Sillä kannalla olivat asiat, kun Henriette muutamana aamuna tuli Sedaniin, pyytämään että Delaherche jollakin tavalla puhuisi hänen enonsa puolesta. Hän oli nähnyt ihmisten omituisesti hymyilevän ja kuullut heidän puhuvan, miten rajattomasti Gilberte voi vaikuttaa herra von Gartlaubeniin. Siksipä hän hieman hämmästyi, kun ensiksi tapasi eteisessä vanhan rouvan, joka oli menossa överstin luo. Henriette ilmoitti hänelle asiansa.
— Voi, hyvä rouva, te olisitte niin hyvä, niin hyvä, jos puhuisitte enoni puolesta! Enorukan kohtalo on kauhea — hänet aiotaan lähettää Saksaan.
Vanha rouva, joka kuitenkin paljon piti Henriettestä, viittasi kärsimättömästi.
— Lapsikulta, minä en voi vaikuttaa niin mitään. Elkää minua pyytäkö…
Ja vaikka hän näki, miten surulliseksi Henriette tuli, jatkoi hän: te tulette kerrassaan sopimattomaan aikaan, poikani lähtee tänä iltana Brysseliin. Sitä paitsi on hänellä yhtä vähän vaikutusvaltaa kuin minullakaan. Puhukaa miniälleni — hänhän on kaikkivaltias.
Hän meni. Arkana ja hämillään jäi Henriette eteiseen; hän huomasi tulleensa tosiaankin varsin sopimattomaan aikaan.
Vanha rouva oli varmasti päättänyt ilmoittaa kaikki pojalleen, ennenkun hän lähtisi Belgiaan kivihiilien ostoon, tehtailija näet toivoskeli saavansa tehtaan heti kuntoon. Äiti ei jaksanut kärsiä, että Gilberte niin törkeästi pettäisi miehensä hänen poissaollessaan, mutta hän odotti, kunnes Delaherche viimeinkin oli varmasti määrännyt lähtönsä, jota jo toista viikkoa oli myöstänyt päivästä toiseen. Sehän oli koko talon häviö, preussiläinen ajettaisiin pois, Gilberte samaa tietä — ja kenties hänen nimensä vielä naulattaisiin katunurkkiin häväistykseksi, sillä se kohtaisi jokaista Ranskan naista, joka pitäisi yhteyttä saksalaisten kanssa.
Iloisesti huudahtaen juoksi Gilberte Henrietten luo, kun näki hänet.
— Voi miten hauskaa, että tulit!… Ihanhan siitä on jo ijankaikkisuus, kun viimeksi tapasimme toisemme — ihminen vanhenee niin pian näinä kauheina aikoina.
Hän oli vienyt Henrietten huoneeseensa, painanut hänet leposohvalle ja nojautui häntä vasten.
— Kuuleppas — nyt sinä syöt aamiaista meillä. Mutta ensiksi me puhelemme — eikös niin? Sinulla on varmaan ihmeen paljon kertomista!… Sinä et ole saanut veljeltäsi mitään tietoja, sen tiedän. Maurice raukka — minua niin säälittää se poikaparka! Ajattelepas, miten hirveätä Pariisissa — eivät saa polttaa kaasua, ei heillä ole polttopuita, niin, tuskinpa leipääkään! — Entäpä se nuorukainen, jota hoidat, veljesi ystävä? Niinkuin huomaat, olen jo kuullut kulkupuheita. Hänenkö tähtensä sinä tulet?
Henriette hämmästyi eikä paikalla vastannut. Eikös hän todellakin tullut Jeanin tähden, sillä hän oli ihan varma, ettei kukaan hänen armasta hoidokastaan häiritsisi, kun vain eno olisi vapaa?
Hän oli hyvin hämillään, kun Gilberte paikalla rupesi Jeanista puhumaan, hän tuskin rohkeni asiaansa ilmoittaa. Sitä paitsi sanoi omatunto, ettei ollut oikein käyttää hyväkseen sellaisia keinoja, joita epäili.
— Vai niin, toisti Gilberte veitikkamaisesti, sinä siis tulet meille tuon nuorukaisen tautta?
Henriette ei päässyt puuhun ei pitkään, hänen täytyi kertoa Fouchardin vangitseminen.
— Hyvänen aika, sehän on totta — missä ihmeessä minun ajatukseni maleksivat! Vastahan siitä tänä aamuna oli viimeksi puhetta. Siinä teit aivan oikein, että tulit tänne, ystävä-kulta — meidän pitää paikalla ruveta tuumimaan, mitä voimme tehdä enosi hyväksi, sillä se, mitä viimeksi kuulin, ei ole suinkaan rauhoittavaa. He aikovat asettaa hänet muille varottavaksi esikuvaksi.
— Minä luotin teihin, sanoi Henriette empien. Arvelin että sinä kenties keksisit keinon, että ehkäpä sinä jotain…
Nuori rouva nauroi makeasti.
— Pikku hupakko — kolmen päivän perästä on enosi vapaa! Etkös sinä tiedä, että meillä asuu preussiläinen kapteeni, joka täyttää kaikki, mitä ikinä minä pyydän? Hän nyt ei raski kieltää niin mitään.
Hän nauroi niin vallattomasti ja lapsellisesti ja oli ylpeä kauneudestaan, jolla hän niin suuren vallan oli saanut. Hän tarttui ystävänsä käteen ja taputti sitä hiljaa. Mutta Henriette oli kuin kuumilla kivillä — oliko se tunnustus? Mitenkäs hän muuten olisi ollut niin iloinen, ujostelematon ja vallaton? Henriette ei saanut sanaakaan suustaan kiitokseksi.
— Jätä nyt vain koko asia minun huolekseni. Saatpas nähdä, niin minä tänä iltana kerron sinulle niin hauskan uutisen, että tyytyväisenä palaat kotiisi!
Ruokasalissa Henriette oikein hämmästyi, kun näki siellä tuntemattoman, kauniin miehen — Edmondin. Hän ihaili nuorukaista kuin kaunista taideteosta. Oliko mahdollista, että hän oli ollut taistelemassa? Ja kuka oli uskaltanut häntä haavoittaa? Ja hän oli taistellut urhoollisesti kuin sankari! Delaherche oli oikein ihastuksissaan, kun kerrankaan oli saanut vieraita, ja ylisteli pilviin asti kirjuriansa, joka oli yhtä oiva ja kelpo nuorukainen kuin kauniskin.
Syötiin lihapaistia ja perunahauvikkaita, ja puhe sujui vilkkaasti kuin tuttuin kesken konsanaankin.
— Te tulitte siis Fouchardin tähden ja toivotte, että puhuisimme hänen puolestaan? sanoi Delaherche Henriettelle. Sattuipa se nyt ikävästi, kun minun täytyy tänä iltana lähteä matkalle. Mutta vaimoni siitä kyllä pitää huolen; häntä ei voi vastustaa, hän saa, mitä vain suinkin tahtoo.
Hän nauroi ja oli nähtävästi mielissään vaimonsa suuresta vaikutusvoimasta — kajastihan siitä vähän hänenkin osalleen.
Yhtäkkiä hän lisäsi: kuuleppas, Gilberte kulta, onko Edmond kertonut löydöstään?
— Ei. Mistä löydöstä? kysyi hän vilkkaasti ja katsoi lämpimästi nuorukaiseen.
Edmond lensi punaiseksi.
— Ei se ole muuta kuin pitsiä, joista tuonoin puhuitte — joilla olisitte tahtonut koristaa kellertävän aamupukunne. Satuin huomaamaan muutamalla myöjällä viisi metriä oikeita Brysselin pitsiä — erinomaisen kauniita ja hyvin huokeita…. Vaimo, jolla niitä oli kaupan, tulee kohta tänne niitä näyttämään.
Gilberte oli vallan ihastunut! hän olisi vaikka suudellut Edmondia.
— Voi, miten kiltti te olette! Sitä en unohda, olkaa varma!
Kun tuli Belgiasta ostetun maksapiirakan vuoro, kääntyi puhe toiselle tolalle: puhuttiin Maasista, jonka veden sinne viskatut ruumiit olivat myrkyttäneet, että kalatkin kuolivat, ja siitä johduttiin tarttuviin tauteihin, joita sai pitää kuin kätensä takana, niin pian kun ilma lauhtui.
Marraskuussa oli jo rutontapaisia tautia ilmautunut. Turhaan oli taistelun päätyttyä annettu 6,000 frangia kaupungin puhdistamiseksi ja poltettu kasoittain sotilasten laukkuja, patroonakoteroita ja muita romuja, yhtä kaikki levisi ympäristöltä tukehuttava löyhkä, milloin ilma oli kostea, sillä maa oli niin täynnä ruumiita, että hauta oli haudassa kiinni ja ne olivat niin matalat, jotta ruumis tuskin peittyi. Seurauksena sellaisesta hutiloimisesta oli sietämätön mädän haju.
Niinä päivinä oli päälle päätteeksi löydetty toinenkin rutonahjo — Maasvirta, josta jo oli ongittu toistatuhatta hevosenraatoa. Sittenpä olikin joki puhdas — luultiin; mutta se luulo petti, kun poliisi muutamana päivänä tarkasti joen pohjaa, joka siltä kohdalta oli kahden metrin syvyinen, ja huomasi vedessä valkeita esineitä — kiviä kaiketi; mädänneitä ihmisruumiita ne olivat, niin mädänneitä, etteivät ne olleet turvonneetkaan eivätkä sentähden kohonneet pinnalle. Melkein neljä kuukautta ne olivat ruohokossa lojuneet. Käsiä, jalkoja ja päitä kohosi keksissä. Virtakin irroitti ruumiista osia ja vei milloin käden, milloin jalan. Vesi oli samakkaa, suuria kuplia kohosi pinnalle, särkyi ja myrkytti ilman.
— Hyvä toki, että kylmää, huomautti Delaherche. Mutta kunhan lumi rupeaa sulamaan, niin tiedän mä, että on vaara tarjona, jollemme ajoissa pidä huolta.
Gilberte pyysi hymyillen, että hän puhuisi muusta … syödessä.
— Kummallista, että ne nyt mieleeni juohtuivat, sanoi tehtailija, mutta se on varma, että kalatta sitä saa syödä kotveroisen tästä puoleen.
Kun he syötyänsä joivat kahvia, tuli palvelija ilmoittamaan, että herra von Gartlauben kysyy, saisiko hän hetkisen heitä puhutella.
Siitä syntyi aika hälinä, sillä kapteeni ei ollut koskaan tullut siihen aikaan — keskipäivällä.
Delaherche sanoi paikalla, että olkoon hän hyvä ja tulkoon — mukava tilaisuus esitellä Henriette.
Kun kapteeni näki vielä toisenkin nuoren naisen, oli hän kahta kohteliaampi. Hänelle tarjottiin kahvia ja hän joi kupillisen ilman sokeria niinkuin oli nähnyt juotavan Pariisissa. Hän oli muuten halunnut paikalla ilmoittaa rouva Delaherchelle, että hänen turvattinsa, muuan tehtaantyömies, joka oli tapellut preussiläisen sotamiehen kanssa ja siitä syystä vangittu, oli nyt vapaa.
Gilberte käytti tilaisuutta hyväkseen ja puhui Fouchardista.
— Herra kapteeni, pyydän esitellä teille paraimman ystäväni! Hän toivoo teidän apuanne — hän on sen rémillyläisen sisarentytär, jota on epäilty Dieuletmetsän sissien liittolaiseksi. Kaiketikkin muistatte —?
— Vai niin — vakoilija, polonen, joka löydettiin säkistä. Se on ikävä juttu … vakavaa laatua … varsin vakavaa. Pahoin pelkään, etten voi mitään vaikuttaa.
— Voi ei, kapteeni hyvä — elkää sanoko niin — minä olisin niin iloinen, kapteeni…
Gilberte katsoi häneen lempeästi, loistavin silmin. Kapteeni oli hurmautunut, hän kumarsi kohteliaasti, ja samalla nöyrästi. Koska Gilberte tahtoo, niin —!
— Kiitän teitä sydämmellisesti, herra kapteeni, sopersi Henriette.
Hänestä tuntui tuiki vastenmieliseltä tuo sotilas; hän muisti yhtäkkiä miehensä, Weiss-raukan, joka ammuttiin kuoliaaksi Bazeillesissa.
Edmond, joka heti kapteenin tultua oli pujahtanut huoneesta, palasi ja kuiskasi jotain Gilbertelle. Rouva nousi paikalla, kertoi pitseistä, joita myöjä oli tullut näyttämään, ja pyytäen anteeksi poistumistaan lähti Edmondin kanssa.
Henriette istuutui ikkunanpieleen, kun jäi yksin Delaherchen ja kapteenin kanssa, jotka jatkoivat äänekkäästi puhettaan.
— Lasillinen konjakkia, kapteeni? Nähkääs — minä en ollenkaan ujostele, vaan sanon suoraan ajatukseni … tiedänhän minä, että te ette ole ahdasmielinen. Niin, teidän päällikkönne on perin väärässä, kun vieläkin tahtoisi kaupungilta pusertaa nuo 42,000 frangia. Punnitkaapa kerrankaan, mitenkä paljon me olemme uhranneet aina sodan alusta asti! Pikkistä ennen taistelua tulee ensiksikin ranskalainen armeija, uuvuksissa ja nälissään ja sitten — te, jotka kyllä leivän kannan katkaisette. Sotajoukkoin kulkeminen kaupungin läpi pelkästään kaikkine korjuineen ja muine kuluineen nousee jo puoleentoista miljoonaan. Saman verran lasken taistelun pommituksineen ja tulipaloineen hävittäneen; se on jo kolme miljoonaa. Lopuksi en laisinkaan liioitelle, jos sanon, että teollisuus ja kauppa ovat kärsineet kahden miljoonan vahingon. Mitäs siihen virkatte?… Viisi miljoonaa — kaupungista, jossa on 13,000 asukasta! Ja sitten te lisäksi vielä vaaditte 42,000 frangia — mikä siihen oikeuttaa, sitä minä en käsitä! Onko se oikeuden mukaista, onko se kohtuullista?
Herra von Gartlauben punalti päätään ja vastasi vain: niin, — semmoista on sota!
Henriette istui ikkunanpielessä ja odotti. Korvissa suhisi, kummallisia ajatuksia, synkkiä kuvia pyöri hänen päässään; häntä raukasi.
Mutta Delaherche vakuutti kapteenille kunniasanallaan, että Sedan ei kuuna kullan valkeana olisi pälkäästä päässyt nyt, kun kovaa rahaa kerrassaan puuttui, jollei teollisuuspankki olisi laskenut liikkeeseen uusia seteliä ja siten pelastanut kaupunkia perikadosta.
— Pikku naukku lisäksi, herra kapteeni?
Ja sitten hän hyppäsi toiseen aineeseen.
— Ei se ole Ranska, joka sotaan syöksyi, vaan keisarikunta… Keisari … niin … minä en ymmärrä koko keisaria. Hänellä ei tee herran tarvista… Ennenhän me hakkautamme itsemme sipaleiksi kuin huolimme häntä hallitsijaksemme! Ainoa, joka heinäkuussa asian laidan käsitti, oli Thiers. Hänen matkansa Euroopan pääkaupunkeihin oli todellakin viisas teko — siitä tuntee isänmaan ystävän. Onnistukoon hänen yrityksensä…!
Hän ei lopettanut lausettaan, sillä hänestä oli sopimatonta puhua rauhan toiveista preussiläiselle, vaikka se sitten olikin herra von Gartlauben. Mutta rauha se oli hänen hartain toivonsa niinkuin koko vanhoillisen porvariston, joka ennen oli pitänyt keisarin puolta.
Vastustaminen ei enää auttanut, heidän täytyi antautua: valloitetuissa maakunnissa riehui jo syvä suuttumus — mitä varten Pariisi niin itsepäisesti puolustautui, kun koko isänmaan pelastus oli kysymyksessä.
Tarkoittaen Gambettan innokkaita julistuksia Delaherche lisäsi hiljaa: ei, ei; me emme ole noita raivohulluja. Uusia verilöylyjä siitä vain seuraa. Minä olen Thiersin miehiä — hän tahtoo yleistä äänestystä … ja tasavalta — herra jumala … hyvin minusta nähden, kunnes parempi hallitus saadaan.
Herra von Gartlauben nyökytti myöntävästi päätään: niinpä niin, niinpä niin…
Henriette oli niin kiihdyksissä, syytä hän ei tiennyt, mutta hän ei mitenkään jaksanut olla huoneessa, vaan lähti hiljaa pois ja meni etsimään Gilberteä. Hän ihan säikähti, kun tuli makuuhuoneeseen ja näki ystävänsä katkerasti itkevän pitkällään leposohvalla.
— Mitä nyt? Mitä ihmettä?
Kyyneleet virtasivat tulvana. Gilberte ei vastannut, hän oli tulipunainen, hän häpesi, hän oli vallan sekaisin. Henriette ojensi kätensä, Gilberte heittäysi nyyhkyttäen hänen syliinsä ja sopersi: voi ystävä-kulta, jospa tietäisit! — En ikinä minä sitä uskalla sinulle sanoa … mutta eihän minulla ole ketään … ehkä sinä sentään tietäisit neuvoa…
Hän hämmentyi kokonaan.
— Edmond oli täällä … silloin tuli rouva Delaherche — juuri ikään — yhtäkkiä…
— Mitenkä? Yhtäkkiä?
— Me olimme täällä… Edmond oli kietonut kätensä vyötäisilleni … ja suuteli minua…
Hän oikein värisi, puristi Henrietteä kaulasta, suuteli häntä ja tunnusti kaikki.
— Voi, hyvä ystävä, elä tuomitse minua liian ankarasti … minä en kestä sitä… Kyllä minä muistan, kun lupasin sinulle, etten enää tee niin … mutta olethan sinä nähnyt Edmondin — hän on niin urhoollinen, niin reipas ja niin kaunis! Ja arveleppas sitten … poikaparka sairaana … haava käsivarressa — äiti niin kaukana!… Ja päälliseksi hän on rutiköyhä — kaikki heidän tulonsa ovat menneet hänen kouluuttamisekseen. Voi hyvä Henriette — en voinut kieltää.
Henriette kuunteli häntä hämillään.
— Tuo pikku kersanttiko se siis on! — Mutta, ystäväkultani, kaikki ihmiset luulevat, että se on preussiläinen!
Gilberte nousi, pyyhki kyyneleensä ja vastusti jyrkästi.
— Preussiläinen! Ei — ei ikimaailmassa! Hän on inhottava, en siedä häntä. Kuinka sinä luulet minusta sellaista! Mitenkä ihmeellä kukaan saattaa ajatella minusta niin alentavaista? Ei, ei koskaan! Ennen kuolisin!
Silmät säkenöivät, hän oli kahta kauniimpi. Mutta samassa hän taas oli entinen iloinen keimailija. Hän rähähti nauramaan: se huvittaa minua — se on totta. Hän on ihan hurmautunut, hän jumaloi minua. Kun vain sinnepäin katson, niin hän paikalla tekee mitä tahdon… Jospa tietäisit, miten hullunkurista on tehdä pilkkaa tuosta kömpelöstä herrasmiehestä. Ja sitten hän vielä luulee saavansa palkkion kaikesta vaivastaan.
— Mutta sellainen leikkiminen on vaarallista, sanoi Henriette vakavasti.
— Luuletko? Mitähän vaaraa siitä olisi? Kun hän viimein huomaa, että kaikki on sulaa pilaa, suuttuu hän ja muuttaa pois — siinä kaikki. Eikä hän toisekseen huomaa sitä milloinkaan! Sinä et häntä tunne, hän on niitä miehiä, joita nainen saa vaaratta nenästä vetää!… Näetkös, että siinä minä olen sinua viisaampi… Sellaiset minä jo ilmassa tunnen. Hän on niin itserakaskin, ettei hän koskaan myönnä, jotta hänestä on tehty pilkkaa… Ja kun hän lähtee pois, muistelee hän täällä oloaan kaipauksella ja lohduttautuu sillä, että on tehnyt oikein ja käyttäytynyt kuin mies, joka tuntee Pariisin tavat — sen pituinen se.
Naurahtaen hän sitten lisäsi: mutta sen hän saa aikaan, että Fouchard eno pääsee vapaaksi, — ja korvaukseksi tarjoon minä hänelle kupillisen teetä omasta kädestäni.
Yhtäkkiä hän taas tuli levottomaksi, kyyneleet kohosivat silmiin: voi, hyvä jumala! Entäs anoppi!… Mikä tästä lopuksi tulee? Hän ei minusta suuresti välitä — kyllähän hän saattaa kertoa kaikki miehelleni.
Henriette oli jo tointunut ja tyyntynyt. Hän kuivasi ystävänsä kyyneleet, sai hänet nousemaan leposohvalta ja silitti hänen pörhistynyttä tukkaansa.
— Kuuleppas nyt, hyvä ystävä, minä en raski sinua torua, vaikka sinä hyvin kyllä tiedät, etten minä sitä hyväksy. Mutta minua niin ihmeesti pelotti se sinun preussiläisesi, että pelkäsin asiaasi monta, monta vertaa pahemmaksi, ihan panee puolella, kun kuulin suoran totuuden… Rauhoituhan nyt vain, kaikki käy vielä hyvin.
Henriette oli oikeassa. Se olikin parasta Gilbertelle. Samassa tuli näet Delaherche äitinsä kanssa huoneeseen. Tehtailija kertoi jo lähettäneensä hakemaan hevosta, joka saattaisi hänet asemalle, sillä hän oli päättänyt iltajunassa lähteä Brysseliin. Hän oli tullut jättämään jäähyväisiä vaimolleen.
— Olkaa ihan huoleti! hän sanoi Henriettelle. Herra von Gartlauben lupasi puhua enonne puolesta; minä tosin nyt lähden, mutta vaimoni kyllä muistuttaa häntä lupauksestaan.
Peloissaan tarkasti Gilberte anoppiaan… Näinköhän hän kertoisi sen pojalleen? Estäisiköhän hänen matkansa?
Vanha rouva ei sanonut halaistua sanaa, katsoi vaan miniäänsä silmiään väräyttämättä. Hänkään ei enää niin ankarasti arvostellut Gilberteä. Hyvä jumala! Koska se olikin tuo nuorukainen, ranskalainen, joka oli niin urhoollisesti taistellut, niin täytyihän hänen antaa anteeksi niinkuin edelliselläkin kerralla.
Hän oli lauhtunut. Hän hymyilikin, ja sitä ei ollut tapahtunut, sitten kun Coulmiersin hyvät uutiset kuultiin. Hänen poikansa saisi kaikessa rauhassa matkustaa, Edmond kyllä suojelisi Gilberteä preussiläiseltä.
— Jumalan haltuun! sanoi hän ja suuteli poikaansa. Toimita asiasi ja palaa pian kotiin!
Rouva Delaherche lähti, painoi oven kiinni ja kulki hitaasti eteisen toiselle puolelle tuonne kolkkoon huoneeseen, jossa översti synkkänä istui, tylsistynein silmin tuijottaen lampun himmeää valoa kohti.
Samana iltana Henriette palasi Rémillyyn ja kolmantena päivänä sen perästä tulla joppasi Fouchard vanhus kotiin Henrietten suureksi iloksi ja istuutui syömään, pisteli pois poikkeen leipää ja juustoa aivan kuin olisi tullut ostoksiltaan eikä vankilasta. Kysymyksiin hän vastaili maltillisesti, — mikäpäs hänellä oli siellä ollut hätänä. Kuinkas he olisivat voineet pitää häntä kiinni? Eihän hän ollut mitään pahaa tehnyt eikähän hän ollut preussiläistä tappanut. Hän oli vain sanonut näinikään: etsikää! Minä en tiedä mitään. Ja päästää oli heidän täytynyt sekä hänet että kylänvanhin, koska ei ollut minkäänlaisia todisteita.
Mutta ilkeästi hän vilkutti silmiään ja oikein sydäntä kutkutti, kun oli kerrankin petkuttanut noita mokomia, jotka olivat ruvenneet hänelle lihasta juonittelemaan.
Joulukuu läheni loppuaan, ja Jean aikoi lähteä. Jalka oli terve ja lääkäri oli luvannut hänet taistelemaan.
Se oli kova isku Henriettelle, mutta hän koetteli kaikin tavoin peittää suruaan.
Champignyn onnettoman taistelun jälkeen he eivät olleet kuulleet mitään Pariisista. Sen he vain tiesivät, että Mauricen rykmentti oli ollut kovimmissa kahakoissa ja paljon kärsinyt.
Monet raucourtilaiset ja sedanilaiset olivat saaneet sähkösanomia, jos kohtakin kiertoteitä — he vain eivät saaneet ainoatakaan riviä. Ahnas haukka tai preussiläisen luoti oli varmaankin jonkun metsän rinteessä hengen ottanut heidän kyyhkyltänsä.
Toisinaan vilahti mieleen: entä jos Maurice on kuollut? Levottomina he olivat odottaneet tietoja päivästä toiseen. Sieltä ei tullut mitään tuolta suuresta kaupungista, jota kohti piirittäjäin kanuunat joka taholla ammottivat.
He eivät enää tietoja toivoneetkaan. Ja kun Jean ilmaisi päättäneensä lähteä taistelemaan, kohosi huokaus Henrietten rinnasta, ja hän virkkoi: hyvä jumala, kaikki on mennyttä, minä jään taas yksin!…
Jean aikoi liittyä pohjoisarmeijaan, jonka kenraali Faidherbe äskettäin oli saanut kootuksi. Sitten kun kenraali Manteuffel oli tunkeutunut Dieppeen, puolusti äskenmainittu sotajoukko kolmea piirikuntaa: pohjoista, Pas-de-Calaista ja Sommea, ja Jean suunnitteli matkansa — siten pääsikin helposti — Bouillonin kautta Belgiaan ja sieltä perille.
Hän tiesi, että 23:ta osastoa aiottiin täydentää Sedanin ja Metzin miehillä, mikäli niitä saatiin kootuksi. Hän oli kuullut kerrottavan, että kenraali Faidherbe aikoi ryhtyä hyökkäyssotaan, ja oli jo määrännyt seuraavan sunnuntain lähtöpäiväkseen, kun kuuli Pont-Noyellen ratkaisemattomasta tappelusta, jonka ranskalaiset olivat vähällä olleet voittaa.
Dalichamp se taas tarjoutui saattamaan Jeaniakin Bouilloniin omalla hevosellaan. Hänen hyväntahtoisuutensa ja rohkeutensa olivat ihmeteltävät. Raucourtissa, jossa lavantauti raivosi — baijerilaiset olivat sen sinne tuoneet — oli hänellä sairaita joka talossa ja sitä paitsi oli vielä hänen huostassaan kaksi sairashuonetta, toinen Raucourtissa ja toinen Rémillyssä.
Hänen palava isänmaanrakkautensa ja väkivaltaisuuksien vastustaminen olivat jo kahdesti vieneet hänet vankilaan, mutta kummallakin kertaa oli hän päässyt vapaaksi.
Siksipä hän mielissään naurahteli, kun aamusella tuli hakemaan Jeania, hän iloitsi auttaessaan taas muuatta Sedanin uhria pakoon.
Jeania huolestutti rahakysymys — hän tiesi, ettei Henriettellä ollut liikoja varoja — ja siitä syystä hän suostui ottamaan viisikymmentä frangia lääkäriltä, jotka tämä matkarahoiksi hänelle tarjosi.
Fouchard oli Jeanin lähtiessä erinomaisen kohtelias ja ystävällinen. Hän lähetti Silvinen hakemaan kaksi pullollista viiniä, sillä hän tahtoi juoda heidän kanssansa lasillisen erojaisiksi, toivoen että saksalaiset perinjuurin hävitettäisiin.
Hän oli nyt varakas mies, oli jo toisenkin kolikon pistänyt kirstunpohjalle; hän oli tyytyväinen ja toivoi vain rauhaa — ei tuota toki kauvan enää tarvinne odottaa — ja piti varansa, ettei joutunut mihinkään rettelöihin, sitten kun Dieuletmetsän sissit olivat jälettömiin hävinneet. Olipa hän ollut niinkin anteliaalla tuulella, että Prosperkin oli äskettäin saanut palkkansa — Fouchard ei näet hevillä olisi luopunut hänestä, vaikkeihän sillä Prosperillakaan ollut aikomusta taloa jättää. He kilistivät lasiaan — hän ja Prosper ja kilistipä hän Silvinenkin kanssa. Oli hän välistä ajatellut kosia Silvineä — se oli niin ymmärtäväinen ja ahkera, — vaan mitäpä se olisi hyödyttänyt? Eihän Silvine enää naimisia ajatellut, taloon hän jää ja talossa pysyy vielä sittenkin, kun pikku Kaarlosta on varttunut aika mies, ja hän vuorostaan lähtee sotaan.
Kun hän vielä oli kilauttanut lasiaan lääkärin ja Jeanin ja Henrietten laseihin, virkkoi hän: olkoon onneksenne! Koettakoon jokainen parastaan ja olkoon yhtä tyytyväinen kuin minäkin!
Henriette tahtoi välttämättömästi saattaa Jeania Sedaniin.
Jean oli siviilipuvussa; lääkäri oli lainannut hänelle päällysnutun ja huopahatun.
Päivä paistoi kirkkaasti, lumi narisi jalan alla. He aikoivat ajaa vain suoraan läpi kaupungin, mutta kun Jean kuuli, että översti yhä oli Delaherchessa, ei hän mitenkään saattanut kulkea siitä ohi, samalla hän kiittäisi tehtailijaa kaikesta avusta.
Onneton kaupunki, jossa jokikinen kohta muistutti tappiosta — tuskaa se vain tuotti Jeanille.
He ajoivat Maquakatua ja pysähtyivät tehtaan luo. Koko talo oli säikähdyksissä: Gilberte oli ihan tyrmistynyt, vanha rouva itki, ja tehtailija, joka juuri oli palannut tehtaasta — siellä hän puursi päivät päästään — voivotteli.
Översti oli huoneensa lattialla — kuolleena.
Ikkunat olivat peitossa, lamppu paloi lakkaamatta.
Lääkäri haettiin tuota pikaa, vaan hän ei saanut selvää; ei se ollut sydämmen halvausta, ei verensyöksyä. Översti oli kuollut kuin ukkosen lyömänä, mutta mistä salama tuli, sitä ei tiedetty. Vasta seuraavana päivänä löydettiin lattialta vanhan sanomalehden palanen, jossa kerrottiin Metzin antautumisesta.
— Kuuleppas, sanoi Gilberte Henriettelle, kun herra von Gartlauben äsken meni alas, paljasti hän päänsä kulkiessaan oven ohi, jossa enon ruumis on… Edmund sen näki. Hän on todellakin kunnon mies ja hienotunteinen.
Jean ei ollut koskaan ennen suudellut Henrietteä. Ennenkun hän nousi lääkärin kanssa ajoneuvoihin, tahtoi hän vielä viimeisen kerran kiittää Henrietteä, joka oli hoitanut häntä hellästi kuin sisar ja kohdellut häntä veljenään. Mutta hän ei saanut sanaakaan suustaan, nyyhkyttäen hän syleili häntä ja suuteli. Henriette oli ihan surun vallassa, hän suuteli myös.
Kun hevonen lähti liikkeelle, kääntyi Jean ja katsoi taakseen. He liehuttivat molemmat ja sopersivat liikutettuina: hyvästi, hyvästi!
Sinä yönä oli Henrietten vuoro valvoa Rémillyn sairashuoneessa. Yö oli pitkän pitkä; taas tuli raivoisa itkunpuuska — hän peitti käsillään silmänsä ja itki, itki hillitöntä itkua.
VII.
Paikalla Sedanin taistelun jälkeen alkoivat molemmat saksalaiset sotajoukot vieriä Pariisia kohti.
Maasin armeija tuli pohjoisesta Marnelaakson läpi ja Preussin kruununprinssin sotajoukko, joka Villeneuve-Saint-Georgesin kohdalla oli mennyt Seinen yli, marssi Versaillesiin sulkemaan kaupunkia etelästä. Kenraali Ducrot, jolle oli uskottu äskettäin muodostetun neljännentoista osaston johto, päätti hyökätä viimeksimainitun sotajoukon kimppuun.
Maurice taisteli uuden rykmenttinsä kanssa — sadannenviidennentoista — metsässä Meudonin vasemmalla puolella, mutta ei saanut lähtökäskyä, ennenkun tappio jo oli silminnähtävä.
Muutamat kranaatit olivat tarpeeksi; kauhea hämminki syntyi zuaavipataljoonassa, jossa oli pelkästään rekryyttiä, toisetkin joukot yhtyivät hurjaan pakoon eivätkä pysähtyneet ennenkun Pariisin vallien suojassa, jossa sekasorto oli täydellinen. Kaikki asemat eteläisissä linnoituksissa menetettiin, viimeinen side, joka Pariisin Ranskaan yhdisti — läntisen rautatien sähkölennätinlanka — katkaistiin samana iltana. Pariisi oli erotettu muusta maailmasta.
Ilta oli Mauricelle äärettömän kamala. Jos saksalaiset olisivat uskaltaneet, olisivat he samana yönä majoittuneet Karuselltorille. Mutta he olivat viisaita, he olivat lujasti päättäneet panna kaiken taitonsa liikkeelle.
Piirittämissuunnitelman pienimmätkin yksityiskohdat oli tarkoin pohdittu ja määrätty: Maasin armeija pohjoisessa Croissysta Epinayn kautta Marneen, kolmas armeija etelässä Chennvièresistä Châtilloniin ja Bougivaliin ja preussiläisten päämaja — kuningas Wilhelm, herra von Bismarck ja kenraali von Moltke — Versaillesissa.
Jättiläismoinen piiritys, jota ei ollut kukaan uskonut, oli nyt toteennäytetty. Kaupunki, joka ympärimitaten oli neljä ja puoli peninkulmaa, jossa oli viisitoista linnoitusta ja kuusi varustusta oli kuni kahleissa. Ja puolustajana oli vain kolmastoista osasto, jonka kenraali Vinoy oli pelastanut, ja neljästoista, jota paraillaan muodostettiin ja jota johti kenraali Ducrot. Yhteensä oli näissä 80,000 sotamiestä, sen lisäksi 14,000 merisotamiestä, 15,000 vapaaehtoista, 115,000 miestä nostoväkeä, puhumattakaan 300,000 kansalliskaartilaisesta, joita oli sijoitettu valleille sinne tänne. Suuri joukko tosin, vaan puuttui tottuneita ja sotakuriin totutettuja. Joukkoja varustettiin ja harjoitettiin; Pariisi oli yhtenä ainoana suurena sotaleirinä.
Kuumeentapaisesti valmistauduttiin puolustautumaan, tiet suljettiin, talot, jotka olivat ampuma-alalla, revittiin, 200 suuriputkista kanuunaa ja 2,500 muuta kanuunaa laitettiin kuntoon, toisia kanuunia valettiin, ja ministeri Dorianin isänmaanrakkaus ja suuret ponnistukset loivat kuin tyhjästä kokonaisen asehuoneen.
Mielet olivat kuohuksissa, viha raivosi myrskynä, sitten kun Ferrièresin keskustelut oli keskeytetty ja Jules Favre ilmoittanut Bismarckin vaatimukset: luovuttaa Elsass, jättää Strassburgin linnue vangiksi ja suorittaa kolme miljaardia vahingon korvaukseksi — yksimielisesti päätettiin, että sodan jatkaminen oli Ranskan elinehto. Vaikkei olisi toivoa hiventäkään, tulisi Pariisin puolustautua, että isänmaa pysyisi hengissä.
Muutamana sunnuntaina syyskuun lopulla lähetettiin Maurice kaupungin toiseen päähän. Uutta toivoa herätti hänessä se, mitä hän näki. Hänestä tuntui niinkuin kansan sydän ja suuri puolustusaate olisivat Châtillonin tappion jälkeen tulleet lähemmä toisiansa. Tuo ennen niin nautinnonhimoinen Pariisi, joka helposti horjahti oikealta tieltä, oli muuttunut, muuttunut edukseen — se oli valmis miehuullisesti kärsimään mitä suurimpia uhrauksia. Muuta ei nähnytkään kuin univormuja; välinpitämättömimmilläkin oli kansalliskaartin merkki. Niinkuin seisahtuu jättiläiskello, josta vieteri on katkennut, niin oli yhtäkkiä pysähtynyt elämä, teollisuus, kauppa — kaikki oli jähmettynyt; yksi ainoa intohimo oli eleillä — halu voittaa.
Se oli ainoa puheenaine, joka sai sydämmet sykkimään ja veren suonissa virtaamaan, kaikkialla siitä puhuttiin, yleisissä kokouksissa, öisin vahdissa ollessa; sama asia keräsi kansaa jalkakäytäville, että tuskin pääsi liikkumaan. Samat harhaluulot täyttivät kaikkien mielet, sama sisällinen kiihotus valtasi koko kansan. Ilmautui jo sairaaloista hermostumista, rutontapaista kuumetta, joka liioitteli sekä pelon että toiveet, ja vähimmänkin syyn sattuessa päästi eläimelliset himot ihmisessä valloilleen.
Marttyyrikadulla Maurice näki tapauksen, joka kokonaan kiinnitti hänen huomionsa: hurjistunut ihmisjoukko hätyytti taloa, jonka yläkerran ikkunasta oli koko yö nähty valoa, ihan varmasti merkkituli preussiläisille, jotka olivat Pariisin yläpuolella Bellevuessa.
Asukkaat, joita rahvas epäili, viettivät kaiket päivät tähystellen katoillaan. Edellisenä iltana olivat he olleet hukuttaa muutaman raukan, joka oli penkille leväyttänyt Pariisin kartan ja tutki sitä.
Mauriceenkin, joka ennen oli ollut niin järkevä, oli tarttunut sama sairaaloinen epäluuloisuus; kaikki, mitä hän oli tähän asti uskonut, horjui. Hän ei enää epäillyt kuten Châtillonin mylläkässä, ettei Ranskan armeija enää koskaan kykenisi urhoollisesti taistelemaan. Hyökkäys Hayhin ja Chevillyyn syyskuun 30 päivänä, taistelu lokakuun 13 päivänä, jolloin nostoväki valloitti Bagneuxin, ja hyökkäys lokakuun 21 päivänä, jolloin hänen rykmenttinsä silmänräpäykseksi oli valloittanut Malmaison-puiston, oli herättänyt eloon hänen itseluottamuksensa, virittänyt toivon, joka ei tarvinnut kuin kipenen syttyäkseen ja palaakseen.
Preussiläiset olivat tosin voittaneet sotajoukon, mutta se oli taistellut urhoollisesti, se voi vielä voittaa. Mutta Mauricea huolestutti tuon suuren Pariisin horjuvaisuus — iloisimmista toiveista se saattoi syöksyä syvimpään alakuloisuuteen ja keskellä voitonhimoaan se pelkäsi pettämistä. Seuraisivatko kenraali Trochu ja kenraali Ducrot keisarin ja marsalkka Mac-Mahonin esimerkkiä? Olisivatko he vain keskinkertaisia päälliköitä ja tietämättään ja tahtomattaan veisivät uusiin tappioihin?
Sama liike, joka oli syössyt keisarikunnan, uhkasi nyt kansallispuolustusta, samat kiihottuneet mielet tahtoivat anastaa vallan pelastaaksensa Ranskan. Jules Favre ja muut hallituksen jäsenet olivat nyt yhtä vastenmieliset kuin ennen Napoleon III ministerineen. Koska he eivät tahtoneet karkoittaa preussiläisiä, ei ollut muuta neuvoa kuin väistykööt niitten tieltä — vallankumouspuolueen — jotka olivat voitostaan varmat, jotka saarnasivat yleistä aseihin tarttumista ja kiihottivat niitä, jotka suunnittelivat miinojen kaivamista ja vihollisen tuhoamista.
Iltasella lokakuun 31 päivää vasten saivat taas epäilykset ja kummalliset houreet Mauricen valtoihinsa. Hän hautoi mielipiteitä, joille ennen olisi nauranut. Miksikäs ei? Eihän tuhmuuden ja rikoksen välillä ollut rajaa. Eikös mahdottominkin toteutunut näinä mullistusten aikoina?
Vihaa ja katkeruutta oli mieleen ihan kasautumalla kertynyt, sitten kun hän Mülhausenin luona oli saanut tiedon Fröschwillerin onnettomuudesta. Sedanin isku oli parantumaton haava, joka pienimmästäkin syystä repeloitui ja vuoti verta. Jokainen tappio oli siinä määrässä häntä tärisyttänyt, että jälki oli kulumaton; ruumis oli riutunut, ajatuskyky heikontunut, sillä päiväkausia oli hän ollut ruuatta, yökausia unetonna — koko elämä oli levotonta, ilkeää unta eikä hän enää tiennyt, elikö hän todellakin vai ei. Järjen valon oli pimentää pelkkä ajatus, että kaikki on auttamattomasti lopussa, uusi isku kaiken perinjuurin tuhoaa; tuo tieteellisesti sivistynyt mies muuttui luonnonlapseksi, jota johti vain vaisto — jota hetkelliset päähänpistot riuhtoivat. Ennen täydellinen perikato kuin lahjaksi ainoatakaan ropoa Ranskan rikkauksista tai sormen leveyttä sen maasta!
Jo ensimmäiset tappiot olivat järkähyttäneet hänen Napoleonin-ihannoimistaan, tuota vienon tunteellista bonapartelaisuutta, jota isoisän sotakertomukset olivat häneen istuttaneet.
Hän ei enää tyytynyt maltilliseen tasavaltaan, hän kallistui jo vallankumouksen väkivaltaisuuksiin, katsoi hirmuhallituksen välttämättömäksi puhdistamaan maata kunnottomista kansalaisista ja pettureista, jotka olivat murhaamaisillaan isänmaan.
Siksipä hän lokakuun 31 päivänä olikin kapinoitsijain puolella, kun tiedot onnettomuuksista seurasivat toistensa kintereillä: Bourgetin menettäminen, jonka vapaaehtoiset niin urhoollisesti olivat valloittaneet 28 päivää vasten yöllä; Thiersin palaaminen Versaillesiin Euroopan pääkaupungeista, joissa hän oli keskustellut kuten väitettiin — Napoleon III:nen nimessä, ja viimein Metzin antautuminen, joka hänestä oli aivan varma, vaikkei huhua vielä oltu varmistettu; se oli viimeinen surmanisku, taas veres ja Sedania häpeällisempi.
Ja kun hän seuraavana päivänä kuuli, mitä Hôtel de Villessä oli tapahtunut, kuinka kapinoitsijat hetkiseksi olivat päässeet voitolle ja hallituksen — kansallispuolustuksen — jäsenet olivat olleet kiinni kello neljään aamuun ja silloinkin ainoastaan mielten yhtäkkinen pyörähdys heidät pelastanut, ja miten kansa ensin oli ollut vihainen heille, mutta sitten pelännyt kapinoitsijain voittavan — silloin hän suri, että kommunistain yritys ei onnistunut. Ehkäpä se sentään olisi pelastuksen tuonut, kun olisi selittänyt isänmaan suuren vaaran, saanut koko kansan aseihin tarttumaan ja herättänyt eloon muinaiset muistot vapaasta kansasta, joka ei tahdo kuolla.
Thiers ei uskaltanut palata Pariisiin, jossa oltiin valmiit juhlavalaistuksella viettämään keskustelujen lakkauttamista.
Marraskuu kului kuumeentapaisessa levottomuudessa. Pieniin kahakoikin ei Maurice osallistunut. Hän oleskeli Saint-Ouen puolella ja pujahti pois niin pian kuin vain pääsi; hän oli niin rauhaton, hän lakkaamatta halusi uutisia.
Pariisi oli yhtä levoton. Kunnallisneuvosten jäsenten vaali näytti laimentaneen valtiolliset intohimot; mutta melkein kaikki valitut kuuluivat äärimmäiseen vasemmistoon — se oli kammottava tulevaisuuden oire. Ja tyynen aikana Pariisi odotti, odotti ja innolla halusi voittoa — pelastusta. Oli kerrassaan epäilemätöntä: preussiläiset saisivat selkäänsä, että tuntuisi.
Valmistuksia oli tehty hyökkäystä varten Gennevilliersin niemellä, se oli katsottu sopivimmaksi paikaksi.
Ääretön oli riemu, kun muutamana aamuna kuultiin iloisia uutisia: Coulmiersissä oli taisteltu, Orléans valloitettu ja Loiren armeija marssi avuksi, se oli jo Etampesin luona — kerrottiin. Kaikki oli kuin puhallettu toisenlaiseksi, ei muuta kuin pistää tovereille kättä Marnen toiselle rannalle.
Kaikki sotavoimat oli koottu, ihan kuin tyhjästä temmattu kolme armeijaa; ensimmäistä, joka oli kansalliskaartin pataljoonista muodostettu, johti kenraali Clément Thomas, toiseksi yhdistettiin kolmas- ja neljästoista osasto ja niihin liitettiin jäännökset muista joukoista, joita koottiin vähän joka paikasta — sitä oli kenraali Ducrotin määrä johtaa suuressa hyökkäyksessä, viimein kolmas — varaväki — jossa oli pelkästään nostoväkeä ja jonka johtajana oli kenraali Vinoy.
Ja Maurice luotti itseensä täydellisesti taistellessaan 115:nen kanssa
Vincennes-metsässä marraskuun 28 päivänä.
Siellä oli toisen sotajoukon kolme osastoa ja kerrottiin, että seuraavana päivänä yhdyttäisiin Fontainebleaun luona Loiren armeijaan. Mutta taas tuli vastoinkäymisiä, tehtiin tavanmukaiset virheet, virran tulvaaminen esti siltaveneitten asettamisen ja järjettömät käskyt myöhästyttivät koko suunnitelman.
Seuraavana yönä 115:des meni ensimmäisenä joen yli, ja kymmenen aikaan Maurice hyökkäsi Champignyyn kovassa luotituiskussa. Hän oli kuin hullu, pakkasesta huolimatta kivääri poltti hänen käsiään. Hänen ainoana toivonansa oli rynnätä eteenpäin, kunnes tapaisi toverit…
Mutta ihan Champignyn ja Bryn edessä tie nousi pystyyn — Coeuillysin ja Villiersin puistoista olivat preussiläiset puolen kilometrin leveydeltä tehneet valloittamattomat linnoitukset. Sepä se oli, johon jokaisen urhoollisuus pirstautui. Kauhu ja epäilys saivat vallan, kolmas osasto oli myöhästynyt, ensimmäinen ja toinen jo pysähtyneet ja puolustivat kaksi päivää Champignya, josta heidän kuitenkin täytyi luopua joulukuun 2 päivää vasten yöllä, kun voitto jäi ratkaisematta.
Sinä yönä majaili sotajoukko taas Vincennes-metsän lumisten puitten suojassa ja Maurice itki maatessaan siinä kasvot routaista maata vasten — jalat olivat jääkönttänä.
Surulliset, synkät päivät — kaikki suurenmoiset ponnistukset turhat! Kauvan oli hyökkäystä valmistettu, tuota vastustamatonta ryntäystä, joka pelastaisi Pariisin — se oli mennyt myttyyn, ja kolmantena päivänä senjälkeen kenraali von Moltke ilmoitti kirjeellisesti, että Loiren armeija oli voitettu ja luovuttanut Orléansin. Rautavyötä kiristettiin, sitä oli mahdoton katkaista.
Mutta vielä epätoivon äärimmäiselläkin partaalla Pariisi näytti voivan vastustaa. Nälänhätä uhkasi. Jo lokakuun keskipaikoilla alkoivat lihavarat vähetä. Joulukuussa ei ollut päätäkään jälellä suurista härkä- ja lammaslaumoista, jotka Boulognenmetsässä olivat kuleksineet. Teurastettiin hevosia.
Ruokavarat — siihen luettuna tilatut jauhot ja vilja — laskettiin neljäksi kuukaudeksi. Kun jauhot loppuivat, täytyi laittaa myllyjä rautatien-asemille.
Polttopuitakin puuttui, niitä oli säästäen pidettävä, sillä elot olivat jauhettavat, leipä paistettava ja aseet valmistettavat.
Ja Pariisi, jota kaasun asemasta siellä täällä valaisi öljylamppu, Pariisi, jossa pakkanen paukkui, että hampaat loukkua löivät, Pariisi, joka vähän väliä niukensi ruisleipä- ja hevosenliha-annoksia — toivoi kuitenkin, puhui Faidherbesta pohjoisessa, Chanzysta Loiren rannoilla ja Bourbakista idässä, ikäänkuin voitonjumala ihmeitä tehden vielä toisi ne kaupunkiin.
Pitkät ihmisjonot, jotka kinoksissa seisoen odottivat leipuri- ja lihapuotien edustalla, kajahuttivat vielä toisinaan riemuhuudon, kun huhu kertoi luulotelluista voitoista. Toivo oli sitkeä — kahta valtavampana se heräsi jokaisen tappion jälkeen ja täytti tuon kärsimyksistä ja nälästä huumautuneen ihmisjoukon. Kun muuan sotilas Château-d'Eaun torilla oli puhunut antautumisesta, olivat ohikulkijat surmata hänet.
Sotajoukon rohkeus ja toivo oli kadonnut, se tunsi lopun lähestyvän ja pyysi rauhaa, mutta asukkaat vaativat vieläkin yleistä sotaan lähtöä, koko kansan rynnäkköä, jolloin kaikki, naiset ja lapsetkin, syöksyisivät preussiläisten kimppuun niinkuin virta, joka äyrästensä yli tulvaa, riuhtasee tieltään kaikki ja jättää puhtaan jälen.
Maurice vetäytyi erilleen kumppaneistaan ja vihasi koko sydämmestään sotilasammattia, joka kahlehti hänet Mont-Valérienin suojaan — toimettomaksi, hyödyttömäksi olennoksi. Hän mietiskeli tekosyitä päästäksensä Pariisiin, jossa hän ajatuksineen eli. Hän viihtyi ainoastaan kansan keskellä, hän tahtoi pakottaa itseänsä toivomaan niinkuin sekin.
Usein hän katseli ilmapalloin lähtöä; niitä lähetettiin pohjoiselta rautatien-asemalta joka toinen päivä, ne kulettivat kirjekyyhkysiä ja tärkeitä tiedonantoja. Kohti synkkää talvitaivasta ne kohosivat ja katosivat; sydäntä vihloi ja kurkkua kuristi, kun tuuli vei niitä saksalaisten puolelle. Paljon oli siten hukkautunut.
Itse hän oli kahdesti kirjoittanut Henriette-siskolleen, vaan ei tiennyt, oliko kumpikaan tullut perille. Maailman humu oli hänet kokonaan kietonut; harvoin hän ajatteli sisartaan ja Jeania. He väikkyivät mielessä rakkaana, kaukaisena muistona. Hän eli suurimman riemastuksen ja synkimmän epätoivon vallassa.
Tammikuun ensi päivinä lisäsi katkeruutta vasemmanpuolisen rannan pommitus. Preussiläisten viivyttelemistä oli hän koettanut selittää ihmisyyden kannalta, koska se vain riippui niistä vaikeuksista, joita piirityksen järjestäminen tuotti. Mutta nyt, kun muuan kranaatti oli surmannut kaksi pikku tyttöstä Val-de-Grâcessa, hän sydämmen pohjasta vihasi ja halveksi noita raakalaisia, jotka tappoivat lapsia ja uhkasivat polttaa museot ja kirjastot.
Ne olivat kauhun päiviä, mutta Pariisi tointui ja oli itsepintainen.
Champignyn onnettomuutta koetettiin paikata Bourgetin puolella, vaan siellä kävi yhtä onnettomasti ja sinä iltana, jolloin tulta tuiskuava tykistö pakotti luovuttamaan Avronylängön, tarttui Mauriceenkin sama raivokas katkeruus, joka valtasi kaikkien mielet.
Suuttumus ja harmi, joka uhkasi syöstä kenraali Trochun ja kansallispuolustuksen johtajat, tuli yhä rajummaksi ja pakotti heitä, jos kohtakin tuiki turhaan, vielä viimeiseen ponnistukseen. Mikseivät suostuneet hyökkäämään kohti kanuunain kitaa, kun 300,000 kansalliskaartilaista hellittämättä sitä vaati, päästäksensä hekin puolestaan vaarasta osalle? Se oli sama raju hyökkäys, jota jo ensi päivistä oli vaatimalla vaadittu: särkeköön sulkunsa Pariisi ja hukuttakoon preussiläiset vuolaaseen ihmisvirtaan.
Heidän täytyi kai myöntyä, niin varmat kuin olivatkin tappiosta: mutta hyökkäykseen vietiin vain, paitsi vakinaisia joukkoja, kansalliskaartin 59 pataljoonaa.
Ja tammikuun 9 päivän aattona oli juhla Pariisissa: ääretön ihmisjoukko tungeskeli kaduilla ja Elyséen kentällä katselemassa, kun rykmentit kulkivat rivittäin, soittokunta etupäässä, ja lauloivat isänmaallisia lauluja. Naiset ja lapset niitä seurasivat, miehet nousivat penkoille ja raivokkaasti huutaen toivottivat heille loistavia voittoja.
Seuraavana päivänä virtasi koko kaupunki Riemuportille ja päätä huimaavia toiveita heräsi jokaisen povessa, kun aamusella saapui tieto, että Montretout oli anastettu. Satumaisia juttuja kerrottiin kansalliskaartin vastustamattomista hyökkäyksistä — preussiläiset oli voitettu — ennenkun se päivä päättyisi, oli Versailles heidän!… Miten kerrassaan masentava olikaan tieto täydellisestä tappiosta, jonka iltahämärä toi tullessaan!
Sillaikana kun vasen kolonna anasti Montretoutin, kiipesi keskusta Buzenvalin puiston muurien yli, mutta toinen muuri esti etenemisen. Oli suvennut, maadunnaisista sateista olivat tiet niin vettyneet, että kanuunia, juuri samoja, joihin Pariisi oli kaikkensa pannut, ei saatu perille. Kenraali Ducrotin johtama oikea kolonna oli myöhästynyt taistelusta ja jäi jälkeen. Sen enempää ei voitu, kenraali Trochun täytyi antaa peräytymiskäsky. Montretout luovutettiin, Saint-Cloud jätettiin, preussiläiset pistivät sen tuleen.
Ja illan tullen, yön pimeten punasi tuo kauhistuttavan komea tulipalo taivaanrannan.
Nyt näki jo Mauricekin, että loppu oli tullut. Neljä tuntia oli hän kansalliskaartilaisten kanssa pysytellyt Buzenvalin puistossa preussiläisten tulen syöttinä. Ja seuraavina päivinä — hän oli silloin Pariisissa — ylisteli hän heidän rohkeuttaan. Kansalliskaarti oli todellakin taistellut urhoollisesti. Tappioon oli epäilemättä syynä päälliköiden typeryys ja petos.
Rivolin kadulla hän kohtasi joukkoja, jotka huusivat: pois Trochu!
Eläköön kommuuni!
Vallankumouksen hankkeet olivat taas vironneet. Uusi kiihotus oli siinä määrin huolestuttava, että kansallispuolustus näki parhaaksi pakottaa kenraali Trochu eroamaan ja nimitti sijaan kenraali Vinoyn.
Samana päivänä kuuli Maurice kansankokouksessa Bellevillessä, jossa hän oli läsnä, uudestaan taas vaadittavan yleistä hyökkäystä. Se oli hurja ajatus, mutta yhtä kaikki sykki hänen sydämmensä rajummin, kun voiton toivo yhä oli niin itsepintaisesti eleillä. Saattoihan ihmeitä toivoa, kun muu ei auttanut. Koko yön hän näki unta mitä ihmeellisimmissä urostöistä.
Kahdeksan päivää kului. Pariisi taisteli kuolemantaistelua, mutta valittamatta. Puodit olivat suljetut, siellä täällä sattui joku jalankulkija, mutta ainoatakaan vaunua ei näkynyt autioilla kaduilla. 40,000 hevosta oli teurastettu ja syöty, nyt oltiin jo niin pitkällä, että koirat, kissat ja rotatkin olivat hinnoissa. Vilja oli lopussa, riisistä ja kaurasta leivottiin mustaa, sitkeää ja vaikeasti sulavaa leipää; ja kuitenkin odottivat loppumattomat ihmisjonot tuntikausia leipurin edustalla osaansa — 300 grammaa.
Naisraukat, jotka päivämääriä saivat liassa ja lumisohjussa seista ja vilusta väristä rankkasateessa, eivät valittavaa sanaa päästäneet, kuin sankarit he kärsivät kurjuutta ja puutetta tuossa suuressa kaupungissa, joka ei antautunut armoille. Kuolevaisuus oli kolminkertaiseksi suurentunut, teaatterit olivat sairashuoneina. Iltaisin olivat nuo suuret, komeat kaupungin-osat pilkkopimeät ja synkät, kuin ruton saastuttamat. Ja hiljaisuuden teki vielä kammottavammaksi piirittäjäin kanuunain lakkaamaton jyminä ja pimeyden kamalammaksi sinne tänne risteilevät kranaatit — synkän harmaa talvitaivas oli kuin tulessa.
Yhtäkkiä — tammikuun 29 päivänä — kerrottiin Pariisissa, että Jules Favre jo pari päivää oli keskustellut herra von Bismarckin kanssa aselevosta, ja yhtaikaa kuultiin, että leipää riitti vain kymmeneksi päiväksi, tuskin niin kauvaksi, että ennätettiin hankkia lisää ruokavaroja. Oli pakko antautua. Se oli kamala totuus, mutta muuta neuvoa ei ollut; Pariisi tyytyi kohtaloonsa.
Saman päivän iltana ammuttiin viimeinen laukaus. Tammikuun 29 päivänä, jolloin saksalaiset olivat valloittaneet linnoituksen, palasi Maurice 115:nen rykmentin kanssa varustuksiin Montrougen puolelle.
Siellä ei ollut hänellä mitään tehtävää, aikaa oli mietiskellä ja tuskitella. Sotakuria oli tuskin nimeksikään, sotilaat vetelehtivät ympäri kaupunkia ja odottivat, milloin pääsisivät kotiinsa. Mauricen mieli oli kiihottunut, hän oli hermostunut, epäluuloinen ja levoton ja kiihtyi vähimmästäkin syystä. Hän luki kiihkeästi vallankumouksellisia sanomalehtiä ja tämä kolmiviikkoinen aselepo, joka oli myönnetty Ranskalle ainoastaan siitä syystä, että se ennättäisi valita kokouksen, joka rauhasta päättäisi, oli hänestä ansa, viimeinen petos. Vaikka vihdoin Pariisi antautuisikin, olisi sotaa jatkettava Loiren tienoilla ja pohjoisessa — hän arveli samoin kuin Gambetta.
Hän ihan raivostui, kun muisti itäarmeijan, jonka oli täytynyt vetäytyä
Sveitsiin hyödyttämättä Ranskaa vähintäkään.
Vaalit saivat mitan kukkurilleen: niinpäs kävi kuin hän oli arvannutkin, maalaispelkurit, jotka eivät antaneet anteeksi Pariisin puolustamista ja halusivat rauhaa, maksoi mitä maksoi, tahtoivat uudistaa yksinvallan, vaikka vihollisen kanuunat vielä maassa jyrisivät.
Thiers oli valittu kahdessakymmenessäkuudessa piirissä ja Bordeauxissa oli toimeenpaneva valta jätetty hänen käsiinsä; mutta Mauricen silmissä hän oli peto, inhottava olento, johon ei voinut luottaa, joka oli valmis vaikka minkälaisiin rikoksiin.
Hän eli alituisessa raivossa; rauha, jonka monarkillinen kokous oli päättänyt, oli hänestä suurin häväistys, mikä koskaan on Ranskan osaksi tullut. Hän ihan sähisi vihasta, kun ajatteli kovia ehtoja — viisimiljaardia sotakuluista, Metz ja Elsass menetetty, — Ranskan varat ja Ranskan veri oli tuosta ammottavasta, parantumattomasta haavasta virrannut.
Helmikuun viime päivinä Maurice päätti karata.
Muutamassa rauhansopimuksen pykälässä sanottiin, että Pariisissa taistelevilta sotilailta aseet riisuttaisiin ja heidät laskettaisiin pois.
Hän ei sitä odottanut; sydänhän se halkeisi, jos hänen täytyisi jättää sankarikaupunki, jonka ainoastaan nälkä oli taivuttanut — ja hän katosi rykmentistään, vuokrasi Ortieskadun varrelta, korkealta kuusinkertaisen talon ylimmästä kerroksesta pienen, kalustetun huoneen, josta näki kaupunkia Tuileriesta Bastiljeen asti, katon katossa kiinni aivan loppumattomasti.
Muuan hänen entisistä ylioppilastovereistaan lainasi hänelle sata frangia. Muuten hän heti muutettuaan kirjoittautui kansalliskaartiin, ja kolmenkymmenen soun palkalla hän sentään tulisi toimeen.
Hän kauhistui, kun ajatteli hiljaista, tyyntä maalaiselämää. Ja häntä ihan suututtivat Henrietten kirjeet — heti kun aselepo päätettiin, hän kirjoitti sisarelleen — joissa hän pyytämällä pyysi veljeään Rémillyyn lepäämään. Hän kieltäytyi tuota tuonnemmaksi, ainakaan hän ei tulisi, ennenkuin preussiläiset oli poistettu.
Hän eli yhä joutilaana, kuumeentapainen kiihotus kasvoi päivä päivältä. Ei hän enää nälkää nähnyt, mielihyvällä oli hän ensimmäisen vehnäleivän syönyt. Pariisissa, jossa ei ollut koskaan viinin eikä konjakin puutetta, elettiin kuin viimeistä päivää, juoppous sai vallan.
Mutta se oli vieläkin vankila: porttia vartioivat saksalaiset ja vapaata liikkumista haittasivat kaikenmoiset muodollisuudet. Ei ollut mitään työtä, ei mitään tointa, elämä oli vielä seisauksissa; asukkaat odottivat, odottivat toimetonna eivätkä mihinkään ryhtyneet; se vaikutti herpaavasti, se viimein siveellisesti turmeli kansaa — ja kevät teki tuloaan ja aurinko paistoi kirkkaasti.
Piirityksen kestäessä oltiin edes sotapuuhissa, ruumista raukasi ja aivot tekivät työtä; nyt olivat kaikki läpilaiskoja, vaipuivat täydelliseen haluttomuuteen, ja se oli sitäkin vaarallisempaa kun he olivat kerrassaan erotettuna muusta maailmasta.
Maurice vetelehti niinkuin muutkin aamusta iltaan pitkin kaupunkia ja hengitti tuota hulluuden saastuttamaa ilmaa, jota rahvas kuukausmääriä oli huokunut. Rajaton vapaus täytti hävityksen mitan. Hän luki sanomalehdet, kävi kansankokouksissa, kohautti joskus olkapäitään, kun mielestään mentiin liian pitkälle, mutta palasi kotiin pää täynnä kapinallisia mietteitä, valmiina ryhtymään vaikka mihin puolustaakseen sitä, joka hänestä oli totta ja oikeaa. Ja pienessä huoneessaan, josta hän näki koko Pariisin, uneksi hän vielä voitoista ja luulotteli, että Ranska ja tasavalta olisivat pelastettavissa, niin kauvan kun rauhaa ei oltu solmittu.
Maaliskuun 1 päivänä oli preussiläisten määrä marssia Pariisiin; kirouksia ja vihanhuutoja kohosi jok'ikisen rinnasta.
Maurice ei käynyt ainoassakaan kansankokouksessa, jossa ei olisi vaadittu lainsäätäjäkokousta ja Thiersiä edes vastaukseen siitä häpeästä, josta he eivät olleet kaupunkia suojelleet.
Muutamana iltana hän itsekin sai sananvuoron ja huusi, että Pariisi valleilleen ennen kuolkoon, ennenkun lasketaan ainoatakaan preussiläistä kaupunkiin.
Oli aivan luonnollista, että kapina puhkeaisi vastustamattomaksi kaupungissa, jonka asukkaat kuukausmääriä olivat kärsineet ja nähneet nälkää ja nyt toimettomina ajelehtivat, epäluuloisina ja peloissaan. Sama seikka on huomattu aina pitkällisten piiritysten jälkeen; kun ylenmäärin innostunut isänmaanrakkaus ei vie toivotuille perille, muuttuu se kostoksi ja kaikkea tuhoavaksi haluksi.
Keskustoimikunta, jonka kansalliskaartin valitsijamiehet olivat valinneet, oli äskettäin jyrkästi vastustanut aseitten riisumista. Bastiljentorilla oli sitten ollut suuri kokous, jonne ihmisiä äärettömästi virtasi, ja jossa punaiset liput liehuivat ja tulisia puheita pidettiin; muuan poliisiraukka, joka sinne oli sortunut, sidottiin lautaan, viskattiin jokeen ja kivitettiin kuoliaaksi.
Kaksi päivää senjälkeen, yöllä helmikuun 26 päivää vasten, heräsi Maurice hälyytykseen ja metakkaan; Batignollesin katua pitkin kulki miehiä ja naisia joukottain ja veti kanuunia. Paikalla kun hän vain kuuli, että kansa oli anastanut kanuunat Wagramin torilta, ettei hallitus saisi niitä jättää preussiläisille, oli hän itsekin kahdenkymmenen muun kanssa kanuunaa kiskomassa. Niitä oli sataseitsemänkymmentä; hevosia puuttui, toiset niitä vetivät köysillä, toiset työnsivät; Montmartren kunnaalle niitä hinattiin sellaisella hurjalla riemulla kuin olisivat he olleet raakalaiskansaa, joka pelasti jumaliaan.
Maaliskuun 1 päivänä preussiläiset ottivat haltuunsa Elyséen kentän ja sen lähiseudut. Pariisi oli silloin aivan hiljaa, liikkumatta, kadut olivat autiot ja huoneet suletut; koko kaupunki oli kuin kuollut, suruharsoon peittynyt.
Kaksi viikkoa kului. Maurice ei enää tiennyt, miten aika kului, hän odotti odottamistaan jotain hirveätä, hän ei itsekkään tiennyt mitä, mutta hän tunsi sen ikäänkuin ilmassa.
Rauha oli lopullisesti solmittu; lainsäätäjä-kokous muuttaisi Versaillesiin maaliskuun 20 p:nä. Mutta Mauricesta ei ollut kaikki sillä hyvää, hän odotti vielä koston kamalaa hetkeä.
Kun hän maaliskuun 13 päivän aamuna nousi, sai hän Henrietteltä kirjeen, jossa hän taas pyysi ja toivoi häntä luokseen Rémillyyn, uhkailipa itse tulla Mauricea hakemaan, jos hän liian kauvan hänellä odotuttaisi. Sitten hän kertoi Jeanista, ja että Jean jo joulukuun lopulla oli lähtenyt Rémillystä yhtyäksensä pohjoisarmeijaan, ja miten hän kauvan oli huonona sairastanut kuumetta muutamassa Belgian sairaalassa. Vasta edellisellä viikolla hän oli kirjoittanut ja ilmoittanut lähtevänsä Pariisiin taistelemaan taas, niin heikko kun vielä olikin. Henriette pyysi vielä veljeänsä antamaan tarkkoja tietoja Jeanista, niin pian kun häntä tapaisi.
Kirje kädessä vaipui Maurice unelmiinsa. Henriette, Jean — hänen rakas sisarkultansa, hänen veljensä, jonka kanssa oli yhdessä kärsinyt ja kestänyt! Hyvä jumala — kuinka kaukana hän oli heistä! Kuinka vähän hän oli heitä ajatellut, sitten kun myrsky oli ruvennut riehumaan rinnassa! Mutta koska sisar kirjoitti, ettei hän ollut saanut Jeanille hänen osotettaan, päätti hän jo samana päivänä tiedustella häntä sotatoimistoista.
Tuskin oli hän tullut Saint-Honorén kadulle, kun tapasi kaksi toveriaan samasta pataljoonasta ja ne kertoivat hänelle, mitä yöllä ja aamupuhteella oli tapahtunut Montmartrella. Ja juoksujalassa kaikki kolme lähtivät katsomaan, miten asian laita oikeastaan oli.
Hyvä jumala! mitä tunteita risteilikään Mauricen sydämmessä sinä päivänä — maaliskuun 18:na! Sittemmin ei hän tarkasti muistanut, mitä oli sanonut tai tehnyt. Ensin oli hän hurjistuneena syössyt Montmartren-kunnaalle, josta sotajoukko oli ennen päivänkoittoa yrittänyt anastaa kanuunat, että saisi Pariisin riisumaan aseet.
Kaksi päivää sitten oli Thiers palannut Bordeauxista ja varmaankin tarkoin miettinyt tuota hyökkäystä, että yhdellä iskulla saisi voiton ja lainsäätäjäkokous Versaillesissa voisi pelkäämättä julistaa yksinvallan Ranskaan.
Yhdeksän aikana oli Maurice Montmartren kunnaalla, häntä kiihottivat kertomukset voitosta, sotajoukkojen salakähmäisestä tulosta, hevosten viipymisestä — jollaikana kansalliskaarti ennätti taisteluun varustautua — hän riemuitsi kuullessaan, että sotamiehet eivät uskaltaneet ampua naisia ja lapsia, vaan käänsivät pyssynsä poispäin ja mielistelivät kansaa.
Sitten hän harhaili ympäri kaupunkia, ja jo kahdentoista aikana hän käsitti, että kommuuni oli valloittanut Pariisin ilman taistelua. Thiers ja ministerit olivat paenneet ulkoasiainministeristöstä, jonne he olivat kokoutuneet, koko hallitus oli rientänyt Versaillesiin, 30,000 miehen suuruinen sotajoukko oli siinä kyydissä viety pois, että enemmän kuin 5,000 oli jäänyt Pariisin kaduille.
Puoli kuuden seuduissa hän muutamassa kadunnurkassa levollisena kuunteli hurjistuneitten yltiöitten kertovan kenraali Lecomten ja kenraali Clément Thomasin murhasta. Vai kenraalit! Hyvässä muistissa olivat Sedanin kenraalit, kunnottomat, itsekkäät, nautinnonhimoiset raukat! Yhtä enemmän tai vähemmän — samapa se!
Loppupäivä kului samallaisessa huumauksessa ja kuumeessa — hän ei erottanut enää oikeata väärästä. Kapina kiihtyi kiihtymistään, katukivetkin näyttivät yhtyneen — yht'äkkiä se sai voiton ja jo kymmenen aikaan jätettiin Hôtel de Ville keskustoimikunnan jäsenille, jotka tuskin itsekään vielä uskoivat olevansa sen haltijoita.
Mutta yhden seikan Maurice selvästi muisti: miten hän kohtasi Jeanin.
Jean oli ollut kolme päivää Pariisissa, hän oli tullut sinne ihan rahattomana, voimattomana ja väsyneenä, kova kuume oli kaksi kuukautta pitänyt häntä muutamassa Brysselin sairashuoneessa. Onneksi oli hän heti tultuaan tavannut 106:nen rykmentin entisen kapteenin — Ravaudin — ja kirjoittautunut uuteen 124:teen rykmenttiin, jota sama kapteeni johti. Hän oli taas saanut korpraalikaluunansa ja oli juuri ikään viimeisenä lähtenyt Prince-Eugènen kasarmista osastoineen ja oli menossa Seinen vasemmalle rannalle —jonne koko sotajoukko kokoutuisi — kun suuri ihmistungos Sain-Martinin kadulla esti häntä liikkumasta ja uhkasi riisua aseet.
Levollisena hän pyysi, että antaisivat hänen olla rauhassa, eihän heillä ollut mitään tekemistä hänen kanssaan, hän täyttää, mitä on käsketty, eikä tee kellekkään mitään pahaa.
Mutta yhtäkkiä hän kuuli jonkun hämmästyneenä huudahtavan — Maurice syleili häntä raivoisasti ja suuteli poskelle.
— Mitä? Sinäkö se olet! Sisareni kirjoitti sinusta … ja minä aioin juuri tänä aamuna tiedustella sinua sotatoimistoista.
Kyynelkarpalot vierivät pitkin Jeanin poskia.
— Voi, rakas ystävä, miten iloinen olen, että tapasin sinut!… Minäkin olen sinua etsinyt … mutta mistäpä olisin saanut sinut käsiini tässä onnettoman suuressa kaupungissa.
Rahvas melusi ja nauroi. Maurice kääntyi heihin.
— Kuulkaa kansalaiset! Tämä on siivoa väkeä, minä vastaan heistä!
Hän tarttui ystävänsä kumpaankin käteen ja sanoi hiljaa: nythän sinä tulet meidän kanssamme … niinhän?
Jean oli hyvin hämmästynyt.
— Teidän kanssanne … mitä sinä tarkoitat?
Ja tuokion hän kuunteli, miten Maurice soimasi hallitusta ja sotajoukkoa, miten hän muistutti, mitä oli kärsitty, ja selitti, että nyt vihdoinkin oli päästy kukoksi linnaan, nyt saisivat kaikki kunnottomat nahjukset ansaitsemansa rangaistuksen ja tasavalta olisi pelastettu.
Ja mitä tarkemmin hän kuunteli ja koetti käsittää ystävänsä mielipiteitä, sitä levottomammaksi hän tuli ja katse synkistyi.
— Ei, hyvä ystävä — en minä tule teidän kanssanne, koska teillä on sellaista tekeillä… Kapteenin käsky on, että veisin joukkoni Vaugirardiin ja sinne olen nyt menossa. Vaikka piru itse koettaisi minua estää, menen sittenkin. Sehän on ihan luonnollista, ja senhän sinä kyllä hyvin käsität.
Hän naurahti ja lisäsi: mutta tule sinä sen sijaan meidän kanssa.
Maurice päästi hänen kätensä ja viittasi vastenmielisesti.
Ja siinä seisoivat he kaksi, silmä silmää vasten, toinen saman mielettömyyden kiihottamana, joka oli valtaansa saanut koko Pariisin, saman pahennuksen, joka oli entisaikaisia kylvöjä ja jonka tuhoatuottavan sadon korjaaminen oli tullut viimeisen hallituksen osaksi; toinen voimakkaana ja tervejärkisenä, kaikesta tietämätönnä, sillä hän oli kasvanut kaukana elämän touhusta, tehnyt työtä ja säästänyt niinkuin kaikki vertaisensa. Ja he olivat sittenkin veljekset, heitä yhdisti vahva side ja kipeästi jo heihin koski sekin, kun kansantungos siinä heidät yht'äkkiä erotti.
— Hyvästi, Maurice!
— Hyvästi, Jean!
19:s rykmentti tuli syrjäkadulta ja kansan täytyi väistyä jalkakäytäville. Metakka syntyi uudestaan, mutta kukaan ei uskaltanut ehkäistä sotilasten kulkua, sillä niitä johtivat upseerit.
124:nen pieni osasto pujahti sen mukana.
— Hyvästi, Jean!
— Hyvästi, Maurice, kohta tavataan!
He katsoivat vielä toisiinsa, heidän täytyi tyytyä kohtaloon, joka erotti heidät — mutta sydämmet olivat eroamattomat!
Seuraavina päivinä Maurice unohti kaikki, hetken mullistukset tempasivat hänet mukaansa.
Kun 19 päivän aamu koitti, ei Pariisissa ollut minkäänlaista hallitusta; hämmästyneenä kuultiin, että yöllä olivat ministerit, virastojen jäsenet ja sotajoukko paenneet Versaillesiin. Ja kun maaliskuun ilma oli mitä herttaisin oli koko Pariisi liikkeellä — katselemassa katusulkuja — olihan nyt sunnuntai.
Suuri valkoinen kirjoitus sisälsi keskustoimikunnan maltillisen julistuksen, jossa kansaa kutsuttiin kokoon yhteiskunnallisia vaalia varten. Ihmeteltiin vain sitä, että sen allekirjoittajat olivat tuiki tuntemattomia.
Kommuunin aamu sarasti; Versailles oli saanut Pariisin vastustajakseen, Pariisin, jossa suuttumus ja viha kuohui, ja mitenkäs olisi muuten voinut ollakaan, sillä oli kärsitty niin paljon — ja syy oli hallituksen.
Täydellinen laittomuus oli vallalla. Turhaan kokivat eri piirien pormestarit hieroa sovintoa; keskustoimikunnan vaatimukset olivat kohtuulliset — se ei näet ollut ihan varma kansalliskaartista, liittolaisestaan.
Muutamat laukaukset, joita oli ammuttu Vendôme-torille kokoutuneeseen rauhalliseen ihmisjoukkoon, ja ne uhrit, joitten veri punasi katukiviä, herättivät ensimmäiset kauhun väristykset kaupungin asukkaissa.
Voitollisina valloittivat kapinalliset ministerien asunnot ja kaikki virastot — mutta Versaillesissa oltiin vihaisia ja pelättiin. Häthätää kokosi hallitus sotajoukon torjuakseen hyökkäystä, jota se odotti. Pohjois- ja Loiren-armeijan parhaat voimat paluutettiin tuota pikaa, kymmenessä päivässä oli jo koossa 80,000 miestä, ja rohkeus kasvoi siinä määrin, että jo huhtikuun 2 päivänä anastettiin liittoutuneilta Puteaux ja Courbevoie.
Vasta seuraavana päivänä muisti Maurice — hän oli pataljoonansa kanssa menossa Versaillesta valloittamaan — muisti ystävänsä surullisen katseen ja hänen alakuloinen, vakava äänensä soi vielä hänen korvissaan.
Versaillesin joukkoin hyökkäys oli hämmästyttänyt ja suututtanut kansalliskaartia. Ani varhain aamusella oli kolme kolonnaa — noin 50,000 miestä — marssinut Bougivalin ja Meudonin kautta vangitsemaan monarkillista kokousta ja Thiersiä, murhaajaa.
Siinä se nyt oli se yleinen hyökkäys, jota piirityksen kestäessä oli vaatimalla vaadittu.
Maurice oli levoton: missä oli Jean. Näkisikö hän ystävänsä vihollisen puolella vai löytäisikö hänet kentältä jo kangistuneena.
Mutta tappio tuli yhtäkkiä, hänen pataljoonansa oli tuskin ennättänyt Bergeresin-ylängölle, pyrkien Rueiliin, kun kranaattia tuli tuiskuna Mont-Valérienista ja teki puhdasta jälkeä riveissä. Hirmuinen hälinä syntyi, muutamat luulivat linnoituksen olevan toverien hallussa, toiset taas, että päällikkö oli luvannut olla ampumatta. Kauhistuneena pataljoonat hajautuivat ja pakenivat Pariisiin, mutta kenraali Vinoy hyökkäsi etujoukon kimppuun ja se sai surmansa Rueilissa.
Maurice oli pelastunut verilöylystä, taistelun humu oli saanut hänet pois suunnilta. Sellainenko oli hallitus, joka oli luvannut valvoa lakia ja oikeutta, sellainenko, ettei kyennyt muuhun kuin tappioihin, kun oli preussiläisiä vastustettava? Mistä sitten utautui silloin kunto ja rohkeus, kun oli kysymys Pariisista? Ja Saksan sotajoukot, jotka olivat majoittuneet Saint-Denisin ja Charentonin välille, saivat koreata katsella, saivat nähdä, miten ranskalaiset surmasivat toisiaan! Kaunis kunnia!
Siksipä hän ehdottomasti hyväksyi ensimmäiset väkivaltaisuudet: kaduille ja torille oli rakennettu sulkuja, panttivangit, arkkipiispa, papit ja entiset virkamiehet oli vangittu.
Julmuudet alkoivat puolella ja toisella. Versaillesissa ammuttiin vankia, Pariisissa päätettiin jokaista heikäläistä kohti teloittaa kolme panttivankia, ja se vähä, joka Mauricen järjestä enää oli tallella kaiken kauhun ja kärsimyksen perästä, hävisi kuin tina tuhkaan tuossa raivoavassa tuulispäässä, joka punoi kaikki hirvittävään sekamelskaan.
Kommuuni oli hänestä koston enkeli ja vapautuksen haltija, jonka miekka kosti ja tuli puhdisti.
Hän ei ollut oikein selvillä, kentiespä ne vain olivat vanhoja muistoja kouluajoilta, muistoja vapaista kaupungeista, rikkaista liittovalloista, jotka säätivät lakia maailmalle.
Jos Pariisi voittajana pääsisi taistelusta, niin se muodostaisi uuden Ranskan, jota oikeus ja vapaus ohjaisi, se loisi uuden yhteiskunnan, jossa ei olisi hiventäkään jälellä vanhasta mädännyksestä.
Vaalin tulos oli häntä suoraan sanoen — vähän hämmästyttänyt: tuon suuren tehtävän oli kommuuni uskonut omituiselle hallitukselle — siinä oli maltillisia, vallankumouspuoluelaisia ja sosialistia. Hän tunsi monta niistä, mutta hänestä ne olivat korkeintain keskinkertaisia. Mitenkähän siinä käypi? Näinköhän vain voivat sovussa työskennellä, kun jäsenet ovat niin perin erimielisiä?
Mutta sinä päivänä kun kommuuni juhlallisesti laillistutettiin Hôtel-de-Villen torilla, kun kanuunat jyrisivät ja punaiset liput liehuivat, sinä päivänä hän koetti unhottaa kaikki; rajaton toivo täytti sydämmen. Epäilyksen aika oli ohi, toivorikkaana kajasti tulevaisuus keskellä intoilemista ja valhetta.