— Se on mielettömyyttä, huusi Delaherche, ei voi polttaa kaupunkia, joka ei ole millään lailla rikkonut!

Lääkärin viimeinen tiedonanto saattoi tehtailijan aivan huonolle tuulelle, — hän ilmoitti että joukko upseeria, jotka asuivat "Hôtel de l'Europe'ssa", oli puhunut suuresta rynnäköstä ennen aamua. Siitä asti kuin saksalaisten vaatimukset tulivat tietyiksi syntyi liiallinen kiihtymys, mielettömistä tuumista keskusteltiin kaikkialla. Ajatus ettei ole kunniallista rikkoa aselepoa ja yön pimeydessä rynnätä vihollisten leiriin ei rauhoittanut ketään.

Hurjistuneet sotilaat marssisivat Carignania kohti baijerilaisten rivien lävitse; tie Mezièresiin tehtäisiin puhtaaksi vihollisista ja koko sotajoukko seisoisi pelastuneena Belgiassa. Toiset eivät sanoneet mitään, tunsivat turmion onnettomuuden, olivat hyväksyneet kaikki, allekirjoittaneet kaikki, että vaan saisivat rauhaa millä ehdolla hyvänsä.

— Hyvää yötä! sanoi Bouroche viimein. Koetan nukkua pari tuntia, olen hyvin sen tarpeessa.

Delaherche jäi yksin. Mitä? Mitä se olikaan tuo Bouroche sanonut? Polttaisivatko he Sedanin, eivätkö jättäisi kiveä kiven päälle koko kaupungista? Tämä oli välttämätöntä; — onnettomuus kohtaisi varmaankin häntä koska aurinkokin paistoi täydeltä terältä taivaalta valaisten uhrin kauhuja. Ja koneentapaisesti kapusi hän jälleen ylisille, josta voi nähdä koko kaupungin. Mutta täällä oli hämärätä, yön pimeys ja pilvet estivät häntä näkemästä mitään. Vähitellen selkeni niin paljon, että hän näki tehtaan rakennusryhmän: tuolla näkyi konehuone, työhuoneet, kuivausullakko ja varastohuoneet; — ja tämä suuri rakennus, joka oli hänen ylpeytensä ja omaisuutensa, teki hänet sanomattoman lempeäksi, kun hän ajatteli että muutaman hetken kuluttua ei siitä ehkä olisi muuta jälellä kuin tuhkaläjä. Hänen katseensa liiteli taivaan rantaan, teki kierroksen pimeässä yössä, joka vielä salasi huomispäivän tapaukset. Etelän puolelta, Bazeillesin luota nousi säkeniä taivasta kohden, mutta pohjoispuolella, Garennen metsän luona oleva talo, joka oli sytytetty illalla, valaisi puut veripunaisilla liekeillään. Muuta ei voinut eroittaa kuin nämät kaksi paloa, pilvet, pimeyden ja ammottavan kuilun, josta silloin tällöin kuului tavaton räyhy. Tuolla alhaalla ehkä hyvinkin kaukana, ehkäpä valleilla, itki joku. Turhaan koetti hän katsoa yön paksun hunnun lävitse, nähdä Liryn ja La Marféen, Frennoisin ja Vadelincourtin pattereita, pronssivyötä, joka seisoi kaula pitkänä ja kita ammollaan. Luodessaan jälleen katseensa kaupunkiin oli hän kuulevinansa tuskan huokauksen alhaalla olevista rakennuksista. Se ei ollut ainoastaan väsyneitten sotilaiden kuorsaamista, eikä ihmisjoukkojen, eläinten ja kanuunien kumeata kolinaa; — hän luuli sitä porvarien tuskalliseksi onnettomuudeksi, hänen ystävänsä ja naapurinsa odottivat myös jännityksellä ja kiusallisessa tietämättömyydessä aamun tuloa.

Varmaankin tiesivät he kaikki ettei sopimus ollut vielä hyväksytty, jokainen laski tunnit, vavisten ja ajatellessaan että jos ei sovintoon suostuttaisi ei olisi heillä muuta jälellä kuin mennä kellariinsa ja kuolla sinne ruhjottuina ja muurien peittäminä.

Äkisti kuuli hän Voyardkadulta aseiden kalsketta ja kamalaa kiruntaa. Hän kumartui eteenpäin sysimustassa yössä, silmäili taivaalle, jolla ei näkynyt yhtään tähteä, hiukset nousivat pystyyn hänen päässään sisällisestä pelosta.

Sillä aikaa oli Maurice sohvalla herännyt heti kuin päivä oli valjennut. Väsynyt kun oli ei hän liikahtanut paikaltaan, mutta katsoi ikkunoihin, joista heikko valo virtasi sisään. Eilispäivän tuskalliset muistot palasivat taas, tappelu, pako, häviö, kaikki selkeni hänen muistissaan, yksin pienimmät erityiskohdatkin ja tappion tunne tunki syvälle hänen sisimpään olentoonsa ikäänkuin kalvava omantunnon tuska. Eikö ollut osaksi hänen syytänsä, että tällainen onnettomuus kohtasi hänen isänmaatansa? Eikö hän niinkuin moni muukin sen aikuisista, lukuunottamattakaan hänen hyviä tietojaan, ollut tiedoton kaikesta, jota hänen olisi tullut tietää, oli sen lisäksi turhamielinen aina sokeuteen asti, turmeltunut nautinnon himosta ja valheellisesta hyvinvoinnista keisarikunnan aikana?

Sen jälkeen heräsi toisia, soimaavia aatoksia; hän näki isoisänsä, joka oli syntynyt 1780 ja kuului suuren armeijan urhoihin, oli Austerlitzin, Wagramin ja Friedlandin voittajia; isänsä, synt. 1811, kuollut virkasäädyssä, pienenä virkamiehenä Chêne-Populeuxissa, jossa hän oli työtä tehnyt, — senjälkeen ilmestyi manaajien joukossa hän itse, synt. 1841, kasvatettu hienoksi herraksi, asianajajaksi, — kuitenkin valmis tekemään suurimpia tuhmuuksia, voitettu Sedanissa, tapaus, joka tuli hänen mielessään äärettömäksi, joka teki kaikelle lopun. Ja hän, suvun ainoa heittiö, selitti kuinka Ranska, joka voitti isoisällään, tuli voitetuksi poikiensa tähden; tämä soimasi hänen omaatuntoansa niinkuin sukutauti, joka hitaasti kytee siksi kuin kello ilmoittaa kuoleman hetken lähestyneen. Voitettuansa olisi hän tuntenut itsensä niin urhoolliseksi ja ylpeäksi! Nyt, kun kaikki oli menetetty, oli hän naistakin heikompi. Ei ollut enään mitään toivomista, Ranska oli kuollut. Hän puhkesi itkuun ja valituksiin, pani kätensä ristiin, niinkuin oli ennenkin tehnyt iltarukoustaan lukiessaan, ja sopersi:

— Jumalani! … ota minut pois täältä… Jumalani! … korjaa tykösi kaikki nämät kurjat, jotka kärsivät niin…

Jean heräsi. Hän nousi istumaan vuoteelleen ja katsoi hämmästyneenä
Mauricea.

— Mikä sinulla on, ystäväni? Oletko kipeä?

Mutta pian älysi hän että Mauricea taas vaivasi, kuten hänen tapansa oli sanoa, mielettömät ajatukset, — ja hänen äänensä muuttui isälliseksi, lempeäksi.

— Voi, mikä sinun oikeastaan on? Älä vaan tappiota niin murehdi.
Kaikki on tuleva hyväksi jälleen.

— Ei, ei koskaan! huudahti Maurice. Tämä on kurjaa. Nyt voimme kaikki varustautua olemaan preussiläisiä.

Mutta kun ei toveri käsittänyt häntä, rupesi hän selittämään kuinka sukukunta tuli yhä viheliäisemmäksi, kuinka tarpeellista ja luonnollista oli siis että uusi ja vahvempi kansa valloitti sen. Jean ravisti päätään eikä hyväksynyt selitystä.

— Mitä tarkoitat? Ettei tämä maa olisi enään minun? Jättäisinkö sen preussiläisille niin kauvan kuin minulla on vielä molemmat käsivarteni, enkä ole aivan kuollut? Jätä minut rauhaan sellaisilta tyhmyyksiltä.

Sitten oli hänen vuoronsa lausua ajatuksensa; hitaasti ja katkonaisesti puhui hän:

— Niin, aikalailla oli heitä hosuttu, se oli varma. Mutta kuolleet he eivät siltä kuitenkaan olleet — muutamia oli jäänyt ja nämät voivat taas rakentaa talon, jos vaan tahtoivat käyttää kaiken voimansa. Kun vaan tahtoo kärsiä vaivoja eikä tuhlata aikaansa, voi saada suurtakin hyötyä keskellä onnettomuuksiakin. Eikä ole hullumpaa saada hyvä löylytys, se on muistettava. Ja jos olisikin totta että muutamat osat olisivat mädänneet, jäsenet pilaantuneet, no, mitäpä siitä, parempi olisi nähdä niiden makaavan maassa tapparan lyöminä kuin koleran särkeminä.

— Kurjaa! ei, ei, toisti hän useampia kertoja. Minulla on vielä voimia, siinä kaikki mitä voin sanoa.

Ja väsyneenä, hiukset tahmeana verestä, ojensi hän itsensä suoraksi, — hänessä hehkui vielä halu elää, halu tarttua työaseihin ja rakentaa talo uudestaan, niinkuin hän oli ennen sanonut. Hän oli vanhaa, kestävää talonpoikaissukua, viisas ja säästäväinen kuin esi-isänsä.

— Keisarin tähden olen suruissani… Maa oli hyvässä tilassa — kaikki näytti lupaavalta, vilja oli hyvässä hinnassa… Mutta hän on varmaankin käyttäytynyt kuin nauta; minkätähden sekaantui hän kaikkeen?

Maurice kohotti surullisen näköisenä olkapäitään.

— Niin, keisari, — rakastan häntä suuresti, vaikka ajatukseni ovat vapaita ja tasavaltaisia… Tunnen myötätuntoisuutta hänen perhettään kohtaan, olen varmaankin perinyt sen isältäni… Mutta nyt on kaikki mennyt, — hän ei enään koskaan saa hallita! Ja mitä tulee meistä kaikista?

Hänen katseensa synkistyi, valitus kuului huulilta, niin surkea, että Jean päätti nousta ylös, mutta samassa huomasi hän Henrietten astuvan sisään. Hän oli herännyt heidän puheeseensa.

— Olipa hyvä, että tulitte, sanoi Jean koettaen hymyillä, Maurice on niin kummallinen tänään.

Mutta nähdessään sisarensa niin kalpeana ja kuihtuneena, saivat Mauricen ajatukset toisen suunnan. Hän levitti käsivartensa ja sulki hänet syliinsä; suloinen tunne tunki koko hänen olentoonsa, kun Henriette lepäsi siinä, kädet kiedottuna veljensä kaulan ympäri. Hän itki katkerasti.

— Oi, rakas sisareni! Kuinka tahtoisin sinua lohduttaa, mutta ei minulla ole huojennuksen sanaa. Tuo hyvä Weiss, puolisosi, joka niin sinua rakasti. Mitä sinusta nyt tuleekaan? Olet aina kärsinyt valittamatta… Kun ajattelen kuinka paljon minäkin olen tuottanut sinulle surua … enkä kuitenkaan ole tullut paremmaksi…

Henriette pidätti hänet, pani kätensä hänen suunsa eteen, kun Delaherche astui sisään aivan muuttuneena entisestään. Hän oli tullut ullakosta keittiöön saadakseen siellä jotakin lämmintä, — hän oli väsynyt ja nälissään koko öisen valvomisen jälkeen. Keittiössä hän tapasi kyökkipiian, joka puhui lankonsa kanssa, erään puusepän Bazeillesista, ja tarjosi tälle lämmitettyä viiniä. Lanko kertoi kuinka hänen tehtaansa oli palanut tuhkaksi.

— Kuulkaapas, miehet, sanoi hän kääntyen Jeanin ja Mauricen puoleen, uskotteko että he polttavat Sedanin tänään niinkuin Bazeillesin eilen… Oi, tämä saattaa minut perikatoon!

Nyt huomasi hän haavan Henrietten otsassa ja muisti että tämä oli ollut
Bazeillesissa ja voisi siis tarkkaan kertoa millaista siellä oli.

— Se on totta, — hyvä rouva! Tehän olitte siellä, näitte kaikki. —
Oi, Weiss-raukkaa!

Henrietten kalpeista poskista ja punaisista silmistä voi nähdä, että hän tiesi kaikki. Delaherche ei voinut enään hillitä itseään, vaan kertoi mitä oli kuullut puusepältä.

— Weiss-raukkaa … vannaankin ovat he polttaneet hänet… Niin, kaikki porvarit, jotka he tapasivat ase kädessä, ampuivat he ja heittivät rovioon, jota oli valeltu lamppuöljyllä.

Henriette kuunteli kauhulla. — Jumalani, en saisi siis enään haudata rakasta puolisoani, hänen tuhkansa menisi tuulen mukana.

Maurice oli uudestaan sulkenut hänet syliinsä, kutsui häntä tuhkimuksekseen, hyväili ja pyysi ettei hän olisi suruissaan, hän, joka aina oli niin rohkea. Hetken vaitiolon jälkeen kääntyi Delaherche molempain sotilasten puoleen:

— Kesken kaikkia, en muistanut sanoa teille että alhaalla vaunuportissa, jossa seitsemännen osaston rahastoa säilytetään, seisoi eräs upseeri, joka jakoi rahaa kansalle etteivät preussiläiset saisi niitä… Voisitte mennä sinne, rahat ovat aina hyvät olemassa … jos emme nimittäin kuole tänä iltana.

Neuvo oli hyvä. Maurice ja Jean seurasivatkin sitä, saatuaan ensin Henrietten panemaan maata sohvalle. Delaherche meni sänkykamariin, siellä hän tapasi Gilberten, joka makasi rauhallisesti kuin lapsi. Itku ja puhelu, jotka kuuluivat viereisestä huoneesta, eivät häirinneet hänen untaan. Sieltä meni hän äitinsä luo, joka istui översti Vineuilin vuoteen ääressä; hän oli nukahtanut nojatuoliin, mutta sairas makasi vielä samassa asennossa kuin ennenkin kuumottavin poskin ja ummessa silmin.

Nyt avasi hän silmänsä ja kysyi:

— No, onko kaikki jo päättynyt?

Delaherche närkästyi tästä kysymyksestä, hän olisi kernaimmin ollut vastaamatta. Hän viittoi kädellään ja vastasi vihaisesti:

— Päättynyt! — on, aikoja sitten. — Ei, ei sentään, ehkä he alottavat pian uudestaan… Ei ole päätetty vielä mitään.

Hiljaisella äänellä, vaikka kuitenkin vähän raivoisasti jatkoi översti puhettaan.

— Jumalani! anna minun kuolla ennenkuin niin käy!… En kuule enään yhtään laukausta, — miksi ei enään ammuta?… Tuolla ylängöllä, Saint-Mengesin ja Fleigneuxin luona, siellä saamme vallita kaikki tiet, sieltä voimme heittää viholliset Meusevirtaan, jos he vaan tohtivat tulla Sedaniin ja ahdistaa meitä. Kaupunki on jalkaimme juuressa, heidän ja meidän välillämme, sopivana esteenä, joka tekee asemamme vielä vahvemmaksi. — Eteenpäin! … seitsemäs osasto alkaa, kahdestoista palatkoon takaisin…

Hänen kätensä haparoivat raitia, hän oli pitävinään kiinni hevosensa ohjaksista, luuli ratsastavansa rykmenttinsä etunenässä. Vähitellen rauhoittui hän, puhe tuli epäselväksi ja silmät painuivat umpeen. Hän vaipui rauhattomaan horrostilaan.

— Koettakaa levätä vähäsen, oli Delaherche sanonut, tulen takaisin heti kun saan tietää jotakin.

Sitten hän kääntyi katsomaan oliko ehkä herättänyt äitinsä ja huomattuaan tämän vielä nukkuvan, lähti hiljalleen pois.

Alhaalla vaunuportin luona näkivät Maurice ja Jean erään sotilaan istuvan keittiön tuolilla, edessään pieni, maalaamaton pöytä; hänellä ei ollut kynää, ei paperia, eikä kuitteja jakaessaan kansalle kultarahoja. Hän pani kätensä säkkiin ja veti sieltä koko kourallisen rahaa; laskematta pantiin ne hattuihin, joita kersantit ojensivat hänelle kulkiessaan järjestyksessä siitä ohitse. He ottivat ne suurella ilolla vastaan ja panivat sitten taskuihinsa ett'eivät kulkisi kadulla kultineen keskellä päivää. Kukaan ei lausunut sanaakaan, ei kuulunut muuta kuin kullan helisevä ääni kuin se kilahti hattuun, suureksi hämmästykseksi näille, jotka eivät koskaan olleet nähneet noin paljoa rahaa yhdellä kertaa, eivätkä tienneet mitä tekisivät näin suurella rikkaudella kaupungissa, jossa eivät saaneet ostaa leipää eikä viini-litraa.

Kun Jean ja Maurice tulivat esille, veti upseeri kätensä takaisin.

— Teistä ei ole kumpikaan kersantti… Muilla kuin kersanteilla ei ole oikeutta saada näistä…

Mutta hän maltti mielensä.

— Samahan se kuitenkin on, ottakaa, korpraali, ottakaa, mutta joutuun… Toinen nyt…

Ja rahat kilahtivat hattuun, jota Jean piti esillä. Hän kummastui suuresti kun laski miten paljon niitä oli, — melkein kuusisataa francia, — hän tahtoi että Maurice ottaisi heti puolet niistä, ei voinut tietää mitä seuraavana hetkenä tapahtuisi, ehkä he tulisivat eroitetuksi toisistaan.

Jaettuaan aarteensa puutarhassa sairaalan edustalla, menivät he sisään; oven viereisellä vuoteella makasi heidän komppaniansa rummuttaja Bastian, suuri iloisen näköinen poika; hän oli tullut pahoin haavoitetuksi mennessään ulos iltapäivällä taistelun loputtua. Hän oli juuri kuolemaisillaan.

Aamuilman heikossa valossa sai lasaretin näky Mauricen ja Jeanin melkein jähmettymään. Kolme haavoittunutta oli kuollut yön kuluessa, ilman että kukaan oli huomannut sitä; hoitajat kantoivat pois ruumiita ja tekivät tilaa toisille sairaille. Ne joita oli eilen leikattu, aukasivat silmänsä ja katselivat tylsällä katseellaan isoa huonetta, joka kätki niin paljon kärsimystä ja missä niin usea oli henkensä heittänyt. Sairaanhoitajat näkivät suurta vaivaa koettaessaan pitää vähänkin siivona huonetta veristen leikkauksien jälkeen; eräässä sankossa kellui verinen merisieni, irtireväistyjen aivojen kaltaisena, vaunuvajan luona oli maassa käsi musertuneine sormineen. Ne olivat teurastuksen jäännöksiä, kauheita jätteitä uhreista. Kiihotus ja kiire oli nyt ohitse, jätettyään paikkansa mykälle, väsyneelle epätoivolle. Silloin tällöin kuului jonkun sairaan valitus. Heidän silmänsä sulkeutuivat sisään tunkeutuvan valon tähden; — ilma oli täynnä kuumeen löyhkää. Kaikki olivat vaipuneet horrostilaan, joka tulisi kestämään kuukausia, siksi kuin osa sairaista kuolisi ja jälelle jääneet lähtisivät pois kainalosauvan nojassa, viettääkseen elämänsä loppuajan raajarikkona.

Bouroche, joka alkoi kulkea ympäri, pysähtyi hetkeksi Bastianin luo olkapäitään kohottaen. Siinä ei ollut enään mitään toimitettavaa. Rummuttaja oli kuitenkin avannut silmänsä ja seurasi katseellaan erästä kersanttia, joka oli tullut sisään hattu täynnä rahoja, katsoakseen tapaisiko siellä ketään miehistöstään. Ja aivan oikein, hän löysi heitä kaksi, antoi heille kummallekin kaksikymmentä francia. Toisia kersanttia tuli vielä lisää ja nytkös kultaa melkein satoi oljille. Bastian oli suurella vaivalla kohonnut istumaan, hän ojensi molemmat kätensä ja sanoi:

— Minulle! … antakaa minullekin!

Kersantti aikoi mennä hänen ohitsensa niinkuin oli mennyt monen muunkin ohitse, mitäpä antaisikaan hän kuolevalle rahaa? Mutta hetken kuluttua hän kääntyi kuitenkin takaisin ja täytti molemmat ojennetut kädet, jotka jo olivat sangen kylmät.

— Minullekin!… Minullekin!

Bastian kaatui takaisin vuoteelleen; — koetti pitää rahoja kädessään, hapuili ympärilleen jäykillä sormillaan. Hän kuoli.

— Hyvää yötä, ystäväni, kynttiläsi on sammutettu, sanoi eräs naapuri, pieni, musta zouav. On kiusallista kun pitää aina vaan maata tai istua.

Hänen vasen jalkansa oli sidottu. Kuitenkin onnistui hänen kyynärpäillään ja polvillaan ryömiä Bastianin luo, hän kokosi kaikki rahat, aukasi kuolleen kädet ja haki viitan kaikista poimuista; kun hän pääsi takaisin vuoteelleen, huomasi hän että kaikki katselivat mitä hän puuhasi. Hän lausui tyyneesti:

— Hänellä ei ollut niistä mitään hyötyä. Olisi synti tuhlata noin rahoja…

Maurice ei voinut kestää kaikkea tätä kurjuutta, hän veti Jeania pois. Kun he menivät leikkaushuoneen lävitse, näkivät he siellä Bourochen suuttuneena siitä, ettei saanut enempää kloroformia. Hän oli juuri leikkaamaisillaan erään nuoren sotilas-raukan jalkaa. Maurice ja Jean riensivät pois, etteivät kuulisi sairaan huutoa.

Samassa tuli Delaherche kadulta. Hän viittasi heitä luokseen ja huusi:

— Joutukaa, joutukaa! Saamme aamiaista, kyökkipiian on onnistunut saada maitoa. Todellakin, ei ole hullumpaa saada jotain lämmintä.

Hän koetti hillitä iloaan, mutta ei voinut. Hän hiljensi ääntänsä ja lisäsi säteilevin silmin:

— Nyt on se viimeinkin päätetty! Kenraali Wimpffen on määrätty allekirjoittamaan suostumuksen.

Oh, mikä ääretön huojennus se oli hänelle. Hänen tehtaansa oli pelastettu, julmat painajaiset ohitse, — elämä alkoi taas, vaikka surullinenkin, mutta se oli elämää, elämää viimeinkin! Hän oli tavannut kello yhdeksän aikana pikku Rosen, joka meni tätinsä, leipojan, luo hakemaan leipää. Ja hän oli kertonut Delaherchelle mitä oli tapahtunut aliprefektin luona. Kello kahdeksan aikana oli kenraali Wimpffen saanut uudestaan käskyn kutsua kokoon sotaneuvoston: neljättäkymmentä kenraalia, joille hän oli kertonut menestystensä seuraukset, hyödyttömät vaivansa, voittajien kovat vaatimukset. Hänen kätensä vapisivat, syvä liikutus täytti hänen silmänsä kyynelillä. Hänen vielä puhuessaan tuli eräs översti preussiläisestä yliesikunnasta kenraali Moltken lähettiläänä muistuttamaan heitä, että jos ei päätös ole tehty kello kymmeneksi, alkaa ampuminen uudestaan. Sotaneuvosto ei tiennyt parempaa neuvoa kuin lähettää yksi kenraaleista Bellevueen hyväksymään ehdot, jotka tarjottiin voitetulle joukolle. — Nyt oli kaikki jo varmaan tapahtunut; koko ranskalainen joukko oli otettu vangiksi aseineen ja varustuksineen.

Rose oli sitäpaitsi puhunut kiihtyneestä mielestä, joka vallitsi koko kaupungissa. Aliprefektin luona hän oli nähnyt monta upseeria, jotka riistivät takistaan pois olkaliput ja itkivät kuin lapset. Meusen sillalla oli koko rykmentti kyrassierejä heittänyt miekkansa veteen; kaartilaiset ottivat pyssynsä ja musersivat tyvet rikki muureja vasten, mutta tykkimiehet tekivät mitä vaan voivat hävittääkseen kanuunat ja kuularuiskut. Toiset hautasivat tai polttivat lippunsa.

Turennen torilla seisoi vanha kersantti rajapyykillä, herjasi päälliköitä ja soimasi heitä kuin olisi tullut järjettömäksi. Monessa paikassa seisoi sotilaita aivan kuin halvattuina, kyyneleet silmissä. Mutta olipa niitäkin, jotka iloitsivat, — heidän kurjuutensa on siis kuitenkin päättynyt, he olivat vankia, heidän ei enään tarvitseisi taistella. He olivatkin kärsineet paljon marssiessaan pitkät matkat syömättä, — kauvan he olivat turhaan nähneet nälkää ja janoa. Toiset olivat paljoa väkevämmät, mitä hyödytti siis taistella kuin hullut heitä vastaan. Paljoa parempi olisi ollut että heidän päällikkönsä olisivat myyneet heidät tehdäkseen lopun kaikesta tästä! Olisi niin suloista saada leipää ja vuode, mihin saisi käydä maata.

Kun Delaherche meni Mauricen ja Jeanin kanssa ruokasaliin, kutsui äiti häntä.

— Tule tänne vähäsen, översti saattaa minut levottomaksi.

Översti Vineuil makasi silmät auki ja houraili:

— Mitä se tekee, vaikka preussiläiset sulkevatkin meiltä tien Mezièresiin … katsokaa … tuolla ne astuvat Falizetten metsässä … toiset taas tuolla Givonnen laaksossa… Rajahan on aivan meidän takanamme … yhdellä hyppäyksellä pääsemme Belgiaan, — mutta tappakaamme ensin niin monta kuin mahdollista… Sitä tarkoitin eilenkin…

Nyt kohtasi hänen katseensa Delaherchen. Översti tunsi hänet, — ajatukset näyttivät selkenevän, kuin olisi hän herännyt houreistaan. Kolmannen kerran kysyi hän:

— Onko kaikki jo päättynyt?

Tehtailija ei voinut enään pidättää tyytyväisyyttään.

— On, Jumalan kiitos kaikki on päättynyt täydellisesti. Tällä hetkellä on sopimus jo vahvistettu.

Överstin onnistui vinhalla liikkeellä nousta pystyyn, huolimatta sidotusta jalastaan. Hän tarttui miekkaansa, joka oli jäänyt tuolille sängyn viereen, ja tahtoi musertaa sen. Mutta kädet vapisivat liiaksi — se luisui alas lattialle.

— Taivaan tähden! Ottakaa se pois häneltä, hän voi vahingoittaa itseään, huusi Delaherche. Ottakaa joutuun se pois!

Rouva Delaherche otti miekan huostaansa. Mutta nähtyään vanhan ystävänsä toivottoman katseen, ei hän kätkenytkään sitä, niinkuin poika käski, vaan taittoi sen polvensa päällä erinomaisella voimalla, jota ei kukaan olisi luullut hänellä olevan. Översti laskeutui jälleen maata, kyyneleet vierivät hänen poskilleen nähdessään vanhan rouvan lempeän katseen.

Kyökkipiika oli sillä aikaa tuonut kahvin ja maidon ruokasaliin. Henriette ja Gilberte olivat heränneet. Gilberten kasvot olivat kalpeat, silmät kirkkaat: hän syleili ystäväänsä ja surkutteli tätä sydämmensä pohjasta. Maurice istui sisarensa viereen, Jean vastapäätä Delahercheä. Vanha rouva ei millään ehdolla tullut pöydän luo istumaan, vaan muut veivät hänelle kupillisen kahvia sängyn viereen. Vähitellen muuttui mieliala vilkkaammaksi. Kaikki olivat olleet väsyksissä ja nälissään, — oliko ihme että siis iloittiin, kun sai istua tässä terveenä ja nauttia lämmintä ruokaa, sillä aikaa kuin niin monet tuhannet kuljeksivat vielä ympäri eikä heillä ollut kattoa päänsä päällä. Suuressa, valoisassa ruokasalissa oli levitetty pöydälle kuultavan vaikea pöytäliina, joka lisäsi vielä kahvin makua.

Sitten alettiin keskustella. Delaherche, joka oli tullut jälleen arvokkaaksi ja rikkaaksi tehtailijaksi, käänsi puheen Napoleon III:nteen, jota hän ei voinut saada pois mielestään, sitten kuin eilen oli nähnyt hänen ratsastavan kuulien keskellä. Hän kääntyi Jeanin puoleen, joka näytti olevan järkevin kaikista.

— Kuulkaahan, voin sen sanoa, keisari on minua pettänyt … ei hyödytä ensinkään että hänen suosijansa puolustavat häntä, hänen on suurin syy meidän tappioomme, sen voi selvästi huomata.

Hän on tykkänään unohtanut että hän muutamia kuukausia sitten esiintyi innostuneena keisarin puoltajana, oli tehnyt mitä voi kansan voitoksi. Ei siinä kyllä että hän olisi säälinyt tätä onnetonta ihmistä, — hän työnsi kaiken syyn keisarin niskoille.

— Hän on kelvoton, kykenemätön ihminen, — Sen voi nähdä joka asiasta, — mutta se ei ole vielä mitään … hän on haaveksija, ajatuksissa ei ole järkeä: syynä onnettomuuteemme oli se että hän sai niin kauvan hallita … ei, ei … eihän ole mitään syytä surkuttelemisiin, ei olla oikeutettuja sanomaan meille että häntä on petetty, että vastapuolue on estänyt häntä kokoamasta miehiään ja tarpeellisia varoja. Hän juuri itse on meitä pettänyt, hänen paheensa ja virheensä ovat syynä meidän kurjuuteemme.

Maurice ei vastannut, mutta hänen oli mahdotonta olla hymyilemättä; Jean, jota tämä valtiollinen keskustelu vähän rasitti, pelkäsi sanovansa tyhmyyksiä ja vastasi sentähden:

— Kerrotaan kuitenkin että hän on kelpo ihminen.

Mutta nämät muutamat sanat saattivat Delaherchen aivan vimmoihinsa.

— Kelpo ihminen!… Niin, olen kyllä sen itsekin kuullut! — Tiedättekö, herra, että tehtaani katto on lävistetty kolmella kranaatilla, eikö se olisi keisarin syy, jos he olisivat polttaneet sen peräti? Voitteko arvata että minä olen kadottanut noin satatuhatta francia tämän kirotun tapauksen tähden!… Ei, ei! Ranska on valloitettu, poltettu, ja hävitetty, teollisuus lakkautettu ja kauppa pysähtynyt pitkäksi ajaksi! Tämä on liikaa. Jos hän todellakin olisi kelpo ihminen, niin on parasta että rukoilemme Jumalaa varjelemaan meitä sellaisesta taitavuudesta!… Hänet peittää lieju ja veri, olkoon siinä!

Hän teki pontevan liikkeen oikealla kädellään, ikäänkuin pitääkseen jotakin kurjaa, hukkuvaa ihmistä veden alla. Sitten hän joi kahvinsa hyvällä mielellä.

Gilberte hymyili vasten tahtoaan Henriettelle, jolle hän tarjosi ruokaa, kuin pienelle lapselle. Kun kahvi oli juotu, jäi seurue ruokasaliin rauhassa levähtämään hetkisen.

Sillä hetkellä oli Napoleon erään köyhän palttinankutojan luona Donchery-kadulla. Kello viidestä aamulla hän oli tahtonut pois Sedanista — hän ei voinut olla siellä kauvempaa tällaisessa katumuksen ja rauhattomuuden tilassa, hänen täytyi päästä pois itse puhuakseen voittajalle ehtojen helpoittamisesta. Hän toivoi tapaavansa Preussin kuninkaan ja oli sentähden astunut vähäisiin ajovaunuihin, oli ajanut aamusta asti leveätä maantietä, ja tällä ensimmäisellä maanpakomatkallaan hän tunsi selvästi mitä kaikkea oli kadottanut ja kaiken sen suuruuden, josta oli luopuminen; — ja tällä tiellään oli hän tavannut Bismarckin, joka matkusti vanha kypärä päässään ja paksut, voidellut saappaat jalassa, — ainoastaan sentähden ettei keisari tuntisi häntä eikä voisi siis puhua hänen kanssaan ennenkuin päätös oli tehty. Kuningas oli vielä Vendressessä, noin neljäntoista kilometrin päässä Sedanista.

Mitä tekisi keisari täällä? Minkä katon alla mahtanee hän odottaa kuningasta? Tuolla kaukana hävisi Tuileriesin palatsit synkän pilven taakse. Sedan näytti olevan hänestä vielä satojen peninkulmien päässä. Mitään kuninkaallista linnaa ei näkynyt löytyvän Ranskassa, ei ainoatakaan huonetta, jossa hän saisi katon päänsä päälle tai tuolin istuakseen.

Sitten hän nousi vaunuista palttinankutojan asunnon luona. Huoneessa, jonne hän meni, ei ollut muita huonekaluja kuin maalaamaton pöytä ja kaksi olkituolia. Siellä hän istui tuntikausia ensin Bismarckin kanssa, joka hymyili kuullessaan puhuttavan jalomielisyydestä, ja sitten yksin kaikessa kurjuudessaan, kalpeat kasvot nojautuen ruutuja vastaan; hänen väsynyt katseensa liiteli läheisiin maihin, Meusen yli, joka virtasi niin hiljalleen ja rauhallisesti viljavien niittyjen lävitse.

Seuraavana päivänä oli vielä kauheampaa: ensin olo Bellevuessä, — pieni, hymyilevä herraskartano, josta oli kaunis näkö-ala virran yli; siellä hän vietti toivottoman yön kuningas Wilhelmin kanssa yhtymisensä jälkeen; — sen jälkeen kauhea paluumatka; hän vältti Sedania peläten voitettujen vihaa, ajoi laivasillan ylitse, jonka preussiläiset olivat jättäneet Igesille, pitkä paluu kaupungista pohjoiseen, sitten Floingin, Fleigneuxin ja Illyn tiet, — surkuteltava matka avonaisissa vaunuissa; — ja viimein tuolla Illyn kummulla, missä verisiä ruumiita makasi tiheässä, valtasi pelko ja vavistus keisarin, joka taas poltti unohtumatonta sikaariaan; joukko kalpeita, verisiä ja väsyneitä vankia, joita vietiin Fleigneuxistä Sedaniin, meni tien syrjään, tehdäkseen tilaa vaunuille; toiset olivat vaiti, toiset toruivat ja puivat nyrkkiään onnettomalle keisarille. Sen jälkeen kauhea kulku itse taistelutantereen poikki, sitten puoli peninkulmaa melkein tuntematonta tietä, ruumiiden ja kaikenlaisten jäännösten yli, edelleen koleata maata korkeine, synkkine metsineen ja vihdoin raja ylhäällä mäen harjanteella, — kaukana, kaukana, pienen laakson pohjukassa, tien luona, jonka varrella kasvoi kuusia.

Entä yöt sitten! — Ensimmäisen hän vietti Bouillonissa. "L'hôtel de la Poste'ssa" oli paljon ranskalaisia pakolaisia ja utelijaita katsojia; keisari arveli että olisi parasta näyttää itsensä jossakin ikkunassa, keskellä hälinää ja vihellyksiä. Huoneessa, josta voi nähdä torille ja Semoyhin, olivat huonekalut, niinkuin tavallisesti useimmissa ravintoloissa, peitetyt punasella kankaalla, mahonkipeili ja yksinkertainen kello kamiinin päällä, joka sitä paitsi oli koristettu näkinkengillä ja tekokukkasilla. Oikealla ja vasemmalla puolella ovea oli pieni sänky; toisessa makasi eräs ajutantti, joka oli nukkunut kello yhdeksästä asti, sillä niin väsynyt hän oli. Toisessa makasi keisari, mutta uni pakeni häntä, — kauvan hän käänteli itseänsä vuoteellaan, nousi viimein ylös ja rupesi kävelemään edes takaisin, hänellä ei ollut muuta katseltavaa kuin seinällä kaksi piirrosta, joista toinen esitti Rouget de Lisleä, joka lauloi Marseillaisea, toiseen oli kuvattu tuomiopäivä, enkelit soittivat rummuillaan ja harpuillaan herättääkseen kuolleet haudoistansa ja kutsuakseen kaatuneet taistelutantereelta todistamaan Jumalan istuimen eteen.

Sedanissa olivat keisarin tavarat kätketyt syreenipensaiden taakse aliprefektin puutarhaan. Ei tietty miten ne olisivat kätkettävät ettei kansa, joka kärsi puutetta ja häpeää, näkisi niitä. Odotettiin siis oikein pimeätä, kuutonta yötä. Hevoset ja vaunut hopeaisine kastrullineen ja paistinpannuineen, hienoine viinineen ja muine varustuksineen kulkivat sitten pimeän tultua Belgiaan, hiljasina ja rauhallisina, niinkuin olisivat vetäneet vankien tavaroita.

(Toisen osan loppu.)

KOLMAS OSA.

I.

Taistelu-päivänä käveli Silvine isä Fouchardin pienessä talossa, katsoen Sedaniin päin, joka näkyi olevan keskellä kanuunain savua ja liekkejä. Hän ajatteli koko ajan Honoréta. Seuraavana päivänä lisääntyi hänen levottomuutensa ja tuskansa, kaikilla teillä vilisi vihollisia, mutta he eivät mielellään vastanneet kysymyksiin. Tuskin tiesivät he itsekään mitä oli tapahtunut. Eilispäivän kirkas aurinko oli pilvien peitossa. Rankkasade ikävystytti jo ennestäänkin harmaan laakson ja Rémillyn ylängöt.

Isä Fouchard ei lausunut sanaakaan pojastaan, varmaankaan ei hän paljoa häntä ajatellut, vaan sitävastoin enemmän niitä seurauksia, joita tappelu ja tappio tuottaisivat hänelle itselleen.

Illalla seisoi hän portillaan nähdäkseen mitä tapahtui ulkopuolella. Hän näki silloin miehen kävelevän talon läheisyydessä. Hämmästyksensä oli niin suuri tuntiessaan miehen että hän, huolimatta ympärillä olevista preussiläisistä, huusi sangen kovaa:

— Kuuleppas! oletko se sinä, Prosper?

Rakuuna viittasi myöntyväisesti ja riensi sitten nopeasti vanhuksen luo.

— Kyllä, kyllä se olen minä! En tahdo uhrata henkeäni maailman hyväksi!… Kuulkaahan, isä Fouchard, ettekö tarvitse talossanne ahkeraa poikaa?

Vanhus oli varovainen. Hän tarvitsi kyllä työntekijää talossaan, mutta eipä hänen tarvinnut sitä heti sanoa.

— Ahkeraa poikaa, — en todellakaan tarvitse sellaista tällä hetkellä… Vaan tuleppas kuitenkin sisään saamaan suunavausta. Et saa noin mennä taloni ohitse.

Keittiössä keitti Silvine liemiruokaa, mutta pikku Kaarlo riippui kiinni hänen helmoissaan, leikkien ja nauraen. Ensin ei Silvine tuntenut Prosperia, vaikka he ennen olivat palvelleet samassa talossa, sitten vasta kun hän asetti pöydälle putelin ja kaksi lasia ja näki vieraan lähemmältä, heräsi hänessä vanhoja muistoja. Hän huudahti, varmaankin tuli hän ajatelleeksi Honoréta.

— Aa, tehän olitte siellä kanssa, eikö niin?… Näittekö siellä
Honorén?

Prosper avasi jo suunsa vastatakseen, sitten epäili hän taas. Kaksi viimeistä päivää oli hän elänyt kuin unessa, hän ei tietänyt mitä oli tapahtunut, — hän muisti nähneensä Honorén kuolleena makaavan kanuunansa päällä, mutta tällä hetkellä ei hän ollut varma siitä; minkätähden hän surettaisi Silvineä niin epävarmoilla uutisilla?

— Honoréta! mutisi hän … sitä en todellakaan tiedä, — en voi varmaan sanoa…

Silvine katseli häntä tarkkaan, ikäänkuin tahtoen tutkia häntä perin pohjin.

— Siis ette ole nähneet häntä?

Prosper ravisti päätään.

— Luuletteko että voi muistaa mitä kaikkea tuolla alhaalla näkee? Siellä näkee niin paljon, niin paljon. En voi kertoa juuri mitään tuosta kirotusta taistelusta… En, en edes missä kaikissa seuduissa olen kulkenut. Siellä tulee aivan pyöräpääksi, sen vakuutan teille.

Juotuaan lasin viiniä, jäi hän istumaan vähäksi aikaa, ikäänkuin kootakseen ajatuksiaan ja koettaen muistaa jotakin.

— Kaikki mitä tiedän, on, että alkoi pimetä kun tulin tuntoihini. Kun kaaduin oli aurinko vielä korkealla, — olin maannut siis useita tunteja, oikea jalkani musertuneena Zephirini alla, joka myös oli saanut kuulan rintaansa. Se ei ollut mitään hauskaa, sen vakuutan teille; ympärillä oli joukko kuolleita, ei elävää kissaakaan näkynyt, ajattelin että minulle kävisi myös samoin kuin monelle muullekin, ellei kukaan pelastaisi minua… Koetin irtautua hevosesta, mutta eläin parka oli liian raskas, — se oli vielä lämmin. Hyväilin sitä ja mainitsin sen nimeä. En unhota ikänäni, mitä tapahtui: Zephir aukasi silmänsä, koetti nostaa päätään, joka makasi maassa omani vieressä. Sitten puhelin sille: Vanha palvelijani, sanoin, ei ole sinun syysi, vaikka oletkin painamaisillasi jalkani poikki. Tahdotko että minäkin tulen raajarikoksi? Tietysti ei se myöntänyt. Sen silmistä voin nähdä kuinka suuresti sitä suretti erota minusta. En tiedä kuinka sitten kävi — siirsikö se itseään vai oliko se täristyksen syy, — mutta sen tiedän että voin nousta pystyyn. Jalkani oli raskas kuin lyijy ja jäykkä kuin puu. Otin Zephirin pään käsivarsiini, sanoin sille että se oli hyvä, uskollinen palvelija, että pidin siitä niin paljon, etten voisi koskaan unhottaa sitä. Se kuunteli sanojani ja näytti niin tyytyväiseltä. Kerran se vielä pudisti itseään ja kuoli sitten. Silmät jäivät auki, se ei kääntänyt niitä pois minusta… Voitko uskoa, kun jätin sen oli sen silmissä suuret kyyneleet … se oli yhtä viisas kuin ihminenkin.

Prosper pysähtyi, — hän itki muistaessaan vanhan ystävänsä kuolemaa. Senjälkeen joi hän vielä lasin viiniä ja jatkoi kertomistaan katkonaisina lauseina: — Tuli yhä pimeämpi, ainoastaan taivaanrannalla oli punanen valo, joka loisti yli taistelutantereen ja valaisi kuollutta hevosta, josta levisi pitkä varjo. Hän oli varmaankin vielä hyvän ajan maannut Zehpirinsä vieressä, sillä hän ei voinut liikuttaa raskasta jalkaansa. Mutta yht'äkkiä valtasi hänet pelko, hän oli varmaankin yksin täällä, hänen täytyi etsiä toisia, täällä oli inhottavaa kuolleiden kesken. Joka taholta ojista, pensaista, kaikista mahdollisista paikoista tuli esille haavoittuneita, jotka yhtyivät pieniksi joukoiksi, neljä tai viisi yhteen. Siten heidän oli helpompi kuolla, eivätkä olleet siis yksin viimeisinä hetkinä. Garennen metsässä oli hän kompastunut kahteen sotamieheen, jotka kuuluvat 43:nteen rykmenttiin; he eivät olleet saaneet naarmuakaan, olivat jääneet metsään odottamaan yötä. Saatuaan tietää hänen tuntevan tien, ilmoittivat he että heidän aikomuksensa oli paeta Belgian rajan yli ennen päivän valkenemista ja pyysivät häntä oppaakseen. Ensin hän kieltäytyi, olisi mieluimmin mennyt Rémillyyn, siellä hän löytäisi varmaan suojapaikan; mutta mistä hän saisi toisen puvun? Garennen metsän ja Rémillyn ylänköjen välillä oli paljon preussiläisiä, heidän riviensä lävitse hän ei voisi päästä univormussaan. Sentähden päätti hän seurata näitä kahta toveriaan. Onneksi saivat he eräästä talosta leivän syödäkseen. Kello kirkontornissa löi yhdeksän kun he läksivät matkallensa. Ainoa suurempi vastus, joka heillä oli, oli silloin kuin joutuivat la Chapellessa vihollisen vartiajoukon keskelle, joka ampui heitä; onneksi he pääsivät sentään pois sieltä ryömien vatsallaan, kiitos siitä pimeydelle ja Prosperille, joka niin hyvin tunsi kaikki tiet. Senjälkeen he eivät enään jättäneet metsää, jossa olivat väijyksissä. Eräällä polulla tapasivat he vartijan, ryntäsivät hänen päälleen ja ennen kuin hän ehti tehdä mitään vastustusta, leikkasivat he puukolla hänen kurkkunsa poikki. Sen jälkeen he eivät enää kohdanneet vastuksia, vaan jatkoivat matkaansa iloisesti viheltäen. Kello kolmen seuduissa aamulla he saapuivat pieneen belgialaiseen kylään erään vuokraajan luo, joka aukasi heille latonsa, jossa sitten nukkuivat aamuun asti.

Kun Prosper heräsi, oli aurinko jo korkealla ja toverit kuorsasivat vielä. Hän nousi ylös huomatessaan isännän valjastavan hevosta vankkurien eteen, joihin oli hiilisäkkien alle kätkenyt leipää, ryyniä, kahvia, sokeria ja kaikenlaista muuta ruokatavaraa. Vuokraaja kertoi että hänellä oli kaksi tytärtä naimisissa Raucourtissa, joille hän vei ruokaa, sillä baijerilaiset olivat kulkeneet heidän kuntansa lävitse ja ryöstäneet kaikki. Aamulla varhain oli hän hankkinut tarpeelliset passit. Prosper sai kohta halun istua myös rattaille ja päästä takaisin kotiinsa. Mikään ei ollut yksinkertaisempaa kuin jäädä Rémillyyn vuokraajan ajaessa sen läpi. Kolmessa minuutissa se oli kaikki tehty. Hän sai mieheltä toisen mekon ja housut, kello kuuden aikana hän seisoi jo kirkon luona; viholliset eivät olleet häntä hätyyttäneet kuin pari, kolme kertaa koko matkalla.

— En, nähkääs, en voinut olla siellä kauvemmin, aloitti Prosper taas pienen vaitiolon jälkeen, ja jospa meistä olisi ollut sitten jotakin hyötyä! Mutta mennä vasemmalle tullakseen oikealle, tuntea ettei kelpaa mihinkään, se ei ole hauskaa järjelliselle ihmiselle… Ja sitäpaitsi Zephirini on kuollut, olen aivan yksinäni, parasta on että antaudun jälleen työhöni ja otan auran käteeni ennemmin tänään kuin huomenna. Mitä, isä Fouchard, eikö se ole parempi kuin joutua preussiläisten vangiksi? Teillä on hevosia, — saatte nähdä kuinka niitä rakastan ja hoidan.

Vanhuksen silmät loistivat. Hän kilisteli lasiaan Prosperin kanssa ja puhui vitkaan.

— Niin, kun voin sinua auttaa, olen tekevä sen mielelläni. — Mutta mitä tulee palkkaan, — ei voi puhua siitä ennenkuin sota on loppunut, sillä en todellakaan tarvitsisi miestä ja ajat ovat kovat.

Silvine, joka oli jäänyt istumaan, Kaarlo polvillaan, ei kääntänyt hetkeksikään silmiään Prosperista. Kun hän huomasi tämän nousevan ylös mennäkseen heti talliin katsomaan hevosia, kysyi hän taas:

— Ettekö ole siis nähnyt Honoréta?

Kysymys tuli niin arvaamatta, että Prosper kutistui kokoon, hän muisti nyt selvästi mitä oli nähnyt. Hän epäili vielä hetken, mutta sanoi sitte;

— Kuulkaa, en tahtonut saattaa teille surua, mutta nyt sanon sen kumminkin. Luulen että hän jäi tuonne alas.

— Jäi alas, mitä tarkoitatte?

— Niin, luulen että preussiläiset antoivat hänelle osansa… Näin hänet makaavan kanuunansa päällä, rinta lävistettynä.

Tuli hetken hiljaisuus. Silvine oli tullut kuolon kalpeaksi, isä
Fouchard oli asettanut lasinsa pöydälle.

— Oletteko varma siitä? kysyi Silvine värisevällä äänellä.

— Rouvaseni, niin varma kuin voi olla asiasta, jonka on omin silmin nähnyt… Se oli pienellä kummulla kolmen puun luona, luulin näkeväni hänen silmänsä olevan ummessa.

Silvinelle se oli kova isku. Kadottaa hänet nyt juuri kuin he olivat luvanneet toisilleen ikuista uskollisuutta, kun Honoré oli luvannut hänet naida heti kuin pääsisi virastaan! Ja nyt hän oli kaatunut, — makasi siellä kuula rinnassa! Hän ei ollut koskaan tuntenut rakastavansa Honoréta niin suuresti kuin nyt: — hänen täytyi saada rakastettunsa — kuolleena tai elävänä — maksoi mitä maksoi.

Kiivaasti pani hän lapsen lattialle ja kirkasi.

— En usko sitä ennenkuin olen nähnyt itse! Koska tiedätte missä hän makaa, voitte seurata minua sinne … jos löydämme hänet, niin tuomme tänne takaisin…

Kyyneleet katkaisivat hänen puheensa, — hän vaipui takaisin tuolilleen, kätki kasvot käsiinsä, koko ruumis vapisi. Kun Kaarlo näki äidin katkeran surun, rupesi hän huutamaan ääneensä. Silvine otti hänen syliinsä, painoi häntä rintaansa vasten ja sanoi:

— Lapsi-raukkani, lapsi-raukkani!

Näytti kuin isä Fouchard olisi saanut ankaran iskun. Hän piti paljon pojastaan, vaikka omalla tavallaan. Hän tuli ajatelleeksi entisiä aikoja, kun hänen puolisonsa vielä eli ja kun Honoré kävi koulua. Hänen vanhoille, kurttuisille poskilleen vieri kaksi suurta kyyneltä. Siitä oli varmaankin jo kymmenen vuotta kuin hän oli viimeksi vuodattanut kyyneleitä. Hän oli niin tottumaton sellaiseen mielenliikutukseen, että rupesi kiroilemaan että he olivat ottaneet hänen poikansa, ettei hän enää koskaan saisi nähdä häntä.

— Autuuteni kautta, on kovin suututtavaa että vaikka ei ole muuta kuin yksi ainoa poika, ei saa sitäkään pitää.

Kun hän vähän tyyntyi, tuli hän jälleen surulliseksi kuullessaan Silvinen puhuvan Honorén takaisin tuomisesta. Ei auttanut, että isä Fouchard esteli häntä — hän pysyi päätöksessään, ilman kiivaita tai vihaisia sanoja, mutta kuitenkin järkähtämättömänä. Ennen niin taipuvaista, suloista Silvineä ei voinut enää hänessä tuntea; silmät, jotka tavallisesti loistivat niin kirkkaasti, olivat päättäväisen, joskin lempeän näköiset, otsansa näytti kalpealta tummien kutrien alla. Hän oli riistänyt hartioiltaan punasen hunnun ja pukeutunut mustiin, kuin olisi ollut leski.

Turhaan koetti vanhus selittää kuinka vaikea oli täyttää hänen aikomuksiansa, puhui vaaroista, joita kohtaisivat, ja mahdottomuudesta löytää ruumista. Hän ei edes vastannut isä Fouchardille, joka näki kuinka vahva hänen päätöksensä oli lähteä yksinään ulos, vaikka joutuisikin vaaraan ja vihollisten vangiksi. Sentähden lähti vanhus Rémillyn pormestarin luo, joka oli vähän sukua hänelle, ja yhdessä he keksivät soman jutun, joka vähän helpottaisi Silvinen etsimistä: hän sanoisi olevansa Honorén todellinen leski ja Prosper olisi hänen veljensä, niin että baijerilaisten kuningas, joka asui "Croix de Malte"-ravintolassa, antaisi heille, sisarelle ja veljelle, kirjallisen luvan etsiä ruumis ja tuoda se takaisin Rémillyyn.

Kaikkeen tähän kului paljo aikaa; nyt oli jo pimeä; — tuskin malttoi
Silvine odottaa seuraavaan päivään lähteäkseen silloin matkalle.

Seuraavana päivänä ei Fouchard tahtonut antaa heille hevostaan, hän pelkäsi ettei saisi koskaan enään sitä takaisin — ehkä preussiläiset anastaisivat hevosen ja ajokalut. Viimein hän suostui vaikka vastenmielisesti, lainaamaan pienen harmaan aasinsa, jonka kärryt olivat siksi suuret, että niihin mahtui ruumis. Hän antoi tarkkoja ohjeita Prosperille, joka oli nukkunut makeasti, mutta joka oli huolissaan retken suhteen, sillä nyt kun hän oli levännyt, selvisi hänen muistinsa yhä enemmän. Viime hetkessä meni Silvine hakemaan oman peitteensä ja levitti sen kärryjen pohjalle. Kun rattaat jo vierivät pois, juoksi hän vielä takaisin ja suuteli Kaarloa.

— Isä Fouchard, jätän hänet teidän huostaanne, katsokaa, ettei hän saa leikkiä tulitikuilla. —

— Kyllä kyllä, olkaa huoletta. —

Valmistukset olivat vaatineet paljo aikaa; kello oli lähemmä 7, kun Silvine ja Prosper noilla pienillä kärryillä, joita harmaa aasi veti, kulkivat Rémillyn jyrkkiä mäkiä. Yöllä oli satanut runsaasti, tiet olivat muuttuneet liejulätäköiksi; suuri, sinisenharmaa, synkkä pilvi ajelehti taivaalla.

Prosper, joka tahtoi kulkea suorinta tietä, oli päättänyt mennä Sedanin kautta. Mutta ennenkun he tulivat Pont-Maugisiin, pysäytti preussiläinen vartija kärryt ja viivytti heitä koko tunnin. Vasta kun passi oli kiertänyt neljän tai viiden korkeamman päällikön luona, sai aasi jatkaa matkaansa ehdolla, että kääntyisivät vasemmalle ja tekisivät pitkän kaarroksen Bazeillesin kautta. Mitään syitä ei ilmotettu, epäilemättä ei tahdottu kaupunkia enemmän täyttää. Kun Silvine kulki Maas-virran rautasillalla, jota ei ollut räjäytetty ilmaan ja joka sitä paitsi muutenkin oli tullut baijerilaisille niin kalliiksi, huomasi hän tykkiväestöön kuuluvan miehen ruumiin kelluvan veden pinnalla. Kaislikko pysäytti sen hetkeksi, mutta sitten se kääntyi ja jatkoi matkaansa virran mukana.

Bazeillesissa, jonka läpi aasi kulki askel askeleelta, vallitsi surkein hävitys mitä sota voi aikaan saada vyöryessään tuhoavan myrskyn tavoin eteenpäin. Oli jo koottu kuolleet, ei ainoatakaan ruumista näkynyt kadulla; vaikka sade oli huuhtonut veren, näkyi kuitenkin punasia lätäköitä, siellä täällä epäilyttävän näköisiä lihajäännöksiä ja hiustukkuja.

Oli sydäntä särkevää nähdä kolme päivää sitten iloisesti hymyilevä Bazeilles raunioina, ei siitä ollut jälellä kuin mustuneet muurinkappaleet. Kirkossa oli tuli vielä valloillaan, rovio savuavia hirsiä keskellä torïa, joista kohosi alinomaa paksu musta savupatsas, leviten taivaalle kuin suruharso. Kokonaisia katuja oli kadonnut; molemmista huoneriveistä oli jälellä vaan palaneita tiililäjiä, joita peitti noki ja tuhka; paksu, pikimusta likakerros kätki alleen kaikki mahdolliset jätteet. Kadun risteyksessä oli kunkin neljän kulman talot hävinneet ikäänkuin myrsky ja tuli olisi raivoissaan vienyt mukanaan. Toiset olivat kärsineet vähemmän; yksi ainoa seista törrötti paikallaan, jota vastoin naapuritalot vasemmalla ja oikealla näytti kuularuisku panneen pirstaleiksi, niin että ne muistuttivat onttoja luurankoja. Tympeätä, sietämätöntä hajua levitti tulipalojen helteiset huurut, mutta ennen kaikkea petroleumi, jota virtasi pitkin katuja.

Ja sitten kaikki huonekalut, joita pelastettaessa oli viskattu ulos akkunoista, ja jotka olivat kadulla särkyneet, jalattomia pöytiä, kaappeja irvistelevine sivuineen, repaleinen paita, joka siinä ajelehti. Avonaisesta seinästä näki seinäkellon olevan uunilla soraläjien keskellä.

— Sellaisia petoja — mutisi Prosper, jonka sotilasveri kuohahti nähdessään tämän hävityksen.

Hän pui nyrkkiä; Silvinen täytyi tyynnyttää häntä rukoilevin silmäyksin joka kerta kuin he tapasivat vahdin. Baijerilaiset olivat asettaneet vahteja vielä palaviin taloihin ja nämä miehet ladattuine kivääreineen näkyivät saaneen tehtäväkseen valvoa, että tuli teki tehtävänsä. Uhkaavalla liikkeellä ja kimakasti huutaen karkoittivat he kaikki uteliaat ja omistajat, jotka vielä kuljeskelivat ympäristössä. Etempänä seisoi kylän asukkaita vavisten tukahutetusta raivosta. Nuori nainen, tukka hajalla ja yllään likanen puku, ei lähtenyt savuavalta soraläjältä, jonka tuhkaa hän välttämättä tahtoi tarkastaa, vaikka vahti kielsi häntä lähenemästä. Kerrottiin että naisen lapsi oli palanut taloon. Kun baijerilainen työnsi hänet törkeästi pois, kääntyi hän äkkiä ja syyti häntä vastaan hurjan epätoivon karkeita herjaussanoja, jotka näyttivät hänen tuskiaan vähän huojentavan. Mies ei luultavasti ymmärtänyt, katseli vain hämmästyneenä ja astui askeleen taaksepäin. Kolme toveria kiirehti saapuville ja vapautti hänet naisesta, joka karjui kauheasti, kun vietiin pois. Mies ja kaksi pientä tyttöä olivat uupuneina vaipuneet toisen pienen tuhkaläjän viereen; he itkivät eivätkä tienneet minne menisivät nähtyään kaiken mitä omistivat joutuvan tulen uhriksi. Nyt saapui poliisi, joka hajotti uteliaat, tie tuli taas tyhjäksi, nähtiin ainoastaan vartijain seisovan synkkinä ja suorina ja vilkkuvin silmin katsovan että heidän käskyjään toteltiin.

— Voi noita aaseja, mutisi Prosper hampaittensa välissä. Olisi vasta hauskaa saada kuristaa pari heistä.

Silvine saatti hänet taas rauhoittumaan. Hän värisi. Tulipalossa säästyneessä vajassa ulvoi sinne suljettu ja pari päivää unohduksissa ollut koira täyttäen sumuisen, raskaan ilman surkeilla valituksillaan. Tuli rankkasade. Montvilliersin puistossa kohtasi heitä kauhea näky. Kolmet kärryt sullottuina kuolleita täyteen. Ne olivat puhdistuskärryjä, joihin joka aamu koottiin edellisen päivän jätteet, jotka lakaistaan kaduilta; ja nyt olivat ne samalla tavalla täytetyt ruumiilla; ne olivat pysähtyneet jokaisen ruumiin luo, joka pantiin niihin ja sitten rämisten ajaneet eteen päin, taas kohta pysähtyäkseen. Niin ne olivat vierineet koko Bazeillesin läpi, siksi kun olivat niin täynnä ettei enempää sopinut. Nämät seisoivat paikallaan tiellä odottaen että ne vietäisiin kuoppaan, johon kuorma kaadettaisiin. Siellä täällä pisti jalkoja esiin, ruhjottu pää riippui letkallaan.

Kun nuo kolmet kärryt taas lähtivät liikkeelle ja hylkkyen vyörivat eteenpäin sattui sininen kuormasta riippuva käsi hankaamaan pyörää, joka vähitellen sen nylki ja kalvoi aina luuhun asti.

Balanin kylässä herkesi satamasta ja Prosper kehoitti Silvineä syömään palasen leipää, jota hän oli varoiksi ottanut mukaansa. Kello oli jo yksitoista. Mutta tultuaan lähelle Sedania, pidätti heidät taas preussiläinen vartijajoukko. Tällä kertaa oli entistään vaikeampaa, upseeri raivostui ja kieltäytyi vielä antamasta takaisin passia, jonka väitti olevan väärennetyn. Sotamiehet olivat vieneet aasin sisään ja pienet kärryt vajaan. Mitä oli tekeminen? Miten voisivat jatkaa matkaansa. Epätoivoiselle Silvinelle juolahti mieleen ajatus. Hän muisti serkkunsa Dubreuillin, Fouchardin sukulaisen, jonka hän tunsi ja jonka maatila Ermitage oli parin sadan askeleen päässä. Ehkä häntä kuultaisiin paremmin, hänhän oli herrasmies. Hän jätti sen vuoksi aasin ja otti Prosperin mukaansa, sillä heidän kyllä annettiin mennä, kunhan vaan jättivät kärryt sinne. He kiirehtivät Ermitageen, jonka veräjä oli sepposelällään. Ja kun he tulivat satavuotisten jalavain varjostamalle käytävälle kohtasi heitä hämmästyttävä näky.

— Voi hitto, sanoi Prosper, nuopa vasta herkkuilevat. —

Alhaalla rappusien vieressä penkereen hienossa hiekassa istui iloinen seura. Marmoripeitteisen pöydän ympärille oli kehään asetettu taivaansinisellä vaatteella päälystettyjä tuoleja ja sohva, jotka taivas-alla muodostivat kummallisen salongin, jota sade liotti eilispäivästä saakka. Kaksi zuaavia loikoili sohvan kummassakin päässä ääneen nauraen. Lyhytkasvuinen jalkasoturi, joka istui nojatuolissa, nojasi eteenpäin, pidellen mahaansa. Kolme istui huolettomasti nojaten tuolin selkämykseen, jolla aikaa eräs jääkäri kurotti kätensä ottaakseen lasin pöydältä. He olivat varmaan tyhjentäneet kellarin ja pitivät nyt juominkeja.

— Miten he voivat vielä istua täällä, mutisi Prosper yhä enemmän hämillään mitä pitemmälle meni. Nuo ryökäleet näyttävät siis tekevän preussiläisille kepposen.

Mutta Silvine, joka levitti silmänsä tarkemmin nähdäkseen, parkasi tehden kiivaan kammoa osoittavan liikkeen. Sotilaat eivät liikahtaneet, he olivat — kuolleet. Molemmat sotamiehet, jotka istuivat jäykkinä, kädet nyrkiksi puristettuina olivat ilman kasvoja, nenä oli katkaistu ja silmät puhkaistu pois kuopistaan. Se, joka piteli mahaansa, nauroi siksi, että luoti oli viiltänyt huulet halki ja musertanut hampaat. Oli ilettävää nähdä raukkojen istuvan puhumassa, kyyristyneinä kuin tanssikuvat, lasimaisine silmineen, ammottavine suineen, jäykkinä ja liikahtamattomina. Olivatko he ennen kuolemaansa laahanneet itsensä tänne saadakseen yhdessä kuolla? Vai eivätköhän pikemmin preussiläiset olleet keksineet itselleen huvia nostaa ne ylös ja asettaa ympyrään, laskeakseen leikkiä vanhan ranskalaisen ilon kanssa?

— Kekseliäs pila kaikessa tapauksessa — sanoi Prosper vaaleten.

Hän katseli toisia ruumiita, jotka makasivat käytävillä ja ruohokentällä, kolmisenkymmentä miestä, niiden joukossa luutnantti Rochas, joka makasi kuulien lävistämänä ja rakkaasen lippuunsa kietoutuneena. Hän lisäsi vakavalla, kunnioittavalla äänellä:

— Täällä on totta tosiaan kuumasti oteltu. Minua ihmetyttäisi suuresti jos löytäisimme miehen, jota etsimme. —

Silvine astui taloon, jonka akkunoista ja ovista kostea ilma virtasi sisään. Siellä ei löytynyt ainoatakaan ihmistä, herrasväki oli varmaan paennut ennen tappelua. Mutta hän ei säikähtänyt, astui keittiöön, jossa uudestaan päästi kovan hämmästyksen huudon. Kaksi ruumista oli vierryt pesupenkin alle, zuaavi, kaunis mustapartainen mies, toinen jättilään kokoinen punatukkainen preussiläinen, pitäen toisiaan lujasti vyötäreiltä. Toinen oli hampaillaan tarttunut toista poskeen, jäykistyneet käsivarret eivät päästäneet saalistaan, joten molemmat ruumiit olivat niin vertajanoovasti kietoutuneet yhteen, että täytyi ne yhdessä haudata.

Prosper kiirehti viedäkseen Silvinen sieltä. Eihän heillä ollut mitään tekemistä tyhjässä talossa, jossa vain kuolo asusti.

Kun he epätoivoisina palasivat vahtipaikkaan, jossa heiltä oli otettu aasi ja kärryt, oli heillä onni tavata ankaran upseerin seurassa eräs kenraali, joka oli tarkastamassa tappelukenttää. Tämä luki passin, antoi sen sitte Silvinelle, teki sääliväisen liikkeen, joka merkitsi, että vaimo-raukan annettaisiin lähteä aasineen etsimään miehensä ruumista. Viipymättä lähtivät he nyt, hän ja hänen seuralaisensa pienine kärryineen Givonneen päin, sillä taaskin oli kielletty menemästä Sedanin kautta.

Sitten he kääntyivät vasemmalle, sille tielle, joka käy Garennen metsän läpi vieden Illyn kummulle. Sielläkin heidät usein pysäytettiin, varmaan toistakymmentä kertaa luulivat he, etteivät ikinä pääsisi metsästä, sillä niin monta estettä he kohtasivat; joka askeleella sulkivat heiltä tien kranaattien kaatamat puut, jotka nyt olivat pitkältä pituuttaan kuin jättiläiset. Se vasta oli pommitettu metsä, jossa kanuunat olivat katkaisseet satavuotisten elämänlangan, ja urhoolliset sankarit olivat kaatuneet arvokkaasti kuten vanhan kaartin sopii. Ympärillä makasi runkoja paljastetuin rinnoin, lävistettyinä, haljenneina, ja tämä hävitys, tämä verilöyly, jolloin oksat itkivät mahlansa kuiviin, näytti yhtä kauhealta kuin taistelutanner kaatuneine urhoineen. Täälläkin oli ruumiita, jotka veljellisesti olivat jakaneet puiden kohtalon. Eräs luutnantti makasi suu veressä, oli tuskissaan repinyt ruohoa ympäriltä ja kaivoi vielä sormillaan maata. Kauempana makasi suullansa kuollut kapteeni, pää pystyssä ikäänkuin hän vielä olisi valittanut. Toiset makasivat pensastoissa, zuaavilta, jonka vyö oli syttynyt tuleen, kärventyi tukka ja parta. Useasti täytyi heidän pysähtyä nostaakseen pois ruumiita, jotka sulkivat kepeän tien.

Alhaalla laaksossa päättyivät vihdoin julmuudet. Tappelu oli vetäytynyt toisaalle, säästäen tämän ihastuttavan sopen. Ei ainoakaan puu ollut vahingoittunut, ei näkynyt haavoitettua sammaleilla vertaan vuodattavan. Pieni puro lirisi hiljalleen soluen; polkua, joka kulki pitkin sen rantaa, varjostivat tuuheat pyökit. Virtaileva vesi ja nurmen väräjävä hiljaisuus levitti ympärilleen rauhaa ja onnellisuutta.

Prosper seisahdutti aasin, jotta se saisi purosta juoda.

— Oi, kuinka täällä on kaunista — sanoi hän, päästäen väkinäisen huojennuksen ja mielihyvän huokauksen.

Silvine katsoi hämmästyneenä ympärilleen; hän tunsi jo omantunnon soimauksia lievennyksestä ja ilosta, joka vastustamattomasti valtasi hänetkin. Miksi yksin tässä kaukaisessa sopessa vallitsi rauha ja onnellisuus, kun he kaikkialla ympäristössä kohtasivat vain surua ja kärsimystä.

Hän koetti kiirehtiä:

— Pian, pian, älkäämme seisahtuko. Missä se olikaan? Missä näitte Honorén? Kulettuaan viidenkymmenen askeleen paikoille he saapuivat vihdoin Illyn kummulle ja nyt levisi heidän eteensä koko lakeus: Varsinainen taistelukenttä, kalju maa, joka ulottui harmaan haljakkaan, taivaan rantaan asti joka lähetti alinomaa pieniä sateen kuuroja. Ei näkynyt ruumisläjiä; kaatuneet preussiläiset olivat jo varmaan haudatut, sillä ei niitä löytynyt ainoatakaan ranskalaisten ruumiiden joukossa, jotka makasivat hajallaan tiellä, pellolla ja ojissa sen mukaan mihin tappelu oli siirtynyt. Ensimmäinen, jonka kohtasivat, oli nuori muhkea kersantti, joka istui pensasaitaan nojautuneena ja näkyi hymyilevän, huulet vähän raollaan; kasvon piirteet ilmaisivat syvää sisällistä rauhaa. Mutta noin sadan askeleen päässä toisella puolen tietä he tapasivat miehen, joka oli kauheasti silvottu: toinen puoli päätä poissa, olkapäille oli valunut aivoainetta. Kuljettuaan yksinäisten ruumisten ohi, näkivät he pieniä joukkoja siellä täällä: seitsemän kappaletta makasi rivissä polvillaan, kivääri käsissä; heidät oli tapettu juuri kuin aikoivat ampua. Vieressä makasi aliluutnantti komentavassa asennossa. Tie vei kapeaan solaan ja siellä valtasi heidät jälleen kauhu nähdessään kokonaisten komppaniain kukistuneen: sola oli täynnä ruumiita; siellä oli täydellinen sekasorto: kuolleita, kuolevia, hajanaisia jäseniä, käsiä kokoon puristettuine sormineen, jotka turhaan olivat koettaneet pitää kiinni keltaisesta maaemosta. Musta parvi kaarneita lensi vaakkuen, ja kärpäsiä surisi tuhansittain ruumiiden ympärillä ahneesti imien haavoista tuoretta verta.

— Missä se on? kysyi Silvine.

He kulkivat pitkin peltoa, joka oli kokonaan rensselien peitossa. Joku rykmentti oli varmaan kahakan aikana irroittanut hankalat varustuksensa selästään. Maassa makaavat pirstaleet puhuivat taistelun yksityiskohdista. Valkojuurikaspellolla näkyi lakkeja kuin suuria unikukkia, viitan repaleita, poletteja, miekan kantimia, kaikki kertoen kuumasta ottelusta, harvinaisesta painista kovan tappelun aikana, joka kesti kolmattatoista tuntia. Mutta erittäin löysi joka askeleelta katkottuja aseita: miekkoja, pajunetteja ja kivääreitä siinä määrässä että näyttivät maan kasvulta, viljalta, joka nousi maasta yhtenä ainoana vainon hirmupäivänä. Ruoka-astioita ja juomaleilejä oli niin ikään hajallaan tiellä, samaten kuin yhtä ja toista mitä oli vuotanut halkaistuista rensseleistä, kuten riisiryyniä, harjoja, patruuneja. Kaikkialla vallitsi sama hävitys, aitaukset olivat pois revityt, puut näyttivät kuin tulipalo olisi niitä kohdannut, maan olivat kranaatit uurtaneet ja taistelevat joukot kovaksi polkeneet, joten näytti kuin se olisi kadottanut kaiken kasvattamisvoiman. Sade peitti kaikki hämärään kosteuteen, ympärille levisi paha, taistelutantereen omituinen haju, joka luultavasti syntyi ummehtuneista oljista ja palaneesta villasta, mätänemisestä ja ruudin savusta.

Silvine, joka oli väsynyt ja luuli käyneensä useita peninkulmia ruumiiden keskellä, katseli ympärilleen enenevällä levottomuudella:

— Missä se on? Missä se sitten on?

Mutta Prosper ei vastannut, hänkin oli levoton. Häntä liikutti vielä enemmän kuin kumppaniensa ruumiiden näky kuolleet hevosraukat, joita täällä tapasi suuressa määrässä. Toiset niistä olivat kauheassa tilassa, pää irtirevittynä, ja kyljissä aukkoja, joista sisälmykset virtasivat ulos. Useat makasivat selällään, vatsat turvonneina ja kaikki neljä jalkaa ojennettuina ilmaan kuin hätämerkit. Tämä ääretön tantere oli täynnä hevosia. Muutamia eli vielä kaksi päivää kestäneen kuoleman kamppauksen jälkeenkin, pienimmän äänen kuultuaan nostivat ne päätään, käänsivät sitä oikealle ja vasemmalle, antoivat sitten taas painua alas; toiset makasivat liikkumattomina, päästivät silloin tällöin vihlaisevan huudon, kuolevan hevosen omituisen valituksen, joka on niin kauheasti koskeva. Prosper ajatteli karvastelevalla sydämmellä Zephiriä ja arveli, että näkisi sen vielä.

Yht'äkkiä tunsi hän maan vapisevan allaan, niinkuin vihollisen sotajoukko lähenisi. Hän kääntyi ympäri, ja ehti ainoastaan huutaa seuraajalleen:

— Hevoset, hevoset! Menkää suojaan tuon muurin taa!

Eräältä lähellä olevalta mäenrinteeltä syöksyi täyttä nelistä heitä vastaan lähes sata irtonaista hevosta ilman ratsastajaa; muutamilla oli vielä sälystö selässään. Ne olivat eksyneitä hevosia, jotka, jäätyään taistelutantereelle, olivat vaistomaisesti liittyneet yhteen joukkoon. Ne eivät olleet saaneet apetta eivätkä kauroja kahteen päivään, vaan olivat syöneet ne muutamat ruohonkorret, joita olivat tavanneet siellä täällä, riipineet lehdet pensasaidasta, kalvaneet kuoren puista. Kun nälkä viilsi heidän suoliansa kuin kannus, syöksyivät he pois hurjassa juoksussa tyhjän ja hiljaisen taistelutantereen yli, musersivat kuolleet kavioillaan ja polkivat haavoitetut kuoliaaksi.

Tämä joukko lähestyi kuin tuuliaispää ja Silvine ehti töin tuskin vetää aasin ja kärryt suojaan muurin luo.

— Jumalani! ne tallaavat meidät.

Mutta hevoset olivat jo menneet yli esteen, kuului vaan kuin ukkosen jyrinä, ne nelistivät jo toisella puolella, syöksyivät eräälle solatielle, joka johti metsän laitaan, ja katosivat näkyvistä.

Kuin Silvine oli johtanut aasin tielle, kysyi hän taaskin äänellä, joka vaati vastausta:

— No, missä se on?

Prosper seisoi ja katseli ympärilleen joka puolelle.

— Niitä oli kolme puuta, minun täytyy löytää ne kolme puuta. Tuhat tulimmaista! Ei näe niin tarkoin kuin taistelee, eikä ole niinkään helppo tietää mitä teitä on kulkenut.

Huomattuaan vasemmalla kaksi miestä ja naisen, ajatteli hän kysyä heiltä. Mutta kun hän lähestyi heitä, lähti nainen pakoon ja miehet tekivät uhkaavia liikkeitä; hän huomasi useampia sellaisia olentoja ja kaikki karttoivat häntä, hiipivät pakoon pensaitten seassa kuin pelästyneet eläimet häntä koipien välissä; kaikki olivat hyvin likaisia ja ryysyisiä, aivan rosvon näköisiä. Kun hän huomasi, että siellä, missä nämät ilkeät olennot olivat kulkeneet, oli kuolleilta ryöstetty heidän jalkineensa, niin että heidän paljaat kalmansiniset jalkansa näkyivät, ymmärsi hän vihdoinkin että nämät olennot olivat niitä ruumiiden ryöstäjiä, jotka seurasivat saksalaisia armeijoita, maankulkija-joukkoja, jotka tulivat sotilaitten muassa saadakseen ryöstää itselleen taistelutantereelta mitä vaan voivat. Eräs pitkä, laiha mies juoksi hänen edellään säkki selässä ja taskut rämisevinä kelloista ja hopearahoista, joita oli varastanut ruumiiden taskuista.

Eräs kolmen- neljäntoista vuotias poika antoi Prosperin tulla lähemmäksi ja tämä kuultuaan pojan olevan ranskalaisen alkoi torua häntä, mutta poika vastusti. Mitä nyt sitten? Eikö ollut oikeutta ansaita elatustaan? Hän kokosi kivääriä ja sai viisi sou-lanttia joka kappaleelta, jonka löysi. Hän oli lähtenyt kotikylästään aamulla eikä ollut maistanut ruoan palaakaan eilisestä; sentähden oli ruvennut työhön luxemburgilaiselle urakkamiehelle, joka oli tehnyt välikirjan preussiläisten kanssa tästä kiväärien kokoamisesta taistelutantereelta. Viimeksi mainitut pelkäsivät että aseet, jos rajalla asuvaiset talonpojat kokoaisivat niitä, vietäisiin Belgiaan ja sieltä taas takaisin Ranskaan. Suuri joukko köyhiä raukkoja oli etsimässä kivääriä, repivät ruohoa, etsiessään viittä souta, kuin olisivat poimineet kukkia niityltä.

— Ilkeää tehtävää, mutisi Prosper.

— Saahan toki ansaita elatuksensa, vastasi poika. Minä en varasta keneltäkään.

Koskei poika ollut paikkakunnalta kotoisin, ei hän voinut antaa mitään tietoja, osoitti vaan lähellä olevaa talonpoikaistaloa, jossa oli nähnyt ihmisiä.

Prosper kiitti ja aikoi palata Silvinen luo, huomasi silloin erään kiväärin puoleksi hautaantuneena vakoon. Ensiksi ei tahtonut ilmoittaa sitä pojalle. Mutta yht'äkkiä kääntyi hän ja huusi ikäänkuin vasten tahtoaan:

— Täällä on yksi … siinä on viisi souta lisää sinulle.

Kun Silvine lähestyi taloa huomasi hän muutamia talonpoikia kaivamassa pitkiä hautoja. Heitä olivat silmällä pitämässä muutamat preussiläiset upseerit, jotka hiljaisina ja jäykkinä, ryhmysauva kädessä, valvoivat työtä. Oli pakoitettu kylän asukkaat hautaamaan kuolleet, sillä pelättiin kostean ilman jouduttavan ruumiiden mätänemistä. Siellä seisoi kahdet kuormavaunut täynnä ruumiita, muutamat sotamiehet purkivat kuormaa, asettivat ruumiit joutuun vieretysten tiheään riviin, tarkastamatta heidän vaatteitaan tai katsomatta muotoa; kaksi miestä peitti suurilla, leveillä lapioilla tämän rivin niin ohuella maakerroksella, että sade jo oli tehnyt siihen aukkoja. Kaikki tämä toimitettiin niin huolimattomasti, että rutto neljäntoista päivän kuluessa oli oleva valmis lähettämään hengästyksensä näistä aukoista. Silvine ei voinut olla seisahtumatta kuopan reunalle ja katselematta näitä kuolleita raukkoja aina sitä mukaa kuin ne asetettiin sinne. Hän vapisi kauhusta, ja luuli jokaisissa verisissä kasvoissa tuntevansa Honorén. Eikö se ollut tuo onneton raukka, joka oli kadottanut vasemman silmänsä? Tai tuo, joka oli saanut leukansa halaistuksi. Jos ei hän kiirehtinyt hakemaan Honorén ruumista tältä äärettömältä tasangolta, ottaisivat nuo sen varmaankin ja hautaisivat muiden joukkoon.

Hän juoksi Prosperin jälkeen, joka oli taluttanut aasin talon portille.

— Jumalani! missä se sitten on? Kysykää!

Talossa oli ainoastaan preussiläisiä sekä eräs palvelija lapsensa kanssa, nämät olivat tulleet takaisin metsästä, jossa olivat olleet kuolla nälkään ja janoon. Tämä oli rauhallinen, patriarkallinen soppi, jossa voi levätä tyynesti ja rauhassa edellisten päivien taistelusta. Sotilaat harjasivat huolellisesti univormujaan, jotka olivat ripustetut vaatenuorille. Eräs oli taitavasti parsinut housuissaan olevan reiän ja vahdin kokki oli sytyttänyt suuren valkean keskelle pihaa ja asettanut kiehumaan liemikattilan, josta lähti maukas kaalin ja sianlihan haju. Valloittaminen tapahtui kaikessa rauhassa ja täydessä järjestyksessä. Luuli näkevänsä rehellisiä porvareita, jotka olivat tulleet takaisin omaan kotiinsa, polttelevan pitkiä piippujaan aivan rauhallisesti ja tyynesti. Eräällä lavitsalla lähellä ovea istui paksu, punatukkainen mies palvelijan pieni poika, viiden, kuuden vuotias mukula polvillaan, hypitteli häntä, antoi hänelle hyväilynimiä saksaksi ja oli iloinen kuin sai lapsen nauramaan, vieraalle, karkealle puhelulle, jota tämä ei ymmärtänyt.

Prosper kääntyi kohta, peläten jotakin uutta vastusta. Mutta nämät preussiläiset olivat varmaan rauhallisia ihmisiä. He hymyilivät pienelle aasille, eivätkä viitsineet vaivata itseään kysymällä passia.

Nyt he jatkoivat matkaansa. Aurinko, joka jo oli alhaalla, näyttäytyi silmänräpäyksen ajan kahden pilven raosta. Saavuttaisiko yö heidät tällä äärettömällä tantereella? Uusi sadekuuro varjosti auringon, he peittyivät kokonaan sateen harmaaseen kaapuun, kuuropilvi peitti kaikki, tiet, kentät, puut. Prosper ei tiennyt enää missä oli, hän oli eksynyt, hän tunnusti sen. Aasi kulki yhä heidän jälessään, pää riipuksissa, vetäen pientä kärryä nöyrästi ja sävyisästi. He kulkivat taaskin pohjoiseen, Sedaniin päin. He eivät tienneet enään missä mikin ilmansuunta oli; kaksi kertaa kääntyivät ympäri kun huomasivat kulkevansa samoja paikkoja kuin ennenkuin. Luultavasti olivat kulkeneet ympyrässä; väsyneinä ja epätoivoisina seisahtuivat vihdoinkin eräässä tien risteyksessä, jossa kolme tietä yhtyi, kykenemättä jatkamaan etsimistään.

He hämmästyivät kuullessaan valitushuutoja ja lähtivät erääseen pieneen yksinäiseen vasemmalla puolella olevaan taloon, jossa löysivät kaksi haavoittunutta eräästä huoneesta. Kaikki ovet olivat auki, kaksi päivää olivat nämät maanneet haavakuumeessa, näkemättä yhtään ihmistä, joka olisi sitonut heidän haavansa. Heitä vaivasi erittäinkin kova jano, joka vielä kiihtyi siitä että kuulivat sateen roiskuvan ikkunoihin. He eivät voineet liikkua paikoiltaan, vaan huusivat kohta; vettä! vettä! — tämän halukkaan epätoivoisen huudon, jolla haavoitetut seuraavat ohikulkevia, kuultuaan pienimmänkin äänen askeleista, jotka herättävät heidät horrostilastaan.

Silvine toi heille vettä. Prosper, joka pahemmin haavoitetussa tunsi kumppanin samasta rykmentistä, ymmärsi ettei enää oltu kaukana paikasta, jossa Margueritte-osasto taisteli.