ENSIMMÄISENÄ KENRAALIMAJOITUSMESTARINA.

Elokuun 29:nnestä 1916 lokakuun 26:nteen 1918.

ENTENTEN RYNNISTYS SYKSYLLÄ 1916.

I.

Saavuimme Plessiin elok. 29:ntenä klo 10 aikaan aamulla, ja kenraali v. Lyncker vastaanotti meidät. Hän ilmoitti, että kenraalisotamarsalkka oli määrätty toimivan armeijan yleisesikunnan päälliköksi; minusta piti tulla toinen päällikkö. Minusta tuntui nimitys "ensimmäinen kenraalimajoitusmestari" tarkoituksenmukaisemmalta. Minun mielipiteeni mukaan ei yleisesikunnan päälliköitä saanut olla useampia kuin yksi, mutta minä olin kuitenkin nimenomaan myöntänyt olevani vastuunalainen kenraalisotamarsalkan rinnalla kaikista päätöksistä, joita tehtiin, toimenpiteistä, joihin ryhdyttiin. Hänen Majesteettinsa sanoi minut vastaanottaessaan, että hän toivoi rintamalla vallitsevasta ahdingosta voitavan pian suoriutua. Samaan suuntaan puhui valtiokansleri, joka oli näinä päivinä Plessissä saapuvilla. Ajatusta, että olisi saatava aikaan rauha, hän ei ottanut puheeksi. Mutta varmaan aseman vakavuus toi sen hänellekin mieleen. Sen toteuttamisen tiellä oli vihollisen tahto.

Asemani oli epäkiitollinen, siitä olin täydelleen tietoinen; minä otin sen vastaan pyhästi päättäen, etten mitään muuta tekisi enkä ajattelisi, kuin miten saattaisin sodan voitokkaaseen päätökseen. Siihen vain olimme kenraalisotamarsalkka ja minä kutsutut. Tehtävä oli suunnattoman suuri. Vastuunalaisuuden raskas tunne ei hetkeksikään minua jättänyt. Työala oli minulle osaksi täydelleen uusi ja erinomaisen monipuolinen, työtaakka vallan tavaton. Raskaampaa taakkaa ei kohtalo ole vielä koskaan yhtäkkiä pannut yhden kannettavaksi. Taivuttaen päätäni pyysin Kaikkitietävää Jumalaa antamaan minulle tehtävääni voimia.

Tilanne, jossa kenraalisotamarsalkka ja minä saimme kutsun armeijan ylijohtoon, oli äärimmäisen jännitetty. Suuri puolustussotamme, jota tähän saakka olimme käyneet sodan parhaalla aseella, hyökkäyksellä, oli muuttunut pelkäksi torjumissodaksi.

Entente oli koonnut kaikki voimansa valtavaan ja otaksumansa mukaan viimeiseen suureen iskuun, pakottanut meidät vain torjumiskannalle ja nyt saanut vielä Romaaniankin liittymään puolelleen. Oli odotettavaa, että se yhä koventaisi hyökkäyksiään länsirintamalla, Italiassa, Makedoniassa ja Pripjetin eteläpuolella, kun taas Romaanian piti, venäläisten vahvistamina, hyökätä Siebenbürgeniin itärintamamme avoimeen oikeaan sivustaan taikka Dobrudshan kautta Bulgaariaan. Jossain paikassa meidän tuli saada surmanisku. Aasiankin sotanäyttämöillä voitiin odottaa vihollisen ryhtyvän entistä vilkkaampaan toimintaan. Olimme joutuneet jättiläistaisteluun, jonka vertoja ei ole nähty. Ehdottomasti jännittyivät lihakset ja hermot, tässä oli pelastettava isänmaa mitä suurimmasta vaarasta, kuten olimme Tannenbergin luona tehneet yksinkertaisemmissa, vaikka yhtä arveluttavissa oloissa. En tällöin vielä täydelleen käsittänyt, kuinka suuren taloudellisenkin vaurion Romaanian sodanjulistus meille tuotti. Syyskuun ratkaisevia sotilaallisia päätöksiä ei tehty tämän painon vaikutuksesta.

Laadultaan mitä kuulumattomimmilla väkivaltaisilla toimenpiteillä muusta maailmasta erotettuina Saksa ja sen liittolaiset tässä ratkaisevassa taistelussa paljaastaan omien apuneuvojensa varaan jätettyinä puolustautuivat Euroopan suuria sotilasvaltoja vastaan, joilla oli käytettävinään muun maailman varat. Tilanne oli jäänyt häilyväksi, kun ensi isku Ranskaa vastaan v. 1914 ei onnistunut. Oli tapahtunut se, minkä kenraalisotamarsalkka v. Moltke oli aavistuksena toukokuun 14:ntenä 1890 lausunut julki:

"Kun sota, joka on Damokleen miekan tavoin jo enemmän kuin kymmenen vuotta riippunut päämme päällä, kun tämä sota kerran puhkeaa, ei sen pituutta eikä päättymistä ole mahdollinen arvata. Euroopan suurimmat vallat käyvät silloin toisiaan vastaan taisteluun paremmin varustettuina kuin milloinkaan ennen; ei ainoatakaan niistä voida yhdellä tai kahdella sotaretkellä niin täydelleen kukistaa, että ne myöntäisivät itsensä voitetuiksi, että ne suostuisivat koviin rauhanehtoihin, etteivät ne uudelleen nousisi, vaikkapa vasta vuoden kuluttua, taistelua jatkamaan. Siitä voi tulla seitsenvuotinen, vieläpä kolmikymmenvuotinenkin sota…"

Vihollistemme ääretön ylivoima mitä sotaväen ja sotatarpeiden määrään tulee, oli käyvä sitä tuntuvammaksi, kuta pitemmälle sota venyi. Meidän puolellamme molemmat ensimmäiset sotavuodet olivat poistaneet paljon väkeä riveistä: aseellisen voimamme kukka makasi vihannan nurmen alla. Mutta armeija oli vielä voimallinen ja vahva ja oli kyennyt pitämään vihollisista vapaina tai uudelleen vapauttamaan sekä oman isänmaansa että liittolaistensakin rajat Euroopan sotanäyttämöllä.

Nyt oli vain itärintamalla ollut taantumusta, Itävalta-Unkarin armeijan taisteluarvo kun oli yhä enemmän rappeutunut. Me olimme pitäneet sitä pystyssä. Sen tuli meille edelleenkin onnistua, mutta se kysyi uusia saksalaisia voimia. Itävalta-Unkari kulutti edelleenkin saksalaista verta ja samalla saksalaista sotatalouttakin. Se tarvitsi varsinkin kivihiiltä ja rautatieliikennekalustoa. Samanlaiset olivat suhteet Bulgaariassa ja Turkissakin, vaikkei joukkojen tarve siellä esiintynytkään niin räikeänä — rahaa ja sotatarpeita sekä liikennevälineitä ne sitä vastoin tarvitsivat sitä enemmän. Kaikkialla Saksan täytyi auttaa, me teimmekin sen; monessa tapauksessa tarpeellista vastapalvelusta saamatta.

Välillisesti liittolaisemme epäilemättä kyllä huojensivat taakkaamme. Ilman niitä sota olisi ollut mahdoton. Nekin suorittivat valtavan osansa, mutta pitivät luonnollisena oikeutenaan esittää meille yhä uusia vaatimuksia, vaikkeivät niiden teot vetäneetkään meidän teoillemme vertoja. Kuta kauemmin sotaa kesti, sitä tuntuvammaksi muodostui neliliitossa liittolaistemme turvautuminen Saksaan. Tämän sodan koko suunnaton paino lepäsi meidän hartioillamme.

Vihollinen oli sodan alusta lukumäärältään yhä vahvistunut, Italia oli yhtynyt sotaan, kaikki vallat olivat muodostaneet uusia joukkoja ja kutsuneet suuret määrät sotaväkeä apukansoistaankin; nyt nousi Romaaniakin meitä vastaan 750,000-miehisellä voimallaan. Olimme sen vuoksi hyvin paljon heikommat, vaikka Bulgaaria ja Turkki olivatkin liittoomme yhtyneet ja vaikka olimmekin yhä uudelleen muodostaneet uusia joukkoja ja entisiä uusineet. Rintamalla meillä oli noin 6 miljoonaa vihollisen 10 miljoonaa vastassa.

Entente-armeijain varustaminen sotatarpeilla oli kehitetty ennen kuulumattomiin. Sommen taistelu osoitti päivä päivältä yhä selvemmin, kuinka paljon vihollinen oli päässyt edelle meistä. Kun vielä otettiin lukuun ententen viha ja suunnaton sotatahto, nälkä- ja kuristussaarto ja vihollisen meille niin vaarallinen valhe- ja yllytys-propaganda, niin kävi selväksi, että voimme ajatella voittoa vain sillä ehdolla, että Saksa ja sen liittolaiset antoivat väkeä ja taloudellisia voimia, minkä suinkin saattoivat antaa, ja että joka mies sotaan lähtiessään kotoaan toi mukanaan lannistumattoman voitontahdon ja sen vakaumuksen, että armeijan täytyi isänmaan vuoksi voittaa. Sodassa mies kokee raskainta, mitä ihminen voi kokea, ja siksi tarvitsee hän hädän hetkenä ehdottomasti tätä kotoa saatua sielullista voimanlisäystä pysyäkseen lujana rintamalla ja kestääkseen.

Niissä oloissa, joihin kenraalisotamarsalkka ja minä tulimme, me pidimme koko sodan olemuksesta ja vihollisen tuhoamistahdosta saamamme käsityksen nojalla välttämättömänä, että kaikki ruumiilliset, taloudelliset ja siveelliset voimat, mitä isänmaalla suinkin oli, tulivat käytäntöön. Ylin armeijanjohto esitti valtakunnan hallitukselle vaatimuksensa, jotka koskivat väkeä, sotatarpeita ja sielullista voimaa.

liittolaisiimme vaikutimme samaan suuntaan, mikäli voimme. Itävalta-Unkari oli jo koroittanut nostoväkiasevelvollisuutensa 55:nteen, Turkki asevelvollisuutensa 50:nteen ikävuoteen ja siten ainakin paperilla käyttänyt ihmisvoimansa viimeiseen saakka.

Näissä oloissa ylimmän armeijanjohdon täytyi enemmän kuin koskaan ajatella, miten se vallatuista alueista saisi lisävoimia.

Nämä olivat ylimmän armeijanjohdon ratkaisevat tulevaisuuden vekselit.

Amiraaliesikunnan päällikkö vaati ryhtymistä rajoittamattomaan sukellussotaan, jonka tuli saartoalueella kohdistua puolueettomiinkin laivoihin. Se oli tehokkain apu, mitä laivasto saattoi antaa armeijalle sen raskaassa taistelussa. Epätietoista oli, vieläkö vihollisen sotavoimat toisen kerran antautuisivat taisteluun; yritys, joka elokuussa tehtiin sen aikaan saamiseksi, jäi tuloksettomaksi. Vihollisen miinasulut rajoittivat yhä enemmän avomerilaivastomme liikuntovapautta ja vaikeuttivat sen käyttämistä. Valtiokanslerin pyynnöstä otettiin kysymys rajoittamattomasta sukellussodasta jo elokuun 30:ntenä puheeksi. Kenraalisotamarsalkalle ja minulle oli tärkeätä, ettei laivasto, joka oli puolustuslaitoksemme osa, kansaintaistelussa ollut suorastaan joutilaana. Armeija ei saanut siltä riittävästi tukea vielä sen kautta, että se piti Itämeren vapaana ja että merisotaväki taisteli Flanderissa; ententen laivasto oli sen sodankäynnille ratkaisevasti apuna. Valitimme mitä syvimmin, ettemme voineet kannattaa rajatonta sukellussotaa, siitä kun valtiokanslerin mielestä olisi voinut olla seurauksena, että Hollanti ja Tanska ehkä olisivat ryhtyneet sotaan; suojaksemme näitä molempia valtoja vastaan meiltä ei olisi liiennyt ainoatakaan miestä. Ne olisivat voineet armeijoillaan, joilta tosin puuttui sotakokemusta, marssia Saksaan ja antaa meille surmaniskun. Meidät olisi voitettu, ennenkuin ne rajattoman sukellussodan vaikutukset, joita laivasto lupasi, olisivat tulleet näkyviin.

Mielipiteiden vaihdosta oli kuitenkin seurauksena, että ryhdyimme uudelleen harkitsemaan rajasuhteitamme Tanskaan ja Hollantiin. Hampurissa oleva pohjoinen ylikomento sai käskyn ryhtyä Tanskan ja Hollannin rajoille rakentamaan asemia. Brysselissä oleva kenraalikuvernööri sai käskyn kiirehtiä, mikäli häneltä työvoimia riitti, Belgian pohjoisrajalla jo heikolle alulle pantua asemain rakentamista.

II.

Länsirintamalla oli Verdunin taistelu laimenemassa; Sommen taistelulla ei entente heinäkuun alussa voinut murtaa rintamaamme, kuten se oli toivonut. Vuoden 1916 toista uuvutustaistelua taisteltiin näistä päivistä alkaen Sommen kahden puolen kuulumattoman katkerasti ja toisiaan hellittämättä seuraavilla tappeluilla.

Verdun maksoi meille sangen paljon verta. Hyökkääväin joukkojemme asema oli käynyt yhä epäedullisemmaksi. Kuta enemmän ne pääsivät etenemään, sitä syvemmälle ne joutuivat suppilokentän sisään ja kuluttivat voimiaan taistelujen ohella jo pelkästään silläkin, että ne olivat moisessa paikassa ja että tarveaineiden tuonti pitkäin uhanalaisten välimatkain päästä oli vaikeata, jota vastoin linnoitusten läheisyys antoi ranskalaiselle tukea. Voimia kuluttaen hyökkäys yhä laahusti eteenpäin. Joukkoja, jotka tämän linnoituksen edessä olivat niin paljon aikaan saaneet, kammotti suppilokentän kynnyksellä. Johtoakin koko yritys epäilytti. Saksan kruununprinssi oli jo sangen varhain kannattanut hyökkäyksen keskeyttämistä.

Ryhtyessään Sommen taisteluun ententellä oli suunnaton ylivoima maalla ja ilmassa. Ylimmälle armeijanjohdolle se alussa oli yllätys. Se kuljetti nopeasti kokoon voimia, mutta sen ei onnistunut lähimainkaan tasoittaa vihollisen ylivoimaa tykistöön, sotatarpeihin ja lentäjiin nähden. Entente oli tunkeutunut yhä syvemmälle saksalaisten linjoihin. Olimme menettäneet paljon ihmisiä ja kalustoa. Siihen aikaan etumaisissa haudoissa vielä pidettiin taajassa väkeä. Vihollisen pommittaessa täyttyivät katetut käytävät ja kellarit. Rumputulen suojassa hyökkäävä vihollinen pääsi sukkelammin hautoihin ja kyliin kuin miehistö kömpimään esiin maanalaisista piiloistaan. Siitä usein oli seurauksena, että miehiämme joutui vangiksi. Ruumiillisen ja sielullisen voiman kulutus oli suunnaton, divisioonat saattoivat jäädä asemilleen vain muutamaksi päiväksi. Niitä oli taajaan vaihdettava, jotta ne saattoivat levollisella rintaman osalla virkistyä. Mahdotonta oli jättää niitä reserviksi, siihen meillä ei ollut riittävästi voimia. Yhä pienemmäksi kävi niiden divisioonain luku, mitä meillä oli varalla. Tykistön vähyyden vuoksi se oli divisioonaa vaihdettaessa aluksi jätettävä paikoilleen. Niiden divisioonain, jotka päästettiin taistelusta, täytyi nyt vuorostaan jättää patterinsa toistaiseksi entisiin asemiinsa ja tulla tykistöttä taistelurintaman taa. Siitä oli seurauksena että joukot sekaantuivat pahoin. Länsirintamalla muodostettiin parhaillaan uusia divisioonia. Tähän suuntaan oli jo tehty niin paljon kuin suinkin, mutta kaikki oli vielä keskeneräistä.

Ampumatarpeet kävivät yhä niukemmiksi. Ylin armeijanjohto sai niitä sotaministeriöltä ammusjunilla. Olen itse joka päivä jakanut ne armeijain kesken. Minulle ilmoitettiin, mitä ne tarvitsivat, ja tiesin, mitä saatoin antaa. Se oli suunnattoman surullinen ja inhimillisestikin tuskallinen tehtävä.

Länsirintamalla olot olivat siihen määrään kireät, etten ollut osannut aavistaakaan, vaikka en niiden kireydestä edes vielä ollut täydelleen selvillä. Se oli hyvä. Tärkeä päätöksemme ottaa ankaraa taistelua taistelevalta länsirintamalta vieläkin divisioonia ja lähettää ne itään, palauttaaksemme siellä aseman hyökkäyskannalle ja antaaksemme Romaanialle ratkaisevan iskun, olisi muutoin käynyt liian vaikeaksi.

Kenraalisotamarsalkka ja minä aioimme lähteä länteen niin pian kuin mahdollista perehtyäksemme oloihin itse paikalla. Tehtävämme oli järjestää puolustus jäykemmäksi ja auttaa. Sitä ennen varustettiin kuitenkin vielä divisioonat Romaaniaa vastaan ja Hänen Majesteetiltaan hankittiin paljon merkitsevä käsky lakkauttaa hyökkäys Verduniä vastaan. Tämä oikeastaan olisi pitänyt keskeyttää heti, kun se sai uuvutustaistelun luonteen. Saavutukset eivät enää olleet sopusoinnussa tappioitten kanssa. Puolustuskannalla meidän tietysti täytyi kestää uuvutustaistelu, kun meidät siihen pakotettiin. Italiankin rajalla asema oli huonontunut. Pohjoisessa itävalta-unkarilaiset joukot olivat jo heinäkuussa perääntyneet Asigon—Arsieron pohjoispuolella oleville kukkuloille ja elokuussa niiden oli uuden Isonzon-hyökkäyksen johdosta täytynyt luopua kauan puolustamistaan asemista. Görz ja osa sen eteläpuolella olevaa Doberdon karstilaisylänköä olivat joutuneet italialaisten käsiin. Täälläkin Itävalta-Unkarin armeijan taisteluvoima ja taistelutahto oli vähentynyt. Kenraali v. Conrad, jonka näimme jo ensi päivinä, sanoi armeijan nyt jo 1 1/2 vuotta suojelleen rajaa ja tekevän sen edelleenkin. Enempää hän ei voinut sanoa. Kovin lohdullista ei tämä itsessään ollut.

Kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopold oli ottanut johtoonsa saksalaisen itärintaman, everstiluutnantti Hoffmannin olin pyytänyt seuraajakseni entiseen toimeeni; minä tiesin, että silloin työtä jatkettaisiin totuttuun tapaan. Sen armeijaryhmän, joka prinssillä oli tähän saakka ollut, sai kenraali v. Woyrsch, joka piti samalla entisenkin armeijansa. Jonkinlaisella levollisuuden tunteella odotimme taisteluiden jatkumista idässä, vaikkei jännitys varsinkaan Linsingenin armeijaryhmän kohdalla vielä ollut likimainkaan ohi.

Arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmän peräytyminen ei vielä ollut pysähtynyt. Meidän täytyi olla valmiina uusiin peräytymisiin.

Romaanian sodanjulistuksen jälkeen Karpaatit saivat uuden merkityksen.
Eteläisen siipemme kiertämisen ei enää tarvinnut tapahtua Dnjestrin ja
Moldaun välitse, siihen tarjosi nyt koko Romaania leveän lähtökohdan ja
se voitiin tehdä erinomaisen tehokkaaksi.

Itävalta-Unkari ei ollut rauhan enempää kuin sodankaan aikana tehnyt mitään oikean sivustansa ja Siebenbürgenin suojelemiseksi. Rautatieverkko oli vajanainen, sen harvojen ratojen kuljetuskyky erinomaisen pieni. Linnoituksia ei oltu rakennettu sillä perustuksella, ettei romaanialaisia "ärsytettäisi". Levollisesti oli Itävalta-Unkari katsellut, kuinka Romaania sitä vastoin rakensi linnoituksia Siebenbürgenin puolelle aivan rajalle.

Sinne lähetettiin viime hetkessä heikkoja joukkoja ja kaivostyömiehistäkin muodostettiin pataljoonia. Mutta kaikkialla näkyi ammottavia tyhjiä aukkoja. Pohjoisessa kulki venäläisiä, muualla romaanialaisia joukkoja Moldaun ja Valakian rajan poikki aina Tonavaa myöten Siebenbürgeniin ja Unkariin. Tärkeät vuorisolat vihollinen sai miekan iskutta käsiinsä, Kronstadt ja Petroseny kivihiilikaivoksineen vallattiin jo elokuun 20:ntenä. Hermannstadtiin ilmestyi sangen pian romaanialaisia patrulleja. Vihollinen valloitti Orsowan. Jos romaanialaiset saivat estämättä jatkaa marssiaan, joutui arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmä täydelleen kierrokseen ja tie Unkarin sydämeen ja Balkanin-yhteyksiämme vastaan oli vapaa. Se olisi ollut loppumme.

Meidän täytyi nyt ryhtyä siihen vaikeaan tehtävään, että lännessä ja idässä puolustimme rintamiamme kaikkia vihollisen hyökkäyksiä vastaan, samalla vahvistimme arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmää ja vielä lähetimme Romaaniaa vastaan siksi paljon joukkoja, että ne sekä takasivat puolustuksen että sallivat ryhtyä hyökkäämäänkin. Tämän työn suoritus tuotti sitä enemmän huolta, kun arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmä tarvitsi yhä uusia voimia, jotka oikeastaan olisivat olleet vietävät Siebenbürgeniin. Ylimmän armeijanjohdon täytyi tyytyä vapauttamaan muualta yhä enemmän divisioonia. Marssi Romaaniaa vastaan viivästyi. Länsirintamalta ei voitu enää mitään ottaa. Itärintaman ylipäällikköä käskettiin heikosti miehitetyiltä asemiltaan monin paikoin luovuttamaan joukko-osastoja ja kokoamaan niistä uusia divisioonia. Päätös, että käytämme hyväksemme liikkeiden suoritukseen nähden edullisempaa asemaamme ja avokentällä käymme Romaanian kimppuun, oli ainoa kiinnekohta. Kuinka ja koska tämä päätös toteutettaisiin, sitä oli syyskuun alussa vielä mahdoton nähdä.

Aikeittemme toteuttaminen edellytti, että rintama Karpaattien kahden puolen vasemmasta oikeaan siipeen saakka oli saatava kiinteään tilaan. Se oli pitennettävä Siebenbürgeniin osapuilleen Maros-jokea pitkin Maros Vasarhelyn ylä- ja alapuolelle, samalla kuin me Bulgaariasta, vaikka tosin heikoilla voimilla, kävisimme romaanialaisten kimppuun, kuten jo entinen yleisesikunnan päällikkö oli suunnitellut.

Kenraalisotamarsalkka v. Mackensen oli Serbiaa vastaan tehdyn sotaretken päätyttyä luovuttanut bulgarilais-makedonialaisen rintaman ylijohdon Bulgaarian ylimmälle armeijanjohdolle, mutta oli kuitenkin jäänyt Balkanin niemimaalle. Välien kiristyessä Romaanian kanssa hän oli ryhtynyt sotavalmistuksiin ja elok. 28:ntena ottanut käsiinsä Tonavalla ja Dobrudshan rajalla olevain saksalaisten, itävalta-unkarilaisten, bulgaarilaisten ja osmanilaisten joukkojen ylikomennon. Mutta käytettävänään hänellä oli vain Orsovan länsipuolella oleva Itävalta-Unkarin Tonavan-laivasto, vanhaa ja kokolailla heikkoa bulgaarialaista nostoväkeä Tonavan puolustukseksi, Rustshukin luona saksalainen, Makedonian saksalaisista joukoista otettu sekaosasto, jota eversti Bode komensi, bulgaarialainen jalkaväkiosasto samassa paikassa ja muita niinikään vähäpätöisiä bulgaarialaisia joukkoja itäänpäin aina Bulgaariasta Dobrudshaan vievään rautatiehen saakka. Yhtä järeää saksalaista patteria ja yhtä turkkilaista divisioonaa tuotiin paraikaa kahdella, korkeintaan neljällä junalla päivässä, enempään Pohjois-Bulgaarian radat eivät kyenneet.

Bulgaarian kanta Romaaniaan oli sangen epäiltävä. Saksa ja Turkki olivat astuneet liittolaisensa rinnalle paikalla, kun Romaania julisti sodan Itävalta-Unkaria vastaan, Bulgaaria sitä vastoin suvaitsi tehdä tämän vasta syysk. 1 p:nä. Se laiminlöi tällöin vaatia aseellisesta avustaan määrättyjä etuja, kuten koko Dobrudshaa. Tilanne Makedonian rintamalla sai Bulgaarian silloin noudattamaan jonkinlaista varovaisuutta.

Välipuheiden mukaan, jotka kenraali v. Falkenhayn oli liittolaisten kanssa tehnyt, piti kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin johtamillaan joukoilla kulkea Tonavan yli Bukarestin suuntaan. Kenraali v. Conrad oli hartaasti suositellut tätä liikettä, hän kun toivoi sen erikoisesti huojentavan tilannetta Siebenbürgenissä. Seurauksena tästä liikkeestä olisi ollut kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin heikon armeijan tappio joko Tonavan pohjoisrannalla taikka romaanialaisten ja venäläisten tunkeutumisen johdosta Dobrudshan rajan poikki, joka ei siinä tapauksessa olisi ollut riittävästi suojattu. Kenraalisotamarsalkka v. Hindenburg ja minä hylkäsimme tämän liikkeen ja kannatimme kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin marssia Dobrudshaan. Täten torjuttiin samalla parhaiten isku, joka Dobrudshasta käsin olisi voitu suunnata Bulgaariaa vastaan. Marssi Tonavan yli saattoi tulla kysymykseen vasta sitten, kun sotatoimet Romaanian armeijaa vastaan Siebenbürgenissä olivat ennättäneet pitemmälle. Tapaukset osoittivat sitten, kuinka vaarallinen se sittenkin oli. Kenraali v. Conrad suostui vain vastahakoisesti suunnittelujen muutokseen, bulgaarialainen sitä vastoin ilolla; sitä houkutteli Dobrudsha. Enver tietysti suostui tuumaan.

Kenraalisotamarsalkka v. Mackensen sai tämän mukaiset ohjeet. Vaikka Pohjois-Romaanian rintamalla kaikki vielä näytti kovin epävarmalta ja vaaralliselta, kävimme Dobrudshassa hyökkäykseen.

III.

Bulgaarian armeijan pääosa seisoi asemissaan Kreikan alueen rajalla. Se oli vahvistettu saksalaisilla komentoviranomaisilla, jota paitsi se oli saanut likimain yhden saksalaisen divisioonan ja muita saksalaisia joukkoja, etupäässä tykistö- ja konekivääri-, kaukopuhelu- ja lentäjäosastoja. Bulgaaria sai sitä paitsi meiltä ja melkoista vähemmässä määrässä Itävalta-Unkarilta rahaa ja runsaasti sotatarpeita. Bulgaarian rautateiden kuljetuskyky oli pieni. Meidän täytyi ehdottomasti korjata niitä, jotta saisimme liikenteen parempaan kuntoon.

Entente oli vienyt Salonikiin uudelleen muodostetun Serbian armeijan ja omiakin voimiaan, mutta jäänyt toimettomaksi. Kenraali Sarail oli ryhtynyt ylijohtoon ja alkanut toimensa tekemällä Kreikalle häikäilemätöntä väkivaltaa ja perustamalla kreikkalaisia Venizeloksen-joukkoja. Albaniassa oli ollut keväästä alkaen itävaltalais-unkarilaisia sotavoimia Ohrida-järven länsipuolella, Beratin eteläpuolella ja Vojusan alajuoksulla. Italialaiset olivat vallanneet Valonan ja ulottivat siltaansa Pohjois-Epeirosta kohti, jonka Kreikka oli alueeseensa liittänyt. Ententen rintama ei ollut kuitenkaan vielä Egean meren ja Adrian meren välillä yhtenäinen. Kreikan kanssa oli Koritsan kautta vielä sangen vaikeakulkuinen yhteys. Sillä ei ollut mitään merkitystä. Kreikka oli lujasti ententen käsissä ja kaikkiin elinkysymyksiinsä nähden siitä siihen määrään riippuvainen, ettei kukaan saattanut täydellä todella ajatella, että se voitaisiin meidän puolellemme taivuttaa.

Bulgaarian armeija ja Bulgaaria itse olivat taipuvaisia käymään sotaa niin kauan kuin se edisti maan erikoispyrkimyksiä, jotka tähtäsivät suurvalta-asemaan Balkanin niemimaalla. Sitä varten taisteli Bulgaarian armeija, joka tosin ei vielä ollut toipunut molempain edellisten Balkanin sotain jälkivaikutuksista. Ei ollut otaksuttavaa, että Bulgaaria suostuisi sotatoimiin millään muulla neliliiton sotanäyttämöllä.

Kun Turkki v. 1914 liittyi Saksaan, oli Bulgaaria puolueettomuutensa hinnaksi saanut Maritsan oikealla rannalla olevan turkkilaisen alueen ja vasemmalta rannalta kymmenen kilometriä leveän kaistaleen Adrianopolista mereen saakka. Palkaksi siitä, että se ryhtyi sotaan Serbiaa vastaan, se oli vaatinut maa-alueita Serbian kustannuksella, ja siinä tapauksessa, että Romaaniakin yhtyisi sotaan, niin sanotun bulgaarilaisen Dobrudshan, jonka se Bukarestin rauhassa 1913 oli luovuttanut Romaanialle. Sopimukset, jotka syksyllä 1915 oli tehty saksalaisen ja itävalta-unkarilaisen sotaväen lähettämisestä, olivat tarkoittaneet vain sotaretkeä Serbiaa vastaan ja nyt menettäneet merkityksensä. Itävalta-Unkari ja Bulgaaria olivat saaneet hallittavakseen silloin valloitetun alueen. Raja kulki pääpiirteissään Moravaa pitkin suusta ylöspäin Pristinaan, Prizreniin ja sitten Driniä ylöspäin.

11:nellä saksalaisella armeijan ylikomennolla oli käskyvalta Makedonian rintamalla Vardarin molemmin puolin olevalla kappaleella; siellä oli suurin osa saksalaisista joukoista, toisia kuitenkin rintaman muillakin osilla. Nishissä oli etappitarkastus. Emme olleet Serbian alueesta pidättäneet itsellemme omaa etappialuetta. Vain sikäläiset radat olivat hallinnossamme. Valtiollisia vaikeuksia ehkä täten vältettiin, mutta saksalaisille joukoille tämän vaatimattomuuden ehdottomasti täytyi tuottaa häiriöitä. Bulgaarian armeijaan kuuluvina he eivät saaneet kokea semmoista avuliaisuutta, kuin ne kaukana kotimaastaan tietenkin olisivat voineet odottaa ja mihin Bulgaaria monessa suhteessa oli nimenomaan sitoutunutkin. Velvollisuutensa käsittävä saksalainen sotamies taisteli Makedonian rintamalla yhtä uskollisesti kuin lännessä ja idässäkin. Hän tiesi, että hän Balkanin niemimaallakin puolusti kotimaataan. Bulgaarian kansa ja Bulgaarian armeija eivät olleet moiseen korkeaan katsantotapaan kypsät. Ne eivät kyenneet sitä käsittämään vielä sittenkään, kun saksalaiset joukot vietiin Makedonian rintamalta taistelemaan toisaalla ratkaisusta.

Jo ennenkuin romaanialainen rajuilma puhkesi valloilleen, oli Bulgaarian ylin armeijanjohto päättänyt tehdä hyökkäyksen Salonikin suuntaan. Hyökkäys oli sotilaallisesti paikallaan. Bulgaarian armeijan vasen sivusta oli melkoista turvallisemmassa asemassa Struman luona, jossa se sai tukea merestä, kuin nykyisissä asemissaan pitkin rajaa. Struman itäpuolisen alueen valtaus tapahtui elokuun 27:nteen päivään mennessä ilman sanottavaa taistelua. Siellä oleva IV kreikkalainen armeijaosasto ei tehnyt vastarintaa, vaan salli kaikessa rauhassa bulgaarialaisten joukkojen kulkea ohitseen. Se jäi Draman ja Kavalan seuduille. Ylin armeijanjohto antoi paikalla saksalaiselle yhdysside-upseerille käskyn, että hänen piti ottaa kreikkalaiset joukot huostaansa. Tuota pikaa ne antautuivatkin meille ja lähetettiin Görlitziin, jonne ne omalla suostumuksellaan suljettiin. Bulgaarian armeijan selkäpuolella oli täten saatu aikaan tarvittava selvyys. Struman rannalla seisoi entente. Bulgaarialaiset eivät sen koommin edenneet, heidän päähyökkäyksensä Florinan kautta oli sillä välin mennyt myttyyn. Bulgaarialaiset olivat täällä elokuun 19:ntenä kulkeneet Kreikan rajan yli valloittaakseen ensinnäkin Florinan itäpuolelta Malka Nidzen kukkularyhmän, jota serbialaiset puolustivat. Etumaiset vuoret vallattiin yllätyksellä, mutta päähyökkäyksen serbialaiset torjuivat voimallisella vastahyökkäyksellä. Bulgaarialaisten tappiot olivat suuret. Bulgaarialaisten hyökkäys meni myttyyn ja heidän urheutensa lannistui. Bulgaarian tsaari ja Radoslavov, jotka syyskuun alussa kävivät Plessissä, valittivat ja tahtoivat saada saksalaisia joukkoja. Hallituksemme puolusteli tätä meille hartaasti, samoin kuin sen velankin anteeksiantoa, joka Bulgaarialla oli Saksalle; se oli kysymys, josta en silloin vielä ollut ensinkään selvillä ja joka ei vähääkään kuulunut minulle.

Olisi ollut sodan terveitä periaatteita vastaan, jos nyt olisimme suostuneet Bulgaarian pyyntöön ja lähettäneet avuksi saksalaisia joukkoja. Siebenbürgenissä oli parhaillaan vireillä sellaista, joka oli koko sodankäynnille paljon tärkeämpää. Ylin armeijanjohto epäsi avunlähetyksen. Saatoin todeta, ettei kulkuyhteys Vardarin laaksosta Monastirin tasangolle mitenkään riittänyt siihen, että siellä oleville joukoille olisi voitu lähettää likimainkaan, mitä ne tarvitsivat. Olisi ollut väärin lähettää sinne vielä lisää joukkoja. Täälläkin oli siis aluksi saatava aikaan terveet olot, vaikkapa bulgaarialaiset menettäisivätkin kappaleen maata; siihenkin oli nyt tyytyminen. Emme voineet käyttää kaikkeen saksalaisiakaan joukkoja. Mutta ylin armeijanjohto auttoi niinkuin asema salli. Saksalainen armeijan-ylikomento siirrettiin Vardarilta oikealle siivelle, olemaan takeena siitä, että taktillinen johto oli oikea ja että selkäpuolen yhteyksiä olojen vaatimusten mukaisesti parannettiin. Saksalaisten rautatie- ja työjoukkojen tuli ottaa taitaviin käsiinsä työt tässä ylenmäärin vaikeassa vuorimaassa ja käyttää pitkät kuukaudet sen suorittamiseen jäljestäpäin, mikä olisi pitänyt tehdä jo ennen hyökkäystä Florinaan.

Bulgaarialaisten ylipäällikkö oli kenraali Jekov. Hän oli uskollinen liittolainen, mutta häneltä puuttui ne etevät johtajaominaisuudet, joita uudenaikainen sota vaatii, sitä paitsi olivat hänen opintonsa vajanaiset. Vaikka hänen oma luonteensa olikin moitteeton, ei hän kuitenkaan ollut siksi tarmokas, että olisi kyennyt Bulgaarian armeijasta poistamaan eräitä sangen painavia epäkohtia; hän sekaantui ahtaaseen puoluepolitiikkaan ja sen vuoksi unohti sodan. Hänen silloinen yleisesikunnanpäällikkönsä, kenraali Lukov, oli ajatuksenjuoksultaan epäselvä ja juonitteleva, ja syypää maansa ja neliliiton onnettomuuteen.

Bulgaarian kansan sieluntilasta, psyykestä, minun oli vaikea päästä selville. Minusta kansa näytti natsionalistiselta ja halukkaalta taistelemaan johtovallastaan Balkanilla.

Radoslavov lyöttäytyi Saksaan sisäisestä vakaumuksesta. Liiton mukana hän pysyi pystyssä tai kukistui. Vaatimuksissaan Saksalta ja suurbulgaarialaisessa politiikassaan hän oli erinomaisen itsepintainen ja antoi kaikille tämänkaltaisille pyrinnöille täyden vallan käyttääkseen sitten kansantahtoa meitä vastaan. Tällöin hän ei ajatellut, kuinka suuresti hän siten mahdollisissa rauhanneuvotteluissa vaikeuttaisi omaa asemaansa. Eikä hän antanut kansalleen tietoja sodan välttämättömiin vaatimuksiin nähden, ehkei hän itsekään niitä oikein käsittänyt.

Tsaari niinikään seisoi lujana liiton pohjalla. Hän oli erinomaisen älykäs mies, mutta enemmän taitavain neuvottelujen kuin toimen mies. Piti mielellään tulessa useata rautaa ja luuli voivansa lykätä ratkaisuja tuonnemmaksi. Opittuaan bulgaarialaisia erinomaisen taitavasti käsittelemään, hän oli rauhan aikana tullut tällä toimeen, mutta sodassa se ei enää riittänyt. Etenkin oli minusta valitettavaa, ettei hän ollut sotilas ja ettei hänellä armeijaansa ollut sitä vaikutusta, kuin korkea asema häneltä vaati.

Kruununprinssi Boris, joka oli isältään saanut mallikelpoisen kasvatuksen, oli kokonaan sotilasluonne ja paljon kypsyneempi kuin hänen nuoren ikänsä perusteella saattoi olettaa. Hänen selvä katseensa käsitti sodan välttämättömät vaatimukset. Bulgaariassa olevat komentoviranomaiset olivat hänen kanssaan mielellään tekemisissä samoin kuin minäkin. Parempaa hallitsijaa tuon kansan on mahdoton saada.

IV.

Turkin asema oli parantunut ententen joukkojen lähdettyä Gallipolin niemimaalta. Enver pashalle oli käynyt mahdolliseksi antaa joukkoja Saksan ylimmän armeijanjohdon käytettäväksi. Hän teki tämän ollen selvillä siitä, että sota Turkkiin nähden nyt ratkaistaisiin toisilla sotatantereilla.

Tosin kyllä nämä joukot oli ensin opetettava, vaatetettava ja varustettava. Siihen kului aikaa. Turkin XV armeijaosasto oli heinäkuun lopulla ja elokuun alussa viety Galitsiaan, nyt oli yksi ottomaninen divisioona matkalla Varnan seuduille. Enver otti nämä joukot marsalkka Liman pashan armeijasta; marsalkan tehtävänä oli vielä Konstantinopolin ja Vähän Aasian suojeleminen.

Englantilaiset olivat tunkeneet turkkilaiset pois Siinain niemimaalta. Innokkaasti he parhaillaan rakensivat täysiraiteista rataa ja vesijohtoa. Heti kun nämä molemmat olivat edistyneet kyllin pitkälle, saattoi otaksua vihollisen ryhtyvän toimiin Palestiinaa vastaan. Turkkilaisten voitosta Kut-el-Amaran luona ei ollut mitään seurauksia. Englantilainen valmisti Bagdadia vastaan uutta yritystä, tällä kertaa kaikesta päättäen perusteellisesti. Täälläkin oli aikaisemmin tai myöhemmin odotettavissa uusia sotatoimia.

Kummankin yrityksen täytyi menestyä, jos englantilainen niihin kävi todella käsiksi, kuten nyt näytti olevan laita. Mutta kuta sitkeämmin turkkilainen teki vastarintaa, sitä enemmän joukkoja täytyi englantilaisten siihen käyttää. Sen kautta Turkin armeija sai meillekin välillisesti mitä suurimman merkityksen. Lännessä asemamme sitä tuntuvammin keventyi, kuta urhoollisemmin Turkki piti puoliaan Palestiinassa ja Mesopotamiassa ja kuta enemmän joukkoja Englanti sinne lähetti päämääränsä saavuttaakseen. Tosin sillä oli Intiassa joukkoja, joita se ei hevillä voinut kuljettaa Ranskaan. Tämän voiman käyttäminen Aasian puoleista Turkkia vastaan ei hyödyttänyt asemaamme lännessä. Mutta lisäsihän kuitenkin sekin brittien sotilaallisia ponnistuksia.

Turkkilaisten yritykset Persiassa Hamadanin suunnalla olivat episodeja, joilla ei sodankäyntiin nähden ollut merkitystä.

Vähän Aasian itäosissa, Trapezuntin—Erzingjanin—Mushin linjan länsi- ja eteläpuolella, seisoivat venäläiset ja turkkilaiset vastakkain tekemättä toisilleen mitään. Kummankin armeijan lukumäärä näyttää vähentyneen aivan erinomaisen paljon. En ole koskaan päässyt selville siitä, paljonko turkkilaisia siellä oikeastaan oli. Ei luultu Venäjän enää tekevän suuria hyökkäyksiä, Venäjällekin oli tämä sotanäyttämö siksi hankala.

Turkin armeija oli lopen kulunut. Sekään ei vielä ollut toipunut Balkanin sodasta, kun sen jo täytyi lähteä uuteen sotaan. Sen mieshukka oli taistelujen ja tautien johdosta edelleenkin suuri. Hyvä urhoollinen anatolialainen katosi armeijasta. Epäluotettava arabialainen täyteväki sai yhä enemmän sijaa varsinkin Mesopotamiassa ja Palestiinassa. Joukkoja ei enää voitu saada täysilukuisiksi, niiden muonanhankinta oli huono, varustus vielä huonompi. Kunnollisten upseerien puute varsinkin oli tuntuva. Arvovaltaansa turvautuen koetti Liman pasha divisioonistaan muodostaa yhä uudelleen kunnollisia joukkoja. Mikä oli mahdollista, sen hän sai aikaan. Jos turkkilaiset hänen käsistään taas joutuivat saksalaisen ylikomennon alaisiksi, kuten Galitsiaan tai Romaaniaa vastaan, taistelivat ne jotakuinkin, jopa hyvinkin, mutta jos ne joutuivat turkkilaiseen johtoon, unohtivat ne sangen pian, mitä saksalainen vakavuus oli pannut päähän.

Paitsi rahoja Turkki sai meiltä upseereja ja teknillisiä työkuntia sekä sotatarpeita, näitä niin paljon kuin Konstantinopoliin meneväin junain kovin rajoitettu luku salli lähettää. Liman pashan divisioonat voitiin siellä varustaa. Sotatarpeiden kuljetus edelleen Palestiinassa ja Mesopotamiassa tai Kaukaasian rintamalla oleville joukoille oli niin rajoitettu, että niille voitiin hankkia vain mitä niukimmat varustukset. Nämä vähäiset joukot menettivät sen kautta yhä enemmän merkitystään. Turkin ratain kuljetuskykyä koetimme parantaa lähettämällä liikennekalustoa ja teknillistä henkilökuntaa.

Turkin hallituksen kanta muita kansallisuuksia kohtaan pysyi jyrkkänä.

Huolimatta kehoituksistani ei Turkki ryhtynyt vakaviin toimiin entisen araabilaispolitiikkansa muuttamiseksi. Ehkä jo olikin liian myöhä. Englannin raha teki loput. Araabialaiset kääntyivät yhä jyrkemmin Turkkia vastaan. Ihme oli, että Turkki melkein sodan loppuun saakka piti puoliaan Hedshasin radalla ja Medinassa.

Enverkin saapui jo syyskuun alussa Plessiin. Hän oli suurisuuntainen mies ja teki harvinaisen vaikutuksen. Hän oli Saksan uskollinen ystävä. Lämmin myötätunto yhdisti minut häneen. Sodankäyntiin nähden hänellä oli sotilaallista ymmärrystä. Mutta häneltä puuttui perustaa ja työaseet; samoin kouluutus. Hänen suuret sotilaalliset lahjansa eivät päässeet oikeuksiinsa. Turkkilaisten joukkojen lähettäminen Galitsiaan ja Romaaniaa vastaan johtui hänen oikeasta sotilaallisesta tunteestaan. Toiselta puolen hän vaati sotatarpeita semmoiset määrät, että niitä olisi ollut aivan mahdoton toimittaa perille. Suurin osa Sofian kautta Turkkiin menevistä junista käytettiin hiilen kuljetukseen Ylä-Schlesiasta Konstantinopoliin. Pyysin Enveriä, pyysin Talaatia, joka oli sangen huomattava mies, ja muita turkkilaisia viranomaisia, jotka kävivät luonamme, jos kuinka moneen kertaan edistämään hiilenkaivamista, joka näytti täysin mahdolliselta. Siten he olisivat saaneet tilaa sotatarpeiden kuljetukselle. Olen heidän kanssaan keskustellut rautateiden suuresta merkityksestä sodankäynnille ja osoittanut, kuinka Turkki voisi auttaa itseään. Osakseni ei tullut paljoa ymmärtämystä, ainakaan ei neuvojani otettu varteen. Mutta siitä huolimatta yhä vain vaadittiin, vaikkei voinutkaan olla näkemättä, ettei vaatimuksia otettaisi varteen. Turkki ei puolestaan tehnyt todellisuudessa mitään vuorikaivostensa ja rautateittänsä hyväksi.

Konstantinopolissa valta oli lujasti nuorturkkilaisten käsissä.

Väestö pysyi syrjässä.

Turkin tila ei minun ryhtyessäni toimeeni suinkaan näyttänyt ilahduttavalta, minun täytyi huolella ajatella Mesopotamiaa ja Palestiinaa.

V.

Meidän ja liittolaistemme välinen ajatuksenvaihto tapahtui molemmin puolin sotilasasiamiesten välityksellä, milloin ei suoranainen keskustelu ollut mahdollinen. Molemminpuolista yhteyttä Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon kanssa välitti saksalainen kenraali v. Cramon, joka hoiti erinomaisella taidolla ja suurella henkilökohtaisella hienotunteisuudella useinkin vaikeata tehtävätään. Hänen ansiostaan suhteemme Itävalta-Unkarin armeijan ylikomentoon kävivät yhä luottavammiksi. Itävalta-Unkarin sotilasasiamies Saksan suuressa päämajassa, sotamarsalkkaluutnantti v. Klepsch, ei joutunut samassa määrin etualalle. Hänkin oli erinomaisen sovelias henkilö, joka piti aina huolta siitä, ettei väärinkäsityksiä syntynyt, ja oli aina valmis toimimaan rikkomattoman aseveljeyden hengessä.

Keskusteluitamme Bulgaarian kanssa välitti etupäässä eversti, myöhemmin kenraali Gantshev, joka oli Bulgaarian sotilasasiamies luonamme. Erinomaisen älykäs ja tottunut mies, joka edusti taitavasti Bulgaarian etuja, pitäen samalla kuitenkin silmällä suuriakin näkökohtia. Hän oli liiton uskollinen kannattaja. Myöhemmin hän seurasi kuninkaallista herraansa hänen erottuaan Saksaan. Saksan sotilasasiamies Sofiassa, eversti v. Massow, jota tsaari piti suuressa arvossa, sai usein puuttua asioihin ja tuon tuostakin tasoittaa soraääniä, joita bulgaarialaisille ominainen luonnonlaatu helposti aiheutti.

Turkin sotilasvaltuutettu, kenraaliluutnantti Zeki pasha, oli ylhäismielinen osmani ja Saksan luotettava ystävä, joka edusti armeijaansa erinomaisen tahdikkaasti ja taitavasti. Saksan edustaja Konstantinopolissa, kenraali v. Lossow, oli erikoisen perehtynyt Turkin oloihin ja Enverin persoonallinen ystävä. Asiain luonteen mukaista oli, että käännyimme usein hänen puoleensa. Kun Turkin ylimmässä armeijanjohdossa saksalainen oli yleisesikunnan päällikkönä — ensin kenraali Bronsart v. Schellendorf, sitten kenraali v. Seeckt — muodostui yhteytemme sen kanssa erikoisen luottavaksi.

Kenraalisotamarsalkan ja minun tullessa Plessiin oli parhaillaan harkinnan alaisena kysymys yhteisestä sodanjohdosta neliliitolle taktillis-strateegisella alalla; minä kannatin sitä lämpimästi ja minulle tuotti tyydytystä, kun siitä pian tuli tosi. Hänen Majesteetilleen keisarille tuli kuulumaan viimeinen ratkaisu, kenraalisotamarsalkka sai määrätä "toimeksi saaneena". Käytännössä johto oli rajoitettu; meiltä puuttui selvä käsitys liittolaistemme armeijain sisäisestä arvosta, emmekä siitä syystä esim. voineet määrätä, että Itävallan rajalle Italiaa vastaan oli jätettävä vain niin ja niin monta divisioonaa. Käytännössä olivat molemminpuoliset välipuheet tarpeen; ja nämä välipuheet takasivat joka tapauksessa Saksan ylimmälle armeijanjohdolle jonkinlaisen arvovallan, joka osoittautui hyödylliseksi.

Kenraalisotamarsalkka ja minä siis olennaisella tavalla johdimme sotaa länsi- ja itärintamalla Dobrudshaa myöten etelässä. Siitä, miten sotaa Romaaniaa vastaan oli käytävä, oli meidän sovittava liittolaistemme, ensi sijassa Itävalta-Unkarin kanssa. Teschenissä olevan Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon alle kuuluivat arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmä ja ne joukot, joita parhaillaan saapui Siebenbürgeniin. Mutta ne olivat niin riippuvaiset niistä toimenpiteistä, joihin meidän tuli ryhtyä, ettei se todellisuudessa muuttanut ylimmän armeijanjohdon suorittamaa yhtenäistä johtotyötä.

Italian ja Albanian rintamat olivat yksinomaan kenraali v. Conradin työalana.

Makedonian rintaman, Bulgaarian ja Turkin olot vaativat mitä suurimmassa määrässä huomiotamme, mutta niihin nähden emme voineet toimia ratkaisevina tekijöinä.

Yhteisen sodanjohdon perustamisesta johtui myös, että liittoutuneiden ylimmät armeijanjohdot kääntyivät meidän puoleemme, milloin niiden kesken esiintyi erimielisyyksiä. Bulgaarian ylin armeijanjohto antautui Balkanin asioissa hyvin vastahakoisesti tekemisiin Turkin ja Itävalta-Unkarin ylimmän armeijanjohdon kanssa ja nämäkin keskustelivat mieluummin meidän kuin Bulgaarian ylimmän armeijanjohdon kanssa.

VI.

Hänen Majesteettinsa Keisari oli ylin sotaherra. Hänelle kuului armeijan ja laivaston korkein komentovalta. Armeijain ja laivaston ylipäälliköt olivat hänen alaisiaan.

Toimivan armeijan yleisesikunnan päällikkö johti sotatoimia itsenäisesti Hänen Majesteettinsa tahdosta; ratkaiseviin päätöksiin vaadittiin keisarin hyväksyminen. Komentovaltaa hänellä ei ollut.

Keisari siis oli ylimmän armeijanjohdon päämies. Kun muistelmissani käytän tätä nimitystä ahtaammassa, toimivan armeijan yleisesikunnan merkityksessä, noudatan yleistä, vaikka tosin erehdyttävää kielenkäyttöä.

Amiraaliesikunnan päällikkö oli merisodan johdon edustajana samanarvoinen kuin toimivan armeijan yleisesikunnan päällikkö. Merisodan käyntiin nähden hänellä oli samat oikeudet ja velvollisuudet kuin tälläkin. Yleisesikunnan ja amiraaliesikunnan yhteistyö on aina sujunut hyvin.

Brüsselin ja Varsovan kenraalikuvernöörit kuuluivat suoraan keisarin käskyvallan alle ja politiikkaansa nähden ne olivat riippuvaiset valtiokanslerista. Sotilaallisissa asioissa ne noudattivat ylimmän armeijanjohdon toivomuksia — kerrankin oli Hänen Majesteettinsa käsky tarpeen, kun oli Varsovan kenraalikuvernöörin alueelta saatava hevosia.

Muu vallattu alue oli kenraalimajoitusmestarin ja samalla ylimmän armeijanjohdonkin vaikutuksen alainen. Tämän alueen varsinaisia valtiaita olivat armeijan-ylikomennot.

Preussin, Baierin, Saksin ja Württembergin sotaministeriöt olivat meidän kanssamme tasa-arvoisia. Niiden edustajat olivat suuressa päämajassa, liittovaltioitten ministeriöiden puolesta olivat edustajoita asianomaisten miehistöjen sotilasvaltuutetut. Baierin edustajat vaihtuivat usein. Viimeiset olivat kenraali v. Hartz ja hänen jälkeensä kenraali Köberle. Saksia ja Württembergiä edustivat kenraalit v. Eulitz ja Graevenitz, jonka sijaan myöhemmin tuli everstiluutnantti Holland. Nämä herrat huolehtivat samalla ylimmän armeijanjohdon luona miehistöjensä eduista. Selvää on, ettei Saksankaan armeijassa voitu välttää miehistöjen välistä kateutta. Jos syntyi vaikeuksia paikassa tai toisessa, saattoi kontingentti joskus vierittää syyn toisen niskoille. Toisen kerran sen mieshukka oli ollut liian suuri, toisen kerran sillä muka oli ollut liian vähän toimintatilaisuutta. Henkilökysymyksiäkin oli sotilasvaltuutettujen kanssa harkittava. Näiden herrain yhteistyö ylimmän armeijanjohdon kanssa sujui hyvin. Heidän on täytynyt varmaan saada minusta se käsitys, että minä otin puolueettomasti huomioon heidän etunsa. En ole koskaan tehnyt eroa näiden neljän kontingentin välillä. Kaikki ne täyttivät velvollisuutensa, itsekussakin oli sekä hyviä että heikompia divisioonia; vain Württembergillä oli pelkästään hyviä. Sama tunnustus voidaan antaa Badeninkin divisioonille, vaikka ne eivät muodostaneetkaan omaa kontingenttia. Eriheimoisuudesta huolimatta armeija pysyi lujasti koossa. Vasta pitkällisen hajoittavan työn onnistui saada aikaan jonkinlaista ristiriitaa Baierin ja Preussin joukkojen välillä. Mutta korkeampi upseeri pysyi tästäkin vapaana.

Preussin sotaministeriön edustaja oli majuri Stieler v. Heydekampf; lämpimällä antaumuksella hän otti osaa moniin huoliini.

Sotaministeriöt täyttivät vaatimuksemme monella alalla. Ne olivat minulle uskollisia apulaisia. Semmoisissa asioissa kyllä, joissa sodan pakko kouraisi syvään kansan sisäiseen elämään, eivät asianomaiset miehet voineet vapautua kotimaassa puhaltavasta hengestä, he eivät voittaneet sitä, vaan alistuivat sen alaisiksi eivätkä sen johdosta tuoneet armeijalle sitä, mitä se niin pakottavasti tarvitsi.

Sijaisina toimivien komentavain kenraalien kanssa olen ollut tekemisissä vain isänmaallisen opetustoimen johdosta. He eivät ylimmältä armeijanjohdolta saaneet minkäänlaisia ohjeita. Piiritystilaa koskevan lain nojalla he olivat täydelleen itsenäisiä ja kuuluivat sotaministeriöittensä alle, kun valtiopäivät syksyllä 1916 olivat perustaneet sotilas-ylikomentajan viran; Baierissa oli laita jo ennen ollut näin.

Preussin sotaministerillä tuli näin ollen olemaan suuri merkitys sodan voitokkaaseen päätökseen nähden. Hänen vastuunalaisuutensa oli kasvanut entistä suuremmaksi, hänen tuli nyt kaikella voimallaan vaikuttaa valtiokansleriin ja saada hänet toimimaan kansan hengen vahvistamiseksi kotimaassa, jotta armeijan henki ei huonontuisi, ja vielä hänen piti alueellaan teroittaa mieliin valtiojärjestyksen säilyttämistä, jos sitä yritettäisiin järkyttää. Tätä odotti armeija Preussin sotaministeriltä. Komentavain kenraalien sijaisten asema menetti merkitystään valtakunnanjohdon kannan ja sotilas-ylipäällikköä koskevan lain johdosta. Se olikin tämän lain tarkoitus, ensi sijassa se juuri kohdistui heitä ja heidän toimintaansa vastaan. Epäilemättä kirjavuus yhdistyslain tulkitsemisessa ja sensuurin käyttämisessä ja monessa muussa asiassa olikin paha ja omiaan synnyttämään sekaannusta. Parempi olisi ollut, jos hallitusvallalla olisi ollut yhdenmukainen luja käsitys. Tätä kuitenkin puuttui eikä sotaministerikään saanut sitä aikaan. Kuta enemmän valtiokansleri myöntyi puolueiden vaatimuksiin, sitä enemmän epävarmuus levisi Berliinistä maaseudullekin. Komentavain kenraalien sijaisten itsenäinen toiminta lakkasi yhä enemmän. Laki, joka perusti sotilas-ylipäällikön toimen ja joka olisi saattanut olla hyvä, kävi vaikutuksiltaan meille turmiolliseksi.

Sotilaskabinetin päällikkö, joka virassaan oli vastuunalainen vain keisarille, oli niinikään viranomainen, jonka kanssa ylimmän armeijanjohdon tuli olla tekemisissä tasa-arvoisuuden pohjalla. Tämä viranomainen työskenteli vakaasti ja tunnollisesti. Mielipiteensä se muodosti yksinomaan komentoviranomaisten kertomuksien perusteella. Armeijanjohtajista ja komentavista kenraaleista se kysyi minunkin mielipiteitäni. Muutoin eivät henkilöasiat ensinkään kuuluneet ylimmälle armeijanjohdolle, ainoastaan yleisesikunnan upseereihin nähden minulle kuului moraalinen vastuunalaisuus, myöskin mitä ritarimerkkien jakoon tulee. Olisin kovasti suonut, että sotilaskabinetin johdossa olevat miehet olisivat omasta kokemuksestaan tunteneet tarkoin sodan ja voineet arvostella upseerikunnan tarpeita. Nyt se työskenteli liiaksi rauhanaikuisten kaavojen mukaan eikä riittävästi asettanut esiin lujia luonteita.

Ritarimerkki-kysymykset, joiden merkitystä armeijalle ei ole arvattava liian vähäiseksi, kuuluivat sotilaskabinetin päällikön ratkaistaviin. Niihinkin nähden hän piti johtonaan armeijan-ylikomentojen esityksiä. Valitettavasti viipyi liian kauan, ennenkuin ehdokkaat saivat ritarimerkkinsä. Pitkien ponnistuksien jälkeen onnistui ylimmän armeijanjohdon painostuksellaan saada haavoitettujen kunniamerkki hyväksytyksi.

Siirtomaasodan johto oli valtakunnan siirtomaaviraston valtiosihteerin käsissä. Hänen ja yleisesikunnan välillä ei rauhankaan aikana ollut läheistä yhteyttä siirtomaiden sotatoimiin nähden. Kenraali kreivi v. Schlieffen oli vasta 1904 erikoisella käskyllä saanut toimekseen sotatoimien johdon Lounais-Afrikassa. Valtakunnan siirtomaavirasto ei ole pitänyt riittävää huolta siirtomaiden puolustuskyvystä. Hyötyä, jonka Ranska sai siirtomaa-alueiltaan sodankäynnilleen, ei voida kyllin korkeaksi arvata. Se käytti varsinkin kesällä 1918 sotaan suuressa määrin tummaihoisia. Sitä me emme tietysti olisi tehneet missään tapauksessa, mutta paremmin olisimme voineet käyttää siirtomaitamme hyödyksemme. Itä-Afrikan saksalainen sankarijoukko kykeni vetämään vastaansa voimallisen vihollisen. Tätä ei voitu käyttää Turkkia vastaan, vaan tänne täytyi varmaankin osaksi lähettää toisia joukkoja, jotka lopulta säästyivät länsirintamalta. Mielenkiinnolla olen seurannut siirtomaasotaa ja minua hämmästytti, ettei Lounais-Afrikassa toimittu tarmokkaammin. Sen ei olisi tarvinnut kukistua niin nopeasti. En näe syytä, mistä se johtui. Kotimaan vähäinen huolenpito siirtomaittemme puolustuskyvystä ei voinut olla ainoa syy. Itä-Afrikassa kenraali v. Lettow-Vorbeck piti syksyllä 1917 puoliaan Rufidjin ja Rovuman välillä ja myöhemmin portugalilaisella alueella aina sodan loppuun saakka. Loistava esimerkki saksalaisesta urheudesta vieraassa maanosassa.

Ylin armeijanjohto ja valtiokansleri olivat tasa-arvoiset. Niidenkin yhteisenä huippuna oli Hänen Majesteettinsa. Yhteytemme valtakunnan hallituksen kanssa kävi piankin sangen vilkkaaksi, vaikka tosin sangen masentavaksi. Hallitukselle tekemämme ilmoitukset siitä, mitä sodankäynti ehdottomasti odotti siltä, jotta Saksan kansa kykenisi voittamaan, eivät saaneet tarpeellista vastakaikua.

Sotilaallisten etujen edustus kaikissa ulkopoliittisissa kysymyksissä sodan aikana ja rauhan solmimista varten tuotti myös monta kosketus- ja samalla hankauskohtaakin.

Berliinissä oleva hallituskoneisto teki ylenmäärin kömpelön vaikutuksen.

Jaostot työskentelivät liiaksi paljon rinnakkain ilman vähintäkään keskinäistä kosketusta; usein vasen käsi ei tiennyt, mitä oikea teki. Bismarck saattoi saada jaostot onnelliseen yhteistyöhön, sodanaikaisille valtiokanslereille se ei ollut mahdollista.

Molemminpuolinen yhteys kävi yksinkertaisemmaksi ja paremmaksi, kun valtiokansleri helmikuusta 1917 alkaen lähetti ylimpään armeijanjohtoon oman edustajansa, ensimmäisenä alivaltiosihteeri v. Steinin, josta puhalsi raikas tuulahdus koko ajan, jonka hän oli luonamme. Syksyllä 1917 tuli kreivi Limburg-Stirum luoksemme, mies, jonka tottumukseen ja runsaihin tietoihin yhtyi lämmin isänmaallinen mieliala. Seurustelu hänen kanssaan tuotti minulle vilpitöntä iloa. Melkein samasta ajasta alkaen edusti ylintä armeijanjohtoa valtiokanslerin luona Berliinissä eversti, myöhemmin kenraali v. Winterfeldt. Hän suoritti vaikean tehtävänsä antaumuksella ja hienolla älyllä.

Ylimmän armeijanjohdon täytyi lisäksi olla tekemisissä monen muun valtakunnan viraston ja liikenneasioissa suurten liittovaltioittenkin hallitusten kanssa. Voimakkaan valtiomahdin puute tuntui kipeästi. Valtiollinen monimuotoisuutemme kävi tuntuvaksi. Asiaaymmärtävät korkeammat baierilaiset upseerit lausuivat toivomuksen, että perustettaisiin valtakunnan-sotaministeriö. Minä en voinut muuta kuin kannattaa tätä ajatusta ja pyysin heitä kotimaassaan toimimaan sen puolesta.

Päiväjärjestyksessä on nyt Saksan perustuslain yhtenäiseksi tekeminen. Tapahtukoon se siten, että se on isänmaallemme uusi kehitysaskel, älköönkä tällöin unohdettako, mitä Saksa on Preussille ja liittovalloille velkaa.

Puolueettomissa valtakunnissa olivat ylimmän armeijanjohdon käytettävinä sotilasattasheet, samoin kuin rauhankin aikana. He kuuluivat asianomaisen lähettilään alle eivätkä harjoittaneet politiikkaa. Sotilaallisista asioista he tekivät ilmoituksia suoraan yleisesikunnalle, jättäen lähettiläälle jäljennöksen. Tämä menettelymuoto ei tuottanut minkäänlaisia vaikeuksia. Propagandankin alalla sotilasattasheet työskentelivät yksissä neuvoin lähettiläiden kanssa. Siihen kuuluvat ohjeensa he saivat eversti v. Haefteniltä.

Liittolaisvalloissa sotilasattasheilla oli samanlaiset tehtävät. Hekin pysyivät erillään politiikasta. Etupäässä he olivat Saksan ylimmän armeijanjohdon yhdysside-upseereina liittolaisarmeijain ylikomennoissa.

VII.

Syyskuun 5:ntenä kenraalisotamarsalkka ja minä lähdimme länteen ensimmäiselle matkallemme. Matkustimme Charlevillen kautta, jossa suuri päämaja vielä oli, Cambraihen Baierin kruununprinssin Rupprechtin päämajaan.

Charlevillen edustalla tervehti meitä kruununprinssi. Kenraalisotamarsalkan kunniavartiona oli komppania v. Rohrin kuuluisasta rynnäkköpataljoonasta. Ensi kerran näin nyt suljetun rynnäkköpukuisen joukon, päässä teräskypärä, joka oli osoittautunut niin erinomaisen hyödylliseksi. Meille se itärintamalla oli tuntematon. Kruununprinssi oli erittäin tyytyväinen siihen, että hyökkäys Verduniä vastaan oli keskeytetty, siten oli toteutunut, mitä hän jo kauan oli toivonut. Hän kosketteli sitten muita kysymyksiä ja huomautti minullekin haluavansa rauhaa; mutta hän ei sanonut minulle, miten se olisi saatavissa ententelta.

Charlevillessa kenraalisotamarsalkka kohtasi suuren päämajan herrat. Ylimmän armeijanjohdon jako kahteen ryhmään ja Plessin ja Charlevillen ylen pitkä välimatka oli kokonaisuuteen vaikuttanut melko häiritsevästi. Hyvät kaukopuhelin- ja kaukokirjoitus-yhteydet eivät voineet korvata suullista keskustelua. Olisin mielelläni yhdistänyt päämajan länteen, en tosin kuitenkaan Charlevilleen, joka oli epäedullisella paikalla. Belgiassa ja Ranskassa oli Saksan joukkojen kestettävä taistelun koko raskaus sen leppymättömimmässä muodossa. Halu olla sitä paikallisesti lähellä oli luonnollinen. Mutta ylimmän armeijanjohdon täytyi jäädä Plessiin, sotatoimet Romaaniaa vastaan kun edellyttivät läheistä yhteyttä Teschenissä olevan kenraali v. Conradin kanssa. Suuri päämaja siirrettiin sen vuoksi itään ja majoitettiin Plessiin, Kattowitziin ja muihin paikkoihin.

7:nnen aamupäivällä keskustelimme Cambraissa kiivaan kamppailun riehuessa Sommella. Kaikki olivat näiden ylenmäärin ankarain taistelujen vaikutuksen alaisina.

Länsirintaman järjestely ei siihen aikaan ollut onnistunut. Armeijain yhdistäminen armeijaryhmiksi ei vielä ollut kehittynyt kyllin pitkälle. Kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmä oli syntynyt elokuussa Sommen taistelun vaikutuksesta. Se käsitti nyt Arrasin edustalla olevan 6:nnen armeijan, jota kruununprinssi Rupprecht siihen saakka oli itse komentanut, ja molemmat taisteluarmeijat, 1:sen ja 2:sen armeijan, joita johtivat kenraalit Fritz v. Below ja v. Gallwitz. Saksan kruununprinssin armeijaryhmä oli vanhempi; se oli muodostettu Reimsin luona olevasta 3:nnesta armeijasta, Verdunin edustalla olevasta 5:nnestä, jota kruununprinssi itse johti, ja Lothringissa ja Elsassissa olevista armeijanosista A ja B. Armeijaryhmämuodostuksen ulkopuolella olivat 4:s armeija, jota kenraalisotamarsalkka Württembergin herttua Albrecht johti, sotajoukon oikealla sivustalla ja kenraalieversti v. Schubertin johtama 7:s armeija molempain armeijaryhmäin välissä. Muutoksiin ei aluksi ryhdytty, 7:s armeija vain liitettiin kruununprinssi Rupprechtin johtoon ja pian sen jälkeen muodostettiin Saksan kruununprinssiä varten erikoinen armeijaryhmäkomento. Ylimmän armeijanjohdon tarvitsi nyt enää antaa käskyjä vain kolmeen paikkaan. Länsirintaman järjestelyn täydelliseen uudistukseen oli vasta taistelulevon jälkeen ryhdyttävä.

4:nnen armeijan esikunnanpäällikkö, kenraali Ilse, ja kruununprinssi Rupprechtin ja Saksan kruununprinssin armeijaryhmäin esikunnanpäälliköt, kenraalit v. Kuhl ja v. Lüttwitz, esittivät yleispiirtein rintamaosainsa olot. Eversti v. Lossberg syvällä vakavuudellaan ja Bronsart v. Schellendorf vilkkaalla tavallaan täydensivät kenraali v. Kuhlin esitystä Sommen taistelusta kuvaamalla sen sisäistä menoa. Tähänastinen alueen menetys ei mielestäni merkinnyt paljoa, se voitiin vielä kestää, mutta äärettömän tärkeä oli sitä vastoin kysymys, miten se voitaisiin tulevaisuudessa ehkäistä ja samalla sen seurauksena ilmenevä voimamme yhä jatkuva heikontuminen. Minun oli voimasuhteista päästävä selvyyteen samoin kuin siitäkin, vieläkö taktilliset käsityksemme olivat oikeat. Edellinen oli helppoa, jälkimmäinen sanomattoman vaikeata. Strateegis-taktillisissa kysymyksissä mielipiteet törmäsivät yhteen aivan samalla tavalla kuin kaikissa valtiollisissa ja taloudellisissakin kysymyksissä. Tässä suhteessa on yhtä vaikeata vaikuttaa vakuuttavasti; ilmiöt todetaan, mutta perussyyt kielletään. Niitä on sen vuoksi vaikea korjata. Joukkojen kestävyys on suuri. Niin oli asian laita rauhan aikana, sama se on sodassa.

Kuva, jonka olin itselleni luonut Verdunin ja Sommen rintaman oloista, täytyi minun nyt kuulemani perustuksella nähdä vielä melkoista synkemmissä väreissä. Ainoa valoisa värisävy oli saksalainen sankarius, joka isänmaan puolesta kärsi vaikeinta, mitä kärsiä saattoi. En voi toistaa niitä liikuttavia taistelukuvauksia, jotka kuulin; kauneimman, mitä siitä on julkaistu, on eräs karaistuneen hampurilaisen rykmentin nuori upseeri kirjoittanut. Siinä on sankariruno suorasanaisessa muodossa.

Minulle selveni, mitä äärettömiä vaatimuksia uusi toimi asetti sotamarsalkalle ja minulle ja mitä vaatimuksia me asetimme lännessä taisteleville joukoille ja niiden johdolle heikontaessamme niitä yhä, jotta kaakossa voisimme ryhtyä hyökkäykseen.

Valtava, lentäjien hyvin ohjaama tykistö oli Sommen luona suunnattomin ammusmäärin nujertanut ja murskannut tykistömme. Jalkaväkemme puolustuskyky oli siihen määrään lopussa, että vihollisen joukkohyökkäys onnistui. Emme menettäneet vain sielullista joustavuutta, vaan suuren verenhukan lisäksi menetimme vielä vankeina melkoisen määrän ja paljon sotatarpeita.

Päällikköjen toiveet keskittyivät siihen vaatimukseen, että oli kiireimmiten saatava lisää tykistöä, ampumatarpeita, lentäjiä ja ilmapalloja sekä paremmat mahdollisuudet miehistön vaihtoon hankkimalla enemmän ja ajoissa vereksiä divisioonia ja muita joukkoja. Näiden vaatimusten tyydyttäminen kävi helpommaksi sen kautta, että luovuttiin hyökkäyksestä Verduniä vastaan; meidän täytyi kuitenkin ottaa lukuun, että siellä edelleenkin menetettäisiin paljon väkeä paljaastaan paikallisten olojenkin vuoksi. Mahdollistahan oli, että ranskalainen itse ryhtyi linnoituksesta hyökkäämään. Verdun jäi avoimeksi, voimia kuluttavaksi mätähaavaksi. Olisi ollut suotavampaa, että asemat olisi siirretty taapäin suppiloalueella. Verdunin taistelun paikallisista vaikeuksista minulla ei silloin ollut oikeata käsitystä. Linnoitus vaati Sommen ohella yhä vakavaa huomiota; siitä huolimatta 5:nnen armeijan täytyi luovuttaa melkoiset määrät tykistöä ja lentäjiä. Muiden armeijain suhteen oli meneteltävä häikäilemättömämmin. Niiden tuli venyttää rintamiaan ja vapauttaa taistelurintamaa varten divisioonia, tykistöä, lentäjiä ja ilmapalloja. Itsestään selvää on, että sen johdosta syntyi heikkoja kohtia; siihen saimme tyytyä, jos mieli kyetä Sommella puolustukseen. Mutta siihen taas oli pakko; selkäpuolella ei ollut asemia. Ylin armeijanjohto saattoi lisäksi turvautua muutamiin uusiin divisiooniin, jotka vähitellen valmistuivat.

Tykistö- ja ilmataistelusuhteiden täytyi vähitellen käydä rintamalla suotuisammiksi, kun annetut määräykset oli pantu toimeen; ammuskysymys vain jäi surettavaksi, vaikka riistätinkin toisilta rintamilta ampumatarpeita.

Jos divisioonain toimittamista edistettiin, näytti käyvän mahdolliseksi vähitellen saada Rupprechtin armeijaryhmän olot sille kannalle, ettei sen enää tarvinnut elää vain kädestä suuhun. Siinä tapauksessa saattoi toivoa, että divisioonia vapautettaessa ja rintamalle tuotaessa niiden pysyvä jaoitus voisi säilyä. Tähän minun täytyi armeijan sisäisen rakenteen ja joukkojen säästämisen vuoksi panna mitä suurin paino. Asiain nykyisellä kannalla kärsi huolenpito sekä miehistä että hevosista haittaa. Kun ylin armeijanjohto oli tehnyt voitavansa, vaadin kaikella ankaruudella, että joukkoyhtymät oli pidettävä koossa. Siihen saakka se olojen pakosta oli ollut mahdotonta. Voimain erikoisen lisätuonnin ohella jäi uupuneiden divisioonain vaihtaminen toisiin pysyväksi välttämättömyydeksi. Sotatoimi-osastollani oli sangen olennaisena tehtävänä pitää aina saatavissa divisioonia, joita voitiin käyttää Sommen taistelussa. Se oli sangen vaikea ja vastuunalainen tehtävä! Joukon tilasta oli oltava hyvin selvillä, ennenkuin voitiin määrätä, että se oli rauhalliselta rintamanosalta siirrettävä ja asetettava enemmän tai vähemmän tärkeihin taistelurintaman kohtiin.

Niitä apujoukkoja, jotka taistelun varalle poistettiin jostakin osasta rintamaa, ei voitu paikalla käyttää toisaalla. Säännölliset tulo- ja menolähetykset rasittivat jo ylenmäärin ratoja. Nyt oli tämän lisäksi vielä pantava liikkeelle valtava määrä junia. Siten kului pakostakin pari-kolme viikkoa, ennenkuin kaikki, mitä nyt oli varattu, todella oli määräpaikallaan. Mutta siihen mennessä saattoi vihollisen menestys tehdä tyhjäksi kaikki laskut ja uusia tehtäviä ilmaantua. Kohtalo sai ratkaista; vihollisellakin oli sanansa sanottavana. Lähinnä tehtiin, mitä hetken ahdingossa voitiin aikaan saada.

Taktillisella alalla täytyi meille onnistua saada uudelleen etusijalle tykistötaistelujen hyökkäyksellinen johto, joka ennen rynnäkköä ruhjoo vihollisen tykistön ja jalkaväen. Tykkien ja ammuksien heikommuuden vuoksi olimme siitä luopuneet. Sulkutulesta oli tullut luuloteltu yleislääke. Jalkaväki tahtoi sitä; mutta se on kuitenkin sekoittanut paljon terveitä käsityksiä. Vaikka sulkutuli olikin teoriassa hyvä, täytyi sen kuitenkin liiankin usein menettää tehonsa vihollisen ammuksien myrskysateessa. Turvautuen sulkutuleen jalkaväkemme laiminlöi liian helposti tehokkaan itsenäisen puolustuksen. Samalla kuin taisteluun tarvittavien tykkien ja ammusten lukumäärää lisättiin, mikä oli tykistön tehokkaan käyttämisen välttämätön ehto, oli korkeampien päällikköjen tehtävänä oleva tulen ohjaus saatava täsmällisemmäksi ja ilmassa tehtävien havaintojen avulla tähtäys tarkemmaksi. Useiden muiden upseerien kanssa kannatin tykistötaistelun johtoa pääasiallisesti divisioonittain korkeampien viranomaisten tarkkain käskyjen mukaisesti. Tämä tosin synnytti vastustusta, mutta vähitellen ajatus kuitenkin tunnustettiin oikeaksi. Jokaisen divisioonankomentajan tuli saada erikoinen korkeampi tykistöupseeri tämän aselajin käyttöä varten. Tämmöisen viranomaisen puute kävi kipeästi tuntuvaksi.

Tykistö ja lentäjä oli saatava lähemmäksi toisiaan. Lentäjän tuli mieltyä tulen ohjaamiseen. Taistelu korkealla ilmassa, jota lisäksi odottivat korkeat kunnianosoitukset ja maininta armeijan tiedonannoissa, oli innostuttavampaa ja ihanampaa kuin tykkitulen ohjaus, jossa kaikesta huolimatta oli mahdoton ketään tyydyttää. Tykkitulen ohjauksen suurta merkitystä voitiin vasta vähitellen ruveta käsittämään.

Taistelukeinona maassa olevia maaleja vastaan lentokoneet eivät silloin vielä esiintyneet niin suunnitelmallisesti kuin 1917 ja varsinkin 1918, mutta jo Sommen taistelussa matalalta lentävät vihollisen lentäjät vaikuttivat konekivääritulellaan aivan suhdattomasti jalkaväkeemme. Siihen eivät niinkään olleet syynä veriset tappiot, kuin se tunto, että vihollinen keksi ja tavoitti semmoisistakin paikoista, missä siihen saakka oli ollut turvallista. Tämä masentava tunne oli alussa niin voimakas, että kivääri ja konekivääri useinkin jäivät käyttämättä, vaikka niiden käyttäminen olisi ollut sangen tarkoituksenmukaista. Jokaisen taistelun lopullinen ratkaisu riippuu perimmäisenä jalkaväestä. Olen ollut jalkaväensotilas, olen ollut sitä kaikesta sielustani ja sanoin pojillenikin: menkää jalkaväkeen! He tekivät niin; vasta myöhemmin he seurasivat houkutusta ja nousivat monen muun nuoren miehen keralla ampumahaudoista antautuakseen lentäjän vapaaseen toimeen. Jalkaväen vanhan ohjesäännön kaunis lause: "Jalkaväki kantaa taistelun päärasituksen ja sen ovat suurimmat uhrit, sen vuoksi sitä odottaa suurin kunniakin" on aina pysyvä sotilaallisena totuutena.

Jalkaväen kannettava taakka on valtava, sen on tämäkin sota osoittanut. Maata paikallaan vihollisen rumputulen alaisena, liassa ja ravassa, kosteassa ja kylmässä, nälissään ja janoissaan tai kyykkiä yhteen sullottuina maanalaisissa käytävissä, kuopissa ja kellareissa vihollisen ylivoimaa odotellen ja nousta varmasta suojasta hyökkäämään tuhoa tuottavaa vihollista vastaan, katsella kuolemaa silmästä silmään, on miehen työtä. Se on mahdollista vain siinä tapauksessa, että voimaa antaa mieskuri, jota kannattaa rakkauden tunne isänmaata kohtaan ja syvällä sydämessä uinuva velvollisuuden käsky. Se kunnia on suuri. Mutta suurin palkka on se ylpeä tietoisuus, että on kotimaata palvellut vielä enemmän kuin muut, oman miehuuden kautta saavutetun voiton tunne. Kotia jääneet miehet eivät voi kyllin usein pitää tätä mielessään. Moisen sankariuden edessä niiden tulee vaieten paljastaa päänsä — ja olla puhumatta!

Saavutuksia arvosteltaessa ovat kaikki ne tasa-arvoisia, jotka ovat taistelleet kuten jalkasotilas: pionieerit, ratsuväen ampujat tai kenttätelegrafistit ansaitsevat saman kunnian. Heihin kaikkiin sopii vanhan ohjesäännön kaunis lause.

En tällä lausunnolla tahdo vähentää sitä, mitä muut aselajit ovat aikaan saaneet. Ylin armeijanjohto antoi kaikille samalla huolella ja samalla kunnioituksella tunnustuksensa, lentäjälläkin on voittajan mieli, tuo syvää tyydytystä tuottava tunne: tässä mies merkitsee jotain! Mutta hänen ei tarvitse kestää taistelun repiviä vaikutuksia. Tykistön täytyi kestää samantapaista kuin jalkaväenkin. Kuta kauemmin sotaa kesti, sitä suuremmiksi kasvoivat sen tappiot sekä puolustuksessa että hyökkäyksessä, siitä tuli yhä enemmän taistelun ja rintaman vankkuuden tuki. Siitä huolimatta ei tykistönkään tarvitse kieltää vääräksi tuota jalkaväestä sanottua lausetta. Oikeassa se oli noustessaan sitä käsitystä vastaan, että jalkaväki muka on pääase. Valitettavasti oli tämä päässyt erehdyksestä pujahtamaan erääseen tykistöä varten laadittuun ohjesääntöönkin. Pääaseita ei ole. Kullakin on oikeutuksensa, sillä kaikki ovat tarpeen. Ei tulla toimeen ilman yhtäkään niistä.

Se mitä Cambraissa sain kuulla jalkaväestämme, sen taktiikasta ja varustuksista, oli minulle erinomaisen tärkeää. Oli varma, että jalkaväki taisteli liian ahtaassa, liian jäykästi, se takertui liiaksi kiinni alueen säilyttämiseen; suuri mieshukka oli siitä seurauksena. Syvät katetut käytävät ja kellarit muodostuivat usein tuhoisiksi ihmisansoiksi. Kiväärin käyttäminen oli joutunut unohdukseen, käsigranaatista oli tullut pääase ja jalkaväen varustus konekivääreillä ja muilla ampuma-aseilla oli jäänyt paljon jälelle vihollisen vastaavista toimenpiteistä. Kenraalisotamarsalkka ja minä saatoimme aluksi vain pyytää, että etumaiset linjat yleensä miehitettäisiin ohuemmalta, syvät käytävät hävitettäisiin ja luovuttaisiin kaikista semmoisista kaivannoista ja maakappaleista, joiden jäykkä säilyttäminen oli merkityksetön yleiselle toiminnalle, mutta tuotti erikoisia tappioita. Jalkaväen muut opetus- ja varustuskysymykset voitiin vain vähitellen panna alulle.

Käsigranaattien pääsy etualalle oli johtunut siitä, että ne kaivantosodassa voitiin heittää turvapaikoista ja näitä hyväksi käyttäen, jota vastoin kiväärin käyttäminen vaati poistumaan suojan takaa. Läheltä taisteltaessa omissa aloitteissa ja vihollisen nyt tehdessä suurhyökkäyksiään, joissa mies äkkiä joutui miestä vastaan, oli käsigranaatti mukavampi ja tottumattomankin taistelijan helpommin käytettävä ase kuin kivääri, joka lisäksi helposti likaantui. Tämä oli ymmärrettävää; mutta jalkaväen tuli kyetä omin voimin torjumaan vihollinen päältään ja taistelemaan sitä vastaan matkan päästä. Jos taisteltiin vain mies miestä vastaan, kävi vihollisen miesluku helposti ratkaisevaksi.

Jalkamies oli granaatin vuoksi unohtanut ampumisen. Sitä oli hänelle uudelleen opetettava. Hänen täytyi ruveta uudelleen luottamaan kivääriinsä; sitä varten hänen tuli osata sen käyttöä. Helppo oli tätä huomauttaa, sanomattoman vaikeata saada tässä todella jotain aikaan. Täyteväkemme lyhyen palvelusajan vuoksi ei se enää onnistunutkaan, niin moneen kertaan kuin sitä koetettiinkin. Se olisi ollut mahdollista vain pitkän perusteellisen harjoituksen avulla rauhan aikana, sillä se saa ampujan taistelun vaikutuksen alaisena ampumaan koneellisesti.

Vihollisen jalkaväessä oli jo aikoja sitten ihmisen voimaa laajassa mitassa koneella kohotettu; me sitä vastoin työskentelimme vielä liiaksi ihmisellä. Meillä oli täysi syy mitä tarkimmin säästää yksilöjä. Tässäkin oli saatava aikaan perinpohjainen muutos; konekivääristä oli tehtävä jalkaväen tulivoiman pääase. Jalkaväkikomppanian tuli saada uudeksi aseeksi kevyt konekivääri, jonka käyttämiseen se luovutti niin vähän kiväärillisiä miehiä kuin suinkin. Se konekiväärimme, joka konekiväärikomppanioilla oli, oli siihen liian raskas.

Voidaksemme aivan pian vahvistaa jalkaväen tulen tehoa ainakin valtavan sotanäyttämömme polttavimmilla kohdilla, päätimme perustaa erikoisia konekiväärijoukkoja — tarkka-ampuja-osastoja. Tähän oli jonkinmoisia runkoja jo olemassa; ne oli nyt yhdistettävä ja laajennettava.

Miinain- ja granaattien heittäjäin tuli lisäksi vahvistaa jalkaväen taisteluvoimaa. Kaikkien pikalataus-aseitten valmistusta oli edistettävä.

Ja vihdoin oli järjestettävä jalkaväen kehittäminen hyökkäysjoukoiksi, jommoisia sota oli luonut, ja tämäkin tehtävä jalkaväen yhteiseksi omaisuudeksi. Opetusryhmillä, rynnäkköpataljoonilla, oli suuri arvo ja ne ovat suuressa määrin vaikuttaneet opetukseen; ne olivat esikuvia, joita jalkaväki innolla jäljitteli. Kuinka tämän tuli tapahtua, oli lausuttava sille opetusohjeessa. Sellaista ei vielä ollut olemassa.

Asemain rakentamiseen ja järjestämiseen nähden saatiin Sommen taistelun tähänastisesta kulusta tärkeitä opetuksia. Etumaisten hautojen syväin käytäväin sijaan oli tehtävä matalampia kaivantoja. Betoniset suojakkeet huomattiin yhä arvokkaammiksi, mutta valitettavasti niiden rakentaminen vaati paljon aikaa. Helposti huomattavat kaivantolinjat, jotka jokaisessa lentäjän ottamassa valokuvassa näkyivät hiuksentarkasti, olivat oivallinen maali vihollisen tykistölle; koko puolustusjärjestelmä oli leveydelleen venytettävä, höllitettävä ja saatava pinnanmuodostukseen mukautumaan. Suuret taajat lankaesteet eivät enää suojaa suoneet, vaikka ne lepoaikoina olivatkin niin viihdyttävät. Vihollisen ammussateessa ne katosivat olemattomiin. Kevyet rautalanka-aidat, joita oli vaikea huomata, soveltuivat paremmin taisteluun. Eturinteen asemat, joista jalkaväellä oli laaja ampuma-ala, vihollinen huomasi helposti. Vihollisen tykistö rummutti ne hajalle ja omat tykistön vaikutuksen havaitsijat usein vain vaivalla saattoivat pitää niitä silmällä. Takarinteen asemat, joiden ampuma-ala oli pieni, ja joita oma tykistö saattoi hyvin silmällä pitää, voitiin säilyttää. Suurtaistelussa oli niille annettava etusija.

Tykistön havaintomahdollisuuden ratkaiseva arvo ja samalla välttämättömyys asemaa valittaessa ottaa se ensi sijassa huomioon, oli käynyt sangen ilmeiseksi.

Tähänkin suuntaan oli siis kehitettävä; paljon oli muuttunut, jopa kääntynyt kerrassaan päinvastaiseksi!

Kaikkia näitä kysymyksiä oli Cambrain keskustelussa vain kosketeltu. Yleensä minä sain vain vaikutuksia, jotka kuitenkin osoittivat, kuinka välttämätöntä oli antaa taistelumenetelmille uusia muotoja ja kuinka armeija halusi, että sitä taktiikan ja varustuksen puolesta kehitettäisiin. Idässä olimme pääasiassa taistelleet vanhan taktiikan mukaan, jonka olimme rauhan aikana oppineet, ja sen mukaan joukkomme kehittäneet; täällä oli vastassamme uusia ilmiöitä, joiden huomioon ottaminen oli velvollisuuteni.

Olen aina erikoisen mielelläni pohtinut kaikkia taktillisia ja varustusasioita ja ne kuuluivatkin tehtäviini, kun olin Berliinissä suuressa yleisesikunnassa. Koetin jo silloin saada aikaan paljon semmoista, mikä nyt oli käynyt polttavaksi. Kuten jo ennakolta saattoi helposti arvata, olivat ne nyt, kun armeija seisoi vihollista vastassa, tulleet sen elinkysymyksiksi, niille ei voinut suoda liian suurta huomiota. Tämä vastuunalaisuus armeijaa kohtaan oli erikoisen painava. Vaikka minun toiselta puolen täytyikin vaatia sotaan väkeä, oli minulla toisaalta inhimillisesti ihanampi velvollisuus säilyttää isänmaamme ihmishenkiä.