Sota

Haavoittunut viittasi heikosti: Niin, se oli tuolla, kun käännytään vasemmalle suuren elovirnapellon poikki kuljettua.

Saatuaan tämän tiedon, tahtoi Silvine kohta jatkaa matkaa. Hän kutsui molempien sairasten avuksi vaunut, jotka kulkivat ohitse kooten ruumiita. Hän oli jo tarttunut aasin ohjaksiin ja veti Prosperia mukanaan liejuista tietä, joutuakseen niin pian kuin mahdollista virnapellon yli.

Äkkiä pysähtyi Prosper.

— Näillä kohden sen pitäisi olla. Katsokaa, tuossa oikealla onkin kolme puuta. Näettekö pyöränjälkiä? Tuolla makaa särkyneet ampumavara-vaunut. Vihdoin olemme perillä.

Silvine hyppäsi vavisten lähemmäksi ja katseli kahta kuollutta, kahta tykkiväestöön kuuluvaa sotilasta, jotka olivat tiepuoleen kaatuneet.

— Mutta hän ei ole täällä. Olette nähnyt väärin, se on vain päähän pisto että olette nähnyt kolme puuta ja sitte kuvitellut mielessänne loput.

Hurja toivo, ääretön ilo valtasi hänet.

— Ehkä olettekin erehtynyt. Ajatelkaa, jos hän elää, niin, tietysti hän elää, koska hän ei ole täällä.

Samassa parkasi hän vapisevalla äänellä. Käännyttyään huomasi hän olevansa sillä paikalla, mihin patteristo oli asetettu. Siellä näytti kauhealta, maa oli möyritty kuin maanjäristyksen jälkeen, kaikkialla näkyi silvotuita jäseniä, ruumiita, jotka makasivat kiemurassa mitä hirvittävimmissä asennoissa, väännetyin käsivarsin, jalat taivutetut alle, päät riippuen sivulle, suut auki ammottaen. Eräs konstaapeli oli kuolontuskissaan peittänyt käsillään silmänsä kuin olisi tahtonut päästä mitään näkemästä. Eräällä luutnantilla oli ollut rahoja vyössään, mutta kultarahat olivat juosseet ulos samassa kuin veri, sekaantuen sisälmyksiin.

Esiratsastaja Adolphe ja hänen toverinsa Louis makasivat sylitysten, ollen täten kuolemassakin yhdistettyinä toisiinsa. Ja tuolla viimein Honoré maaten kanuunallaan kuin juhlavuoteella; luoti oli sattunut kylkeen ja hartioihin, ehyet, syvintä vihaa ilmaisevat kasvonsa oli hän kääntänyt preussiläisten pattereihin päin.

— Oi ystäväni, oi ystäväni, nyyhkytti Silvine.

Kädet ristissä lankesi hän polvilleen kosteaan maahan. Sana ystäväni, ainoa, jonka hän sai sanotuksi, ilmoitti miten suuri hänen tappionsa oli menettäessään tämän hyväsydämmisen miehen, joka oli antanut hänelle kaikki anteeksi ja suostunut ottamaan hänet vaimoksensa.

Nyt oli hänen toivonsa rauennut, elämä ei ollut hänelle enää mistään arvosta. Hän ei ollut koskaan rakastanut ketään toista, yksin hänelle omistaisi hän rakkautensa ijäti. — Sade taukosi, kaarneparvi, joka vaakkuen lensi kolmen puun yli, pelästytti häntä kuin joku uhkaus. Tahdottaisiinko häneltä riistää rakas kuolleensa, jota hänen oli ollut niin vaikea löytää? Hän ryömi polvillaan ja karkotti vapisevalla kädellä pois kärpäset, jotka surisivat avonaisten silmien ympärillä, joiden viime katseen hän vielä koetti tavottaa.

Mutta silloin hän huomasi verisen paperin Honorén yhteen puristettujen sormien välissä. Hän koetti pienillä nykäyksillä irrottaa sitä, mutta kuollut ei tahtonut päästää, vaan piteli niin lujasti ettei sitä olisi saanut irti kuin palasina. Se oli kirje, jonka Silvine oli kirjottanut hänelle ja jonka hän oli kätkenyt poveensa. Kun Silvine tunsi sen, valtasi hänet ilo keskellä suruaan; häntä liikutti nähdä, että Honoré oli kuollessaan ajatellut häntä. Kyllä hän antaa hänen pitää rakkaan kirjeensä, koska hän välttämättä tahtoo sen mukaansa hautaan. Hellät kyyneleet huojensivat hänen sydäntänsä. Hän nousi, suuteli Honorén käsiä ja toisti lakkaamatta hyväilevällä äänellä:

— Oi ystäväni, oma ystäväni —!

Sillä välin oli aurinko jo laskenut. Prosper nouti rattailta peitteen, johon he hitaasti ja surullisella kunnioituksella käärivät Honorén ruumiin ja kantoivat kärryihin. Pilvet kasautuivat taas yhteen uhaten heitä uudella sadekuurolla kun pieni alakuloinen saattojoukko lähti liikkeelle kammottavalla taistelutantereella. Ja jälleen kuului äskeinen töminä ja maa tärähteli heidän allaan.

— Hevoset, hevoset tulevat! huusi Prosper.

Villiytynyt ja nälistynyt hevoslauma ryntäsi jälleen pitkin laajaa sänkipeltoa, jossa he juuri olivat, harjat hulmuten ilmassa ja sieramet vaahdossa. Auringon viimenen säde venytti laukkaavien eläinten varjot pitkiksi, pitkiksi… Silvine hyppäsi heti kädet levällään kärryjen eteen säikäyttääkseen ne pois. Ja kaikeksi onneksi ne kääntyivätkin itsestään vasemmalle, pieneen notkopaikkaan, muuten ne olisivat hurjassa paossaan musertaneet kärryt, aasin ja ihmiset. Maa vapisi niiden kavioiden alla, soraa ja kiviä satoi heidän päälleen ja sitten hävisi lauma taas notkon penkereen taakse.

— Elukka-raukat, sanoi Prosper, ne ovat ihan hurjina nälästä.

Silvine köytti nenäliinallaan aasin korvan, jonka hevosen kavion lennättämä kivi oli paiskannut verille, ja tarttui taas suitsiin. Vähä väliä pysähtyi Prosper ja tarkasteli kuolleita hevosia tien vierellä — hän olisi halunnut vielä kerran nähdä Zephir vainajansa.

Lähellä Garennen metsää he kohtasivat saksalaisen vartiosoturin ja lupakirja vedettiin taas esille. Ja tällä kertaa heidät komennettiin kulkemaan kaupungin kautta, muuten joutuisivat kiinni. Syitä ei sanottu eikä kuunneltu selityksiä, totteleminen oli, sillä päävahdista oli tullut uusia käskyjä. Eivätkä Silvine ja Prosper vastustaneetkaan, tämä tie oli neljännestä lyhempi ja he olivat jo perin uupuneina.

Mutta Sedanissa oli tie nousta pystyyn. Heti linnoituksen sisälle päästyä virtasi vastaan inhoittava löyhkä ja he kahlasivat nilkkaa myöten vetelässä kurassa. Kaupunki oli yhtenä suurena likaviemärinä, johon kaikki 100,000 miehen jätteet olivat kolmena päivänä kasautuneet. Olkia ja heiniä ja pehkuja vielä lisänä sekasin hevosen lannan kanssa sekä luita ja raatoja koniloista, jotka oli keskellä katua tapettu ja nyletty. Sisälmykset mätänivät päiväpaisteessa, päät ja veriset nahat saastuttivat ilman. Sen sopivampaa sikiämispaikkaa eivät ruttotaudit voineet vaatia ja ne olisivat uhanneet kaikkia perikadolla, ellei katuja olisi mitä pikemmin puhdistettu.

Preussiläiset virastot olivatkin jo naulauttaneet katukulmiin suuria valkosia julistuksia, joissa asukkaita, käsityöläisiä, porvaria, kauppiaita, virkamiehiä, käskettiin ankaran rangaistuksen uhalla puhdistamaan kadut ennen seuraavan päivän iltaa. Prosper ja Silvine näkivät tuomarin itsensä jo hiilihangolla ajavan törkyä ovensa edestä pienille kottikärryille.

Hiljalleen astuskeli aasi paksussa liassa eli oli tykkänään pysähtynyt, sillä myötään ilmestyi jotain esteitä tielle. Preussiläiset etsivät parhaillaan taloista niitä sotamiehiä, jotka eivät tahtoneet mielihyvällä antautua. Edellisenä päivänä oli kenraali Wimpffenin palattua Bellevuesta levinnyt semmoinen huhu, että koko sotajoukko suljetaan Igesin niemelle kunnes kuljetus eri linnoituksiin Saksassa ennätetään järjestää. Jotkut ainoat upseerit vain ottivat vastaan vapauden tarjouksen luvaten luopua sotapalveluksesta. Ja kenraaleissa ei ollut niin kehnoa kuin yksi, Bourgain-Desfeuilles. Sanottiin hänen luuvaloa syyttäen antaneen kunniasanansa ja saaneen miehistöltä vihellyksiä hyvästiksi kun astui saman päivän aamulla vaunuihinsa "Kultaristin" edustalla. Päivän noususta asti olivat sotamiehet kulkeneet jonossa Turennen torin yli jossa luopuivat aseistaan, viskasivat itsekukin kiväärinsä, pistimensä kasalle, joka kasvoi tunti tunnilta. Preussiläinen sotamiesosasto valvoi, että kaikki tapahtui säännönmukaisesti, päällikkönään pitkä, kalpea nuorukainen vaaleansinisessä puvussa, höyhentöyhtö hatussa. Hän seisoi liikkumattomana ja jäykkänä, valkoset hansikkaat kädessä, ja tarkasti kylmällä ylpeällä katseella ohi kulkevia sotamiehiä. Muuan zuaavi kieltäytyi antamasta pyssyään. Upseeri viittasi ja sanoi levollisesti selvällä ranskankielellä:

— Ampukaa se mies!

Ja toiset astuivat synkkinä aseläjän kohdalle ja heittivät nopeasti kiväärinsä sille, — sittenhän sekin oli tehty. Toisilla ei taas kivääriä enää ollutkaan, olivat lennättäneet sen kädestään jo tappotantereella eli kätkeneet, moni oli piiloutunut itsekin toivoen pääsevänsä hämmingissä pakenemaan. Talot olivat täynnä näitä onnettomia, pöytien, sohvien, sänkyjen alle he olivat lymynneet, ja kun eivät saksalaiset patrullit saaneet heitä luopumaan piilopaikoistaan vajoissa ja kellareissa ammuttiin heitä kuin metsän petoja.

Maasin sillalla tukkesi tien taaja ihmisjoukko. Mies, joka komensi vartijaväkeä, luuli Prosperin ja Silvinen kätkeneen ruokavaroja, lihaa ja leipää, kärryihinsä ja nykäsi peiton syrjään, vaan hämmästyi nähdessään Honorén ruumiin ja salli heidän sanaa sanomatta jatkaa matkaansa.

Mutta monta askelta he eivät päässeet, silta oli tungokseen asti täynnä miehiä. Se oli ensimmäinen vankilauma, jota preussiläiset sotamiehet kuljettivat Igesin niemelle. Heitä ahdistettiin eteenpäin, he tuuppivat toisiaan, astuivat toistensa jaloille, kulkivat selät koukussa, päät kumarassa ja silmät maassa. Surkeata oli katsella ryysysiä ihmisparkoja, tappion kärsineitä, kaiken kadottaneita, joilla ei edes ollut veistä, millä leikata kurkkunsa poikki.

Kukaan ei puhunut, ei kuulunut muuta kuin raskaiden jalkineiden läiske likaseen katuun ja silloin tällöin preussiläisen aliupseerin lyhyt käskevä komentohuuto. Ja nyt alkoi taas tulla vettä, rankkasateessa marssivat aseensa riisuneet kuin kurja kerjäläislauma maantiellä. Prosperin sydän paukutti haletakseen, hän oli tukehtua harmista ja surusta. Silmät vesissä hän nykäsi Silvineä ja osotti kahta miestä laumassa; jotka juuri olivat heidän kohdallaan. Siinä kulki Jean ja Maurice, laahustaen niinkuin muutkin raskailla askelilla, silmäystä sivulle luomatta. Viimein pääsivät pienet kärryt lähtemään liikkeelle kulkien miesjonon jälessä, jota Prosper ja Silvine yhä seurasivat silmillään.

— Jumala kuitenkin, huokasi Silvine ruumiiseen katsahtaen; ne, jotka ovat kuolleet, ovat kaikista onnellisimmat.

Ilta alkoi hämärtää kun he saapuivat Vadelincourtiin ja ennenkuin olivat perillä Rémillyssä oli jo synkkä yö. Ukko Fouchard tuli pihamaalle ja jäi sanatonna seisomaan poikansa ruumiin viereen; hän oli niin varmasti luullut, ettei poika kuolleista löytyisi. Hän oli ansainnut sinä päivänä hyvän päiväpalkan. Varkaat ja roistot möivät taistelupaikalta kiinni otettuja ratsuhevosia kahdellakymmenellä frangilla kappaleen; ja hän oli ostanut kolme kaunista eläintä neljälläkymmenelläviidellä frangilla.

II.

Torcystä lähtiessä syntyi sotavankien joukossa sellainen tungos, että Jean joutui erilleen Mauricesta, joka ei tietänyt muuta neuvoa kuin lähti juoksemaan ja eksyi siten vielä kauvemmaksi kumppanistaan. Päästyään vihdoin sillalle, joka vie kanavan yli Igesin niemelle, oli hän afrikkalaisten jääkarien keskellä eikä tietänyt suunnilleenkaan, missä oma rykmenttinsä oli.

Kaksi tykkiä, suut niemelle päin, puolusti siltaa. Preussiläinen kenraalitaapi oli heti asettanut läheiseen huvilaan vartioston, jonka tuli vastaanottaa vangit ja estää, ettei ainoakaan päässyt karkaamaan. Vastaanotto oli muuten varsin mutkaton, luettiin vaan miehet kuin lampaat laumassa, ei välitetty numerosta eikä pukimista, ja sitten he saivat mennä ja olla missä halusivat.

Maurice rohkasi mielensä ja kysyi baijerilaiselta upseerilta, joka istui sikari suussa hajasäärin tuolilla, minne päin 106:s rykmentti oli lähtenyt.

Eikö liene upseeri osannut ranskaa vai lieneekö tahtonut huvikseen kiusata miestä? Hän kohotti kättänsä ja viittasi naurahtaen oikealle.

Vaikka Maurice oli paikkakunnalta kotosin, ei hän ollut koskaan käynyt Igesillä ja hän kulki eteenpäin kuin löytöretkellä. Ensin hän meni Glairetornin ohi, kaunis, suuri maatila, jonka asema aivan virran rannalla keskellä tuuheaa puistoa ihastutti häntä. Tie seurasi Maasia, jonka oikeanpuolinen ranta oli jyrkkämäkistä, sitten se kohosi kohonemistaan kiertäen kukkulata niemen keskellä. Siellä oli vanhoja kivilouhoksia ja autioita kankaita täynnä eksyttäviä teitä ja polkuja. Etempänä oli mylly ja siinä kääntyi tie kauppalaan, joka oli rakennettu rinteelle joen varrella ja josta suuri lossi kuljetti yli Saint-Albertin tehtaalle vastapäätä. Vihdoin tuli näkyviin avonaisia paikkoja, suuria niittyjä, lakeita, puuttomia alankoja, jotka reunustivat virran leveää uomaa. Turhaan vaani Maurice rantoja pitkin, ratsu- ja tykkiväestöä siellä vain näkyi levolle asettumaisillaan. Hän tiedusteli jälleen 106:tta rykmenttiä eräältä afrikkalaiselta jääkäriltä, vaan tämä ei tietänyt mitään. Yö alkoi pimitä ja hän istui uupuneena viittakivelle tien vieressä.

Polttava tuska valtasi hänet katsellessaan sitä kirottua paikkaa toisella rannalla, jossa taistelu oli seisonut. Sateisen päivän ehtoo oli raskas ja synkkä, lianharmaana painui taivas näkypiirin taa. Saint-Albertin sola, kaita tie, jota myöten preussiläiset olivat tunkeuneet esille, luikerteli virran mutkikasta rantaa kivilouhosten valkoselta paistavalle hiekkahaudalle saakka. Seugnonin mäen takaa näkyivät Falizette-metsän latvat; vastapäätä, hiukan vasemmalle, oli Saint-Menges, josta lähti tie lossille; Hattoy oli keskellä, Illy kaukana sen takana, Fleigneux notkossa piilossa, Floing vähän lähempänä oikealla. Kaalimaa, jossa he olivat loikoneet tuntimääriä, näkyi selvästi, hän eroitti mäen, jota reservitykistö oli puolustanut, mäentörmän, jossa näki Honorén kaatuvan kuoliaana rikki ammutulle kanuunalleen. Ja silloinen pelko valtasi hänet taas, sydämmensä vavahteli surusta ja tuskasta.

Mutta ilta pimeni pimenemistään ja hän ajatteli jo, ettei sinä iltana enää löydäkään rykmenttiään. Se oli kenties leiriytynyt kauppalan toiselle puolelle. Ei näkynyt muuta kuin yksi ja toinen sotarosvo, joka kuljeksi hiipimällä pimeässä, ja hän päätti kiertää koko niemen virran rantaa seuraten.

Eräästä pellosta hän täytti taskunsa pienillä perunoilla, jotka tuskin vielä olivat syömäkelpoisia, sillä hänellä ei ollut mitään ruokaa, kun Delaherchen antamat leivät olivat Jeanilla. Aukeilla rinteillä, jotka Doncheryn kohdalla viettävät kukkulasta keskellä niemeä Maasin partaalle, hän kohtasi ihmeekseen lukuisia hevoslaumoja. Miksi ne oli sinne tuotu? Millä ne nyt elävät? Oli jo pilkko pimeä kun hän saapui pieneen lehtoon rannalla ja hämmästyi taaskin tavatessaan siellä satakaartilaiset, keisarin vartijakunnan, kuivailemassa märkiä vaatteitaan. Heillä oli hyvät teltat, padat kiehumassa ja lehmä puuhun kiinni sidottuna. Maurice huomasi heti, ettei hän repaleisessa ja likaisessa jalkaväen puvussaan ollut laisinkaan tervetullut siihen hienoon seuraan, antoivathan sentään hänen paistaa perunansa tuhassa ja istautua puun alle niitä syömään. Sade oli tauonnut, taivas oli seestynyt, tähdet tuikahtivat esille tummalla, siintävällä laella, ja Maurice näki parhaaksi jäädä lehtoon yöksi, saihan sateen tullessa edes puista suojaa.

Mutta unta ei tullutkaan. Hän ei voinut olla ajattelematta, että oli suljettu tähän suureen vankilaan avotaivaan alla kuin vasikka hakaan. Preussiläiset olivat olleet erinomaisen kekseliäitä ajaessaan Châlonin joukon tähteet, 80,000 miestä, Igesin niemelle, joka oli ehken kilometrin pitkä ja puolen leveä; olihan siinä sellaisellekin laumalle tilaa. Vettä joka puolella, Maas kolmella, kanava neljännellä ja siihen, josta olisi parhaiten päässyt yhteyteen mantereen kanssa, olivat preussiläiset asettaneet kaksi kanuunaa. Ja vastaisella rannalla hän oli kohta huomannut jonon vahtisotamiehiä, viidenkymmenen askeleen päässä toisistaan aivan veden reunassa käskyllä ampua joka ikisen, joka yritti uimalla paeta. Heidän takanaan laukkasivat ulaanit edestakasin ja vielä etempänä olisi saattanut nähdä vihollisten rivien mustan vilinän. Kolmenkertainen elävä muuri ympäröi ja vartioi voitettua ja vangittua sotajoukkoa.

Mutta Mauricen silmät tuijottivat selki selällään yön pimeyteen, jossa leiritulet alkoivat loistaa ja jossa hän kuitenkin vielä tähtien heikossa valossa vaalean vesijuovan takana eroitti yövahdit liikkumattomina ja jäykkinä määrämatkan päässä toisistaan. Ja yhtä säännöllisillä väliajoilla kuuluivat heidän vaihtohuutonsa virran hiljaisen, yksitoikkoisen kohinan yli.

Muisto taistelupäivien kauheudesta ja kurjuudesta heräsi hänessä jälleen tuosta huudosta, jonka vieraskielinen sointu häiritsi ihanan tähtiyön rauhaa hänen synnyinmaassaan, paikat, joita hän tunti takaperin katseli, tappotanner kuolleineen, koko tuo onnettomuuden lyömä seutu oli taas hänen silmissään kiusaten ja vainoten kuin painajainen. Nojaten päätään sammaltuneesen puunjuureen, maaten kostealla maalla, vaipui hän takasin eiliseen epätoivoonsa, jota nyt vielä lisäsi heitä kohdannut nöyryytys. Hän tunsi sairaaloista halua pohjia myöten mittailemaan heidän lankeemuksensa suuruutta.

Nyt kun keisari oli antanut miekkansa kuningas Wilhelmille mahtoi tämä kauhea sota toki loppua? Vaan hän muisti, mitä baijerilaiset sotamiehet olivat sanoneet kuljettaessaan vankia niemelle: "Kaikki olemme Ranskassa, kaikki Pariisiin!" Puolinukuksissa hän näki kuin ilkeässä unessa keisarikunnan häviön, Ranskan hurjassa innostuksessa julistetuksi tasavallaksi, 1792 vuoden muistojen nousevan ylös haudoistaan, sotamiehiä kasvavan kuin maasta, vapaaehtoisten joukkojen puhdistavan isänmaan hyökkäävistä vihollisista. Ja kaikki suli yhteen hänen väsyneissä aivoissaan: voittajien vaatimukset, voitettujen itsepintaisuus, 80,000 miehen vankeus ensin Igesillä, sittemmin saksalaisissa linnoituksissa, viikkomääriä, kuukausmääriä, vuosiakin ehkä. Kaikki romahti kokoon, auttamaton häviö nieli kaikki, kurjuudella ei ollut rajoja eikä sitä voinut kielin kuvata.

Vartijan huuto kajahti virran takana, ääni vieri hiljeten kauvas. Hän heräsi, kääntyi kovalla vuoteella, kun pyssyn laukaus katkasi hiljaisuuden. Sitä seurasi koriseva huuto ja loiskahdus — ruumis putosi veteen. Joku raukka oli yrittänyt paeta ja saanut latingin rintaansa ennenkun ennätti heittäytyä veteen uidakseen Maasin yli.

Huomenna oli Maurice päivän koitteessa jaloillaan. Taivas oli vielä selkeä ja sininen, nyt hän tahtoi rientää etsimään rykmenttiään. Ensin hän mietti lähteä niemen keskeltä hakemaan, vaan päätti kuitenkin vielä kiertää rantaa pitkin. Ja kanavan luona hän löysikin 106:n rykmentin jäännökset, tuhat miestä ehken, leirissä aivan santaäyräällä harvan poppelirivin suojassa. Jos hän olisi eilen kulkenut vasemmalle sen sijaan että kohosi suoraan ylös saarelle, olisi hän heti tavannut toverit. Useimmat linjarykmentit olivat majoittuneet Glairetornin ja Villetten, toisen suuren kartanon, välille, niin lähelle siltaa, ainoata pakotietä, kuin mahdollista, juurikuin lampaat, jotka tunkeutuvat karsinan ovelle.

Jean päästi ilohuudon.

— No, jopa viimeinkin, tulet! Luulin sinun jo makaavan tuolla virran pohjalla.

Hän oli komantonsa luona kuten ainakin; Pache ja Lapoulle olivat vielä hengissä sekä Chouteau ja Loubet, jotka olivat nukahtaneet eräässä porttikäytävässä Sedanissa ja sieltä joutuneet preussiläisten saaliiksi. Jean oli nyt ylimmäinen päällikkö. Sapin, luutnantti Rochas ja kapteeni Beaudoin olivat poissa. Ja vaikka voittajat olivat poistaneet kaikki arvoasteet ja kieltäneet vankia tottelemasta muita kuin preussiläisiä upseeria, olivat he keräytyneet korpraalinsa ympärille, he tiesivät, että hän oli kokenut ja osasi antaa hyviä neuvoja tarvittaessa. Sentähden vallitsi heidän keskensä suloisin sovinto sinä aamuna, vaikka toiset olivatkin paksupäisiä ja toiset ilkeäluontoisia. Oli löytynyt jokseenkin kuiva makuupaikka kahden ojan välissä ja siinä he olivat nukkuneet yönsä, palanen telttavaatetta peitteenä. Ja aamulla he olivat hankkineet vähän puita ja padan, jossa Loubet juuri oli keittänyt virkistävät aamukahvit. Ilma oli kaunis, heillä oli vielä jälellä sianlihaa ja kuivaa leipää; ja olipa, Chouteaun sanoessa, varsin mukavata kun ei tarvinnut ketään totella, ilokseen sitä taas pitkästä ajasta käveli mihin nenä vei.. Vankina oltiin, mutta tilaa oli yllin kyllä. Eikä sitä kestänekään kuin pari, kolme päivää, — joten ensimmäinen sunnuntai vankeudessa kului heiltä jokseenkin hupaisesti.

Mauricekin oli taas tyytyväinen kun oli päässyt toisten joukkoon, häntä ei vaivannut muu kuin preussiläisten soittokuntien soitto, joka kuului koko päivän kanavan toiselta puolelta. Iltapuoleen siellä laulettiinkin; sotamiehet kävelivät pienissä ryhmissä ja veisasivat korkealla äänellä pyhäpäivän kunniaksi.

— Oih tuota kiusallista soittoa! huudahti Maurice tuskastuneena. Aivan se ihoa karmii.

Jean kohotti hartioitaan, hänen hermonsa eivät olleet yhtä arat.

— Heillähän onkin syytä iloita. Ehkä luulevat sitäpaitse meitä tuolla virrenveisuullaan huvittavansa… Tämä päivä on sentään mennyt koko hyvin! Ei kannata valittaa!

Vaan illempana alkoi taas sataa. Harvat talot olivat pian täynnä sotamiehiä, joitakuita telttiä pystytettiin, mutta useimmilla ei ollut edes peitettä suojakseen ja heidän täytyi viettää yönsä taivasalla rankkasateessa.

Yhden ajoissa heräsi Maurice, jonka uni oli valloittanut, keskellä pientä järveä. Ojat olivat paisuneet reunojensa yli ja joka paikka oli veden vallassa. Chouteau ja Loubet pauhasivat ja toruivat ja Pache koetti saada hereille Lapoullea, joka makasi sikeästi keskellä vedenpaisumustakin. Jean muisti nyt poppelit ja he istuivat lopun yötä niiden juurelle kyyristyneinä.

Ja huomen ja ylihuomen olivat kauheat. Vettä tuli virtanaan, rajuissa kuuroissa, niin etteivät vaatteet ennättäneet kuivaa. Nälkäkin alkoi vaivata kun ei ollut enää lihaa eikä kahviakaan jälellä. Maanantain ja tiistain he elivät muutamilla perunoilla, joita kaivoivat läheisestä pellosta, ja nekin olivat jo toisen päivän illalla niin harvinaisia, että niistä maksettiin 25:kin centimiä kappaleesta. Monta kertaa kuului puhallus, joka kutsui ruokavarojen jakoon, korpraali riensi suurelle liiterille lähelle Glairetornia, jossa sanottiin annettavan leipää, mutta ensi kerralla hän sai odottaa turhaan runsaasti kolme tuntia ja toisella kerralla hän oli joutua käsikähmään baijerilaisen sotamiehen kanssa. Ranskalaisilla upseereilla ei ollut sananvaltaa, heidän täytyi katsella päältä vaan ja ihmetellä, aikoivatko saksalaiset tappaa nälkään voittamansa armeijan? Sillä mihinkään toimenpiteisiin ei näytty ryhtyvän, ei hankittu elatustarpeita näille 80,000 miehelle, ei tehty mitään heidän kärsimystensä lieventämiseksi tällä paikalla, jonka sotamiehet ristivät "nälkäleiriksi" ja jota eivät rohkeimmatkaan voineet jälkeenpäin kauhistumatta muistella.

Jeaninkin kärsivällisyys loppui ja hän palasi aina turhilta matkoiltaan vihan vimmassa.

— Pilkkaavatko ne meitä vai mitä ne ilvehtivät niillä toitotuksillaan, kun ei siellä kumminkaan ole mitään saatavaa. Jumal'avita, minä en liikahda tästä enää vaikka soittaisivat tuomiopäivään asti.

Vaan kumminkin hän riensi heti merkin kuultuaan sinne. Mutta aina yhtä turhaan. Nämä säännölliset soitot olivat julmia ja ne värisyttivät Mauricea, sillä joka kerta kuin isännättömiksi jääneet ranskalaisten hevoset kuulivat kanavan toiselle puolelle torven äänen, paiskautuivat ne veteen uidakseen rykmenttiensä luo. Mutta ne olivat uupuneita ja nälistyneitä eivätkä jaksaneet taistella virtaa vastaan; se vei heidät mukanaan ja pian näkyi pinnalla kellumassa joukottain turvonneita hevosen raatoja. Ne, jotka jaksoivat päästä toiselle rannalle, karkasivat hurjistuneina autioille kankaille keskelle saarta.

— Lisää korpinruokaa! huokasi Maurice muistaen suuret hevoslaumat, jotka oli ensimmäisenä päivänä nähnyt. Jos meidän täytyy olla täällä muutamia päiviä lisää, tulemme kyllä raatelemaan toinen toisemme. Voi, eläin-raukat!

Varsinkin oli yö keskiviikkoa vasten tuskallinen. Mauricen kiihoittunut tila huolestutti Jeania. Hän pakoitti hänet kääriytymään rikkinäiseen peiton kappaleeseen, jonka oli ostanut kymmenellä frangilla eräältä zuaavilta, ja makasi itse likomärässä takissaan sateessa, joka ei tauvonnut hetkeksikään koko yönä.

Poppelien alla alkoi olo käydä mahdottomaksi; he makasivat vetelässä liejussa, maa ei jaksanut enää niellä sitä veden paljoutta, joka tulvasi alas. Mutta pahinta oli sittenkin nälkä. He olivat iltasella jakaneet kuuteen mieheen kaksi punajuurikasta, joita eivät edes saaneet missään keitetyksi. Miehistössä oli jo ilmautunut useita punataudin kohtauksia.

Ainakin kymmenen kertaa koetteli Jean, oliko Maurice levottomasti itseään heitellessään viskannut peiton päältään, maaten itse jalat vedessä ja selkä märkää puunrunkoa vasten.

Sen jälkeen kun Maurice Illyn kummulla pelasti hänet joutumasta preussiläisten käsiin oli hän jo satakertaisesti sen hyväntyön palkinnut. Hän ei ajatellut koskaan mitä teki ystävänsä hyväksi, mutta hän unohti tyyten itsensä auttaessaan ja tukiessaan toista. Viimeisen leipäpalansa hän oli antanut Mauricelle ja olisi kernaasti antanut nahan päältään lämmittääkseen hänen jalkojaan ja hartioitaan ja suojatakseen hänet kärsimyksiltä, joita itse valittamatta kantoi. Sillä muuten hän ei taitanut ilmaista toiselle tunteitaan, harvapuheinen talonpoika, melkein yhtä mykkä kuin se maa, jota oli elämänikänsä muokannut. Ja keskellä säälimättömyyttä ja itsekkäisyyttä, jota näki joka puolella ympärillään tuossa sopukassa, johon kaiken maailman tuskat ja surut näyttivät kasautuneen, ei hän ehkä olisi pysynytkään pystyssä ilman jaloa itsekieltoisuuttaan. Se piti hänen mieltään vireillä ja päätään selvänä ja hän olikin ainoa joukossa, joka enää pystyi ajattelemaan ja toimimaan.

Seuraavana aamuna toi Jean esille erään tuuman, jota oli yöllä miettinyt.

— Kuules, pieni ystävä! Koska he eivät näy pitävän tämän parempaa huolta meistä, vaan antavat vallan kuolla nälkään tässä senkin kirotussa kolossa, on parasta lähteä kävelemään. Pääsetkö sinä vielä jaloillesi, vai mitä?

— Pääsen kyllä.

— No, nyt lähdemme löytöretkelle. Rahaa meillä kyllä on, ja johan sitte hiisi on merrassa ellei rahalla ruokaa saa. Jääkööt nuo toiset mihin jäävät. Eivätpä he ole kovin hauskoja seurakumppania olleet!

Loubet ja Chouteau olivat panneet heidän kärsivällisyytensä kovalle koetukselle itsekkäisyydellään ja kavaluudellaan. He varastivat kaikki mitä eteen sattui, eivät koskaan antaneet tovereille mitään. Ja Lapoulle oli samaa maata, oikea raakalainen, eikä tekopyhältä Pacheltakaan tarvinnut mitään hyvää odottaa.

He lähtivät siis kahden astumaan rantaa pitkin, samaa tietä, jota Maurice oli leirille tullut. Glairetorni ja puisto olivat jo paljaaksi työstetyt, nurmikentät poltetut, puut kaadetut maahan, huoneet täynnä vankia. Likasia sotamiehiä, silmät kuopalla ja kasvot kalpeina, istui jokapaikassa, elivät kuin mustalaiset ikään eivätkä uskaltaneet paikaltaan hievahtaa pelosta, että joku muu anastaisi heidän paikkansa. Vähän tuonnempana he kulkivat ratsuväen ja tykistön ohi, jotka olivat tähän saakka pysyneet moitteettomassa järjestyksessä, mutta nekin jo joutuneet nälän ja puutteen käsissä hajaantumistilaan. Oikealla myllyn luona, ne näkivät pitkän jonon tykkimiehiä vuoroaan odottamassa: mylläri möi heille jauhoja, kahmalollisen yhdellä frangilla, jotka he solmivat nenäliinaansa. Mutta Maurice ja Jean pelkäsivät, että saavat ehkä odottaa tuntimääriä, ja lähtivät vaan eteenpäin astumaan. Toivoivat Igesin kylässä toki jotain parempaa saavansa ja joutuivat aivan epätoivoon kun se olikin autiona ja niin tyhjäksi ryöstettynä kuin Algierilainen kylä heinäsirkkalauman käynnin jälkeen. Ei leivän murusta, ei vihanneksen lehteä, ei lihaa, joka maja kuin kynsin raavittu. Kenraali Lebrunin sanottiin asuvan voudin luona. Hän oli koettanut järjestää jonkunmoista ruokapaikkaa sotamiehille, mutta turhaan. Kun ei löytynyt mitään tavaraa, ei rahalla tehnyt mitään. Edellisenä päivänä oli korpusta annettu kaksi frangia, viinipullosta seitsemän, pikkuruisesta lasista paloviinaa yksi frangi ja piipullisesta tupakkaa viisikymmentä sentimiä. Upseerit vartioivat miekka kädessä kenraalin asuntoa ja läheisiä taloja, etteivät sotarosvot päässeet niihin murtautumaan, sillä ne veivät kaikki, yksin öljyn lampuista ahmiakseen.

Kolme zuaavia viittasi Jeanin ja Mauricen luokseen. Viisi miestä sai aina paremmin jotain toimeen.

— Tulkaa mukaan… Täällä on hevosia kuolemaisillaan ja jos vain olisi hiukan puita…

Sitten he hyökkäsivät erääsen talonpoikaistaloon, rikkoivat kaapit, potkivat ovet irti saranoistaan, repivät oljet katolta, mutta silloin riensi muutamia upseeria hätään revolverit käsissä ja heidän täytyi paeta.

Kun Jean näki kurjuuden kyläkunnassa, harmitti häntä, ettei jäänyt myllylle jauhoja saamaan.

— Täytyy lähteä takasin, ehkä siellä vielä jotain saa.

Vaan Maurice oli niin uupunut ja voimaton, että Jean jätti hänet istumaan kivelle mäenrinteellä Sedanin laaja näkymö edessään ja palasi kolmen neljänneksen kuluttua myllyltä jauhonyytti kädessä. Nälissään eivät he joutaneet mitään keittämään, vaan söivät jauhot raakoina. Ei ne pahalta maistuneet, nousemattomalta taikinalta, ja vahvistivat sentään hiukan. Ja he olivat vielä niin onnelliset, että löysivät kolon täynnä puhdasta sadevettä, jota halulla joivat.

Mutta kun Jean ehdotteli, että jäisivät koko iltapäiväksi sinne, kävi
Maurice kärsimättömäksi.

— Ei, ei millään muotoa… Minä tulen sairaaksi jos katselen tuota kauvemmin…

Hän osoitti vapisevalla kädellä laajaa näkypiiriä, Hattoyn mäkeä, Floingin ja Illyn kumpuja, Garennen metsää, koko tuota veristä näyttämöä, jossa heidän osakseen oli tullut häpäisevä tappio.

— Kun istuin täällä ja odotin sinua, täytyi minun kääntyä selin tuonne päin, etten olisi parkaissut ääneen, ulvonut kuin koira… Sinä et usko kuinka nämä ympäristöt kiusaavat minua, — tekevät minut hulluksi!

Jean katsoi häneen hämmästyen hänen äänen painoaan, joka värisi loukattua ylpeyttä ja surua. Ja hän näki ystävänsä silmissä tuiman, hurjistuneen katseen, joka pelotti häntä.

Hän koetti kääntää asian leikiksi.

— No, se on pian autettu! Lähdetään toisille maille.

Koko iltapäivä meni sinne tänne kuljeksiessa. He etsivät läpi koko matalamman osan niemimaata siinä toivossa että jostain ehkä vielä perunoita löytäsivät. Mutta tykkimiehet olivat jo kyntäneet nurin kaikki pellot ja vieneet mitä niissä oli vietävää. He palasivat taas samaa tietää ja kulkivat toistamiseen nälässä vaikeroivien ja kuolevien ihmisjoukkojen ohi itsekin niin uupuneina, että täytyi vähä väliä levätä. Mutta omituinen levottomuuden tunne ajoi heidät taas jaloilleen, kuljeksimaan ympäri vainuten kuin eläimet, mistä saisivat syömistä. Nälkä tuntui jo kestäneen kuukausia, heidän täytyi löytää jotain. Keskellä saarta Doncheryn puolella he kohtasivat hevoslauman, jota väistyivät piiloon erään muurin taakse ja katselivat sieltä niiden hurjaa laukkaa edes takasin ilta-auringon punasessa valossa.

Mauricen pelko toteutui. Sadat ja tuhannet hevoset, jotka olivat joutuneet vangiksi miesten mukana ja joille ei kukaan antanut ruokaa, raivostuivat päivä päivältä ja muuttuivat yhä uhkaavimmiksi vihamiehiksi entisille isännilleen. Ensimältä ne järsivät kuoren puista, sitten oli aitojen, haasioiden, siltain vuoro, mitä vain puuta eteen sattui, ja nyt ne hyökkäsivät toistensa kimppuun, repivät suuria tukkoja toistensa harjoista ja hännistä ja pureksivat niitä turpa vaahdossa. Mutta yön tultua ne olivat vaarallisimmat ikäänkuin olisivat pimeässä paenneet hirveitä näkyjä. Ne nelistivät suurissa laumoissa alas rannikolle ja karkasivat sotamiesten telttoihin, olivat tunteneet olkien hajun. Sytytettiin suuria nuotioita, mutta huikasevat liekit kiihottivat niitä vielä enemmän. Hurja hirnunta kaikui pimeässä pelottavalta kuin petojen ääni. Ne karkotettiin pois, vaan palasivat heti uudestaan vielä monilukuisempina ja vielä hurjempina. Ja joka hetki kuului pimeässä hevosten tallaamien sotamiesten hätähuudot.

Aurinko ei ollut vielä laskenut kun Jean ja Maurice leirille palatessaan suureksi ihmeeksi näkivät neljän toverinsa erään ojan partaalla päät yhdessä supattamassa.

Loubet huusi heille heti ja Chouteau selitti:

— Me neuvottelemme tässä iltasesta… Nälkäkuolema on edessä, nyt on jo paastottu kuusineljättä tuntia… Hevosia täällä on ylenmäärin ja hevosen lihaa ei tarvitse hävetä.

— Ettekö suostu, korpraali, tekin? jatkoi Loubet. Kuta enemmän meitä on sitä helpommin sen saa hengiltä… Tuolla on yksi, tuo suuri punanen. Sitä olemme pitäneet silmällä tunnin ajan… Huonolta näyttää jo, sen kyllä jaksamme keihästää.

Hän osoitti suurta punasta konia, joka makasi kyljellään naurismaan laidassa. Väliin se kohotti päätään, katsoi surullisesti ympärilleen ja ähkyi raskaasti.

— Kauvampa kestää ennenkuin siitä henki lähtee, mutisi Lapoulle, joka oli nälkäisin kaikista. Annanko minä sille armoniskun?

Loubet tarttui häneen. Vai niin! Että preussiläiset hyökkäisivät kuin sudet heidän kimppuunsa. Eivät suinkaan heitä olleet kieltäneet kuoleman uhalla hevosia tappamasta; pelkäävät tietysti raatojen synnyttävän ruttotautia. Mutta iltasella, pimeässä, se saattoi tapahtua…

— Korpraali, sanoi Pache vapisevalla äänellä. Te tiedätte aina neuvoa; eikö tuota hevosta saisi hengiltä ilman kovin suuria tuskia?

Jean pudisteli itseään kärsimättömästi. Ei, ei, sellaiseen työhön hän ei tahdo kajota. Kuoleva eläinraukka, kuka tuohon tahtoisi koskea? Hänellä oli aikomus lähteä tiehensä ja jättää heidät siihen inhoittavaa teurastustaan toimeenpanemaan, vaan kun huomasi että Maurice oli kalman kalpea eikä tahtonut enää jaloillaan pysyä, soimasi hän itseään liiallisesta hellätuntoisuudesta luontokappaleen suhteen kun ihminen hänen vierellään kärsi. Ja olivathan eläimet luodut ravinnoksi.

— En totisesti minä tiedä, miten sen kanssa on meneteltävä, vastasi hän hetken mietittyään tavallisella äänellään.

— Kyllä minä sille keinon keksin, huusi Lapoulle. Teidän ei tarvitse kuin päältä katsella.

Kun viimeksi tulleetkin olivat istuneet ojan reunalle, alkoi odotus. Aina vähän päästä nousi joku miehistä katsomaan, oliko hevonen vielä paikoillaan pää ojennettuna virrasta nousevaa tuulen henkeä vastaan, laskevaan aurinkoon päin, ikäänkuin se olisi tahtonut huokua sisäänsä viimeiset elämän henkäykset. Kun pimeys viimeinkin oli hitaasti laskeutunut seudun yli, nousivat he ja katsoivat tarkasti joka puolelle, oliko ketään näkemässä.

— Kas niin, sanoi Chouteau hätäisesti, nyt on hetki tullut!

Ja Lapoulle oli ensimmäisenä paikalla. Hän oli siepannut ojasta kiven ja löi sillä voimainsa takaa hevosen pääkalloon. Mutta kun hän toistamiseen kohotti kätensä, teki hevonen voimakkaan ponnistuksen ylös päästäkseen. Silloin ryntäsivät Chouteau ja Loubet sen päälle ja pitelivät jaloista kiinni. Se korisi miltei ihmisellisellä äänellä, tuskallisesti ja liikuttavasti, ja elleivät sen voimat olisi olleet riutuneet pitkästä nälästä se olisi murskannut heidät kuin tyhjän. Lapoulle kolhi ja kolhi, mutta se liikutti yhtä mittaa päätään, joten lyönnit eivät osuneet.

— Silläpä nyt on pirunmoinen aivokopsa!… Pitäkää nyt kiinni, että saan lopetetuksi!

Jean ja Maurice seisoivat aivan jähmettyneinä vieressä, he eivät saattaneet ottaa osaa teurastukseen. Ja Pache lankesi vanhasta tavasta polvilleen, pani kätensä ristiin ja mutisi rukousta kuolevan edestä:

— Herra, katso armossa hänen puoleensa…

Taaskin iski Lapoulle syrjään, repäsi toisen korvan irti eläinrukalta, joka kiljasi kovasti.

— Varro, varro hiukan! sanoi Chouteau, loppu tästä tulla pitää, muuten joudumme pulaan… Pidä kiinni Loubet!

Hän koperoi taskustaan veitsen, pienen kynäveitsen, jonka terä tuskin oli sormen pituinen, ja pitkällään hevosen päällä iski sen eläimen kurkkuun, viileksi ja leikkeli pitkin ja poikki kunnes viimein löysi valtasuonen. Nyt hän kääntyi syrjään, sillä veri oli ruiskahtaa hänen kasvoilleen. Jalat potkivat vielä muutaman minuutin suonenvetoisesti, suuret surumieliset silmät kiintyivät ympärillä seisovia kuolettajia katsomaan, himmenivät, sammuivat.

— Herra, sopersi Pache yhä polvillaan, sinun laupeutesi on suuri, armahda häntä!…

Kun hevonen oli ollut hetken liikkumatonna, piti miesten leikata siitä hyvä pala itselleen, mutta se ei ollutkaan helppo tehtävä. Loubet, joka ymmärsi vähän kutakin ammattia, selitti hyvin tarkasti mistä parhaan paistilihan saa, vaan hän oli kehno teurastaja ja käytettävänä oli vain se pieni kynäveitsi, joten hän lopuksi joutui ihan hämmennyksiin suurta lämmintä lihakasaa viileksiessään. Lapoulle rupesi auttamaan ja ratkoi mahan auki. Ja he raatelivat kuin nälkäiset sudet siinä siivossa, veren ja sisälmysten keskellä, mistään huolimatta, kunhan saivat.

— Mitä kohtaa tämä nyt on, en minä ainakaan pysty sanomaan, huusi Loubet viimeinkin käsissä suuri lihakappale. Mutta on tätä nyt siksi, että pojilta nälkä lähtee!

Jean ja Maurice kääntyivät inholla hänestä; mutta nälkä oli heilläkin ja he riensivät toisten jälessä pois teurastetun hevosen likeltä. Chouteau oli löytänyt kolme punajuurikasta pellolta, ne vietiin muassa. Loubet nakkasi lihan Lapoullelle, Pache raahasi kattilata ja koko seurue juoksi niinkuin vihollinen olisi ollut kintuilla.

Äkkiä pysähtyi Loubet ja muut hänen taakseen.

— Mutta missä tämä keitetään, hä?

Jean esitteli yhtä loukkoa kivimurroksissa, jotka olivat ainoastaan parin sadan metrin päässä; sieltä ei valkea näkynyt minnekkään. Mutta perille tultua ilmestyi monta puutetta. Puita oli ensinnäkin saatava ja onneksi löytyikin vanhat kärrynlavat, jotka Lapoulle potkasi kappaleiksi raudoitetulla korollaan. Mutta mistäs vettä? Aurinko oli paistanut koko päivän ja kuivannut sadevesilätäköt. Glairetornin luona oli tosin kaivo, mutta se oli liian kaukana ja siellä sai aina tuntimääriä odottaa ennenkuin pääsi likellekään ja sitten oli vielä onnessa jos sai tungoksessa pisarankaan astiassa pysymään. Pienet kaivot niillä tienoin olivat myös kuivaneet kahtena viimeisenä päivänä, niistä ei saanut kuin likaista pohjakuraa. Ainoa vesipaikka oli Maas, ja sinne ei ollut matkaakaan kuin pari askelta lähitse kulkevasta tiestä.

— Minä noudan virrasta, esitteli Jean. Mutta toiset nousivat vastaan.

— Ei, ei ollenkaan! Sama jos joisimme myrkkyä; virtahan on ruumiita täynnä!

Vuolas virta kuljettikin yhtä mittaa muassaan ihmisten ja hevosten ruumiita, jotka turvonneina ja jo viheriän karvaisina kelluivat pinnalla eli pysähtyivät ruohikkoon rannalla levittäen myrkyllistä löyhkää ympärille. Ja melkein joka mies, joka oli uskaltanut juoda virrasta, oli tullut heti kipeäksi vatsastaan ja sydänalastaan.

Mutta mikäpä auttoi! Ja Maurice selitti, ettei huonoinkaan vesi enää keitettynä ole vaarallista.

— No niinpä minä lähden Lapoullen kanssa noutamaan!

Oli jo ihka pimeä ennenkuin kattila saatiin tulelle. Loubet oli kuorinut punajuurikkaat ja sipultanut pataan, tuumaten että siitä tulee oikein herkkuliemi heille. Ja joka mies koki pitää tulta vireillä, kouhottelivat lakkaamatta ja mättivät laudan kappaleita. Heidän pitkät varjonsa hyppivät ja tanssivat omituisesti luolan himmeillä seinillä.

Mutta he eivät malttaneet kypsyttää keittoaan, vaan nostivat padan tulelta ja repivät kuuman lihan vapisevilla sormillaan kappaleiksi ja jakoivat keskenään, ja joivat liemen. Se inhotti heitä, vaikka olikin niin nälkä ettei nähneet enää. Suolaton keitto, raaka, limaskainen hevosen liha ja imelältä maistuvat juurikkaat panivat pian joka miehen ylenantamaan. Pache oli ensimmäinen, sitten taukosivat Loubet ja Chouteau syömästä haukkuen minkä ennättivät hevoskonia, josta heillä oli ollut niin paljon vaivaa eikä hyvää muuta kuin, että nyt saivat kärsiä. Lapoulle oli ainoa, joka nautti ruuastaan, mutta palattuaan yöllä leirille, poppelien luo, kääntyi Lapoulle niin huonoksi, että oli henki mennä.

Rannalle mennessä veti Maurice Jeanin syrjäpolulle, hän ei tullut enää aikaan toisten kanssa, hän inhosi heitä, ja ehdotteli että viettäisivät sen yön pienessä lehdossa, jossa hän oli ensimmäisen vankeusyönsä maannut. Se tuuma oli mainio, Jean oli oikein tyytyväinen päästyään pitkälleen kuivalle sammaliselle rinteelle tuuhean lepän suojaan. Aurinko oli jo ollut pari tuntia ylhäällä, kun he paljon virkeämpinä levollisesta unestaan heräsivät..

Nyt oli torstai-päivä. Mutta he eivät tietäneet oikein enää miten elivätkään, olivatpahan vain mielissään että ilma näytti pysyvän poutaisena. Houkuttelemalla sai Jean Mauricen kanssaan rannalle katsomaan, eikö heidän rykmenttinsä jo ala lähteä. Joka päivä lähetettiin nyt Igesiltä vankijoukkoja, 10-12,000 miestä kerrallaan, saksalaisiin linnoituksiin. Edellisenä päivänä he olivat nähneet preussiläisen vartijajoukon edellä ranskalaisia upseeria ja kenraaleja matkalla Pont-à-Moussoniin ja sieltä edelleen rautateitse Saksanmaalle. Kaikki lähtivät mielellään "nälkäleiristä". Jospa heidänkin vuoronsa pian tulisi! Vaan 106:s oli vielä samalla paikalla kanavan varrella, kurjuus ja puute ehkä vain entistäkin suurempi, lähdöstä ei tietoakaan.

Jean arveli, että sinä päivänä ehkä tulee jotain syömistä, sillä baijerilaiset sotamiehet kanavan toisella puolella olivat ruvenneet pitämään kauppaa vankien kanssa. Rahat viskattiin nenäliinassa yli ja se lähetettiin taas samaa tietä takasin sisällä leipäpala eli tupakkaa, joka tuskin oli ehtinyt kuivaakaan vielä. Ne, joilla ei ollut rahoja, heittivät baijerilaisille valkosia hansikkaitaan ja ne näyttivät olevan hyvin haluttua tavaraa. Kaksi tuntia oli lakkaamata lennellyt kääryjä ja hopearahoja kanavan yli. Ja Maurice lähetti heti rannalle tultuaan viiden frangin rahan kaulaliinassaan baijerilaiselle sotamiehelle, mutta liekö mies ollut huolimaton tahi ilkeäsisuinen, leipä, jonka hän lähetti Mauricelle, putosikin veteen. Saksalaiset remahtivat leveään nauruun. Kahdesti sattui Mauricelle sama onnettomuus, baijerilainen otti rahat, mutta leipä joutui virran saaliiksi. Silloin tulivat upseeritkin paikalle tiedustelemaan, mikä ilo siellä oli, ja kielsivät väkeään tekemästä mitään kauppoja sotavankien kanssa. Jeanilla oli täysi työ hillitsemään Mauricea, joka nyrkit suorana haukkui saksalaisia varkaiksi ja roistoiksi ja tahtoi pois kymmentä frangiaan.

Ihanasta auringon paisteesta huolimata oli se päivä kauhea. Kahdesti kuului petollinen soitto, kahdesti riensi Jean makasiinille, josta ruokavaroja sanottiin jaettavan, mutta siellä ei ollut nytkään muuta kuin tungosta. Preussiläiset, jotka kaikessa muussa noudattivat niin erinomaista järjestystä, kohtelivat voitettua armeijaa hävyttömän huonosti. Kenraalien Douayn ja Lebrunin huomautettua hankittiin muutamia lampaita ja pari kuormaa leipää, mutta niitä jakaessa ei noudatettu mitään järjestystä, tuskin ehtivät kuormat sillan yli kun lihat ja leivät jo olivat kadonneet. Sadan metrin päässä olevat väet eivät nähneet niistä vilaustakaan. Senpätähden hoksasikin Jean asettautua aivan sillan viereen kaapatakseen heti osansa.

Kello oli jo silloin neljä; he eivät olleet vielä maistaneet suupalaakaan koko kauniina sunnuntaipäivänä, kun ilokseen yhtäkkiä huomasivat väkijoukossa Delaherchen kori ja leipä kummassakin kainalossa. Muutamat Sedanin kauppiaat olivat suurella vaivalla hankkineet itselleen pääsyluvan Igesille ja Maurice oli jo mielessään ihmetellyt, ettei Henriette lähettänyt mitään tietoa itsestään. Ja nytkin kävi niin että kun he olivat pujottautuneet Delaherchen luo ei hänellä enää ollut kuin toinen leivistä jälellä, toinen oli, hän ei tietänyt itsekään miten, viety häneltä.

— Voi, hyvänen aika, teitä ihmisparkoja! huudahti tehtailija heidät nähtyään, hämmästyneenä ja melkein hämillään, sillä niin huonoksi hän ei ollut kuitenkaan heidän tilaansa ajatellut.

Jean tarttui hänen viimeseen leipäänsä lupaa kysymättä ja istui heti tien viereen Mauricen kanssa sitä syömään. Tehtailija seisoi vieressä kertoen Sedanin uutisia. Hänen vaimonsa voi hyvin, Jumalan kiitos! Mutta överstin tila huolestutti heitä kaikkia, hän oli niin alakuloinen, niin synkkä, että he eivät ymmärtäneet mitä tehdä. Vanha rouva istui hänen luonaan aamusta iltaan.

— Entä sisareni? kysyi Maurice.

— Niin, sisarenne! Se on totta. Hän tuli minun kanssani, hänhän se kantoi leivät. Mutta hänen täytyi jäädä kanavan tuolle puolen. Vahti ei laskenut. Preussiläisethän ovat ankarasti kieltäneet laskemasta naisia niemelle.

Hän kertoi sitten Henriettestä, ja miten hän kaikella tavalla, vaikka turhaan, oli koettanut päästä veljensä luo ja auttaa häntä. Sattumalta oli hän Sedanissa tavannut Günther serkkunsa, preussiläisen kaartin kapteenin. Jäykkänä ja ynseänä oli hän mennyt Henrietten sivu eikä ollut häntä tuntevinaan. Henriettekin oli inhoten kääntänyt päänsä pois, hänestä oli tuntunut kuin olisi hän miehensä murhaajan nähnyt. Mutta tietämättä itsekkään minkätähden, oli hän yhtäkkiä kääntynyt, puhutellut Güntheria ja kertonut hänelle Weissin kuoleman ja kaikki, ankarasti soimaten. Hän oli vain kohauttanut olkapäitään, kun kuuli sukulaisensa kamalasta kuolemasta — sellaista on sota — olisihan hän saattanut itsekkin saada surmansa — kukapa sitä voi auttaa. Sotilaan kasvoissa ei niin hermo värähtänyt. Kun Henriette sitten puhui vankina olevasta veljestään ja pyytämällä pyysi päästä hänen luoksensa, niin hän jyrkästi kieltäytyi auttamasta. Käsky oli peruuttamaton, "saksalaisten tahto" oli hänelle uskonkappale. Hänestä erotessaan huomasi Henriette, että Günther luuli tulleensa Ranskaan tuomariksi, niin suvaitsemattomaksi ja kopeaksi kuin konsanaan sen kansan verivihollinen, jota hän jaloillaan tallaa.

— No niin, sanoi Delaherche viimein, olkoonpa sekin miten tahansa, te olette nyt kuitenkin saaneet vähän ruokaa. Ikävintä on vain se, ettei minua, pahoin pelkään, lasketa tänne toista kertaa.

Hän tiedusteli, eikö heille olisi mitään asiaa toimitettavana ja otti mielellään perille viedäkseen muutamia lyijykynällä kirjoitettuja kirjeitä, joita toiset sotamiehet hänelle antoivat, sillä monasti oli nähty baijerilaisten ilkkuen sytyttävän piippujaan kirjeillä, joita olivat ottaneet huoltaakseen.

Maurice ja Jean seurasivat häntä sillalle. Delaherche huudahti: tuolla on Henriette … ettekö näe, hän liehuttaa nenäliinaa!

Vahtisotilasten takaa erotti todellakin toisten joukosta pienen mustapukuisen olennon, joka liehutti jotain valkoista auringonpaisteessa. Kumppanukset punastuivat, kyyneleitä kohosi silmiin ja he vastasivat, vimmatusti käsiään heiluttaen.

Seuraava päivä — perjantai — oli Mauricen vaikein. Rauhallinen oli yö ollut metsikössä, ja päivällä he olivat taas saaneet syödäkseen, sillä Jean oli löytänyt Villetten linnasta vanhan ämmän, joka möi leipää kymmenestä frangista naulan. Mutta sinä päivänä he näkivät niin hirveän tapauksen, että se kauvan sen jälkeen heitä vaivasi.

Päivää ennen oli Chouteau huomannut, että Pache ei valittanut, vaan oli niin välinpitämättömän ja tyytyväisen näköinen kuin olisi saanut kylläksensä syödä. Heti iski hänelle päähän, että kyllä sillä mokomalla varmaan on piilopaikka jossakin, koska hän aamusellakin hiipi täältä ja oli vähilleen tunnin poissa ja palasi naurussa suin, juuri kuin olisi makupalan nielaissut. Hän oli varmaan saanut ruokavaroja tavalla millä tahansa. Chouteau kiihotti Loubetia ja Lapoullea, varsinkin jälkimmäistä. Sellainen kirottu ruoja, joka pistää poskeensa itse eikä anna mitään nälkäisille tovereilleen!

— Tiedättekös, tänä iltana me otamme selon asiasta — me hiivimme hänen jälkeensä. Hän ei — piru vie — syökään yksinään kaikkea, silloin kuin tässä toiset nälkään nääntyvät.

— Se on oikein, se on oikein, me väijymme häntä, huusi Lapoulle hurjasti. Katsotaanpas sitten!

Hän puristi kätensä nyrkkiin, pelkkä toivo, että saisi syödäkseen, teki hänet raivoisaksi. Hyvän ruokahalunsa tähden hän kärsi enemmän kuin toiset, hänen tuskansa olivat kauheat, hän oli jo ruohojakin syönyt nälkäänsä sammuttaakseen. Hän ei ollut jumalan jyvää maistanut sitten kuin toissapäivänä, sillä hevosen lihasta ja valkojuurikkaista oli hän yöllä saanut hirveän vatsurin. Vaikka hän oli vahva, oli hän niin kömpelö, että hän ruokavaroista taistellessa ei koskaan saanut mitään. Leipänaulasta olisi hän nyt henkensä antanut.

Hämärissä Pache hiipi Glairetornin puitten välitse, ja toiset seurasivat häntä varovasti.

— Hän ei saa aavistaakkaan, että olemme täällä, sanoi Chouteau.
Piiloon paikalla, jos hän kääntyy.

Sadan askeleen päässä Pache nähtävästi luuli olevansa yksin, sillä hän kulki kiireemmin eikä edes vilkaissut taakseen. Helposti he voivat häntä seurata läheiseen kivilouhokseen, josta hän nosti pari suurta kiveä ja niiden alta kätköstä otti leivänpuoliskon. Se oli hänen viimeinen säästönsä.

— Kirottu konna! kirkui Lapoulle. Sekö sinun salaisuutesi on! Anna se minulle, se on minun osani!

Antaa heille leipänsä! Minkätähden? Hurjistuneena hän oikaisihe, niin pieni ja hintelä kuin olikin, ja puristi leipää vasten rintaansa. Hänelläkin oli nälkä.

— Suus kiinni! Se on minun!

Kun Lapoulle kohotti nyrkkinsä lyödäkseen häntä, pakeni hän, juoksi minkä jalat kestivät, syöksyi kivilouhokselta tasangolle ja riensi Doncheryyn päin. Toiset seurasivat hengästyksissään, minkä kerkisivät. Mutta hän juoksi nopeammasti, sillä hän oli kepeämpi, ja kauhu ja tuska vei häntä kuin siivillä, hän pelkäsi kadottavansa ainoan omaisuutensa. Hän oli juossut jo melkein kilometrin ja lähestyi joen rannalla olevaa metsikköä, kun kohtasi Jeanin ja Mauricen, jotka olivat menossa yömajaansa. Heidän ohitsensa kiitäessään hän parahti tuskallisesti. Hämmästyneenä pysähtyivät ystävykset pientarelle katsomaan kummallista, hurjaa ajoa. Ja siten he näkivät kaikki.

Onnettomuudekseen Pache kompastui kiveen ja lankesi. Toiset tavoittivat hänet, kiroilivat, ulvoivat, ajon kiihdyttäminä kuin sudet, jotka hyökkäävät saaliinsa niskaan.

— Anna leipä minulle! kirkui Lapoulle. Taikka pääset hengestäsi.

Hän kohotti taas nyrkkinsä. Chouteau ojensi hänelle silloin veitsen, jota oli käyttänyt hevosta teurastaessaan.

— Tässä on veitsi.

Mutta Jean syöksyi väliin estämään onnettomuutta. Hänkin oli raivoissaan ja uhkasi saattaa heidät rangaistuksi. Se ärsytti Loubetia, ja irvistellen hän nimitteli Jeania preussiläiseksi; eihän siinä ollut muilla kuin preussiläisillä käskyvalta.

— Perhana! kiljasi Lapoulle. Annatko leivän minulle?

Vaikka Pache oli valkoinen kuin palttina, puristi hän yhä kovemmin leipää rintaansa vasten, itsepäisesti kuin nälistynyt ainakin piti hän kiinni omastaan.

— En!

Silloin peto työnsi veitsen hänen kurkkuunsa niin voimakkaasti, että Pache-raukka ei enää ääntä päästänyt. Kädet putosivat hervottomina sivulle, leipä vierähti maahan — lämmin verivirta sitä kostutti.

Maurice tuli kuin hulluksi, kun näki tuon inhottavan, eläimellisen murhan. Hän pui nyrkkiä noille kolmelle miehelle, ja sanoi heitä murhaajiksi, eläimiksi; hän oli niin kauhistuksissaan, että hän tärisi ja vapisi. Mutta Lapoulle ei näyttänyt häntä kuulevan. Kuolleen vieressä maassa hän istua kuukotti ja nieli veristä leipää; katse oli tylsä ja raivokas; näytti siltä kuin hänen leukansa liikkeet olisivat huumanneet hänet kokonaan, ja kun Chouteau ja Loubet näkivät, miten kauhean näköinen ja ahne hän oli, eivät he uskaltaneet osaansa vaatia.

Tuli yö, kirkas, kaunis yö, taivas tähtiä täynnä. Maurice ja Jean, jotka olivat metsikköönsä palanneet, eivät nähneet muuta kuin Lapoullen, joka kulki edes takasin Maasin rannalla. Chouteau ja Loubet olivat kadonneet; luultavasti he olivat palanneet kanavalle, peläten tekoaan. Mutta Lapoullea näytti sinne meno pelottavan. Kun murhan tuottama kiihotus oli ohi, oli hän kuin torruksissa, silminnähtävästi valtasi hänet sellainen tuska, ettei hän kestänyt alallaan; hän ei uskaltautunut sinne päin, jossa kuollut oli, ja sentähden hän neuvotonna kulki edes takaisin rannalla. Oliko omantunnon tuska herännyt hänen tylsistyneessä mielessään? Vai pelkäsikö hän vain ilmituloa? Hän harhaili sinne tänne niinkuin peto häkissään ja tunsi yht'äkkiä vastustamattoman halun paeta, se muuttui tuskaksi, joka tuotti ruumiillista kipua; hänen täytyi paeta, maksoi mitä maksoi. Hänen täytyi paikalla, ihan paikalla karata tästä vankilasta, jossa hän oli murhan tehnyt. Hän vaipui maahan ja oli kauvan suullaan ruohokossa joen rannalla.

Maurice oli aivan mieletönnä. Hän sanoi Jeanille: minä en voi jäädä tänne enää, kuuletko! Minä tulen mielipuoleksi, se on totta! Ihmeekseni ovat ruumiini voimat kestäneet, sillä minä olen aivan pirteä. Mutta päässä on huonosti — niin, ihan huonosti. Jos sinä pakotat minun olemaan tässä helvetissä vielä yhden päivän, niin olen mennyt mies. Paetaan, lähdetään paikalla, minä rukoilen sinua!

Mitä hurjimman pakosuunnitelman hän oli miettinyt. He uisivat Maasin yli, hyökkäisivät vartijain kimppuun, kuristaisivat heidät nuoranpätkällä, joka hänellä oli taskussa, taikka kivittäisivät heidät kuoliaaksi taikka lahjoisivat ja pukeutuisivat heidän pukuihinsa päästäkseen preussiläisten joukkojen läpi.

— Ole hiljaa! virkkoi Jean epätoivoissaan, minua oikein pelottaa, kun sinä puhut sellaisia tuhmuuksia. Sehän on typerää ja mahdotonta; huomenna nähdään … ole nyt hiljaa!

Vaikka viha ja inho kuohuivat Jeanin omassakin sydämmessä, oli hän kuitenkin kaiken kauhun ja kurjuuden ohessa jaksanut säilyttää mielenmalttinsa. Maurice oli ihan järiltään, hän tahtoi väkisin heittäytyä jokeen, ja Jean sai panna kaiken voimansa estääksensä häntä siitä, hän torui, pyysi, rukoili kyynelsilmin. Yhtäkkiä hän huudahti: katso, katso tuonne…!

Vesi loiskahti. Lapoulle oli soluttaunut jokeen; valkoisen paidan huomasi helposti tummassa virrassa — nutun oli hän heittänyt päältään, ettei se liikkumista estäisi. Hän ui hiljaa ja nähtävästi etsi paikkaa päästäkseen maalle toisella rannalla, jossa selvästi erotti vahtisotamiesten liikkumattomat varjot.

Yhtäkkiä välähti pimeässä ilmassa — Montimontin kallioista vastasi kaiku laukaukseen. Vesi loiskahti kuin rajusti airolla vetäistessä, sitten hiljeni kaikki. Virta vei Lapoullen ruumiin.

Seuraavan päivän koittaessa — lauvantaina — Jean vei Mauricen mukanaan sadannenkuudennen leiriin, toivoen, että pääsisivät sieltä lähtemään. Mutta mitään määräystä ei ollut tullut. Näytti siltä kuin vihollinen olisi kerrassaan unohtanut rykmentin. Moni oli lähtenyt pois ja synkin alakuloisuus vallitsi jääneiden mielissä. Viikkokauden kuluessa oli mielipuolten luku päivä päivältä lisäytynyt. Satamasta oli lakannut, vaan auringonpaiste toi toisen kiusan. Sietämätön kuumuus vei sotamiesten viimeisetkin voimat, ja punatauti muuttui jonkunlaiseksi rutoksi. Kaikki nuo yhteen sullotut sairaat turmelivat ilman. Joen ja kanavan rannalle ei ollut menemistä, hukkuneista hevosista ja ihmisistä levisi kamala haju. Kentällä mätänevistä nälkään kuolleista hevosista nousi sellainen löyhkä, että preussiläiset, jotka jo oman joukkonsa kohtaloa pelkäsivät, hankkivat lapioita ja pakottivat vankien hautaamaan ruumiit.

Sinä päivänä muuten nälänhätä loppui. Vankia oli vähemmän, ruokavaroja tulvaili joka taholta, suurinta kurjuutta seurasi yhtäkkiä suurin ylellisyys. Oli leipää, oli lihaa, jopa viiniäkin, sai aamusta iltaan syödä niin paljon kuin suinkin halutti. Joutui ilta, tuli yö, syötiin vielä, syötiin aina seuraavan aamun koittoon. Moni sai surmansa.

Koko päivän oli Jean pitänyt tarkasti silmällä Mauricea, jonka päähänpistoihin ei ollut luottamista. Hän oli liiaksi juonut ja mietiskeli vain, milloin paraiten saisi läimäyttää saksalaista upseeria korvalle; — totta kai hänet silloin laitettaisiin pois. Jean oli Glairetornin luona keksinyt kellarin, jossa oli vielä pari makuupaikkaa. Sinne hän vei Mauricen lepäämään ja tyyntymään. Mutta se oli kauhein yö, minkä he eläessään olivat viettäneet. He eivät silmän täyttä maanneet. Kellari oli sotamiehiä täynnä. Samassa nurkassa heidän kanssaan oli kaksi ihan kuolemaisillaan. Niin pian kuin ilta pimeni. kuului lakkaamatonta valitusta, epäselvää kirkunaa, korisemista. Kauheaa ja tuskallista oli olo pilkkopimeässä. Raivoissaan vaativat vangit kuolevia vaikenemaan. He eivät sitä kuulleet. Kuolema teki kamalaa työtään. Ja ulkoa kuului humalaisten toverien rähinä, — he eivät olleet vielä kylläänsä saaneet.

Maurice kärsi hirveästi. Tuskan hiki valui hänen otsaltaan. Hän oli koettanut paeta päästäkseen tuosta kauheasta kurjuudesta, oli hapuillut ovea, langennut sairaihin ja vaipunut siihen kuolevain viereen. Hän ei enää yrittänyt poistua. Kaikki kauheudet aina Reimsistä lähdöstä Sedanin tappioon hiipivät hänen ohitsensa. Châlonin armeijan kärsimykset kohosivat hänestä korkeimmilleen sinä yönä mustassa kellarissa, jossa kaksi sotilasta kamppaili kuoleman kourissa ja esti toveriensa unta. Nämä toivottomuuden sotilaat, tämä uhripaikalle työnnetty lauma oli joka paikassa verellään maksanut toisten synnit. Ja loassa, kunniatonna se nyt kärsi julminta rangaistusta, jota ei laisinkaan ollut ansainnut. Se oli liikaa, hän raivostui, hän vaati oikeutta, hän oli nääntyä, kun ei voinut kostaa kohtalolle.

Päivän sarastaessa oli toinen sotamies kuollut, toinen vielä korisi.

— Tule, sanoi Jean, mennään ulos, raitis ilma kuitenkin virkistää.

Aamu oli lämmin ja kaunis, jokivartta pitkin he lähestyivät Igesin kylää. Maurice ei silloin enää jaksanut hillitä itseään. Hän häristi nyrkkiä, kuin näki avaran, auringon valaiseman taistelutanteren, Illyn kentän vastapäätä, Saint-Mengesin vasemmalla ja Garennen metsän oikealla.

— Ei, ei, en voi, minä en voi tätä enää nähdä! Päätäni huimaa ja sydämmeni pakahtuu. Vie minut täältä pois, pois paikalla … paikalla!

Oli taas sunnuntai. Sedanista kuului kelloinsoittoa ja etempänä soittivat preussiläiset. Mutta sadaskuudes ei ollut saanut mitään määräystä. Peläten Mauricen yltyvää levottomuutta päätti Jean käyttää keinoa, jota oli miettinyt jo eilespäivästä asti. Maantiellä, preussiläisen vartijaston ulkopuolella valmistautui lähtöön viides rykmentti. Hirveä sekasorto vallitsi riveissä, upseerilla, joka ei osannut hyvästi ranskaa, oli täysi työ esiinhuutaessa. Jean ja Maurice ratkasivat kauluksen ja napit nutuistaan, ettei numerosta heitä älyttäisi, hiipivät joukkoon ja pääsivät sillan yli. Chouteau ja Loubet olivat keksineet saman keinon, sillä ystävykset näkivät heidän vilkuilevan takanaan niinkuin murhaajain ainakin.

Hyvä jumala, miten helpolta, miten kepeältä tuntui! Olipa kuin olisivat kuolleista nousseet. Ilma oli kirkas ja raitis. Se antoi uutta voimaa. Toivo elähytti heitä uudelleen. Seuratkoon mitä hyvänsä, he eivät enää pelänneet, naurussa suin he kulkivat ja iloitsivat siitä, että nälkäleiri kauhuineen oli selän takana.

III.

Sinä aamuna olivat Jean ja Maurice viimeisen kerran kuulleet ranskalaisen rummun iloista pärinää. He olivat nyt matkalla Saksaan toisten vankien kanssa, preussiläisiä osastoja etu- ja takajoukkona, saksalaisia sotilaita, painetit käsissä, vahtina oikealla ja vasemmalla. Saksalaisen rummun kovaa räminää he kuulivat joka vahtipaikassa.

Maurice ihastui, kun huomasi käännyttävän vasemmalle — Sedanin kautta siis mentäisiin. Ehkäpä hän vielä kerran näkisi Henrietten. Viiden kilometrin matka erotti Igesin niemen Sedanista. Se oli siksi pitkä, että Maurice huomasi turhaan iloinneensa vapautuksestaan. Uutta tuskaa tuottivat nuo vankikurjat, aseettomat sotilaat, joita kiirehtien hätistettiin eteenpäin kuin pelästynyttä lammaslaumaa. Viikkokauden nälkää kärsittyään olivat he niin laihtuneet, repaleet, likaiset, että luuli poliisin teiltä ja kujilta koonneen heidät epäiltävinä irtolaisina. Torcyn esikaupungissa pysähtyivät ihmiset kaduille ja porteille, katsoen heitä surullisen synkkinä. Maurice ei rohennut päätänsä nostaa.

Jean, joka oli käytännöllisempi ja karaistumpi, mietti tuhmuuttaan, kun ei ollut leipiä ottanut mukaansa. Lähdön hätäkässä eivät he olleet syöneet ja jalat nyt tuskin enää kantoivat. Sama oli laita toistenkin vankien, sillä moni tarjosi katsojille rahaa ja pyysi ja rukousti ostaa jotain syötävää. Muuan sairaannäköinen pitkä roikale heilutti kättään vartijain ylitse ja epätoivoissaan houkutteli syötävää kultarahalla. Jean tähysteli tarkasti ja huomasi etäällä puolitusinaa leipiä muutamassa leipuripuodissa. Ennen muita hän ehätti leipurille viiden frangin rahan ja tahtoi kaksi leipää. Hänen vieressään kulkeva preussiläinen tyrkkäsi hänet riviin, vaan Jean vaati rahansa takaisin. Mutta kapteeni, pieni paljaspäinen julkeanaamainen olento syöksyi sinne. Hän ojensi pyssyn Jeania kohti ja uhkasi ampua jok'ainoan, joka uskaltautuisi rivistä poistua. Kaikki jo kyyristyivät ja katsoivat maahan ja kulkua jatkettiin, kuuliaisen, pelästyneen lammaslauman tasaista kulkua.

— Sietäisi tulisen korvapuustin, murisi Maurice vihoissaan. Kumpa saisi nyrkillään häneltä hampaat kitaan jysäyttää. Siitä lähtien kiusasi häntä kapteenin korvapuustia kaipaava naama. Marssittiin Sedaniin, mentiin Maasin sillan yli, raakuudet uudistuivat lakkaamatta. Muuatta naista, joka yritti syleillä nuorta kersanttia, — äiti ne varmaankin oli — tyrkkäsivät pyssynperällä niin kovasti, että hän kaatui. Turennen torilla kääntyi väkivaltaisuus asukkaihin, jotka heittivät ruokaa vangeille. Suurkadulla lankesi muuan heistä, kun oli ottamaisillaan pulloa, jonka eräs nainen hänelle ojensi, vahtisotilas potki kunnes toinen pääsi jaloilleen. Sedan, joka kahdeksan päivää oli nähnyt surkeaa vankienkuletusta, ei ollut tottunut siihen, jokainen uusi joukkue, jota ruoskalla ajettiin eteenpäin, herätti samaa syvää sääliä, samaa oikeutettua kiukkua.

Jeankin, joka oli tyyntynyt, ajatteli Henrietteä, ja yhtäkkiä hän muisti Delaherchen. Hän nykäsi ystäväänsä.

— Silmääppäs hetkisen perästä, ehkä tulemme heidän kadulleen!

Kun he kääntyivät Maquan kadulle, huomasivat he jo kaukaa monta päätä, jotka tirkistivät tehtaan suuresta ikkunasta. He tunsivat Delaherchen ja hänen vaimonsa, jotka kyynäspäisillään olivat ikkunassa; heidän takanaan näkyi Delaherchen vanha rouva vakavana. Heillä oli leipiä ja tehtailija viskeli niitä nälistyneille vangeille, jotka ahneina koettivat saada niitä käsiinsä.

Maurice oli heti huomannut, ettei hänen sisarensa ollut siellä. Jean oli levoton, kun näki leipäin lentelevän ilmassa, sillä hän pelkäsi, ettei niistä riitä heille. Hän heilutti kättään ja huusi: antakaa meille! antakaa meille!

Delahercheläiset näkyi ihastuvan ja hämmästyvän. He viittoivat ja antoivat merkkejä, osottaen iloaan. Gilberte tahtoi ihan välttämättömästi itse heittää Jeanille viimeisen leivän ja viskasi sen niin kömpelösti, että purskahti nauramaan.

Maurice, joka ei voinut pysähtyä, kääntäytyi ja kysäsi levottomasti: missä Henriette on? Missä?

Delaherche vastasi jotain, vaan jalkain kopinalta ei siitä saanut selvää. Luultavasti hän arvasi, että Maurice ei kuullut, sillä hän viittoili ja osotti monasti etelään. Joukkue kääntyi jo Ménilin kadulle, tehtaan pääty katosi näkyvistä, ei näkynyt enää muuta kuin nenäliina, jota joku liehutti.

— Mitä hän sanoi? kysyi Jean.

Maurice katseli levottomasti ympärilleen, vaan turhaan.

— En tiedä, minä en ymmärtänyt. Olen tulisessa tuskassa, kunnes saan tietoja.

Kulkua kesti; välinpitämättöminä preussiläiset, voittajat, pakottivat vankeja joutuisammin liikkumaan. Ménilportista he menivät, Sedan jäi, ja puolijuoksussa kuin pakenevat riennettiin eteenpäin.

Bazeillesin kautta kulkiessa Jean ja Maurice ajattelivat Weissiä ja kokivat tuhkakasoista etsiä taloa, jota hän niin urhoollisesti oli puolustanut. Nälkäleirissä oli heille kerrottu kylän hävityksestä, tulipaloista ja verilöylystä; mutta niin julmaksi he eivät olleet sitä kuvailleet. Vielä kahdentoista päivän perästä rauniot savusivat. Tuskin kymmentä taloa oli jälellä. Lohdutuksekseen he kohtasivat kärriä, pieniä ja suuria, jotka olivat täynnä baijerilaisten taistelutantereelta kerättyjä päähineitä ja pyssyjä. Oli noita roistoja ja murhapolttajia kuitenkin hyvästi surmattu, ja se kevensi mieltä.

Douzy oli määrätty aamiaispaikaksi. Ei ollut helpointa sinne pääsy. Vangit, jotka eivät olleet saaneet mitään syödäkseen, uupuivat pian. Ne taas, jotka eilen olivat syöneet kylläkseen, eivät jaksaneet liikkua, pää oli raskas ja polvet vapisivat. Kun pysähdyttiin niitylle kylän vasemmalle puolen, heittäytyivät kurjaset maahan eivätkä jaksaneet syödä. Viiniä ei ollut. Armeliaat naiset, jotka sitä olisivat tuoneet, ajettiin pois. Muuan säikähdyksissään lankesi ja niukautti jalkansa; kyyneleitä ja valituksia, — preussiläiset ottivat pullot ja joivat viinin suuhunsa. Joka askeleella talonpojat osottivat hellyyttä vangituille sotamiesraukoille, mutta kenraaleille he olivat tylyjä ja ynseitä — kerrottiin. Muutama päivä sitten olivat Dozylaiset pilkanneet vartijaston kenraaleja, jotka kunniasanansa annettuaan olivat saaneet mennä Pont-à-Mousoniin. Tiet olivat vaaralliset; työmiehet, pakenevat sotamiehet, karkulaiset — kaikki ne viikate kädessä hyökkäilivät upseereja vastaan ja uhkasivat silpoa heidät kappaleiksi, raukkamaiset pelkurit, jotka olivat myöneet itsensä, sillä huhu tiesi jo petoksesta, joka vielä kahdenkymmenen vuoden perästä oli niillä seuduin niin tuoreessa muistissa, että halveksittiin jokaista, jolla oli ollut nauha olkapäässä.

Maurice ja Jean söivät puolet leivästä ja särpimeksi ryyppäsivät kulauksen konjakkia, jota muuan kunnon talonpoika oli pannut heidän kenttäpulloonsa. Hirmuisen vaikeaa oli liikkeelle lähteminen. Vaikka matka Mouzoniin, yöpaikkaan, ei ollut kovin pitkä, oli se äärettömän rasittava. Valittaen nousivat sotamiehet seisomaan, pieninkin lepo oli kerrassaan jäykistänyt jäsenet. Monen jaloista vuosi verta, ne riisuivat sukkansa ja kenkänsä ja kulkivat paljain jaloin.

Punatauti raivosi yhä. Jo ensimmäisen kilometrin päässä uupui muuan sotilas ja jätettiin tiepuoleen — kaksi jäi vähän etempänä aidan viereen, josta ne vasta iltamyöhällä eräs vanha vaimo korjasi. He horjuivat kaikki ja kulkivat keppien varossa, joita preussiläiset — piloillaan ehkä — olivat antaneet heidän taittaa metsän rinteestä. Kerjäläisjoukolta he näyttivät haavoineen ja läähättäen, kuihtuneita kun olivat. Raa'asti heitä yhä kohdeltiin; ne, jotka toisista erkanivat, jos kohta luonnollisesta syystä, saivat keppiä kokea. Jälessä kulkevan plutonan oli käsketty pistää kuoliaiksi jokainen, joka yritti jääpyä. Kun muuan kersantti kieltäytyi kulkemasta, käski kapteeni kaksi miestä häntä kainaloista laahaamaan, kunnes kurjanen suostui astumaan. Pahimpana kiusanhenkenä oli pieni, kaljupää kapteeni, se joka oli korvapuustia vailla. Hän osasi hyvästi ranskaa ja parjasi sotamiehiä heidän omalla kielellään niin törkeästi, että se kirveli kuin ruoskanisku.

— Voih, ärisi Maurice hurjistuneena, kunpa saisi tuon heittiön kynsiinsä, niin peittoisi häntä niin, ettei veritilkkaa häneen jäisi!

Hän oli niin vihainen, että hänen voimansa olivat lopussa. Kaikki häntä kiusasi, preussiläisen rummun räikeä pärinä kiihotti hänen hermojaan niin, että mieli ulvoa kuin eläin.

Ennen kuin tuo kauhea matka sinä päivänä päättyisi, olisi hän auttamattomasti kadottanut järkensä. Hirveästi häntä kiusasivat ihmisten sääliväiset katseet jo pikku kylissäkin. Mitä sitten, kun tulevat Saksaan ja kaupunkilaiset keräytyvät heidän ympärilleen pilkkaaman ja ilkkumaan. Hän kuvitteli, mitenkä heidät sullotaan eläinvaunuihin, miten luonnottoman paljon he matkalla saavat kärsiä ja minkälaista on iloton elämä linnoituksissa pimeinä, synkkinä, sateisina talvipäivinä. Ei, ei, parempi kuolla paikalla, parempi maantielläkin heittää henkensä Ranskassa kuin kuukausmääriä kitua vihollisen tervapimeissä vankikomeroissa!

— Kuuleppas, hän kuiskasi Jeanille, joka kulki hänen vieressään, ole varuillasi kun tulemme metsän rinteeseen — pujahdamme siinä metsään. Belgian raja on lähellä — ainahan saamme käsiin jonkun, joka sinne opastaa.