Sota

Nyt tuli apteekkari kotiin. Hän oli pieni, kuiva, liikkuva mies ja kauhean kiukuissaan. Kaupungin valtuusmiehenä oli hänellä oikeus saada tietää yhtä ja toista sotasalaisuuksista. Puoli neljän aikaan oli Mac-Mahon sähköittänyt Bazainelle, että hän oli kruununprinssin tulon tähden Châloniin pakoitettu vetäytymään linnoituksiin Pohjois-Ranskassa. Sotaministerille lähetettiin toinen sähkösanoma, jossa ilmoitettiin peräytymisestä ja missä suuressa vaarassa sotajoukko oli ollut. Sama jos eivät olisi lähettäneetkään Bazainen sähkösanomaa, sillä yhteys Metzin kanssa oli jo luultavasti monta päivää takaperin katkaistu! Mutta toinen sanoma oli vaarallisempikin! Ja apteekkari lisäsi hiljemmällä äänellä, että hän oli kuullut erään esikuntaupseerin sanovan: "Jos tämä tulee tiedoksi Pariisissa, on parasta että taas pistämme pillit pussiin!" Kaikki tiesivät, miten kiihkeästi keisarinna vaati eteenpäin marssimista. Sitäpaitsi kasvoi kiihtymys joka hetki, vihollisen armeijan marssista saapui ihmeellisiä tietoja. Preussin kruununprinssi Châlonissa! Oliko se mahdollista? Mitä joukkoja seitsemäs osasto sitten oli kohdannut Argonnen solissa?

— Esikunta ei tiedä niin mitään, selitti Combette ja levitti epätoivoisella liikkeellä kätensä. — Kamalaa sekasotkua!… Noo, jos armeija vetäytyy takaisin heti, voi kaikki vielä olla pelastettu!

Sitten hän muisti jalan.

— No, tulkaa nyt tänne, niin sidon tuon, ja sitten syömme päivällistä, ja te menette ylös proviisorin kamariin nukkumaan. Hän on tipahtanut tiehensä.

Vaan Mauricella ei ollut rauhaa ennenkun sai nähdä ja kuulla, hän halusi ennen kaikkia käydä tervehtimässä vanhaa ystäväänsä, rouva Desrochesea. Ja hän hämmästyi suuresti kun pääsi sisälle ilman mitään, ovella ei ollut vahtisotamiestä, se ei ollut edes lukittukaan.

Siellä oli kiirettä, upseeria, lakeijoja juoksenteli edestakasin; näytti siltä kuin keittopuuhat olisivat panneet koko talon liikkeelle. Mutta portaissa ei ollut mitään valaistusta, Maurice hapuili pimeässä vanhalta muistilta. Toisessa kerrassa hän pysähtyi henkeään pidättäen keisarin oven kohdalla, mutta sieltä ei kuulunut mitään, siellä vallitsi haudan hiljaisuus. Ullakkokamariin osattuaan oli Maurice säikähdyttää hengiltä vanhan rouvan, joka siellä yksinäisyydessä istui. Kun hän viimeinkin tunsi entisen suosikkinsa, huudahti hän:

— Voi rakas lapsi, millä surun hetkellä meidän pitää tavata toisemme!… Minä olisin ilomielellä antanut keisarille taloni, mutta sinä et voi käsittää, miten hävyttömiä hänen palvelijansa ovat! He kääntävät nurin joka paikan, ja voi sitä elämää keittiössä! Kyllä he vielä sytyttävät tuleen koko talon… Ja keisari, mies parka, hän on kuin haudasta kaivettu, — ja niin murheellinen aina! Miesparka!

Mauricen poislähtiessä saattoi vanha rouva hänet ulos ja suhahti kumartuen porraskaiteen yli:

— Katso, tästä voit nähdä hänet… Niin, jumala paratkoon, mikähän meidän kaikkien eteen tulee!… Hyvästi, rakas lapsi!

Maurice jäi seisomaan kuin kivettyneenä pimeille portaille; pienestä lasiruudusta keisarin ovessa hän näki näyn, joka painui ikipäiviksi mieleen.

Koruttomassa, kolkon näköisessä suojassa istui keisari pienen ruokapöydän ääressä, kynttelit kahdenpuolen lautasta. Huoneen perällä seisoi kaksi ajutanttia liikkumattomina ja äänettöminä ja pöydän vieressä odottava pöydänkattaja. Ja lasi oli tyhjä, leipään ei oltu koskettu, keskellä lautasta kylmeni kananpaisti. Keisari istui hievahtamatta, silmät pöytäliinaan luotuina, katse epävarma, kostea, niinkuin se jo oli Reimsissä. Vaan nyt hän näytti vieläkin väsyneemmältä ja kun oli viimein, ikäänkuin väkinäisesti, pistänyt pari lihapalasta suuhunsa, työnsi hän lautasen pois. Hän oli syönyt. Salatut kärsimykset olivat painaneet leimansa kalpeille kasvoille ja hänen huulensa värähtelivät.

Kun Maurice astui alakerran eteisen läpi, avattiin juuri ruokasalin ovea ja hän näki komean pöydän, jossa monenlaiset herkut höyrysivät ja jota valaisi pari korkeaa haarukkajalkaa. Tallimestarit, kamariherrat, ajutantit olivat täydessä toimessa pöydän ympärillä, tyhjentäen keisarillisen viinikellarin pulloja ja pistellen kokkien keittämiä herkkuja. Ja sieltä kuului äänekästä ja vilkasta puhetta ja astioiden kilinää. Kaikki olivat tyytyväisiä nyt kun tiesivät pääsevänsä takasin Pariisiin, marsalkan sähkösanoma oli mennyt, nyt oli asia varma. Kahdeksan päivää korkeintaan, niin saivat vihdoin pitkästä ajasta maata oikealla vuoteella!

Maurice tunsi yhtäkkiä kauheaa väsymystä: varmaa oli, sotajoukko vetäytyi takasin, hän saattoi levollisesti paneutua maata ja nukkua kunnes 106:s huomenna saapuu Chêneen. Hän astui torin poikki apteekille, jossa söi, ikäänkuin unessa, päivällisensä. Sitten taidettiin sitoa kipeä jalka ja hän joutui jollain tavalla proviisorin sänkyyn. Ja sen jälkeen hän ei enää tietänyt mitään, pimeys ympäröi häntä. Hän nukkui kuin kivi. Mutta maattuaan jonkun aikaa täydellisessä unhotuksen tilassa heräsi hän tietämättä oliko maannut tuntia vai vuosikymmeniä, ja kavahti istumaan sängyssä. Missä hän oli? Mikä rumina ja jyrinä hänet herätti? Hän hypähti ikkunan luo katsomaan. Ja siellä näkyi pienellä torilla, joka aina muulloin oli niin autio ja tyhjä yönaikaan, koko tykistö, loppumaton jono hevosia ja miehiä, kanuunia ja vaunuja riensi ohitse. Pienet rakennukset tärisivät, ikkunat helähtelivät. Maurice tunsi ahdistavaa pelkoa. Mitähän kello lienee, kun ne noin rientävät? Raatihuoneen kello löi neljä. Hän koetti olla levollinen, ajatteli, että peräytyminen nyt alkaa, ensimmäiset osastot ovat lähteneet Pariisia kohti. Mutta hän sattui kääntämään päätään ja näki jotain, joka enensi levottomuuttaan: prokuraattorin talossa loisti yhä tulet kulma-huoneen ikkunoista ja keisarin varjo kuvautui silloin tällöin uutimelle.

Maurice sieppasi housunsa, hän aikoi mennä alas kadulle, vaan samassa avasi Combette huoneen oven ja astui kyntteli kädessä sisään.

— Näin teidät ikkunassa kun palasin raastuvalta ja tulin kertomaan … ajatelkaas, minä en ole saanut nukkua koko yönä, olemme istuneet työssä kaksi tuntia, pormestari ja minä, kirjoittaneet uusia määräyksiä sotamiesten ottoa varten… Niin, nyt on taas kaikki muutettu, taasen muutettu. Oli kuin olikin oikeassa se upseeri, joka nauroi, ettei olisi pitänyt sähköittää Pariisiin!

Hän puhui kauvan aikaa ja Maurice kuunteli levottomana katkonaisia lauseita. Kello kaksitoista oli sotaministeriltä tullut vastin ennenmainittuun sähkösanomaan, tarkkaan ei sisältöä tunnettu, vaan eräs upseeri oli sanonut raatihuoneella, että keisarinna ja ministeristö pelkäsivät vallankumousta, jos keisari tulee Pariisiin ja jättää Bazainen oman onnensa nojaan. Vastaus, joka ei tuntenut preussiläisen sotajoukon todellista asemaa ja nähtävästi luuli, että Châlonin armeija oli sen edellä, vaati tavattoman kiivaasti eteenpäin marssia.

— Keisari haetutti marsalkan luokseen, jatkoi apteekkari, he olivat lukon takana melkein tunnin ajan. Minä en tietysti voi sanoa, mitä he keskustelivat, mutta upseerit ovat tietävinään, että peräytymisestä ei tule mitään, nyt käännytään taas Maasiin päin… Me olemme juuri ikään antaneet käskyn, että kaikki leipomauunit ovat ensimmäisen osaston käytettävinä. Se saapuu aikaseen huomen aamulla kahdennentoista jälkeen, jonka tykistö, kuten ikkunasta näitte, parhaallaan on menossa Besaceen… Nyt tulee tosi, nyt aijotaan tapella!

Hän vaikeni ja pysähtyi ikkunan eteen, ja hänenkin katseensa etsi valaistua ikkunaa prokuraattorin talossa. Sitten mukisi hän hiljaa, niinkuin itsekseen puhuen:

— Herra tietänee, mitä siellä keskusteltiin!… Kummallista, kummallista tämä vain on, kello kuusi käännytään pakoon niinkuin suurenkin vaaran uhatessa ja puolenyön aikaan ollaan taas valmiit hyökkäämään suin päin eteenpäin, — vaikka asiat ovat juuri samalla kannalla!

Maurice kuuli yhä tykistön jyrisevän epätasaisella kivisillalla; pienen pimeyteen vaipuneen kylän kautta kulki loppumaton jono ihmisiä ja eläimiä, ne kulkivat Maasiin päin, huomispäivän tuntemattomia kauhuja kohti.

Ja pienillä halvoilla uutimilla näkyi tuon tuostakin keisarin varjo. Hän oli sairas, ei saanut unta, käveli edestakasin tuskiaan huojentaakseen, ja sotamiesten astunta, hevosten töminä ja raskaiden kuormien synnyttämä yhtämittainen tärinä vaivasi häntä; hänhän tiesi lähettävänsä kaikki nämä elävät olennot kuolemaan. Parissa tunnissa oli hänet taas saatu mieltä muuttamaan, oli pakotettu saattamaan itsensä ja muut onnettomuuteen. Mitähän heillä mahtoi olla toisilleen sanomista, tällä keisarilla ja tällä marsalkalla, jotka molemmat selvään näkivät, mikä miehistöä odotti? Iltasella he olivat yksimielisesti päättäneet, että tappio oli varma, jos nykyisissä oloissa antautuivat taisteluun, — miten he siis voivat päivänkoitteessa muuttaa mielipidettä, vaikka vaara joka hetki suureni? Kenraali Palikaon suunnitelma, lentomarssi Montmédyyn, oli jo 23 päivänä uskallettu, mainiolla sotajoukolla ja nerokkaalla johtajalla kenties vielä mahdollinen 25:nä, vaan 27:nä se oli suoraa hulluutta. Jos nämä molemmat, keisari ja Mac-Mahon, selvästi käsittivät asian tilan, niin miksi antoivat he luonnottomien käskyjen ajaa itseään eteenpäin? Marsalkka ehkä alistui sotilaan tottelevaisuudella ja itsensäunhotuksella. Ja keisari, jolla ei enää ollut käskyvaltaa, pani kätensä ristiin ja odotti kohtaloaan. He saivat käskyn uhrata itsensä, uhrata sotajoukko, ja he tottelivat. Tämä yö oli rikosten yö, koko kansakunta surmattiin, sillä tästä hetkestä lähtien kulki sotajoukko varmaa kuolemaa kohti, 100,000 miestä lähetettiin kanuunan kitaan.

Murheen ja epätoivon ajatuksiaan ajatellen seurasi Maurice silmillään varjoa, joka liikkui rouva Desrochesen sievillä uutimilla, levotonta varjoa, joka kulki edestakasin kuumeentapaisella kiiruulla, jota ahdisti Pariisista tullut kumoamaton käsky. Lieneekö keisarinna ajatellut sinä yönä, että hän uhraa isän valmistaakseen pojalle tilaa valtaistuimella? Eteenpäin, eteenpäin, taaksesi katsomatta, sateessa ja loassa, kuolemaan ja kadotukseen. Tottele, tottele käskyä, se on riutuvan keisarikunnan viimeinen valtti! Eteenpäin, kuole kuin sankari viimeiseksi, kun sotilaasi jo lepäävät raatoina, pakota maailma ihailemaan urhoollisuuttasi, jotta kansasi unhottaisi eikä kostaisi pojallesi sinun rikostasi! Ja epäilemättä keisari tiesi, että hän vaelsi kuolemaa kohti. Keittiössä eivät enää leimunneet liekit, tallimestarit, ajutantit, kamariherrat vetivät vanhurskaan unta, koko talo oli pimeä ja lukittu; yksinäinen varjo vain liikkui edestakasin, edestakasin, — uhri oli uhrattava, hän alistui kohtalonsa alle. Ja kadulta tunki yhä uhkaava, korviasärkevä jyrinä, 12:nen osaston tykistö vieri yössä ja pimeässä tuntemattomuutta kohti.

Yhtäkkiä muisti Maurice, että jos oli jälleen päätetty marssia eteenpäin, ei seitsemäs osasto tulekaan kulkemaan Chênen kautta. Ja hän ei ole rykmenttinsä luona, on jättänyt paikkansa rivissä! Jalka ei tuntunut enää kipeältä, voiteet ja muutaman tunnin levollinen uni olivat tehneet ihmeitä. Saatuaan apteekkarilta parin vankkoja, sopivia kenkiä, tahtoi Maurice heti lähteä, toivoen kohtaavansa 106:nen tiellä Chênen ja Vouziersin väliltä. Turhaan koki apteekkari houkutella häntä jäämään ja lupasi lähteä itse kyyditsemään, mutta Maurice ei saanut rauhaa, hänen täytyi päästä heti pimeän yön selkään etsimään rykmenttiään. Combette valjastutti hevosensa ja Ferdinand, proviisori, kelmeä, ilkeän-näköinen poika, joka juuri oli ilmestynyt kotiin, lähti kyyditsemään. Oli pimeä kuin säkissä, vettä satoi taivaan täydeltä ja vaunulyhtyjen niukka valo ei kyennyt tunkemaan märän tienkään yli. Joka silmänräpäys kuului outoja ääniä, heidän täytyi vähä väliä pysähtyä luullen, että sotajoukko sulki tien.

Ei ollut Jeankaan paljoa nukkunut sinä yönä. Kuultuaan Mauricelta, että ainoa pelastuksen mahdollisuus oli nopea peräytyminen, koetti hän olla tavallista huolellisempi ja pitää silmällä miehiä, että he eivät päässeet kauvas poistumaan, odottaen lähtökäskyjä, joka saattoi tulla milloin tahansa. Kahden ajoissa kuului pilkko pimeältä tieltä hevosten töminää: ratsuväki tunki etujoukkona Ballayta ja Quatre-Champsia kohti vartioidakseen Boult-aux-Boisin ja Croix-aux-Boisin teitä. Tuntia myöhemmin lähti jalkaväki ja tykistö liikkeelle, jättäen varustukset Falaisen ja Chestresin välillä, joita he olivat suojelleet kaksi päivää näkymättömältä viholliselta. Taivas oli paksussa pilvessä ja rykmentit poistuivat toinen toisensa jälkeen äänettöminä ja hiljaa kuin joukko varjoja, jotka hävisivät pimeyteen. Vaan jokaisen sydän sykki ilosta, ikäänkuin he olisivat päässeet vapaaksi jostain paulasta, ikäänkuin jo olisivat olleet Pariisin muurien alla koston hetkeä odottamassa.

Jean tuijotti pimeyteen. Molemmin puolin tietä kasvoi puita ja se näytti kulkevan laajojen niittyjen poikki; sitten muuttui maa mäkiseksi. Joukot saapuivat pieneen kylään, Balayhin kaiketi, ja silloin alkoi sataa vettä taivaan täydeltä, vaan miehet olivat jo niin tottuneita sateesen, etteivät hiiskuneet mitään, ja marssivat edelleen niskat kumarassa. Pian jäi Balay kauvas jälelle ja lähestyessä Quatre-Champsia alkoi tuntua kovia tuulenpuuskia, jotka vähitellen yltyivät ja kasvoivat kiihkeäksi rajuilmaksi ennenkun he ennättivät Noirvalin harjulle. Toisella puolen Quatre-Champsia annettiin seisahduskäsky, ja rykmentit pysähtyivät toinen toisensa jälkeen. Koko seitsemäs osasto, 30,000 miestä, seisoi täysilukuisena ase jalalla kun päivä koitti, pilvinen harmaa päivä, sadekuurojen maahan ravistessa. Mitä nyt oli tekeillä? Mitä tämä seisahdus merkitsi? Miehet kävivät levottomiksi, jotkut tiesivät, että marssin suunta taas muutetaan, mutta varmasti ei tiedetty muuta kuin että tässä seistiin asejalalla eikä saatu istua eikä lähteä rivistä. Tuuli pieksi rajusti, heidän täytyi nojautua toisiinsa, ett'eivät kaatuisi. Vedentulva sokaisi heitä, kasteli läpimäriksi ja juoksi jäisinä virtoina pitkin selkää. Siinä seistiin kaksi tuntia, kaksi sanomattoman pitkää tuntia, ja odotettiin, ei kukaan tietänyt mitä.

Päivän vähitellen valjetessa alkoi Jean tarkastella seutuja. Hän tiesi että Chênen tie kulki luoteesen, toisella puolen Quatre-Champsia. Mutta minkä tähden he olivat kääntyneet oikealle, minkätähden? Sen jälkeen hän tarkasteli esikuntaa, joka oli sijoittunut isoon taloon harjun rinteellä. Upseerit näyttivät rauhattomilta, juoksentelivat edestakasin ja puhuivat kiihkeästi. Eikä kuulunut käskyjä, mitä kummia siellä taas odotettiin? Ympärillä levisi joka puolelle sänkipeltoja, pohjoisessa ja idässä näkyi metsäisiä mäkiä, kaukana etelässä sakeaa metsää ja lännessä kuumotti Aisnelaakso ja Vouziersin valkoset talot. Harjun rinteessä olevan talon alapuolella näkyi Quatre-Champsin kellotapuli sadeverhon takaa, joka oli niin tiheä, että näytti tahtovan sulattaa kylän matalat sammaltuneet kattorähjät.

Sinne päin katsellessaan huomasi Jean tiellä pienet nelipyöräiset vaunut, jotka lähestyivät hyvää vauhtia räiskivien vesilätäköiden yli. Se oli Maurice, hän oli tienkäänteessä nähnyt 7:nen osaston ja hyppäsi heti taloon päästyä vaunuista ja riensi rykmenttinsä luo. He olivat ajelleet kaksi tuntia sinne tänne, sillä talonpoikien neuvoihin ei ollut paljoa luottamista.

Jean huusi hämmästyneenä:

— Mitä sinä tänne ajat? Mehän tulemme Chêneen ja olisit siellä yhtynyt!

Maurice teki kiukkuisen liikkeen.

— Ohoh! Vai Chêneen!… Ei, sitä tietä te ette mene, nyt lähdetään taas päinvastaiseen suuntaan, tuonne, kuolemaan joka sorkka!

— Hyvä! sanoi toinen hetken perästä, — hänen kasvonsa olivat aivan kalpeat. — Jos kuolla pitää, niin voimmehan ainakin kuolla kaikki yhdessä.

Ja he syleilivät toisiaan kuten erotessakin. Sateen yhä raivotessa astui sotamies riviinsä ja korpraali asettui paikalleen, läpimärkänä, vaan äänettömänä, moitteettomana, sanallakaan ilmaisematta tyytymättömyyttään.

Vähitellen levisi tieto marssisuunnan muutoksesta. Eräs ajutantti toi seitsemännelle osastolle käskyn asettua leiriin Nouartin seuduille, viides määrättiin Beauclairiin muodostamaan oikean siiven, ensimmäinen vetäysi Chêneen kahdennentoista sijasta, joka marssi Besaceen ja tulisi muodostamaan vasemman siiven. Suurin osa kuormastoa oli joutunut harhateille, kaikki tykistön ahjot esimerkiksi olivat nyt tulossa Terronista Vouziersin tietä, jossa ne varmaankin joutuvat vihollisten käsiin. Epäjärjestys oli suurempi kuin koskaan ennen, pelko ja ahdistus nousi ylimmilleen.

Miehistöön levisi synkkä epätoivo. Muutamat viskasivat reppunsa maahan, veteen ja likaan, ja istuivat niiden päälle. He tahtoivat kuolla siihen, sateen taivaasta tulviessa. Toiset ilkkuivat ja haukkuivat päälliköitä: mainioita olivat, aamusella kuljettivat länteen, illalla itään. Kun ei vihollista näkynyt, näkivät he vihollisen haamuja, ja kun ne todella tulivat, niin häntä koipien välissä pakoon! Joukot kadottivat kaiken ryhdin ja rohkeuden, niistä oli tulemaisillaan kurja kuriton joukko, jota ajamalla ajettiin teurastettavaksi.

Vouziersistä päin kuului laukauksia, 7:nen osaston jälkijoukko oli kohdannut saksalaisen armeijan etujoukon. Ja nyt kääntyivät kaikkien katseet Aisnelaaksoon päin, josta nousi paksu musta haiku: ulaanit olivat sytyttäneet Falaisen. Sotamiehet raivosivat. Mitä? Oliko vihollinen nyt siellä! Kaksi päivää he olivat seisoneet ja odottaneet ja antaneet preussiläisten rauhassa jatkaa kulkuaan. Ja sitten oli puikittu pakoon! Kaikista typerimmätkin käsittivät harmilla ja kiukulla, että tässä oli tehty parantamaton virhe, että tuo ijankaikkinen vitkasteleminen oli saattanut heidät satimeen: neljännen armeijan vakoilijapatrullit olivat säikytelleet Bordasin prikaattia ja siten viivyttäneet koko Châlonin joukon liikettä, että kolmas, kruununprinssin armeija, ennättäisi saapua. Ja niin olivat — marsalkan tietämättömyyden tähden vihollisen asemasta — nuo kaksi saksalaista sotajoukkoa saaneet levossa ja rauhassa yhtyä ja uhkasivat nyt täydellisellä perikadolla viidettä ja seitsemättä osastoa.

Maurice katseli punasen hohtavaa taivaanrantaa ja mustia savupatsaita, siellä paloi Falaise… Hän katsahti Chênen tielle. Kuormasto, jonka jo luultiin hukkaan joutuneen, lähestyi hitaasti, kaikeksi onneksi! Heti senjälkeen, ensimmäisen divisioonan jäädessä Quatre-Champsiin odottamaan ja suojelemaan pitkän jonon kulkua, lähti toinen liikkeelle, marssimaan metsän kautta Boult-aux-Boisiin ja kolmas asetettiin vasemmalle Bellevillen luo vartioimaan, ett'ei liikettä katkaista. Ja kun 106:s alati kiihtyvässä sateessa aloitti pelottavan marssinsa Maasia kohti, näki Maurice kuin unessa keisarin varjon vaeltavan edestakasin, edestakasin, rouva Desrochesen valkoisten uutimien takana! Voi jumala, surkeata oli nähdä tämän epätoivon sotajoukon lähtevän kurjuuteen ja kuolemaan, että hallitsijasuku pelastuisi! Eteenpäin, eteenpäin, eteenpäin, taaksesi katsahtamatta, sateesen ja myrskyyn, likaan ja liejuun, eteenpäin varmaan perikatoon!

VI.

— Soo, perhana, huusi Chouteau herätessään seuraavana aamuna läpimärkänä ja kylmästä kontistuneena, nyt pitäisi olla lämmintä lihalientä ja kappale hyvää lihaa!

He eivät olleet saaneet edellisenä iltana kuin hiukan perunoita, ruoanhoito kävi päivä päivältä epäsäännöllisemmäksi ja kurjemmaksi alituisesti sinne tänne marssittaessa eikä saapunut enää koskaan oikeassa ajassa perille. Kukaan ei tietänyt varmasti neuvoa, missä harhailevat joukot milloinkin pysähtyivät, minne ne taas kääntyvät, — ja muonanjako oli huonolla kannalla.

Loubet ojensi jäykkiä sääriään ja nauroi pilkallisesti.

— Eli ehken hanhipaistia ja perunoita!

Joka mies oli ärtysellä päällä. Ei jaksa olla hyvällä tuulella kun vatsa on tyhjä. Ja vettä satoi yhtä kyytiä, maa oli likomärkä eikä ollut edes heiniäkään alla.

Kun Pache teki ristinmerkin aamurukouksensa luettuaan, huusi Chouteau äkäsesti:

— Rukoilisit sitä hyvää jumalaasi lähettämään meille muutamia makkaroita ja puoli tuoppisen viinaa jokaiselle!

— Voi, sinä kaikkivaltias, kunpa olisi edes kuivaa leipää! huokasi
Lapoulle, joka tunsi nälän vaivoja pahemmin kuin muut.

Luutnantti Rochas käski heidän tukkia suunsa. Hän ei ilennyt enää kuulla aikamiesten naukuvan kuin pienet lapset ruokaa. Vetää tiukemmalle vyötä — sillähän siitä pääsee!

Kun asiat alkoivat käydä oikein hullusti ja kiväärinlaukauksia kuului joka silmänräpäys ympärillä, oli luutnantti Rochas saanut takasin entisen varmuutensa. Koska preussiläiset olivat saapuneet, niin mikäs hätä enää oli! Annetaan selkään! Ja hän kohautti halveksivasti olkapäitään kapteeni Beaudoinin takana — hienon herran, — jota oli kohdannut lohduton suru, vaatevarasto oli joutunut teille tietämättömille. Ruoatta, sen aina jaksoi kärsiä, vaan kun ei saanut muuttaa paitaa!

Maurice oli aivan sairas. Jalassa ei ollut enää mitään vikaa, apteekkarin voiteiden ja suuren kengän ansio, vaan vaatteensa olivat olleet koko eilisen päivän märät ja hän oli kauheasti vilustunut. Koko ruumis oli kipeä kuin ajos. Hän lähti noutamaan vettä ja katseli purolle mennessään ympärillä olevaa tasankoa, jonka laidassa Boult-aux-Bois sijaitsi. Pohjosessa ja lännessä oli suuria metsiä, Bellevilleen saakka ulottui korkeanlaisia harjanneita, jotavastoin maa Buzancyn puolessa, idässä siis, oli melkein yhtämittaista tasankoa, jossa oli pieniä kyläkuntia siellä ja täällä. Missähän päin vihollista aijotaan odottaa? Kun hän palasi vesikannuineen purolta, seisoi muutaman talon ovella miehiä ja naisia. He kysyivät, jäävätkö sotamiehet nyt niille seuduin puolustamaan talonpoikia, koska saksalaiset kuuluvat olevan tulossa. Viides osasto oli jo kolmasti marssinut ohitse ja eilen oli kuulunut kanuunan pauketta Barista päin. Maurice vastasi, että seitsemäs osasto luultavasti myös tulee jatkamaan matkaansa. Ja silloin syntyi itkua ja valitusta. Heidät jätetään siis aivan turvattomiksi, sotamiehet eivät olekaan tulleet tappelemaan, vaan juoksentelevat milloin yhdelle, milloin toiselle suunnalle ja pakenevat kun kuulevat pyssynpaukkeen!

— Jos joku tahtoo sokeria, niin pistäköön peukalonsa kuppiin. Ehken se sulaa! sanoi Loubet kahvia juotaessa.

Vaan miehiä ei naurattanut. Ei ollut maukasta kahvi sokeritta, eikä ollut korpun palaakaan. He olivat eilen, seistessään Quatre-Champsin luona, nauttineet, mitä repuissa löytyi, ja saivat nyt olla ilman. Ei löytynyt enää muuta kuin kymmenkunta perunaa, jotka jaettiin rehellisesti.

Mauricella oli kamalan nälkä.

— Jos olisin tietänyt tämän Chênessä, niin olisin ostanut leipää.

Jean kuunteli ääneti miesten pakinaa. Hän oli suuttunut aamulla Chouteauhon, joka ei lähtenyt puita noutamaan, vaan väitti ettei hänen vuoronsa ollut. Korpraalia suretti nähdä kurin ja järjestyksen höllenevän päivä päivältä, upseerit tuskin rohkenivat nuhdella väkeä. Ja Jean käsitti, että hänen täytyi antaa perään, jos tahtoi ylläpitää sovintoa. Sentähden hän ei ollut huomaavinaan koko asiaa, asettui aivan toverin kannalle miehiinsä, joille hänen kokemuksensa ja huolenpitonsa oli joka hetki hyödyksi. Ja vaikka hänen miehensä eivät saaneet enemmän ravintoa kuin toisetkaan, eivät he kumminkaan näyttäneet niin nälkäisiltä ja heikoilta. Mutta Mauricen kärsimykset viilsivät hänen sydäntään. Hän näki, että tämän, liiallisiin ruumiinponnistuksiin tottumattoman nuorukaisen voimat alkoivat vähetä, tarkasti häntä levottomuudella ja pelkäsi joka hetki, ett'ei hän kestäisi loppuun.

Kun Maurice valitti, ett'ei ollut ostanut Chênessä leipää, nousi Jean ja meni reppunsa luo. Hän näytti etsivän sieltä jotain, tuli vähän ajan perästä takasin ja pisti Mauricelle korpun.

— Syö tuo, vaan elä huoli näyttää muille. Minulla ei ole antaa kaikille.

— Entä itse? Sinä jäät ilman? kysyi Maurice liikutettuna.

— Eikö mitä … minulla on vielä kaksi kappaletta.

Niin olikin; hän oli säästänyt kolme korppua taistelun hetkeä varten, sillä hän tiesi kokemuksesta, että silloin saattaa tulla kovasti nälkä.

Kello kymmenen lähti seitsemäs osasto liikkeelle. Ensin oli marsalkka aikonut antaa käskyn marssia Buzancyn kautta Stenayiin ja mennä siellä Maasin yli. Mutta preussiläiset riensivät Châlonin joukon kintereillä, eivätkö jo liene olleet Stenayssa, kenties Buzancyssakin. Sentähden lykättiin seitsemättä osastoa pohjoseen päin, komennettiin lähtemään Besaceen, puolen kolmatta peninkulmaa Boult-aux-Boista, ja menemään seuraavana aamuna Mouzonin luona Maas-virran ylitse. Väestö nurisi, he olivat nälkäisiä ja viluisia, heikkoja ja uupuneita edellisten päiväin vaivoista ja jännityksestä; upseerit olivat synkän näkösiä, heitä ei ensinkään miellyttänyt tämä lähtö, heitä kyllästytti ainainen käsittämätön vitkasteleminen ja toimettomuus. Miksi eivät saaneet mennä Buzancyyn avuksi viidennelle osastolle, jonka kanuunat siellä olivat paukkuneet? Mutta viides osasto sai myös käskyn marssia takasin Nouartiin päin, kahdestoista komennettiin Besacesta Mouzoniin ja ensimmäinen Raucourtiin. Koko liike muistutti koirain ahdistamaa karjalaumaa, joka juoksentelee sekasin pienellä alalla ja päättää vihdoin monien viivytysten ja arveluiden jälkeen rynnätä suoraan eteenpäin.

Kun 106:s ratsuväen ja tykistön jälkeen lähti Boult-aux-Boista ja kolmen divisioonan mieslaumat peittivät tiet ja pellot, alkoi taivaalle jälleen keräytyä suuria mustia pilviä, joka vielä enensi miesten alakuloisuutta. Rykmentti kääntyi Buzancyyn vievälle valtatielle, jota reunusti komeat poppelipuut. Germondin kylässä juoksivat naiset pihalle ja ojensivat itkien rintalapsensa sotamiehiä kohti, ikäänkuin suojelusta rukoillen. Koko kylästä ei voinut saada ainoatakaan perunata eli leipäpalasta. Ja nyt sai 106:s, sen sijaan että olisi jatkanut kulkuaan Buzancyyn, kääntyä vasemmalle, Autheen päin; ja kun miehet mäen kukkulalta huomasivat Bellevillen, jonka ohi eilen olivat marssineet, selvisi heille, että nyt oltiin taaskin palausretkellä.

— Nielköön heidät helvetti kitaansa! Luulevatko ne meitä hulluiksi kun juoksettavat kuin vasikoita! huusi Chouteau hampaitaan kiristellen.

Ja Loubet lisäsi:

— Tuollaiset komentajat pitäisi vetää hirteen… Edestakasin, edestakasin! Jumala paratkoon, tämmöisten miesten sorkat eivät ole heille suuresta arvosta!

He olivat pakahtua harmista. Tasangolla marssittiin kahdessa kolonnassa, upseerit keskessä, mutta nyt ei ollut niinkuin Reimsistä Champagnen kautta marssiessa iloisia, laulelevia sotamiehiä, jotka kantoivat kuin tyhjää raskaita reppujaan ja riemuitsivat mielessään selkäsaunasta, jonka preussiläiset tulevat heiltä saamaan! nyt he olivat mykkiä, otsat kurtussa, vetivät vastahakoisesti jalkojaan ja noituivat kivääriään, joka hankasi olkapäätä, reppua, joka painoi selässä. Heillä ei ollut enää luottamusta päälliköihin, olivat kokonaan toivottomuuden vallassa ja astuskelivat eteenpäin ajettuna kuin karjalauma. Onneton sotajoukko aloitti Golgata-retkensä.

Mutta Maurice oli huomannut jotain. Vasemmalla, aaltomaisesti muodostuneen tasangon laidassa ilmestyi metsästä ratsumies, pian jälkeen toinen ja vielä kolmaskin. He pysähtyivät, näyttäen siellä loitolla hyvin pieniltä, juuri kuin tinasotamiehiltä. Hän luuli niitä omiksi vartiomiehiksi, husaariksi, kun jotain välähti heidän olkapäillään, messinkipoletit luuli hän.

— Katso, katso tuonne! huusi hän nyäisten Jeania, joka seisoi hänen rinnallaan. Ne ovat ulaania!

Jean tuijotti metsän laitaan.

— Nuoko?

Ne olivat todellakin ulaania, ensimmäiset, jotka 106:s rykmentti näki. Vaikka he jo olivat olleet liikkeessä seitsemättä viikkoa, eivät he olleet vielä nähneet silmäinsä edessä ainoatakaan vihollista, vielä vähemmin saaneet nostaa pyssyn olalle ja lipsauttaa liipasinta. Joka ikinen pää kääntyi katsomaan ja hämmästys veti vertoja uteliaisuudelle. Oikeinhan ne olivat ihmisten näkösiä nuo!

— Yksi on erittäin hyvissä voimissa! huomautti Loubet.

Vaan nyt ilmaantui metsikön vasemmalle puolelle koko eskadroona ja tämä peloittava näky saattoi kolonnan pysähtymään. Jaeltiin käskyjä. 106:nen tuli asettua muutamien puiden suojaan puron rannalle. Tykistö jo nelisti takasin ja järjestyi pienelle kummulle. Ja siinä taas seistiin kaksi runsasta tuntia, tuhlattiin kallista aikaa niin mitään toimittamatta. Vihollisen ratsujoukko seisoi liikkumattomana kaukana näköpiirin rajalla. Sinne tänne arveltuaan päättivät upseerit, ett'ei siitä taida tulla entistä kummempaa, ja marssivat eteenpäin.

— Ei tullut vielä tälläkään kerralla totta! mutisi Jean alakuloisesti.

Mauricenkin sormen päitä kutkutti halu päästä viimeinkin paukauttelemaan. Hän ajatteli itsekseen, että osasto oli tehnyt eilen suuren erehdyksen kun ei se rientänyt 5:lle avuksi. Koska ei vihollinen tehnyt päällehyökkäystä, täytyi syyn olla siinä, että hänellä ei ollut vielä tykistöä käytettävänään, ja ratsujoukon esiintyminen tarkoitti ainoastaan osaston marssin hidastuttamista. Heitä oli siis jälleen vedetty nenästä. Ja tosiaankin nähtiin ulaanit koko ajan milloin vain päästiin jonkun mäen kukkulalle, he seurasivat jälessä ja olivat valppaita, katosivat talojen taa ilmestyäkseen jälleen metsänrinteessä.

Sotamiehistä tuntui pahalta, että heitä noin vartioitiin matkan takaa, niinkuin olisivat olleet näkymättömässä lukinverkossa.

— Tätä ei kestä mikään, tuumailivat sotamiehet. Jos kuitenkin saisi lennättää pari lyijypalasta tuonne, niin eivätköhän sieltä häviäisi?

Mutta he marssivat ja marssivat yhä, vaikkakin hitaasti ja vaivaloisesti. Ja he tunsivat, että vihollinen lähenee joka puolelta, että heidän ylitsensä kokoontui kuin ukkosen ilma, jonka uhkaava paino rasittaa jo kauvan edeltäpäin. Jälkijoukolle oli annettu ankaroita käskyjä, nyt ei enää jäänyt jälkeen vitkastelijoita, sillä nythän tiedettiin varmaan, että preussiläiset eivät voineet olla kaukana, ja he kyllä keräävät jokaisen, jonka tieltään löytävät. Heidän tykistönsä lähestyi salaman nopeudella, kulki enemmän kuin 5 peninkulmaa päivässä, jotavastoin ranskalaiset väsyneinä ja ilman pontevuutta tallustelivat samoja jälkiään.

Autheen tultua selkeni taivas ja Maurice, tarkastaen auringon asemaa, teki sen huomion, että he jo puolentoista peninkulman päässä Chênestä alkoivat kääntyä itäänpäin, sen sijaan että olisivat kulkeneet suoraan kylää kohti. Kello oli kaksi; parin päivän yhtämittaa märissä vaatteissa olon jälkeen rasitti kuumuus tavattomasti miehiä. Pitkissä mutkissa kierteli tie autiota kangasta. Ei näkynyt taloa, ei elävää sielua, ainoastaan joku pieni puuryhmä siellä täällä; ja tuo elottomuus ja tyhjyys vaikutti samanlaista mielialaa sotamiehissä, jotka hitaasti liikkuivat eteenpäin, hiestyneinä ja päät nuukallaan. — Jo tuli vihdoin Saint-Pierremont näkyviin — pari kolme tyhjää taloa mäen nypykällä. He eivät marssineet kylän kautta, vaan kääntyivät oitis vasemmalle, astuen jälleen suoraan pohjoseen Besacea kohti. Nyt käsitti Maurice marssisuunnitelman tarkoituksen, he koettivat ennättää Mouzoniin ennen preussiläisiä. Vaan voiko se olla mahdollista näillä läpiuupuneilla joukoilla. Pierremontin luona näyttäytyivät ulaanit taas kaukana erään Buzancyyn vievän tien käänteessä, ja kun jälkijoukko kulki maakylän ohitse, paljastui eräs tykistöpatteri ja muutamia luotia vingahteli ilmassa, kuitenkaan vahinkoa tuottamatta. Mutta niihin ei vastattu, marssia vain jatkettiin yhä hitaammin ja vaivaloisemmin.

Saint-Pierremontista on Besaceen runsaasti puolitoista peninkulmaa ja Jean joutui aivan epätoivoon kun Maurice ilmoitti sen hänelle. Se oli mahdottomuus, hän näki selvästi miesten väsyneistä katseista ja hengityksestä, etteivät he jaksa niin pitkälti. Tie kulki yhä ylämäkeä kahden harjun välissä, jotka vetäytyivät lähemmä ja lähemmä toisiaan. Nyt täytyi levähtää. Vaan lyhyt pysähdys jäykistytti vaan enemmän jäseniä ja lähtö oli varsin surkea. Rykmentit marssivat sanomattoman vitkaan, silloin tällöin jäi joku kaatunut tielle. Maurice oli käynyt kalman kalpeaksi ja kulki melkein tunnotonna silmäluomet ummessa. Jean oli vastoin tavallisuutta puhelias, hän koetti pitää toisen mieltä vireillä.

— Vai asuu sinun sisaresi Sedanissa, ehken tulemme kulkemaan siitä kautta.

— Sedaniin! Ei ikään! Emme me tule ensinkään siihen suuntaan kulkemaan, — ne mahtavat olla hulluja…

— Onko sinun sisaresi nuori?

— Hänhän on päivän päälle yhtä vanha kuin minä, me olemme kaksoset.

— Ja hän on sinun näkösesi?

— On hyvin, hän on myös vaalea, kauniit, kiharat hiukset … oi, niin hienot ja pehmeät! Hyvin pienikasvuinen, kapeat kasvot, ja hiljainen käytökseltään, niin hän on … sisar Henriette!

— Kai pidät hänestä paljon!

— Tietysti, pidänhän toki…

He kävelivät hetken ääneti. Vaan sitten vilkasi Jean häneen ja näki, että hän oli aivan kaatumaisillaan.

— No no, mikäs nyt, poika parka?… Koeta vielä vähän matkaa… Minä otan tuon pyssyn, että on helpompi. Jos totta totisesti tätä vielä kauvan kestää, niin jää puolet miehistöstä maantieojaan!

Suoraan edessäpäin oli Oches, jonka muutamat talot näkyivät mäen takaa; keskellä pisti keltanen kirkko huippunsa viheriöiden puiden välistä.

— Tuohon saamme varmaan jäädä yöksi, arveli Jean.

Oikein arvasi. Kenraali Douay oli huomannut, että miehet olivat nääntymäisillään ja tarvitsivat lepoa, vaan tämän päätöksen vaikutti etenkin kuormaston saapuminen, tuon kovanonnen kuormajonon, joka taas sattui juuri osaston tielle viivyttämään kulkua. Quatre-Champsista se oli komennettu ajamaan suoraan Saint-Pierremontiin; ja täällä se vasta yhtyi sotajoukkoon niin kurjassa tilassa, että hevoset eivät tahtoneet jaksaa vetää. Kello jo lähestyi viittä. Kun ei kenraali enää uskaltanut lähteä Stonnen solaan, oli hänen mielestään parasta pysähtyä jo ennen marsalkan määräämää paikkaa. Yksi divisioona jäi suojelemaan kuormastoa alhaalla niityllä, tykistö sijoitettiin mäkilöille takapuolla ja se prikaatti, joka tuli huomenna olemaan etujoukkona, asetettiin harjulle Saint-Pierremontin lähellä. Eräs toinen divisioona, johon Bourgain-Desfeuillesin prikaattikin kuului, pysähtyi kirkon taakse laajanlaiselle tasangolle, jota rajoitti komea tammimetsä.

Oli jo aivan pimeä, ennenkun 106:s oli järjestynyt metsän rintaan.

— Hiiteen kaikki muu, huusi Chouteau, nyt minä makaan…

Ja se oli kaikkien ajatus. Useimmat eivät kyenneet telttaansakaan pystyttämään, kaatuivat seisovilta jaloiltaan ja makasivat kuin pölkyt taivasalla. Ja ne, jotka vielä sen verran jaksoivat, että saivat teltan kuntoon, rupesivat syömättä levolle, sillä ruuan jakamisesta ei taas ollut puhettakaan, kenttäravintola odotti seitsemättä osastoa Besacessa eikä Ochesin luona. Tästä lähtien ei miehistölle enää koskaan jaettu säännöllisesti elantotarpeita, sanottiin että he saavat tyytyä siihen, mitä repuissa löytyy — ja ne olivat tyhjät. Harvalla oli enää tähteitäkään Vouziersin yltäkylläisyydestä. Kahvia kenties, vaan se täytyi juoda sokeritta.

Kun Jean aikoi jakaa Mauricelle osastaan, toisen jälellä olevista korpuista, oli tämä jo vaipunut sikeään uneen. Hän mietti hetken aikaa, herättäisikö poikaparan niukalle illalliselle, vaan kätki sitten korppunsa, ikäänkuin ne olisivat olleet kultaa, reppunsa pohjalle ja tyytyi kuten muutkin kahvipisaraan. Hän käski miesten pystyttämään teltan ja he olivat jo käyneet levolle kun Loubet toi saaliinsa, muutamia porkkanoita, jotka oli löytänyt läheiseltä pellolta. Mutta missäpä ne sai keitetyksi? Parasta oli järsiä raakana, vaan se yhä kiihoitti nälkää. Pache tuli kipeäksi.

— Ei, ei, anna hänen vain maata, sanoi Jean, kun Chouteau alkoi nykiä
Mauricea porkkanaosaansa saamaan.

— Huomenna toki saa Angoulêmessa leipää, sanoi Lapoulle. Minulla on siellä serkku. Kelpo kylä se on… Angoulême…

Miehet hämmästyivät.

— Angoulême? Mitä se pöllö nyt höpisee? Luulee, että me tulemme
Angoulêmeen!

Mutta Lapoulle piti päänsä. Hän oli yhtä varma pääsevänsä kohta serkkunsa luo Angoulêmeen kuin aamulla, että ulaanit kuuluivat Bazainen armeijaan.

Pimeys laskeutui leirin yli; se vaipui kuin kuoleman hiljaisuuteen. Vaikka yö oli niin kylmä, oli kielletty tulia tekemästä. Preussiläiset eivät saattaneet olla kaukana, täytyi olla niin hiljaa kuin mahdollista, ettei herätettäisi heidän huomiotaan. Upseerit olivat ilmoittaneet lähdettävän liikkeelle jo neljän aikaan, ja kaikki kiiruhtivat käyttämään hyväkseen lyhyttä lepoaikaa. Sinne tänne asetetuista teltoista ja niiden ympäriltä kohosi pimeyteen tuhansien ihmisten hengitys, kuului kuin itse maa olisi vetänyt henkeä keuhkoihinsa.

Yhtäkkiä pamahti laukaus. Oli vielä aivan pimeä, tuskin lienee kello ollut kolmeakaan. Joka ainoa mies hypähti pystyyn, he luulivat vihollisen karkaavan niskaan. Ja sitten se olikin vain Loubet, jonka päähän yöllä oli pistänyt lähteä metsään tarkastamaan, eikö sieltä saisi kynsiinsä jotain jäniksen poikaa eli metsälintua. Olisipa aamulla kelvannut tarjota toisille kunnon ateria ennen marssiin lähtöä! Vaan etsiessään hyvää väijymäpaikkaa kuuli hän metsästä askelia, joku hiiviskeli aivan lähellä, oksat rasahtelivat poikki. Hän otaksui sitä tietysti viholliseksi ja laukasi.

Kun Maurice, Jean ja pari muuta miestä juoksivat ääntä kohti, huusi käheä ääni:

— Elä ammu, elä ammu, hullu!

Metsän reunassa vilahti pitkä laiha olento. Hän lähestyi ja he näkivät miehellä olevan paksun, pörhösen parran, harmaan nutun, joka oli vyötetty kiinni punasella vaatteella, ja pyssy olalla. Hän selitti, että oli ranskalainen, sala-ampuja, kersantti, ja että tuli parin miehensä seuraamana Dieuletin metsästä antamaan tärkeitä tietoja kenraalille.

— Hei pojat, Ducat, Cabasse! huusi mies metsään päin, — hei, kyllä te nyt jo uskallatte tulla!

Metsästä tuli esille kaksi miestä, Ducat ensin, pieni pyylevä ukko, kaljupäinen ja kelmeä, ja sitten Cabasse, joka oli pitkä ja laiha, mustanpuhuva kasvoiltaan ja omisti tavattoman suuren nenän.

Maurice tarkasti uteliaasti n.s. kersanttia ja kysäsi viimein äkkipäätä:

— Mutta ettekös te ole Vilhelm Sambuc Rémillystä?

Kun mies vähän hitailtuaan myönsi olevansa sama henkilö, astui Maurice ehdottomasti hämmästyksestä askeleen etemmä, sillä tämä Sambuc oli tunnettu veijari, huonomaineisen halonhakkaajaperheen ansiokas jäsen. Isä oli ollut kauhea juomari ja tappelusankari, joka löydettiin eräänä iltana kurkku poikki leikattuna metsässä, äiti ja sisaret kerjäsivät ja varastivat, miten milloinkin sattui, ja viime vuosina ei heistä tiedetty mitään, mutta luultavasti ne eivät olleet valinneet mitään rehellistä elämänuraa. Vilhelm oli salametsästäjä ja tullivaras ja koko sudenpesuudessa ei löytynyt kuin yksi ainoa rehellinen ihminen ja se oli Prosper. Inhoten sitä elämää, jota kodissaan, metsämökissä, vietettiin, hän oli ensin ruvennut rengiksi ja kuului nyt afrikkalaisiin jääkäreihin ja oli hyvässä maineessa eskadroonassaan.

— Minä tapasin veljenne Reimsissä ja Vouziersissä, sanoi Maurice, ja hän voi hyvin.

Sambuc ei vastannut mitään. Asia ei näyttänyt häntä huvittavan.

— Viekää minut kenraalin luo. Sanokaa, että Dieuletin metsäsisseillä on tärkeitä sanomia.

Ja leirille astuessa ajatteli Maurice koko ajan näitä partioretkeläisiä, joista oli niin suuria toivottu ja joista jo alkoi kuulua valituksia joka suunnalta. He olivat muka vakoilevinaan ja olivat luvanneet pitää silmällä, ettei ainoakaan vihollinen pääsisi elävänä metsän kautta, mutta olivatkin sitä pahempi vain kauhistus talonpojille, joiden maat he turmelivat, eivätkä suinkaan kyenneet puolustamaan. Kaikellaiset roistot, jotka eivät muuta halunneet kuin saada omin päin, kuritta ja järjestyksettä, heilua, yhtyivät näihin, ja he elivät kuin metsävorot, makasivat taivasalla ja ottivat mitä eteen sattui, keneltäkään lupaa kysymättä.

— Hei Ducat, hei Cabasse, huusi Sambuc yhtä mittaa, no joutukaa nyt vähän paremmin!

Hekin olivat aika veljeksiä. Pitkä laiha mies oli Toulonista, oli palvellut eräässä ravintolassa Marseillessa, tullut sieltä muutamain vähäpätöisten kauppahuoneiden asiamiehenä Sedaniin, jossa oli vähällä joutua kiinni varkaudesta. Pieni ja paksu oli taas ollut asianajajana Blainvillessä, vaan melkein ajamalla ajettu pois koko kaupungista epäsiveellisen elämänsä tähden. Nyt hän oli kirjanpitäjänä muutamassa tehtaassa Raucourtissa ja oli aivan nykysin ollut syytettynä rumanlaisesta rikoksesta, vaan pääsi kuitenkin hädin tuskin vapaaksi. Ducat viisasteli usein latinaisilla sanoilla ja lauseilla, jota vastoin Cabasse ei osannut tavata omaa nimeäänkään; mutta hyvät toverit he sentään olivat, pari oikeita rosvonaamoja.

Jean ja Maurice saattoivat sissit kapteeni Beaudoinin luo, joka vei heidät överstin puheille. Tämä alkoi tutkia miehiä, vaan Sambuc tahtoi välttämättömästi tavata kenraalia itseään. Bourgain-Desfeuilles oli viettänyt yön pappilassa, oli juuri päässyt ylös ja oli hyvin ärtysellä tuulella kun täytyi nousta keskellä yötä ja lähteä taas lukemattomia vaivoja ja ikävyyksiä kokemaan, ja hän purki heti vihaansa överstille, joka kuljetti sissit pappilaan.

— Mistä ne tulevat?… Mitä niillä on tahtomista?… Partioretkeläisiä! Oo, kyllä minä jo heidät tunnen, kuljeksijoita, roistoja!— Nälkäkös?

Mutta Sambuc ei ottanut itseensä.

— Herra kenraali, me tulemme Dieuletin metsistä, minä ja minun toverini…

— Dieulet?… Missä se on?

— Stenayn ja Mouzonin välillä, herra kenraali.

— Stenay? Mouzon? En tunne! Sula mahdottomuushan minun on muistaa kaikkia outoja nimiä, joita täällä suhisee korvien ympärillä.

Vähän häpeissään alkoi översti Vineuil selittää kenraalille, että Stenay ja Mouzon olivat Maasin varrella, että saksalaiset olivat ottaneet haltuunsa ensinmainitun ja että koetettiin päästä virran yli jälkimmäisen siltoja myöten.

— Asia on se, että me olemme tulleet ilmoittamaan kenraalille, että metsä vilisee preussiläisiä… Kuu viides osasto marssi eilen Bois-aux-Damesta kohtasi se vihollisen Nouartin luona…

— Mitä? tapeltiinko eilen…

— Niin, herra kenraali, viides osasto oli kahakassa, vaan täytyi peräytyä, eikö liene nyt Beaumontin luona… Ja sillä välin kun muutamat meidän komppaniamme miehistä veivät viidennelle osastolle tiedon vihollisen asemasta, tuumasimme, että on ehkä hyvä, että kenraalikin saa tietää, mitä siellä tapahtui ja että viidennellä osastolla on epäilemättä huomen aamulla aikaseen 60,000 saksalaista niskassaan, ja ehkä tarvitseisivat apua…

Bourgain-Desfeuilles kohotti olkapäitään.

— 60,000 miestä? Miksei 100,000! Te näette unta, mies parka, pelko on saattanut teidät näkemään ihmeitä! Täällä ei millään muotoa saata olla sellainen mieslauma niin lähellä, ilman että meillä olisi siitä aavistustakaan!

Ja hän piti päänsä, vaikka sekä Ducat että Cabasse vannoivat, että joka ikinen sana oli totta.

— Me näimme tykitkin, vakuutti Cabasse, ja ne roistot mahtavat olla rutihulluja kun uskaltavat lähteä vetelöille metsäteille, joihin uppoaa polvea myöten.

— Heillä on johtajia, jotka tuntevat nämä seudut kuin viisi sormeaan, selitti entinen asianajaja painolla.

Kenraali ei välittänyt kuulla enempää ja hänestä oli myös turhaa näyttää sissiä ylipäällikölle, jonka kanssa miehet luulivatkin puhelleensa. Jos rupeaisi kuuntelemaan kaikkia talonpoikia ja maankulkijoita, jotka juoksevat ilmoituksineen, niin kyllä silloin olisi tallella. Hän käski kuitenkin sissien seuraamaan osastoa, koska näyttivät tuntevan seutuja.

— He olivat sentään hyviä poikia kun tulivat kahden peninkulman matkan meille tuota ilmoittamaan, sanoi Jean Mauricelle telttaa kokoon kääriessään.

Maurice tunsi myös paikat ja oli levottomuudella kuullut että Dieuletin metsä oli täynnä preussiläisiä, jotka kiiruhtivat Beaumontia ja Sommauthea kohti. Hän istui lepäämään, oli väsynyt jo ennen marssiin lähtöä ja aavisti, että tänä päivänä voimia kysytään.

Korpraali huomasi, että hän oli tavattoman kalpea, ja kysyi isällisesti:

— Eivät taida olla asiat nyt oikein? Jalkako se taas vaivaa?

Maurice puisteli päätään — ei jalassa ollut mitään vikaa.

— Nälkäkös?

Kun ei vastausta kuulunut, veti Jean laukustaan toisen korpuista.

— Tuossa on sinun osasi… Minä juuri äsken söin toisen.

Päivä valkeni kun he lähtivät Ochesta ja marssivat Besacen kautta Mouzoniin, jossa heidän käskyn mukaan olisi pitänyt viettää yö. Kuormasto oli lähetetty ensin ja sitä suojelemaan ensimmäinen divisioona. Toiset vaunut kulkivat hyvääkin vauhtia, vaan toiset liikkuivat, varsinkin Stonnen solassa, tavattoman hitaasti. Siinä on pitkä ylämäki, aina la Berliéren kylän toiselle puolelle, joka on rakennettu pienten metsäisten harjujen väliin.

Kello kahdeksan ajoissa, kun kaksi jälkimmäistä divisioonaa lähti marssimaan, saapui marsalkka Mac-Mahon. Hän oli vimmoissaan kun löysi täällä joukot, joiden jo aikaseen aamulla olisi pitänyt lähteä Besacesta ja jo tähän aikaan olla Mouzonissa. Kenraali Douay selitti marsalkalle tämän sangen ikävän viivytyksen syyt, ja silloin päätettiin, että ensimmäinen divisioona ja kuormasto saisivat jatkaa marssia Mouzoniin, jota vastoin toiset kaksi viipymättä lähtekööt Raucourtin ja d'Autrecourtin kautta Villersiin, mennäkseen siitä kohti Maasin yli. Jälleen kääntyi kulku pohjosempaan päin. Marsalkka tahtoi välttämättömästi saada virran sotajoukkonsa ja vihollisen välille; maksoi mitä maksoi, mutta hän tahtoi olla sinä iltana oikeanpuolisella rannalla. Jälkijoukko ei ollut vielä saanut lähteneeksi Ochesista, kun eräs vihollinen patteri alkoi kaukaselta mäeltä Pierremontin puolella ammuskella joukkoja. Ensimmäisiin laukauksiin vastattiin, typerää kyllä, vaan sitten vetäytyivät viimeiset rykmentit tulesta ja seurasivat toisia.

Kello yhteentoista saakka marssi 106:s verkalleen mäkistä Stonnen solassa kiemurtelevaa tietä. Vasemmalla oli jyrkkä, alaston kallion rinne, oikealla matalampia metsäisiä harjuja. Aurinko oli tullut näkyviin ja ahtaassa solassa tuntui kuumuus ja hiljaisuus rasittavalta. Tultua Berliérin ohi, missä suuri puuristi eräällä mäellä kohoaa synkän näkösenä taivasta kohti, ei näkynyt yhtään taloa eikä ihmistä eli edes eläintäkään. Ja miehet, jotka jo olivat eilen olleet uupumuksesta nääntymäisillään ja tuskin nimeksikään saaneet ruokaa ja lepoa, vetelivät väsyneesti jalkojaan ja kuohuivat katkeraa vihaa.

Juuri kun pysähdyskäsky annettiin, kajahti oikealta kanuunan laukauksia. Ne kuuluivat niin selvästi, että taistelupaikka ei saattanut olla kuin ehkä peninkulman päässä ja vaikuttivat miehiin kuin sähköisku. Kaikki hypähtivät pystyyn, väsymystä ei muistettu; miks'eivät saaneet rientää sinne? He tahtoivat tapella, nyt hetikohta, tahtoivat kuolla ennen kuin täten laukata paikasta paikkaan.

Kenraali Bourgain-Desfeuilles ratsasti översti Vineuilin seurassa seutua tarkastamaan. Miehistö näki heidän pysähtyvän mäen nystyrälle ja kääntävän kiikarit tykin ääntä kohti. Nyt lähetettiin ajutantti sissiä noutamaan; pari miestä, niiden joukossa Jean ja Maurice, saivat lähteä mukaan.

Kun he saapuivat päälliköiden luo, huusi kenraali heti Sambucille:

— Kauheata maata tää, mäkistä ja puita täynnä!… Kuulkaahan mies, missä paikoin ne nyt tappelevat?

Sambuc sekä kaksi toveriaan olivat jälleen tärkeän näköisiä, kuuntelivat ja tähystelivät hetken aikaa kaukaisuuteen. Niinkauvas kuin silmä kantoi vuoroittelivat mäet ja syvennykset kuin aaltoilevan järven pinnalla. Tumman viheriät metsät erosivat jyrkästi keltasesta maaperästä, etäiset harjut olivat kiedotut punertavaan huuruun, ja koko maisema loisti säteilevän päivän valossa. Ja yhtämittaa jymisivät kanuunat kuin kaukainen ukkosenilma, ei näkynyt vähintäkään valkoista savupilveä.

— Täällä oikealla on Sommauthe ja vasemmalla Yoncq… Nyt taistellaan
Beaumontin luona, herra kenraali.

— Varnicourtin eli Beaumontin luona, vakuutti Ducatkin.

Kenraali mutisi jotain partaansa.

— Beaumont, Beaumont, mikä hiisi ne kaikki tietää… Ja miten pitkälti täältä on Beaumontiin?

— Runsas peninkulma, noin viisi neljännestä, kun mennään Chênen tietä.

Kanuunan laukaukset kuuluivat yhä, jymisten oikealta vasemmalle. Ja
Sambuc jatkoi:

— Siellä tuntuu leikki yltyvän… Niin, sanoinhan jo aamulla kenraalille; ne ovat tietysti samat patteriat, jotka näimme Dieuletin metsässä. Nyt on varmaan viidennellä osastolla täysi työ kun kokonainen armeija, se Buzancysta ja Beauclairesta tuleva, on niskassa.

Laukaukset kajahtelivat yhtämittaisena paukkeena, kaukainen melu tuntui yltyvän ja yltyvän.

Maurice puri hampaansa yhteen, ett'ei huuto pääsisi.

Minkätähden he eivät marssi tuossa tuokiossa sinne turhaa jaarittelematta? Joka laukaus tärisytti häntä, hänen sydämmensä paisui halusta päästä sinne toimimaan, taistelemaan. Vieläkö heitä nytkin aijottiin juoksuttaa, aina vaan, eikä annettu pyssyä paukutella? Vouziersissä he olivat kuulleet jälkijoukon ampuvan. Ochessa olivat vihollisen tykit jyrisseet takanapäin. Ja nyt heitä taas lähdettiin ajamaan eteenpäin, eivät saaneet rientää tovereitaan auttamaan. Maurice katsoi Jeaniin, ja hänkin oli hyvin kalpea ja silmät paloivat. Heidän sydämmensä oli haljeta kuullessaan kanuunan kutsuvan äänen, joka kaikui yhä ankarammin.

Mutta he odottivat vieläkin. Pientä polkua myöten lähestyi eräs kenraali esikuntineen. Se oli Douay, tuskastuneen ja rauhattoman näkösenä. Hän kyseli partioretkeläisiltä asian laitaa eikä voinut enää pidättää tuskanhuutoa. Vaikkapa olisikin jo aamulla kuullut heidän kerrottavansa, ei hän kumminkaan olisi voinut tehdä mitään; hänellä ei ollut valtaa, marsalkan määräys vaati rientämään Maasille, hän tahtoi sinä iltana ylitse, tapahtukoon vaikka mitä. Ja mitenkäpä olisikaan nyt yhtäkkiä saatu kerätyksi Raucourtiin marssivat joukot ja viedyksi ajoissa Beaumontiin? Viideskin osasto vetäytyi luultavasti taistellen Mouzoniin ja kanuunanpauke kuului selvästi siirtyvän itään päin. Kenraali Douay nosti voimattomassa kiukussa ja epätoivossa kätensä ylös metsäisten mäkien, peltojen ja laaksojen yli; sitten annettiin käsky jatkaa marssia Raucourtiin.

Taivas sitä marssia! Kun kuljettiin Stonnen ahtaassa solassa ja metsän takana jyrisi yhtämittaa kanuunain kutsuva ääni! 106:nen rykmentin etunenässä ratsasti översti Vineuil, jäykkänä kuten tavallisesti, vaan kalpeana kuin ruumis, ripistellen silmiään ikäänkuin pidättääkseen kyyneleitä. Kapteeni Beaudoin pureksi viiksiään äänetönnä ja mietteissään, jota vastoin luutnantti koki purkaa kiukkuaan haukkumasanoihin ja kiroili väliin itseään, väliin muita. Ja väestössä levisi kaikista raukkamaisimpiinkin synkkä raivo ja into hyökätä käsiksi johonkin eli ulvoa ääneen; he olivat tulla mielipuoliksi, he eivät jaksaneet enää aina ja joka paikassa väistää taistelua, astua juntata maita ja mantereita ja antaa noiden kirottujen preussiläis-roistojen hakata mäsäksi toverit.

Stonnen solasta päästyä aukesi taas eteen laajempi maisema; tie kiemurteli kuin pitkä nauha peltojen ja pienten lehtojen ohi.

106:s muodosti jälkijoukon ja Ochesta lähtien he odottivat joka silmänräpäys päällekarkausta, sillä vihollinen seurasi kolonnaa askel askeleelta, odottaen sopivaa tilaisuutta hyökätäkseen takaapäin sen kimppuun, ja ratsuväestö koetti päästä metsien taitse rykmentin sivulle. Kerrankin ilmestyi tiheästä lehdosta useita eskadroonia preussiläistä kaartia, vaan pysähtyivät nähtyään husaarit, jotka lähenivät tiellä. Siten jatkettiin peräytymistä hyvässä järjestyksessä ja he olivat jo lähellä Raucourtia kun muuan tapaus vei viimeisenkin rohkeuden miehiltä.

Eräältä syrjätieltä syöksi suuri ihmislauma: haavotettuja upseeria, aseettomia sotamiehiä, tavaravaunuja, nelistäviä hevosia, hurjassa paossa rientäen kaikki minkä kykenivät eteenpäin. Ne olivat yhden ensimmäisen divisioonan prikaatin tähteet, sen, joka suojeli kuormastoa ja joka oli aamulla lähtenyt Besacen kautta Mouzoniin. He olivat eksyneet väärälle tielle ja onnettomuudeksi oli prikaatti ja osa kuormastoa kohdanneet viidennen osaston loput, jotka pakenivat hujan hajan. Ja sitten tapahtui päällehyökkäys Varniforêtin luona, monilukuinen vihollinen ahdisti sivulta, ei muuta kuin hurja pako edessä. Verisinä, haavoitettuina, pelon vimmassa, he levittivät kauhua ja epätoivoa ympärilleen. Heidän kertomuksensa riistivät viimesenkin ryhdin kipenen tovereilta, ne olivat kuin jälkimaininkia kanuunan ryskeestä, joka oli kello kahdestatoista saakka tärisyttänyt ilmaa.

Raucourtiin marssiessa vallitsi miehistössä suurin levottomuus ja pelko. Upseerit olivat neuvottomia. Olisikohan käännyttävä oikealle Autrecourtiin päin vai menisivätkö Maasin yli Villersin luona, niinkuin ensin oli käsketty. Kenraali Douay pelkäsi sillan jo olevan vihollisen vallassa ja piti siitä syystä viisaampana marssia oikealle, Haraucourtin solan kautta Rémillyyn. Mouzonin jälkeen tuli Villers ja Villersin jälkeen Rémilly. siis aina vain pohjosempaan, ulaanit kintereillä! Ei ollut enää kuin noin kolme neljännestä jälellä, mutta kello oli jo viisi ja joka mies menehtymäisillään. Päivän valjetessa he jo olivat olleet jalkeilla, marssineet kahdessatoista tunnissa — kaksi peninkulmaa, tallustelleet paikalla; odotus ja jännitys oli vienyt viimeiset voimat, joita ei syömättömillä, valvoneilla raukoilla liikoja ollutkaan. Jalat eivät tahtoneet kannattaa enää!

Raucourt on pieni hyvinvoipa tehdaskaupunki; pääkatu suora ja leveä, raatihuone uusi ja kirkko koko soma.

Vaan se yö, jonka keisari ja marsalkka Mac-Mahon olivat seurueineen ja keisarillisine talouksineen siellä viettäneet, tyhjensi myymälät ja lihapuodit; ensimmäinen osasto marssi sitten kaupungin läpi, vei loput, ja nyt ei siellä enää löytynyt jumalan jyvää ei leipurilla, ei ruokatavaran kauppiaalla, ei puutarhurilla. Ei ollut leipää eikä sokeria eikä viiniä! Eilisen päivän olivat kaupungin naiset jakaneet sotamiehille viiniä ja lihalientä, vaan nyt olivat padat tyhjät ja tynnyrien tapit auki. Ei löytynyt enää mitään, kaikki oli loppunut kun seitsemännen osaston ensimmäiset rykmentit marssivat kylään. Mitä? Joko se taas alkaa, eikö tulekkaan loppua noista kurjista, tomusista miesparvista, jotka marssivat katua ylös puolikuolleina nälästä ja janosta, eikä ole mitään antaa. Jotkut pysähtyivät, koputtivat oviin ja ojensivat kätensä ikkunoita kohti rukoillen leipäpalasta. Ja naiset itkivät ja nyyhkyttivät kun täytyi vastata, että he eivät voineet, heillä ei ollut mitään antaa.

Eräässä kadunkulmassa seisahtui Maurice, maailma musteni hänen silmissään ja jalkansa horjahtelivat. Jean juoksi auttamaan.

— Ei ei, anna minun olla, väsyttää… Parempi on kuolla tähän!

Hän vaipui katukivelle. Korpraali oli suuttuvinaan:

— Mitä hittoa! Koeta vain päästä jaloillesi vai tahdotko jäädä tähän preussiläisten pieksettäväksi? Ylös vain ja paikalla!

Mutta kun ei Maurice jaksanut vastata, vaan sulki silmänsä ja näytti pyörtyvän, toisti Jean yhä, matalalla, säälivällä äänellä:

— Mitä hittoa! Mitä hittoa!

Hän juoksi nopeasti kaivolle, toi vettä ruoka-astiallaan ja roiski Mauricen kasvoille. Ja sitten hän veti peittelemättä viimeisen korppunsa repusta, taitteli palasiksi ja pisti Mauricen suuhun. Hetken perästä avasi tämä jo silmänsä ja söi halukkaasti loput muruset.

— Mutta sinä, kysyi Maurice äkkiä muistaen Jeanin korppuluvun, sinä et ole siis syönytkään mitään?

— Minusta ei ole lukua, minä kyllä tällaiset kestän… Otan hyvän kulauksen hanhenviinaa, niin kestänmähän taas jonkun matkaa!

Hän täytti astiansa kaivosta, tyhjensi yhdellä kulauksella ja maiskutti kieltään.

Vaan ei ollut mies kovin reippaan näkönen itsekkään, kasvonsa olivat verettömät ja kädet vapisivat.

— No, ylös nyt! Että pysytään toisten matkassa, poika!

Ja Maurice nojasi häneen niinkuin olisi ollut lapsi ja hänestä ei ollut vielä milloinkaan tuntunut naisen läheisyys niin suloiselta kuin ystävän tukeva käsi sillä hetkellä. Häntä lohdutti ja kipujaan lievensi kurjuuden ja kuoleman keskellä, kun tunsi Jeanin pitävän hänestä huolta; ja ajatus, että tuo sydän, joka häntä niin hellästi rakasti, oli vain yksinkertaisen, halvan talonpojan, enensi Jeanin ystävyyden arvoa, vaikka häntä oli ensimmältä loukannutkin hänen arkailematon suoruutensa. Tämähän oli samanlaista kuin ensimmäisten ihmisten ystävyys, aikojen alussa, ennenkun sivistystä ja säätyerotusta oli olemassa, tämä ystävyys kahden miehen välillä, jotka liittyvät yhteen auttaakseen ja suojellakseen toisiaan yhteistä vihollista vastaan! Maurice oli iloinen ja ylpeä voidessaan niin täydellisesti luottaa Jeanin rohkeuteen ja voimaan, ja korpraali taas oli tyytyväinen, syvemmin tutkimatta tunteitaan, kun sai suojella ystävänsä hienontunutta heikkoutta, sivistystä ja ymmärrystä, jota hänessä ei oltu ensinkään kehitetty. Kadotettuaan vaimonsa luuli Jean, että hänen sydämmensä oli mennyt kuolleen muassa hautaan, ja hän oli päättänyt pysyä erillään noista olennoista, joiden tähden mies saa niin hirmuisesti kärsiä, vaikka ne eivät olisikaan ensinkään häijyjä. Ja nyt hän antautui kokonaan ystävyyden valtaan; he eivät mitenkään hyväilleet toisiaan, vaan käsittivät toisensa niin perin pohjin, vaikka olivatkin aivan erilaisia luonteita; he ymmärsivät toistensa syvimmät tunteet ja marssiessaan toisiinsa nojaten Rémillyn tietä he ikäänkuin sulautuivat sääliin toistensa kärsimyksiä kohtaan.

Kun jälkijoukko oli lähtenyt Raucourtista, marssivat saksalaiset kaupunkiin. Kaksi patteriiaa asetettiin heti kukkuloille vasemmalla ja ne alottivat oitis ampumisen. Sillä hetkellä oli 106:s rykmentti juuri Emmanen kohdalla ja siis vihollisen ampumalinjassa. Eräs kranaatti pirstosi poppelin joen reunalla ja toinen tunkeutui räjähtämättä maahan aivan kapteeni Beaudoinin sivulla. Mutta tie kapeni yhä aina Haraucourtiin saakka ja he marssivat korkeiden mäkien välissä, jotka kasvoivat tiheää metsää; jos sillä kohti olisi ollut kourallinen preussiläisiä väijyksissä, niin he olisivat voineet tehdä ihmeitä. Kanuunat jyrähtelivät takana ja alituisesti peljäten hyökkäystä oikealta eli vasemmalta koettivat joukot rientää pois vaaralliselta tieltä. Väsyneimmätkin saivat uutta intoa. Samat miehet, jotka Raucourtissa tuskin jaksoivat jalkojaan liikutella, marssivat pitkillä, reippailla askelilla. Näytti siltä kuin hevosetkin olisivat aavistaneet, että vähinkin viivytys saattoi tuottaa kaikille turmion. Alkupää liene jo ollut Rémillyssä, marssia jatkettiin vauhdilla ja innolla, kun — täytyi pysähtyä.

— No perhana! kirosi Chouteau, tähänkö meidät nyt jätetäänkin?

106:s ei ollut vielä Haraucourtissa ja kranaattia sateli yhtä mittaa. Yksi räjähti aivan lähellä, oikealla, vaan ei haavoittanut sentään ketään.

Viisi minuuttia kului; he eivät hievahtaneetkaan paikaltaan. Varmaan siellä edessäpäin oli jotain, joka tukkesi tien, muuri ehkä eli muu ylipääsemätön este. Översti kohottautui seisomaan jalustimissa ja kurkisti, mitä siellä takana oli tekeillä, pelkäsi miesten pelossaan vielä vallattomuuksiin ryhtyvän.

— Tietäähän sen koko maailma, että me olemme myödyt preussiläisille! huusi Chouteau rajusti.

Riveistä alkoi kuulua uhkaavaa mukinata. Harmi ja kiukku kasvoivat pelon lisääntyessä. Niin, niin se oli! Heidät oli laahattu tänne viholliselle jätettäväksi. Nämä lyhytjärkiset olennot eivät voineet mitenkään muuten selittää kaikkia vastoinkäymisiä ja turmiollisia erehdyksiä ja päälliköiden vitkastelua. Myyty Saksan keisarille, häpeällisesti petetty, kaikki tyyni!

— Myyty, petetty! huusivat tuskaiset äänet.

— Vaan minä luulen, että siellä on se pirun keisari tietä tukkimassa kampsuineen ja kopsineen! arveli Loubet.

Hänen sanansa kiitivät heti kuin kulovalkea suusta suuhun. Jo tiedettiin varmasti vakuuttaa, että keisarillinen talous siellä oli kolonnain tiellä. Ja nyt alkoi sadella kauheita haukkumasanoja keisarin hännänkantajajoukosta ja heidän laitoksistaan ja ruokottomuudestaan, miten he aina tukkiituivat sotajoukon eteen kaivelemaan ja näyttelemään herkkujaan ja viinipullojaan ja hopea-astioitaan nälinkuoliaille sotamiehille. Ja millainen keisari! Kurja raukka, jolla ei ollut enemmän valtaa kuin valtaistuintakaan, hylkiö, jota vedettiin kuormaston mukana paikasta paikkaan ja joka vielä säilytti, verisen kohtalon ivana, hovimenonsa, satakaartinsa, tallinsa, kokkinsa, astiansa ja kellarinsa, kaiken komeuden ja loiston, joka seurasi keisarikruunua ja manttelia, tuota koreata manttelia, joka nyt laahusti maantienloassa ja tahraantui tappion häpeässä!

Melkein yhtaikaa tulla sävähti kaksi kranaattia. Sirpale repäsi lakin luutnantti Rochasin päästä. Ja rivit tihenivät samassa, sotamiehet työntäytyivät yhteen äkkinäisellä aaltoliikkeellä, jonka mainingit tuntuivat etäälle. Jos sitä olisi kestänyt minuutinkaan vielä, niin olisi voinut tapahtua jotain kauheata, sillä miehiä tuskin sai enää hillityksi.

Översti kääntyi kalman kalpeana heihin.

— Pojat, pojat, malttakaa nyt vähän aikaa. Minä lähetin katsomaan … heti paikalla lähdetään…

Vaan he eivät lähteneet, ja joka minuutti tuntui vuoden pituiselta.

Jean otti Mauricen käden käteensä ja puheli hiljaa, että hän koettaisi olla levollinen, että jos toiset tunkevat päälle eli lähtevät käpälämäkeen, mikä helposti saattaa tapahtua, niin he juoksevat yhdessä vasemmalle ja kiipeävät metsäiselle rinteelle joen törmässä. Hän haeskeli silmillään partioretkeläisiä, vaan heitä ei näkynytkään, joku tiesi heidän hävinneen heti Raucourtista lähdettyä.

Ja samassa lähdettiinkin, joukot marssivat rivakkaasti, jo päästiin solasta, tie kääntyi oikealle, ja preussiläiset tykinluodit eivät jaksaneet heitä saavuttaa enää. Jälestäpäin saatiin tietää, että viivytyksen syynä oli Bonnemainin divisioona, neljä rykmenttiä kyrassieria, jotka olivat rikkoneet seitsemännen osaston kolonnan ja seisauttaneet marssin.

Yö oli tulossa kun 106:s rykmentti kulki Angecourtin läpi. Oikealla jatkui vielä metsäisiä ylänköjä, vaan sola laajeni vasemmalle kädelle; etäällä siinti leveä laakso. Viho viimein saavuttiin Rémillyn harjulle, ja sinne näkyi illan hämärässä kiiltävä hopeanauha, joka kiemurteli laajojen niittyjen ja peltojen välitse. Se oli Maas, ikävöity Maas, luvattu maa, jossa voitto näytti heitä odottavan.

Ja Maurice osoitti kädellään pieniä valopilkkuja etäällä puiden välissä, rehevässä laaksossa, joka näytti lumoavan kauniilta illan hämärähunnussa. Hänen sydämmensä paisui ilosta kun katseli tuttuja, rakkaita kotiseutujaan ja hän näytti niitä Jeanille melkein lapsellisella ylpeydellä: — Jean, Jean … tuolla on Sedan!