Sotainen tarina: Kertomus Heinärannalta

SOTAINEN TARINA

Kertomus Heinärannalta

Kirj.

VÄINÖ KATAJA

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1914.

I

Heinärannalla jauhettiin yhä siitä osuusmeijerin paikasta.

Kokouksia oli pidetty vähä väliä ja yksimielisyyteen oli koetettu päästä, mutta turhaan. [Toiminta on jatkoa novelliin "Heinärannan osuusmeijeri".]

Moni jo väsyi, ei saapunut kokouksiin; kun kysyttiin, että mikset tullut kokoukseen, niin kirosi vastaukseksi. Eikä sanonut välittävänsä koko hommasta.

Entiset, meijerille sopiviksi katsotut paikat, Kuusimäen Kaisan lammashaka ja Pikku-Herralan rantavainio, olivat kumpainenkin tulleet hylätyiksi.

Uutta, sopivampaa paikkaa haettiin.

Aika kului. Vuosi meni, toinen alkoi. Pikku-Herralan rantavainiolla äkättivät meijerirakennuksen hirret paljaan taivaan alla, ja kivet painuivat Kuusimäen Kaisan pehmeäpohjaiseen lammashakaan. Meijeriä käytettiin vuokrahuoneissa, ja suuri ahtaus siellä vallitsi.

Ja kaikille oli nyt selvillä, että oma, ajanmukainen meijeri oli rakennettava.

Mutta mihin?

Ääniä alkoi kuulua, että rakennetaan Savukylään…

Monta painavaa seikkaa puhui Savukylän puolesta. Matka meijerialueelta Savukylään oli yhtä pitkä kaikilta suunnilta! Siinä oli jo verraton etu, niin etteivät toiset päässeet rähisemään siitä, että he joutuvat liian kauas meijeristä. Toiseksi oli Savukylä likempänä rautatieasemaa, ja sekin seikka piti ottaa huomioon. Kolmanneksi uskottiin vettä Savukylässä olevan runsaasti…

Innokkaita miehiä alkoi hommaan ja kulkivat pitkin meijerialuetta, koettaen taivuttaa mieliä Savukylän puoleen.

Merkillisesti olivatkin ennen jäykät ja itsekkäät mielet pehminneet. Ei ollut monta vastaanpanijaa. Savukylä sai puoltajia joka puolueesta. Ainoastaan Mallikylästä kuului napinaa, ja Maaherran Heikki pani jyrkän vastalauseen.

Ja taas kului aikaa. Mutta joka päivä ja joka hetki osuusmeijerin tarpeellisuudesta puhuttiin. Missä kaksi ja kolme kokoontui, niin siitä meijeripaikasta heti alussa puhe tuli ja siihen päättyikin.

Sillä joka viikko saatiin kokea, kuinka paljon vahinkoa jokainen saa kärsiä huonon ja sopimattoman meijerihuoneiston takia. Voin hintaa poljettiin ja muistutuksia sateli kuin rakeita. Milloin oli voi "hapanta", milloin oli siinä "piimänmaku", milloin "kalanhaju", ja pistemäärät alenivat…

Tilit tulivat yhä huonompia ja maidon hinta laski niin, ettei koskaan ollut niin alhainen ollut. Sitäpaitsi nousivat kulut hirmuisesti, kun koneet ja muut kamppeet olivat vähä väliä rempallaan. Sattui päiviä, ettei separaattori lähtenyt pyörimään mihinkään päin, vaikka Heinärannan ja Savukylän vankimmat miehet voimansa takaa yrittivät. Ja milloin halkesi kirnu ja kaikki kerma sinkosi meijerskalle vasten silmiä ja levisi pitkin meijerin likaista ja lahoa lattiaa.

Jo tuosta surkeudesta piti loppu tulla!

Että pitääkin ihmisten oleman niin tyhmiä, etteivät omaa parastaan ymmärrä!

Nyt piti saada suuri yhteinen kokous, ja siinä kokouksessa sitten päätetään, että meijeriä ruvetaan rakentamaan Savukylään.

Savukylää puolsivat nyt kaikki ja sydämestään toivoivat, että viho viimein oma meijeri rakennetaan.

"Entäs Mallikylän miehet, jotka vastustavat Savukylää?"

"Jos eivät mallikyläläiset tahdo liittyä osuuskuntaan ja jos alkavat taas jarruttaa, niin saavat jäädä pois!"

Se nyt oli kerrankin viisasta puhetta!

Kymmenen vuotta on jo omaa meijeriä hommattu, — kymmenenä vuotena on kokouksia pidetty, mutta paikkaa, johon meijeri rakennetaan, ei vain löydetä..,

Jaa… se on helvettiä!

Mutta nyt!

Nyt siitä tulee, ja jos ei nyt tule, niin iäksi päiväksi jääpi koko homma!

Kirkonkylän Kauppila kirjoitti konsulentille kirjeen ja pyysi saapumaan kokoukseen, josta riippui Heinärannan osuusmeijerin elämä tai kuolema. Mainitsi kirjeessään, että on hyviä toiveita siitä, että nyt viho viimein on löydetty meijerirakennukselle paikka, joka miellyttää kaikkia ja jonka suhteen näyttää kaikilla olevan sama ajatus. Niin että terve tulemaan, herra konsulentti!

Konsulenttia vähä nauratti, sillä hän tunsi jo ennestään heinärantalaisten yksimielisyyden. Mutta hän kirjoitti kuitenkin Kauppilalle vastauksen ja lupasi tulla määräpäivänä…

Ja kokous oli kuulutettu maaliskuun 5 päiväksi; siitä lähetettiin suullisia ja kirjallisia tietoja kaikille kulmille, jotta kukin saisi tiedon.

Yksimielisiä oltiin. Erkkilän Anaski ja Mäenpään Ulrikkikin olivat kaikki entiset unhoittaneet ja innostuneet uudestaan.

"Kun ei ennen ole hoksattu, että Savukylässä sopivin paikka on meijerille!"

"Niin, kun ei ole hoksattu!"

"Kuka sen viimein nyt huomasi?"

"Niin. Kuka sen lieneekin ensiksi hoksannut?"

Sitä ei tietty, eikähän se pääasia ollutkaan. Pääasia oli se, että nyt vihdoin oli sopiva paikka löydetty.

Mallikylästä kyllä kuului ääniä, ettei siellä ole niitä, jotka kannattavat Savukylää, mutta siitä eivät toiset olleet millänsäkään. Tulkoot kokoukseen vastustamaan, jos tahtovat!

* * * * *

Päivää ennen jo saapui konsulentti.

Hän oli varannut aikaa ottaakseen selvän uudesta meijeripaikasta, joka oli katsottu Savukylän Ollinvainioon.

Paljon miehiä seurasi konsulenttia, kun hän kokouspäivän aamuna lähti
Savukylän Ollinvainiota tarkastamaan.

Ja kokoukseen saapui lukuisasti väkeä likeltä ja kaukaa ja yksimielisiä oltiin siitä, että Savukylän Ollinvainio on paras paikka ja kaikille sopiva.

Ja kokous alkoi. Konsulentti puhui ensin meijeristä yleensä ja osuustoiminnasta erittäin. Hän selitti esimerkkejä muilta paikkakunnilta, joille osuusmeijerit olivat hyvinvointia ja toimintaintoa lisänneet. Ja sitten hän numeroilla todisti, kuinka suurta vahinkoa heinärantalaiset olivat itselleen saattaneet, kun niin monen monta vuotta olivat riidelleet…

Kauheita summia olivat! Mutta jokainen myönsi, että niin on.

Sitten sanoi sanansa Ollinvainiosta.

Erittäin sopiva paikka se oli hänenkin mielestään. Verraten ennen esitettyihin paikkoihin oli Ollinvainiolla monta etua.

Ja koko Savukylä meni takaukseen siitä, että vettä on… että juuri
Ollinvainiossa ovat maailman parhaat vesisuonet…

"Vesi tietysti on pääasia", jatkoi konsulentti. "Mutta kuten kaikki vakuuttavat on Ollinvainiossa vesi hyvin matalassa ja laadultaan erinomaista…"

Ja hän puolusti lämpimästi Ollinvainiota ja kehoitti heti ryhtymään toimeen.

Kenelläkään ei ollut vastaan sanomista. Kokouksen menokin oli hiljaista kuin kirkossa. Ainoastaan jotkut mallikyläläiset, jotka olivat saapuneet kokoukseen, poistuivat sieltä synkein silmin ja happamin naamoin.

Siis vihdoin: Heinärannan osuusmeijeri oli päätetty rakentaa Savukylän
Ollinvainioon! Hurraa!

Kaikki toimihenkilöt valittiin ja rakennushommaan päätettiin ryhtyä heti.

Iloisesti jutellen kävelivät miehet kokouspaikalta ja siunasivat sydämessään konsulenttia, joka ystävänä tuli ja rauhaan ja yksimielisyyteen kehoitti.

Nyt vihdoinkin! Jo monta vuotta oli jauhettu ja riidelty, ja monet tuhannet, jotka nyt povea lämmittäisivät, olivat menneet kaiken maailman tietä! Sen onnettoman ja kelvottoman käsimeijerin takia! Niin toiset.

Mutta Mallikylän miehiin liittyi Pikku-Herrala ja Jauholan Petteri ja synkkinä miehinä kävelivät.

Mitä parempi oli Savukylän Ollinvainio kuin Pikku Herralan rantavainio?

Siinä on kysymys. Ja mikä oli pohjasyynä siihen, ettei Pikku-Herralaan meijeriä rakenneta, kuten jo vuosia sitten päätettiin? Herralan palstalle olivat jo hirret ajetut, siihen oli suurilla kustannuksilla kaivettu kaivo, josta riittäisi vettä vaikka koko pitäjälle.

Ja Pikku-Herrala, Jauholan Petteri ja mallikyläläiset päättivät, että kaikki mitä ihmisen voimassa on, he yrittävät, ettei meijeriä Savukylään rakenneta…

Ja heillä on valtaa ja voimaa!

Ja saadaan nähdä, kuinka käy ennenkuin leikistä luovutaan!

II

Savukyläläiset olivat hyvillään. Meijerirakennus tulisi komistamaan koko heidän kyläänsä, joka samalla nousisi arvossa. Siitä olisi sitä paitsi aineellistakin hyötyä joka talolle.

Omilla varoillaan kustansivat he Kaivo-Iisakin naapuripitäjästä vesisuonia tutkimaan, jotta kaivo osattaisiin kaivaa parhaan vesisuonen kohdalle. Sillä monen pitäjän viisain kaivonpaikan tarkastaja oli tämä Kaivo-Iisakki, jonka neuvoa paljon kysyttiin.

Ja Iisakki saapui pian, sillä kiire oli. Rakennushommiin käytäisiin heti, kun saataisiin kaivon paikka ensin tietoon.

Ollinvainio, joka meijeripaikaksi oli katsottu, oli kylän takana; sieltä oli loiva myötäle alas kylään, joen törmälle. Ammoisista ajoista oli Ollinvainiota pidetty taattuna vesipaikkana. Siellä oli lähteitä viljalti, ja maa oli kovaa ja someroista. Mökkiläisillä, joita Ollinvainiossa asui paljon, oli jokaisella oma kaivonsa, ja niin matalassa oli vesi, että kun sylen verran kaivoi kuoppaa, alkoi siihen pulputa vettä, että kaivaja sai kiirehtiä pois kuopasta. Ja sitten vesi niin kirkasta kuin viina ja pysyi kesät talvet samanlaisena.

Semmoista vesipaikkaa ei ollut koko Heinärannalla! Ja siihen mökkien alapuolelle meijerirakennus tulisi!

Jo siinä vain vettä olisi.

Kaivo-Iisakki saapui pajunoksineen ja lausui jo ennenkuin oli koettanutkaan, että hän näkee jo "maan muodostakin", että vesisuonet ovat likellä.

Koko Savukylä oli katsomassa Iisakin tarkastusta. Sitä paitsi olivat läsnä kaikki rakennustoimikuntaan kuuluvat henkilöt.

Oli talvinen päivä ja paksu lumi maassa, mutta Iisakki vakuutti, että vesisuonet ilmoittavat itsensä hänelle minä vuodenaikana hyvänsä.

Juhlallista oli.

Sillä väkijoukko ympäröi Iisakin niinkuin rippivieraat papin, ja juhlallisessa äänettömyydessä seisottiin.

Ja Iisakki seisoi hetken kaksihaarainen paju kädessään. Hän oli totisen ja tietävän näköinen, mulkoili silmillään, supatteli suullaan ja huiskutteli pajua ilmassa. Väliin loi merkitsevän katseen taivaalle, väliin taas tuimasti maahan ikäänkuin tahtoen maan läpi nähdä.

Sitten aloitti kokeensa. Etukumarassa lumessa kahlaten ja pitäen reisiensä varassa molempia pajunhaarukoita rupatteli hän itsekseen…

Silloin nousi paju yhtäkkiä pystyyn. Sen näkivät kaikki ja hämmästyivät.

Ja Iisakki jätti pajun siihen ja puhui juhlallisesti:

"Tähän paikkaan juuri, jossa tämä pajun oksa on pystyssä, — tähän paikkaan juuri kaivakaa kaivonne ja vettä saatte niin runsaasti kuin ikinä tahdotte…"

Ja miehet ihmettelivät ja pystyttivät pajun viereen pitkän riu'un.

"Ja minä olen tehtäväni tehnyt", sanoi Iisakki. "Ruvetkaa töihin!"

Ja Iisakille maksettiin palkka ja kyydittiin takaisin omaan pitäjääseen.

Seuraavana aamuna aloitettiin työ.

Ja kova homma alkoi muutenkin. Talvitien veljekset ottivat urakalla kaivon kaivaakseen, ja siihen tarvittavat hirret aikoi rakennustoimikunta pian paikalle toimittaa.

Kiire oli ja vauhdissa oltiin.

Ja innostus nousi nousemistaan. Savukyläläiset olivat hyvillään. Jopa menivät niin pitkälle hyväntahtoisuudessaan, että lupasivat ilmaseksi siirtää kaikki Pikku-Herralan palstalla olevat rakennushirret Ollinvainioon, vaikka matkaa oli neljättä kilometriä.

Ainoastaan Säkkijärven Olli pysyi kylmänä eikä aikonut sekaantua koko rakennushommaan.

Ja kolmen miehen voimalla kaivettiin kaivoa, monella hevosella ajettiin kaivonkehäpuita, ja liikettä ja hossia tuli yhtäkkiä ennen hiljaiseen Savukylään.

"Ennenkuin käki kukkuu on jo meijerirakennus kehillä", puhuttiin hyvillään.

"Epäilemättä! Kaivo on jo puoliväliin valmis!"

* * * * *

Mutta harmissaan ja hammasta purren murjottivat mallikyläläiset ja
Heinärannan Pikku-Herrala ja Jauholan Petteri.

Tämä oli sikamaista osuuskunnan varojen tuhlaamista! Valmis, vesirikas kaivo oli Pikku-Herralassa! Rakennushirret siinä vieressä ja kivet likellä, Kuusimäen Kaisan lammashaassa!

Ei ole kuultu, ei nähty hullumpaa yritystä kuin tuo, että aloitetaan uuteen paikkaan! Tuhlataan osuuskunnan varoja kaivoon, joka tulee maksamaan satoja! Ja itse meijeri sitten Savukylän Ollinvainioon, joka on melkein kuin Siperiaa!

Ei sovi!

Vastaan pitää panna, vaikka paita päältä menisi!

Ja vastustajien joukkoon liittyi myöskin Säkkijärven Olli Savukylästä.

Mutta mitä tehdä?

Pikku-Herrala oli asiaa jo kauan miettinyt yhdessä Mallikylän isäntäin kanssa, mutta eivät vielä olleet mitään erinomaisempaa hoksanneet. Ja kiire oli. Sillä voisi tapahtua minä päivänä hyvänsä, että savukyläläiset ajavat roikassa hirsiläjille ja alkavat niitä siirtää Ollinvainioon! Ja sitten olisi ehkä myöhäistä!

Päivät kuluivat. Alkoi kuulua huhuja, ettei Ollinvainiossa vesi olekaan niin likellä kuin on luultu ja uskoteltu osuuskuntalaisia. Maa oli niin kovaa ja kivistä, ettei siitä saatu eräksi kuin pieniä muruja eikä vettä vielä ollut tippaakaan…

Siitä saivat Pikku-Herrala, Jauholan Petteri ja mallikyläläiset vettä myllyynsä. Siinähän oli jo mainio pykälä. Ei olekaan vettä Savukylän Ollinvainiossa!

Kiire tuli. Nyt piti toimia, sillä meijeripaikka riippui nyt hiuskarvan nokassa!

Mallikylän parhaat isännät kokoontuivat Pikku-Herralaan, ja neuvottelua ruvettiin pitämään.

"Jos saisimme puolellemme kirkonkylän Kauppilan, Sipillan kylän
Mäenpään Ulrikin ja Erkkilän Anaskin, niin voitto olisi meidän", sanoi
Mallikylän Maaherra.

"Niin olisi", myönsivät toiset.

Mutta Pikku-Herrala, joka oli isoääninen ja liukas mies, tokaisi:

"Minä kyllä saan ne puolelleni, kun selitän asian!"

"Mitä aiot selittää?" kysyivät toiset.

"No sanon, ettei tule vettä tippaakaan!" sanoi Herrala.

Ruvettiin miehissä miettimään ja päästiin siihen tulokseen, että agiteeraus on parasta. Se auttaa. On se nähty ennenkin, että entiset päätökset on purettu!

Ja päätettiin, että Mallikylän Maaherra, joka oli viisas ja maltillinen mies, menisi puheille. Ensin kirkonkylään, sitten Sipillan kylään. Kautta rantain ja varovasti olisi puhuttava ja selitettävä, että hullusti käy, jos Ollinvainioon meijeri rakennetaan: vettä ei ole senkään vertaa, että kasvonsa pesisi…

Ja yksimielisesti päätettiin, että Maaherran on heti lähdettävä liikkeelle.

Mutta mitä on tehtävä, jos Savukylän miehet tulevat hirsiä
Ollinvainioon noutamaan?

Siinä on kamala kysymys. Ja joku tiesi vielä kertoa, että savukyläläiset olivat aikoneet nyt aivan heti aloittaa hirsien ajon, ehkä jo tällä viikolla.

"Niin, eipä tiedä, vaikka jo huomenna tulisivat", sanoi Herrala, kovin kiusassa.

"Niin, kuinka lienee?"

Paha oli niin, paha näin. Kokouksen päätös oli selvä: hirret siirretään
Pikku-Herralasta niin pian kuin mahdollista Savukylän Ollinvainioon.

"Olisiko mitään pykälää, jonka nojalla voisi kieltää?"

Sitä ei kukaan tiennyt. Mutta yhtäkkiä hoksasi Maaherra ja virkkoi:

"Ei auta muu, mutta nyt on käännyttävä Horsluntin puoleen. Siinä on mies, joka kaikki tietää ja kaikki ymmärtää…"

Siinä on pelastus! Horslunti kyllä hoksaa, mitä on tehtävä.

Ja Horsluntin puheille valittiin Pikku-Herrala.

"Kyllä tulee asia toimeen", vakuutti Pikku-Herrala, hyvillään luottamustoimesta.

Pitkään ei jouduttu jaarittelemaan tällä kertaa. Oli kuin hengen hätä.
Heinärannan maailmankuulu osuusmeijeri joutuisi lopultakin Savukylään
— Siperiaan!

Ja kiireesti lähti Mallikylän Maaherra ajamaan kirkonkylälle ja
Sipillan kylään päin.

Mutta näppärästi oli Pikku-Herralakin liikkeellä. Pesi kasvonsa, kampasi hiuksensa, vaihtoi paremmat kengät ja pani uuden takin yllensä.

Ja lähti, vinkeästi kävellen ja suu jo valmiiksi aukaistuna Horsluntin puheille.

Mutta raitilla tuli häntä vastaan Vankkalan isäntä Savukylästä.

"Jahaa! Vai niin", huusi Herrala Vankkalalle jo kaukaa. "No eipä
Ollinvainioon vettä tulekaan… Siinä se on! Eipä tulekaan vettä!
Perhana vie…"

"Elähän nyt niin huuda!" arveli Vankkala. "Vettä on jo niin paljon, että liikaakin… Tule katsomaan! Oikeaan vesisuoneen osasi Kaivo-Iisakki…"

"Valehtelet", karjui Herrala. "Ei kuulu olevan noppaakaan…"

"Mene siitä huutamasta!" kiivastui Vankkalakin ja lähti ruunallaan ajamaan kotokylään päin.

Mutta Herrala kääntyi vielä taakseen ja kysyi huutaen:

"Koska aiotte ruveta hirsiä ajamaan?"

Vankkala kuuli kyllä mitä Herrala huusi, mutta ei vastannut mitään. Ajeli menemään niinkuin ei olisi mitään kuullut. Herrala rääkäisi toisen ja kolmannen kerran, mutta Vankkala ei vastannut sittenkään.

Herrala jatkoi matkaansa Horsluntille päin. Kiivain askelin käveli ja itsekseen höpisi…

Horslunti sattui olemaan kotosalla. Oli kuullut, mitä meijerirakennuksen suhteen taas puuhataan.

Herrala selitti juurta jaksain, kuinka asiat ovat. Ja sanoi nyt tulleensa kysymään Horsluntilta, kaikkitietävältä, mitä olisi tehtävä, ettei hirsiä saataisi liikuttaa…

"Sillä", sanoi hän, "kun kaikille tulee tiedoksi, ettei Ollinvainiossa olekaan vettä, niinkuin muutamat hölmöt ovat luulleet, niin epäilemättä kaikki luopuvat kannattamasta Ollinvainiota…"

"Sehän on selvää se", virkkoi Horslunti viisaan näköisenä.

"Mutta jos nyt ennenkuin Ollinvainion päätös on kumottu ehditään hirret sinne siirtää, niin kuinkahan sitten käy?" kysyi Herrala, silmät renkaina.

"Mitäpä siinä", sanoi Horslunti, iva suupielessä, "meijeri rakennetaan tietysti siinä tapauksessa Ollinvainioon…"

Herrala seisoi silmät suurina, seisoi kysyvän ja odottavan näköisenä.

Eikö Horslunti tietäisi pykälää, jonka nojalla voisi kieltää savukyläläisiä hirsiin koskemasta?

"Eihän niihin ole pakko antaa koskea eikä viedä mihinkään", sanoi
Horslunti.

"Kuinka sitten?" kysyi Herrala, ymmärtämättä mitä Horslunti tarkoitti.

"Ei muuta kuin kiellät, ettei saa koskea… että hirret ovat sinun maallasi…"

"Mutta jos sittenkin ottavat?" tiedusteli Herrala.

"Ole sinä vaan kovana", neuvoi Horslunti. "Ja jos eivät sanaa tottele, niin ota kanki käteesi…"

Herrala tuli hyvilleen. Samaa keinoa oli hän itsekin miettinyt.

"No nyt… no nyt… kyllä minä nyt!" hoki hän hyvillään; maksettuaan palkan Horsluntille hänen neuvostaan lähti hän hyvillä mielin kävellä viuhtomaan takaisin kotiaan päin.

Oli jo ilta, kun hän saapui kotia.

Hän oli kylällä kuullut huhuja, että Savukylässä oli valmistauduttu meijerihirsiä noutamaan.

— Voivat yöllä tulla, ajatteli Herrala ja päätti pitää vahtia.

Ja koko yön oli hän vaatteissaan ja kävi vähä väliä pihalla kuuntelemassa.

Mutta eivät tulleet, ja aamu alkoi valjeta.

Mutta silloin juuri ajaa hurautti Jaakkolan isäntä Savukylästä ja käänsi hevosensa hirsiläjälle.

Herrala juoksi kuin riivattu hänen peräänsä.

"Mitä aiot?" tikasi hän, julmasti katsoen ja ääni vihasta vavisten.

"Aion ottaa tästä hirsikuorman ja viedä Ollinvainioon", vastasi
Jaakkola tyynesti.

"Et koske niihin hirsiin!" karjaisi Herrala. "Lappele pian tiehesi!
Hirret ovat minun maallani…"

Jaakkola yritti nostamaan likinnä olevaa hirttä, mutta silloin tarttui
Herrala puukankeen ja uhkasi lyödä pään halki, jos toinen koskee…

Ihmisiä sattui menemään maantiellä ja kaikki seisahtuivat kuuntelemaan julmaa karjumista ja meuhkaamista.

"Odota, sinä sen tollisko!" sanoi Jaakkola ja lähti niin tyhjin rein takaisin omaan kyläänsä.

"Eipä uskaltanut koskea", kerskaili Herrala väkijoukolle.

— Sama komento on muillekin, — mietti hän kävellessään pihaan.

Mutta levoton hän kuitenkin oli. Levotonna vartoi hän Maaherraa, joka oli mennyt Sipillan kylään yllyttämään ja jonka oli pian määrä joutua takaisin.

Mutta Maaherraa ei kuulunut, ja päivä kului illaksi.

Kului iltakin, mutta mitään ei Herrala saanut tietää.

Väsyneenä laskeusi hän myöhään illalla levolle siinä varmassa uskossa, etteivät savukyläläiset enää uskalla tulla hirsiä noutamaan ja että Maaherran yllytys kyllä onnistuu…

Ja siihen uskoon hän nukkui.

Mutta hän heräsi aamuvarhaisella siihen, että kuului kulkusten ja tiukujen helinää hirsiläjiltä, kuului hevosten hirnuntaa ja miesten kovaäänistä puhelua…

Kauhistuneena hyppäsi hän vuoteesta ja näki ikkunasta kokonaisen rykelmän savukyläläisiä hevosineen hirsiläjillä. Muutamia kuormia oli jo pantu ja toisia pantiin miesvoimalla. Savukylän vankimmat miehet olivat joukossa. Ja he nauroivat ja melusivat kuin juopuneet.

Hirmuinen hätä tuli Herralalle. Ei siihen miesjoukkoon ollut menemistä!

Hän pukeusi nopeasti ja riensi kujalle.

Savukyläläiset huomasivat hänet heti.

"Tulepa nyt tänne kankinesi!" ilkuttiin hänelle. "Tulesta nyt!… Ei olekaan Jaakkola yksinään."

Ja hirveällä melulla he latoivat hirsiä korkeat kuormat joka rekeen.

"Västinkiin toimitan teidät kaikki!" kiljui Herrala kujalta, mutta ei uskaltanut mennä likemmäksi.

Ja saatuaan kuormat valmiiksi läksivät savukyläläiset ajamaan
Ollinvainioon päin ja rallattivat mennessään.

Herrala puri hammastaan kujalla ja kiroili itsekseen.

— Jos olisi pyssy, niin perään ampuisin, — uhkasi hän.

Hän ehti kuitenkin jo vähän lauhtua pahimmasta vimmastaan, kun näki Maaherran vihdoinkin palaavan yllytysmatkaltaan. Mutta Maaherra ei palannut yksin. Hänen reessään istui kirkonkylän Kauppila, ja heidän perässään ajoivat Mäenpään Ulrikki ja Erkkilän Anaski, näillä kolmantena Sipillan kylän rikas, Naattala.

Herrala ymmärsi, tulijat nähtyään, että hyvin ovat asiat. Eivät olisi muutoin nuo miehet yhtyneet Maaherran seuraan.

Herrala riensi jo pihalle vastaan.

"Mitä kuuluu?" kysyi Maaherra.

"Kummia kuuluu", alkoi Herrala kertoa semmoisella vauhdilla, että sylki suusta roiskui. "Toistakymmentä Savukylän hevosta on käynyt hirsiä noutamassa… ja lisää taitaa tulla, perhana vie…"

"Voi saakeli!"

Ja Herrala, kerran vauhtiin päästyään, selitti kaikki. Selitti kuinka hän Jaakkolan kyyditsi kanki ojolla pois hirsien luota. Horslunti oli neuvonut.

Mutta vieraat nousivat reestä ja niin mentiin miehissä Herralaan ja ruvettiin miettimään.

"Jos asia niin on, ettei Ollinvainion kaivoon vettä tule, niin onhan selvää, että rakennushomma on keskeytettävä", sanoi Erkkilän Anaski.

"Selvää on!" myönsivät toisetkin.

Mutta kirkonkylän Kauppila sanoi:

"On kuitenkin otettava selvä siitä, tuleeko Ollinvainion kaivoon vettä vai ei, ennenkuin taas päätös puretaan."

"Ei sinne tule vettä pennin edestä", huusi Herrala.

Päätettiin, että lähdetään miehissä Ollinvainion kaivoa tarkastamaan, ja jos havaitaan, että kaivo näyttää vedettömältä, on rakennushomma heti paikalla keskeytettävä…

Niin päätettiin ja miehissä lähdettiin.

Herralasta Ollinvainioon ei ollut matkaa kuin neljättä kilometriä, ja pian olivat miehet tämän taipaleen ajaneet.

Kun he saapuivat Ollinvainioon, olivat siellä kaivonkaivajat kovassa touhussa, vintaten vettä kaivon kuopasta.

Kaikki kurkistelivat kuoppaan, ja Maaherra kysyi:

"Näyttääkö vettä laskevan?"

"Vettä tänne tulee, ettei enää saata kaivaakaan", vastattiin kuopasta. "Kuluneena yönä oli tullut niin paljon, että koko aamun olemme saaneet lipota paljasta vettä…"

"Ei suinkaan!" sanoi Herrala.

"Varmaa se on", vastattiin kaivon pohjalta.

Seisoivat siinä mietteissään kukin. Hirret, jotka savukyläläiset olivat tuoneet, oli asetettu mallikelpoiseen läjään siihen lähelle. Sillä siihen paikkaan oli itse rakennus rakennettava.

Ja kaivon hirsiä oli valtainen pino.

Miehet miettivät ja rupesivat keskustelemaan.

"Ellei kielletä, ajavat savukyläläiset kaikki hirret tänne
Ollinvainioon", sanoi Herrala.

"Pitäisi olla asiaaymmärtävä mies, joka lausuisi tästä kaivosta mielipiteensä", arveli kirkonkylän Kauppila.

"Konsulentti sen parhaiten ymmärtää", sanoi Maaherra.

Ja kun hetken vielä puhelivat, niin päätökseksi tuli, että rakennushomma keskeytetään. Kaivoa ei kaiveta enää eikä hirsiä liikuteta Pikku-Herralan rantavainiolta ennenkuin konsulentti on sanansa sanonut.

Ja Maaherra, kirkonkylän Kauppila ja Pikku-Herrala valittiin toimimiehiksi, jotka konsulentille asiasta ilmoittavat ja pyytävät kaivoa tarkastamaan.

Savukyläläisille ilmoitettiin, etteivät saa hirsiin koskea, sillä muutoin heidät hitto perii.

Ja niin erottiin.

III

Hirmuinen hälinä ja meka alkoi nyt kuulua joka haaralta.

Mitä tämä merkitsee, että keskeytetään rakennushomma, kun yksimielinen päätös on, että meijeri rakennetaan Savukylän Ollinvainioon?

Tämä on kummempaa!

"Ei siitä lopultakaan tule mitään!" sanoivat epäuskoiset.

"Ei ennen kuin on kaksi aurinkoa taivaalla!" sanoivat toiset.

Ja niin jäi kaivon kaivaminen kesken eivätkä savukyläläiset uskaltaneet enää meijerihirsiin kajota.

Aika kului, kevät alkoi tulla. Konsulentti oli vihdoin ilmoittanut, että silloin, sinä päivänä, hän saapuu kaivoa tarkastamaan. Ja sitä päivää odotettiin jännityksellä.

Mutta sillä aikaa tapahtui, että Säkkijärven Olli, jonka talo oli juuri
Ollinvainion kohdalla, joen rantaa likempänä, nousi hirveään vimmaan.
Olli ei kuulunut osuuskuntaan ja uhkasi meijeriä kuin ruttoa. Nyt ne
olivat kelvottomat tehneet hänelle hävyttömän työn! Hän oli käynyt
Horsluntin puheilla neuvoja kysymässä ja Horslunti oli opastanut.

Säkkijärven Olli syytti koko osuuskuntaa siitä, että mäjerikaivo oli kaivettu suoraan siihen vesisuoneen, joka juoksi hänen kaivoonsa. Nyt oli käynyt niin, että hänen kaivonsa kuivui ja hän lehmineen ja hevosineen kuolee veden puutteeseen. Olli tulisi vaatimaan ensiksi, että Ollinvainioon kaivettu kaivo täytetään ja lisäksi vaatimaan edesvastausta ja korvausta…

Semmoinen oli kanne, jonka Olli sinkosi osuuskuntaa vastaan. Horslunti oli ennustanut, että siitä tulee semmoinen oikeusjuttu, että siinä vielä moni maansa ja mantunsa menettää.

Olli itse oli kuin vimmassa ja uhkasi jokaista erikseen ja kaikkia yhteisesti.

Kauhistus valtasi arimmat. Emännät itkivät ja muutamat isännät rukoilivat, että pääsisivät pois koko osuuskunnasta, että keppikerjäläisiksi tässä tulevat köyhimmät sen onnettoman meijeripaikan takia.

Hirmuinen oli häsy ja hälinä ja sinne tänne arveltiin ja mietittiin.

Mutta julmana miehenä Olli uhkasi, että jahka käräjät tulevat, niin silloin saavat nähdä, mitä Ollinvainion kaivo osuuskunnalle maksaa.

Vielä tapahtui toinenkin asia, josta myöskin arveltiin koituvan ikävän käräjäjutun. Savukylän Jaakkola oli haastanut Pikku-Herralaa murhayrityksestä.

Asia oli selvä. Näkijöitä oli ollut paljon. Herrala oli huutaen ja kiroten seisonut, tukkikanki vankinta lajia lyömäasennossa, Jaakkolan vieressä ja uhannut lyödä hengettömäksi…

Kymmenkunta ihmistä oli seisonut maantiellä melkein vieressä ja kuulleet ja nähneet kaikki. Raskas oli siis syytös.

Herrala hätääntyi ja kääntyi Horsluntin puoleen. Mutta Horslunti ilmoitti kylmästi, että hän jo oli ehtinyt ottaa kantajan, Jaakkolan, asian ajaakseen eikä siis sopinut, että hän vastaajalle antaisi neuvoja.

Yhä suurempi hätä tuli Herralalle ja hän päätti kysyä "Pellervosta" neuvoja, mitä "tänkaltaisessa" asiassa olisi tehtävä. "Lukijain osastossa" vastasi "Pellervo" aina ja opasti oikealle tielle.

Sieltä oli apua odotettava. Ja koska hän itse oli mainio kirjoitusmies, istui hän heti kirjoituspöytänsä luo ja kirjoitti:

'Pyydän vastausta, että mitä on tehtävä kun tuo Savukylän Jaakkola tuli noutamaan meijerihirsiä ja horslunti neuvoi, ettei antaa, joka olikin selvää kun hirret ovat minun maani päällä, niin minä kielsin ja Jaakkola kirosi ja haukkui minua rengassilmäiseksi pässiksi ja vastatkaa saapiko kunnon kansalaista haukkua joka maksaa kaikki verot, pääsiäisrahasta saakka, jonka kyllä kaikki tietävät, ja oli aamu varhainen ja eikä niitä ollut näkijöitä muistelen, että oli hämy, vaan Jaakkola sanoo olleen kuulijoita ja näkijöitä ja horslunti neuvoi, että lyö kangella, pyyvän ensi numerossa vastausta toivon menestystä ja pitkää ikää

                                             ystävyydellä
                                          Vantte Pikku-Herrala.
                                      myynyt metsää neljäntuhannen
                                                edestä.'

Hän sulki kirjeen ja kirjoitti osoitteen:

"Pellervon" toimitus,

                                                Helsinki
                                        Etelä-Esplanaadinkatu 2.
                                               Puh. 5673.

Ja läksi itse kirjettään postiin viemään.

Sitten hän rauhoittui, sillä hän tiesi, että "Pellervo" pitää lukijain puolta pienemmissäkin asioissa, jopa sitten tämmöisessä, josta ei pääse muutoin kuin västingillä. Siellä on vielä viisaampia miehiä Helsingissä kuin Horslunti, vaikka Horsluntia luullaan kaikkitietäväksi!

* * * * *

Kun käräjäasioista kuumimmillaan juteltiin ja yhtä ja toista niistä arveltiin, tuli tieto, että konsulentti saapuukin huomenna.

Silloin unohtuivat molemmat käräjäjutut ja jännitettyinä varrottiin, minkä lausunnon konsulentti antaa.

Ollin-Mikko, joka näinä vuosina oli sydämessään iloinnut siitä, että meijeririita jatkui, ja toivonut, että lopussa tulee semmoinen riita, että osuuskuntalaiset kynsivät silmät toisiltaan ja koko homma hajoaa, oli nytkin syrjästä seurannut tapauksia. Ja sielussaan iloinnut. Sillä nämä viimeiset käräjäjutut jo viittasivat siihen, ettei ollut kaukana se aika, jolloin hänen ennustuksensa toteutuu.

Ja silloin se olisi päättynyt koko meijerihomma.

Mutta ei Mikkokaan kuitenkaan ollut varma vielä. Saattaa tapahtua, että sittenkin rupeavat rakentamaan Ollinvainioon… Riippui siitä mitä nyt konsulentti arvelee Ollinvainion kaivosta. Uskooko olevan vettä riittävästi vai eikö?

Aamulla varhain nousi Mikkokin ylös. Ja vaikka hän olikin päättänyt, ettei hän mene kuulemaan mitä konsulentti Ollinvainion kaivosta sanoo, ei hän kuitenkaan nyt pitänyt päätöstänsä.

— Voinhan sinne kävellä minäkin, vaikkei asia minua liikuta, puolusteli hän itseään.

Ja hän ajoi partansa ja pesi kasvonsa.

Oli jo kevät. Maantie oli likaisena ja hanki huovehti. Ei luistanut suksi. Paras oli lähteä kävelemällä.

Kun hän pirtistään tuli ulos, meni siitä ohi Virnemäen Heikki ja tiedusteli, mihin Mikko oli lähdössä.

"Oli aikomukseni käväistä Anttilassa jaaroja kuohimassa", valehteli
Mikko.

"No tänään kuuluu nyt tulevan konsulentti sitä Ollinvainion kaivoa tarkastamaan, että onko siinä vettä vai eikö…"

"Soo, soo… vai niin", sanoi Mikko, ikäänkuin ei olisi kuullut koko asiasta mitään.

"Joo", sanoi Virnemäen Heikki ja ehdotteli Mikolle, että menisivät yhtä matkaa maantielle asti. Mutta Mikko ei tahtonut tällä kertaa seuraa Heikistä ja sanoi sen vuoksi, ettei hän vielä lähdekään, ja meni pirttiinsä takaisin.

Virnemäen Heikki läksi yksin kylälle päin.

Mikko katseli ikkunasta hänen menoaan, ja kun näki Heikin kääntyvän
Haapalaan ja menevän sisälle, lähti hänkin liikkeelle.

Hän kulki Kuusimäen Kaisan lammashaan poikki, aivan likeltä sitä paikkaa, jossa meijerin kivijalkakivet olivat jo vuosikausia olleet. Kuinka monta vuotta lienevät jo olleet?

Mikko koetti muistella. Ei muistanut. Varpumäen Manta oli sinä talvena raskaana tätä nuorinta poikaa Otto Eukeenia, joka nyt jo on vankka miehenalku…

— Paljon siitä on aikaa, — mietti Mikko. — Ja siitä asti on riidelty… eikä ole vaan sopivaa meijeripaikkaa löydetty… Näkyvät nuo kivetkin jo uppoavan maahan… ja siihen kai uppoavatkin, ja tiira kasvaa päälle.

Tiellä näkyi olevan Savukylään menijöitä sekä jalan että hevosella.

Kun Mikko tuli tielle, tunsi hän, että samassa reessä istuivat kirkonkylän Kauppila ja Mäenpään Ulrikki ja kuskipallilla Erkkilän Anaski.

Mikko liittyi jalan kävelijöihin. Siinä oli Pitkärannan vanha Israelikin menossa Savukylään. Israeli oli totinen kristitty, mutta huolehti kuitenkin maallisia asioitakin. Mikosta sai hän puhe- ja matkakumppanin. Mikko, jonka usko ei ollut kylliksi vankka, — ja sen Mikko mielellään myönsikin, — pelkäsi, että Israeli alkaa hänen sielunsa autuudesta kysellä, niinkuin hänen tapansa aina ennen oli ollut.

"Sinäkin, Mikko parka, joka seisot jo haudan partaalla, elät synnissä ja syntiä teet… etkä sielusi autuutta etsi."

Niin oli Israeli Mikkoa joka näkemällä puhutellut.

Mutta jo oli ääni muuttunut Israelinkin kellossa. Ei halkaistua sanaa puhunut kuolemasta eikä syntein anteeksi saamisesta. Mutta heti alkoi meijeripaikasta puhua ja näytti niinkuin vanhassa Aatamissa puhuisi.

"Kaiken tämän takana ovat mallikyläläiset, Pikku-Herrala ja Jauholan Petteri", sanoi hän. "Niistä se on lähtöisin, ja saivat taas koko osuuskunnan horjumaan, ja meijeri jääpi taaskin rakentamatta. Mutta se pirullisuus ja oman voiton pyyntö ja tyhmyys ja härkäpäisyys… Ne miehet ne nyt hajaannuksen tekevät… Tätä ennen olivat Mäenpään Ulrikki ja Erkkilän Anaski ne, jotka saivat hajaannuksen aikaan… En ymmärrä, mitä Mallikylän Maaherrakin ajattelee, kun tämmöisen seisauksen toimitti…"

"Eikö Mallikylän Maaherra ole kristitty mies?" kysyi Mikko.

"Onhan se tunnustuksessa olevinaan, vaan kuinka lienee", vastasi
Israeli ja arveli sitten:

"Näyttää, että tämä meijeririita viepi senkin vähäisen uskon, joka vielä jälellä on."

"Niin on kuulunut. Sekin Jaakkolan ja Herralan murhajuttu", sanoi
Mikko.

"Jaa, Herra tiesi, mikä siitäkin tulee, jos vaan oikeuteen menevät", huokasi Israeli.

"Ne ovat äkäisiä miehiä kumpainenkin", sanoi Mikko. "Eivät ne hellitä kumpikaan. Entä sitten Säkkijärven Ollin juttu?"

"No, Säkkijärven Ollin juttu ei taida olla niinkään vaarallinen", arveli Israeli.

Hetken päästä sanoi Mikko:

"No, saa kuulla, mitä konsulentti arvelee Ollinvainion kaivosta… luuleeko olevan vettä riittävästi…"

"Niin, saapi kuulla. Minä puolestani uskon siinä vettä olevan riittävästi", puhui Israeli. "Olen minäkin käynyt katsomassa. Vettä on. Parempaa kaivon paikkaa ei löydy Heinärannalta, vaikka kaivaisivat vielä kymmenen kaivoa. Eivätkä siitä muut ole puhuneetkaan kuin mallikyläläiset, Herrala ja Jauholan Petteri, joilla on riitelemisen ja rettelöimisen halu…"

Niin juttelivat Israeli ja Mikko Savukylään päin menossaan.

Mutta kun he saapuivat Rantalan luo, jossa meijeri vuokralla oli, näkivät he, että pihalla oli tavallista enemmän hevosia ja miehiä. Ja saivat eräältä muorilta kuulla, että konsulentti oli Rantalassa.

"Mitähän se siellä? Aikooko pitää vielä kokousta?"

He poikkesivat Rantalaan. Israeli poistui siitä Mikon vierestä ja katosi väkijoukkoon. Mikko näki miehiä menevän meijerihuoneeseen, ja hän seurasi perässä.

Konsulentti seisoi keskellä lattiaa ja puhutteli meijerskaa. Kuului tiedustelevan, monenko pisteen voita on saatu tämmöisessä "sikaläätissä".

Meijerska ilmoitti ja pillahti itkemään niinkuin lapsi, vaikka oli suuri ja lihava.

"Ei maksa vaivaa olla pahoillaan", lohdutteli konsulentti. "Paremmin saatte olla iloinen, sillä tämmöisessä huoneessa on mahdotonta saada hyvää voita… Ja merkillistä on, että olette saanut niinkin hyvää voita."

Meijerska itkeä nyyhkytti, mutta konsulentti kääntyi nyt isäntien puoleen ja sanoi:

"Kymmenien tuhansien vahinkoja saatatte itsellenne joka vuosi, kun ette rakenna itsellenne omaa meijeriä!"

Siitä pääsi hän alkuun ja piti "lennokkaan" puheen.

Piha oli täynnä ihmisiä. Kevätaurinko lämmitti. Konsulentti seisoi portailla ja siinä puhui. Oli hän nähnyt yhtä ja toista elämänsä varrella, mutta näin saakelin riitaisia ihmisiä kuin täällä Heinärannalla on, ei sanonut tavanneensa!

Sitten puhui hän siitä, mikä voima on yhteenliittymisellä, puhui keskinäisestä rakkaudesta ja rauhasta, sovintoon kehoitti ja rauhaan.

"Riitelemällä pilaatte koko asianne, yhteisen hyvän hommanne", jatkoi hän. "Olenhan kuullut kamalia käräjäjuttuja olevan tulossa, kuulenhan omin korvin, kuinka toinen toistaan soimaa…"

Mutta kesken konsulentin puheen astui Erkkilän Anaski esiin ja sanoi:

"Tässä on nyt kysymys siitä, onko Ollinvainion kaivossa riittävästi vettä… Sillä minä muistelen konsulentin sanoneen ja erityisesti maininneen siitä, että on ensimmäiseksi katsottava se seikka, että vettä on riittävästi… Ettei kävisi täällä meilläkin niinkuin kuuluu käyneen Kempeleessä, että kahdeksan kaivoa on kaivettu eikä sittenkään ole vettä riittävästi, he, he, he…"

Anaski kuuli ympärillään hyväksyviä naurun purskauksia.

"Tietysti… tietysti", myönsi konsulentti. Siitä, että hän punastui hiusmartoa myöten, näkyi, että arkaan paikkaan oli Anaski koskettanut.

"Vettähän tietysti täytyy olla", jatkoi konsulentti tulipunaisena ja ääni vihaisena. "Mutta jos minä saan suoraan sanoa ajatukseni, niin luulen, että vaikka valtameri lainehtisi tässä nenänne alla, te sittenkin löytäisitte riitelemiseen syyn…"

Ja kun hän sen oli sanonut, ilmoitti hän, että nyt hän lähtee
Ollinvainioon kaivoa tarkastamaan.

Maaherran rekeen istui konsulentti, ja niin lähdettiin ajamaan
Savukylää kohti.

Muut seurasivat perässä. Ollin-Mikko liittyi joukkoon, ja pitkä oli jono, aivan kuin hautajaissaattue.

Mutta edellä ajoivat Maaherra ja konsulentti ja keskustelivat.

"Kuinka syväksi on kaivo kaivettu?" kysyi konsulentti.

Maaherra ilmoitti.

"Onko vettä ilmaantunut?" kysyi hän sitten.

Edellisenä yönä olivat mallikyläläiset, Herrala ja Jauholan Petteri käyneet ja tyhjentäneet koko kaivon puti puhtaaksi.

"Paljon siinä oli ollut vettä", täytyi Maaherran myöntää.

Konsulentti puolestaan arveli, että kun kaivo nyt viime yönä oli tyhjäksi pumputtu, niin jos siihen nyt on ehtinyt laskea vettä niin ja niin paljon, on kaivo erinomainen. Ei ole silloin syytä epäillä mitään.

Maaherra ei vastannut mitään.

Ja niin he lähestymistään lähestyivät Savukylän Ollinvainiota. Ja muut seurasivat "sankkana parvena" perässä.

IV

Aamuvarhaisella jo olivat savukyläläiset saapuneet Ollinvainioon, sillä he eivät tienneet, että konsulentti viipyy Rantalassa, meijerin vuokratalossa. Kaikki muut saapuivat, paitsi Säkkijärven Olli. Pitkäksi tuli aika siinä kaivon ympärillä kävellä ja odotella. Mutta sitkeitä olivat vartomaan. Ei yksikään lähtenyt kotiaan, vaikka nälkäkin jo hätyytteli. Jo viho viimein tulivat!

Konsulentti ja Maaherra samassa reessä! Se oli savukyläläisten mielestä huono enne. Mitä mahtoikaan Maaherra konsulentille selittää ja valehdella!! Jo tulevat tuossa vieressä.

Konsulentti nousee reestä ja ottaa matkaansa kaikenlaisia kojeita.

"Vettä se niillä ottaa ja punnitsee", arvelevat savukyläläiset.

Konsulentti kävelee suoraan kaivolle, ja väkijoukko seuraa häntä kuin pappia avonaisen haudan partaalle. On hiljaista kuin hautajaisissa. Ei kuulu yhtään ainoaa ääntä. Mutta piiput ja sikarit savuavat.

Konsulentti menee kaivon partaalle ja väkijoukko ympäröi hänet joka suunnalta, sillä kaikki tahtovat nähdä, mitä hän tekee ja mitä sanoo…

Hiljaista on. Ei hiiskaustakaan kuulu.

Ollin-Mikko on joutunut takarivin mieheksi eikä hän siis näe kaivonkuoppaa eikä konsulenttia. Ja siinä johtuu hänelle mieleen, että niinhän nämä ovat kuin hautajaiset… ja ehkä ovatkin?

Ehkäpä tämä nyt on viimeinen yritys, ja Heinärannan osuusmeijeri haudataan monen sylen syvyyteen Ollinvainioon…

Silloin loppuu kurnaali, ja vanha viili saapi entisen kunniasijansa!

Mutta kuusen latvassa aivan lähellä kaivoa ja väkijoukkoa istuu varis, joka on vasta etelästä päin tullut ja rääkäisee niin että ilma viheltää:

"Praa!… Praa!"

Kaikki sen kuulevat ja katsahtavat lintuun, joka kumartelee ja rääkkyy.

Konsulenttikin silmää sinnepäin, ja hänen suupielessään on hymyä.

Maaherra, Erkkilä, Mäenpää, Herrala ja Jauhola ovat pyrkineet ihan konsulentin selän taakse kaikki nähdäkseen, kaikki kuullakseen.

Maaherra on kumartunut katsomaan kaivoon, ja hän kalpenee, sillä kaivossa on kauhean paljon vettä. Samoin käy Herralalle ja muillekin.

Kuinka on mahdollista, että noin paljon on vettä? Ja viime yönä ovat mallikyläläiset tyhjentäneet kaivon viimeiseen nappaan asti.

Kalpeina he seisovat. Ei maistu tupakka, ei luista puhe. Mutta valjuina miehinä seisovat savukyläläisetkin, sillä tästä hetkestä riippuu, rakennetaanko meijeri Ollinvainioon vai eikö. Konsulentti mittaa ja laskee.

"Kaivo on viime yönä ammennettu typö tyhjäksi… Niinhän on?" kysyy hän vihdoin.

"Niin on", vastaavat ne mallikyläläiset, jotka ovat olleet kaivoa tyhjentämässä.

"Ja vettä on siitä ajasta karttunut näin paljon." (Hän selittää, kuinka monta tuhatta kiloa on vettä tullut kaivoon muutamassa tunnissa.)

"Siis: tässä on harvinaisen hyvä vesisuoni ja vesi laadultaan erinomaista. Epäilemättä riittää tästä jo vettä meijerin tarpeiksi, mutta voipi vielä varmuuden vuoksi kaivaa toisenkin kaivon. Minun ajatukseni on siis, että paikka on hyvä ja vettä tulee riittävästi. Siitä ei siis enää ole riitelemistä!"

Savukyläläisten poskille alkoivat veret kohota ja helpotuksen huokaus nousi heidän rinnastaan.

Mutta kalpeina niinkuin kuvapatsaat seisoivat mallikyläläiset eivätkä sanaa hiiskuneet.

Mutta konsulentti ilmoitti, että hänellä oli kiire muualle ja muihin hommiin. Ei hän joutanut enää joutavia jaarittelemaan.

Hän sanoi kaikille yhteisen hyvästin, kehoitti ryhtymään rakennushommiin ja elämään rauhassa ja rakkaudessa… Ja hän käveli maantielle ja istui kievarikyytiin, joka oli häntä vartonut.

Mutta väkijoukko seisoi vielä siinä kaivon ympärillä niinkuin haudan äärellä.

"Jaah", sanoi Erkkilän Anaski.

"Niin", arveli Maaherra.

Mutta Vankkalan isäntä Savukylästä sanoi kovalla äänellä, että kaikki kuulivat:

"Asia on nyt siis selvä! Ja huomenna aloitetaan hirrenajo!"

Mutta Erkkilän Anaski nousi multavallin päälle, joka oli kaivon kuopasta nostettu, ja huusi:

"Ei vielä, pojat! Ei vielä, pojat! Eivät ole vielä kaikki asiat selvillä."

"Mitä puuttuu?" tikasi hänelle Savukylän Vankkala vihaisesti.

"Paljo puuttuu", rämisi Anaski. "Ensiksi tahdon kysyä: menevätkö savukyläläiset takaukseen toinen toisensa puolesta siitä, ettei mitään häiriötä synny meijerille veden takia kahteenkymmeneen vuoteen?"

Siinä oli kamala kysymys savukyläläisille!

Jo on pitkään ajatteleva mies tuo Erkkilän Anaski!

Anaskille vastattiin, että semmoinen tirehtööri saapi pitää suunsa kiinni. Mikä patruuni oli Anaski vaatimaan takauksia ja millä oikeudella?

Anaski taas puolestaan vastasi, että juuri se, etteivät savukyläläiset uskalla takaukseen mennä, osoittaa, etteivät itsekään luota kaivoon…

Siitä päästiin alkuun. Ja niinkuin leviää kulovalkea pitkin kesäkuivaa kanervikkoa, niin nyt puhe ja pauhu, tinka ja tora levisi nuolen nopeudella. Ja yhtäkkiä oli koko miesjoukko tulisessa tingassa. Huudettiin ja toiset huitoivat käsillään kuin juopuneet. Muutamia miehiä kaatuikin, kun eivät hoksanneet katsoa, mihin astuivat. Ja moniäänisenä ja kuin mustana meren aaltona miesjoukko lähestyi maantietä…

Syntyi hirmuisia tinkoja. Persoonallisia loukkauksia sinkoili kuin tulisia rakeita. Jotkut pyysivät todistajia kuulemaan, kuinka toinen soimaa. Mutta todistajatkin olivat tingoissa eivätkä joutaneet kuuntelemaan.

Ollin-Mikko katseli syrjästä ja nauroi partaansa. Ja kuta tuimemmaksi riita kävi, sitä iloisemmaksi tuli Mikko, sillä hän ymmärsi hyvin, ettei semmoisen elämän perästä synny heti aikoihin yhteistä meijeriä.

Ja mitään päätöstä ei tullut. Vihassa erottiin, toiset toisaalle.

Ollin-Mikko joutui Pikku-Herralan seuraan.

"Ei vaikka olisi kokonainen meri vettä Ollinvainiossa ja vaikka taivaan enkeli tulisi ja sanoisi, että on siinä vettä… niin sittenkään ei meijeriä rakenneta Savukylään", puhui Herrala raivoissaan Mikolle.

"Se on oikein!" kiitteli Mikko. "Pitäkää puolenne!"

"Niin teemmekin! Ja saat uskoa, Mikko, että vaikka paita päältäni menisi, niin asiaa ei hellitetä… vaikka kävisi oppineita Helsingistä, vaikka ulkomaalta saakka Ollinvainion vesivaroja punnitsemassa."

"Mihinkähän tulisi… eli missähän olisi paras paikka?" kysyi Mikko.

"Ei missään sen parempaa kuin on meidän rantavainio", kehui Herrala. "Siinä on vettä ja valmis kaivo jo. Ja Mallikylän Maaherra kyllä puolensa pitää…"

"Vaan jos eivät toiset siihen suostu", epäili Mikko.

"Jaa… jääköön sitten iäksi päiväksi rakentamatta", sanoi Herrala.

"Sitä minäkin! Niin saisikin jäädä! Silloin toteentuisi minun ennustukseni ja Varpumäen Israelin uni…"

Herrala meni kuin masennuksiin ja sanoi hetken päästä: "Meijeri se kyllä rakennetaan, vaan sitä ei rakenneta Savukylän Ollinvainioon…"

Olivat pian Herralan tienhaarassa. Mikko päätti ärsyttää Herralaa, paljoa se ei tarvitsekaan, oli siksi pahalla kiirillä.

"Niin olen kuullut, etteivät suostu rakentamaan Herralan rantavainiolle", sanoi hän.

"Pakko on suostua!" kivahti Herrala. "Ja tämä asia ei muuten kuulu sinuun. Mitä sinä sekaannut meijeriasiaan…?"

"Taidetaanpa tarvita vielä minuakin ennenkuin leikistä luovutaan", puheli Mikko, ärsyttävällä äänellä. "Satuin olemaan tiellä, kun sinä tukkikangella Savukylän Jaakkolaa uhkasit…"

Enempää ei tarvittu. Herralan tulinen luonto oli pian ilmitulessa, ja hän lähti kaappaamaan Mikkoa niskasta kiinni. Mutta Mikko loikkasi sukkelaan yli maantienojan ja juoksi taloon.

"Vielä sinä sen rengassilmä nämä muistat", uhkasi hän Herralaa.

Herrala lähti kotiaan. Hän oli niin pahalla tuulella, että kujalla jo alkoi karjua rengilleen, että mitä siellä seisoskelet.

Sitten hän muisti, että tänään olisi pitänyt "Pellervon" saapua. —
Onpa hauskaa nähdä, mitä ovat vastanneet hänen kysymykseensä.

V

Synkin naamoin kävi Herrala pirttiin.

Emäntä näki heti, etteivät olekaan Ollinvainiossa asiat menneet niinkuin oli toivottu.

Pöydälle oli ladottu postista tuodut sanomalehdet. Siinä oli "Pellervokin". Herrala otti sen ensiksi ja alkoi lukea "Lukijain osastoa".

Ei vain näkynyt vastausta hänen kysymykselleen.

"Sepä on saakelin kummaa, vaikka minä kirjoitin, että asialla on kiire", höpisi hän. Mutta sitten hän huomasi, että lehtien välissä oli kirjekin. Hän otti sen ja aukaisi.

Se oli "Pellervon" toimitukselta ja Herrala ihastui, että ne ovatkin hänelle vastanneet kirjeessä. — Taisivatpa vähän hämmästyä, kun näkivät, että olen myynyt metsää neljäntuhannen edestä…

Ja asetti silmälasit vasiten nenälleen ja painoi koukut lujaan korvien taakse ja alkoi lukea:

    Talokas Vante Pikku-Herrala,
           Heinäranta.

    Kirjeenne johdosta jääneen kuun 20 p:ltä pyydämme kohteliaimmin
    huomauttaa, ettemme ymmärrä, mihin kysymykseen tahdotte
    vastausta. Senvuoksi pyydämme Teitä laatimaan kysymyksenne
    selvempään muotoon. Muuten huomautamme, ettei Pellervon
    "Lukijain osasto" vastaa riitajuttuihin.

                                            Kunnioittaen
                                          Pellervon toimitus.

Herrala luki vielä kirjeen toiseen kertaan. Mutta sitten hän suuttui.
Heitti ensiksi kirjeen loukkoon ja kirosi:

— Semmoisia h—tin tollojako ne ovat, etteivät ymmärrä selvää kysymystä! — Mutta ne eivät tahdo antaa neuvoja! Siinä se onkin pykälä. Mutta olisinpa pistänyt satamarkkasen kirjeeseen, kyllä olisi vastattu…

Hänen vihansa kohosi yhä. Hän otti "Pellervo"-lehdenkin, rutisti kourassaan ja heitti sitten uunin taakse ja vannoi, ettei hän enää, vaikka eläisi metson vanhaksi, tilaa "Pellervoa".

"Semmoisia saakelin jästipäitä!" kirosi hän emännällekin, joka tuli sisälle.

Emäntä ei uskaltanut puhua mihinkään päin. Ei edes uskaltanut kysyä, kuinka Ollinvainion tarkastuksessa oli käynyt.

Herrala kiroili ja käveli edestakaisin pitkin lattiaa.

Pahoin olivat asiat. Meijeririita oli painumassa huonolle jäljelle, ja kovin huoletti nyt Savukylän Jaakkolan haastekin. Koko päivän hän jahkaili ja purki kiukkuaan emännälle. Vihdoin tuli ilta, sillä pilvinenkin päivä loppuu viimein.

Mutta Herrala oli levoton. Kerran jo aikoi lähteä Jauholaan Petterin parissa jutellakseen siitä, mihin toimiin nyt olisi meijeriasiassa ryhdyttävä.

Mutta ei hän saanut sinnekään mennyksi. Häntä, samoin kuin kaikkia niitä, jotka Ollinvainiota meijeripaikaksi vastustivat, harmitti eniten se, että kaivossa sittenkin oli vettä, vaikka kolme Mallikylän miestä oli sen salaa yöllä käynyt tyhjentämässä.

Ja nyt oli konsulentti toisen kerran antanut puoltolauseensa
Ollinvainiolle! Mitä oli tehtävä?

Ei ollut vielä kukaan mitään uutta hoksannut. Maaherrakin oli ollut kalpea kuin nauris. Ainoa, joka vielä jotakin uskoi, oli Erkkilän Anaski!

Olisi se saakelia, jos savukyläläiset sittenkin saisivat puolensa päälle!

Muu väki oli jo asettunut levolle, mutta isäntä istui vielä lampun ääressä ja mietiskeli. Porstuan ja kuistin ovetkin olivat vielä auki.

Kuului kuin kolinaa kuistista, niinkuin joku kulkisi siellä…

— Kukahan se nyt näin myöhään taloon pyrkii? arveli isäntä ja nousi lähteäkseen katsomaan, oliko siellä ehkä naapurin kissa, jonka oli tapana koluta Herralan kuistissa.

Mutta hän ei ehtinytkään kuin ovelle, niin siinä tuli häntä vastaan
Räisäs-Mikko, torpanmies Savukylästä. Räisäs-Mikolla oli pirtti
Ollinvainiossa, aivan lähellä meijeripaikkaa.

Herrala hölmistyi, sillä Räisäs-Mikolla ei ollut tapana pitää Herralaa käymätalona. Ei osannut Herrala arvata, mikä Mikolla oli asiana ja minkävuoksi näin myöhään oli liikkeellä.

"Onpa täällä isäntä kotona", sanoi Mikko.

"Joo, kotona minä olen", sanoi Herrala levottomana.

Mitä saattoikaan olla Mikolla asiaa? Se, että Mikko asui Ollinvainiossa, lähellä meijeripaikkaa, antoi hänen käynnilleen erityisen merkityksen.

"Siellä oli paljon väkeä tänään Ollinvainiossa", puhui Mikko hitaasti.

"Oli, olihan siellä… olihan siellä väkeä… väkeähän siellä oli", hoki Herrala ja alkoi kävellä edestakaisin lattialla, Mikon istuessa penkillä ja ruvetessa hommaamaan piippuunsa.

"Taisi olla vettä kaivossa?" kysyi Mikko.

"Olipa siinä… oli siinä… vettähän siinä oli…"

"Niin kuuluu olleen…"

Herrala käveli lattialla ja hänen teki jo mieli kysyä Mikolta, mitä oli asiaa, sillä häntä hermostutti Mikon levollisuus. Mutta malttoi sentään mielensä ja kysyi:

"Kaiketi nyt savukyläläiset ovat hyvillään, että saavat osuusmeijerin
Ollinvainioon?"

"Siltä se näyttää, että hyvillään ovat", vastasi Mikko.

"Mutta eivät saa!" sanoi Herrala niin kovalla äänellä, että emäntä heräsi. "Eivät saa, vaikka olisi ollut kaivossa vielä enempi vettä kuin olikaan…"

"Mitä vettä se lienee ollutkaan", sanoi Mikko salaperäisesti Herralalle silmää iskien.

Herrala sai kuin sähköiskun. Ääretön ilon aavistus täytti hänen mielensä, ja hän kysyi:

"Mitä? Mitä?"

Herrala kiehui kuin tulisilla hiilillä. Mikko pysyi kuitenkin yhä levollisena ja virkkoi:

"Olisi minulla kahden kesken sanomista!"

"Hyvä… hyvä", hoki Herrala, "hyvä on Mikko… hyvä on… Varro yksi minuutti…"

Herrala liikkui kuin tulipaloon lähdössä, sytytti pikku lampun, läksi sisähuoneisiin ja käski Mikon tulla perässä. Iloinen aavistus täytti hänen mielensä ja hän liikkui niinkuin viidennellätoista vasta olisi.

Parhaaseen huoneeseensa hän Mikon vei. Haki sikareja ja tarjosi. Ja odotti kuin tulisimmassa tuskassa…

"Niin, että ei se ollut kaivosta tullutta vettä, jota konsulentti mittasi", sanoi Mikko.

"Elä helkkarissa!" huudahti Herrala niin riemuissaan, että huone helähti.

"Kannettu sitä siihen oli", lisäsi Mikko.

Ja nyt vihdoin alkoi hän selittää, mitä Ollinvainion kaivolla oli toimitettu. Hän oli, Mikko, kyllä nähnyt ne Mallikylän kolme miestä, jotka vinttasivat kaivon tyhjäksi. Mutta ei ollut viitsinyt mennä puheille, vaikka valveilla oli ollut. Oli pannut nukkumaan ja nukkunut koko yön rauhassa. Ja nukkunut aamuakin pitkään. Mutta kun hän heräsi aamukahvia juomaan, oli hänen pirtilleen saapunut kaksi outoa etelänpuolen miestä, repaleisina ja nälissään. Ja ne olivat pyytäneet kahvia ja ruokaa ja sanoneet olleensa kummallisessa työssä koko aamupuolen yötä. Olivat kevättulva-ojasta kantaneet saavilla vettä Ollinvainion kaivoon!

Siihen asti ehti Mikko kertoa, niin Herrala jo hyppeli hyvillään.

"Siinäpä se olikin! Eikä meistä kukaan osannut aavistaakaan! Hyvä tulee! Hyvä tulee! Mainioita miehiä! Kuinka sitten? Olivatko saaneet palkan? Kuka palkkasi heidät? Semmoisia helvetin lurjuksia!"

"Minä aloin miehiltä tiedustella, että kuka teidät semmoiseen hommaan pyysi", jatkoi nyt Mikko tietojaan, "niin kertoivat, että olivat yöpyneet erääseen taloon, jonka nimeä eivät tienneet, ja yöllä herätti heidät outo mies ja lupasi viisi markkaa kummallekin, kun kantavat juoksevasta ojasta vettä kaivon puolilleen… Mies oli antanut saavin ja opastanut Ollinvainioon ja maksanut palkan jo etukäteen…"

"Se on epäilemättä ollut Jaakkola-lurjus, joka minut on haastanut murhayrityksestä! Mutta jopa osui paikalleen!" riemuitsi Herrala. "Nyt se saapi itse västinkiä!"

"Niin miehet kertoivat. Saivat siinä sitten minun mökilläni ruokaa ja kahvia ja läksivät kävelemään ja tukkiajolle sanoivat menevänsä. Minä sitten aloin akalle tuumata, että jopa tekivät konnan työn, että jo pitäisi tulla ilmi. Mutta akka kielsi, että elä sekaannu koko asiaan. — Vaan kun minä sitten kuulin konsulentin lausunnon — olin miesjoukossa minäkin, — ja näin, ettei kukaan ymmärrä epäilläkään, että kaivoon olisi muualta vesi tuotu, niin arvelin: Jo pitää tämmöisen asian julki tulla! Ensin aioin lähteä asiasta Mallikylän Maaherralle ilmoittamaan, mutta…"

"Oikean miehen luo osasit, Mikko, kun tänne minun luokseni tulit", sanoi Herrala. "Oikeaan osasit ja oikein teit. Tästä nousee vielä hirveä elämä, Mikko. Savukyläläiset… enpä tiedä, vaikka laitettaisiin linnaan joka mies… Semmoisia saakelin hunsvotteja! Tästä asiasta nousee monta juttua, saat kuulla, Mikko…"