Sota

VII.

Rémillyssä oli kauhea mylläkkä, sotamiehiä, hevosia, ajopeliä joka paikka täynnä, viettävä katu, joka kulkee Maasin rantaan, oli melkein kukkurillaan. Kirkon kohdalla, puolivälissä mäkeä, oli monta tykkiä ajanut yhteen ja hevoset eivät saaneet niitä paikalta hievahtamaan, vaikka satelemalla satoi ruoskaniskuja ja kirouksia. Etempänä oli Emmanevirran rannalla, joka kohisten syöksee kivistä uomaansa, jono ruutivaunuja sulkemassa kulkijoilta tien. Ja sotamiehiä keräytyi keräytymistään "Maltan ristin" edustalle ja tappelemalla pyrkivät täyteen ahdettuun kapakkasuojaan ryypylle.

Ja samallainen vilinä ja ahdinko vallitsi kylän eteläiselläkin laidalla, mihin insinöörit olivat rakennuttaneet lauttasillan virran poikki. Kylän ja virran välillä oli pieni lehto ja oikealla näkyi lauttamiehen valkonen tupa pensaikosta. Molemmille rannoille oli laitettu suuria nuotioita, joiden liekit silloin tällöin leimahtivat korkealle ilmaan ja levittivät punertavan hohteen rantamille sekä virran läikkyvälle pinnalle. Silloin eroitti lukemattomat mieslaumat, jotka seisoivat odottamassa. Kaidalle jalkamiesten sillalle ei mahtunut kuin pari henkeä kerrallaan ja lauttasillan yli, joka oli niukasti puolen viidettä kyynärän levyinen, kulki ratsuväki, tykistö ja kuormavaunut niin hitaasti kuin ajatella saattaa. Sanoivat vielä olevan ylipääsemättä yhden prikaatin ensimmäistä osastoa, ruutikuormaston ja jo ennen mainitut neljä kyrassierirykmenttiä Bonnemainin divisioonasta. Ja heidän takanaan seisoi koko seitsemäs osasto, enemmän kuin 30,000 miestä, jotka luulivat vihollisen olevan kintereillään ja koettivat tunkea kuumeentapaisella kiireellä eteenpäin, päästäkseen turvaan vastaiselle rannalle.

Kamalalta näytti! Mitä siitä olikaan lopuksi tuleva? Koko pitkän päivän he olivat marssineet saamatta kuivaa eli kosteata suuhunsa, marssineet kuin hurjat, koettaen päästä ehjin nahoin Haraucourtin solasta; ja tätä vartenko he olivat riehuneet? Päästäänkö tästä ollenkaan eteenpäin vai tässäkö seistään ylipääsemättömän muurin takana? Saa vain nähdä, niin ei tästä hevillä lähdetä ja saksalaiset, jotka ehkä yöksi taukoavat takaa-ajostaan, ovat taas päivän koittaessa liikkeellä!

Kumminkin komennettiin miehet asettamaan kiväärit ryhmiin ja joukot hajaantuivat metsättömille rinteille Mouzonin tien varsilla. Reservitykistö sijoitettiin mäen harjalle, tykkien suut solaan päin, valmiina laukasemaan, jos siellä ilmestyy jotain uhkaavaa. Ja tuskallinen odotus alkoi jälleen.

106:s rykmentti oli sijoittunut sänkipellolle yläpuolella tietä ja sieltä näki koko laajan tasangon virran varrella. Miehet luopuivat vastahakoisesti aseistaan, kääntyivät usein taakseen katsomaan, odottivat joka hetki päällekarkausta. Joka silmä oli synkkä, ei kuulunut mistään hauskaa juttelua, äänetöntä vihaa kuvastui niidenkin kasvoilla, jotka eivät napisseet ja kiroilleet.

Kello oli jo melkein yhdeksän, odotusta oli kestänyt kaksi tuntia, ja vaikka olivat peräti uupuneita ei monikaan saanut unta, he venyivät pitkällään maassa, vaan kimmahtivat pystyyn ja säpsähtivät pienimmästäkin risauksesta. Eivät taistelleet enää nälkää vastaan, virran yli päästyä heidän täytyi saada ruokaa, ja jos ei ollut muuta, niin olihan ainakin heiniä. Vaan tungos sillan luona pysyi samalla asteella, upseerit, jotka kenraali Douay oli sinne asettanut, toivat aina puolen tunnin päästä sanoman, että kestää vielä monta tuntia, ennenkun heidän vuoronsa tulee. Vihdoin päätti kenraali itse lähteä sillalle omin silmin tarkastamaan asiain tilaa ja sotamiehet näkivät hänen tunkeutuvan joukon läpi, kehoitellen miehiä pysymään levollisina ja jouduttaen ylimenoa.

Maurice istui Jeanin kanssa ojan reunalla ja jatkoi pohjoseen viitaten:

— Niin. tuolla se on Sedan ja tuolla Bazeilles… Sitten on Douzy ja sitten Carignan… Carignanissa meidän joukot luultavasti yhtyvät; jos olisi päivä, näkisit, että siellä kyllä tilaa on.

Hän osoitti laajaa laaksoa, jonka ylitse yön varjot laskeutuivat. Eroitti vielä selvästi virran juoksun mustien niittyjen välissä, joille puuryhmät muodostivat vielä tummempia kohtia. Poppelijonon haaveelliset rajapiirteet kuvastuivat selvästi taivasta vastaan. Ja hyvin kaukana, Sedanin takana, joka kimalteli pieniä valopilkkuja täynnä, oli tiheä musta metsä, Ardennit näyttivät levittäneen siellä satavuotiset tammensa maan peitoksi.

Jeanin katse siirtyi taas sillalle.

— Katsoppas tuonne! Nyt menee kaikki helvettiin… Siitä sillasta me emme elävinä pääse yli, e-i!

Nuotiot kahdenpuolen virtaa leimahtelivat ylös ja alas ja niiden valossa näki kamalan selvästi kaikki mitä sillalla tapahtui. Koko päivän oli ratsuväkeä ja tykistöä kulkenut yli ja niiden painosta aikovat palkit höltyä ja olivat jo vajonneet keskeltä pari tuumaa vedenpinnan alle. Nyt ratsastivat kyrassieerit yli, kaksi miestä rinnan, loppumattoman pitkässä jonossa. He ilmestyivät pimeydestä toisella rannalla hävitäkseen taas pimeyteen toisella, siltaa ei enää eroittanut, he näyttivät liikkuvan veden päällä, tummalla nuotioiden valossa välkähtelevällä pinnalla. Jäykkinä istuen satulassa, ohjakset kireällä, valkosen vaipan helmat hevosen lautasella ja kirkkaat kypärit loistaen häilyvässä valossa he olivat aavesankarien kaltaisia, jotka liehuvin hiuksia ratsastavat öiselle sotaretkelle.

Jeanilta pääsi valitus:

— Voi jumala, miten minulla on nälkä!

Heidän ympäriltään alkoi kuulua nukkuvain raskasta huokumista. Väsymys vei voiton ahdistuksesta, silmät painuivat umpeen, he ojentautuivat selälleen, unhottivat hetkeksi vaivat ja vaarat; odottavat joukot vaipuivat lepoon.

— Voi jumala, minulla on niin nälkä, että syön kohta multaa!

Jean se niin vaikeroi. Hän oli muuten kyllin sitkeä, vaan nyt ei enää jaksanut, sillä hän ei ollut syönyt suun täyttä kuuteenneljättä tuntiin. Maurice laski, että kestää vielä pari kolme tuntia ennenkun heidän vuoronsa tulee, ja teki päätöksensä.

— Kuten tiedät on minulla eno täällä, eno Fouchard, olenhan kertonut hänestä… Tuolla mäellä, ei sinne ole jos noin 7 sataa askelta, on ukon talo. Minä en aikonut käydä siellä, vaan koska sinulla on niin nälkä… Täytyneehän ukko nahjuksen antaa…

Hän lähti astumaan ja Jean seurasi tahdottomasti. Ukko Fouchardin talo oli aivan Haraucourtin solan suulla lähellä reservitykistön mäkeä. Se oli matala rakennus monien ulkohuoneiden, ladon, navetan ja tallin keskellä ja toisella puolen maantietä oli teurastuslaitos, jossa ukko omakätisesti tappoi elukat, ja itse myös ajeli lihoja kaupitsemassa. Maurice hämmästyi, talossa oli ihka pimeää eikä näkynyt ristinsielua kartanolla.

— Kas tuota vanhaa saituria; hän on pönkittänyt ovensa eikä taida hevillä avata!

Hän hämmästyi vieläkin enemmän, tiellä oli puolikymmentä sotamiestä, nälkiintyneitä raukkoja, jotka epäilemättä olivat ruoan etsinnässä. Ensin olivat koputtaneet, sitten ärjyneet avaamaan, ja kuu ei sisältä kuulunut liikahdustakaan alkaneet paukuttaa ovea pyssynperillä. Kaiketi se ovi viimein antaa perään, saakeli, revitään maahan koko myösä, koska ei siellä ihmisiä asu!

Silloin avattiin vintinluukku ja miehet näkivät laihan pitkän ukon sinisessä takissa ja avopäin, toisessa kädessä kyntteli, toisessa pyssy. Paksu valkonen tukka ympäröi leveitä kulmikkaita kasvoja, nenä oli suuri ja silmät suuret, harmaansiniset, leuka paksu, hajamielisyyttä osottava.

— Mitä varkaita ja ryöväriä te olette, jotka tulette ja hävitätte rauhallisten maalaisten asumukset? Mitä asiata teillä tänne on? huusi ukko ankaralla äänellä.

Sotamiehet katselivat häntä hämmästyneinä.

— Me olemme kuolla nälkään, tahdomme ruokaa! Ja sinulla on…

— Minulla ei ole, ei hituistakaan! Luuletteko te, että pienessä talossa riittää ruokaa 100,000 miehelle?… Aamulla tästä vaelsi ohi suuria joukkoja, niin niin, kenraali Ducrotin miehet, he söivät suuhunsa kaikki, joka kipenen … tässä talossa ei pidä löytymän yhtä leivänkannikkaa!

Miehet astuivat lähemmä, yksi toisensa perään.

— No, avaahan nyt kumminkin, niin levätään vähän aikaa … ja ehkenpä siellä löytyisi yhtä ja toista!

He ryntäsivät ovea vastaan, ukko asetti kynttelin ikkunalaudalle ja veti pyssynsä vireille.

— Niin totta kuin tämä kyntteli on tässä minä ammun jokaisen, joka uskaltaa koskea minun oveeni.

Sotamiehet alkoivat tulistua, haukkuivat ja kiroilivat, yksi jo huusi, että he kyllä osaavat kurittaa sellaista petoa, joka ennen heittää leipänsä kaivoon kuin antaa sotamiehen syödä. Ja he ojensivat pyssynsä luukkua kohti, tähtäsivät, vaan ukko seisoi paikallaan kynttelin valossa ja ärjyi:

— Ei leivänkannikkaa löydy tässä talossa, kuuletteko roistot; joka suupalan ne toiset jo ovat ahmineet!

Maurice säikähti kovasti kun näki miesten aikeet ja juoksi Jeanin kanssa hätään.

— Toverit, toverit…

Hän löi sotamiesten pyssyt alas ja huusi rukoillen ukolle:

— Olkaa nyt vähän ihmisellisempi toki… Ettekö te tunne, minähän se olen?

— Mikä minä?

— Maurice Levasseur, vaimonne sisaren poika.

Ukko otti kynttelin käteensä. Epäilemättä hän tunsi pojan, vaan ei antanut perään, ei veden tippaakaan häneltä!

— Sisaren poika eli ei, mistä minä tiedän, pimeähän nyt on!…
Pötkikää vain tiehenne joka sorkka eli minä ammun.

Ja sotamiesten uhkaillessa, että kyllä he pian savuuttavat sen vanhan ketun pesästään, toisti ukko Fouchard pelkäämättä:

— Pötkikää, pötkikää vain tiehenne, eli minä ammun teidät!

— Minutkinko, isä? huusi tieltä voimakas ääni.

Toiset vetäytyivät nopeasti syrjään, kun kynttelin valo lankesi aliupseerin nauhoille. Se oli Honoré, jonka patteria sijaitsi parin sadan askeleen päässä ja joka ei enää jaksanut vastustaa haluaan kolkuttaa kotiovelle. Hän oli pyhästi vannonut, ett'ei elämän päivänä astuisi isän kynnyksen yli ja hän ei ollut neljään vuoteen saanut eikä lähettänyt kirjettä isälleen. Sotamiehet puhelivat hiljaa ja neuvottelivat: parasta taisi olla lähteä pois, mitäpä täällä oli enää toimittamista, koska talon poika, jolla oli nauhoja hihallaan, oli saapunut paikalle. Ja he hävisivät kuin tuhka tuuleen.

Havaittuaan vaaran olevan ohitse, sanoi Fouchard levollisesti, ikäänkuin olisi eilen viimeksi tavannut poikaansa:

— Vai niin, sinäkö! No, odotahan hiukan, niin minä tulen.

Ukko viipyi kauvan. He kuulivat hänen lukkoavan ovia, vääntävän avaimia kuin olisi kätkenyt kaikki kätkettävät. Viimein hän tuli avaamaan, mutta raolleen vain ja piteli tanakasti ovesta.

— Tule sinä, Honoré, vaan ei kukaan muu!

Ei ukko sentään kehdannut sulkea oveaan sukulaiseltakaan, vaikka kernaasti olisikin.

— No, tule sinäkin, Maurice, vaan joudu!

Mutta Jean jätettiin säälimättä ulkopuolelle, vaikka Maurice rukoili hänen puolestaan. Ei ei, hän ei tahtonut mitään tietää heidän kumppaneistaan. Mitä varten hänen olisi pitänyt päästää tupansa täyteen varkaita ja rosvoja, särkemään astioitaan ja huonekalujaan! Hänellä oli vielä pyssy kourassa ja kun Honoré lopulta sai potkaistuksi oven selälleen ja vedetyksi Jeanin eteiseen, pauhasi ukko aika lailla. Pyssy yhä kädessä hän saattoi miehet tupaan, laski kynttelin pöydälle ja istui penkille sanaakaan sanomatta.

— Isä! Me olemme puolikuolleita nälästä. Teidän täytyy antaa leipää ja juustoa, isä!

Vanhus ei ollut kuulevinaan pojan puhetta, kävi vähä väliä ikkunassa katsomassa, vieläkö siellä nyt on sotamiehiä taloa piirittämässä.

— Eno, Jean on minun ystäväni! Hän antoi minulle viimeisen suupalansa ja me olemme kärsineet kaikki yhdessä.

Ukko palasi ikkunan luota ja istui penkille. Ei vastannut sitä eikä tätä, ei katsonutkaan heihin päin. Hän mietti vähän aikaa ja otti sitten äänettömästä päästä kynttelin pöydältä, jätti heidät pimeään ja sulki oven jälkeensä, ett'eivät näkisi, mihin hän meni. Kellarin ovi narahti. Mutta odottaville kävi aika pitkäksi, ennenkun ukko viimein palasi, sulki oven huolellisesti ja asetti pöydälle suuren leivän sekä juuston, — sanaakaan virkkamatta. Vanha kettu muisti entiset torat, eikä tahtonut sanoa ensi sanaa; hän ei ollut vihainen enää, vaan ajatteli, että yhdestä sopimattomasta sanasta ne riidat saattavat alkaa. Miehet hyökkäsivät kuin nälkäiset sudet ruokien kimppuun, yhtä äänettöminä hekin, ja pureksivat kaikista voimistaan; tuvan hiljaisuudessa ei kuulunut mitään muuta ääntä.

Honoré nousi pöydästä ja otti kaapin päältä suuren vesituopin.

— Isä, hennottehan nyt antaa lasin viiniä mieheen.

Nyt oli ukko levollinen.

— Viiniä! Minulla ei totta totisesti ole pisaraakaan… Ne toiset, ne tämän aamuiset, veivät kaikki, söivät kaikki, mitä löytyi. Ei tippaakaan…

Hän valhetteli ja sen arvasi joka mies hätäisesti vilkkuvista silmistä. Pari päivää sitten oli ukko lähettänyt kaikki elukat, lypsylehmänsä ja mitä teuraskarjaa löytyi, kauvas sydänmaalle piiloon. Sitten oli kätketty ruokavarat, yksin jauhot ja suolatkin; turhaan olisi saanut hakea kaikki kaapit ja aitat. Ensimmäinen sotajoukko ei ollut saanut enemmän kuin toinenkaan, ei rahalla eikä rukouksilla. Mistäpä sen tiesi, eiköhän ollut parempi säästää tavaroitaan, tuonnempana niillä vielä voi saada hyvät hyödyt.

Maurice oli syönyt tarpeekseen ja aloitti keskustelun.

— Onko eno nähnyt Henrietteä nykysin?

Vanhus käveli edestakasin vilkaisten aina syrjäsilmällä Jeaniin, jonka suuhun katosi suunnattoman suuria leipäpalasia.

— Henrietteä! Näinhän minä hänet viime kuussa Sedanissa… Vaan miehensä, Weissin, näin tänä aamuna. Hän oli isäntänsä, tehtailija Delaherchen kanssa, ajoivat Mouzoniin katsomaan sotajoukon marssia — huvikseen tietysti.

Pilkallinen ilme levisi vanhuksen umpimielisille kasvoille.

— Luulen heidän nähneen enemmän kuin halusivatkaan, ja hupi taisi kuivaa hyvin vähään; sillä kolmesta saakka olivat tiet täynnä pakenevia sotamiehiä!

Samalla yksitoikkoisella ja välinpitämättömällä äänellä kertoi ukko viidennen osaston tappiosta, että sen päälle oli hyökätty juuri päivällispuuhissa ollessa, Beaumontissa näet, ja että baijerilaiset olivat ajaneet ranskalaiset hujan hajan Mouzonin luo. Ne sotamiehet, jotka pakenivat, niinkuin paholainen olisi ollut kintuilla, Rémillyn kautta, huusivat, että de Failly oli kavaltanut heidät, myynyt, suoraan sanoen, Bismarckille.

Maurice muisti viime päivien hurjat marssit, marsalkan käskyn, joka kiirehti peräytymistä, vaati vaikka mistä hinnasta Maasin yli menoa, kiirehti, kiirehti; ja ensin oli aikaa tuhlata vaikka miten. Nyt oli liian myöhäistä! Silloin kun Mac-Mahon vimmastui löytäessään seitsemännen osaston Ochesissa kun sen olisi pitänyt olla Besacessa, hän tietysti luuli, että viides osasto oli käskyä noudattaen leiriytynyt Mouzonin luona kun se olikin hajoitettu ja lyöty Beaumontissa. Vaan mitäpä saattoikaan pyytää kehnosti johdetuilta, odotuksen, paon ja pelon heikontamilta, nälinkuoliailta joukoilta?

Fouchard asettui Jeanin tuolin taakse — hän ei käsittänyt moista ruokahalua — ja kysyi, leikillisesti muka:

— Noo, joko alkaa tuntua?

Jean kohotti päätään ja vastasi tyynesti:

— Jopa alkaa, kiitosta vain!

Honoré kuunteli levottomuudella pienintäkin liikettä toisista huoneista. Hän oli vihdoin, monen taistelun jälkeen, päättänyt käydä kotonaan ja se oli tapahtunut Silvinen tähden. Takin alla oli Silvinen kirje, se Reimsissä saatu, se, jossa hän puhuu rakastavansa ainoastaan häntä, ett'ei ole rakastanutkaan ketään muuta — ja Honoré ajatteli koko ajan Silvineä, ihmetteli, ett'ei häntä näkynyt, ja koetti salata isältään levottomuuttaan. Viimein hän ei enää jaksanut hillitä tunteitaan, vaan kysyi vapisevalla äänellä:

— Eikö Silvine enää olekaan teillä?

Fouchard vilkasi poikaansa ja vastasi:

— On, on!

Sitten hän ei taas puhunut mitään, syleksi ja kakisteli; tykkimiehen täytyi kysyä:

— Onko hän jo makuulla?

— Ei, — ei!

Lopulta ukko alentui selittämään, että hän oli ajanut Silvinen kanssa aamupuolella päivää Raucourtin torille. Sillä kyllähän nyt saattaa kauppoja tehdä, sen tietää, kun mokomat mieslaumat ovat liikkeellä! Ja hän olikin, niinkuin tavallisesti tiistaiaamuna, vienyt lampaan lihat ja häränpuolikkaan Raucourtiin ja oli parhaiksi ennättänyt kaupata lihat kun seitsemäs osasto oli tullut ja kääntänyt nurin narin kaikki tyyni. Ihmiset juoksivat kuin hullut, survivat ja tyrkkivät vimmatusti. Hän pelkäsi niiden vielä varastavan konit ja kärryt ja oli ajanut kotiin. Ja Silvine jäi sinne, oli näet poikennut johonkuhun puotiin ostoksille.

— Oo, tyttö on pian kotona! lopetti ukko levollisesti. — Meni tietysti tohtori Dalichampin, kumminsa luo… Silvine on reipas tyttö, vaikka näyttää niin lauhkealta … ei hän hopussa hätäänny…

Tekikö hän pilkkaa vai tahtoiko selittää, minkätähden hän oli pitänyt Silvinen palveluksessaan, sen jälkeen kun oli eroittanut heidät, ja vaikka hän tahtoi pitää lapsen luonaan. — Poika nukkuu tuolla kamarissa ja varmaan on Silvinekin kohta kotona, on varmaan.

Ukko katsahti jälleen poikaansa, pilkallinen hymy kapeilla huulilla. Honorén kasvot värähtelivät ja hän heitti isäänsä läpitunkevan silmäyksen ja — vanhus alkoi taasen kävellä pöydän ja ikkunan väliä. Honoré leikkasi leivästä palan ja pureskeli sitä äänetönnä. Kyynäspäät pöydällä tarkasti Maurice vanhaa tupaa, suurta kaappia, seinäkelloa, ja muisteli entisaikoja, kun hän ja sisar Henriette saivat viettää jonkun lupapäivän Rémillyssä. Minuutit kuluivat, — kello löi yksitoista.

— Ei, mutisi Maurice, toiset ehkä jättävät meidät!

Hän avasi ikkunan ja nojautui laudalle; eteensä levisi tumma, hiljainen yö. Vaan vähitellen tottuivat silmät pimeään, hän eroitti sillan ja tulet molemmilla rannoilla. Kyrassieerit vaelsivat vieläkin, kuin aaveritarit, valkosissa kauhtanoissaan sillan ylitse. Loppumattomalta näytti veden pinnalla verkalleen liikkuva jono. Oikealla rannalla, missä sotajoukko vielä sikeästi nukkui, vallitsi haudan hiljaisuus.

— Ohhoo, sanoi Maurice epätoivoisella äänellä, meidän menomme jää huomisaamuun.

Ikkuna jäi auki, ukko Fouchard sieppasi pyssynsä ja hypähti notkeasti kuin nuori mies tielle. He kuulivat hänen kävelevän edestakasin kuin vartiolla, — sitten taukosivat askeleet, saattoi eroittaa kaukaista humua sillalta. Vanhus oli istunut ojan reunalle: siinä oli sopiva vartioida, ett'ei kukaan epäiltävä henkilö päässyt puikahtamaan taloon.

Honoré tuli joka silmänräpäys levottomammaksi, katsoi vähä väliä kelloa, kuunteli. Raucourtista ei ollut paljon yli kolmen neljänneksen Rémillyyn. Sen matkan astui Silvine tunnissa, astui helpostikin. Miks'ei häntä kuulunut, johan siitä oli useampiakin tuntia kun vanhus ajoi tiehensä ja jätti hänet keskelle armeijaosastoa. Joku onnettomuus oli varmaankin tapahtunut! Honoré näki hänet maassa makaavana, ruhjottuna, hevosten polkemana, raskaat kuormat olivat vierineet hänen ylitsensä!

Kaikki kolme kimposivat yht'aikaa pystyyn. Tieltä kuului askeleita, ja vanhus viritti pyssynsä hanan.

— Kuka se on? huusi ukko tuimasti. Silvinekö?

Ei kuulunut mitään vastausta. Ukko uhkasi ampua ja uudisti kysymyksensä. Silloin sanoi hengästynyt, läähättävä ääni:

— Minä, minä se olen.

Ja heti taas:

— Entä poika?

— Poika makaa, on nukkunut aikoja.

— Jumalan kiitos!

Nyt vasta hän jouti oikein henkeään vetämään, oikein syvän huokauksen, jossa kaikki tuska ja väsymys pääsi ilmoille.

— Mene ikkunasta, sanoi ukko, siellä on vieraita,

Silvine hyppäsi ikkunasta tupaan, vaan jäi kuin kivettyneenä seisomaan miesten eteen ja seisoi siinä kynttelin hulmuavassa valossa tummana, paksu musta tukka otsalle valuneena, suuret kauniit silmät — joissa yksistään olisi ollut kyllin ihanuutta — soikeissa lempeissä kasvoissa, ihmetellen vieraita katsoen.

Silloin hän tunsi Honorén, ja kaikki veri syöksi sydämmestä kasvoihin — eikä hän kuitenkaan erittäin hämmästynyt että Honoré oli siinä, sillä häntähän hän oli ajatellut koko matkan Raucourtista tullessaan.

Honorén jalat vapisivat ja tuntui kuin rinnan päällä olisi ollut rasittava paino, joka vei hengen. Hän ponnisti voimansa, sanoi levollisesti:

— Hyvää iltaa, Silvine!

— Hyvää iltaa, Honoré!

Silvine oli purskahtaa itkuun, käänsi sitä estääkseen päänsä pois ja hymyili Mauricelle, joka myös oli tuttu. Hän ujosteli Jeania hiukan. Hengitti kiivaasti, avasi kaulahuiviaan hiukan.

Honoré jatkoi, sinuttelematta, kuten ennen maailmassa:

— Me olimme hyvin levottomia teidän tähtenne, Silvine, on jo niin paljon preussiläisiä liikkeellä näillä tienoin.

Silvine kävi valkoseksi kuin lakana ja heitti pikaisen, hätäisen katseen kamariin päin, jossa lapsi nukkui, ja kohotti kätensä, ikäänkuin olisi tahtonut karkoittaa luotaan jotain kauheata.

— Preussiläiset! Oo, minä olen nähnyt heidät!

Hän vaipui tuolille istumaan, jalat eivät kannattaneet enää, ja kertoi, että hän oli heti seitsemännen osaston kaupunkiin marssittua hakenut suojaa kumminsa, tohtori Dalichampin, luona ja toivoi eno Fouchardin noutavan hänet sieltä. Kadulla oli sellainen ahdinko, ett'ei koirakaan olisi päässyt eteenpäin. Ja kello neljään hän oli kärsivällisesti odottanut ja nykkinyt liinan-nukkaa rouvasväen kanssa, sillä tohtori oli laittanut sairaalan raatihuoneen suureen saliin, arveli ehken tuotavan haavoitettuja Metzistä eli Verdunistä. Sinne tuli ihmisiä, jotka tiesivät sairaalata piankin tarvittavan ja aivan oikein, kello kaksitoista jyrisivät jo tykit Beaumontin puolella. Mutta se oli kaukana, eikä kukaan osannut vielä oikein peljätäkään, kun pommi yht'äkkiä ryskien ja räiskien musersi erään naapuritalon katon, Se tapahtui juuri silloin kun viimeiset ranskalaiset sotamiehet marssivat pois Raucourtista. Vieläkin räjähti kaksi pommia, vihollinen patteria ammuskeli seitsemännen osaston jälkijoukkoa.

Haavoitettuja tuli Beaumontista, raatihuoneen sali oli pian täynnä. Pelkäsivät, että sinnekin vielä putoaa joku pommi ja turmelee koko sairaalan. Miesparat, jotka odottivat tohtoria haavojaan sitomaan, olivat menehtyä kauhusta, moni kömpi vaivaisilla jäsenillään kellariin, siellä oli hiukan turvallisempaa,

— Ja silloin, jatkoi Silvine, en tiedä mitä lienee tapahtunut, mutta yht'äkkiä taukosi melu. Minä seisoin kadunpuoleisessa ikkunassa, josta näkee maalle päin; ei näkynyt enää yhtään sotamiestä, ei ainoatakaan punahousua, kun samassa kuulen raskaita askelia, joku huutaa, en ymmärtänyt mitä lienee ollut, kymmeniä pyssynperiä kolahtaa yht'aikaa kivisiltaan … ja alhaalla kadulla seisoo koko lauma rumia, likasia, mustia miehiä, joilla on suuret leveät päät ja kypärit, niinkuin meidän palokuntalaisilla. Sanoivat, että ne olivat baijerilaisia sotamiehiä … ja tiellä, pelloilla, metsissä voi! joka paikassa kiehui sadottain ja tuhansittain samanlaisia miehiä, suljetuissa, loppumattomissa riveissä. Mustia, suurissa joukoissa, yhä enemmän ja enemmän niitä tuli, juurikuin heinäsirkkalaumoja, jotka peittävät koko maanpinnan.

Häntä puistatti ja hän teki jälleen saman jotain kauheata karkoittavan liikkeen.

— Ja sitten, te ette voi aavistaa, mitä sitten tapahtui. Nuo miehet lienevät marssineet kolme päivää ja tapelleet vast'ikään kuin hurjat Beaumontissa. He olivat sekasin nälästä ja vimmasta, silmät seisoivat päässä … he eivät tietäneet mitä tekivät… Ja upseerit eivät koettaneetkaan estää kun he syöksivät taloihin, myymälöihin, särkivät ovet ja ikkunat, murtivat auki kaapit, arkut, kaikki, jossa luulivat ruokaa löytyvän, nielivät kaikki kuin eteen sattui! Ruokakauppiaan, Simonnetin, puodissa, näin yhdenkin laskevan tynnyristä siirappia kypäriinsä ja sitä juovan; toiset haukkasivat raakaa sianlihaa, toiset söivät jauhoja. Kun he tulivat, sanottiin, että ruoka on lopussa, neljäkymmentä kahdeksan tuntia olivat omat joukot kulkeneet kaupungin läpi, vaan he löysivät kuitenkin aina jotain piilotettua, ja särkivät sentähden kaikki paikat, luulivat, että me emme tahdo antaa heille ruokaa.

Vähemmässä kuin tunnissa olivat kaikki ruudut sirpaleina leipurilla, teurastajalla, joka puodissa, vieläpä yksityistenkin asunnoissa; kaapit, kellarit typö tyhjät… Tohtorilla — semmoista en ole vielä milloinkaan nähnyt — söi eräs paksu mies saipuata! Vaan surkeinta oli kumminkin kellarissa! Siellä he huusivat ja ärjyivät kuin paholaiset, särkivät pullot, väänsivät tapit auki ja jättivät vuotamaan, pitkin, pitkin permantoa läikkyivät viinit, elivät kuten ainakin kun ihmiset heittäytyvät petojen kaltaisiksi. Tohtori ei saanut eräänkään mustan miehen käsistä pois ooppiumipulloa, hän nosti sen huulilleen ja kulautti tyhjäksi. Ehkenpä makaa mies jo kuolleena, kun lähdin, oli hänellä kauheat tuskat!

Hän peitti kasvonsa käsillään ja voihki surkeasti.

— Ei, ei! Se oli hirmuista! Minä en jaksa ajatella sitä enää!

Ukko Fouchard, joka ei malttanut jättää vahtipaikkaansa, oli tullut ikkunan luo kuuntelemaan ja kertomus peljästytti häntä hirmuisesti, Hän oli aina kuullut sanottavan, että preussiläiset maksavat reilusti kaikki, ja rosvoja ja varkaitako ne siis ovatkin?

Maurice ja Jean kuuntelivat tarkasti kuvausta vihollisista, jotka tämä tyttö oli nähnyt ja joita he eivät olleet kohdanneet, vaikka olivat kierrelleet maita ja mantereita enemmän kuin kuukauden ajan. Honoré istui ajatuksiin vaipuneena, tuskallinen piirre suun ympärillä, hän ajatteli ainoastaan Silvineä ja sitä kauheata onnettomuutta, joka oli heidät eroittanut.

Vaan silloin avautui kamarin ovi ja pikku poika ilmestyi heidän eteensä. Hän oli kuullut äitinsä äänen ja juoksi paitasillaan häntä suutelemaan ja tervehtimään. Poika oli tavattoman iso ikäisekseen, iho punertavaa, kiharainen tukka vaaleata, kellertävää ja silmät olivat suuret, siniset.

Silvine säpsähti lapsen nähdessään, ikäänkuin hämmästyen niitä muistoja, joita se herätti. Eikö hän ollut tuntea ihailtua, rakastettua lastaan, koska säikähti sitä kuin haamua? Hän purskahti itkuun.

— Lapsiraukka!

Ja hän puristi poikaa rintaansa ja suuteli kyyneleiden vuotaessa pitkin poskiaan. Honoré, melkein harmaana kasvoiltaan, tuijotti lapseen hämmästyneenä, se oli liiaksikin Goliathin näköinen: sama leveä, vaalea hiuksinen pää, samat silmät, tällä kauniilla, terveellä lapsella oli kaikki germaanilaisen rodun tuntomerkit. Sehän oli preussiläisen poika! Niin preussiläisen, jolla nimellä häntä kaikki Rémillyssä kutsuivat. Ja tuossa hän riippui ranskalaisen äitinsä kaulassa, joka vielä vapisi, jonka sydän vuoti verta näkemistään, vihollisen tuottamista kauhuista!

— Lapsiraukka, pikku poikaparkani! Ole nyt kiltti ja lähde pois nukkumaan… Mennään nukkumaan, rakas pikku poikani!

Hän kantoi lapsen kamariinsa ja palatessaan hän taas oli tyynen, kärsivällisen ja järkevän näköinen.

Honoré kysyi vapisevalla äänellä:

— Ja preussiläiset…?

— Niin, preussiläiset… He rikkoivat kaikki, söivät ja joivat kaikki. Ottivat liinavaatteitakin, lakanoita ja pyyhinliinoja, uutimia, jotka repivät kaistaleiksi ja käärivät kipeiden jalkojensa ympärille. Eräänkin jalat olivat tykkänään nahattomat, niin oli ukkorähjä saanut astua. Kadulla istui, tohtorin oven kohdalla, joukko miehiä riisumassa jalkineita jaloistaan; yhdellä oli kaunis, pitsihelma paita, josta kiskoi kappaleita ja sitoi kantapäänsä ympärille; he varastanut senkin kauniilta rouva Lefèvreltä, tehtailijan vaimolta…

Ja ryöväystä kesti koko illan, yöhön asti. Rakennuksissa ei ollut enää ovia, avonaisina ammottivat suojat, rikkonaisia huonekaluja hujan hajan lattialla; voi, se oli näky, joka pani lempeimmänkin raivosta itkemään… Minä luulin tulevani hulluksi, minä en voinut olla siellä kauvemmin; kyllä he houkuttelivat ja sanoivat kaikkien teiden olevan vihollisia täynnä ja ett'en pääse elävänä kotiin, vaan siitä ei ollut apua, minä lähdin juoksemaan suoraan peltojen poikki oikealle, heti kun pääsin Raucourtin portista.

Beaumontista tuli vaunuja ja kärryjä täynnä sekä ranskalaisia että preussiläisiä haavoitettuja. Kahdet ajoivat aivan ohitseni pimeässä; voi, voi sitä huutoa ja valitusta kuin niistä kuului! Minä riensin eteenpäin niin nopeasti kuin pääsin, suoraan metsään, en tiedä enää miltä paikoin, vaan kyllä taisin tehdä pitkän mutkan Villersiin päin… Kolme kertaa täytyi piiloutua, kun luulin kuulevani sotamiesten melua. Mutta minua vastaan ei tullut muita kuin eräs vaimo, joka pakeni Beaumontista päin, ja hän kertoi asioita, jotka saivat hiukset nousemaan pystyyn… Ja nyt minä olen täällä vihdoin … ja niin onneton, niin onneton!

Kyyneleet tukahuttivat jälleen hänen äänensä. Vaan hän tahtoi kertoa kaikista näkemistään ja kuulemistaan kauhuista, siitäkin, mitä Beaumontin vaimo oli nähnyt.

Tämä vaimo asui kylän pääkadun varrella ja oli iltamassa nähnyt vihollisen tykistön rientävän ohi. Kummallakin puolen tietä seisoi rivi sotamiehiä käsissä soihdut, joista levisi punanen tulipalon kaltainen valo. Ja leimuavaa kujaa pitkin vieri hevosia, tykkiä, ruutivaunuja, täyttä neliä, minkä kaviosta pääsivät. Se oli voitonriemun kiihkeätä menoa, he tahtoivat saavuttaa ranskalaiset joukot, lyödä, musertaa heidät tykältään! Ja he ajoivat kuin riivatut eteenpäin, esteet heitettiin syrjään, mikään ei voinut heidän vauhtiaan pysähdyttää. Jos hevonen kaatui eteen, vihlaistiin valjaat poikki ja raskaat leveät pyörät vierähtivät eläimen ylitse, josta ei hetken perästä ollut muuta jälellä kuin verisiä riekaleita. Sotamiehetkin, jotka sattuivat tielle, kaadettiin kumoon ja silvottiin silmänräpäyksessä tuhansiksi kappaleiksi. Hurjassa menossa eivät ajajat muistaneet eikä joutaneet pysähtyä syömäänkään, vaikka olivat nälkäisiä kuin pedot, tarttuivat leipään, joka heille viskattiin ja ahmivat lihapaloja, joita soihdunkantajat heille ojensivat pistimen kärjellä. Ja samassa he taas kannustivat hevosiaan niin, että ne kimmahtivat pystyyn ja hyökkäsivät kuin kuoleman edestä pimenevään yöhön; ja raskaat patteriat vierivät jälessä kolisten ja jyristen kuin mahtava ukkonen miesten hurjasti huutaessa.

Vaikka Maurice kuunteli tarkasti Silvinen kertomusta, eivät silmänsä tahtoneet pysyä auki; nyt kun nälkä oli sammutettu, tuntui unen tarve kahta voimakkaammin. Hänen päänsä vaipui pöydälle ja hetken kuluttua hän jo nukkui.

Jean taisteli vielä vähän aikaa, vaan ei kestänyt kauvan, niin hänkin teki samoin. Ukko Fouchard käveli jälleen tiellä, ja Honoré oli yksin Silvinen kanssa, joka istui äänetönnä penkillä ikkunaan luona.

Aliupseeri nousi ylös ja katseli yön pimeyteen, josta kuului niin kummallisia ääniä. Kyrassierit olivat jo päässeet ylitse, nyt vieri tykistö, hitaasti, rämisten ja natisten, sillalla. Hevoset keikkuivat pystyssä, eivät tahtoneet lähteä keinuvalle lautalle, monta kertaa vierähti etulaitos syrjään ja täytyi jättää veteen. Ja katsellessaan tätä hidasta, vaivaloista vaellusta yhdeltä virran partaalta toiselle, jota oli kestänyt illasta eikä luultavasti päättynyt vielä aamuunkaan, hän ajatteli toista tykistöä, sitä, jonka raju virta oli vierinyt Beaumontin ylitse, kaataen kaikki esteet, musertaen ihmiset ja eläimet päästäkseen nopeammin eteenpäin.

Honoré läheni Silvineä ja kysyi hiljaa:

— Te olette onneton?

— Olen, voi! niin onneton!

Hän aavisti, että Honoré aikoi puhua siitä kauheasta, joka oli tapahtunut, ja painoi alas päänsä.

— Silvine, miten se saattoi tapahtua?… Minä tahdon tietää…

Vaan hän ei saanut sanaa suustansa.

— Sano minulle, Silvine, tapahtuiko se sinun suostumuksellasi … eli käyttikö hän väkivaltaa?

Silloin hän änkytti tuskin kuuluvasti:

— Jumala, minä en tiedä itsekään, minä en tiedä, sen vakuutan sinulle… Mutta valehdella minä en tahdo, ja milläpä voisin puolustaa itseäni… Sinä olit lähtenyt ja olin melkein hulluna surusta; voi kuitenkin, minä en tiedä, en ollenkaan tiedä, miten se tapahtui…

Hän nyyhkytti surkeasti voimatta enempää puhua ja Honoré seisoi kalpeana, vavisten vieressä ja odotti. Häntä miellytti se, ettei tyttö koettanut valehdella ja puolustaa itseään, vaan hän kyseli kuitenkin vielä, tahtoi selitystä yhdestä ja toisesta, joka oli hänen mielestään kummallista.

— Ja isä on pitänyt sinut koko ajan luonaan?

Silvine istui yhä silmät maahan luotuina, vakava, ihmeellisen nöyrä ilme kasvoillaan.

— Minä teen mitä ukko vaatii ja ruokani ei maksa paljoa. Ja kun lapsi on täällä, on hän voinut vähentää palkkaa, tietäähän hän, että minun täytyy olla…

— Minkätähden?

Nyt hän nosti silmänsä ylös, hämmästyneenä.

— Minnekäs minä menisin? Täällähän meillä toki on ruokaa ja saadaan pienosen kanssa olla rauhassa.

He katselivat toisiaan silmästä silmään, ääneti ja vakavasti. Ulkoa, yön pimeydestä, kuului tykkien kumea jyrinä, valittava huuto vihiäsi äänettömyyttä ja tunki selvästi heidän korviinsa lauttasillalta, täyttäen heidän sydämmensä sanomattomalla säälillä.

— Silvine, sanoi Honoré hitaasti, sinä kirjoitit minulle ja se tuotti minulle suuren ilon… En olisi, en koskaan, astunut jalallani tähän taloon ilman sitä kirjettä. Se on sanonut minulle jotain, jota en enää uskonut todeksi…

Silvine säikähti, kun kuuli kirjettä mainittavan. Honoré oli ehkä vihanen, että hän rohkeni sitä lähettää. Mutta hänen puhuessaan kohosi veri vähitellen jälleen kasvoihinsa.

— Minä tiedän, että sinä et tahdo valehdella minulle, sentähden uskonkin kaikki, mitä minulle kirjoitit … uskonpa nyt joka ainoan sanan. Sinä arvasit oikein sanoessasi, että tiedät minun kuolevan murheella sinua jälleen näkemättä; viime hengen vedossanikin minä olisin surrut sinun uskottomuuttasi, että unhotit minut, et rakastanut minua enää. Vaan koska sinä välitätkin vielä minusta, koska oletkin aina ollut minun…

Hän oli niin liikutettu, ettei tahtonut löytää sanoja.

— Kuule, Silvine, jos minä pääsen elävänä preussiläisten käsistä, niin minä en jätä sinua; me menemme naimisiin heti kun pääsen palveluksesta vapaaksi.

Silvine hypähti seisomaan, katsoi vähän aikaa huumautuneena Honoréta ja heittäytyi ilohuudolla hänen syliinsä. Hän ei voinut puhua, hän ei tietänyt mitä sanoa.

Honoré istui penkille ja veti hänet polvilleen.

— Minä olen ajatellut tätä kauvan ja sitä varten minä tulinkin kotiin… Jos ei isä suostu, niin me menemme pois, Silvine. Maailma on niin avara, kyllä mekin voimme löytää jonkun kolon, jossa asumme, yhdessä me kaksi, Silvine… Ei, poika on kolmantena, emmehän voi häntäkään jättää. Ehkä saamme toisia lisää ja sitten en minä pian enää huomaakkaan, että siinä on vieraskin joukossa!

Se oli täydellinen anteeksianto. Silvine ei tahtonut uskoa, että semmonen onni oli mahdollinen, että hän sitä enää saavuttaisi, vaan mutisi viimein liikutettuna:

— Ei, ei, se ei ole mahdollista, se on liian paljo! Ehkä vielä kadut tätä… Honoré, sinä olet niin hyvä ja minä rakastan sinua koko sielustani!

Honoré suuteli hänen huuliaan ja hänellä ei ollut voimaa kieltäytyä onnestaan, joka tuli niin odottamatta, kun hän jo oli luopunut kaikesta toivosta. Hän kietoi sydämmellisen hellästi kätensä Honorén kaulaan ja suuteli häntä ikäänkuin tukehtumaisillaan ilosta, että omisti sen, jota oli rakastanut siitä hetkestä kun oppi rakkautta käsittämään ja josta ei mikään maallinen voima enää voisi eroittaa.

Samassa kuului ulkoa ääniä, käskyjä, puhallusmerkkiä kajahteli, kaikki miehet heräsivät. Varjoja kohosi maasta, liittyivät yhteen, riensivät suuren epäselvän virran tavoin maantielle. Tulet rantaäyräällä leimahtivat viimesen kerran, suuria levottomia laumoja häämöitti kaukana, mutta mahdotonta oli eroittaa mitä alhaalla laaksossa tapahtui. Ukko Fouchard lähestyi ikkunaa ja huusi että sotajoukko lähtee. Jean ja Maurice heräsivät lyhyestä unestaan, vaan olivat niin hämmennyksissä, että tuskin ymmärsivät, mitä ukko tarkoitti. Honoré puristi kiireesti Silvinen käsiä.

— Se on päätetty … sinä odotat minua!

Silvine ei osannut sanoa sanaakaan, vaan kaikki rakkautensa kuvastui viimesessä pitkässä katseessa, jolla hän seurasi Honoréta, kun tämä rivakkaasti heittäytyi ikkunasta tielle ja riensi paikalleen patteriiassa.

— Hyvästi, isä!

— Hyvästi, poikani!

Ja siinä kaikki, isä ja poika erosivat yhtä kylmästi kuin yhtyivätkin, ilman lämmintä kädenlyöntiä. He saattoivat elää ilman toisiaan!

Kun Maurice ja Jean olivat jättäneet talon, lähtivät he juoksemaan jyrkkää mäen rinnettä alas tielle. He eivät löytäneet heti 106:tta rykmenttiä, kaikki olivat jo lähteneet liikkeelle, ja he saivat juosta kauvan aikaa sinne tänne ennenkun vihdoin sulasta sattumuksesta kohtasivat oman komppaniiansa, jota luutnantti Rochas johti; jotavastoin kapteeni Beaudoin ja muu osa rykmenttiä oli poissa. Ja silloin huomasi Maurice suureksi ihmeekseen, että koko tämä lauma, sotamiehiä, hevosia ja ajopeliä, ei ollutkaan aikeissa mennä Maasin ylitse, vaan marssivat pohjoseen Rémillystä, suoraan Sedaniin päin. Mitä, mitä tämä tietää? Oliko tapahtunut jotain? He eivät siis menekkään virran yli, vaan vetäytyvät takasin pohjosta kohti.

Aivan lähellä ratsasti afrikkalaisiin jääkäreihin kuuluva upseeri, — mitä varten lie siinä ratsastanut, — ja hän sanoi aivan ääneen:

— Taivaan nimessä, eikö olisi ollut parempi pötkiä 28:na, jolloin olimme Chênessä.

Toiset koettivat selittää liikettä; oli tullut uusia tietoja. Kahden aikaan yöllä oli eräs marsalkan ajutanteista tullut ratsastaen ja tuonut kenraali Douaylle käskyn viipymättä vetäytyä Sedaniin, — joka silmänräpäys on kallis.

Kenraali sattui olemaan juuri sillalla, alakuloisena katsellen hidasta kulkua, vasta oli hänen kolmas divisioonansa päässyt yli. Kohta alkoi jo päivä sarastaa, vihollinen saattoi joka silmänräpäys karata hänen joukkonsa kimppuun: käski siis kiirehtiä marssia Sedaniin niin paljon kuin mahdollista. Hän komensi miehiä purkamaan siltaa ja marssi itse vasenta rantaa ensimmäisen divisioonan ja reservitykistön mukana, jotavastoin kolmas seurasi virran oikeanpuolista rantaa ja se, joka hajotettiin Beaumontissa, jatkoi pakoretkeään, — minne lienee jatkanut. Seitsemäs osasto, joka ei vielä ollut tulessa käynytkään, oli silvottu ja revitty, kiiruhtaen eteenpäin pimeässä, yhdet siellä, toiset täällä, miten mikin parhaiten pääsi.

Kello ei ollut kolmea, oli vielä pimeä yö. Maurice, joka hyvin tunsi paikat, ei tietänyt ensinkään, minne he kulkivat, ei voinut päästä asian perille sekavassa laumassa, joka nelisti tiellä ja tien vierellä. Monta Beaumontista pakenevaa rykmenttiä sotkeutui seitsemänteen osastoon tartuttaen pelkoa ja kauhua miehistöön. Koko laakso oli täynnä pakenevien ja eteenpäin rientävien joukkojen huutoa ja melua ja töminätä. Ensimmäinen osasto tullen Carignanista ja Douzysta, kahdestoista sekä viidennen tähteet Mouzonista, kaikki kurjassa tilassa, reväistyt mukaan vastustamattomaan liikkeesen, joka 28:ta päivästä lähtien oli ajanut koko sotajoukkoa pohjoseen päin ja nyt tunki asemaan, josta ei löytynyt mitään pelastusta, jossa tappio ja kuolema ja hävitys sitä odotti!

Päivä alkoi juuri sarastaa kun komppaniia marssi Pont-Maugiesin läpi; Maurice tunsi jo paikat, vasemmalla kädellä olivat Liryn ylängöt ja oikealla Maas, jonka juoksua maantie seurasi. Harmaa aamuvalo heitti surumielisen kajastuksen Bazeillesin ja Balanin yli, jotka näkyivät sumumerestä suurten niittyjen takana. Ja kaukana näköpiirin rajalla kuumotti Sedan ikäänkuin suruharsoon käärittynä metsien tummalla taustalla. Ja kun joukot Vadelincourtin ohi päästyä viimeinkin saapuivat Torcyportille keskusteltiin, rukoiltiin, kerjättiin, täytyipä upseerien näyttää kynsiäänkin, sanalla sanoen piirittää linnoitusta, ennenkun päällikkö taipui päästämään heidät kaupunkiin.

Kello oli silloin viisi. Seitsemäs osasto saapui Sedaniin vilusta, nälästä ja väsymyksestä nääntymäisillään.

VIII.

Torcyportilla, Vadelincourtintien päässä, eksyivät Maurice ja Jean toisistaan ja Jean juoksenteli edestakasin hälinässä etsien Mauricea. Tämähän oli paha sattuma, sillä Maurice oli luvannut viedä hänet sisarensa luo, jossa olisivat saaneet levätä siistissä vuoteessa! Vaan portilla oli tavaton mylläkkä, kaikki rykmentit sekaantuivat, järjestystä ei ollut enemmän kuin järjestyksen ylläpitäjiäkään, miehet saivat tehdä mitä halutti. Parasta oli levätä ensin pari tuntia ja järjestää sitten joukot ja eri komppaniat.

Jean oli tullut Torcyn rautatiesillan luo yläpuolella laajoja niittymaita, jotka komentaja oli laskenut veden alle. Hän meni vielä toisestakin portista sekä sillan yli ja vaikka aurinko jo kohosi ylemmä taivaalle tuntui hänestä pieni, ikäänkuin kokoon puristettu kaupunki, kapeine, kosteine katuineen ja korkeine vallineen pimeältä. Hän ei voinut sillä hetkellä muistaa Mauricen langon nimeä, sen vain tiesi, että sisaren nimi oli Henriette. Vaan siitä ei ollut suurta apua. Kuka tietäisi ohjata häntä! Minne kääntyisi? Hän käveli eteenpäin tietämättä minne aikoi ja minne meni, tuntien, että jos pysähtyy, hän nääntyy siihen paikkaansa, sillä korvansa soivat ja suhisivat ja hän ei jaksanut enää eroittaa ja tarkastaa eri kasvoja ihmisvirrassa, joka tunki ohitsensa tai veti häntä mukanaan. Rémillyssä oli saatu ruokaa ja sitä enemmän vaivasi nyt väsymys, hän oli joka askeleella tupertua tielle. Ja yhtä uupuneina olivat kaikki sotamiehet, jotka horjuskellen ja pienissä laumoissa kuljeksivat kapeita, kosteankylmiä katuja minne sattui! Joka hetki näki jonkun miehen vaipuvan porttikäytäviin eli portaille ja siihen jäävän.

Kun Jean kohotti päätään, näki hän keskellä pientä puistoa jotenkin suuren rakennuksen ja syrjemmällä muistopatsaan ja samassa hän huomasi tutun näköisen afrikkalaisen jääkärin, joka seisoi allapäin, surullisesti katsellen hevostansa. Se vapisi väsymyksestä ja järsi kaula pitkällä ruutikärryjen laitaa, jotka olivat vedetyt katukäytävälle puiston reunassa. Kahteen päivään ei oltu jaettu hevosenruokaa, ja suuret hampaat järsivät järsimistään halukkaasti puuta, vaan ratsastajan ruskettuneella poskella vieri kuumia kyyneleitä. Eikös se ollut Prosper, jonka hän oli tavannut Mauricen kanssa Vouziersissä? Jean meni ensin ohitse, vaan kääntyi vähän matkan päästä takasin, hän muisti että ehkä Prosper voipi antaa tietoja Mauricen sisaresta. Vaan silloin ei jääkäriä enää löytynytkään, hän oli hävinnyt tungokseen.

Jean ei tietänyt enää mitä tehdä, hän käveli arviolta toiselle puolen pientä puistoa, muistopatsaan luo. Hän ihastui kun näki Turennen patsaan juurella luutnantti Rochasin ja muutamia komppanian miehiä. Ellei löytänyt ystävätään, niin olihan hänellä nyt kuitenkin toivoa päästä rykmenttinsä luo ja telttaan nukkumaan. Kapteeni Beaudoin oli vieläkin poissa ja luutnantti koetti saada väkeään kokoon ja kyseli divisioonan leiripaikkaa. Vaan hänen joukkonsa ei ottanut lisääntyäkseen, se päinvastoin pieneni ja pieneni. Eräs sotamies hävisi kapakkaan, jossa näkyi reuhtovan käsillään kuin hullu ja sen jälkeen eivät toverit häntä enää nähneet. Kolme muuta tarttuivat pienen puodin ovelle, jossa muutamat zouaavit olivat omalla luvallaan puhkaisseet viinalekkerin pohjan. Seinävierillä makasi jo monta, toiset kokivat vielä hoiperrella eteenpäin, vaan ei kestänyt kauvan, ennenkun uupumus teki tehtävänsä. Chouteau ja Loubet sattuivat yhteen kadun kulmassa, katsoivat toisiinsa ja katsoivat ahnaasti lihavan matamin jälkeen, jolla oli suuri leipä kainalossa, ja heille ilmestyi asiaa samaan taloon, jossa eukko asui, ja pujahtivat huomaamatta ovesta pimeään käytävään. Ja jälellä ei ollut enää kuin Pache ja Lapoulle ja kymmenkunta muita miehiä.

Luutnantti Rochas seisoi Turennen pronssisen muistopatsaan juurella, jännittäen viimeset voimansa pitääkseen silmiään auki. Jeanin nähdessään mutisi luutnantti:

— Aha, korpraaliko se on! No, missä miehet?

Jean kohotti olkapäitään ja puisteli päätänsä, — ei hän tietänyt. Vaan
Pache osotti Lapoullea ja vastasi itku kurkussa:

— Tässähän meitä on kaksi, mutta muut ovat poissa!… Ja Jumala lohduttakoon meitä kaikkia, tämä on liian surkeata!

Se toinen raukka, tunnettu mainiosta ruokahalustaan, katseli pettyneen näköisenä Jeanin tyhjiä käsiä. Hän oli ehken luulotellut, että korpraali oli ollut ruokaa hankkimassa.

— Vieköön heidät paholainen! Eikö meille vielä tänäänkään anneta ruokaa?

Gaude seisoi rauta-aidan varassa ja odotti käskyä puhaltaakseen miehet kokoon, vaan tietämättään painuivatkin silmät kiinni, jalat luistivat ja hän kaatui selälleen vaipuen syvään uneen. Väsymys valtasi kaikki, pian kuului aidan ympäriltä raskasta korinata. Kersantti Sapin oli ainoa, jonka silmät vielä olivat selällään ja hänen pienillä kalpeilla kasvoillaan oli surullinen, synkkä ilme, ikäänkuin olisi nähnyt pelkkää onnettomuutta kaukana taivaan rannalla.

Sillä välin oli luutnantti Rochas istautunut maahan; hänen täytyi hänenkin saada levätä hiukan. Ja istumaan päästyään hän aikoi antaa Jeanille käskyn.

— Korpraali teidän täytyy… teidän täytyy…

Hän hapuili sanoja, sopotti paksulla unisella kielellä jotain ja kallistui vähitellen kylelleen, unen valtaamana.

Jean pelkäsi itselleen käyvän samoin ja lähti pois; hän oli saanut päähänsä että tahtoi maata oikealla vuoteella. Toisella puolella katua oli suuri ravintola, "Kultainen risti" ja hän oli nähnyt ikkunassa vilahduksen kenraali Bourgain-Desfeuillesistä, paitahihasillaan, maata menossa. Mitä varten sotamiehen tarvitsi kiusata itseään kun suuretkin ottivat asian niin levollisesti? Ja yht'äkkiä hän muisti, että langon isäntä oli tehtailija Delaherche, niin juuri hänen nimensä oli. Ja hän kääntyi oitis erään ohikulkijan puoleen.

— Tiedättekö missä verkatehtailija Delaherche asuu?

— Tiedän! Maquakatu, aivan Voikadun kulmassa, suuri, kaunis talo, veistoksia portin päällä.

Jean lähti astumaan, vaan muutaman askeleen kulottua juoksi mies hänen jälkeensä.

— Kuulkaahan, oletteko te 106:sta? Jos etsitte rykmenttiänne, niin se on marssinut linnan kautta, tuolta. Minä näin äsken överstinne, tunnen hyvästi ennestään, kun hän oli Meziersissä.

Vaan Jean kääntyi kärsimättömänä pois. Ei, ei! Nyt kun tiesi varmaan löytävänsä Mauricen, niin nyt ei hän lähtenytkään heidän jälkeensä, makaamaan maaperällä. Omatuntonsa soimasi häntä kuitenkin hiukan muistaessaan översti Vineuilin, vanhan jäykän ukon, joka aina oli niin kestävä eikä koskaan säästänyt itseään, makasi, vaikka jo oli vanha mies, niinkuin sotamies teltassa. Muutaman minuutin kuluttua hän kääntyi Suurellekadulle, keskelle vimmattua vilinätä ja kysyi eräältä pieneltä pojalta Maquakatua.

Suuren verkatehtaan oli nykyisen omistajan eno edellisellä vuosisadalla rakennuttanut ja Delaherchet olivat sitä nyt jo hallinneet 150 vuotta. Sedanissa löytyy useita tehtaita Ludvig viidennentoista ensimäiseltä hallitusvuodelta, joiden pääsivut ovat komeat kuin kuninkaalliset linnat. Maquakadun varrella sijaitseva tehdas oli kolmekerroksinen rakennus ikkunat korkeat ja leveät, kauniilla ornamenteillä somistetut rakennukset ympäröivät laajaa pihaa, jossa kasvoi vanhoja jättiläispuita, tuuheita jalavia, joiden siimeksessä kolme sukupolvea oli liikkunut, sillä ne olivat istutetut samaan aikaan kun tehtaan peruskivi laskettiin.

Juliuksen, nykyisen omistajan, isä oli sen perinyt eräältä lapsettomalta serkultaan, joten nuorempi sukuhaara oli päässyt asumaan vanhaan komeaan taloon. Tämän isä oli kartuttanut jo ennestäänkin suurta omaisuutta, asettanut tehtaan kelpo kuntoon, vaan hän ei ollut aivan moitteeton aviomiehenä ja vaimonsa oli ollut hyvin onneton. Kun vaimo tuli leskeksi, koetti hän kaikin tavoin pidättää poikaa kotona, oli vartioinut häntä ja kohdellut isoksi asti niinkuin lasta; sitten hänet oli naitettu hiljaisen ja jumalisen tytön kanssa ja äiti toivoi, että nyt oli poika suojattu niiltä viettelyksiltä, joihin isä oli langennut. Vaan miniä kuoli kohta ja poika rakastui puolivälissä kolmattakymmentä nuoreen leskeen Charlevillestä, kauniiseen rouva Maginotiin, josta puheltiin yhtä ja toista ja nai hänet äidin kiellosta huolimatta. Sedan on jäykkä vanhanaikuinen kaupunki ja se on aina suuttumuksella katsellut Charlevillen vilkasta elämätä ja huvittelun intoa. Koko avioliitosta ei olisi ehken kumminkaan tullut mitään ellei Gilberte Maginot olisi ollut sukua översti Vineuilille, josta piakkoin tulee kenraali ja verkatehtailija tahtoi kernaasti joutua niin hienoon perheesen. Saman päivän aamuna, kun joukot saapuivat Sedaniin, oli Delaherche ollut ajelemassa Weissin kanssa ja silloin oli ukko Fouchard nähnyt heidät.

Tehtailija oli pitkä, lihava mies, jolla oli suuri nenä ja paksut huulet, hyvin puhelias ja alavainen, ja oli kuten ranskalaiset porvarit ylipäätään utelias kaikesta, mikä koski sotajoukkoa. Mouzonin apteekkari oli kertonut keisarin asuvan Baybelissa ja hän oli heti rientänyt sinne, oli nähnyt majesteetin, olipa ollut vähällä päästä puheisiinkin hänen armonsa kanssa, — pitkä juttu, jota lakkaamatta kertoi ajeluretkeltä palattuaan. Palausmatka oli ollut pelottava, Beaumont oli kauhun valtaama, tie kihisi pakolaisia. Parikymmentä kertaa olivat kärryt vierähtämäisillään ojaan ja vasta myöhään illalla he ennättivät kotiin. Ja tämä huvimatka, tämä sotajoukko, jonka tähden hän oli ajanut kaksi peninkulmaa, nähdäkseen sen marssivan hyvässä järjestyksessä ja jonka olikin nähnyt paon sekasorrossa, koko tuo aavistamaton surullinen todellisuus oli kääntänyt mullin mallin tehtailijan käsitykset ja hän kertoi lakkaamatta kotiinpäin ajaessa:

— Minä luulin heidän marssivan Verduniin ja halusin nähdä, miten meidän pojat menevät sotaan. Ja mitä minä näinkään! Surkeata kaikki tyyni, ja mikä vieläkin surkeampaa niin minä aavistan saatavan Sedaniin enemmän sotamiehiä kuin tahtoisimmekaan.

Seuraavana aamuna, kun seitsemäs osasto marssi kaupunkiin, oli hän jo viiden ajoissa pukeutunut ja rientänyt kadulle. Ensimmäinen sotilas, jonka hän kohtasi Turennen puistossa, oli kapteeni Beaudoin, johon hän oli tutustunut Charlevillessä, vaimonsa, silloisen rouva Maginotin luona. Pahansuovat ihmiset kuiskailivat että kaunis leski ei voinut kieltää kapteenilta mitään, vaan että tämä oli hienotunteisuudesta vetäytynyt syrjään kun rikas verkatehtailija alkoi lähennellä rouvaa; hän ei tahtonut estää ystävätärtään tekemästä niin edullista naimakauppaa.

— Mitä ihmettä! Tekö se olette? huudahti Delaherche, mutta missä tilassa!

Kapteeni, hieno, siisti kapteeni, oli todellakin tänään pelottavan näköinen, puku likainen, tomun vallassa kasvot mustana ja kädet vielä mustempana. Hän oli saapunut Sedaniin Turkolais-rykmentin muassa eikä tietänyt kuolemakseen, miten oli eksynyt pois 106:sta. Kuten kaikki muut, oli hänkin nälkään nääntymäisillään, vaan sen hän kuitenkin olisi jaksanut kestää. Hänet saattoi tasapainosta se likaisuus, jota oli tuomittu kärsimään: Reimsistä lähdettyä ei ollut mies nähnytkään puhdasta paitaa.

— Ajatelkaas, sanoi kapteeni, ne pöllöt ovat hävittäneet minun tavarani Vouziersissä; minua harmittaa se niin, että tahtoisin vääntää nurin niiden niskat!… Ei nenäliinaa, ei sukkapariakaan… Tulee ihan hulluksi lopulta.

Delaherche pyysi häntä innokkaasti kotiinsa, vaan Beaudoin ei tahtonut millään muotoa. Ei, ei toki, hänhän ei ollut ihmisellisen näköinenkään, vaan kuin joku linnunpelätin. Delaherche vakuuttamalla vakuutti, että sekä vaimonsa että äitinsä nukkuivat vielä eivätkä suinkaan olisi tilaisuudessa häntä säikkymään. Ja sitäpaitse! Löytyyhän talossa sekä vettä että saippuata ja puhtaita alusvaatteita, sanalla sanoen kaikkea mitä tarvitsee.

Kello löi seitsemän, kun kapteeni Beaudoin pestynä ja harjattuna, tehtailijan paita sotilaspuvun alla, ilmestyi korkeaan harmaalla laudoituksella varustettuun ruokasaliin. Vanha rouva oli 78 ikävuodestaan huolimatta jo saapuvilla. Hänen hiuksensa olivat aivan valkeat, nenä oli käynyt vanhuuttaan teräväksi ja huulet unhoittaneet hymyilytaidon, pitkät, kapeat kasvot olivat vakavat, melkein ankarat. Hän nousi ylös, kohteli vierasta arvokkaalla ystävällisyydellä ja pyysi pöytään, jolla oli kahvitarjotin.

— Kapteeni ehken tarvitsisi vahvempaa ruokaa ja lasin viiniä vaivaloisen matkan jälkeen?

Mutta hän tyytyi siihen mitä oli.

— Tuhat kiitosta rouva hyvä, luulenpa, että on parasta tyytyä kahviin, maitoon ja voileipään.

Silloin lensi ovi auki ja Gilberte astui kädet ojolla iloisena saliin. Miehensä oli kaiketi ilmoittanut, kuka heillä oli, sillä rouva veteli tavallisesti unia kello kymmeneen. Hän oli pitkä, terveen ja reippaan näköinen, vartalo hoikka, notkea, kauniit mustat hiukset ja säteilevät tummat silmät punoittavissa kasvoissa. Kenties hiukan kevytmielisen näköinen, vaan muuten iloinen ja tyytyväinen, ilkeyttä ei löytynyt hituistakaan vaalean ruskean helakan punaisilla ompeluilla koristetun aamupuvun alla, joka oli tullut suoraa päätä Pariisista.

— Hyvää huomenta kapteeni, huudahti hän puristaen Beaudoinin kättä, te vasta hyvä olitte, kun tulitte kerran tänne meidänkin maansopukkaan!

Vaan samassa hän jo nauroi tuhmuuttaan.

— Mitä puhelenkaan tässä! Ettehän te omasta tahdostamme ole Sedaniin tullut!… Mutta vaikka nykyiset olot eivät juuri hauskoja ole, on minusta kumminkin hyvin hauskaa tavata teitä!

Kauniit silmät lausuivat aivan samaa, ehkä vielä enemmänkin, ja vanha rouva, joka kyllä oli kuullut pahoja huhuja kapteenista ja miniästään, katseli heitä tutkivasti. Kapteeni oli koko ajan varovaisen kohtelias, puhui kiitollisuudella vieraanvaraisuudesta, jota oli ennen vanhaan rouvan kodissa nauttinut, vaan ei sen enempää. Murkinoidessa tuli Delaherche tietysti maininneeksi eilisen ajeluretkensä eikä voinut vastustaa halua kertoa kohtauksestaan keisarin kanssa.

— Tiedättehän, että minä näin keisarin Baybelissa?

Ja nyt ei mikään pysähdyttänyt hänen sanatulvaansa. Baybelin kartano oli iso nelikulmainen rakennus, ristikkoportti pihan edessä, ja se sijaitsi korkealla mäellä, josta on näköala Mouzoniin päin, vasemmalla puolen Carignanin tietä. Sitten hän puhui kahdennestatoista osastosta, jonka leirin kautta hän oli kulkenut, — komeita poikia, jotka välkkyivät päivänpaisteessa ja täyttivät hänen sydämmensä ilolla ja ylpeällä isänmaanrakkaudella.

— Siellä minä siis olin, kapteeni, kun keisari samassa astuu talon portista, johon oli pysähtynyt aamiaiselle ja levähtämään hiukan. Hänellä oli kenraalinpuku ja päällystakki, vaikka aurinko paistoi lämpimästi. Palvelija kantoi jälessä puutarhatuolia… Ja hän oli hyvin huonon näkönen, astui vaivalla ja selkä kumarassa, kasvot keltaset, hän näytti hyvin sairaalta… Ja se ei hämmästyttänytkään minua, sillä Mouzonin apteekkari, joka neuvoi meitä Baybeliin ajamaan, kertoi erään ajutantin noutaneen lääkkeitä … niin lääkkeitä… Tiedättehän, mikä häntä vaivaa?

Naisten läsnäolo esti laveammin kertomasta keisarin taudista, verenvuodosta, joka oli häntä vaivannut Chênestä asti ja pakoittanut viipymään taloloissa tien varrella.

— Niin, ja sitten asettaa palvelija tuolin ohrapellon pientarelle, pienen metsikön laitaan, ja keisari istuu sille … istuu aivan liikkumattomana kuin vanha mies, joka lämmitteleikse päivänpaisteessa. Synkkä silmänsä katselee laajaa maisemaa, Maaslaaksoa ja metsän peittämiä harjuja sen takana, Dieuletin kukkulata vasemmalla ja Sommauthen vihantaa kumpua oikealla… Useita ajutanttia ja taapiupseeria seisoi ympärillä ja eräs rakuunaöversti, joka jo sitä ennenkin kyseli minulta seutuja, viittaa, ett'en saisi vielä poistua, kun … yht'äkkiä…

Delaherche nousi ylös, hän oli kertomuksensa jännittävimmässä kohdassa ja tahtoi liikkeillä enentää sanojensa vaikutusta.

— Yht'äkkiä pamahtaa laukaus ja Dieuletin metsästä singahtaa pommi suuressa kaaressa ja putoaa aivan lähelle… Se teki minuun, kunniani kautta, saman vaikutuksen kuin ilotulitus keskellä päivää! Keisarin ympärillä syntyi hälinää, huudettiin ja hätäiltiin. Rakuunaöversti juoksee minun luokseni kysymään, missä paikoin tappelu on. Minä vastaan heti, että tappelu on Beaumontissa, on varmasti. Hän palajaa keisarin luo, jonka polvelle ajutantti levittää kartan. Keisari ei uskonut, että se oli Beaumontin luona. No, eihän ollutkaan ihme, ett'ei hän luottanut sanaani, varsinkin kun pommit näyttivät lähenevän, Mouzonin tieltä päin… Ja sitten, yhtä selvästi kuin näen teidät, näin keisarin kääntävän kelmeät kasvonsa minuun päin ja tunsin surumielisen, epäilevän katseensa. Ja sitten hän taas painoi päänsä kartan yli ja istui liikkumattomana.

Delaherche oli aina ollut innokas bonapartelainen, vaan viime aikoina hän oli huomannut keisarikunnan tehneen useita erehdyksiä; kumminkin hän vielä puolusti hallitsijasukua ja surkutteli Napoleon kolmatta, jota kaikki pettivät. Hänen mielestään oli sotajoukon kärsimistä tappioista yksinomaittain syytettävä vastustuspuoluetta eduskunnassa, sillä sehän oli kieltäytynyt äänestämästä tarvittavia lisäjoukkoja ja varoja.

— Palasiko keisari taloon? kysyi Beaudoin.

— Sitä en tiedä, minä näin hänet vain siinä istumassa… Oli jo päivällisaika, taistelu näytti lähenevän ja minun täytyi ajatella paluumatkaa… Sen vain huomasin, että eräs kenraali, jolle näytin Carignania takanamme lakeudella, hämmästyi tavattomasti, että Belgian raja oli niin lähellä… Keisari parka, hän on todellakin surkuteltava, sellaisia miehiä ympärillä!

Gilberte oli iloinen ja vapaa kuten ennen leskenä ollessaan ja palveli entistä koti-ystäväänsä, antoi milloin voita, milloin pannuleipiä. Hän tahtoi, että kapteeni nukkuisi pois väsymyksensä heidän vieraskamarissaan, vaan siihen ei Beaudoin suostunut, hän oli varsin kiitollinen, jos sai heittäytyä pariksi tunniksi sohvalle Delaherchen pukuhuoneessa; hänen täytyi mitä pikemmiten yhtyä rykmenttiinsä. Ja kun nuori rouva tarjosi hänelle sokerirasian, yhtyivät heidän sormensa. Vanha rouva tarkasti koko ajan miniätään ja ymmärsi että huhut olivat puhuneet totta.

Palvelustyttö tuli saliin.

— Täällä ulkona on sotamies, joka pyytää herra Weissin osotetta.

Delaherche ei ollut ylpeä ensinkään, vaan jutteli kernaasti alhaison kanssa, halusipa päästä heidän suosioonsakin.

— Weissinkö osotetta? Sehän merkillistä! Käske miehen tulla sisälle.

Jean astui saliin; hän oli niin väsynyt, ett'ei tahtonut pysyä pystyssä. Vaan huomattuaan kapteenin aamiaispöydässä, hämmästyi hän niin, että oikasi ehdottomasti selkäänsä ja veti takasin kätensä, jolla oli nojautumaisillaan tuolin selkään. Hän vastasi säntillisesti tehtailijan kysymyksiin, selitti olevansa Mauricen ystävä ja syyn, miksi häntä nyt etsi.

— Tämä korpraali on minun komppaniastani! huomautti Beaudoin lopettaakseen pitkät puheet. Hän kysyi, missä rykmentti oli, ja kun Jean ilmoitti överstin ratsastaneen 106:n tähteiden etunenässä kaupungin kautta pohjospuolelle, unhotti Gilberte taasen asiain tilan ja huudahti kaunottaren ajattelemattomuudella:

— Ai, eno, minkätähden hän ei tullut meille aamiaiselle! Se olisi ollut niin hauskaa! Lähetetään noutamaan!

Mutta vanha rouva teki kieltävän liikkeen. Hänen suonissaan liikkui vanha porvariveri, hän tiesi, mitä upseeri oli velkapää tekemään sodan ahtaina aikoina.

— Anna översti Vineuilin olla rauhassa, hän tekee velvollisuutensa.

Läsnäolijat kävivät hämilleen. Delaherche vei kapteenin pukusuojaansa, tahtoi itse näyttää mukavan lepopaikan, ja Gilberte lähti yhtä huoletonna ulos, niinkuin lintu, joka iloisena päristelee siipiään kun on heitetty vettä niskaan. Palvelustyttö saattoi Jeanin lukemattomien käytävien, rakennusten ja rappujen kautta toiselle puolen pihaa.

Weissit asuivat Voyardkadun puolella, vaan talo, joka myös oli Delaherchen oma, oli yhdistetty tehdasrakennuksiin Maquakadun varrella. Voyardkatu oli Sedanin kapeista kaduista kapein, pimeä ja märkä kuja, kulkien pitkin vallin laitaa. Korkeiden talojen katot melkein ottivat yhteen ja kadulle vievät ovet olivat mataloita kuin kellarinovet, varsinkin siinä päässä katua, jossa latinakoulu sijaitsi. Weiss asui kolmannessa kerrassa ja hänestä oli varsin mukavaa saada vapaa asunto ja lämpö ja päästä sen enempää pukeutumatta konttorille ja sieltä kotiin jälleen. Hän oli onnellinen mies saatuaan Henrietten vaimokseen, sillä hän oli kauvan rakastanut Mauricen sisarta, melkein lapsesta saakka, kun Henriette seitsenvuotiaana tyttösenä asui isänsä luona Chênessä ja oli hänen ainoa ilonsa äidin kuoleman jälkeen.

Siihen aikaan oli Weiss tavallinen sokeritehtaan työmies. Vaan hän oli tavattoman ahkera ja kohosi vähitellen konttoriapulaiseksi. Ei hän kenties kumminkaan olisi voinut toteuttaa unelmaansa, ellei Henrietten isä kuollut ja Maurice käyttäytynyt kevytmielisesti Pariisissa.

Henriette oli saanut pienestä asti näytellä tuhkimon osaa. Hän oli aina palvellut isäänsä ja veljeään ja hänen etunsa syrjäytettiin aina, että veli pääsisi kouluun ja saisi lukea. Isän kuoltua täytyi hänen myydä talo ja kaikki irtaimisto Mauricen veloista, eivätkä ne tulleet sittenkään maksetuiksi. Silloin tarjosi Weiss hänelle kaikki säästönsä, sydämmensä rakkauden ja tukevat käsivartensa turvaksi; Henriette suostui, liikutettuna hänen hyvyydestään ja kunnioitti syvästi miestään, vaikk'eivät tyynen luonteensa tunteet olleetkaan samalla asteella kuin Weissin lämmin rakkaus. Onni hymyili heille, Delaherche mietti ottaa Weissin yhdyskumppanikseen liikkeessä, tulevaisuus oli siis taattu ja heiltä ei puuttunut mitään muuta kuin — lapsia.

— Varokaa nyt! sanoi palvelustyttö Jeanille, portaat ovat jyrkät.

Ja Jean olikin kompastua pimeässä, vaan silloin avautui eräs ovi, käytävään virtasi kirkasta valoa ja hän kuuli lempeän äänen sanovan:

— Nyt hän tulee!

— Rouva Weiss! huusi palvelustyttö, täällä on eräs sotamies, joka kysyy teitä!

Huoneesta kuului iloista puhetta ja lepponen ääni vastasi:

— Hyvä, hyvä! Kyllä minä tiedän, kuka se on!

Ja kun Jean jäi hämillään kynnykselle seisomaan, lisäsi ääni:

— Tulkaa vain sisään, korpraali… Maurice ja me muut olemme jo odottaneet yli kahden tunnin emmekä voineet ymmärtää, missä te niin viivyitte!

Jean astui lähemmä ja näki Henrietten, jonka heti tunsi veljensä näöstä. He olivat niin yhden-näköiset kuin ainoastaan kaksoset saattavat olla. Henriette oli vain pienempi, vieläkin hoikempi ja sirompi, suu hiukan suuri ja somat pikkuruiset kasvot komean tukan alla, joka oli vaaleata kuin joutunut kaura. Silmät olivat aivan erilaiset kuin veljellä: harmaat, suuret, levolliset silmät, joissa isoisän uljas sankarisielu kuvastui. Hän oli harvapuheinen ja hiljainen, käyskenteli kevyesti ja hymyellen askareissaan, niin suloisena koko olennoltaan, että hänen läheisyytensä vaikutti kuin hyväily läsnä oleviin.

— Tulkaa tätä tietä, tulkaa nyt! Ihan kohta on kaikki valmiina.

Jean oli niin liikutettu hänen ystävällisyydestään, ett'ei saanut kiitossanaakaan lausutuksi. Sitäpaitse pyöri huone hänen silmissään, luomet vaipuivat puoleksi umpeen, lattia tuntui keinuvan, hän kulki kuin unessa. Ja eikös avulias nuori nainen hänen silmäinsä edessä, joka katseli häntä teeskentelemättömällä ystävyydellä, eikö hän ollutkin harhakuva? Ja nyt! Hän luuli tuntevansa pehmosen pienen käden tarttuvan käteensä ja puristavan sitä sisarellisen hellästi.

Sitten he taisivat mennä ruokasaliin. Jean käsitti hämärästi, että pöydällä oli leipää ja lihaa, vaan hänellä ei ollut voimia nostaa kättään niitä ottamaan. Eräällä tuolilla istui mies; se oli Mauricen lanko, jonka hän oli nähnyt Mülhausenissa. Vaan hän ei käsittänyt laisinkaan, mitä mies surullisella äänellä pakinoi. Maurice nukkui sikeästi, kasvot liikkumattomana, telttasängyssä huoneen nurkassa. Ja Henriette valmisti toista vuodetta sohvalle, kohenteli näppärästi ja tottuneesti alusta ja tyynyjä ja levitti puhtaat, lumivalkoset lakanat niiden yli.

Jean ei nähnyt enää mitään muuta kuin valkoset houkuttelevat lakanat! Hän ei ollut kuuteen viikkoon riisunut vaatteita yltään eikä maannut oikealla vuoteella. Hän odotti kärsimättömällä kaiholla, että saisi heittäytyä pehmosille patjoille, vajota valkoseen puhtauteen. Ja niin pian kun toiset poistuivat huoneesta, pudotti hän vaatteet päältään, kiskasi kengät jaloistaan ja vaipui sänkyyn helpotuksen huokauksella. Aamuvalo kirkasti kodikasta suojaa ja kun hän kerran vielä, puolinukuksisa, raotti silmiään näki hän jälleen Henrietten, melkein yliluonnollisen suloisen ja siron Henrietten varpaillaan hiipivän sisälle ja asettavan pöydälle juomavettä sekä lasin. Hän näytti pysähtyvän silmänräpäykseksi ja katselevan heitä harmailla kirkkailla silmillään hymyellen ystävällisesti. Sitten hän hävisi. Ja Jean nukkui puhtaissa, tuoksuavissa lakanoissa!

Tuntia — vuosia kului! Jean ja Maurice makasivat mistään tietämättä, mitään tuntematta. Kymmenen vuotta vai kymmenen minuuttiako, — tunnit ja hetket olivat kadottaneet merkityksensä; väsynyt ruumis vaati osansa vaivuttaen heidät kuolemantapaiseen lepoon. Yht'äkkiä kavahtivat molemmat istumaan. Mitä nyt? Mitä oli tapahtunut? Kuinka kauvan he lienevätkään nukkuneet? Sama valju valo virtasi vieläkin korkeasta ikkunasta. Jäsenet tuntuivat kipeiltä ja he olivat väsyneemmät kuin levolle mennessä. Onneksi eivät toki liene nukkuneet, jos kenties tunnin verran. Ja heitä ei hämmästyttänyt ensinkään, että Weiss istui samalla tuolilla pöydän luona, alakuloisen ja synkän näkösenä odottaen heidän heräämistään.