Kesäkuun 19:ntenä 1917 kenraalisotamarsalkka v. Hindenburg kirjoitti valtiokanslerille kirjeen, jossa hän varoittaa antautumasta sen luulon valtaan, että sota viimeistään syksyllä loppuu:
"Vihollisissamme on terävä-älyisiä henkilöitä, jotka huomaavat, mikä vaara ententelle koituu sukellussodasta. Kun he siitä huolimatta vaativat sodan jatkamista, tekevät he niin siksi, että he toivovat Saksan ja sen liittolaisten romahtavan ennenkuin vallankumous puhkeaa heidän omissa maissaan. Saksan vallankumouksen he toivovat ehkä sotilaallisesti saavansa aikaan siten, että he voittavat maataistelussa. Mutta pääasiassa perustavat he toiveensa siihen, että taloudelliset ja sisäpoliittiset seikat, nim. muonitusvaikeudet, raaka-aineitten puute, keskinäiset sisäiset riidat, tyytymättömyys ja radikaalisen sosialidemokratian voitto aiheuttavat Saksan luhistumisen. Heidän toiveitansa tukevat meidän sisäisen vastustuskykymme heikkeneminen, kansainvälisten virtausten voimistuminen, elintarvetilanteemme sekä monin paikoin maassamme selvästi ilmennyt rauhankaipuu.
"Mutta jos meidän sisäinen voimamme vahvistuu, tulee vihollinen pian vakuutetuksi siitä, että on hyödytöntä jatkaa sotaa siihen asti, kunnes heidän omat elinehtonsa ovat loppuneet. Sitä vastoin jokainen valitus, jonka lausumme turhiin rauenneitten toiveitten vuoksi, jokainen väsähtämisen tai rauhankaipuun ilmaisu meidän tai liittolaistemme taholta, jokainen sana, jolla lausumme pitävämme mahdottomana uuteen talvisotaan ryhtymistä, tulee varmasti pitentämään sotaa."
Valtiokanslerin kesäkuun 25:ntenä päivätty vastaus tähän kirjeeseen ilmaisi masentunutta mielialaa. Hänen ajatustapansa oli erilainen kuin meidän. Hän ei tiennyt, miten selviytyä tilanteesta, eikä hänellä ollut voimaa toimia. Hän pelkäsi "orjarauhaa", mutta puhui sopimusrauhasta. Hänen mielestään ei sopimusrauhaa voitu saada ilman että Englanti oli halukas rauhaan. Kuitenkin hän epäili, voitaisiinko Lloyd George saada rauhaa kannattamaan.
Sisäisiin oloihimme nähden tuli hän kuitenkin pian paljon toivorikkaammaksi, mikä käy ilmi hänen heinäkuun 5:ntenä keisarille lähettämästään sähkösanomasta.
Tällä välin oli kenraalisotamarsalkka kesäkuun 27:ntenä kirjoittanut keisarille:
"Suurinta huolestumista aiheuttaa tällä hetkellä kansan mielialan lamautuminen. Se täytyy saada kohoamaan, muutoin on sotilaallinen häviömme varma. Myös liittolaisemme tarvitsevat voimakasta selkänojaa; muutoin uhkaa vaara, että he luopuvat liitosta. Vaikeimmat taloudelliset ja tulevaisuudelle merkityksellisimmät sisäpoliittiset kysymykset on ratkaistava… Nämä täytyy oikein ratkaista, muutoin on tuho edessämme. Kysymyksenalaista on, kykeneekö kansleri tähän."
Henkisen voimamme laimeneminen ilmeni selvästi valtiopäiväin päävaliokunnan istunnossa heinäkuun 6:ntena. Kansanedustaja Erzberger piti puheen, joka oli täydellinen yllätys. Hän väitti, että sukellussotamme on toivoton, sillä ei ole onnistumismahdollisuuksia, ja että me emme kykene viemään sotaa onnelliseen loppuun. Puhe vaikutti valtiopäivämiehiin erittäin masentavasti. Näytti siltä, että valtiokansleri oli heinäkuun 5:ntenä tapahtuneessa ajatustenvaihdossa tullut aivan väärään käsitykseen tilanteesta. Selvästi kävi nyt ilmi, kuinka kauas me sisäpolitiikkamme alalla olimme joutuneet. Jos kehitys jatkuisi tähän suuntaan, jollei mitään tehtäisi kansan rohkaisemiseksi ja vahvistamiseksi, ei sotilaallinen häviömme olisi vältettävissä. Sotaministeri oli kanssamme yhtä mieltä siitä, että Berliinin tapaukset vaikuttaisivat sotilaalliseen asemaamme tuhoisasti, ja hän piti välttämättömänä, että kenraalisotamarsalkka tekisi keisarille tilanteesta selkoa. Kenraalisotamarsalkka ja minä matkustimme tämän vuoksi Berliiniin illalla heinäkuun 6:ntena. Mutta keisarin mielestä Berliinissä sattuneet tapaukset olivat puhtaasti sisäisiä asioita, jotka eivät koske sota-asioita; näitä hoitaa valtiosäännön mukaan sotaministeri. Olomme Berliinissä heinäkuun 7:ntenä oli siis joka suhteessa tulokseton. Illalla palasimme Kreuznachiin.
Asema Berliinissä kärjistyi. Heinäkuun 8:ntena valtiokansleri hyväksyi enemmistöpuolueiden rauhansuunnitelman, vaikka hän siihen aikaan tunsi, miten vihollinen pyrki Saksan tuhoamiseen. Samalla hän ilmoitti, että hallituksen aikomus oli saattaa valtiopäiväin vaalioikeus voimaan myös Preussin edustajakamarin jäsenten vaaleissa. Kumpikin seikka oli omiaan ehdottomasti kohottamaan vihollisen tahdonlujuutta suunnattomasti. Heinäkuun 10:nnen iltana valtakunnankansleri tunsi olevansa pakotettu erohakemuksen jättämiseen. Keisari, joka antoi vastauksensa 11:nnen aamuna, ei kuitenkaan suostunut eroon.
Me olimme Kreuznachissa vähän aikaa siinä luulossa, että ruhtinas v. Bülowista tulee nykyisen valtakunnankanslerin seuraaja. Olosuhteet kävivät yhä sekavammiksi, kun odottamatta Itävalta-Unkarin hallitus asettui kannattamaan v. Bethmannia ja vastustamaan ruhtinas v. Bülowia.
Keisari oli ratkaissut asian v. Bethmannin pysyttämisen hyväksi. Kruununprinssi, joka oli saapunut Berliiniin, tyytyi myös siihen päätökseen. Minä en, sen jälkeen mitä oli tapahtunut, voinut enää pitää valtiokansleria miehenä, joka olisi voinut tehdä mitä tämä sota häneltä vaati. En uskonut, että hän voisi kohottaa Saksan kansan henkisen lamaannuksen tilasta ja johtaa sen voittoon. Mitä enemmän minä toimintani aikana mietin asemaa, sitä selvemmäksi minulle kävi, että ylin armeijanjohto voittaakseen taistelukentällä tarvitsi valtiomiehen apua. Tätä apua emme olleet saaneet. Kansallinen ajatustapa ja tunne olivat taantuneet. Valtiollisilla johtohenkilöillä ei ollut luomiskykyä. Heillä ei ollut niitä aatteita, jotka olisivat vaikuttaneet voimakkaasti kansan mieleen ja puhaltaneet kansaan uutta voimaa. Vuonna 1914 meissä hehkui rakkaus isänmaahan ja antaumus sen asialle sekä usko omiin voimiimme. Meidän täytyi nyt taas saada uutta intoa, uutta herätystä, joka kohottaisi meitä monien vuosien kärsimysten, hädän, katkeruuden ja pettymysten jälkeen, joka jälleen sytyttäisi meihin pyhän tulen, tekisi meidät voimakkaiksi, antaisi meille luottamusta, että me voisimme uudistunein voimin jatkaa puolustustamme. Valtakunnankansleri ei pitänyt näitä seikkoja niin tärkeinä kuin niitä olisi täytynyt pitää. Saksan kansa sai edelleen kärsiä.
Viholliset olivat torjuneet meidän rauhantarjouksemme. Valtakunnankansleri oli antanut tapauksen mennä ilmoittamatta kansalle, ettei se saanut viholliselta kohtuullista rauhaa, että meitä hänen vakaumuksensa mukaan odotti ainoastaan "orjarauha". Hän ei ollut voinut saada aikaan sitä, että kansa olisi uudelleen päättäväisesti ryhtynyt taisteluun, hän ei ollut innostanut sitä sotaan elämän ja kunnian puolesta, taisteluun lujatahtoista vihollista vastaan, joka halusi meidät tuhota. Sitä vastoin hän salli, vaikka itse epäilikin voitonmahdollisuuksiamme, hyödyttömän puheen sopimusrauhasta herpaista meitä ja antoi siten ententen käteen aseet.
Meidän taholtamme ei pantu voimakkaita vastalauseita Englannin kuristussaartoa vastaan, joka loukkasi kansainvälisiä oikeuksia ja tahtoi ottaa meiltä elämän ja hengen. Ei lietsottu sydämiin leimuavaa, pyhää, miehekästä vihaa epäinhimillistä vihollista vastaan. Sitä vastoin sallittiin, että tyytymättömyys kotoisiin oloihin, jonka syynä oli juuri nälkäsaarto, kääntyi sisäänpäin, syvensi saarron vaikutusta ja jäyti kansamme elämää.
Epäinhimillinen kohtelu, joka tuli sotavankiemme osaksi, vankien, joiden suonissa kuitenkin virtasi sama veri kuin meidän, ei saanut herättää mitään vihantunnetta, joka olisi kohdistunut ulospäin vihollisiin — ei luonnollisestikaan meidän vallassamme oleviin sotavankeihin. Sen sijaan tukahdutettiin kaikki vihantunteet ja kylvettiin siten katkeruutta.
Valtakunnankansleri ei tehnyt mitään puolustaakseen keisariaan, kun Wilson Yhdysvaltain yhtyessä sotaan yritti asettua keisarin, ruhtinasten ja kansan väliin. Valtiopäivät panivat tätä meidän sisäisiin asioihimme sekaantumista vastaan vastalauseensa, valtakunnankansleri vaikeni. Hän ei kutsunut kansaa tukemaan monarkian aatetta, joka tänään vielä niinkuin ennenkin on miljooniin sydämiin juurtuneena. Hän ei edes tehnyt mitään estääkseen keisarivaltaan ja majesteettiin kohdistuvaa tuhotyötä.
Valtiolliselta johdoltamme puuttui sitä paitsi vahvaa kättä, joka olisi hallinnut voimakkaasti. Kansa ei silloin vielä pitänyt joutavanpäiväisistä iskusanoista. Se kaipasi vakaumusta, että elintavoissa ja elämän ylläpidossa ei tapahtunut mitään vääryyksiä, että kaikki todella tapahtui oikeuden ja kohtuuden mukaan. Sekin kaipasi rauhaa, mutta ei sellaista rauhaa, jollaisen nyt olemme saaneet ja jollaisen myös silloin olisimme saaneet. Hallituksella ei ollut halua voittaa, siltä puuttui usko ja luottamus Saksan voimaan, joka kuitenkin kolmen vuoden aikana oli niin loistavasti ilmennyt, mutta joka nyt, johdon puutteessa, oli saatettu horjumaan. Armeija ei saanut mitä se tarvitsi voittaakseen taistelukentällä. Minä en enää uskonut, että nykyisen valtakunnankanslerin aikana muutosta tässä suhteessa tapahtuisi. Se toivo, joka minulla astuessani ylimpään armeijanjohtoon oli ollut, että voisin toimia käsikädessä valtakunnankanslerin kanssa voiton saamiseksi, ei ollut toteutunut. Pyysin sen vuoksi eroa.
Vireillä olevat preussiläis-saksalaiset valtiosääntökysymykset eivät koskeneet minun virkaani. Henkilökohtaisesti olin suruissani sen johdosta, että valtakunnankansleri rakensi muuria hallitsijan ja kansan välille. Keisari saattoi liian vähän oppia tuntemaan ihmisiä. Useaan kertaan olin turhaan pyytänyt, että valtakunnankansleri tutustuttaisi keisarin valtakunnan johtomiehiin. Se olisi vaikuttanut mielipiteisiin tasoittavasti. Parlamentaaristen valtiosihteerien ottaminen keisarin kansliaan olisi mielestäni ollut asialle eduksi. Minä toivoin myös, että heidän avullaan isänmaa paremmin saisi sen, mitä se sodankäyntiin kipeästi tarvitsi.
Kenraalisotamarsalkka oli kanssani yhtä mieltä ja jätti samaan aikaan eronpyyntönsä. Nämä pyynnöt lähetettiin Berliiniin 12:nnen illalla, sen jälkeen kun me aamupäivällä olimme kenraali v. Lynckerille lähettäneet väliaikaisen ilmoituksen asiasta. Samaan aikaan saapui sotaministeriltä kiireellinen sähkösanoma, jossa hän sotilaalliseen asemaamme katsoen sanoi pitävänsä välttämättömänä, että kenraalisotamarsalkka vielä Berliinissä selostaisi tilannetta. Keisari myös tahtoi keskustella kanssamme.
Sillävälin oli kruununprinssi 12:nnen aamulla keskustellut valtiopäiväin puolueitten johtomiesten kanssa, joista suurin osa ilmoitti kannattavansa kanslerinvaihdosta tai selitti, etteivät he vaatineet kanslerin pysyttämistä paikoillaan. Kansleria ei kukaan puolustanut.
Kruununprinssin esityksestä päätti keisari suostua valtiokansleri v.
Bethmannin uudistettuun eronpyyntöön.
Kun me 13:nnen aamuna saavuimme Berliiniin, oli keisari jo ratkaissut asian. Minä toivoin, että hallitukseen olisi tullut mies, joka olisi voinut yhdistää Saksan kansan voimat yhtenäiseen toimintaan.
Kenraalisotamarsalkka ja minä olimme jo edellisellä Berliininmatkallamme heinäkuun 7:ntenä olleet valmiit pääesikunnan rakennuksessa tekemään valtiopäiväin jäsenille selkoa meidän sotilaallisesta asemastamme. Minä pidin tärkeänä, että se vaikuttaisi rauhoittavasti. Tällainen tilaisuus oli meillä 13:nnen iltapäivällä. Ennen kokouksen alkua puhuivat minulle valtiosihteeri tri Helfferich ja alivaltiosihteeri Wahnschaffe hyvin kiihtyneessä sävyssä rauhaa koskevasta päätöslauselmasta.
Me olimme vuoden 1917 koko alkupuolen pysyneet puolustuskannalla, meillä oli ollut vastoinkäymistä Arrasin luona, Wytschaeten mutkassa ja Galitsiassa, sukellussotamme ei tähän asti ollut johtanut ratkaisevaan tulokseen, ja elintarve- ja raaka-ainepulamme oli vakava. Kaikki tämä oli herättänyt vakavaa huolestumista. Tästä oli nyt keskusteltava. Kaikkialla oltiin kuitenkin sen rauhaa koskevan päätöslauselman vaikutuksen alla, jota valtiopäivät olivat suunnitelleet ja johon kreivi Czernin oli myötävaikuttamassa, ehkäpä aloitteentekijänäkin. Niin syntyi Berliinissä se täydelleen väärä luulo, että me olimme saapuneet ottamaan osaa keskusteluun rauhaa koskevasta päätöslauselmasta. Edustajatkin yhä uudestaan siirtyivät tätä kysymystä pohtimaan.
Käsityksenämme ilmoitimme, että asema maalla on vakava, mutta turvallinen. Meidän täytyy yhä kestää, koska vihollinen ei tahtonut rauhaa. Ampumatarpeitten hankkiminen oli parantunut, raaka-aineita oli riittävästi. Galitsiassa suunnitelluista sotaliikkeistä emme tahtoneet puhua, koska asia oli pidettävä salassa eikä voitu edeltäpäin tietää, miten liikkeet kehittyisivät. Sukellussotaan me luotimme, vaikkakaan se tähän asti ei ollut tuottanut toivottuja ratkaisevia tuloksia. Amerikkalaisten joukkojen kuljettamisesta Ranskaan lausuimme merisodanjohdon käsityksen mukaisesti, että me pidimme sitä ainoastaan rajoitetussa määrässä mahdollisena. Rauhaa koskevasta päätöslauselmasta puhuimme pidättyvästi. Me emme voineet sitä hyväksyä, koska se vaikutti vahingollisesti armeijan henkeen ja kansan voitonhaluun, koska vihollinen piti sitä meidän heikkoudentunnustuksenamme ja koska päätöksen vaikutus täten oli vahingollinen. Me selitimme myös, kuinka epäedullisesti se vaikuttaisi Bulgaariaan, jossa oli ilmennyt voimakas rauhankaipuu.
Minä lausuin, että me voitamme, jos armeijan selkänojana on yksimielinen kansa. Siihen tarvitaan kansaneduskunnan apua.
Keskustelu oli läpeensä tuttavallinen. Valtioministeri t:ri Helfferich pyysi edustajilta, että he luopuisivat toimenpiteistä rauhaa koskevan päätöksen hyväksi. Hän kutsui heidät kahtena seuraavana päivänä luokseen sisäasiainvirastoon neuvottelemaan. Uusi valtiokansleri tulisi myös olemaan saapuvilla. Herrat lupasivat saapua. Mutta rauhaa koskeva päätös oli kuitenkin seuraavana päivänä luettavana "Vorwärtsissä". Alivaltiosihteeri Wahnschaffen pyynnöstä olin minä koettanut julkaisemista estää ja pyytänyt kansanedustaja Südekumia käyttämään vaikutusvaltaansa, jotta "Vorwärts" ei toimittaisi päätöstä julkisuuteen. Julkaisemista ei kuitenkaan enää voitu estää. Niin olivat valtiopäivien enemmistön kädet sidotut. Neuvottelujen jatkaminen näytti minusta turhalta.
Valtiokansleriksi tuli t:ri Michaelis. Keisarin siviilikanslian päällikkö, herra v. Valentini, oli kenraalisotamarsalkalle maininnut muutamia henkilöitä, joista keisari voisi valita kanslerin. Ruhtinas v. Bülow, jota kenraalisotamarsalkka oli puoltanut, ei ollut nyt mainittujen joukossa. Kreivi Hertling oli kieltäytynyt huomauttaen, ettei hän voi työskennellä ylimmän armeijanjohdon kanssa. Minä en siitä hämmästynyt. Baierin sotaministerin v. Hellingrathin välityksellä tapahtuneesta kirjeenvaihdosta v. Hertlingin kanssa olin tullut, ikävä kyllä, vakuutetuksi siitä, että hän, samoin kuin koko München, arvosteli ylintä armeijanjohtoa samalla tavalla kuin Wilhelmstrasse. Myöhemmin tuli kreivi Hertlingistä valtiokansleri, ja luopuessaan siitä toimesta hän lausui minulle tyytyväisyytensä siitä, että oli voinut työskennellä niin hyvässä sopusoinnussa ylimmän armeijanjohdon kanssa. Kenraalisotamarsalkka lausui herra v. Valentinille, että hän tulisi tyytymään Hänen Majesteettinsa valintaan. Minä puolestani hämmästyin sitä, etteivät asianomaiset virastot pitäneet huolta siitä, että kanslerilla aina olisi joku sopiva seuraaja ja että tällaisessa Saksan koko kohtalolle tärkeässä kysymyksessä kaikki oli jätetty hetken varaan. Saksan sisäisen kehityksen luonne ei ollut tehnyt mahdolliseksi suurten persoonallisuuksien syntyä. Oli selvästi huomattavissa, että upseeriston keskuudessa oli kehittynyt voimakkaita, päättäväisiä henkilöitä, niin sidotussa asemassa kuin upseeristo onkin. Virkamieskunta sen sijaan ei, ikävä kyllä, ollut jaksanut siinä suhteessa kohota yhtä korkealle tasolle. Julkisen elämän johtohenkilöt pysyivät syrjässä ja hoitivat omia asioitaan. Ehkä oli valtiopäivämiesten joukossa huomattavia henkilöitä, jotka olisivat voineet ottaa asiain johdon käsiinsä. Kun puolue-elämä oli niin vallitsevana, eivät tällaiset henkilöt voineet päästä etualalle. Meillä oli puute suurista miehistä. Valtiollinen järjestelmämme ei kyennyt synnyttämään luovia kykyjä. Kun se ei voinut luoda uutta, oli se lausunut oman kuolemantuomionsa.
Uusi valtiokansleri tahtoi, että me ottaisimme uudelleen osaa sisäasiainvirastossa tapahtuvaan neuvotteluun, joka koski rauhan päätöslauselmaa. Minä pyysin siitä päästä. Olin vakuutettu, että meidän toimintamme siinä suhteessa oli päättynyt edellisenä päivänä ja että me näin vain joutuisimme valtiolliseen ristiaallokkoon. Valtiokansleri pysyi vaatimuksessaan. Me halusimme, mikäli mahdollista, auttaa häntä hänen ottaessaan vastaan vaikeatöisen toimensa ja päätimme jäädä neuvottelemaan. Tahdoimme myös osoittaa t:ri Michaelikselle, kuinka tärkeänä pidimme luottamuksellista yhteistyötä hallituksen ja ylimmän armeijanjohdon välillä. Kenraalisotamarsalkka ja minä lausuimme usein kirjeellisestikin tämän mielipiteemme valtiokanslerille.
Keskustelussa oli erittäin merkillistä se, että enemmistöpuolueet perustelivat rauhaa koskevan päätöksen tekemistä sillä, että kansan mieliala muka vaati tällaista toimenpidettä. Vain näin voitaisiin kansanjoukot saada kestämään uusia vaikeuksia, jollei rauhaa saataisi. Se oli synkkä mielialan kuvaus, vielä koko lailla synkempi kuin olin odottanut. Myöskin oli herännyt toivo, että vihollismaissa tapahtuisi vallankumous. Venäläiset sosialistit koettivat saada muita ententemaita luopumaan sodan jatkamisesta. Keskustelussa ei otettu muita uusia asioita pohdittavaksi. Kenraalisotamarsalkka asettui vielä ylimmän armeijanjohdon vanhimpana jäsenenä vastustamaan rauhaa koskevaa päätöslauselmaa. Minä huomautin ainoastaan vieressäni istuville enemmistöpuolueitten jäsenille, ettei mainittua päätöstä laadittaessa ollut armeijaa ollenkaan otettu huomioon. Sen johdosta tähän päätökseen lisättiin myöhemmin lause, jossa ilmaistiin kansan kiitollisuus armeijaa kohtaan. Kokouksesta lähtiessämme tein pyynnön kansanedustaja Erzbergerille, että hän estäisi päätöslauselman. Minusta tuntui muuten, ettei minun läsnäoloni mainitussa kokouksessa ollut tarpeen ja että olisin tehnyt paremmin, jos olisin ollut sieltä poissa. Sen lausuinkin myöhemmin m.m. kansanedustaja Müller-Meiningenille.
Rauhaa koskeva päätöslauselma tuli valtiopäiväin puhujalavalta koko maailman tietoon. Sillä ei, niinkuin oli selvään voinut ennustaa, ollut minkäänlaista poliittista vaikutusta vihollisiimme. Entente piti sitä heikkouden tunnustuksena. Bulgaaria ja Turkki alkoivat epäillä voitonmahdollisuuksiamme. Sisäänpäinkään se ei vaikuttanut niinkuin oli toivottu. Sen sijaan, että nyt olisi vihollisen kielteisestä kannasta tehty oikeat johtopäätökset ja ryhdytty kohottamaan kansamme taistelunhalua, antauduttiin, ollenkaan ottamatta huomioon vihollisen kantaa, yhä enemmän sen onnettoman ajatuksen valtaan, että sopimusrauha oli koska tahansa saatavissa. Tämä oli rauhaa koskevan päätöksen onneton seuraus. Ylin armeijanjohto ei pitänyt sitä sotilaalliselta kannalta oikeutettuna. Mutta kenraalisotamarsalkka ja minä valtuutimme valtiokanslerin julkisesti ilmoittamaan, että me olimme samalla kannalla kuin hän mainittuun päätökseen nähden, hän kun tahtoi välttää ristiriitaa valtiopäiväin enemmistön kanssa, jotta ei vahingoitettaisi sodankäyntiämme. Me otimme siis myös rauhaa koskevasta päätöksestä johtuvan vastuun kannettavaksemme, koska pidimme sitä vähemmän vaarallisena kuin sisäistä hajaannusta. Niin pitkälle olivat siis olot kotimaassamme kehittyneet! Me toivoimme, että uusi valtiokansleri voisi, vaikkapa vain vähitellen, saada aseman paranemaan ja sen vuoksi oli meidän välttämätöntä osoittaa hänelle luottamustamme.
Isänmaan mielialan lamautuminen oli Berliinissä tehnyt minuun masentavan vaikutuksen. Minä en voinut kädet ristissä katsoa, kuinka kansamme henkinen vaipuminen jatkuisi ja meidän sotakuntoisuutemme yhä alenisi. Siksi esitin nyt uudelle valtiokanslerille saman pyynnön, jonka olin esittänyt hänen edeltäjälleen edellisen vuoden joulukuussa, nim. että hän loisi välittömästi johtonsa alaisena toimivan viraston, joka ryhtyisi vaikuttamaan sanomalehdistöön ja valistamaan kansaa. Hän lupasi ottaa elokuun lopulla pyyntöni pohdittavaksi.
VIII.
Isänmaan herpautuneen mielialan kohottaminen vaati kiireellistä toimintaa. Meillä oli suuri mahdollisuus sodan voittamiseen. Mutta sota ei ollut vielä lopussa. Aluksi oli säilytettävä se, mitä oli saatu. Paljon uusia seikkoja oli ilmestynyt. Kotimaan voimien herpautuminen saattoi tehdä koko työmme tyhjäksi. Huomattiin selvästi, että armeijassakin tehtiin maanalaista kiihoitustyötä. Heinäkuun 25:ntenä kirjoitti kenraalimajoitusmestari: "On varmoja todisteita siitä, että riippumattomat sosialistit harjoittavat sotajoukkojen keskuudessa kiihoitustyötä, joka heikontaa erittäin suuressa määrin kuria." Riippumattoman sosialidemokraattisen puolueen johtaja Ledebour on myöntänyt, että kiihoitusta jo siihen aikaan harjoitettiin. Kosketellessaan marraskuun 5:nnen ja 9:nnen välillä sattuneita tapauksia hän lausui eräässä työmies- ja sotamiesneuvostojen kokouksessa:
"Nämä 4 päivää, ennen marraskuun 9:ttä, käyttivät Scheidemann ja hänen toverinsa korjatakseen sadon kylvöstä, jota riippumattomat olivat tehneet lähes kahden vuoden aikana."
Eräs toinen johtohenkilö, Richard Müller, sanoi: "Vallankumouksen valmistustöihin on ryhdytty jo kesäkuussa 1916, vaikkei silloin vielä päämäärästä oltu tarkoin selvillä."
Riippumaton sosialidemokraattinen puolue on jo pitkän aikaa suunnitelmallisesti valmistanut vallankumousta. Valtiopäiväin enemmistö, osa sanomalehdistöä ja osa kansaa on edistänyt tätä kumoustyötä, joskin usein tietämättänsä.
Heinäkuussa 1917 oli minussa se käsitys tullut aivan varmaksi ettei ylin armeijanjohto nykyisissä olosuhteissa voinut olla toimettomana elokuun loppuun asti. Oli välttämätöntä saada vireille se mitä tarvittiin henkisen taistelukuntoisuuden kohottamiseen. Olin tietoinen siitä, että työmme tulokset olisivat ainoastaan paloittaisia, ellei hallitus itse ryhtynyt voimakkaasti työhön tällä alalla.
Kun sisäinen hallituskoneistomme toimi vitkallisesti ja sotkuisasti, en ollut suinkaan varma siitä, että uusi valtiokansleri saisi kokonaista aikaan, vaikkakin hän henkilökohtaisesti ryhtyisi johtamaan valistustyötä. Ei ollut hänenkään helppo saada puserretuksi ja luoduksi uutta, kun useimmissa valtionvirastoissa vallitsi sama henki, joka tähän saakka oli vallinnut valtiokanslerin palatsissa ja sieltä levinnyt muuanne. Ainakaan ei niissä asetuttu tätä henkeä vastustamaan, mikä oli tulokseen katsoen yhtä haitallista.
Minä olin jo pitkän aikaa suunnitellut valistus- ja opetustoiminnan järjestämistä sotajoukon keskuuteen. Se kysymys tuli nyt polttavaksi. Eversti Nicolain laatiman suunnitelman mukaan ylin armeijanjohto järjesti armeijan isänmaallisen opetustyön. Tämä opetus oli kuitenkin perin vähäistä siihen valistustyöhön verrattuna, jonka entente oli toimeenpannut kansainsa keskuudessa.
Isänmaallisen opetuksen tai — kuten sitä nimitettiin — sotajoukkojen valistustoiminnan merkityksen ilmaisivat seuraavat sanat:
"Saksan armeijaa elähyttävä voima tekee tämän armeijan Saksan vihollisia voimakkaammaksi ja Saksan liittolaisille lujaksi selkänojaksi."
Sodan alussa nojasi tämä henki innostukseen ja pitkänä rauhan aikana kehittyneeseen kuriin. Kuluneet kolme sotavuotta ovat tätä voiman perustusta muuttaneet ja laajentaneet. Hyvin ymmärrettävä kodin, perheen ja jokapäiväisen toiminnan kaipuu voi laimentaa taistelunhalua ja heikentää tahtoa, jonka tulisi tähdätä lopulliseen voittoon.
Sodan jatkuminen on myös yhä lisääntyvässä määrässä aiheuttanut kodeille ja sotajoukolle kieltäymyksiä ja vaatinut uhreja. Kuta enemmän nämä taakat painavat sotilasten mieliä, sitä lujemmin heidän tulee rakentaa vakaumukseen, velvollisuudentuntoon ja lujaan päättäväisyyteen, jotka antavat armeijalle voimaa.
Isänmaallisen opetuksen tarkoituksena on toimia tämän päämäärän saavuttamiseksi.
Syyskuun 15:ntenä minä kirjoitin: "Vihollisen halu tuhota meidät ja välttämättömyys jatkaa taistelua on päässyt heikommin etappijoukkojen, varusväen ja kotimaan palveluksessa olevien sotilaiden tietoisuuteen kuin varsinaisten taistelujoukkojen. Siitä syystä on etappijoukkojen mielialaan kiinnitettävä erikoista huomiota ja alulle pantu isänmaallinen opetustyö kohdistettava heihin erikoisessa määrässä.
"Kotiseudun ja armeijan väliseen vuorovaikutukseen viittaavat myös annetut suuntaviivat. Armeija on kansan erottamaton osa; molempien on työskenneltävä yhdessä isänmaallisessa hengessä isänmaallisten päämäärien saavuttamiseksi. Siitä syystä on yksissä neuvoin siviiliviranomaisten kanssa suoritettavalla isänmaallisen hengen elähyttämisellä suuri merkitys. Kotiseudulla toimivien komentoviranomaisten on otettava tämänsuuntainen toiminta aivan erikoiseksi huolekseen."
Minä ulotin isänmaallisen opetuksen tietoisesti kotimaahan, vaikka minä pysyin syrjässä siellä välittömästi suoritettavasta työstä. Minä en voinut jäädä katsomaan, kuinka kaikki vieri alaspäin. Tahdoin vaikuttaa kohottavasti kansaan, mutta minä en saanut viranomaisten puolelta minkäänlaista tukea huolimatta siitä, että valtiokansleri t:ri Michaelis ja valtiosihteeri v. Kühlmann myönsivät, että jonkinlainen järjestö oli luotava mielialan kohottamiseksi. Minuun jäi vaikutelma, että tahdottiin välttää kaikkea, mikä lietsoisi kansallisia intohimoja. Me olimme joutuneet niin pitkälle, että kansallistunteen herättämistä pidettiin moitittavana rikoksena.
Sotaministeriö oli kanssamme yhtä mieltä siitä, että isänmaallinen opetus oli ulotettava myöskin sijaiskomentojen alueelle. Kesällä 1918 annettiin sille sen toivomuksen mukaan laaja vaikutusvalta tässä asiassa.
Opetuksen ydinkohdaksi olin merkinnyt: sodan syyt, Saksan taloudellisen kehityksen ja sen merkityksen, mahdollisen häviön seuraukset, erityisesti saksalaiselle työmiehelle koituvat, välttämättömyyden jatkaa taistelua edelleen aina siihen asti, kunnes vihollisen tuhoamishalu on murrettu ja luotu varmat taloudellisen kehityksen edellytykset.
Tämän lisäksi oli tehostettava meidän perusteltuja toiveitamme lopullisesta voitosta. Oli myös opetettava, kuinka välttämättömiä ovat johto ja arvovalta toisaalla ja alistuminen toisaalla.
"Meidän oman yksilömme on väistyttävä, kun on kysymys suuresta yhteisestä päämäärästä. Lakot ovat vaarallisia sodalle, vaativat armeijan verta. Uinailu rauhanhaaveissa ja tyytymättömyys pitentävät sotaa. Yksimielisyys lisää voimia, kaikki muu heikontaa."
Sodan päämääräksi ilmoitin "tulevaisuutemme turvaamisen". Vielä lausuin: "Kansan ja armeijan täytyy voimakkaina ja yksimielisinä olla valtakunnan johtajain tukena aina lopulliseen rauhantekoon saakka."
Nämä ohjeet olivat sopusoinnussa silloisen sotilaallisen asemamme kanssa. Ne johtuivat itsestään isänmaamme silloisesta kurjasta ajatustavasta. Minä uskoin, että voitamme sodan, ja pelkäsin voimaimme heikkenemistä. Tein kaikkeni selvittääkseni kansalle asemamme vakavuuden, lamauttamatta silti mieliä vielä enemmän. Sielullisia seikkoja olen aina pitänyt hyvin suuressa arvossa ja samaa mieltä ovat olleet monet muut, ikävä kyllä, sellaisetkin henkilöt, jotka toiminnallaan tietoisesti lamauttivat Saksan taisteluvoimaa ja samalla horjuttivat armeijan kuria. Suuri kansanjoukko ei ymmärtänyt oman kansan eikä vihollisen henkeä.
Sotasanomalehtivirasto on minun katsantokantani mukaisesti yhä uudestaan selittänyt valistustyöstä huolehtiville elimille, että on tuotava painokkaasti esiin, mitä vaaroja onnettomasta sodasta koituisi.
Isänmaallisen opetuksen tuli olla vapaa kaikista puoluepyrkimyksistä. Sellaisiin kuului mielestäni myös rauhaa koskevan päätöslauselman puoltaminen tai vastustaminen ja sodan päämäärien arvostelu. Poikkeuksia en sallinut. Kuitenkaan ei minulla ollut mitään sitä vastaan, että päälliköt rauhallisesti ja asiallisesti selittäisivät oman kantansa, jos miehistö luottamuksella tekisi heille sodan päämääriä koskevia kysymyksiä.
Ei ollut hyvä merkki se, että tätä opetusta taaskin lokakuussa käsiteltiin valtiopäivillä pelkästään kotoisen puolue-elämän kannalta ja että sen varsinainen tarkoitus jäi näkemättä. Opetusta koskevat määräykset joutuivat perinpohjaisen tarkastelun alaisiksi. Niitä vastaan ei voitu tehdä mitään muistutuksia. Odotin jännityksellä lausuttaisiinko toivomusta, että hallituksen myös pitäisi ryhtyä valistustyöhön. Odotin, tuntisiko hallitus velvoitusta toimimaan. Mutta valtiopäivät rajoittuivat pelkkään arvosteluun. Luovaan työhön ne eivät ryhtyneet. Hallitus oli tyytyväinen, kun vaarallisen salakarin ohi oli kuljettu onnellisesti. Mutta kansa ei saanut tietää, mitkä vaarat sitä uhkasivat.
Saksassa oli kuitenkin vielä miehiä, jotka olivat oikein käsittäneet vihollisen ajatustavan. He tahtoivat lisätä armeijan sotaisuutta ja perustivat "isänmaallisen puolueen". Minulla ja tällä yhdistyksellä ei ole ollut mitään keskinäisiä suhteita. Sen perustamista ja toimintaa tervehdin kuitenkin ilomielin, koska siitä oli hyötyä sodankäynnille. Ei ollut haitaksi, että se asetti päämääränsä liian korkealle. Sodan myrskyt pitävät kyllä huolen siitä, etteivät puut pääse kasvamaan taivaaseen saakka.
Minä aloin toivoa, että isänmaallisen puolueen toiminta tuottaisi hyvät tulokset. Tämä toivo sammui pian. Myöskin isänmaallinen puolue sekaantui sisäpoliittisiin riitoihin: sen sijaan että olisi harjoitettu sotapolitiikkaa, oli koko Saksan huomio kiintynyt sisäpolitiikkaan. Olkoonpa niin, että isänmaallinen puolue ei ollut valinnut nimeään viisaasti, että sitä perustettaessa tapahtui yhtä ja toista, joka ei ollut asialle eduksi, joka tapauksessa murtui isänmaallisessa puolueessa aluksi ilmennyt innostus sen vastustajain ja hallituksen vastakynteen. Kreivi Hertling ei ainoastaan yhtynyt enemmistöpuolueisiin; kauhukseni huomasin, että hänen kantansa pohjimmaltaan oli sama kuin niiden. Sen sijaan että hallitus olisi hankkinut sodankäynnille liittolaisia, se otti niitä siltä pois antamatta mitään sijaan. Todella oli Jumala hylännyt Saksan kansan, kun kansa oli hylännyt oman itsensä.
Pidin tärkeänä saada henkilökohtaisesti tutustua siihen, miten isänmaallista opetustyötä suoritettiin. Siitä syystä kutsutin Saarbrückenistä valistustyössä toimivan upseerin Kreuznachiin antamaan minulle näytteen, kuinka hän opetti sotilaita. Tämä upseeri, luutnantti Schmetzer, selitti erittäin vaikuttavasti, mitkä onnettomasti päättyneen sodan seuraukset tulisivat olemaan työmiehillemme. Hän osoitti, että he tulisivat olemaan työttömiä ja leivättömiä tai kansainvälisen pääoman orjia. Minä voin sanoa, että kaikki me, jotka kuuntelimme tätä esitelmää, olimme liikutetut. Minä luulin, että esitelmä voisi herättää yleisempää huomiota ja olisi ehkä ulkoministeriön valtiosihteerille mielenkiintoista kuultavaa ja siksi annoin esitelmöitsijän pitää sen uudelleen valtiosihteerin läsnä ollessa. Ikävä kyllä, eivät toiveeni tässä suhteessa toteutuneet.
Ei käynyt odottaminen, että rintamaupseerit, erittäinkin komppaniainjohtajat, joitten aika kokonaan kuluu palvelustehtävien täyttämiseen, osoittaisivat täysin ymmärtävänsä isänmaallisen opetuksen luonnetta. Sen vuoksi johtivatkin tätä opetusta ne upseerit, jotka tunsivat kotiseudun väestön ja armeijan mielialan ja jotka osasivat sovittaa toimintansa rintamalla olevien sotilaitten ajatussuunnan mukaan. Näiden taas piti kiinnittää tähän työhön kykeneviä upseereja, aliupseereja ja sopivaa miehistöä sekä kutsua avukseen myös henkilöitä kotiseudulta. Opetus toi mukanaan kokonaan uuden tehtävän. Sillä oli voitettavana paljon epäluuloa ja vaikeuksia armeijassakin. Sopivien upseerien valinta valistustyötä hoitamaan ei myöskään ollut helppo. Kesti kauan, ennekuin kaikki järjestyi.
Senkin jälkeen, kun isänmaallinen valistustyö oli saatu käyntiin, minä neuvottelin yhä armeijan ylikomentojen kanssa siitä, miten armeijan mielialaa voitaisiin kohottaa, ja käytin jokaista tilaisuutta hyväkseni voidakseni tutustua armeijan henkeen. Sain tietää, että armeijan papit hoitivat antaumuksella vastuunalaista tehtäväänsä ja antoivat ampumahaudoissa oleville sotilaille suuria sielullisia arvoja.
Vielä vaikeampaa kuin armeijassa oli valistustyö luonnollisesti sijaiskenraalikomennon vaikutuspiirissä. Myös tähän työhön saatiin voimia kaikista puolueista. Mutta hallitus pysyi siitä kokonaan syrjässä.
Erityisesti huolestutti sotamiehiä kysymys, mikä heidän kohtalonsa olisi sodan jälkeen. Se olikin luonnollista, kun ottaa huomioon kotimaamme taloudelliset olot, sillä alalla yhä selvemmin ilmenevän itsekkyyden ja häikäilemättömän voitonhimon. Jo itärintaman ylipäällikön esikunnan päällikkönä ollessani, jolloin isänmaamme olot eivät vielä olleet kärjistyneet, minä olin koettanut armeijan sanomalehtien kautta tehdä tunnetuksi, mitä kotimaa oli tehnyt invaliidien sekä leskien ja orpojen hyväksi. Olen useasti pohtinut näitä kysymyksiä ja surukseni tein sen huomion, että kotona olevien kiitollisuus invaliideja kohtaan väheni huomattavasti ja ettei kiinnitetty tarpeeksi huomiota näitten mielialaan. Tämä kysymys koski koko Saksan kansaa eikä sitä saanut käyttää puoluetarkoituksiin.
Sotilasten ja sotaorpojen huoltaminen oli tullut minulle sydämen asiaksi. Parhaiten heistä pidettiin huolta siten, että lopullinen voitto saatiin, sillä vain sillä ehdolla tämä kysymys saatiin lujalle pohjalle. Minä halusin kuitenkin henkilökohtaisemmin toimia heidän hyväkseen. Toukokuussa 1918 aloitettu lahjarahaston kerääminen invaliidien hyväksi, jota olin mukana panemassa käyntiin ja joka silloin toimitettiin minun nimessäni, menestyi hyvin. Aloitteen keräykseen teki asiaan innostunut saksalainen nainen, neiti Emma Tscheuschner. Häntä auttoi tässä suuressa tehtävässä tehokkaasti tirehtööri Henrich. Ludendorff-rahasto nousi siihen asti kuulumattomaan määrään, paljon yli 150 miljoonaan markkaan. Vallankumouksen puhjettua sai rahasto nimekseen "kansankeräysrahasto". Oliko kansanvaltuutettujen, oliko Saksan tasavallan ensimmäisen hallituksen mielestä vääryys, että minun nimeni liittyi hyväntekeväisyysyritykseen, joka juuri minun nimessäni oli tuottanut niin hyvät tulokset ja josta monille tuhansille invaliideille oli hyötyä? Tämän nimenmuutoksen arvostelemisen jätän ihmiskunnan ja niitten invaliidien tehtäväksi, jotka Ludendorff-rahastosta nauttivat ansaittua avustusta — jos he yleensä saavat nimeni tietää.
Millä tavoin tätä lahjarahastoa on käytetty sitten kun se sai uuden nimen, ei ole yksityiskohtaisesti tiedossani. Mielestäni ei ole oikein se, että tästä rahastosta on suoritettu ennakkomaksuja valtiollisen huoltotoiminnan laskuun. Sitä varten se ei ollut perustettu. Minun haluni ja tarkoitukseni oli auttaa sodassa kärsineitä. Nyt tunnen piston sydämessäni, kun näen työhön kykenemättömien invaliidien kadulla kerjäävän. Mokomaakin kiitollisuutta ja kansallista omaatuntoa!
Sota-invaliidien huoltamista pohdittaessa pidin erikoisen tärkeänä kysymystä, millä tavoin urhoolliset miehet, jotka olivat tulleet raajarikoiksi, saataisiin elämän- ja työnhaluisiksi, jotta he voisivat taas tulla itse toimeen ja isänmaa saisi heistä tarvitsemansa työvoimanlisäyksen. Minä seurasin mielenkiinnolla kaikkia tähän päämäärään tähtääviä toimenpiteitä sekä sitä edistystä, joka tapahtui keinotekoisten jäsenten valmistamisen alalla.
Huoltotoiminnan ei tullut kohdistua ainoastaan sotaorpoihin ja invaliideihin, vaan myös siihen, että niille terveille sotilaille, jotka tahtoivat tehdä työtä, taattaisiin varma toimeentulo sodan jälkeen. Se oli valtion ja kotona olevien velvollisuus niitä kohtaan, jotka epäitsekkäästi olivat äärettömän paljon uhranneet näiden hyväksi. Sotamiehille oli hankittava huokea asunto ja halpaa maata edullisilla ehdoilla, heille oli turvattava siihen täysi omistusoikeus, eikä mikään keinottelu saanut tulla kysymykseen. Mutta tämä saattoi tapahtua vain hyvin hitaasti ja asteittain eikä tällöin saanut väkivaltaisesti kohdella entistä omistajaa tai loukata hänen oikeuksiaan. Maanomistusolojen uudistaja Damaschken suunnitelmat siitä, miten työväenluokkamme asunto-olot saataisiin halvemmiksi ja nylkyrijärjestelmältä turvatuiksi, ovat herättäneet suuresti mielenkiintoani. Hänen selontekonsa asuntopulasta 1870/71 vuoden sodan jälkeen olivat mielestäni hyvin arvokkaita. Ylin armeijanjohto kääntyi valtiokanslerin puoleen huomauttaen, kuinka suuri merkitys asunto-olojen järjestämisellä sodan jälkeistä aikaa varten olisi kansan ja armeijan puolustusvoiman kohottamisessa. Samalla se pyysi, että annettaisiin kotipaikkaoikeutta ja sotilaskoteja koskeva asetus, hankittaisiin varoja pienten kotien rakentamisen avustamiseen ja ryhdyttäisiin toimenpiteisiin maakeinottelun ehkäisemiseksi. Ylin armeijanjohto sai kenttäterveydenhoidon päällikön, pääesikuntalääkäri v. Schjerningin ryhtymään asutuspolitiikan tutkimiseen. Hän ja hänen apulaisensa, joista mainittakoon ennen kaikkea esikunnan ylilääkäri t:ri Hochheimer, ryhtyivät mitä suurimmalla innolla työskentelemään tällä alalla. Heidän suunnitelmansa julkaistiin mietinnössä, joka jätettiin valtakunnankanslerille.
Minun toivomuksenani oli, että sodan jälkeen kasvaisi tyytyväinen ja puolustuskykyinen sukupolvi. Halusin Itämeren maakuntiin perustaa suuren siirtolan, johon saisivat asettua sotilaat ja ne suuret joukot saksalaisia siirtolaisia, joiden voitiin odottaa palaavan Venäjältä. Baltilaisissa maissa olevilla laajoilla asumattomilla ja viljelemättömillä alueilla oli kyllin tilaa saksalaisille uutisasukkaille. Maat olivat siellä niin laajat, ettei uusista tulokkaista ollut haittaa maan entisille asukkaille. Myös Elsass-Lothringeniin olisi siirtoloita perustettava. Tuo vanhastaan saksalainen maa saisi siten lopullisesti täysin saksalaisen leiman. Avautui siis laaja vainio, jolla voi tehdä isänmaalle suuriarvoista työtä. Kenraali Hahndorff ryhtyi suurisuuntaisesti käsittelemään näitä kysymyksiä ja työskentelemään tällä alalla. Hyödyllisiä siirtolaseuroja perustettiin ja nämä aloittivat heti toimintansa. Saksan kokeneimmat yhteiskuntapiirit antoivat niille kannatuksensa. Siihen aikaan herätti siirtolaseurojen toiminta paljon pahaa verta. Tulevaisuus oli näyttävä, kuinka oikea suunnitelma oli. Uuden tasavaltaisen hallituksen ensimmäisiä toimenpiteitä oli siirtolatoimintaa koskevan lain luonnos. Pääpiirteissään tämä perustui niihin Kuurinmaata koskeviin asetusehdotuksiin, jotka oli laatinut ylimmän armeijanjohdon kehoituksesta professori Ludvig Bernhard. Sen toteuttamista vaikeuttavat kuitenkin nykyisin suunnaton hintatason nousu ja rakennusaineitten puute. Sotahuoltotoiminnankin alalla on vallankumous vain ottanut, mutta ei mitään antanut. Rahaa on tuhlattu: sotilas, jolla on oikeus huolenpidon saantiin, on jäänyt puille paljaille.
Me pidimme myös huolta niistä ylioppilaista ja korkeakoulujen oppilaista, jotka olivat sotapalveluksessa ja joiden toimeentulo sodan jälkeen näytti käyvän yhä epävarmemmaksi. Heidän huoltamisestaan uskoin koituvan isänmaalle suurta hyötyä. Preussin valistusministeri t:ri Schmidt johti suurella hartaudella tätä työtä.
IX.
Sodankäynnin ja siihen kuuluvien suurten kysymysten ohella oli minulla Kreuznachissa paljon muuta työtä, joka, vaikka se olikin pientä, liittyi kiinteästi toimintamme kokonaisuuteen. Elämä kului siellä samoin kuin se oli kulunut edellisissä päämajoissa. Sotamarsalkan, muiden herrain ja minun asunnoksi oli järjestetty huvila, jossa aikoinaan oli asunut keisari Wilhelm I, tuo suuri hallitsija ja ihmistuntija, jonka hallitessa Saksan yhdistymisunelma oli toteutunut. Meidän työhuoneemme olivat Oranienhofissa. Matka huvilastamme sinne oli lyhyt. Tein säännöllisesti kävelymatkoja ja sain silloin ilokseni usein tervehdyksiä ja kukkia henkilöiltä, joiden suosion olin saavuttanut. Muutoin pysyin syrjässä, koska — minä tunnen ihmiset.
Jokapäiväisillä virkistysmatkoillani kuljin kaupungin lähellä olevaan ruusutarhaan tahi Oranienhofin puistoon asti. Varhain keväällä 1918 tuhosi tulva muutamissa tunneissa tämän ihanan ruusutarhan sekä Oranienhofin puutarhan. Samoin kuin vallankumouksen aalto syksyllä kulki yli Saksan, kulki tulvavesi varhain keväällä Kreuznachin yli. Mitä kaupunki vaivaloisesti monien vuosien aikana oli rakentanut, se tuhoutui muutamassa tunnissa. Hävitys tapahtui hirvittävän nopeasti. Puutarhojen ja talojen raivaus sekä mudan ja mullan kuljetus alkoi heti, mutta työ kesti kauan, kauan aikaa ja tulvan jälkiä näkyi kaikkialla raivaustyöstä huolimatta. Olikohan tämä enne?
Useita vieraita tuli ja lähti. Kaikille piti minun ehtiä lausua joku sana huolimatta hirvittävästä työtaakastani. Preussin ja Baierin sotaministeriön edustajain kanssa oli välttämätöntä neuvotella sotajoukon taisteluvoiman säilyttämisestä ja lisäämisestä. Kotimaan mieliala ja täytejoukkokysymys oli yhä päiväjärjestyksessä. Pohdittiin myös armeijan tulevaisuutta. Aseistariisumisajatus riensi maailmantapausten edelle. Samoin kävi myös sopimusrauhakysymyksen. Aseistariisumisen toimeenpanoa pidin minäkin käytännöllisenä miehenä yhtä mahdottomana kuin sitä pitivät Englannin, Ranskan ja Yhdysvaltain demokraattiset hallitukset, ennenkuin nykyinen maailmanjärjestys olisi muuttunut. Minun mieltäni painoivat usein maamme elintarve- y.m. huolet. Sanalla sanoen: kaikkia sodankäynnin alaan kuuluvia toimenpiteitä valmisteltiin yhtämittaa, niitä pohdittiin yhä uudestaan ja niitä täydennettiin, mikäli meidän voimissamme oli. Valtakunnan hallitukselle tehtiin usein anomuksia, joissa pyydettiin ehdotustemme toteuttamista. Kuinka vähän tuloksia vetoaminen hallitukseen tuotti, olen jo maininnut tärkeimmän, henkisen sotakuntoisuuden vahvistamista koskevan kysymyksen yhteydessä.
Sotapoliittisella alalla kuuluivat toimipiiriini etupäässä itärintaman ylipäällikön aluetta, Dobrudshaa sekä Elsass-Lothringenia koskevat kysymykset.
Dobrudshassa jatkui edelleen bulgaarialaisten taistelu meidän etappihallintoamme vastaan kaikkine siihen kuuluvine ilmiöineen. Kesäkuussa kävivät tsaari ja Radoslavov Kreuznachissa. Radoslavov teki itse aloitteen etappialueen saattamiseksi bulgaarialaisten hallintoon, mikä, kuten hän siihen aikaan toivoi, merkitsi Dobrudshan liittämistä Bulgaariaan. Asiaa pohdittiin taas monipuolisesti. Minä esitin keskustelun alaiseksi myös kysymyksen, voitaisiinko mahdollisesti Serbian rikkaat kivihiilikentät saada Saksan käytettäviksi ja siten neliliiton sodankäyntiä edistämään. Asiasta keskusteltiin, mutta se jäi kuitenkin silleen. Tällainen keskustelu oli ajanhukkaa, sillä minun olisi pitänyt ajatella yksinomaan rintamaamme. Suunnaton pakko, johon minä alistin itseni, asetti minulle miltei sietämättömät vaatimukset. Sellainen ankara itsekasvatus olisi monelle tarpeellinen. Mitä tulee jo mainittuun Dobrudshaa koskevaan asiaan, onnistui ylimmän armeijanjohdon tällä kertaa torjua bulgaarialaisten hyökkäykset etappihallintoamme vastaan. Ainakin saatiin kysymyksen ratkaisu siirretyksi epämääräiseen aikaan. Hallituksen ei myöskään onnistunut saada Radoslavovia toimimaan niin, että Yhdysvaltain lähettilään olisi ollut pakko poistua Sofiasta. Oletan, että hallitus on ainakin vakavasti sitä yrittänyt.
Minä olin elokuun lopulla 1916 poistunut itärintaman ylipäällikön alueelta. Hallinto, jonka olin siellä luonut, otti huomioon ainoastaan sotilaalliset vaatimukset ja se työskenteli hyvin myöskin vuonna 1917. Sen toimintaan oli nyt vähitellen saatava enemmän poliittista sisältöä.
Voitiin odottaa, että julistus, jolla Puolan kuningaskunta luotiin marraskuun 5:ntenä, vaikuttaisi liettualaisiin masentavasti ja saisi aikaan suurpuolalaisen kiihoitustyön itärintaman ylipäällikön alueella. Suuntaviivat, jotka tähtäsivät puolueettomuuteen kaikissa kansallisuuskysymyksissä ja tarkoittivat kaikkien kansallisuuksien rinnastamista, eivät enää riittäneet.
Pyynnöstäni antoi valtiosihteeri v. Jagow miehittämämme alueen sanomalehdissä julistuksen, jonka tarkoituksena oli rauhoittaa liettualaisia. Tämä ilmestyi samaan aikaan kuin Puolan kuningaskuntaa koskeva julistus. Liettuan kansallinen liike, jota tähän asti oli johdettu yksinomaan Sveitsistä, elpyi nyt omassa maassa. Samalla kasvoi kuitenkin myös suurpuolalainen liike, jonka päämäärä oli Liettuan liittäminen Puolaan. Meillä ei ollut syytä suosia tätä kiihoitustyötä. Puolan suhde armeijan luomiseen oli selvästi osoittanut, että Puola tahtoi ainoastaan hyötyä sodan kustannuksella. Meidän täytyi nyt ajatella yksinomaan oman tulevaisuutemme turvaamista ja vaaroja, jotka meitä Puolan taholta saattaisivat uhata. Itärintaman ylipäällikkö sai sentähden meidän tähän asti sovelluttamamme politiikan kanssa sopusoinnussa olevan ohjeen: minkäänlaista puolalaisuuden vahvistumista, joka tapahtuisi muitten kansallisuuksien kustannuksella, ei ole pidettävä suotavana itärintaman ylipäällikön valtapiiriin kuuluvalla alueella.
Liettualaiset ryhtyivät itsekin puolestaan vastustamaan Puolan pyyteitä lausuen ajatuksensa ja toiveensa jyrkemmin kuin ennen. Maaliskuussa 1917 he jättivät itärintaman ylipäällikölle kirjelmän. Tämä puolestaan esitti laatimassaan mietinnössä ylimmälle armeijanjohdolle sen suunnan, jota Saksan politiikan hänen hallintoalueellaan olisi kuljettava. Me lähetimme puolestamme mietinnön valtiokanslerille pyytäen, että hän antaisi tarkat ohjeet siitä, millaista politiikkaa itärintaman ylipäällikön alueella oli noudatettava eri kansallisuuksiin nähden. Ylin armeijanjohto teki samalla sentapaisen huomautuksen, että sen mielestä ei siellä ainakaan voitaisi sallia yksinomaan Puolan etuja silmälläpitävää valtiollista toimintaa. Sellainen Puola, joka ympäröisi Länsi- ja Itä-Preussiä, uhkaisi sotilaallisessa suhteessa Saksan turvallisuutta. Saksan ylivallan tulisi itärintaman ylipäällikön hallintoalueella nojautua liettualaisiin ja valkovenäläisiin. Samalla me esitimme, että nämä kysymykset, joitten pikainen ratkaisu oli mielestäni erittäin tärkeä, otettaisiin keskustelun alaisiksi. Tässä, niinkuin yleensä muissakin tapauksissa, oli mielipiteeni, että valtakunnankanslerin asia oli määrätä poliittiset suuntaviivat, kunhan niitä määrättäessä vain otettiin huomioon sotilaallisen turvallisuuden vaatimukset. Ohjeiden toteuttaminen kuului kysymyksessä olevassa tapauksessa ylimmälle armeijanjohdolle ja itärintaman ylipäällikölle. Huhtikuun 5:ntenä alkoivat neuvottelut valtakunnankanslerin edustajain kanssa Bingenissä. Puheenjohtajana keskustelutilaisuudessa toimi ylimajoitusmestari kenraali Hahndorff.
Kenraalisotamarsalkka ja minä olimme suunnitelleet itärintaman ylipäällikön käskyvallan alaisten maitten hallinnon järjestettäväksi siten, että perustettaisiin Kuurinmaan herttuakunta ja Liettuan suuriruhtinaskunta, jotka kumpikin molemminpuolisten etujen turvaamista silmälläpitäen olisivat kiinteästi yhdistettyjä Saksaan personaliunion kautta, keskittyipä se sitten Saksan keisariin tai Preussin kuninkaaseen. Saksa ja Preussi olisivat täten saaneet sotilaallisen turvan Venäjän mahdollista uutta hyökkäystä vastaan ja samalla olisi pidetty huolta maan hankinnasta sotilaittemme tarpeiksi sodan jälkeen.
Kuurinmaalla oli varmat rajat.
Vaikeampi oli määritellä Liettuan rajoja. Varsinainen liettualaisalue, jonka keskellä kuitenkin on joukoittain puolalaisia suurtilanomistajia, rajoittuu etelässä Väinänlinnan, Wilnon, Olitan ja Suvalkin kautta vedettyyn viivaan. Tämän viivan eteläpuolella on liettualaisia siellä täällä puolalaisen tai puolalaistuneen valkovenäläisen väestön keskuudessa. Wilno, Grodno ja muut kaupungit ovat puolalaisia. Vasta Bjalystokista alkoi varsinainen puolalaisasutus. Juutalaisia oli paljon yli koko Liettuan. Saksalaisia asui pääasiassa Itä-Preussin rajoilla. Itärintaman ylipäällikön alueella Kuurinmaan eteläpuolella oli liettualaisia ainoastaan pieni enemmistö vastapainona puolalaisille. Kuten meidän itäisiä rajaseutujamme, uhkasi näitä liettualaisiakin vaara puolalaisten taholta, ja he olivat siis meidän luonnollisia liittolaisiamme. Meidän velvollisuutemme oli lujittaa heidän voimaansa ja koettaa saada heidät ystäviksemme. Näin pitkälle ei ohjelmani mennyt vielä huhtikuun 5:ntenä. Silloin halusin ainoastaan saada valtiokanslerin suostumuksen Liettuaa tehostavalle politiikallemme. Neuvottelu ei tuottanut vielä mitään tuloksia.
Jo saman kuun 23:ntena oli Kreuznachissa toinen neuvottelu. Venäjä oli vallankumouksen jälkeen antanut Liettualle hyvin suuria lupauksia. Nyt huomasi valtiokanslerikin, että meillä täytyy olla varma kanta Liettuaan nähden. Huhtikuun 30:ntenä sovittiin, että itärintaman ylipäällikön alueella on yleensä toimittava seuraavien periaatteiden mukaan: saksalaisille on annettava etusija. Kuitenkin on kaikkien kansallisuuksien suhteen vältettävä kaikkea, mikä hiukankaan vivahtaa saksalaistuttamiseen. Minä en ole koskaan kannattanut saksalaistuttamista. Jo pelkkä sana "saksalaistuttaminen" on minusta ollut aina vastenmielinen. Liettualaisten suosioon olisi pyrittävä kaikilla käytettävissä olevilla keinoilla ja koetettava saada pohjoisen alueen valkovenäläiset liittymään lähemmin liettualaisiin. Etelämpänä olevilla alueilla on tällaisesta lähentämisyrityksestä luovuttava puolalaisten vuoksi.
Puolalaispropagandaa oli ehkäistävä. Oli kuitenkin vältettävä sellaista julkista kannanmääräämistä, joka veisi ristiriitaan Varsovan kenraalikuvernöörin toiminnan kanssa.
Nämä periaatteet eivät vielä lopullisesti sitoneet valtakunnanhallituksen käsiä Liettuan-politiikan suhteen, vaan ne määräsivät tälle politiikalle varman suunnan. Hallituksen suostumuksella antoi itärintaman ylipäällikkö toukokuun 30:ntenä liettualaisille luvan "luottamusneuvoston" perustamiseen, jossa liettualaisilla olisi enemmistö; muilla kansallisuuksilla olisi neuvostossa yksityisiä edustajia. Luottamusneuvosto tuli olemaan se elin, jonka oli esitettävä liettualaisten toiveet hallitukselle.
Olosuhteet pakottivat meidät lopullisesti määräämään kantamme miehittämällämme itäalueella noudatettavaan politiikkaan. Ententen kiihoituksesta syntyneet iskusanat "rauha ilman aluevaltauksia" ja "kansojen itsemääräämisoikeus" olivat omiaan johtamaan Liettuan kysymyksen Saksan etujen vastaiseen ratkaisuun. Niiden avulla Puola saattoi päästä yliherruuteen sellaisillakin alueilla, joissa puolalaiset eivät vielä tähän saakka olleet valtatekijänä.
Heinäkuun 21:senä — t:ri Michaelis oli juuri ryhtynyt hoitamaan valtakunnankanslerin tehtäviä — ylin armeijanjohto ehdotti ulkoasiainvirastolle, että Liettuassa ja Kuurinmaalla alettaisiin harjoittaa kansallista politiikkaa — Liettuassa nimenomaan liettualaista. Päämääränämme oli lopullisesti toteuttaa suunnitelmamme Liettuan ja Kuurinmaan olojen järjestämisestä. Molemmissa maissa oli maaneuvostot herätettävä henkiin.
Heinäkuun 25:ntenä valtiosihteeri Zimmerman ilmoitti, että hän hyväksyy suunnitelmamme toimeenpanoajan ja -tavan. Menestys, jota olimme tällä välin saavuttaneet Galitsiassa, oli selventänyt asemaa. Valtiosihteeri antoi ainoastaan sen neuvon, että arvaamattomien tulevaisuudenmahdollisuuksien varalta ei meidän pitäisi huomattavasti eikä hartaasti vaatia personaliunioonia. Myöhemmin hän kuitenkin huomautti, ettei hän suinkaan tahdo hylätä tätä suunnitelmaa. Milloin hallitus voisi julkisesti myöntää kannattavansa tätä politiikkaa, oli sen oma asia. Minulle riitti se, että ulkoasiainvirasto oli tähän selvään politiikkaan antanut suostumuksensa. Minä lausuin ulkoasiainvirastolle tyytyväisyyteni sen johdosta, että hallitus ja armeijanjohto olivat päässeet yksimielisyyteen itärintaman ylipäällikön alueella lähimmässä tulevaisuudessa ajettavasta politiikasta. Itärintaman ylipäällikkö sai elokuun alussa tarpeelliset ohjeet. Hänen tuli ryhtyä toimenpiteisiin, joitten lopputuloksena olisi maaneuvostojen luominen. Minä toivoin, että me voisimme päästä päämääräämme, kun vain olisimme toiminnassamme tarpeeksi lujia ja järkähtämättömiä. Jos meidän valtiollinen suunnitelmamme Liettuan suhteen toteutuisi, olisi Liettuan tulevaisuus paremmin turvattu kuin maan liittyessä Puolaan tai Venäjään. Arvostelukykyiset liettualaiset olivatkin havainneet, että he voivat säilyttää kansallisuutensa vain Saksan avulla. Näin ajatteli varsinkin papisto, joka oli meitä kohtaan myötätuntoinen, osaksi paremman asiantuntemuksensa vuoksi, osaksi kiitollisuudesta, Kownon piispa kun oli meidän avullamme saattanut palata entiseen toimeensa. Liettuan kansanvaltaiset ainekset taas luottivat "kansojen itsemääräämisoikeuteen", vaikka tätä ei voitu soveltaa Liettuaan, jossa asui useita eri kansoja. Valtiollisiin suunnitelmiinsa kietoutuneina eivät nämä liettualaiset huomanneet vaaraa, joka heitä uhkasi puolalaisten taholta.
Elsass-Lothringenin kysymys oli kolmas niistä kysymyksistä, joitten ratkaisemiseksi kesällä 1917 työskentelin. Ylin armeijanjohto saattoi käsitellä sitä ainoastaan siltä kannalta, jota se oli pantu edustamaan, nimittäin sotilaalliselta kannalta. Vaikutelmat, joita olin saanut ollessani brigaadinkomentajana Strassburgissa ja tämän sodan monet onnettomat kokemukset, sikäli kuin ne koskivat Elsass-Lothringenia, olivat minussa synnyttäneet sen vakaumuksen, että Elsass-Lothringenin valtio-oikeudellinen asema valtakunnanmaana oli epämuodostuma, joka ei tyydyttänyt asukkaita. Valtiopäivät pyrkivät liiaksi sekaantumaan maan hallintoon. Siellä noudatettiin epäselvää ja heikkoa politiikkaa, joka ei ketään tyydyttänyt. Minun pyrkimysteni päämäärä oli Elsass-Lothringenin liittäminen Preussiin, mikä ei kuitenkaan merkinnyt sitä, että sen asukkaat "preussiläistytettäisiin". Reininmaakunta on ollut liitettynä Preussiin; sen asukkaat ovat siitä huolimatta säilyttäneet erikoisluonteensa ja voimakkaasti edistyneet. Miksi ei Elsass-Lothringen voisi kulkea samaa tietä asukkaittensa menestykseksi? Kuuluivathan he sekä heimolaisuuden kannalta että taloudellisessa suhteessa kiinteästi Saksaan. Muitakin ratkaisumahdollisuuksia saattoi ajatella. Joka tapauksessa oli pidettävä silmällä, että raja-alueella olevien sotajoukkojen ylikomento ja rajavartiaston sekä rautateiden ylipäällystö toimisivat yhtenäisesti. Jos asiaa perinpohjin yksityiskohdittain harkitaan, niin on tätä hyvin vaikea saavuttaa muulla tavoin kuin yllämainitun ratkaisun, Preussiin liittämisen avulla.
Sotilaalliselta kannalta katsoen olen pitänyt autonomian antamista Elsass-Lothringenille epäviisaana, minkä vuoksi olen sellaista ratkaisua vastustanut. Mutta valittakoonpa mikä ratkaisu tahansa, pääehto kuitenkin on, että epäoikeutettu ranskalainen vaikutus Elsass-Lothringenin asioihin estetään ja sen sijaan asetetaan saksalainen vaikutus. Tässä suhteessa on ensimmäinen tehtävä papiston ja virkamiehistön saksalaistuttaminen. Elsass-Lothringenin papisto saa kouluutuksensa vielä nytkin ranskalaisissa laitoksissa. Samoin kasvatetaan Ranskassa muutamien laupeudensisarjärjestojen jäseniä sekä opettajattaria. Siinä oli huutava epäkohta! Eikö Saksa yhtä hyvin voisi valmistaa sinne tarvittavia pappeja, sisaria ja opettajattaria? Virkamiehissä tuli olla myös saksalainen henki! Eihän ollut välttämätöntä ottaa kuuluisia "ostelbierejä" (Elben-takaisia), jotka kaikesta parjauksesta huolimatta ovat tehneet sanomattoman paljon Saksan suuruuden hyväksi. Jyrkän luonteensa vuoksi he eivät ehkä olisi sopivia Elsass-Lothringenin virkamiehinä. Reininmaakunnasta ja Etelä-Saksasta saataisiin kyllä riittävästi sopivia henkilöitä.
Vielä olisi Elsass-Lothringenin ranskalaisten hallussa oleva maaomaisuus saatava saksalaisiin käsiin. Tämänsuuntaisen politiikan on entente julistanut sotaoikeuden mukaiseksi. Tällä tavalla hankittaisiin myös maata siirtola-alueeksi saksalaisille sotamiehille.
Yksityisomaisuuteen kohdistuva taistelu oli tämän sodan kauheimpia puolia. V. 1870/71 oli saksalaiset karkoitettu Ranskasta. Sitä pidettiin siihen aikaan kansainvälisen oikeuden loukkauksena. Ranska ei kajonnut näiden karkoitettujen saksalaisten yksityisomaisuuteen. Mutta heti nykyisen sodan alussa Englanti ryhtyi asettamaan suoritustilaan Englannissa olevia saksalaisia liikkeitä ja osoitti siten selvään, mistä syystä se oli sotaan yhtynyt. Se tahtoi syrjäyttää maailman markkinoilta vaaralliseksi käyneen kilpailijan. Englannin antamaa esimerkkiä noudattivat sitten muut ententeen kuuluvat kansat. "Mustilla listoilla" oli samanlainen tehtävä. Osaksi tuli niiden myös lisätä saarron tehokkuutta. Ne koskivat erittäin kipeästi puolueettomain maitten liike-elämään. Mutta nämä — pysyivät ääneti. Kansojen sota muodostui yhä hirvittävämmäksi.
Mielestäni oli välttämätöntä, että sotilas- ja siviiliviranomaiset pääsisivät yhteiseen ohjelmaan Elsass-Lothringenin tulevaisuudesta. Kenraalisotamarsalkka Württembergin herttua Albrechtin, joka keväästä 1917 oli korkeimman sotilaallisen vallan käyttäjä Elsass-Lothringenissa, tuli saada selvät ohjeet. Minä esitin hallitukselle, että asiasta neuvoteltaisiin. Niin tapahtuikin, mutta selvää ratkaisua ei saatu aikaan.
FLANDERIN TAISTELU JA VENÄJÄN LUHISTUMINEN KEVÄÄLLÄ JA SYKSYLLÄ 1917
I.
Wytschaeten mutkassa kesäkuun 7:ntenä alkaneiden kiivaiden taistelujen jälkeen alkoi monta päivää kestäneen tykkitulen valmistamana Flanderin taistelu heinäkuun 31:senä. Tästä piti kehittyä ententen toinen suuri sotaliike, joka vihollisen toiveitten mukaan tuottaisi sille lopullisen voiton ja tuhoaisi sukellusveneasemamme Flanderissa. Taistelut levisivät suurelle osalle länsirintamaa, Italian, Makedonian sekä myöhemmin myös Palestiinan rintamille.
Länsirintamalla nyt alkanut taistelu tuli meille kaikista tähänastisista taisteluistamme tuhoisimmaksi. Kuitenkaan ei ylin armeijanjohto voinut siirtää joukkoja itärintamalta länsirintaman vahvistukseksi. Idässä oli meidän päästävä perinpohjaiseen tulokseen ja siksi piti siellä olla riittävästi sotavoimia. Meidän täytyi lyödä Venäjän ja Romaanian joukot, jotta voisimme 1918 päästä ratkaisuun hyökkäämällä Ranskan rintamalla ja tukemalla maasotaa sukellussodalla, jollei tämä yksinään olisi vielä vienyt toivottuun päämäärään. Sotilaallinen asemamme oli sellainen, että minun täytyi ottaa raskas taakka hartioilleni. Se oli niin raskas, että se tärisytti minua. Minun täytyi kestää. Muutoin uhkasivat meitä seuraavana vuonna hyvin suuret vaarat. Itsestään on ymmärrettävissä, että ylin armeijanjohto lähetti länsirintamalle jok'ainoan miehen, jota ei välttämättömästi tarvittu muualla. Saksan kruununprinssi varoitti minua usein, etten kärjistäisi liiaksi asemaa länsirintamalla. Minä kyllä käsitin, mitä ylin armeijanjohto, joka piti silmällä asemaa vuonna 1918, teki pannessaan länsirintamalla olevien joukkojen kannettavaksi hirvittävän suuren kuorman: minä ymmärsin, että vaara tulisi olemaan suuri, ellei sukellussota tehoaisi. Mutta minä en kuulu niihin, jotka taipuvat vaaran alla. Minun tehtäväni oli voittaa vaara ja panna kaikki alttiiksi, jotta isänmaani säilyisi sitä uhkaavilta suurilta onnettomuuksilta.
Idässä piti meidän monelta taholta nuijia Venäjää ja antaa sille iskuja murskataksemme tämän jättiläisen. Jo Itä-Galitsian suurten sotaliikkeiden aikana olin puhelimitse tiedustellut eversti Hoffmannilta, mitä hän ajattelisi hyökkäyksestä Väinäjoen yli Riian pohjoispuolella. Luonnollisesti hän tarvitsisi siihen joukkoja, jotka olivat vielä taistelemassa Galitsiassa. Eversti hehkui heti innostusta. Itärintaman ylipäällikkö ryhtyi viipymättä alustaviin valmistelutoimiin. Kun elokuun alkupäivinä kävi selville, että eteneminen Galitsiassa ja Bukovinassa oli keskeytettävä ja että uusi rynnäkkö siellä saattoi alkaa vasta kun rautatiet olivat korjatut, sai itärintaman ylipäällikkö määräyksen kulkea Väinäjoen yli. Luulin silloin, että se voisi tapahtua elokuun 20:ntenä, ja minä toivoin sieltä joitakin joukkoja pian vapautuvan. Ajattelin, että syyskuun puolivälissä tai loppupuolella, kun Dnjestrin eteläpuolella olevat rautatiet olivat korjatut, voisimme aloittaa taas sotaliikkeet etelässä tunkeutumalla Bukovinasta Serethin yli Moldauhun päin. Sitä varten oli Riiasta vietävä joukot uudestaan etelään.
Heinäkuun 31:sen ja syyskuun välinen aika oli tavattoman jännittävä. Heinäkuun 31:senä tekivät englantilaiset, vasemmalla sivustallaan muutamain ranskalaisten divisionain tukemana, hyökkäyksen 25 km:n pituisella rintamalla. He käyttivät hyökkäykseen niin voimakasta tykkitulta ja semmoisen määrän ammuksia, jommoista länsirintamallakin oli tähän saakka harvoin käytetty. Useissa paikoin tunkeutuivat myös tankit rintamaamme. Ratsuväkidivisioonat olivat valmiina käymään kimppuumme, jos peräytyisimme. Varadivisioonain avulla onnistui 4:nnen armeijan, jonka esikunnanpäälliköksi oli tullut eversti v. Lossberg, pysäyttää vihollisen eteneminen ja supistaa se paikallisesti. Taistelun tulos oli meille tuhoisa. Menetimme viholliselle 2-4 km leveän maa-alueen koko hyökkäysrintamalla ja lisäksi vielä huomattavan joukon vankeja ja sotakalustoa. Vakinaisten ja varajoukkojemme mieshukka oli suuri.
Elokuussa leimahti taistelu uudelleen paloon monin paikoin länsirintamaa. Flanderissa hyökkäsi entente taas 10 p:nä. Heinäkuun 31:nen oli vihollisellekin ollut tuhoisa päivä. Elokuun 10:s oli meille menestyksellinen; sen sijaan saimme taas 16:ntena ankaran iskun. Englantilaiset valloittivat aluetta aina Poelkapelleen asti ja vain äärimmäisin ponnistuksin voimme työntää heidät vähän takaisin. Seuraavina päivinä jatkui taistelu, mutta ei niin raivoisana. 22:sena oli taas valtava taistelu. Elokuun 25:ntenä päättyi Flanderin taistelun toinen jakso. Se tuli meille hyvin kalliiksi.
Etelämpänä tunkeutuivat englantilaiset taas elokuun 15:ntenä Lensin pohjoispuolella oleviin asemiimme ja valtasivat meiltä erään tärkeän kukkulan.
Scarpen molemmin puolin, aikaisemman Arrasin taistelun seuduilla, saatiin englantilaisten elokuun 9:ntenä tekemä hyökkäys torjutuksi.
Elokuun lopulla kävivät ranskalaiset turhaan St. Quentinin pohjoispuolella olevain Siegfried-asemain kimppuun. Yritys ei ollut vakava.
Myös Chemin des Damesin kukkulaseuduilla tekivät ranskalaiset pieniä sivuhyökkäyksiä.
Pääiskuun ryhtyivät ranskalaiset elokuun 20:ntenä ja 21:senä Verdunin luona olevia asemiamme vastaan. 5:s armeija oli odottanut tätä hyökkäystä. Jo useita viikkoja aikaisemmin oli annettu määräys, että muutamia alueita, kuten esim. Talou-harjanne, oli tyhjennettävä, ja se tehtiin ajoissa. Ranskalaiset hyökkäsivät ilman tankkeja ja heidän onnistui tunkeutua syvälle asemiimme. Eräs Maasin vasemmalla rannalla taisteleva divisioonamme ei tehnyt tehtäväänsä; oikeallakin rannalla meidän kävi huonosti. Ja kuitenkin olimme täällä, samoin kuin Flanderissakin, tehneet kaikkemme menestyksen turvaamiseksi. Myös elokuun 21:nen ja 26:s päivä olivat viholliselle onnellisia ja tuottivat meille häviöitä. Ranskan armeija oli saanut takaisin hyökkäyskuntonsa. Se oli nopeasti kohonnut lamaannustilasta. Pariisin valtiomiehet asettivat näinä päivinä rauhanehdot, joista kävi ilmi, että he pitivät sotilaallista asemaansa parempana kuin se oli.
Samaan aikaan elokuussa Flanderissa ja Verdunin luona kärsimämme raskaat tappiot heikonsivat länsirintamaamme. Vihollisen tykkituli oli niin tuhoisa, että me tunsimme itsemme melko avuttomiksi betonivarustuksistamme huolimatta. Armeijamme ei enää kaikkialla ollut niin puolustuskykyinen kuin paikalliset johtajat ja minä olimme toivoneet. Vihollinen osasi hyökkäyksiä tehdessään ottaa huomioon varadivisioonaimme käytön. Hyökätessään eivät ranskalaiset enää tavoitelleet sellaisia kaukaisia päämääriä, joihin kenraali Nivelle Aisnen—Champagnen taistelussa oli pyrkinyt. He osasivat varustautua vastahyökkäyksiimme ja käyttivät niitä silmällä pitäen varovaisesti menestystään hyväkseen. Toisaalta tämä oli luonnollisesti meille edullistakin.
Minä myös olin ponnistanut voimani äärimmilleen. Tapaukset länsirintamalla näyttivät nyt ehkäisevän kaikkien muiden suunnitelmiemme toimeenpanon. Voimaimme kulutus oli ollut niin suuri, että se herätti vakavaa huolestumista. Sellaista ei oltu voitu odottaa. Väinäjoen luona toimeenpantavaksi suunniteltu hyökkäys oli lykättävä myöhemmäksi. Voiko ylin armeijanjohto ensinkään ottaa vastuulleen sitä, että divisioonat yhä jäisivät itärintamalle? Ei ainoastaan Saksan kruununprinssi vaan myös muutamat tyynesti ajattelevat päällikötkin pudistivat päätään. Mutta arvostellessani vihollisemme aikeita vakuutin aina itselleni: Tässä sodassa on kysymyksessä lopullinen voitto eli häviö. Vihollisen halu tuhota meidät on niin suuri, ettei meillä ole valittavana mitään kolmatta. Olin varma siitä, että länsirintamamme kyllä kestää vielä ankarammankin puserruksen. Tämäkin oli taas niitä tapauksia, joissa inhimillinen taito ei riitä. Ylin armeijanjohto pysyi aikeissaan, mitä tulee Väinäjoen yli suunniteltuun hyökkäykseen. Se uskoi suureen menestykseen, hyökkäys kun tapahtuisi Pietarin lähellä, joskaan sen tarkoituksena ei ollut ulottaa hyökkäystä hyvin laajalle alueelle. Sotilaallisessa suhteessa olisi tämä sotaliike meille ainoastaan rintaman parannus, jonka kautta voisimme säästää joukkojamme.
Moldauhun tehtävä hyökkäys oli suunnitelmamme mukaan toinen ratkaiseva isku. Mutta tästä vaikeitten rautatietöiden vuoksi toistaiseksi lykkääntyneestä liikkeestä oli meidän kokonaan luovuttava. Isonzon rintamalla oli elokuun lopulla alkanut 11:s Isonzon-taistelu 70 km:n pituisella rintamalla. Italialaisilla oli ollut menestystä. Syyskuun alussa jatkui taistelu ankarana ja sekin tuotti italialaisille voittoja. Itävalta-unkarilaiset armeijat olivat tosin pysyneet paikoillaan, mutta niiden Karstin vuoristossa kärsimät tappiot olivat niin suuret, niiden henki niin lamassa, että johtavissa itävalta-unkarilaisissa piireissä kypsyi se vakaumus, että nämä armeijat eivät voi jatkaa sotaa eivätkä kestää 12:tta Isonzon-taistelua. Italian rintamalla olevat itävalta-unkarilaiset armeijat olivat saksalaisten apujoukkojen tarpeessa. Me emme siis voineet hyökätä Moldauhun. Saksalaisten divisioonain lähettäminen Italian rintamalle pelkkää puolustustaistelua varten ei ollut vakavan asemamme mukaista. Ylimmän armeijanjohdon täytyi järjestää asiat niin, että me täälläkin tekisimme hyökkäyksen tai sotaliikkeen saadaksemme ainakin parannetuksi asemamme.
Moldauhun suunnitellusta hyökkäyksestä luopuminen oli minusta hyvin vaikeaa. Se olisi Venäjän tilan vuoksi voinut tuottaa hyvin paljon huomattavampia tuloksia kuin hyökkäys Italian rintamalla. Se olisi voinut ratkaista taistelun itärintamalla. Kun Venäjä oli rappeutumistilassa, sen armeija ja kansa hajaantumassa, oli ilmeistä että vähilläkin voimilla tekemämme hyökkäys olisi voinut onnistua. Tosin Italian rintamalla tehty hyökkäys helpottaisi länsirintamamme ahdinkoa; mutta epävarmaa oli, voisiko se, Italiassa vallitsevan hiilipulan rinnalla, aiheuttaa siellä sisäisiä levottomuuksia. Tässä suhteessa ei yleensä oltu toivehikkaita. Mutta vaikka emme voineetkaan olla varmoja Italian rintamalla tehtävän hyökkäyksen tuloksiin nähden, oli ryntäykseen kuitenkin ryhdyttävä, ja se päätettiin panna toimeen syyskuun keskipaikoilla. Se oli tehtävä, jos mieli estää Itävallan luhistumista. Vielä oli meidän harkittava, millä keinoin voisimme Riian taistelun jälkeen iskeä uuden haavan Venäjään jouduttaaksemme sen hajoamista. Ikuisena totuutena pysyy Moltken lause: "sotataito on hätäkeinojen järjestelmää."
Elo- ja syyskuun vaihteessa oli kannettavanani suuri työtaakka. Minun oli tehtävä usein matkoja Berliiniin. Matkustaessani kerran länsirintamalle tapahtui rautatieonnettomuus. Toinen juna työntyi sen vaunun päälle, missä seurueeni kanssa paraikaa olin illallisella, ja kaatoi sen kumoon. Tämä aiheutti pienen säikähdyksen. Raskas isku oli minulle ilmoitus vanhimman poikani sankarikuolemasta, oikeammin vaimoni vanhimman pojan hänen ensimmäisestä avioliitostaan. Minulla ei ollut lapsia. Mutta olin syvästi kiintynyt häneen samoin kuin hänen sisariinsa ja veljiinsä. Vielä äsken olin tavannut hänet Lillessä reippaana ja kukoistavana, täynnä intoa ja antaumusta isänmaalleen ja kutsumukselleen. Hän sai surmansa Kanaalin yläpuolella käydyssä ilmataistelussa. Vasta monien viikkojen kuluttua löysimme hänen ruumiinsa Hollannin rannikolta, minne aallot olivat sen viskanneet.
Jännityksen aikoja seurasi rauhallisempi tila rintamilla, Flanderissa elokuun lopusta, Verdunin luona ja Italiassa syyskuun alkupuolelta ja keskipalkoilta alkaen. Kukaan ei kuitenkaan tietänyt, kauanko tätä rauhan aikaa kestäisi.
Makedonian rintamallakin oli entente elokuun 30:nnen ja syyskuun 8:nnen välisenä aikana tehnyt rajuja hyökkäyksiä saavuttamatta kuitenkaan menestystä. Vuoristossa Ohrida-järven länsipuolella käydyt paikalliset taistelut olivat koko sodankäynnille siinä suhteessa tärkeitä, että ne pakottivat bulgaarialaisten pidentämään rintamaansa.
Romaaniassa taisteltiin Serethin ja rajavuorten välillä. Muutoin oli koko Riikaan asti ulottuvalla itärintamalla taistelutoiminta vähäistä. Czernowitzin luona tehdyn saksalaisen hyökkäyksen tarkoituksena oli ainoastaan saada aikaan aivan välttämättömäksi käynyt rintamanparannus.
Karpaattien ja Tarnopolin välistä rintamaa ohennettiin nyt, jotta saataisiin varajoukkoja tulevia sotaliikkeitä varten.
Syyskuun 1:senä menivät armeijamme Uexküllin luona, Riian kaakkoispuolella, Väinäjoen yli. Ylimeno tapahtui lujan vihollisaseman edustalla. 8:nnen armeijan päällikkö kenraali v. Hutier ja hänen esikuntansa päällikkö kenraali v. Sauberzweig olivat tehneet tätä ylimenoa varten huolelliset valmistustyöt saaden apua ylemmiltä komentoviranomaisilta. Ylimeno onnistui. Venäläiset olivat oikeaan aikaan poistaneet joukkonsa joen vasemmalla rannalla olevasta siltalinnakkeesta ja he tekivät meille, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, hyvin heikkoa vastarintaa. Tunsin vapautuneeni suuresta taakasta, kun tuo isku oli annettu venäläisille. 8:s armeija sai pian käskyn pysähtyä. Se alkoi heti rakentaa etumaisten linjojensa taakse asemia, sijoittaen ne lyhimmälle linjalle Väinäjoen ja Riianlahden välille. Kaksi divisioonaa lähti heti länsirintamalle niiden joukkojen sijalle, jotka oli sieltä määrätty Italiaan. Itärintamalta täytyi siirtää sinne paljon väkeä. Huolimatta siitä, että suunnittelimme hyökkäystä Italian rintamalla ja että taistelu länsirintamalla, missä tilanne oli hyvin kireä, saattoi milloin tahansa leimahtaa uudelleen liekkiin, täytyi itärintaman ylipäällikölle jättää niin paljon joukkoja, että hän yhä uudelleen voi tarpeen vaatiessa käydä Venäjän kimppuun. Kaikki, mitä nyt teimme, oli vain pieni korvaus siitä, että meidän täytyi luopua Moldauhun suunnittelemastamme hyökkäyksestä. Jonkinlainen korvaus se joka tapauksessa oli. Saan tyytyä siihen, että myöhempi arvostelu on pitänyt menettelyäni voimain hajoittamisena. Kaikki ei aina mene suunnitelman mukaan — ja minä pääsin tarkoitusteni perille.
II.
Hyökkäystä, jonka itävalta-unkarilaiset joukot vuonna 1916 olivat Tirolista tehneet, oli, lukuunottamatta näiden joukkojen pientä taistelukykyä, haitannut se, että hyökkäävät joukot olivat liian vähälukuiset ja ettei Isonzon rintamalla oleva itävalta-unkarilainen armeija samaan aikaan ryhtynyt toimintaan. Houkuttelevaa oli nyt alkaa pohtia samanlaisia suunnitelmia ja mahdollisuuksia. Mutta syksyllä 1917 täytyi lähteä siitä tosiseikasta, että itävalta-unkarilaiset joukot olivat väsyneet ja että Saksa saattoi niitä avustamaan lähettää ainoastaan 6-8 divisioonaa. Mahdotonta oli näillä voimilla hyökätä Tirolista päin. Sieltäpäin tehty hyökkäys onnistuisi ainoastaan siinä tapauksessa, että se osuisi hyvin heikkoon kohtaan vihollisen rintamaa ja että hyökkäys tulisi viholliselle odottamatta. Jos lisäksi hyökkäyspaikan valinta onnistuisi niin, että me voisimme käyttää hyväksemme hyökkäyksen tuloksia samoin kuin Itä-Galitsiassa, olisi tehty kaikki, mitä aluksi hyökkäystä varten voi tehdä. Kaikki muu jäisi huolellisen ryntäysvalmistuksen ja aseellisen ratkaisun varaan.
Hyökkäykseen sopiva alue näytti olevan Flitschin ja Canalen välinen seutu. Maan laatu tällä alueella tuotti kuitenkin miltei voittamattomia vaikeuksia. Kulkutiet, jotka veivät hyökkäysrintamalle Itävallan puoleiselta seudulta, olivat mitä hurjimmat. Mutta italialaiset eivät tältä suunnalta odottaneet hyökkäystä ja siksi heidän rintamansa oli sillä kohtaa heikko. Jos vuorien yli Cividalen pohjoispuolelta Udinea kohti suunnattu yllättävä hyökkäys onnistuisi, saattaisi se koko Italian Isonzon-rintaman horjumaan. Me voisimme silloin käyttää hyväksemme hyökkäyksen tuloksia. Tämän suunnitelman innokkain kannattaja oli everstiluutnantti Wetzell. Aluksi täytyi ylimmän armeijanjohdon tietää, olisiko mainitulla alueella hyökkäys yleensä ollenkaan mahdollinen sekä miten se olisi suoritettavissa. Kenraali Krafft v. Dellmensingen, joka tähän aikaan oli herttua Albrechtin armeijaryhmän pääesikunnan päällikkö, ja majuri vapaaherra v. Willisen saivat, kenraali Arzin suostumuksella, toimekseen tarkastaa itse paikalla seutua, jolla hyökkäys aiottiin tehdä. Tutkimuksen tulokset olivat myönteisiä, mikä seikka ylimmän armeijanjohdon mielestä ratkaisi asian. Minä antauduin nyt kokonaan uuteen suureen tehtäväämme.