mitä ympärillä tapahtui.

Mutta mikä eninten hämmästytti Mauricea oli eturatsastajain ryhti, he istuivat hevostensa seljässä suorina kuin puut noin viidentoista metrin päässä kanuunan takana, kasvot käännettyinä vihollisiin päin. Siellä seisoi myös leveärintainen Adolphe punaisine kasvoineen ja suurine vaaleine viiksineen.

Räpäyttämättä silmiään, näki hän kranaatin toisensa jälkeen eikä mikään voinut johtaa hänen ajatuksiaan toisaalle. Kanuunamiehillä, jotka koko ajan puuhasivat kanuunansa kanssa, pysyivät ajatukset työssään mutta näitten toisten tuli seisoa paikallaan ja odottaa kuolemaa voimatta liikuttaa sormiaankaan.

Eräs mies sai päänsä rikkiruhjotuksi, kaksi hevosta kaatui, ja vihollisen murhaava tuli ei heikentynyt, — koko patterin täytyisi piakkoin tulla hävitetyksi jos ei muutettaisi asemaa.

Kapteeni ei enään epäillyt vaan huusi kaikuvalla äänellä:

— Hevoset valjaisiin!

Se tehtiin kiireesti. Eturatsastajat kääntyivät ympäri ja kiinnittivät valjaat kanuunoihin. Mutta tätä tehdessään muodostivat he lavean rintaman, jota vihollinen heti käytti hyväkseen lisäten tultaan.

Taas kaatui kolme miestä.

Kovasti nelistäen teki patteri kierroksen ja asettui noin viisikymmentä metriä oikealle, toiselle puolen 106 rykmenttiä. Kanuunat irroitettiin, sotilaat asettuivat rintamaan vihollista vastaan, ja ampuminen alkoi sellaisella voimalla, että koko maa tärisi patterin alla.

Maurice päästi heikon huudahduksen. Preussiläisten pattereista oli kranaatti pudonnut Honorén kanuunalle; he näkivät hänen hyppäävän esille ja vapisevin käsin tutkivan vahinkoa; suuri pala pronssilla silatusta suusta oli ammuttu pois. Mutta se voitiin vielä ladata, ampuminen alkoi taas kun he olivat pyörästä raivanneet pois erään sotilaan ruumiin, josta oli räiskynyt verta kanuunaankin.

— Ei se ollutkaan pikku Ludvig, joka kaatui, ajatteli Maurice ääneen. Tuolla hän seiso ja tähtää, mutta taitaa kuitenkin olla haavoitettu, koska käyttää vasenta kättään … niin, pieni Ludvig tuli niin hyvin toimeen Adolphin kanssa — mutta hän taisi aina totella.

Jean, joka vähän aikaa oli ollut ääneti, keskeytti ystävänsä:

— He eivät koskaan voi tätä kestää. —

Vähemmässä kuin viidessä minuutissa teki vihollisten ampuminen aseman yhtä vaikeaksi kuin äsken.

Kranaatti ruhjoi erään kanuunan palasiksi, tappoi kaksi miestä ja luutnantin. Ei ainoatakaan laukausta ollut tyhjiin ammuttu; kuulat sattuivat ihmeteltävällä tarkkuudella; jos he itsepäisesti jäivät tähän, ei kohta olisi yhtään miestä eikä kanuunaa jälellä. Kaikki ruhjottiin ja lakaistiin pois.

Kapteenin komentava ääni kuului toisen kerran:

— Hevoset valjaisiin!

Eturatsastajat kääntyivät ympäri, ja sotamiehet kiinnittivät kanuunat. Mutta tällä kertaa sattui kranaatin sinkale pikku Ludvigia kaulaan; hän kaatui poikkipuolin kanuunalle. Kun etuvartio ratsasti esiin ja paljasti kylkensä, alkoi ankara ampuminen kaikista vihollisen tykeistä yht'haavaa. Uusi kranaatti räjähti; Adolphe suistui hevosensa selästä rinta lävistettynä, ojennetuin käsivarsin. Viimesessä hengenvedossa kiersi hän käsivartensa Ludvigin ympäri — he pysyivät kuollessa yhdessä kuten eläissäkin olivat yhdessä kulkeneet.

Huolimatta kaatuneista miehistä ja hevosista, huolimatta epäjärjestyksestä, jonka vihollisten raivoova tuli aikaansai riveissä, ajoi patteri ylös kummulle ja asettui enemmän eteen, muutaman metrin päähän siitä, missä Maurice ja Jean makasivat.

— Loppu on käsissä, sanoi Maurice, jonka ääni töin tuskin kuului melussa.

Näytti todellakin kuin maa ja taivas olisivat sulaneet yhteen. Kranaatit lennättivät ilmaan kiviä ja hiekkaa, sakea savu peitti auringon. Keskellä tuota kauhistuttavaa, korvia särkevää hälinää seisoivat hevoset uupuneina, tylsistyneinä, pää veltosti riippuen. Joka paikassa nähtiin kapteenin liian korkea vartalo — nyt revittiin hän kahtia — kaatui maahan kuin katkennut viirinsalko.

Kuitenkin jatkettiin tointa Honorén kanuunan ympärillä. Asemastaan huolimatta täytyi hänen tehdä kanuunamiehen työtä, sillä hänellä ei ollut jälellä kuin kolme miestä… Hän tähtäsi, laukasi sill'aikaa kun toiset menivät ruutivaunuille, latasivat, laittivat kuntoon tykin pyyhkäisimen ja tölkin, jolla latinki työnnetään tykkiin.

Reservimiehistö oli kutsuttu apuun kaatuneiden sijaan, mutta niitä odotettaessa täytyi tulla toimeen miten vaan voitiin.

Suututtavinta oli, että kuulat eivät sattuneet, vaan räjähtivät useimmiten ilmassa tekemättä mitään vahinkoa vihollisten pattereille, joiden tuli oli niin hävittävä.

Äkkiä kuuli Maurice Honorén kiroilevan — taivaan nimessä — kanuunan oikea pyörä oli särkynyt. Epätoivossa, viljavat kyyneleet silmissä meni hän kanuunansa luo, koetti tukea sitä nostamalla ylös sen maahan painuneen suun, aivan kuin olisi hän tahtonut saada sen pysymään pystyssä hurjan rakkautensa ja hellyytensä varassa.

Paras kanuuna! Ainoa, joka lennätti edes pari kranaattia tuonne ylös! Hän päätti paikalla vihollisten tulen keskellä asettaa siihen uuden pyörän. Vaarallinen yritys onnistui — itse toi hän varapyörän etuvartion kärryistä; ja kun alaalta tuli lisää miehistöä, sai hän rakkaan kanuunansa taas kuntoon.

Mutta se ilo ei kauvan kestänyt. Tykkien lavetit ammuttiin taas pirstoiksi. Ei voitu urhoollista joukkoa pakottaa enään etemmäksi, käskettiin siis peräytymään.

— Kiirehtikää, toverit, kehoitti Honoré. Otetaan tämä mukaan, etteivät he sitä saa.

Sitä hän yksinomaan ajatteli. Hän tahtoi pelastaa kanuunansa, kuten muut pelastavat lippunsa. Hän ei ollut lopettanut vielä puhettaan ennenkun kuula kaatoi hänet, temmaten irti oikean käsivarren ja lävistäen rinnan. Hän kaatui kanuunansa päälle, jäi siihen pitkälleen kuin sankarivuoteelle, pää pystyssä, kauniit vihasta hehkuvat kasvot vihollisiin päin kääntyneinä. Rikkiammutusta takistaan putosi kirje, jota hän kuollessaan hellästi puristi ja josta hurmeiset veripisarat vieläkin vuotivat.

Ainoa elossa oleva luutnantti komensi nyt:

— Hevoset valjaisiin!

Ruutivaunu oli räjähtänyt ilmaan, jonka vuoksi täytyi valjastaa hevoset toisien kärryjen eteen että olisi saatu pelastetuksi kanuuna, jonka hevoset olivat kaatuneet. Ja viimeisen kerran eturatsastajien tehtyä puolikäännös, kun neljä jälellä olevaa kanuunaa oli uudestaan kiinnitetty, hevoset nelistivät pois eivätkä seisahtuneet ennenkuin tuhannen metrin vaiheilla, Garennen metsän suussa.

Maurice oli nähnyt kaiken tämän, oli ollut todistajana Honorén kuolemaan. Pelosta vavisten sopersi hän:

— Oi poika parka! poika parka!

Tämä suru lisäsi vain viiltävää, polttavaa tunnetta, joka häntä vaivasi. Hurja eläimellisyytensä joutui raivoon; oi, hän ei jaksa kauemmin kestää, on jo kuolla nälkään! Hänen silmiään huikasi, hän ei muistanut enään vaaraa, joka ahdisti tovereita ja häntä siitä alkain kun patterin täytyi vetäytyä takaisin. Nyt voivat viholliset minä hetkenä tahansa anastaa kummun.

— Kuule — sanoi hän Jeanille — minun täytyy syödä… Samahan se on minulle, vaikka tulenkin ammutuksi, — mutta syödä tahdon ensin, sitte tappakoot.

Hän avasi säkkinsä, otti leivän vapisevin käsin ja alkoi sitä ahneesti syödä. Kuulat suhisivat, kranaatit räjähtivät jonkun metrin päässä; mutta hän ei siitä välittänyt; tahtoi vaan saada nälkänsä sammutetuksi.

— Tahdothan sinäkin palasen.

Jean katseli häntä suurin silmin; hänkin oli aivan näännyksissä.

— Kyllä, anna minulle jotain, en jaksa muuten.

He jakoivat leivän, söivät sen kiireesti välittämättä mistään muusta, ja vasta syötyään huomasivat he överstinsä, joka istui satulassaan, saapas veressä. Rykmenttiä ahdistettiin joka puolelta. Useat komppaniat olivat paenneet ja nyt heidän täytyi seurata joukkoa. Översti nosti miekkansa ja komensi kyynelsilmin:

— Tulkaa lapset Herran nimessä. Jumala ei ole huolinut meistä tällä kertaa.

Pakenevat kerääntyivät hänen ympärilleen kadoten kaikki hetken kuluttua syvennykseen maassa.

Tietämättään miten olivat Jean ja Maurice taas joutuneet pensasaidan taa. Tähän pysähtyi noin 40 miestä, joita luutnantti Rochas oli komentanut peräytymään. Heillä oli lippu mukanaan; aliluutnantti, joka kantoi sitä, oli kiertänyt sen tangon ympärille, koettaen, jos suinkin mahdollista, sitä pelastaa.

He ryömivät pitkin aidan vierustaa aina päähän asti, asettuen sitten pienten puitten suojaan mäenrinteelle, jossa Rochas komensi ampumaan. Täällä puitten suojassa miehet voivat pitää puoliaan semminkin kun lukuisa ratsastusjoukko teki liikkeen oikealla puolella ja useita rykmenttejä jalkaväkeä tuotiin sen avuksi.

Maurice käsitti selvään vihollisten kiertävät liikkeet, — käsitti, että piiriä supistettiin joka puolelta. Aamulla oli hän nähnyt preussiläisten samoavan Saint-Albertin vuorensolasta, kulkevan pitkin Saint-Mengesea ja Fleigneuxta; nyt kuuli hän kaartin kanuunoiden jymisevän Garennen metsän takana, huomasi toisia saksalaisia tulevan Givonnen laaksosta.

Vielä hetkinen ja ranskalaista armeijaa piirittäisi elävä muuri. Kaarti yhtyisi V:teen osastoon, kauhistavan tykistön heitä joka kukkulalta auttaessa. Luultavasti koetettiin viimeistä epätoivoista ponnistusta saada tuo muuri murretuksi, kun Margueritten osasto kokoontui erääsen syvennykseen, valmiina ryntäämään — mutta se oli toivoton hyökkäys — he menivät kuolemaan Ranskan kunnian puolesta. — Maurice, joka ajatteli Prosperia, oli näkemässä tätä hirveää verinäytelmää.

Varhain aamusesta oli Prosper ratsastanut edes takaisin Illyn ylängöllä, päästä toiseen. Hänen eskadroonansa miehet kerättiin päivän noustessa ilman torventoitotusta, ja kahvia keittäessä ripustivat he takkinsa valkean eteen, etteivät herättäisi preussiläisten huomiota. Sitte he eivät tienneet enään mitään, kuulivat kanuunan laukauksia, näkivät etäällä savua ja jalkaväestöä, mutta mitään aavistusta heillä ei ollut tappelusta, ei sen tärkeydestä eikä päättymisestä, sillä kenraalit pitivät heitä aivan toimettomina erillään kaikesta.

Prosper oli tykkönään nukkua. Eniten häntä vaivasivat levottomat yöt ja väsymys alituisesta ratsastamisesta.

Hän houraili, luuli makaavansa paljaalla kentällä, joskus pehmeällä siistillä vuoteella. Silloin tällöin nukahti hän satulassa. Useat tovereista putosivat satulasta, ho olivat niin uuvuksissa, etteivät heränneet torventoitotuksista, heitä täytyi ravistaa, potkiakin jotta saataisiin hereille.

— Mutta mitä mielettömyyttä tämä on? Miksi meitä pitää ajettaman tällä tavalla ilman lepoa ja rauhaa, metelöi Prosper karkoittaakseen vastustamattoman uneliaisuutensa.

Kanuunat olivat paukkuneet kuudesta asti. Kummulle mentäessä oli kranaatti tappanut kaksi toveria hänen vieressään. Vähän kauempana kolme muuta kaatui jo.

Tuo paraatiratsastus tappelukentällä oli sietämätöntä, vaarallista ja hyödytöntä. Yhden aikana käsitti hän että osasto valmistautui tehdäkseen täydellä todella hyökkäyksen, kuollakseen mainehikkaan kuoleman. Syvennyksessä vähän yläpuolella Ristikko-kumpua vasemmalla puolella tiestä yhtyivät Margueritten osasto, kolme afrikkalaista rykmenttiä ja rykmentti ranskalaisia jääkäreitä ja yksi husaarirykmentti.

Torven toitotus kajahti: alas ratsulta!

Ja upseerit komensivat: Tarkastakaa hevosenne! Kiinnittäkää tavarastonne!

Prosper hyppäsi alas satulasta, ojenteli itseään, taputteli Zepfiriä kaulalle:

Zepfir raukka! Se oli yhtä uuvuksissa kuin herransakin kärsien elämästä, jota viime aikoina olivat viettäneet. Sitäpaitsi oli sälyytys raskas: liinavaatteet satulan lippaassa, takki kierrettynä ympäri, rensseli tallitamineineen satulan takana ja vielä muonasäkki puhumattakaan pukinnahkaisesta juomapullosta ja ruoka-astioista. Ratsastajan sydän sykki säälistä samassa kun hän tarkasti oliko kaikki kunnossa.

Prosper ei ollut muita pelkurimaisempi, mutta kuitenkin oli suunsa pelosta niin kuiva, että täytyi pistää tupakaksi. Kun tehdään hyökkäys voi kukin sanoa itselleen: Tällä kertaa on minun vuoroni.

Kului viisi tai kuusi minuuttia; kerrottiin kenraali Margueritten ratsastaneen edeltäpäin tutustuakseen seutuun. Miehet odottivat yhä. Viisi rykmenttiä muodosti kolme joukkoa, kussakin joukossa oli seitsemän eskadroonaa — olihan siinä kanuunan ruokaa kyllin.

Äkkiä torvet toitottivat:

— Satulaan!

Ja melkein samassa kuului:

— Miekat käteen!

Kunkin rykmentin översti oli jo asettunut paikoilleen, seisoen kahdenkymmenenviiden metrin päässä rykmentistään. Ratsumestarit olivat väkensä etunenässä. Ja nyt odottivat he jälleen: täydellinen kuolonhiljaisuus vallitsi, ei kuulunut hiiskausta, ei hengähdystäkään. Sydän se vaan sykähteli. Vielä käsky — viimeinen — ja joukko lähtisi liikkeelle rynnäten ukkos-ilman tavoin.

Mutta silloin näkyi vuoren harjanteella upseeri hevosineen — hän mahtoi olla vaarallisesti haavoittunut, koska kaksi miestä oli tukemassa. Ensin ei voitu tuntea kuka se oli. Riveissä syntyi haikea valitus, jota seurasi äänekkäät tuskanhuudot:

Kenraali Margueritte makasi haavoitettuna; kuula oli lävistänyt häneltä molemmat posket. Hän ei voinut puhua, riuhtoi käsillään viitaten viholliseen päin.

Vaikerrus eneni yhä:

— Meidän kenraalimme! Kostakaamme, kostakaamme!

Etummaisin översti heilutti miekkaansa ilmassa ja huusi:

— Eteenpäin!

Torvet toitottivat. Joukko lähti liikkeelle alussa tasajuoksua. Prosper oli ensimmäisessä rivissä mutta melkein syrjimmäisin oikealla. Vaara on aina suurin keskellä mihin vihollisten tuli itsestään keskittyy.

Kun he olivat tulleet Risti-kummulle ja alkoivat ratsastaa alas toista syrjää myöten lakeaa kenttää päin, huomasi hän tuhannen metrin päässä preussiläisten neliöt, joita vastaan he viskattiin. Muuten oli hänen mielensä kevyt kuin olisi hän unessa liidellyt, tunsi päänsä niin typö tyhjäksi, ettei voinut saada ainoatakaan ajatusta kokoon. Sitä mukaan kuin hiljainen juoksu kiihtyi kovaksi nelistämiseksi, huusivat afrikkalaiset jääkärit arapialaisten tavoin hurjasti siten kiihoittaen hevosiansa. Olisi luullut paholaisten olevan liikkeellä, joitten hirveää ulvontaa ja korvia viiltävää kiljuntaa säesti kuulien suhina, kranaattien räjähdykset ja aseitten kalske; — maa tärisi kavioitten kopseesta ja taivasta kohden nousi katkera käryn ja hien haju.

Viiden sadan metrin päästä putosi Prosper ratsultaan kovassa yhteentörmäyksessä. Hän tarttui Zepfirin harjaan päästäkseen jälleen satulaan. Keskus väistyi, molemmat siivet kääntyivät, vetäytyivät takaisin jälleen rynnätäkseen.

Ensimmäinen eskadroona työnnettiin takasin, — mutta — sitähän voitiin odottaakin. Kaatuneet hevoset tukkivat tien, toiset makasivat kuolleina, toiset potkivat kuolontuskissaan jaloillaan ilmassa; siellä täällä juoksi ratsastaja minkä jaloistaan pääsi, etsien itselleen hevosta. Kuolleita makasi sullottuna kentällä, monta herratonta hevosta juoksi vielä ja haki paikkaansa rivissä. Hyökkäys uudistettiin — toinen eskadroona ryntäsi raivostuneena esiin, miekka kädessä valmiina sivaltamaan.

Jälleen pääsivät he pari sataa askelta eteenpäin kauheassa melussa.
Mutta taaskin keskus väistyi, miehet suistuivat hevoisineen surman
suuhun; hyökkäyksen päätyttyä makasi ruumiita ja kaatuneita kaikkialla.
Toinenkin eskadroona niitettiin vuorostaan kuten ensimmäinen!

Kolmannen hyökkäyksen aikana Prosper oli joutunut ranskalaisten husaarien joukkoon. Rykmentit lyöttäytyivät yhteen; se näytti suurelta aallolta, joka vyöryy eteenpäin niellen mukanaan kaikki mitä vain näkee.

Hän ei käsittänyt enään mitään; hän ei välittänyt suitsista vaan heitti ne irralleen. Uljas Zepfir, jota hän niin sanomattomasti rakasti, kulki eteenpäin, mutta tappelussa saatuaan haavan korvaansa oli se tavallista rajumpi. Ylt'ympärillä nousivat hevoset pystyyn ja kaatuivat ratsastajineen. Miehiä kaatui kuin kortta korren viereen. Jotkut istuivat mulkoilevin silmin jäykkinä satulassa hevosten rynnätessä vihollisia vastaan.

Parin sadan metrin alalla oli maa täynnä kuolleita ja kuolevia. Muutamat makasivat pää ruohoon vaipuneena, toiset selällään, suuret pelästyneet silmät luotuina taivasta kohden.

Tuolla makasi hirveässä tuskassa, kupeet auki, suuri musta hevonen, turhaan koetti se nousta ylös: etujalat olivat takertuneet suoliin.

Vihollisten tulen yltyessä tekivät siivet käännöksen, vetäytyivät takaisin uudestaan entistä raivoisammin hyökätäkseen.

Viimein oli tullut neljännen eskadroonan vuoro rynnätä preussiläisiä vastaan. Prosper sivalsi miekallaan kypäreihin ja tummiin univormuihin, joita hämärässä eroitti. Verta vuodatettiin; hän huomasi Zepfirin suun olevan veressä, mutta luuli sen purreen preussiläisiä.

Melu kasvoi niin suureksi, ettei hän voinut kuulla omaa ääntänsä vaikka huusi täyttä kurkkua, jonka vuoksi äänensä pian oli painuksissa. Mutta ensimmäisen vihollisrivin takana seisoi toinen, sen takana taas toinen ja taas toinen.

Tässä ei rohkeus ja urhoollisuus mitään voinut: taajat rivit olivat kuin korkeata heinää, jonka taakse hevoset ja ratsastajat katosivat.

Tuli oli niin kova, että univormut syttyivät tuleen. Yhtämittaa kaatui miehiä, rinta lävistettynä, pääkallot murskana.

Kaksi kolmatta osaa rykmentistä sortui kentälle eikä tästä mainehikkaasta hyökkäyksestä ollut muuta jälellä kuin muisto ranskalaisten urhoollisuudesta.

Pian kaatui Zepfir ruhjoten alleen Prosperin oikean jalan. Ratsastaja kadotti mielensä, — niin kova oli suru, joka häntä kohtasi.

Maurice ja Jean, jotka olivat jännityksellä seuranneet eskadroonan sankarimaista rynnäkköä, virkkoivat:

— Taivaan nimessä! Mitä tässä urhoollisuus auttaa!

Ja he jatkoivat ampumistaan kyyristyneinä pensastojen taakse, jotka ympäröivät erästä pientä kumpua. Rochaskin, joka oli siepannut käteensä pyssyn, ampui laukauksen toisensa jälkeen. Mutta he eivät voineet kuitenkaan puolustaa Illyn kumpua, se joutui pian vihollisten valtaan, jotka ympäröivät sitä joka haaralta. Kello oli noin 2 paikoilla, viides osasto ja kaarti yhdistyivät sulkien täten ranskalaiset keskelleen.

Yht'äkkiä Jean kaatui.

— Tuossapa sain jotakin, joka hyödyttää minua, änkytti hän.

Hän oli saanut kovan iskun päähänsä ja lakkinsa makasi revittynä hänen takanaan. Ensiksi luuli hän pääkallonsa särkyneen ja että aivot olisivat näkyvissä. Muutaman sekunnin kuluessa ei hän uskaltanut koskea siihen kädellään, peläten että löytäisi reijän; mutta sattumalta menivät hänen sormensa päätä kohden ja ottaessaan ne pois olivat ne aivan punaset verestä. Tämä teki häneen niin syvän vaikutuksen että hän pyörtyi.

Samassa silmänräpäyksessä käski Rochas heidät peräytymään. Eräs preussiläinen komppania ei ollut enään heistä kauempana kuin noin kaksi tai kolme sataa askelta. Pian olisivat he kukistetut, jos he jäivät paikoilleen.

— Älkää kiirehtikö, kääntykää ja ampukaa tuon tuostakin. Yhdymme sitte tuolla alhaalla, pienen muurin takana.

Mutta Maurice oli epätoivoissaan.

— Herra luutnantti, älkäämme jättäkö korpraaliamme tänne.

— Jos hän on kaatunut, niin mitäpä me voimme?

— Ei, ei, hän hengittää vielä… Viekäämme hänet mukaamme!

Rochas kohotti olkapäitään, nähtävästi sanoakseen että he eivät
voineet niille mitään, jotka eivät omin jaloin voineet seurata.
Taistelutantereella ei pidetä väliä haavoitetuista. Sentähden kääntyi
Maurice Pachen ja Lapoullen puoleen.

— Kuulkaapas, tulkaahan minulle avuksi. En voi yksinäni häntä kantaa, olen liian heikko!

Mutta he eivät kuulleet, — eivätkä välittäneet mistään — he eivät ajatelleet muuta kuin itseään, seuraten itsensä suojelemisviettiä. Kas, nyt he ryömivät tiehensä, pää kumarassa, kadoten kohta pienen muurin taakse. Preussiläiset eivät olleet enään kuin puolentoista sadan askeleen päässä.

Maurice, joka melkein itki kiukusta, otti pyörtyneen Jeanin, jonka kanssa hän oli yksinään jäänyt, syliinsä aikoen kantaa hänet pois. Mutta, todellakin, hän oli liian heikko, väsymyksestä ja tuskasta uupunut. Hän horjui ja kaatui heti raskaan taakkansa kanssa. Kunpa hän vaan huomaisi jonkun paarinkantajan! Hän katseli hurjin katsein ympärilleen ja viittoi pakenevia luokseen, — mutta kukaan ei vastannut, ei ketään tullut. Nyt kokosi hän viimeiset voimansa, tarttui jälleen Jeaniin, ja onnistui pääsemään noin kolmekymmentä askelta eteenpäin, — silloin räjähti kranaatti; — hän luuli että kaikki olisi lopussa, ja kaatui suruissaan kumppaninsa ruumiin viereen.

Hitaasti ja varovasti koetti hän nousta, selvittyään ensi säikähdyksestään. Hän tutki itseään ja tuli siihen vakuutukseen, ettei ollut saanut mitään vammaa. Mutta minkätähden ei hän sitte paennut? Olihan vielä aikaa, — parilla hyppäyksellä ennättäisi hän muurin luo, — ja niin olisi hän pelastettu. Tuska valtasi hänet uudestaan. Hän aikoi jo lähteä, mutta tunne, valtaavampi kuin pelko, pidätti hänet. Ei — oli mahdotonta jättää Jeania! Hänen sydämmensä vuosi verta, ystävyys tätä toveriansa kohtaan oli liian syvään juurtunut häneen. Tuntui tällä hetkellä, että oli ainoastaan kaksi ihmistä maailmassa; hänen oli aivan mahdoton elää ilman Jeania!

Peräytymisen suunnasta ei ollut mitään tarkempaa päätetty, sitä tapausta varten, että taistelu päättyisi onnettomasti. Jokainen kenraali sai pitää huolta omistaan, ja tämä huolenpidon puute aikaan sai että kaikki suurimmassa epäjärjestyksessä ja sekasorrossa tungettiin Sedania kohden voittavien vihollisten vastustamattomasta painosta.

Toisen divisioonan peräytyminen kävi jotakuinkin säännöllisesti, jota vastoin toiset sekaantuivat ensimmäisen osaston jäännöksiin ja vyöryivät Sedania kohden vihan ja hävityksen myrskynä, vieden mukanaan ihmisiä ja eläimiä.

Tällä hetkellä sai Maurice ilokseen nähdä Jeanin aukaisevan silmänsä; ja kun hän juoksi eräälle purolle noutamaan vettä haavoittuneelle, hämmästyi hän suuresti nähdessään oikealla puolella olevassa laaksossa talonpojan, jonka hän oli aamulla huomannut. Tämä kynti rauhallisesti aurallaan, jonka eteen oli valkoinen hevonen valjastettu. Miksi tuhlaisi hän päivän? Vaikkakin ympärillä taisteltiin, täytyi maata kyntää ja kylvää siihen siementä, — muutenhan ei kansa saisi leipää.

VI.

Korkealta parvelta, minne Delaherche oli noussut saadakseen yleissilmäyksen taistelukentästä, ei hän voinut nähdä mitä tahtoi; ja lopulta tuli hän aivan kärsimättömäksi.

Hän kyllä näki kranaattien lentävän kaupungin ylitse ja särkevän ympäristöllä olevien huoneiden kattoja. Mutta hän ei saanut selkoa tappelun menosta; hänen täytyi saada tietoja ollessaan tuskissaan omaisuutensa ja elämänsä puolesta.

Hän astui alas jättäen kiikarinsa suunnitettuna saksalaisten pattereita kohden. Kello oli melkein 1 ja sotilaslasaretti oli täynnä sairaita; — vaunurivi ulottui aina kadulle asti. Kaksi- ja neli-pyöräiset vaunut olivat jo loppumaisillaan. Tuolla näkyi tykistökärryjä, muonakärryjä, tavaravankkureita, kaikkia mitä vaan oli saatu käsiin taistelukentällä, — niin, tuolla tulee talonpoikaisvaunuja, joita oli noudettu taloista ja joitten eteen oli valjastettu ratsuväen hevosia, Niissä oli haavoittuneita, joita paarinkantajat olivat koonneet ja joiden haavat olivat väliaikaisesti sidotut. Oli oikein kauheata nähdä näitä ihmisraukkoja, toiset kellertävän vihreitä, toiset sinipunertavia. Monet heistä olivat pyörtyneet, toiset päästivät haikeita valitushuutoja, — muutamat olivat kuin kuolleet ja antoivat sairaanhoitajien menetellä kanssaan kuten tahtoivat, katsellen ympärilleen kauhistunein silmin, — toiset taas vetivät viimeisen henkäyksensä vaunuista nostettaessa. Sairaita oli niin paljon että kaikki patjat olivat täynnä, jonkatähden tohtori Bouroche käski tuoda olkia, joista tehtiin leveä vuode. Kumminkin riittivät hän ja osastolääkäri vielä leikkauksiin. Hän oli vaan tilannut pitkän pöydän lisäksi, joka oli päällystetty tyynyllä ja vahakankaalla ja asetettu suojaan, missä hän teki leikkauksensa. Nopeasti tuli osastolääkäri ja antoi sairaalle kloroformia. Hienot teräsveitset välähtivät, sahoista kuului ainoastaan heikko ääni — veri turskui esille kuin suihkulähteestä, mutta seisahdettiin pian. Leikattavia tuotiin ja vietiin edes takaisin; tuskin oli aikaa puhdistaa pöytä verestä. Tiheän pensaikkoaitauksen taakse, minne ruumiit toistaiseksi kannettiin, heitettin leikatut jalat ja käsivarret, sekä kaikki lihan ja luun jäännökset, jotka jäivät pöydälle.

Rouva Delaherche ja Gilberte olivat istuutuneet erään suuren puun juurelle täydessä työssä kääreitä laittamassa.

Bouroche, joka kulki heidän ohitsensa kasvot punaisina liiallisesta rasituksesta ja esiliina verisenä, heitti läjän palttinaa Delaherchelle huudahtaen:

— Kuulkaapas! toimittakaa jotakin hyödyllistä, älkääkä seisko jouten, kun meillä muilla tässä on täysi työ.

Mutta tehtailija vastusteli.

— Anteeksi! Minulla ei ole aikaa! Täytyy käydä katsomassa kuinka asiat onnistuu. — Asema näyttää kovin vaaralliselta!

Sitte hän kääntyi vaimonsa puoleen, painoi huulensa hänen tukkaansa ja sanoi:

— Gilberte parka! Ajattele, että kranaatti milloin hyvänsä voi pudota ja tehdä lopun meistä kaikista. Eikö se ole kauheata!

Gilberte oli aivan vaalea, hän nosti päätänsä ja katsoi kauhistuneena ympärilleen. Sitte hiipi tuo omituinen hymy taas hänen huulilleen.

— Niin — se on kauheata, miten tohtori leikkelee ja sahaa; ihmisraukat! — On aivan ihmeellistä, etten ole pyörtynyt jo aikoja sitten!

Vanha rouva Delaherche katseli poikaansa kun hän suuteli nuoren puolisonsa tukkaa. Hän teki ehdottomasti liikkeen ikäänkuin karkoittaakseen hänet Gilberten luota — hän muisteli tuota toista, joka oli suudellut samoja hiuksia viime yönä. Mutta hänen vanhat kätensä vapisivat, kun hän mutisi:

— Oi Jumalani! mitä kärsimyksiä ja tuskia! Kaikki unohtuu, omat huoletkin!

Delaherche lähti pois selittäen, että hän menee tiedustelemaan kuinka tappelussa käy ja palaa pian takasin.

Maquakadulla hämmästyi hän suuresti nähdessään miten paljon sotilaita tulvaili kaupunkiin aseettomina, vaatteet rikki ja tahrattuina. Heiltä hän ei saanut mitään selkoa; toiset olivat kurjan näköisiä ja vastasivat, että he eivät tiedä mitään; toisilla taas oli niin paljon kertomista, puhuivat pitkiä, epäselviä lauseita, tehden hurjia liikkeitä käsillään, jotta tehtailija luuli heidän kadottaneen järkensä.

Hän kääntyi senvuoksi ja meni pormestarin asuntoa kohden. Täältä toivoi hän saavansa tietoja. Kun hän kulki torin poikki tuli kaksi kanuunaa — epäilemättä ainoat jäännökset jostakin patterista — täyttä nelistä ajaen katuvierustalle. Suurkadulla selveni hänelle, että pakolaiset aikoivat samota kaupunkiin. Kolme husaaria, jotka olivat astuneet alas satuloistaan, istui eräässä porttikäytävässä, jossa he jakoivat keskenään leivän. Kaksi muuta taluttivat hevosiaan suksista etsien tallia, mihin heidät veisivät. Siellä täällä kulki upseereja, ulkomuodosta päättäen eivät he itsekkään tienneet minne menivät. Turennen torilla neuvoi eräs aliluutnantti häntä väistymään, sillä kranaatteja putosi alinomaa, kuula oli vast'ikään murtanut ristikon, joka ympäröi Palatinatin voittajan, suuren sankarin muistopatsasta. Ja todellakin, rientäessään pormestarin asunnolle, näki hän kaksi kranaattia kauhealla räjähdyksellä putoavan Maasin sillalle.

Hän pysähtyi portinvartijan asunnon edustalle, etsien tekosyitä kysyäkseen tietoja ajutantilta, kun nuorekas ääni kutsui häntä:

— Herra Delaherche! Tulkaa tänne, kadulla ei ole hyvä olla tänään. Se oli pieni Rose, jonka hän oli vallan unohtanut ja joka voi päästää hänet sisälle mistä tahansa. Hän astui portinvartijan asuntoon ja istuutui hetkeksi.

— Ajatelkaa. Äidin on täytynyt mennä vuoteelle, hän on sairas kaikesta tästä. Olen vallan yksin, sillä isä on linnaa vartioimassa. Vähän aikaa sitte tahtoi keisari jälleen näyttää urhoollisuuttaan, mutta hän ei päässyt etemmäksi kadun kulmaa kun kranaatti putosi hänen eteensä ja tappoi tallimestarin hevosen. Sitte hän tuli takasin! — Mitä tuon poloisen pitäisi tehdä?

— Siis tiedätte asian laidan… Mitä herrat siitä sanovat?

Tyttö katseli häntä kummeksien. Hänen raittiit, verevät kasvonsa, hienot hiuksensa, suora lapsellinen katseensa näytti hauskalta keskellä kaikkea kurjuutta, jota hän nähtävästi ei käsittänyt.

— En tiedä ensinkään. Puolenpäivän aikaan vein kirjeen marsalkka Mac-Mahonille. Keisari oli hänen luonaan. He olivat lähemmä tunnin lukittujen ovien takana, marsalkka vuoteellaan, keisari istui vastapäätä tuolilla. Tiedän sen, sillä näin omin silmin kun vein kirjeen.

— No, mitä he puhuivat?

Tyttö katsoi häneen eikä voinut pidättää nauruaan:

— En minä tiedä; miten luulette minun tietävän, kun ei kukaan ihminen koko maailmassa tiedä mitä he toisilleen puhuivat.

Hän oli tietysti oikeassa. Delaherche viittasi kädellään kuin tahtoisi hän pyytää anteeksi tuhmaa kysymystänsä. Mutta tämä salainen keskustelu kiusasi häntä; mitähän nuo kaksi miestä oli päättänyt?

— Nyt, virkkoi Rose, on keisari mennyt työhuoneesensa, jossa neuvottelee kahden kenraalin kanssa, jotka tulivat vasta tappelukentältä.

Hän vaikeni äkkiä, katseli kuistille:

— Katsokaa, tuolla on yksi kenraaleista ja tuolla tulee toinen.

Delaherche pujahti kiireesti ulos ja näki kenraali Douayn ja Ducrotin, joita hevoset odottivat, nousevan satulaan ja ratsastavan pois.

Kun viholliset olivat anastaneet Illyn kummun, olivat molemmat kiirehtineet keisarille ilmoittamaan, että tappelu oli menetetty. He antoivat seikkaperäisiä tietoja asemasta — sotajoukot ja Sedan olivat joka puolelta piiritetyt, tappio tulisi olemaan kauhea.

Keisari käveli horjuvin askelin pari minuuttia huoneessaan; jälellä oli ainoastaan yksi ajutantti, joka seisoi mykkänä ovensuussa. Keisari asteli herkeämättä, uunista ikkunaan; suonenveto pani hänen kasvonsa värisemään. Selkä näytti vielä entistä enemmän kumartuneelta; oli kuin murtuisi hän maailman taakan alle; mutta tylsistyneistä silmistä voi nähdä sallimukseen luottajan tyyni suru kadotetusta pelistä — viimeisestä, johon hänen oli sallittu ottaa osaa!

Mutta joka kerta kun hän tuli ikkunan luo säpsähti hän ja pysähtyi hetkeksi.

Kerran liikutti hän huuliaan, puristi vapisevaa kättänsä ja hoki tukahutetulla, kärsimättömällä äänellä:

— Oi, nuo kanuunat, nuo kanuunat! Niitä olen kuullut aamusta alkain!

Tänne kuului todellakin kamalan selvästi laukaukset Marféen ja Frenoisin pattereista. Kävi ukkosen tapainen, korvia särkevä ryske, joka pani ikkunat helisemään ja muurit huojumaan.

Onneton mies ajatteli kai, että kun tappelu kerran oli toivottomasti menetetty, kaikki vastustus oli turhaa jopa rikollistakin. Miksi vuodatettaisiin vielä enemmän verta, miksi hävitettäisiin ja tapettaisiin vielä useampia onnettomia ihmisiä, miksi, niin miksikä viskattaisiin yhä ruumiita ruumiiden päälle tuolla taistelutantereella?

Olihan tappelu menetetty, kaikki oli hukassa, miksi vielä kuitenkin surmataan? Kyllin oli jo ilkeyden, hävityksen ja tuskan huutoja kohonnut taivasta kohden.

Keisari, tultuaan ikkunan edustalle, alkoi vavista ja tarttui käsillään ohimoihinsa:

— Oi nuo kanuunat, nuo kanuunat, jotka eivät taukoa!

Ehkä kova edesvastuun tunne painoi häntä — hänen eteensä ilmestyi tuhansien kentälle kaatuneiden haamut — hän näki ruumiit, jotka olivat hänen käskystään joutuneet kuolon uhriksi; — ehkä hänen sydämmensä heltyi säälistä, hänhän oli kuitenkin haaveilija. Tässä kovassa kohtalon iskussa, joka mursi ja riisti hänen onnensa kuten oljenkorren, vuodatti hän kyyneleitä toisten tähden, epätoivossa turhaan jatkuvasta surmaamisesta, voimatta enään kärsiä ampumista, joka pakahutti sydämmen, enensi tuskia ja teki hänet mielipuoleksi.

— Oi te kanuunat, te kanuunat, vaietkaa jo, vaietkaa paikalla!

Ja tuossa keisarissa, joka oli luovuttanut valta-istuimensa puolisolleen, tuossa sotapäällikössä, joka oli antanut ylijohdon Bazainelle, heräsi viimeisen kerran vastustamaton halu näyttää voimaansa ja saada heti tottelemaan.

Châlonista lähdettyään oli hän vetäytynyt syrjään, ei ollut antanut käskyäkään, otaksui olevansa rasituksena ja vastuksena. Nyt tahtoi hän taas olla keisarina, ensimmäinen ainoa käsky, minkä hän antoi toivottomassa säälissään, oli käsky nostaa valkea lippu linnoitukseen aselevon pyytämistä varten.

— Oi nuo kanuunat, nuo kanuunat! — Ottakaa lakana, pöytäliina tai mikä tahansa, kiirehtikää, juoskaa joutuun sanomaan, että lopettavat!

Ajutantti lähti rivakasti ja keisari käveli horjuen edestakaisin sill'aikaa kun patterit paukkuivat niin että huoneet tärisivät.

Delaherche puhui vielä alhaalla Rosen kanssa kun palvelija tuli juoksujalassa:

— Neiti, emme löydä mitään, eikö täällä ole palvelustyttöä, joka voisi meitä auttaa. Olisiko teillä valkeata vaatetta — suurehkonpuoleista?

— Tahdotteko ruokaliinan?

— Ei, täytyy olla paljon suurempi, esim. puolikas lakanaa.

Rose avasi kohteliaasti liinavaatekaapin ovet:

— Mutta ei minulla ole revittyjä lakanoita, — suuri palanen valkeata vaatetta? — ei, en näe mitään, joka kelpaisi. Ai, odottakaa, ettekö huoli pöytäliinasta?

— Pöytäliina! Sehän vasta on mainio!

Ja pois mennessään lisäsi hän:

— Siitä laitetaan lippu linnoituksen katolle merkiksi, että pyydetään rauhaa. Tuhansia kiitoksia neitiseni!

Delaherche uskoi tuskin korviaan, niin iloseksi tuli hän.

Vihdoin voitaisiin hengittää!

Mutta tämä ilo ei hänestä näyttänyt sopivan isänmaan ystävälle, ja hän koetti näyttää surulliselta. Sydämmensä tuntui kuitenkin kevyeltä nähdessään överstin ja kapteenin palvelijoineen ratsastavan portista. Översti kantoi käsivarrellaan kokoon käärittyä pöytäliinaa. Hän tahtoi seurata heitä, jätti Rosen, joka oli ylpeä hankittuaan heille pöytäliinan.

Kello löi kaksi.

Raatihuoneen edustalla oli Delaherche joutua raivostuneitten sotilaitten jalkoihin, jotka tulivat Cassinen etukaupungista. Hän kadotti näkyvistään överstin, ja jätti menemättä katsomaan valkean lipun nostamista. Tuskinpa häntä olisikaan päästetty linnoitukseen, ja kun hänelle sitäpaitsi kerrottiin kuulien putoavan lähellä koulua, valtasi hänet uudet tuskat. Ehkä tehtaansa seisoi ilmitulessa! Kuumeentapaisesti juoksi hän pois minkä pääsi.

Mutta joka paikassa sulkivat ihmiset tien, joka hetki pakottivat kaikenlaiset esteet hänet pysähtymään.

Vasta Maquakadulla pääsi häneltä helpotuksen huokaus, kun näki talonsa kohoovan ennallaan, eikä näkynyt jälkiäkään kipinöistä ja savusta.

Hän astui sisään, huusi, nähtyään äitinsä ja vaimonsa:

— Kaikki käy hyvin, nostetaan valkea lippu, ampuminen lakkaa!

Hän vaikeni, sillä pihalla näytti kaikki kauhistuttavalta. Avarassa kuivatushuoneessa, jonka leveät ovet olivat auki, oli jok'ainoa patja käytännössä, ei löytynyt paikkaa edes oljilla huoneen kaukaisemmassa nurkassakaan. Nyt levittivät sairaanhoitajat uusia olkia sänkyjen väliin; haavoitetut muutettiin likemmäksi toisiaan. Niitä oli jo kolmatta sataa ja uusia saapui vielä. Suurista ikkunoista virtaava häikäisevä valo valaisi kärsivää ihmisjoukkoa. Vähän väliä kuului tuskanhuudahduksia — siellä täällä taisteltiin kuolon tuskissa. Huoneen peräpuolelta kuului yksitoikkoinen, melkein laulava valitus, häiriten syvää hiljaisuutta, joka siellä muuten vallitsi; ei kukaan puhunut ääneen tässä kammottavassa sairaalassa; ainoastaan sairaanhoitajien hiipivä käynti ja kuiskaava puhe katkaisi välistä hiljaisuuden. Rikkinäisten sotilaslakkien alta ammottivat syvät veriset haavat, ruhjoontuneita käsiä ja sormia riippui nahan suikaleissa; pahimpia olivat kuitenkin haavat rinnassa, päässä ja vatsanaluksessa; — muserrettuja leukoja, puhkaistuja silmiä, särjettyjä pääkalloja, joista aivot olivat näkyvissä, — muutamia haavoitettuja makasi jo melkein kuolleina, lamautuneina ja liikkumattomina: tuossa oli kuula vahingoittanut selkäytimen, toiset, jotka olivat haavakuumeessa, heittäytyivät sinne tänne, pyytäen hiljaisella äänellä jotain juotavaa sammuttaakseen polttavaa janoansa.

Tuolla sivulla päin vaunuliiterissä, jossa leikkaukset toimitettiin, kohtasi tulijaa toisenlainen kauhistuttava näkö. Ensimmäisessä kiireessä oli Bouroche työskennellyt ainoastaan niiden sairasten kanssa, joiden vaarallinen tila vaati silmänräpäyksessä tehtäviä leikkauksia, joita hän itse toimitti. Vähemmän vaarallisia haavoja saivat apulaiset ja sairaanhoitajat sitoa.

Itse oli hän toimittanut jo neljä leikkausta — häntä alkoi uuvuttaa, hän oli kuitenkin levähtääkseen kunkin leikkauksen välillä vetänyt ulos muutamia luotia.

Heillä oli vaan kaksi pöytää, itse seisoi hän toisen ääressä, apulainen toisen.

Molempien pöytien väliin oli pingoitettu lakana, joten haavoitetut eivät voineet nähdä toisiaan. Vaikka pöydät pestiin hyvin tarkasti, jäivät ne kuitenkin verisiksi. Valkeat asterit ja ympärillä kasvava ruoho muuttui aivan punaiseksi ämpäreistä, jotka tyhjennettiin kukkasaralle.

Vaikka ovet ja ikkunat pidettiin auki, täyttyi ilma pian verisistä vaatteista ja leikkausaseista nousevasta hajusta. Nukuttava kloroformi teki sen vielä raskaammaksi. Delaherche vapisi säälistä nähdessään tämän tuskan ja kurjuuden, mutta hänen huomionsa kääntyi vaunuihin, jotka ajoivat pihalle ja jotka olivat täynnä sairaita. Potilaita oli kahdeksan, sullottuina toinen toistensa päälle. Tehtailija päästi surkean huudon tuntiessaan viimeisen sisään kannettavan kapteeni Beaudoiniksi,

— Oi ystävä raukkani… Odottakaa, menen kutsumaan äitiäni ja puolisoani.

He riensivät nopeasti paikalle jättäen kääryjen valmistuksen kahdelle palvelijalle. Sairaanhoitajat, jotka olivat tarttuneet kiinni kapteeniin, kantoivat hänet saliin, ja panivat hänet poikittain olkiläjälle, kun Delaherche huomasi eräällä patjalla sotamiehen, joka ei enään hiiskahtanutkaan, kasvot kuolleen näköiset, silmät auki.

— Katsokaa, eikö tuo ole kuollut?

— Malttakaa! Se on totta, mutisi sairaanhoitaja, eipähän siis tarvitse anastaa sijaa toisilta.

Hän ja eräs toveri ottivat ruumiin ja kantoivat sen ruumisläjään kasviaitauksen takana. Tusina kuolleita oli siellä jo ennen: irvisteleviä, silmät valkeina, välkkyvät hampaat sinisten huulien takana, valituksen ja katkeran tuskan ilme kasvoissaan. Eräs nuori, hoikkavartaloinen sotilas, pää melkein ruhjottuna, painoi sydämmelleen suonenvedon tapaisesti naisen valokuvaa, joka oli vaalennut ja verellä tahrattu. Kuolleiden vieressä makasi jalkojen ja käsien jätteitä, kaikki tuo kammottava törky, joka oli viskattu pois lääkäripöydiltä.

Gilberte kävi ihan kalpeaksi nähdessään Beaudoinin. Oi kuinka hän oli vaalea maatessaan tuossa patjalla, kasvot kelmeinä ja likaisina.

Gilberte laskeutui polvilleen hänen viereensä:

— Mikä onnettomuus ystäväni! Mutta te paranette, eikö niin?

Ja koneentapaisesti veti hän nenäliinansa esille, koetti sillä pyyhkiä kapteenin kasvoja, jotka olivat hiessä ja tomun tahraamat.

— Eikö niin? Eihän se ole vaarallista, sehän on ainoastaan jalkanne?

Kapteeni koetti avata silmiään. Hän oli tuntenut ystävänsä ja koetti hymyillä.

— Niin, jalka ainoastaan… En tuntenut kun sattui, luulin kompastuneeni kun kaaduin…

Mutta hänen oli vaikea puhua.

— Voi minun on niin jano, niin kovin jano.

Gilberte riensi noutamaan lasia ja karahvia, jossa oli vettä, johon hän kaatoi hieman konjakkia. Ja kapteenin juotua jakoi hän lopun viereisille sairaille: kaikki ojensivat pyytäväisesti kätensä häntä kohden. Eräs zuavilainen, jolle ei enään riittänyt, alkoi itkeä.

Sillä aikaa oli Delaherche mennyt pyytämään tohtoria tulemaan kapteenin luo. Bouroche astui saliin esiliina verisenä: hikihelmet vierivät pitkin hänen leveätä otsaansa. Sairaat pyysivät häntä pysähtymään koettaen kukin saada ensimmäiseksi hänen apuansa. Rukoilevia ääniä kuului hänen kulkiessaan. Toiset koettivat vapisevin käsin tarttua hänen vaatteihinsa. Mutta hän ei kuullut heitä, järjesti vaan työnsä ähkien ja puhkien väsymyksestä; puhui ääneen itsekseen, laski sormillaan, numeroitsi ne: ensin tämä, sitte tämä, sitte tämä, sitte tuo kolmas tuolla alaalla, yksi, kaksi, kolme, — yksi alaleuka, käsivarsi, sääri. Apulainen käveli hänen jälessään koettaen muistella kaikkea.

— Herra ylilääkäri, sanoi Delaherche, täällä on eräs kapteeni — kapteeni Beaudoin.

Bouroche keskeytti hänet sanoen:

— Mitä te sanotte? Onko Beaudoin haavoitettu? Mies raukka!

Ja hän seisahtui haavoitetun eteen. Varmaan huomasi hän miten vaarallisesti Beaudoin oli haavoitettu, koska sanoi jalkaa tarkastamatta:

— Hyvä, kohta tulen kun olen toimittanut tämän leikkauksen.

Sitte meni hän takaisin leikkaushuoneesen Delaherchen mukana, joka ei tahtonut päästää lääkäriä näkyvistään. Täten tuli hän olemaan läsnä käsivartta leikattaessa Lisfrancin tavan mukaan. Bouroche oli ylpeä — toimitus oli ohitse 40 sekunnissa. Tehtailija oli kalpea kuin ruumis, aikoi paeta, mutta ei ehtinyt ottaa askeltaaan ennenkun käsivarsi jo oli pöydällä.

Sotilas — nuori voimakas talonpoika — avasi silmänsä, näki käsivarren, jonka sairaanhoitaja kantoi pois, heitti silmäyksen veriseen olkapäähänsä ja huusi raivostuneena:

— Mitä, Jumalan nimessä! Te olette todellakin petoja kun voitte tehdä sellaista.

Bouroche oli niin väsynyt, ettei jaksanut kohta vastata. Sitte sanoi hän hiljaisella äänellä:

— Olen tehnyt parhaan taitoni mukaan. Muuten olisit jo kuollut, poikaparka; ja kysyinhän sitä paitsi sinulta ja suostuit.

— Miten minä olisin suostunut. Jos vastasinkin "kyllä", niin tiesinkö mitä sanoin?

Nyt muuttui hänen vihansa suruksi ja hän alkoi itkeä:

— Mitä minä onneton enään maailmassa teen.

Hän kannettiin oljille — vahakangas pestiin — taaskin kaadettiin verinen vesi ämpäristä kukkasaralle.

Mutta Delaherche säikähti kuullessaan kanuunain alituisen paukkeen.
Miksi he eivät laanneet ampumasta?

Liehuneeko Rosen pöytäliina linnan katolla? Sanottiin patterien laukausten päinvastoin lisääntyneen. Meteli hämmensi kaikki, ryske mahtoi rasittaa vähimmin heikkohermoistakin. Ei voinut olla lääkäreille eikä sairaillekaan hyvä kuulla näitä jyrähdyksiä, jotka koskivat luuhun ja vereen. Koko sairaala oli kovassa jännityksessä tämän yhä jatkuvan ampumisen aikana.

— Sehän on jo ohitse, miksi jatkavat he tuota kirottua ampumista? huudahti Delaherche, joka kuunteli tarkasti, luullen aina kuulevansa viimeisen laukauksen.

Kun hän meni takaisin leikkaushuoneesen muistuttaakseen Bourochea kapteenista, näki hän lääkärin makaavan pitkänään oljilla, pitäen käsivarsiaan kylmässä vesiämpärissä.

Bouroche oli aivan näännyksissä sekä ruumiin että hengen puolesta. Etenkin oli epätoivo ja oma voimattomuutensa hänet masentanut. Ja kuitenkin oli hän niitä miehiä, jotka eivät kernaasti luovu tehtävistään. Mutta hänen oli väkisinkin täytynyt kysyä itseltään: Mitä tämä hyödyttää? Tieto, ettei koskaan voi tehdä kylliksi, oli yht'äkkiä heikontanut hänen voimansa. Mitä hyödytti hänen vaivansa ja ponnistuksensa? Olihan kuolema kuitenkin väkevämpi.

Kaksi sairaanhoitajaa tuli kantaen Beaudoinia paarilla.

— Herra ylilääkäri, sanoi tehtailija hiljaisella äänellä, tässä tuovat he kapteenin.

Bouroche avasi silmänsä, otti käsivartensa ämpäristä, pudisti niistä veden ja pyyhki olkiin. Sitte nousi hän polvilleen sanoen:

— Ai, se on totta — täällä on vielä paljon tekemistä ennenkun saadaan levätä.

Hän nousi jaloilleen, pudisti itsestään väsymyksen, ja oli taas valmis työhönsä, jota ei voitu lykätä.

Gilberte ja rouva Delaherche olivat seuranneet paaria ja seisahtuivat muutaman askeleen päähän patjasta, jolle Beaudoin laskettiin.

— No hyvä! se on yläpuolella oikeata nilkkaluuta, sanoi Bouroche, joka aina puheli lieventääkseen sairaiden tuskia. Ei se ole hulluinta tuossa paikassa, sen voi helposti parantaa. — — — Tarkastetaanpas sitä!

Mutta Beaudoinin kummallinen tylsyys pelotti lääkäriä. Hän katsahti ensimmäiseen sitomukseen: side, joka oli asetettu vaatteiden päälle, oli kiinnitetty pyssyn hihnalla. Bouroche mutisi hampaittensa välissä jotain — kuka kelvoton oli sen sitonut — mutta vaikeni yht'äkkiä. Nyt ymmärsi hän mitä oli tapahtunut, kuljettaessa oli side luisunut alemmaksi ja haavoitettu oli luultavasti vuodattanut paljon verta.

Kiivaasti huusi hän sairaanhoitajalle:

— Tule tänne, äläkä seiso siinä töllistelemässä. Leikkaa joutuun vaatteet auki.

Sairaanhoitaja teki kuten Bouroche käski — jalka tuli näkyviin, sininen, veriin tahrattu.

Yläpuolella nilkkaluuta oli syvä ammottava haava, johon kranaatin kappale oli tunkenut kappaleen punasta vaatetta — haavan syrjät olivat repaleiset ja nahattomat. Gilberten täytyi tarttua kiinni leikkaushuoneen ovenpielestä, ettei kaatuisi. Oli kamalata nähdä Beaudoinin makaavan siinä verisenä, puolikuolleena. Vaikka Gilberte oli pyörtymäisillään, ei hän kuitenkaan voinut kääntää silmiään pois kamalasta näystä.

— No, huudahti Bouroche, ompa teitä kauniisti pidelty! Hän koetti jalkaa, joka oli aivan kylmä, ei tuntenut heikointakaan valtasuonen tykytystä. Hän tuli totiseksi ja surulliseksi — tämä oli pahoin pelättävä tapaus.

— Niin, sanoi hän, tämä näyttää vähän vaaralliselta.

Kapteeni Beaudoin, joka, kuullessaan lääkärin sanat, heräsi tylsyydestään, mutisi itsekseen:

— Vai niin — siltäkö se ylilääkäristä näyttää?

Bourochen ei ollut tapana suoraan kysyä lupaa sairaalta kun huomasi leikkauksen tarpeelliseksi. Hänestä oli parempi, että sairas itse pyysi sitä.

— Tämä jalka on pahan näköinen, mutisi hän aivan kuin olisi ajatellut ääneen, tätä ei voi pelastaa.

Beaudoin huudahti hermostuneena:

— Kuulkaa, tehkää loppu siitä. Mitä arvelette, Bouroche?

— Ajattelen, että olette rohkea mies ja annatte minun tehdä, mitä on välttämätöntä.

Kapteeni Beaudoinin silmät sulkeutuivat. Hän oli ymmärtänyt. Mutta vasten pelkoaan, joka oli tukehuttaa hänet, vastasi hän yksinkertaisesti vaan kuitenkin rohkeasti:

— Tehkää minkä luulette parhaaksi, herra tohtori!

Valmistukset eivät kestäneet kauvaa: apulainen tuli tuoden kloroformia, kaatoi sitä pyyhinliinaan, joka asetettiin sairaan nenän eteen — sitten tarttui hoitaja häneen — veti vähän alemmaksi patjalle, että jalat jäivät vapaiksi — eräs piteli vasenta, apulainen otti kiinni oikeasta reidestä molemmilla käsillä pusertaakseen suonia.

Bourochen tullessa sairaan luo veitsi kädessä ei Gilberte voinut kestää kauempaa:

— Ei, ei, — tämä on kauheata!

Hän nojasi rouva Delahercheen, joka oli ojentanut käsivartensa estääkseen häntä kaatumasta.

— Mutta minkätähden jäit tänne seisomaan?

He eivät kuitenkaan kumpikaan lähteneet pois, käänsivät vaan päänsä pois, etteivät näkisi mitä lääkäri teki, seisoivat siinä vavisten ja syleillen toisiaan, vaikka eivät muuten olleet toisilleen niin rakkaita.

Se oli varmaan juuri tällä hetkellä kun kanuunanpauke oli kovin. Kello oli kolme ja Delaherche selitti pettyneenä ja toivottomana, ettei hän ymmärtänyt mitään. Pauke kiihtyi — siitä ei ollut epäilystäkään. Minkätähden? Mitä sitte tapahtui? Oli kuin helvetin portit olisivat olleet seppo selällään — maa tärisi, ilma oli liekkinä. Sedanin ympärillä olevat kahdeksansataa saksalaista kanuunaa ampuivat varmaankin yht'aikaa, pauke kuului yli metsien ja peltojen. Jos tätä tulisadetta kestäisi vielä pari tuntia, oli kaupungin perikato varma, sillä kranaatteja alkoi pudota talojen katoille; kuului yhä uusia räjähdyksiä. Eräs kranaatti sytytti talot Voyardkadun varrella; toinen muserti kappaleen tehtaan korkeasta savutorvesta, josta vyöryi kivimuraa aina vajaan asti.

Bouroche kohotti päätään:

— Onko heidän aikomuksensa tappaa sairaamme? — — — Tämä on sietämätöntä!

Tällä aikaa eräs sairaanhoitaja oli ottanut kiinni kapteenin jalasta; reippaasti teki Bouroche leikkauksen vähän alapuolella polvea, pari tuumaa alempana sitä paikkaa, missä hänen tuli sahata luu poikki; — samalla veitsellään irroitti hän nahan kuten irroitetaan kuori appelsiinista. Mutta kun hänen oli leikattava lihaksia, lähestyi eräs sairaanhoitaja ja kuiskasi hänen korvaansa:

— Numero 2 on valmiina.

Kauhean melun tähden ei lääkäri voinut kuulla, jonka vuoksi sanoi:

— Herran nimessä, puhukaa kovemmin! Korvani ovat haljeta heidän kirotuista laukauksistaan.

— Numero 2 on valmiina.

— Kuka? Mikä numero kaksi?

— Hän, jonka käsivarsi — —

— No, vai niin! Hyvä, tuokaa N:o 3. Alileuka, tiedättehän!

Ja ihmeteltävän sukkelasti leikkasi hän yhdellä ainoalla leikkauksella jänteen poikki aina luuhun saakka. Sääriluu ja pohkio paljastettiin, kääre pantiin tueksi molempien väliin; sitte sahattiin ne poikki ja sairaanhoitajalla oli jalka kädessä.

Vuoti ainoastaan vähän verta, sillä apulainen puristi suonia; suonet sidottiin joutuun. Mutta Bouroche ravisti päätään ja kun apulainen otti sormensa pois, sanoi hän — sairas ei ollut vielä valveilla eikä siis voinut kuulla heitä —:

— Tämä on ikävää, valtasuonista on matkalla juossut paljon verta.

Hän teki kädellään liikkeen, kohotti olkapäitään:

"Mitä hyödytti kaikki hänen vaivansa". Tässä oli taaskin eräs raukka valmiina — hänen kasvoihinsa tuli jälleen epätoivon ilmaus; tämähän oli hullusti, kun ei voi pelastaa edes neljää kymmenestä.

Hän pyyhki otsaansa, pani nahan haavan päälle — neuloi kolme pistosta.

Nyt kääntyi Gilberte. Delaherche oli sanonut hänelle, että kaikki oli ohitse, nyt voisi hän katsoa.

Sairaanhoitaja vei juuri kapteenin jalan pensasaitauksen taa, missä ruumisläjä yhäti kasvoi.

— No niin! kaikki on tehty, sanoi lääkäri Beaudoinin herättyä; nyt on pahin ohitse.

Mutta kapteeni oli hyvin heikko. Hän koetti kohottaa päätään, mutta laski sen alas, änkytti surullisella äänellä:

— Kiitos tohtori! Jumalan kiitos, että kaikki on ohitse!

Kun hän nostettiin paarille poisvietäväksi, pani kauhea räjähdys koko tehtaan tärisemään: kranaatti oli räjähtänyt leikkaushuoneen takana pienessä pihassa, missä oli kaivo. Akkunaruutuja putosi helisten maahan, sillä aikaa kun sakea savu tunkeutui huoneesen, jossa sairaat makasivat oljilla; nämä alkoivat hädissään huutaa ja koettivat paeta. Delaherche kiiruhti ulos hurjistuneena; hän tahtoi nähdä kuinka suuri vahinko oli. Hävitettäisiinkö, poltettaisiinko hänen talonsa?

— Jumalan nimessä, älkää töllistelkö, huusi Bouroche kauhusta jähmettyneille sairaanhoitajille. Peskää joutuun pöytä. Ei ole yhtään aikaa hukata. Tuokaa numero 3 tänne!

Pöytä pestiin, taas kaadettiin ämpärillinen veristä vettä kukkasaralle; asterisarka oli nyt verisenä liejuna, kukat ja lehdet olivat veren peitossa.

Levätäkseen vähän alkoi ylilääkäri hakea kuulaa, joka, muserrettuaan ensin numero 3:n alaleuan, oli tunkeutunut kielen kantaan. Siitä vuoti paljo verta, joten sormensa tulivat aivan punasiksi ja tahmeiksi.

Kuivaushuoneessa olivat sairaanhoitajat asettaneet kapteeni Beaudoinin eräälle patjalle. Gilberte ja rouva Delaherche olivat seuranneet sinne. Delaherchekin, huolimatta säikähdyksestään, tuli sisään sairasta katsomaan.

— Levätkää nyt hetkinen, me laitamme sillä aikaa huoneen teille valmiiksi; me otamme teidät meidän luo.

Mutta haavoitettu avasi silmänsä — hän oli täydessä tajunnassa — vastasi heikolla äänellä:

— Ei, — luulen kuolevani, — ja hyvinkin pian!

Kaikki kolme katsoivat häntä surullisesti.

— Mutta herra kapteeni, miten voitte niin puhua, mutisi Gilberte, joka huolimatta pelostaan pakotti itsensä hymyilemään. Kuukauden kuluttua olette jo terve!

Beaudoin pudisti päätään — hän katseli ainoastaan Gilberteä äärettömän surullisesti, pelätessään että hänen täytyisi kuolla niin nuorena, jolloin elämä hymysuin tarjoaa onnea.

— Minun täytyy kuolla, minun täytyy kuolla! Oi se on hirveätä!

Samassa huomasi hän likaiset kätensä ja rikkinäisen univormunsa. Häntä kiusasi olla tällaisessa tilassa naisten läsnä ollessa. Hän ei voinut sitä kärsiä ja tämä ajatus toi hänelle mielenmalttinsa takasin.

Hän hymyili heikosti.