Sota

— Mutta jos kuolen, tahtoisin kuitenkin kuolla puhtain käsin. Rouvaseni, tahtoisitteko olla hyvä ja antaa minulle vähän vettä ja pyyhinliinan.

Gilberte, tuotuaan mitä hän pyysi, tahtoi itse auttaa. Tästä hetkestä pysyi hän rohkeana, tahtoi kuolla levollisena täydessä tajunnassa. Delaherche auttoi vaimoaan järjestämispuuhissa.

Nähdessään miten poikansa ja miniänsä yhdessä hoitivat tuota nuorta miestä, katosi katkeruus vanhan rouvan sydämmestä. Hän päätti vaieta myöskin tällä kertaa, vaikka olikin aikonut kertoa kaikki pojalleen. Mutta nythän kuolema erottaisi heidät ainiaaksi toisistaan, miksi tuottaisi hän surua perheelleen.

Kapteeni oli kuolemaisillaan — hän tuli hetki hetkeltä heikommaksi ja vajosi jälleen tylsistyneesen tilaansa. Kylmä hiki virtasi pitkin kaulaa ja otsaa; hetkeksi avasi hän silmänsä tavoittaakseen peitettä, jonka luuli näkevänsä vieressään.

— Oi kuinka minun on kylmä, minun on niin kylmä.

Ja sitte hengitti hän viimeisen kerran, tyyneesti ilman näkyväistä taistelua; hienot laihat kasvot näyttivät kuoltuakin selittämättömän surullisilta. Katseensa lepäsi Gilbertessä.

Delaherche piti huolta ettei hänen ruumistaan viety pensaikon taa, vaan pantiin lähellä olevaan liiteriin. Sitte pyysi hän Gilberten menemään huoneesensa, sillä hän näytti kovin väsyneeltä, itki ja nyyhki. Mutta tämä selitti olevansa niin peloissaan, ettei mitenkään uskaltaisi olla yksin, ja jäi kernaammin anoppinsa luo keskelle sairashuoneen touhua.

Sitte ryhtyi hän heti sairaiden hoitamiseen. Toi lasillisen vettä attikalaiselle sotilaalle, jolla oli kova kuume, auttoi hoitajaa sitomaan erään kahdenkymmenen vuotisen sotilaan kättä. Tämä oli vast'ikään tullut sotatantereelta, jossa peukalonsa oli ammuttu säpäleiksi. Ollen kohtelias ja veitikkamainen, laskien leikkiä huolettoman pariisilaisen tavalla sai hän pian Gilberten hymyilemään sukkeluuksilleen.

Kapteenin kuoleman kamppauksen aikana oli ampuminen yhä kiihtynyt; jälleen kranaatti putosi puutarhaan katkaisten satavuotisen tuuhean puun.

Väki alkoi peloissaan huutaa koko Sedanin palavan, sillä Cassinen etukaupungissa oli suuri tulipalo päässyt alkuun. Tulisi loppu kaikesta, jos ampumista kestäisi kauemmin. Ei jäisi kiveä kiven päälle.

— Tämä ei ole mahdollista, minun täytyy tuonne jälleen, sanoi
Delaherche, joka oli kadottanut kaiken malttinsa.

— Minnekä sitte? kysyi Bouroche.

— Tietysti pormestarin luo kysymään tekeekö keisari pilkkaa meistä kun puhuu valkosen lipuu nostamisesta.

Ylilääkäri seisoi hämmästyneenä, katseli Delaherchea suurin silmin, sillä vaikka hän olikin epätoivossaan kun haavoitetut kuolivat hänen käsiinsä, ei hän kuitenkaan ollut ajatellut antautumista. Hän teki rajun epätoivoa ilmaisevan liikkeen:

— Menkää hiiteen! Saman tekevä mitä me toimitamme!

Delaherchella oli suuri työ tunkeutua ihmisjoukon lävitse, joka taajeni alituisesti ja kasvoi paenneista sotilaista. Hän kysyi useilta upseereilta, joita kohtasi, vaan ei kukaan ollut nähnyt valkosta lippua. Vihdoin myönsi eräs översti nähneensä sen silmänräpäyksen ajan, vaan sitte oli se taas otettu alas.

Tämä selitti kaikki: joko eivät viholliset sitä olleet nähneet taikka huomasivat sen ja enensivät tulta käsitettyään lopun kohta olevan lähellä. Kerrottiinpa että eräs kenraali, joka nähdessään valkosta lippua nostettavan oli aivan raivostunut, oli repinyt sen alas, katkassut tangon ja tallannut liinan jalkoihinsa.

Mutta preussiläisten pattereista kuuluivat laukaukset yhä edelleen. Kuulia tuli satamalla kaupunkiin. Turennentorilla oli eräs vaimo äsken tapettu, pormestarin portinvartijan huoneessa ei Delaherche tavannut enää pikku Rosea. Ovet olivat auki, siellä sai käydä vapaasti kuka itse tahtoi. Rappusilla kohtasi hän raivostuneita ihmisiä, jotka menivät sen enempää huomaamatta ohitse. Ensimmäisessä kerroksessa pysähtyi hän hetkeksi ja siellä tuli Rose vastaan:

— Ah, herra Delaherche, tämä kaikki on kauheata! Tulkaa, joutukaa jos tahdotte nähdä keisarin.

Ja vasemmalla, auki olevasta ovesta näki hän todella keisarin, joka jälleen käveli epävarmoin askelin edestakaisin uunin ja ikkunan väliä.

Hän ei voinut pysyä paikoillaan vaikka kärsi kovia tuskia.

Eräs ajutantti oli juuri lähtenyt ja jättänyt oven auki. Keisari kuului väsyneellä ja kiusatulla äänellä kysyvän:

— Mutta sanokaa mitä tämä merkitsee. Miksikä he yhä ampuvat vaikka olen käskenyt nostamaan valkosen lipun?

Hän ei enään voinut kärsiä tätä ampumista, joka yhä lujemmin kuului tänne. Kun hän tuli ikkunan luo, oli kuin olisivat luodit sattuneet hänen sydämmeensä. Yhä verta, yhä ihmishenkiä hänen erehdyksensä tähden! Joka hetki lisääntyivät turhaan kuolleiden läjät. Hän oli tuskissaan jo kymmeniä kertoja tehnyt saman kysymyksen jokaiselle, joka tuli sisään:

— Mutta mitä tämä on? Miksi ampuvat he vielä vaikka olen käskenyt nostaa valkosen lipun.

Ajutantti mutisee jotain vastaukseksi, mutta Delaherche ei kuullut sitä. Keisari kävelee yhä edestakaisin — hänen täytyy mennä ikkunan luo, hänen täytyy kuunnella tuota kauheata ampumista, joka oli näännyttää hänet kuoliaaksi. Kasvonsa kävivät kalman kalpeiksi, niissä kuvastui syvintä alakuloisuutta ja mustinta epätoivoa.

Nyt ovi aukenee, — pieni mies, puettuna pölyiseen pukuun, tulee ilmoittamatta sisään — se on kenraali Lebrun.

Ja taas kuuluu keisari kärsimättömästi kysyvän:

— Mutta, kenraali, miksi yhä ammutaan vaikka käskin nostaa valkosen lipun?

Ajutantti astuu ulos vetäen oven kiinni. Delaherche ei kuullut mitä kenraali vastasi.

— Ah, virkkoi Rose, asiat käyvät hullusti, ymmärrän sen hyvin, — huomaan sen heidän katseistansa —. Ja minun pöytäliinani — sitä en saa enään koskaan takaisin; sanotaan, että se on revitty tuhansiin kappaleihin… Mutta eninten säälin kuitenkin keisariparkaa. Hän on sairaampi kuin marsalkka, parempi olisi hänen pysyä sängyssä kuin kulkea tuossa edes takaisin.

Hän oli kovin liikutettu; nuoret, kauniit kasvonsa ilmaisivat syvää sääliä. Delaherche, jonka myötätuntoisuus Napoleonia kohtaan oli viime aikoina huomattavasti vähennyt, piti Rosen puhetta vähän sopimattomana. Yhtä kaikki jäi hän seisomaan hänen kanssaan portille; hän tahtoi nimittäin nähdä kenraali Lebrunin menevän pois ja tämän tultua keisarin luota seurasi hän häntä.

Kenraali oli selittänyt keisarille, että ranskalaisten ylipäällikön allekirjoittama kirje olisi vietävä saksalaisten päällikölle — muuten ei voisi olla puhettakaan aselevosta. Hän oli tarjoutunut kirjoittamaan tämän kirjeen ja etsiäkseen kenraali Wimpffenin, saadakseen hänen allekirjoituksensa. Hänellä oli nyt kirje mukanaan, mutta ei tiennyt missä ylipäällikkö oli. Sedanissa oli ahdinko niin suuri, että hänen täytyi antaa hevosensa kulkea käyden, joten Delaherche voi seurata aina Ménil-portille asti.

Mutta tiellä kannusti Lebrun hevostaan; ja oli hänellä onni kohdata Wimpffen Balanissa. Tämä oli muutamia minuutteja sitten kirjoittanut keisarille:

— Jos Teidän Majesteettinne tahtoo ratsastaa joukkojen etunenässä, pidän kunnianani viedä teidät vihollisten rivien lävitse.

Siksi vimmastui hän silmittömästi kuultuaan aselevosta puhuttavan. Ei, ei, ei millään ehdolla kirjottaisi hän nimeään sellaisen alle.

Kello oli nyt puoli neljä. Oli ainoastaan vähäinen hetki siitä kuin tehtiin viimeinen urhoollinen yritys päästä bayerilaisten rivien lävitse ja valloittaa Bazeilles.

Sedaniin ja läheisten maiden yli kuului huuto: "Bazaine näkyy! Bazaine näkyy!" Tieto oli väärä; niin ilmoitettiin ainoastaan kansan lannistuneen rohkeuden elähyttämiseksi.

Koko päivän olivat he toivoneet näkevänsä sen toteutuvan ja joka kerta kuin preussiläiset ampuivat uudesta patterista, olivat he luulleet sen Metzin kanuunaksi.

Noin tuhat kaksisataa miestä saatiin kokoon sotilaita jos mistä rykmentistä ja tämä pieni joukkio riensi juoksujalassa alas tielle, johon kranaatteja sateli kuin rakeita… Alussa näytti se uhkealta. Haavoittuneet eivät häirinneet toisten kulkua; raivoisan rohkeina juostiin lähes viisisataa metriä. Mutta rivit harvenivat, yksin rohkeimmatkin kääntyivät takaisin. Mitä voitiin toimittaa näin pienellä joukolla suurta ylivoimaa vastaan? Mitä hyödytti tämä kenraalin hurja uskallus, kun taistelu oli kuitenkin kadotettu? Viimein seisoivat kenraalit Wimpffen ja Lebrun yksinään tiellä Balasen ja Bazeillesin välillä; heidän täytyi kääntyä takaisin, luopua tästä viimeisestä epätoivoisen rohkeasta koetuksesta. Täällä ei ollut kuin yksi tehtävä: vetäytyä takaisin Sedanin muurien turviin.

Kohta kun Delaherche oli kadottanut kenraali Lebrunin näkyvistään, kiiruhti hän kotiinsa — hänen päähänsä pisti sukkela ajatus: hän kiirehti nyt takaisin näkötorniinsa, josta hän etäältä voi tarkastaa antautumisen menoa. Mutta ulkopuolella tehdastaan seisahdutti hänet översti Vineuil, joka puutarhuri-vaunuissa tuotiin sairashuoneeseen. Översti ei tahtonut kuulla puhuttavankaan haavoitetusta kantapäästään; hän oli tahtonut koota rykmenttinsä jäännökset, mutta oli pyörtynyt ja pudonnut hevosensa selästä. Heti vietiin hänet erääseen ensimmäisen kerroksen huoneeseen ja Bouroche, joka riensi saapuville, vakuutti ett'ei haava ollut pelättävä, oli puhdistanut sen, vetänyt sieltä ulos muutamia saappaista irtautuneita nahkapalasia, sitonut haavan ja vienyt överstin sänkyyn. Lääkäri parka oli jo aivan epätoivoissaan, — liiallisesta ponnistuksesta kovin väsyneenä kun oli —, hän meni alas leikkaushuoneeseensa, huusi tahtovansa ennen leikata oman jalkansa kuin tehdä kauvemmin tällaista työtä, josta ei kuitenkaan ollut mitään hyötyä.

Tuolla alhaalla ei ollut enään tilaa haavoittuneille, — muutamia täytyi panna ruohokentällekin, jossa vaikeroivat ja huusivat, kun kranaatit lensivät heidän päänsä päällitse. Viidettä sataa haavoitettua oli jo tuotu sisälle, — ylilääkäri oli pyytänyt haavalääkäreitä avukseen, mutta hänelle ei lähetetty muita kuin eräs nuori lääkäri läheisestä kylästä. Hänen oli mahdotonta ehtiä kaikkea — hän tutki, leikkaili, sahasi ja sitoi, alituisesti peläten tuotavan uusia haavoittuneita.

Gilberte oli melkein pyörryksissä näkemistään kauhistuttavista tapauksista — hän ei voinut nähdä enempää verta, — nyt istui hän enonsa vuoteen ääressä, mutta vanha, lujamielinen rouva Delaherche jäi Bourochen luo, antoi sairaille juotavaa ja kuivaili kuolevaisten hikisiä kasvoja.

Tähystyspaikaltaan koetti Delaherche luoda yleissilmäyksen tappelun menoon. Kaupunki oli kärsinyt paljoa vähemmän kuin luultiin; ainoastaan tuolla Cassinesissä paloi melkoinen tuli. Palatinatin metsässä ei enään ammuttu: arvatenkin olivat ampumavarat loppuneet. Ainoastaan siitä patterista, joka oli Pariisinportin vieressä, ammuttiin silloin tällöin laukaus.

Eräs tapaus huvitti häntä suuresti: linnantornista näkyi taas valkonen lippu; — mutta taistelutantereelta ei voinut yhäti kestävän tulen tähden nähdä sitä. Läheiset kattorakennukset estivät häntä näkemästä joukkojen liikkeitä Balanin tiellä. Vaan kiikarillaan huomasi hän saksalaisen esiupseerin, saman, jonka hän oli jo aamupäivällä nähnyt.

Tuo ylhäinen, pienivartaloinen mies, jota hän luuli Preussin kuninkaaksi, seisoi tummassa univormussaan vähäsen etäämpänä muita sotilaita, joista suurin osa oli pitkällään ruohossa, — hän näkyi katselevan heidän tähditettyjä, kultaompeleisia pukujaan. Siellä oli myös ulkomaalaisia upseeria, ajutantteja, kenraaleja, kaikilla heillä oli lornjetti; aamusta alkaen olivat he seuranneet ranskalaisten taistelua aivan kuin jotakin näytelmää. Ja nyt tuo hirveä draama oli loppumaisillaan.

Marfée'n metsäisellä ylängöllä seisoi kuningas Wilhelm ja katseli miten hänen joukkonsa piirittivät ranskalaista sotajoukkoa.

Nyt se oli tehty! Kolmas armeija, jota johti hänen poikansa, Preussin perintöprinssi, oli kulkenut Saint-Mengesin ja Fleigneuxin kautta ja asettui Illyn kummulle; sillä aikaa oli neljäs armeija Saksin kruununprinssin johtamana marssinut Daignyn ja Givonnen yli, kiertäen Garennen metsän ja yhtyi nyt kolmanteen armeijaan. XI ja V komppania yhtyi XII komppaniaan ja kaartiin. Ja viime ponnistus kehän särkemiseksi, samassa silmänräpäyksessä kuin se sulkeutui, kenraali Margueritten urhoollinen rynnäkkö oli pakottanut kuninkaan huudahtamaan ihastuneena: "Urhoollisia miehiä!"

Nyt olivat pihdit pian yhtymäisillään. Hän voi yhdellä silmäyksellä nähdä taajan piirin ampujoita, jotka ympäröivät lyötyä joukkoa.

Pohjoispuolella vetäytyi piiri yhä enemmän kokoon ajaen pakolaiset Sedaniin; ampuminen kiihtyi kiihtymistään. Etelässä näkyi Bazeilles valloitettuna, autiona ja kolkkona; paksuja savupilviä kohosi taivaanrannalle ja säkenet lentelivät säihkyellen ympäri. Mutta baijerilaiset, jotka nyt olivat Balanin hallitsijoita, veivät kanuunansa kolmensadan metrin päähän kaupungista. Toisista pattereista, jotka olivat Pont-Maugisin, Noyersin, Frenoisin ja Vadelincourt'in luona, kuului keskeytymätön ampuminen samaten kuin Marféen kummun juurelta.

Mutta kuningas Wilhelm laski väsyneenä hetkeksi lornjettinsa ja alkoi katsella paljaalla silmällä. Aurinko laskeutui metsän taa, sen viimeiset säteet kultasivat pellot ja niityt, pienimmänkin esineen voi huomata raittiissa, harvinaisen kirkkaassa iltailmassa. Hän näki talot Sedanissa kapeine mustine ikkunalautoineen. Ja tuolla häämöitti kyliä, puhtaita ja kauniita, vasemmalla Donchery ja oikealla Douzy ja Carignon. Hänestä tuntui kuin olisi voinut laskea puut Ardennein metsässä, jonka ihastuttava vihanta väri somasti kuvastui taivaan rantaan.

Maas virta näytti tässä häikäisevässä valossa ihanalta kultapurolta: verinen tappelukenttä oli kuin hieno maalaus kuvattuna täältä ylhäältä auringon laskiessa, kaatuneet sotilaat, puolikuolleet hevoset olivat maalatuita kohtia. — Givonnen laakson oikealla puolella vilisi pakenevia joukkoja kuin pieniä mustia pilkkuja, sillä aikaa kuin Igen niemellä olevat patterit ampuivat koneentapaisella tarkkuudella. Tämä oli odottamaton, täydellinen voitto.

Kuningas ei tuntenut mitään katumusta näiden tuhansien ruumiitten tähden, jotka eivät enempää kuin tomuhiukkanen maantiellä vaatineet tilaa tässä suuressa laaksossa, jossa Bazeillen tulipalo, Illyn verilöyly ja Sedanin tuska eivät häirinneet tyyntä, rauhaisaa luontoa eivätkä himmentäneet kirkasta auringon laskua.

Yht'äkkiä huomasi Delaherche tummansiniseen pukuun puetun ranskalaisen kenraalin valkoista lippua kantavan husaarin seurassa ratsastavan ylös kummulle, jossa saksalainen päällikkökunta oleskeli. Se oli kenraali Reille; hänen oli vietävä saksalaiselle kuninkaalle keisarin kirjoittama, näin kuuluva kirje:

— Veljeni! Koska minun ei ole suotu kuolla joukkojeni etunenässä, ei minulla ole muuta tehtävää kuin ojentaa miekkani Teidän Majesteettinne käsiin. Olen Teidän Majesteettinne veli, Napoleon.

Lakkauttaakseen tappamisen, antautui hän; — olihan taistelu kuitenkin kadotettu. Hän luuli antautumisensa saattavan kuningas Wilhelmin lempeämmäksi. Delaherche näki kenraalin laskeutuvan satulasta noin kymmenen askeleen päässä voittajasta ja sen jälkeen menevän aseettomana eteenpäin. Aurinko laskeutui purppuran karvaisena, kuningas istuutui tuolille nojautuen toiseen, jota eräs ajutantti piti koholla ja vastasi ottavansa vastaan keisarin miekan ja odottavansa upseerija, jonka tulisi ratkaista antautumisen ehdot.

VII.

Kaikista voittajan saaliiksi joutuneista paikoista Sedanin ympärillä, Floingista, Illyn kummulta, Garennen metsästä. Givonnen laaksosta ja Bazeillen tieltä, riensi suunnaton joukko ihmisiä ja hevosia kauheassa sekasorrossa kaupunkia kohden. Tämä linnoitus, johon kukin oli pannut viime toivonsa, tuli nyt vain turmioksi sen kautta, että pakenevat, yksin urhokkaimmatkin hakivat täältä itselleen suojaa. Sedanin vallien takana luulivat he löytävänsä turvaa vihollisten pelättävältä tulelta, joka kolmattatoista tuntia oli yhtämittaa leimahdellut, eikä kukaan ajatellut enempää, ei kukaan kuunnellut järjen ääntä, eläimellinen luonto ihmisessä sai ylivallan, kukin haki vain itselleen suojaa.

Pienen muurin takana seisoi Maurice valellen vedellä Jeanin kasvoja.
Nyt avasi hän silmänsä ja Maurice huudahti ilosta:

— Oi, Jean raukkani, luulin jo, että olisit kuollut, — no, mutta mitäs sinä sille olisit mahtanut; — mutta sinä olet saakelin raskas kantaa!

Jean nousi ylös, ikäänkuin heräten unestaan. Sitte huomasi hän mitä oli tapahtunut, kaksi kyyneltä vierähti poskelle. Hento Maurice, jota hän oli hoitanut isällisellä huolella, oli ystävyydessään saanut kylliksi voimaa kantaa hänet tänne.

— Odota, katson tekikö luoti päähäsi suurenkin reijän!

Haava ei ollut suuri, ihossa ainoastaan viilto, josta oli vuotanut runsaasti verta. Hiukset olivat takertuneet haavan syrjiin ja tyreyttäneet verenvuodon. Sentähden Maurice ei kostuttanut niitä — muuten olisi haava voinut jälleen helposti auveta.

— No, nyt olen pyyhkinyt kasvosi — näytäthän taas ihmisemmältä.
Annappas kun panen kypärän päähäsi!

Hän otti maasta kypärän ja pani sen varovasti ystävänsä päähän.

— Se sopii sinulle mainiosti! Katsokaamme kannattavatko jalkasi!

Jean nousi pudistaen päätään; hänellä ei ollut muuta hätää kuin että pää vain tuntui vähän raskaalta. Kaikki kävi hyvin. Mutta hänet valtasi syvä liikutus nähtyään Mauricen hellyyden, jonka vuoksi hän syleili Mauricea, painoi hänet rintaansa vasten ja virkkoi:

— Oi, rakas ystäväni, rakas ystäväni!

Mutta preussiläiset saapuivat eivätkä he voineet kauemmin olla muurin takana. Luutnantti Rochas kokosi muutamia miehiä lipun ympärille, jota aliluutnantti kantoi kokoonkäärittynä. Lapoulle nousi ylemmäksi ja ampui vielä muutamia laukauksia sillä aikaa kuin Pache ripusti pyssyn olallensa, luullen varmaankin että nyt oli heitettävä ampuminen sikseen ja ruvettava syömään ja nukkumaan. Jean ja Maurice hiipivät toverien luo. Ei puuttunut pyssyjä eikä patruunoita, joita makasi kyllin kentällä; ei tarvinnut muuta kuin kumartua niitä ottamaan. He kokosivat sen verran kuin tarvitsivat, sillä antautuessa olivat he heittäneet aseet ja ampumavarat luotaan; Mauricenhan oli täytynyt kantaa toista hartioillaan.

Muuri ulottui Garennen metsään asti ja pieni joukkio, joka luuli vaaran olevan ohitse, piilottautui talonpoikaistalon taa, hajaantuen sitte metsään puiden sekaan.

— Vihdoinkin, sanoi Rochas, — saamme huoata hetken ennen kuin ryhdymme ryntäämään.

Ottaessaan ensi askeleita tuntui heistä kuin olisivat he astuneet helvettiin! mutta he eivät voineet enään kääntyä.

Heidän täytyi päästä metsän läpi, jonne vihollinen ankarasti ampui, koska osan pakenevista joukoista välttämättä piti kulkea tätä tietä.

Kranaatteja sateli korkeiden puitten välitse, jotka tärisivät ja murtuivat aivan kuin hirmuisen raemyrskyn ruoskimina. Suuria oksia ja lehtiä putoili maahan, kaikkialla kuului valittavan suhiseva ja kitisevä ääni.

Metsä oli aivan kuin lumottu; siinä kuolema ja epätoivo raivosivat, puut lannistuivat tuskasta ruikuttaen, kun eivät voineet paeta tätä hävityksen hirmuisuutta.

Kauhistus valtasi Mauricen ja Jeanin, jotka muita seuraten kulkivat eteenpäin, vaikka luodit kaikilta puolin vinkuivat korvissa, niin että turvan etsiminen puun juurelta toiseen suojaan juoksemalla oli turhaa vaivaa.

Kaksi miestä kaatui — toista tapasi luoti selkään, toista naamaan.

Minne heidän oli käännyttävä? Kaikkialla satoi projektiileja, kaikkialla uhkasivat kaatumaisillaan olevat paksut puunrungot ja julman suuret oksat, — he etsivät turvaa eräässä viidakossa, siellä oli tavata heidät kranaatti, joka putosi aivan Jeanin jalkoihin; onneksi kaivautui se maahan räjähtämättä. Heidän jalkansa tarttuivat puolukan varsiin ja köynnöskasveihin; viidakko tuli läpipääsemättömäksi. Lehtiä ja oksia lenteli ilmassa aivan kuin kaikkimurskaavan ja rusentavan jättiläisviikatteen viskeleminä.

Parikymmentä kertaa olivat he lähellä perikatoansa tuossa kamalassa pensaikossa.

— Tämä on todentotta helvetillistä, mutisi Maurice, täältä emme ikinä elävinä pääse! Hän oli kalman kalpea ja vapisi kuin haavan lehti. Jeaniakin pöyristytti, häneenkin tarttui kauhistuksen tunne.

Heitä vaivasi hirveä ja kärsimättömän polttava jano, sydän sykki, jyskytti ja pisteli joka jäsenessä; heidän epävarmat silmänsä huomasivat silloin tällöin mustia pisteitä liikkuvan ilmassa, aivan kuin heidän silmänsä olisivat voineet seurata luotien vinkuvaa vauhtia joka taholle.

— Oi taivaan Jumala! Mitä meidän on tekeminen, änkytti Jean. Hirmuista todellakin tulla murskaksi ammutuksi toisten tähden, jotka istuvat hyvässä nojatuolissa, tupakkaa poltellen. Tähän lisäsi Maurice uupuneella äänellä. Niin — ja minkä tähden on juuri meidän kärsittävä niin hirveästi? Itsekkäisyys kuohahti hänessä; yksilö, joka ei tahtonut uhrautua yhteiskunnan edestä.

— Jospa vaan saisi järkeensä, mitä tämä kaikki hyödyttää? Hän kohotti päätänsä.

— Ja tuo aurinko riiviökään ei voi lähteä matkoihinsa. Kun se laskee, tulee edes pimeä ja tappelu taukoo!

Heidän mielestään pysyi aurinko liikkumatta paikallaan kirkkaalla kesätaivaalla; tappelun hälinässä olivat he unohtaneet kokonaan ajanjuoksun. Heitä ei enään vaivannut pelko, vaan vastustamaton rauhan ja levon kaipuu; he eivät voineet enään sietää tuota lakkaamatonta läikinää, suhinaa ja kohinaa, heidän täytyi piiloutua, madella maan sisään.

Keskellä hävitystä olivat kumminkin Maurice ja Jean merkillisen levollisia; he kulkivat ihan kuin humalassa — se on urhoollisuutta — heillä ei enään ollut kiireen kierää tuosta kamalasta metsästä. Raikkaan metsäpuron kirkas vesi muuttui punaiseksi, vienoissa lehdoissa, joissa siihen asti rakastuneet olivat kuiskailleet, kuuluu nyt kuolevien viimeisiä korauksia.

Tuossa kirkasi mies "sattui!" ennen kuin hän kaatui ja kuoli. Toiselta oli kranaatti raadellut molemmat jalat ja hän hymyili — luullen jalkansa nyrjähtäneen. Pahoin haavoitettuina juoksivat muutamat edelleen, vihdoin viimein kaatuakseen. Ensi silmänräpäyksessä tunsivat he vaan mitätöntä kipua; — tuskat kiihtyivät pakottaen heidät sydäntä särkevään huutoon ja kauheaan valitusulvontaan.

Tämä hirmujen metsä, se kaikui huokauksista ja itkusta, puitten rätinästä, kuolevien ja haavoitettujen epätoivoisista huudoista, jotka syyttäen kohosivat kirkasta armotonta taivasta kohden. Suuren tammen juurella näkivät Maurice ja Jean erään Zuaavin huutavan kuin petoeläimen; kranaatin pirstale oli ratkonut hänen vatsansa, niin että sisälmykset tunkeutuivat ulos. Tuolla laahaa muuan kapteeni itseänsä pitkin maata — vasen käsi oli irti reväisty — hirveä haava ammotti hänen kyljessään, ja liikuttavalla äänellä rukoili hän jotakuta tekemään lopun hänen kärsimisistään.

Juuri metsän reunasta kuului tukahtunut huuto: "Auttakaa!" Se oli lippua kantava aliluutnantti; hän oli saanut luodin vasempaan keuhkoonsa.

Nääntyen kaatui hän maahan ja paksu verivirta syöksyi hänen suustaan — ja nähdessään, ettei hänestä välitetty, kokosi hän viimeisetkin voimansa ja huusi: "Pelastakaa lippu!" Yhdellä hyppäyksellä hyökkäsi Rochas hänen luokseen, tarttui lippuun, jonka varsi oli poikki, — aliluutnantti sopersi sakealla äänellä, verisen liman tunkiessa ulos suusta: "Minä kuolen; mutta mitä se tekee?… Pelastakaa lippu!"

Ja pehmeälle sammalvuoteelle uupui hän, repien ruohikkoa suonenvetoisilla käsillään, rinta kohosi ja laski ja koristen vetäsi hän viimeisen kerran henkeänsä.

Vihdoin viimein pääsivät he ulos tästä hirmuisesta metsästä.

Jeanin ja Mauricen kanssa ei jäänyt muita kuin luutnantti Rochas, Pache ja Lapoulle. Gaude, joka oli jäänyt jälestä päin tulemaan, näkyi juoksevan eräästä viidakosta. Oli todella lieventävää oleskella paljaalla maalla: täällä eivät luodit enään vinkuneet eikä kranaatteja pudonnut.

Erään talonpojan asunnosta kuulivat he kirouksia ja huomasivat siellä suuttuneen kenraalin, joka istui hiestä höyryävän hevosen selässä. Se oli heidän prikaattinsa päällikkö kenraali Bourgain-Desfeuilles; hänen punaset kasvonsa ilmaisivat suuttumusta ja ylenkatsetta antautumisen tähden, jota hän piti mieskohtaisena loukkauksena. Väkensä ei ollut nähnyt häntä aamusta asti; varmaankin hän oli kulkenut taistelutantereella etsien prikaattinsa jäännöksiä. Hän oli kovin vihoissaan preussiläisille pattereille, jotka mursivat keisarikunnan onnen ja hänen toivonsa saada tulevaisuudessakin olla Tuilerieläisten upseerina.

— Perhana vieköön! huusi hän, eikö tässä viheliäisessä maassa löydy enään ainoatakaan ihmistä?

Talon asukkaat olivat varmaankin paenneet metsään. Vihdoin näkyi eräs vanha nainen veräjällä, varmaan joku unohduksiin jäänyt piika, joka huonojen jalkojensa tähden ei voinut paeta.

— Hoi! muori, kuulkaapas! Missäpäin on Belgia?

Vaimo katsoi hämmästyneenä kysyjään — luultavasti ei hän ollut ymmärtänyt mitä kenraali kysyi.

Kenraali kadotti malttinsa, unohti puhuvansa maan asukkaalle, kirkui että häntä ei haluttanut tulla vangituksi Sedaniin mennessä, vaan hän tahtoi päästä nopeasti rajan yli. Useita sotilaita oli lähestynyt kuultuaan hänen ärsymisensä.

— Mutta, herra kenraali, sanoi eräs heistä, nyt ei pääse enään; kaikkialla vilisee preussiläisiä… Aamulla se ehkä olisi onnistunut, mutta nyt! —

Huhuja kulki, että useat komppaniat olivat eksyneet rykmenteistään ja olivat kulkeneet rajan ylitse mitään siitä tietämättä, toiset olivat raivanneet itselleen tien vihollisten rivien läpi, ennen kaartin yhtymistä 11:nteen osastoon.

Kenraali kohotti olkapäitään.

— Juoruja! Katsokaamme, eikö sellaisten miesten kanssa kuin te voi päästä mihin tahtoo?… Löydän pian viisikymmentä kelpo sotilasta, jotka eivät liioin sääliskele itseään eivätkä pelkää esiinryntäämistä.

Sitte hän kääntyi vanhan naisen puoleen sanoen:

— No, muori, vastatkaa joutuun missä päin on Belgia?

Tällä kertaa ymmärsi vaimo, koska osoitti laihalla kädellään viheliäistä metsää kohden.

— Tuolla, tuolla!

— Kuinka? — mitä te sanotte?… Nuo talotko tuolla kentän toisessa päässä?

— Oi, paljon kauempana!… Tuolla aivan alhaalla!

Kenraali oli pakahtua vihasta.

— Mutta, se on inhottavaa, kirottu koko maa! Ei tiedä koskaan miten tekee… Belgia oli tuolla, pelkäsi tahtomattaan hyppäävänsä sinne ja nyt kun tahtoo päästä sinne, ei se olekkaan enään siellä… Ei, ei! Tämä on liikaa! Ottakoot sitte minut ja tehkööt mitä tahtovat. Minä menen levolle.

Ja siirtäen hevostaan nousi hän sen selkään — niinkuin säkki pullistuneena vihan tuulesta — ja läksi nelistämään Sedania kohden.

Tie teki mutkan, kaartaen alas Givonnen laaksoon; siellä oli sellainen joukko pakenevia sotilaita, että luutnantti Rochas tuli tienristeyksessä Pachen, Lapoullen ja Gauden kanssa työnnetyksi erään ravintolan luo. Jeanin ja Mauricen oli kovin vaikeata saavuttaa heitä. Kaikki hämmästyivät suuresti kuullessaan karkean, juopuneen äänen, joka vaati heiltä selitystä.

— Vai niin! Yhtymys — — täällä! … ohho, erityinen seura!… Aa, se on todellakin onnellinen sattumus.

He tunsivat Chouteaun, joka nojasi kyynärpäänsä ikkunaan. Hän oli juovuksissa, nikotteli yhtämittaa puhuessaan ja huusi:

— Sanokaa, eikö teitä janota? Tulkaa lähemmäksi, älkää kainostelko…
Täällä on vielä tovereille…

Hän viittasi saliin:

— Tule tänne! Anna näille herroille vähän juomista…

Nyt tuli Loubet hoippuen, puteli kummassakin kädessä. Hän ei ollut niin juovuksissa kuin toiset ja lasketteli sukkeluuksia toisen toisensa jälkeen pariisilaisten pikkukauppiasten tavoin.

— Tämäpä vasta raitista, raitista, kuka tahtoo juoda?

He eivät olleet näyttäytyneet sitten kuin olivat lähteneet pois, sanoen menevänsä viemään kersantti Sapinia sairashuoneeseen; varmaankin olivat he pettäneet ja paenneet tänne mihin ei kranaatit lentäneet. Ja nyt olivat he joutuneet karille, olivat tulleet ravintolaan, joka oli jätetty ryöstettäväksi.

Luutnantti Rochas suuttui.

— Odottakaa roistot, täällä te vaan juotte sillä aikaa kuin me näännymme vaivoihimme!

Mutta Chouteau ei suvainnut moittimista.

— Aa, sinä tiedät, vanha vekkuli, ei ole enään luutnanttia, ei ole muita kuin vapaita… Eivätkö preussiläiset ole sinua jo kylliksi polkeneet maahan, koska tulet tänne vielä torumaan.

Toisten täytyi pitää kiinni Rochasta, joka tahtoi lyödä pään tuolta hävyttömältä mieheltä. Loubet, pidellen puteleja vielä käsissään koetti aikaansaada rauhaa.

— Jättäkää tuo! Olkaa ystäviä! Sopikaa keskenänne.

Ja nähdessään Lapoullen ja Pachen, vanhat ystävänsä:

— Älkää kiusatko itseänne, lapset, tulkaa sisälle niin saatte ryypyn.

Lapoulle epäili hetken, himmeästi aavistaen että oli sopimatonta juhlia kun moni ihmisraukka oli nälkään kuolemaisillaan.

Mutta hän oli niin uupunut nälästä ja janosta. Nopeasti teki hän päätöksensä, yhdellä harppauksella hän oli ravintolassa ja työnsi sanaakaan sanomatta Pachenkin sisälle; ja sinne jäivät he molemmat.

— Häpeämätön joukko, toisti Rochas, parasta olisi ampua heidät kaikki!

Hänen kanssaan ei ollut enään muita kuin Maurice, Jean ja Gaude, jotka kaikki neljä olivat sortumaisillaan pakenevien sotilaitten jalkoihin, jotka riensivät eteenpäin vallaten melkein koko tien. Nyt ne olivat jo kaukana ravintolasta.

Miestulva kulki Sedaniin päin kuin yli äyräittensä paisuva virta, jonka liejuiset aallot vyöryvät kauvas riistäen mukanaan sekä kivet että kannot. Läheisiltä ylängöiltä ja rinteiltä, Floignin tieltä, Pierrementista, hautausmaalta, Marskentältä Ja Givonnen laaksosta syöksyi raivoisia ihmisiä kylää kohden, jossa toivoivat löytävänsä turvaa ja suojaa.

Voisiko todellakin soimata näitä kurjia ihmisraukkoja? Kaksitoista pitkää tuntia he olivat liikahtamatta seisseet vihollisen hirmuisen, kuolettavan tulen keskellä. Patterit olivat suojelleet heitä edestä, takaa ja sivulta. Sotajoukko oli sanan todellisessa merkityksessä tullut muserretuksi — ajetuksi loukkoon, josta ei mikään pako ollut mahdollinen. Muutamat rykmentit seitsemännestä osastosta — siitä, joka tuli Floignista — vetäytyivät takaisin hyvässä järjestyksessä. Mutta alhaalla Givonnen laaksossa vallitsi täydellinen sekasorto, — ei ollut riviä ei päälliköitä, — vimmastuneet joukot pyrkivät eteenpäin, työnsivät ja tuuppailivat toisiaan — raivokkaina ja levottomina — heiluttaen zouaavien, jääkärien ja jalkaväestön välkkyvien aseiden pirstaleita, kaikilla näkyi olevan repaleiset univormut, likaiset kädet, veristyneet kasvot, kuivat, turvonneet huulet, ääni painuksissa.

Väliin ryntäsi hevonen ilman ratsastajaa nelistäen väkijoukon keskelle ja kaasi useita sotilaita; kanuunia saapui täyttä vauhtia — vaaria pitämättä lauaistiin pattereista, joiden ampujat, ikäänkuin kiivastuneina juopumuksesta, musersivat kaikki.

Jean katsahti taasen taivasta, katsoi laskeutuvaa aurinkoa. Paksujen tomupilvien läpi paahtoi aurinko vielä kuumasti hiestyneitä kasvoja. Ilma oli viehättävä, taivas sininen ja kuultavan kirkas.

— Tämä nyt on kiusallista, sanoi Jean, tuo aurinko riiviö ei aijo tänään ensinkään laskea.

Mutta yht'äkkiä jäi Maurice seisomaan kuin kivettynyt; hän näki erään nuoren naisen nojauvan huonetta vastaan, ett'ei tulisi tallatuksi. Mauricen hämmästys ei ollut vähäinen: se oli Henriette, hänen sisarensa.

Näyttipä siltä kuin Henriette ei olisi niin suuresti hämmästynyt.

— He ovat ampuneet hänet Bazeillessa… Niin, minä olin siellä…
Tahdoin hänen ruumistaan takaisin, mutta silloin tulin ajatelleeksi…

Hän ei maininnut preussiläisiä eikä Weissiä; jokainen mahtoi muutenkin ymmärtää mitä hän tarkoitti. Maurice käsittikin todella. Hän oli rakastanut heitä … molempia, ja katkera kyynel vierähti hänen poskelleen.

— Oi rakas sisarraukkani!

Kello kahden aikana, kun Henriette jälleen tuli entiselleen istui hän eräässä vieraassa keittiössä nojaten pöytää vasten ja itkien katkerasti. Mutta hän kuivasi kyyneleensä; hennossa naisessa heräsi äkkiä uljuutta ja päättäväisyyttä. Hän ei pelännyt mitään, äskeiset onnettomuudet olivat tehneet hänet lannistumattomaksi. Tuskassaan ei hän ajatellut muuta kuin miten saisi miehensä ruumiin takaisin, haudatakseen sen. Ensi tuuma oli hänellä palata takaisin Bazeillesiin, mutta kun kaikki sanoivat sen olevan mahdotonta, alkoi hän etsiä jotakuta, joka seuraisi häntä ja ottaisi huolekseen tarpeelliset toimenpiteet. Hän valitsi siksi serkkunsa, joka oli ollut johtajana sokuritehtaassa siihen aikaan kun Weiss teki työtä konttorissa. Tämä oli pitänyt paljon Weissistä eikä siis kieltänyt Henrietteltä apuaan. Hän oli vaimonsa mukana perinyt kauniin omaisuuden, Ermitagen, jossa nykyään asui. Sen multamuurit ulottuivat Sedaniin asti, toisella puolella Givonnen laaksoon; — ja nyt oli Henriette matkalla sinne; joka askeleella seisahtui hän vähäsen, peläten että tulisi tapetuksi, — mutta hän tahtoi päästä eteenpäin — tahtoi pelastaa miehensä ruumiin.

Maurice, jolle hän kertoi aikeensa, hyväksyi sen.

— Serkku Dubreuil on aina ollut hyvä meitä kohtaan… Hänestä sinulle kyllä on hyötyä…

Hänelle juolahti sukkela tuuma mieleen, luutnantti Rochas tahtoi pelastaa lipun; hän oli jo luvannut leikata sen rikki, kätkeä palaset paitansa alle tahi kaivaa ne maahan erään puun juurelle ja asettaa jonkun merkin että löytäisi ne sitte myöhemmin.

Mutta kipeästi koski heidän sydämmeensä sen lipun rikki repiminen ja kätkeminen, jota he niin syvästi rakastivat. He olisivat tahtoneet keksiä vaikka minkä muun neuvon tahansa.

Sentähden ei syntynytkään erimielisyyttä kun Maurice ehdotti että lippu uskottaisiin jonkun huostaan, joka kätkisi ja tarpeen tullessa puolustaisi sitä siksi kun he vaatisivat sen jälleen takaisin.

— Kuuleppas! sanoi Maurice sisarelleen, me tulemme sinun kanssasi Ermitageen katsomaan onko Dubreuil siellä … ja sitäpaitsi, en tahdo jättää sinua. —

Ei ollut ensinkään helppoa päästä ulos vilinästä — vihdoin onnistui se heille ja nyt he läksivät astumaan erästä tietä, joka vei ylös mäen vasemmalle puolelle. Senjälkeen he tulivat todelliseen labyrinttiin, siellä oli polkuja, salaisia käytäviä, pieni maakylä, jossa asui puutarhuri; sinne oli rakennettu monta pientä huvilaa ja taloa ja kaikkialla näkyi teitä, piilopaikkoja, muureja ja solia. — Erinomaisen sopiva väijymispaikka; se vasta oli asema, jota kymmenkunnalla miehellä voi puolustaa tuntikausia vaikkapa kokonaista rykmenttiä vastaan.

Kuulia lenteli silloin tällöin, sillä preussiläinen kaarti samosi eteenpäin laakson toisella puolella.

Kun Maurice ja Henriette, joita muut seurasivat, olivat kääntyneet ensin vasemmalle, sitte oikealle kahden loppumattoman muurin välitse, joutuivat he äkkiä pois tieltä ja seisoivat portin edessä, joka oli puoleksi auki. Siinä oli maatila puistoineen; itse päärakennus oli suuri, neliskulmainen asuinhuoneisto, jonne leveä jalava-käytävä johti. Toiselle puolelle, vähän ylemmäksi, metsän syrjään oli muu osuus rakennettu.

Henriette tuli levottomaksi nähdessään portin olevan auki.

— He ovat poissa. Ovat kaiketi lähteneet matkalle!

Ja niin todella olikin laita. Edellisenä päivänä oli Dubreuil vienyt vaimonsa ja lapsensa Bouilloniin, sillä hän aavisti, mitä tapahtuman piti.

Kuitenkaan ei talo ollut aivan tyhjillään. Ennenkuin he pääsivät perille, kuulivat he jo meteliä ja levottomuutta, ja kun nuori leski astui pari askelta, kääntyi hän heti takaisin nähdessään erään preussiläisen sotilaan ruumiin.

— No, huudahti Rochas, tuossakin on taisteltu.

Kaikki tahtoivat saada selkoa asiasta, jonka vuoksi menivät sisälle. Ovet ja ikkunat oli lyöty pyssyn tyvellä rikki; sisällä oli kauhean näköistä. — Huonekalut olivat heitetyt sikin sokin soraläjiin ja huvimajan portille. Salin taivaan siniset huonekalut, sohva ja tusina tuoleja, olivat marmoripöydän ympärillä, jonka päällystä oli halaistu.

Ja zuaaveja, jääkärejä, jalkaväestöön kuuluvia sotilaita samosi ympäri rakennusta ja käytävillä, ampuen tuon tuostakin pieneen metsään, laakson toisella puolella.

— Herra luutnantti, selitti eräs zuaavi Rochasille, näimme kirottujen preussiläisten ryöstävän täältä kaikki… Saimme ajetuksi heidät pois, mutta he tulevat taas, ja kun heitä on kymmenen kutakin meidän miestä kohti, ei ole järin helppoa tulla toimeen.

Kolme kaatunutta preussiläistä makasi muurilla. Kun Henriette meni lähemmäksi ja katseli heitä tarkasti, epäilemättä ajatellen puolisoaan, joka myöskin oli maannut kentällä, kasvot veressä ja tomussa, lensi kuula hänen sivuitsensa ja räjähti läheiseen puuhun. Jean kiiruhti hänen luokseen.

— Älkää jääkö sinne seisomaan!… Joutukaa huoneihin, pian, pian…

Jean tunsi syvää sääliväisyyttä nuorta leskeä kohtaan, joka keskellä suurta suruaan oli niin päättäväinen ja rohkea. Hänen sydäntään kirveli nähdessään kuinka muuttunut hän oli; hän muisti vielä eilisestä Henrietten herttaisen, ystävällisen hymyilyn. Ensiksi ei hän tiennyt miten lausua osanottavaisuuttaan; hän ei tiennyt muistiko Henriette enää häntä; — nyt ei hän käsittänyt, mitä tekisi Henriettelle. Hän olisi mielellään uhrannut oman itsensä tuottaakseen nuorelle leskelle edes vähäsen lohdutusta ja rauhaa.

— Odottakaa meitä tuolla sisällä… Jos vaara kohtaa, autamme teidät pois sieltä tavalla tai toisella.

Mutta Henriette viittasi kädellään:

— Mitäpä siitä hyötyä?

Veli työnsi lempeästi häntä ylös rappusia, mutta etehisessä pysähtyi hän ja katsahti laaksoon. Täältä voi nähdä tappelun menon.

Erään jalavan takana seisoivat Jean ja Maurice; paksu puu voi mukavasti suojella kaksi miestä. Kauvempana oli Gaude yhtynyt luutnantti Rochasiin, joka ei millään muotoa tahtonut luopua lipusta eikä uskoa sitä kenenkään huostaan; hän laski sen viereensä puun juurelle, sillä aikaa kuin ampui. Käytävä oli täynnä sotilaita, ne pistivät ainoastaan päänsä esille tähdätäkseen.

Metsässä mahtoi preussiläisten luku aina vaan lisääntyä, koska laukauksia kuului yhä tiheämmin. Ei nähnyt ketään, ainoastaan väliin jonkun vihollisen, joka juoksi puun luota toisen juurelle. Läheisessä talossakin oli runsaasti sotilaita, jotka ampuivat avonaisista ikkunoista.

Kello oli neljän vaiheilla, laukaukset harvenivat, vähitellen, joskus tykkänään vaieten; täällä vielä seistiin ja tapettiin toisia — tässä syrjäisessä loukossa, jonne ei voinut nähdä linnan tornissa liehuvaa valkeata lippua. Yön pimeydessäkin jatkettiin tätä taistelua; huolimatta aselevosta, kuultiin ampumista esikaupungista alhaalla Givonnen laaksossa ja ulkoa mereltä pienen sillan seutuvilla.

Kauan näkyivät kuulat lentelevän molemmin puolin laaksoa. Silloin tällöin kaatui mies, rinta lävistettynä. Kolme uutta ruumista makasi käytävällä. Eräs haavoitettu virui kasvot mullassa, eikä kukaan mennyt edes kääntämään häntä huojentaakseen raukan vaivoja.

Kun Jean nosti päätänsä, näki hän Henrietten rauhallisesti panevan säkin onnettoman pään alle, käännettyään hänet ensin selälleen. Jean syöksyi esiin, tempasi hänet rajusti takaisin puun taakse, jossa oli suojassa Mauricen kanssa.

— Tahdotteko siis tulla ammutuksi?

Henriette ei näyttänyt tietävän miten tuhmasti oli menetellyt.

— Ei suinkaan… En uskaltanut kauvemmin olla yksinäni etehisessä…
Olen kernaimmin täällä teidän kanssanne.

Ja hän jäi heidän kanssaan. He asettivat hänet istumaan viereensä puuta vasten nojalleen, ampuivat sitten viimeiset latinkinsa, toisen oikealle, toisen vasemmalle, sellaisella innostuksella, että unohtivat sekä väsymyksensä että pelkonsa, niin, jopa vaarankin, jossa he olivat.

— Katso tuonne, Maurice, sanoi Henriette äkisti, eikö tuo kuollut kuulu Preussin kaartiin?

Hän oli vähäsen aikaa katsellut erästä kaatunutta vihollista — tanakkaa, tuuheaviiksistä poikaa — joka makasi vallilla. Hattu oli vierinyt muutaman askeleen päähän, leukahihna oli mennyt säpäleiksi. Ruumista verhosi todellakin kaartilainen univormu: harmaat housut, valkeanauhainen sininen takki, viitta kierretty kokoon ja sidottu kannattimeen.

— Vakuutan että se on kaartilainen… Minulla on kotona valokuva, jonka Günther serkku lähetti meille…

Hän vaikeni, nousi ylös ja meni kuolleen luo. Kukaan ei voinut häntä siitä estää: kumartui kuolleen viereen, nähdäkseen minkä rykmentin numero hänellä oli.

— Neljäs, huudahti hän, oi, olisin lyönyt siitä vaikka vetoa…

Hän tuli takaisin, kuulasade suhisi hänen korvissaan.

— Niin, neljäs rykmentti, se on katalaa … Güntherin rykmentti.

Mauricen ja Jeanin oli vaikeata rauhoittaa häntä. Hän pisti päänsä esiin, tahtoen katsoa metsään päin, josta preussiläiset ampuivat. He luulivat varmaankin että heitä olisi kylliksi suuri joukko rynnätäkseen esiin, sillä vähän väliä näkyi heitä metsän syrjässä; he kärsivät kauheita tappioita, joita ranskalaisten kuulat tuottivat.

— Katsokaa! sanoi Jean, tuo on ehkä serkkunne … tuo upseeri, joka tulee ulos talon vihreästä akkunasta!

Eräs kapteeni tuli näkyviin, hänet voi hyvästi tuntea kultakauluksestaan ja kultakotkasta, jonka auringon säteet saattoivat välähtelemään kuin valkean. Hän nosti miekkansa pystyyn ja antoi käskyn sotilaille; välimatka oli lyhyt, tuskin kahtasataa metriä, joten hänet voi nähdä erittäin hyvin: lyhyt vartalo, nuoret lujapiirteiset kasvot, vaaleat viikset.

Henriette tarkasteli häntä vähän aikaa.

— Niin, sanoi hän, se on Günther. Tunnen hyvin hänet.

Maurice teki kummallisen liikkeen, lisäten:

— Serkkumme… Aivan oikein, perhana vieköön, hän saa korvata, mitä on tehnyt Weissille.

Vavisten nousi Henriette ylös, sieppasi pyssyn Mauricelta ja ampui ilmaan.

— Ei, ei! Älä tähtää sukulaista, se on liian kauheata!

Ja tämän sanottuaan vaipui hän maahan puun taakse, peitti kasvot käsiinsä ja itki katkerasti. Hän ei voinut hillitä itseään kaiken sen jälkeen mitä oli nähnyt.

Sillä aikaa riemuitsi Rochas, hänen ympärillään seisoi hänen väkensä, jota hän oli innostuttanut. Nähtyään preussiläiset ampuivat he niin rajusti että näiden täytyi vetäytyä metsään.

— Malttakaa, lapseni! Älkää lauaisko! … oi, niitä pettureita, kuinka he ampuvat! Antakaamme heille mitä he tarvitsevat!

Hän oli mielissään. Näytti nauttivan yhtä suurta luottamusta kuin ennenkin. Näytti unohtaneen kaiken mitä hän oli päivällä nähnyt, unohtaneen tappion ja paon.

Tuon laaksossa väijyilevän joukon olisi hän mielellään ajanut pakoon ja hymyili jo tyytyväisesti tälle voitolleen.

Hän kuului vanhaan kunniakkaasen sotajoukkoon, joka valloitti koho maailman rakastettunsa ja viinipullon välillä.

— Tuhat tulimaista, pojat, ainoa mitä voimme tehdä, on antaa heille aimo selkäsauna. — Eikä tämä voi päättyä muulla lailla. — Kuinka? eihän se suuresti muuta asiaa vaikka olemmekin voitetut. Voitetut! Onko se mahdollista? Vielä ponnistus, pojat, saatte nähdä, että he pakenevat kuten akanat tuuleen.

Hän viittoili pitkillä laihoilla käsillään ja laverteli niin hyvin, että sotilaat eivät voineet olla hänestä pitämättä.

Äkkiä huusi hän:

— Niin, antakaamme heille hyvä potkaus. Totisesti ajamme heidät rajan toiselle puolelle. — — Voitto. Voitto!

Mutta samassa kun viholliset näyttivät peräytyvän kuului vasemmalta puolelta kauheaa ampumista.

Se oli samainen liike, joka taas siellä vallitsi, kaartin partiokunta, joka oli kulkenut ympäri Givonnen laakson. Oli mahdotonta kauemmin puolustaa Eremitagea — tusina sotamiehiä, jotka puolustivat penkereitä, joutui kahden tulen väliin, jossa olivat tulla lyödyiksi. Kaksi miestä kaatui, syntyi kauhea sekasorto. Preussiläiset kiipesivät jo yli puiston muurin, sitten pitkin käytävää rakennusta kohti niin suurissa joukoissa, että alettiin taistella kiväärillä.

Eräs pitkä, lihava, tummapartainen zuaavi taisteli kuin jalopeura, lävisti miehiltä rinnan että rusahteli, väliin pyyhkien kaatuneitten kylkeen kivääriään, johon oli jähmettynyt verta. Kun kivääri särkyi, ruhjoi hän pääkalloja pyssynsä perällä; yht'äkkiä hän kaatui ja kadotti pyssyn, mutta oli pian jälleen jaloillaan, tarttui tanakan preussiläisen kurkkuun sellaisella otteella, että molemmat vierivät soraan lähelle keittiötä, jonka ovi oli auki. Puistossa, puiden välissä, nurmella rakennuksien edessä, kaikkialla taisteltiin elämästä ja kuolemasta: monta ruumista lepäsi käytävällä. Mutta taistelu kiihtyi kuistin edessä taivaansinisen sohvan ja tuolien ympärillä. Pyssyillä ammuttiin suoraan toisten kasvoihin, hampaita ja kynsiä käytettiin puukkojen puutteessa murhaamisaseina.

Gauden valtasi tyhmän rohkea urhoollisuus.

Hän luuli kaiken olevan lopussa, komppanian olevan hävitetyn, ettei kukaan kuulisi torven kokoontumismerkkiä, mutta kuitenkin otti hän torvensa ja antoi merkin, joka kuului yli koko puiston. Preussiläiset kokoontuivat heti, mutta hän ei liikahtanutkaan, seisoi vaan paikallaan surullisen näköisenä ja puhalsi vieläkin kovemmin ikäänkuin tahtoen herättää kuolleetkin.

Kuulatuisku viskasi hänet nurin, torven viime sävel helähti kuparilta, täyttäen ilman vavistuksella.

Ymmärtämättä tapausta ei Rochas aikonut paeta. Hän odotti ja sammalsi:

— Mutta — mitä tämä on —? Mitä nyt? —

Hän ei käsittänyt, että he olivat taas ajetut pois tantereelta. Kaikki oli niin muuttunut, itse taistelutapakin.

Eikö näiden ihmisten ole täytynyt odottaa laakson toisella puolella, että voittaisivat? Mutta, vaikka kuinkakin paljon tapettiin, tuli aina uusia lisää, — näyttipä kun heitä olisi maasta versonut. Mikä kirottu sota tämä oli, jossa kymmenen seisoi yhtä vastaan, jossa viholliset näyttäytyivät vasta illalla kun ensin kanuunat koko päivän olivat tehneet hävitystyötään? Hämmästyneenä, innoissaan, ymmärtämättä tähän asti mitään tantereesta, tunsi hän olevansa kovin kiivastunut ja ymmällään.

— Rohkeutta, pojat, pian voitamme — —

Pikaisesti tarttui hän lippuun, viimeinen ajatuksensa oli kätkeä se, etteivät preussiläiset sitä saisi, mutta kun tanko oli jo kädessä, horjahti hän ja oli kaatua. Kuulat suhisivat — hän tunsi kuoleman tulleen, ja alkoi repiä lippua tangosta, aikoi repiä ja hävittää sen.

Samassa silmänräpäyksessä lensi useita kuulia kaulaan, rintaan, jalkoihin ja hän kaatui kolmivärisen lipun pirstaleiden keskelle, jotka peittivät hänet kuten ruumisverhot.

Hän eli vielä minuutin, — silmät suurenivat, hän käsitti vihdoin täytyvän taipua sodan alle samoin kuin alistutaan lainkin alle. Sitten pieni nikotus, hän nousi lapsellisessa hämmästyksessään ylös kuin iloinen hyönteinen, joka musertuu luonnon järkähtämättömän tahdon alle. — Siihen loppui hänen elämänsä satu.

* * * * *

Kohta kun preussiläiset saapuivat, vetäytyivät Maurice ja Jean puun juurelta toiselle koettaen suojella Henrietteä niin hyvin kuin voivat. Lymypaikkaan päästyään he jatkoivat ampumistaan. Ylempänä puistossa tunsi Maurice portin, joka onneksi oli auki. Nopeasti astuivat kaikki kolme sisään ja tulivat kapealle tielle. Mutta kun he saapuivat sen toiseen päähän, kuulivat he taas ampumista; he astuivat reippaasti toiseen pieneen kujaan, josta ei voinut päästä pois, taas menemättä kuulatuiskuun; siinä he seisoivat, tietämättä itsekkään, miten olivat siihen tulleet; tie vei suoraan Givonnen laaksosta Sedaniin. Viimeisen kerran katsahti Jean ylös taivaaseen: näköpiiri oli punanen, lievennyksen huokaus kohosi hänen rinnastaan.

— Oi, tuota hävytöntä aurinkoa, vihdoin viimein se laskeutuu.

He riensivät nyt kaikki minkä jaksoivat ihmisjoukon mukana, kylää kohden. Balanin portin luona oli sellainen ahdinko, että heidän täytyi seisahtua odottamaan: nostosillan ketjut olivat katkenneet ja ainoastaan pieni silta jalkaväkeä varten oli käytettävissä, joten ei hevosia eikä kanuunoita viety ylitse. Cassinen portin luona kuului olevan vielä kauheampaa — kaikki tahtoivat eteenpäin — armeijan jäännökset ryntäsivät raivoisina läheisiltä ylängöiltä, syöksyen kylään niinkuin virta viemäriin silloin kuin sulut ovat auki. Näiden muurien viehätys ei enään miellyttänyt urhoollisimpiakaan.

Maurice kannatti käsivarsillaan Henrietteä, joka oli väsymyksestä ja kärsimyksistään pyörtymäisillään.

— Eiväthän vaan mahtane sulkea porttia ennen kuin kaikki ovat päässeet ulos.

Sitä joukko pelkäsi. Sotilaita oli asettunut vierustalle sekä oikealle että vasemmalle; mutta kanuunat ja muut varustukset olivat aika mylläkässä.

Nyt kuului torven räikynää, viivähtäneitä sotilaita kutsuttiin kokoon. Useimmat tulivat juoksujalassa, yksinäisiä laukauksia kuului esikaupungista tuon tuostakin. Katukäytäville asetettiin partiojoukkoja puolustamaan linnaa ja vihdoin suljettiin portit. Preussiläiset olivat jo sadan metrin päässä. Nähtiin heidän käyvän Balanin tiellä, pitäen huolta taloista ja puutarhoista.

Maurice ja Jean, työntäen Henrietteä edellään ja koettaen siten häntä suojella, saapuivat Sedaniin vasta viimeisten joukossa. Kello löi kuusi. Noin tunti sitten olivat kanuunat vaienneet. Vähitellen hiljenivät pyssyjen laukauksetkin. Inhottavasta jylinästä, joka auringon noususta saakka oli yltynyt, ei kuulunut enään jälkiäkään. Kuolon hiljaisuus vallitsi. Yö kietoi seudun mustaan synkkään verhoon.

VIII.

Kello oli puoli seitsemän, vähän myöhemmin suljettiin portit. Delaherche meni aliprefektin asuntoon, hän oli levoton ja tahtoi tietää miten asiat olivat päättyneet — nyt, kun oli varma, että tappelu oli hävitetty. Neljättä tuntia hän kävi kartanolla, kyseli jokaiselta upseerilta, jonka näki, ja sai siten tietää mitä kussakin tappelussa oli tapahtunut. Kenraali Wimpffen oli antanut virkaeropyyntinsä ja sitten ottanut sen taas takasin mennäkseen preussiläiseen pääleiriin, jossa saisi parempia ehtoja. Senjälkeen oli sotaneuvosto, johon myös kuului kaksi esiupseeria, kokoutunut päättämään oliko tarpeen jatkaa taistelua ja puolustaa linnoitusta.

Tämän tapahtuessa oli tehtailija menehtymäisillään levottomuuteen: pari kertaa hän meni ylös rappusia ja sitten taas alas.

Kello oli vähän yli kahdeksan kun hän näki kenraali Wimpffenin tulevan, posket hehkuvina, silmät pullistuneina, erään överstin ja kahden kenraalin seurassa.

He nousivat nopeasti hevostensa selkään ja ratsastivat Meusevirralle päin.

Se oli pakkosovinto — kaikki oli mennyttä, täällä ei ollut mitään toimittamista paitsi suorastaan antautua vihollisten käsiin. Delaherche oli rauhoittunut — tunsi olevansa hirveästi nälissään, jonka vuoksi päätti lähteä kotiinsa saadakseen jotain suuhunsa.

Mutta tullessaan kartanolle hän pysähtyi hetkeksi nähdessään suuren ahdingon.

Oli melkein mahdotonta päästä eteenpäin, kaikkialla tiheä joukko ihmisiä, hevosia ja kanuunoita; hän voi tuskin käsittää miten niin paljon ihmisiä oli voinut kokoontua kaupunkiin.

Ne rykmentit, jotka olivat vaikuttaneet peräytymisen, levähtivät taivas alla, mutta muut joukot olivat syöksyneet huimaavassa vauhdissa porttien luo, ulos kartanon ja torin poikki, jossa nyt oli melkein mahdoton päästä eteenpäin.

Kanuunan pyöriä, varusvaunuja, lukematon joukko ajoneuvoja sekaantui toisiinsa, — ajajat pieksivät hevosia, jotka eivät voineet ottaa askeltakaan polkematta ihmisiä jalkoihinsa,

Sotilaat tunkeutuivat huoneihin välittämättä kielloista ja varoituksista, ottivat mitä syötävää löysivät, asettuivat levolle kamareihin ja kellareihin saatuaan olkikuvon alleen. Moni kaatui portille, kuistiin ja tielle, toiset eivät kestäneet niinkään kauvan, vaan kaatuivat kadulle, nukkuen siinä kuolleen unta — eivät liikahtaneet vaikka heidän päälleen astuttiin, tahtoivat ennen tulla ruhjotuiksi kuin muuttaa paikaltaan.

Delaherche käsitti pakkosovinnon olevan välttämättömän; useissa paikoin seisoivat ampumavara-vaunut niin lähellä toisiaan että kranaatti olisi lennättänyt ne kaikki yhdellä kertaa ilmaan ja koko Sedan olisi siitä syttynyt.

Mitä tulisi tehdä kaikille näille ihmisraukoille, jotka puolikuolleina nälästä ja väsymyksestä kulkivat ilman aseita, ilman patruunia? Yksin katujen raivaaminen kesti koko päivän. Linnoituksessa ei ollut aseita, eikä kaupungissa ruokavaroja.

Nämät syyt olivat varmaankin pätevimmät kutsumaan sotaneuvoston kokoukseen, lukuunottamatta kaikkia kärsimyksiä, joita heidän täytyi kestää: — mutta heillä oli selvä käsitys asiain menosta, eivätkä voineet myöntyä rohkeimpien upseerien esityksiin, että oli aivan mahdotonta antautua tällä tavoin ja jättää koko leiri vihollisten valtaan.

Delaherche tunkeutui suurella vaivalla Turennen ja Rivagen toreilla odottavan ihmisjoukon lävitse. Kun hän meni "Kultainen leijona" nimisen ravintolan ohitse, näki hän akkunasta ruokasaliin, jossa useita kenraaleja istui mykkinä pöydän ympärillä. Ruokaa ei ollut ensinkään, ei edes leivänpalaistakaan. Kuitenkin kuului kenraali Bourgain-Desfeuillesin ääni keittiöstä — hän oli varmaankin saanut jotakin syötävää, sillä hän vaikeni äkkiä ja nousi nopeasti ylös portaita, kädessä rasvainen paperi.

Ihmisiä oli niin suunnaton joukko katselemassa tätä surullista taulua, Delaherchen oli kovin vaikea päästä eteenpäin; ja valtakadulle saapuessaan hän oli kadottamaisillaan malttinsa. Kaikki patterin aseet olivat heitetyt kadulle läjään, toinen toisensa päälle. Hän päätti kiivetä ylös pyörän päälle, — astui sitten kanuunalta toiselle ja oli vähällä taittaa jalkansa. Päästyään alas, sulkivat hevoset häneltä tien, hän kumartui ja ryömi väsymyksestä puolikuolleiden eläinraukkojen välitse. Kun hän vihdoin saapui Saint-Michel-kadulle, hikisenä ja vaatteet rikkirevittyinä, oli hän ponnistellut kokonaisen tunnin saadakseen kuletuksi matkan, jonka muuten olisi kulkenut viidessä minuutissa. Ylilääkäri tahtoi suojella sairashuonetta liialliselta väentungokselta ja oli sentähden asettanut portille kaksi vahtia.

Näiden näkeminen tuotti Delaherchelle suurta helpoitusta, hänen huoneensa ei siis vielä ollut ryöstetty. Puutarhassa, josta muutamat lyhdyt valaisivat himmeästi sairaalaa, valtasi tehtailijan kova väristys, — hän ajatteli kurjuutta, jota täällä näki kaikkialla. Hän satutti erästä sotilasta, joka makasi kivisillalla, mutta muisti yht'äkkiä että tämä mies olikin asetettu vartioitsemaan seitsemännen armeijaosaston kassaa, vaikka ei kukaan tainnut tietää sitä tänä sekasorron hetkenä.

Sitäpaitsi näytti siltä kuin talo olisi ollut tyhjä, — huoneet olivat pilkko pimeät ja ovet auki. Palvelijat oli viety sairaalaan, keittiössä ei ollut ketään; huono lamppu vaan levitti himmeätä valoaan.

Delaherche sytytti valkean ja meni saliin pääportaista, kun ei tahtonut herättää puolisoansa ja äitiänsä, jotka epäilemättä nukkuivat jännittävän päivän jälkeen. Mutta kun hän astui työhuoneeseensa, peräytyi hän hämmästyneenä; — sohvalla, jolla kapteeni Beaudoin edellisenä päivänä oli maannut, nukkui eräs vieras sotilas, — hän ei käsittänyt tätä, ennenkuin lähempää tarkasti ja tunsi hänet rouva Weissin veljeksi, — nyt hän näki myös erään toisen sotilaan lattialla kääriytyneenä peitteeseen. Molemmat nukkuivat sitkeästi.

Tehtailija meni sitten vaimonsa kamariin, joka oli vieressä; täällä paloi pöydällä lamppu, — kaikki oli hiljaista. Gilberte oli heittäynyt vaatteet päällä sänkyyn, hän nukkui rauhallisesti, mutta Henriette istui hänen vieressään, pää patjaan nojaantuneena; hän huokasi syvään unessaan, päästi silloin tällöin haikeita valituksia ja hänen silmänsä olivat täynnä kyyneleitä. Delaherche seisoi hetken katsellen heitä, — häntä halutti herättää puolisonsa ja saada tietää mitä oli tapahtunut. Oliko Henriette todella ollut Bazeillesissa? Hän ehkä kertoisi hänelle jotakin.

Mutta hän ei hennonut herättää heitä, ja aikoessaan siis poistua näki hän kynnyksellä äitinsä, joka viittasi Delahercheä seuraamaan häntä.

He menivät ruokasalin lävitse, täällä ei tehtailija voinut enään hillitä hämmästystään.

— Kuinka, äitini, te ette ole vielä levolla?

Vanhus ravisti päätään ja vastasi matalalla äänellä:

— En voi nukkua; — istuin nojatuolissa överstin vieressä. Hänellä on kova kuume, heräsi joka hetki ja kysyi minulta … olen niin onneton, en tiedä mitä olisin vastannut. Tule kanssani hänen luokseen!

Översti Vineuil makasi rauhattomassa kuumeessa. Hänen punaisia kasvojaan ja valkoisia viiksiään voi eroittaa ainoastaan himmeästi, sillä rouva Delaherche oli asettanut sanomalehden lampun eteen, joten siinä huoneen syrjässä oli vallan hämärä. Valo lankesi rouvaan, joka oli istuutunut nojatuoliin, kädet syliin vaipuneina, kasvoissa surullinen, haaveileva katse.

— Odota vähäsen, kuiskasi hän pojalleen, luulempa että hän kuuli sinun tulleen, koska taas herää.

Översti aukaisi silmänsä, kiinnitti katseensa Delahercheen kääntämättä päätänsä. Översti tunsi hänet ja kysyi värisevällä äänellä:

— Kaikki on lopussa, eikö niin? Pakkosovintoon suostutaan?

Tehtailija, johon äidin katse sattui, oli vähällä valehdella, — mutta mitäpä hyötyä siitä? Hän ojensi kättään, teki mieltä lannistavan liikkeen.

— Ei ollut muuta keinoa. Jospa olisitte nähneet kaupungin katuja…

Nyt ratsasti kenraali Wimpffen saksalaisten pääkortteeriin saadakseen sopimukset tehdyiksi.

Överstin silmät painuivat kiinni — hän värisi, syvä, valittava ääni hiipi hänen huuliltaan.

— Oi Jumalani, oi Jumalani!

Avaamatta silmiään jatkoi hän pikaisesti ja hermostuneesti:

— Niin, niin, miksi he eivät eilen kuulleet minua: Minä tunsin maan, ilmoitin pelkoni kenraalille; mutta hän ei kuullut minua… Tuolla ylhäällä, yläpuolella Saint-Mengesia aina Fleigneuxiin asti, siellä olisimme valloittaneet ylängöt ja Saint-Albertin solan. Siellä odotamme rauhassa, siellä on asemaamme mahdoton valloittaa — tie Mezièresiin on edessämme avoinna.

Ääni tuli epäselväksi, käsittämättömäksi, hän änkytti muutamia sanoja, joita eivät läsnäolijat kuulleet, kuumehoureissaan hän näki unta tappelusta, ehkäpä yhdisti omatkin joukkonsa voittoon.

— Sanoiko lääkäri ettei ole kovaa vaaraa peljättävissä? kysyi
Delaherche matalalla äänellä.

Rouva Delaherche nyökäytti myöntävästi päätänsä.

— Mutta nämät haavat jalassa ovat aina vaarallisia; hän saa varmaankin kauvan maata vuoteen omana, eikö totta?

Tällä kertaa ei vanha nainen vastannut, hän näytti vaipuneen surumielisiin ajatuksiin. Tappion synnyttämä tuska ja häpeä valtasi hänen jäykän sielunsa; hän oli vanhaa, uljasta porvarissukua, joka entisinä aikoina oli urhoollisesti puolustanut isänmaataan vihollisilta. — Lampun kirkas valo heijastui hänen laihoihin kasvoihinsa ja terävään nenäänsä; kokoonpuristuneet huulet ilmaisivat mielipahaa ja kärsimystä, — niin suurta ettei se suonut hänelle yön rauhaa.

Delaherche tunsi itsensä yksinäiseksi ja hyljätyksi. Kova nälkä valtasi hänet jälleen, hän luuli sen tehneen hänet niin masentuneeksi. Hiljaa hiipi hän alas keittiöön kynttilä kädessään. Mutta siellä oli vieläkin surkeampaa kuin ylhäällä: valkea oli sammunut, ruokakaappi oli tyhjänä, pyyhinriepuja siellä täällä tuoleilla ja pöydillä, niinkuin turmion tuuli olisi sielläkin käynyt ja puhaltanut pois kaiken syötävän ja juotavan. Ei löytynyt leipäpalasta, kaikki oli viety keitoksen kanssa sairaalaan. Vihdoin löysi hän kaapin nurkasta herneitä, jotka olivat jääneet edellisestä päivästä. Hän söi ne ilman voita, ilman leipää seisten tyhjässä keittiössä, jossa pieni savuava lamppu levitti tukehduttavaa petroleumin käryä.

Kello ei ollut paljoa yli kymmenen. — Delaherche ei tiennyt mitä tekisi siksi kuin saisi tietää oliko pakkosovinto jo allekirjoitettu. Hän oli levoton, pelkäsi että taistelu aloitettaisiin uudestaan — mitä sitten tapahtuisi? Hän meni taas huoneeseensa, Jean ja Maurice makasivat samassa asennossa kuin silloinkin kun hän jätti heidät; hän istahti nojatuoliin ja koetti vähäsen nukkua, mutta unta ei tullutkaan; joka kerta kuin silmät painuivat umpeen, hän oli kuulevinansa kranaattien suhinan. Hän kuunteli hetkisen: kaikki oli hiljaista ja rauhallista. Koska ei voinut nukkua, oli hän ennemmin ylhäällä ja käveli edes takaisin pimeitten esineitten välissä, huolellisesti karttaen tuolia, jolla hänen äitinsä istui valvomassa kenraalin vuoteen vieressä, sillä hänen surullinen katseensa masensi tehtailijan. Kaksi kertaa hän kävi katsomassa oliko Henriette herännyt ja kummallakin kerralla ihaili hän vaimonsa rauhallisia kasvoja. Näin käveli hän ilman päämaalia siksi kuin kello tuli kaksi. Kauvemmin hän ei voinut kestää. Hän päätti mennä taas kaupungille — koska ei voinut saada rauhaa ennenkuin tiesi kuinka asiat käyvät. Mutta tultuaan kadulle, joutui hän aivan epätoivoon: hän muisti mitä oli illalla kärsinyt, kuinka vaikeata oli tunkeutua joukkojen lävitse. Hän epäili, nähdessään ylilääkäri Bourochen tulevan läähättäen ja kiroillen.

— Perhana vieköön! Kas kun pääsin kuitenkin ehein jäsenin!

Hän oli ollut Hôtel-de-Villessä pyytämässä että pormestari määräisi hänelle kloroformia ja lähettäisi sen niin pian kuin mahdollista, sillä hänen varastonsa oli loppumaisillaan; täytyi toimittaa monta leikkausta ja hän pelkäsi, kuten sanoi, onnettomain, haavoittuneiden repimistä nukuttamatta heitä.

— No, — ja mitä he sanoivat? kyseli Delaherche.

— He, — he eivät tienneet itsekään oliko kloroformia apteekissa saatavana.

Mutta tehtailija ei välittänyt paljoa kloroformista. Hän sanoi:

— Ei, ei, en kysynyt sitä… Onko kaikki jo päättynyt? Onko suostuttu sovintoon?

Ylilääkäri viittasi tuimasti.

— Ei ole vielä mihinkään suostuttu! huusi hän. Wimpffen tuli takaisin vähän aikaa sitten … ne konnat esittävät vaatimuksia, joita ei voi punastumatta kuunnella!… Niin, olisi paljoa parempi että alettaisiin uudestaan, että revittäisiin kaikki.

Delaherche kuunteli vaaleten.

— Mutta onko aivan varmaa mitä kerrotte? Keneltä olette kuullut sen?

— Porvareilta, jotka ovat alituisesti tuolla. Eräs sotilas tuli raatihuoneelta ja kertoi sen heille.

Hän lisäsi sivuseikkoja. Bellevue-linnassa, Doncheryn luona, olivat kenraali Wimpffen, kenraali Moltke ja Bismarck yhtyneet. Kauhea ihminen, tämä kenraali Moltke, kuiva ja kova kuin ruuti, parrattomine, väitelmää selvittävän viisaan matemaatikon näköisine kasvoineen istui hän työhuoneessaan odottaen lyöntiä. Hän oli heti selittänyt tuntevansa ranskalaisen joukon toivottoman tilan; ei ruokatavaroita, ei ampumavaroja, tapainturmelus ja epäjärjestys vallalla, mahdotonta särkeä rautapiiri, jonka sisään he olivat aidatut; jota vastoin saksalaiset armeijat olivat mitä edullisimmassa asennossa ja voivat parissa tunnissa polttaa koko kaupungin. Hän lausui ajatuksensa kylmästi ja tylysti: koko ranskalainen armeija aseineen ja varustuksineen otettaisiin vangiksi. Bismarck antoi myöntymyksensä suopeasti hymyillen, — seisoi rautamiehen vieressä kuin iso, ymmärtäväinen koira. Kenraali Wimpffen oli vastustanut niin paljon kuin mahdollista näitä ehtoja, kovimpia mitä voi odottaa voitetulta armeijalta. Hän oli puhunut kovasta onnesta, sotilaitten urhoollisuudesta, vaarasta, joka seurasi ylpeän kansan liikaa kiihoittamista, — kolme tuntia oli hän uhaten, pyytäen, kaunopuheliaasti ja reippaasti puhunut ja kysyi viimein oltiinko tyytyväisiä lähettämään voitetut johonkin Ranskan soppeen, vaikkapa Algieriin; ja yleinen suostumus oli, että ne upseerit, jotka kunniasanallaan ja kirjallisesti lupaisivat luopua palveluksestaan, saisivat vetäytyä kaukaisimpiin seutuihin. Aselevon tulisi kestää huomisaamuun kello kymmeneen. Ellei silloin olisi ehtoja hyväksytty, rupeaisivat preussiläiset patterit uudestaan ampumaan ja kaupunki poltettaisiin.