SOUTAJAN LAULUJA

Kokoelma pieniä runoja

Kirj.

ILMARI CALAMNIUS [Ilmari Kianto]

Porvoossa, Werner Söderström, 1897.

LAULUJEN NIMET:

Soutaja.

Minä ja muut.

 Ainainen valitus.
 Minä ja muut 1, 2.
 Öisiä ajatuksia 1, 2.
 Aina vastakkainen.
 Minnekkä seilaat?
 Itkuinen elämämme.
 Epätoivoa.
 Isälleni.
 Surulaulu äidilleni.
 Siskolle.
 Hämyn lapsi.
 Älä naura.
 Katkaistut siivet.
 Tulta ja tuhkaa.
 Suomalaiselle säveltäjälle.
 Vastauksen saatuani toivorikkaalta toverilta.
 Salainen tuska.
 Käsitykseni helvetistä.
 Mun on vilu.
 Voi väsyinkö kesken.
 Mennyt työkyky.
 Väliin yhtä — väliin toista.
 Rukous.

Luonto.

 Kotoiset rannat.
 Kauvan kaivattu sade.
 Aallolle.
 Sydänmaan lammella.
 Käki.
 Paimenen laulu.
 Aamulaulu.
 Elokuun illat.
 Kotoisesta kylystä.
 Sylityksin.
 Huu! pani tuuli.
 Syksy on.
 Oi kuin pimeää.
 Minun ilmani.
 Myrskylaulu.
 Lunta ja routaa.
 Honkalon sointi.
 Pulkka-laulu.
 Pakkaskuutama.
 Rekilaulu.
 Lapsuudelleen laulava.
 Itkevälle kalliolle.
 Meri-idylli.

Kuvailevaisia.

 Kaupunkiin lähtö.
 Koskella.
 Vastatuulessa Oulunjärvellä.
 Tervatytön laulu.
 Myötätuulessa Oulunjärvellä.
 Kerjäläispojan laulu.
 Rannalta löytynyt airo.

Lemmenlauluja.

 Nuorra.
 Tellervo-lauluja, 1-15.
 Entinen laulu.
 Kaihtimien leijuessa, 1-3.
 Kansanlaulu.
 Nuorten mieli.
 Sinä olet paras.
 Haave. 1, 2.

Keveämpää ja raskaampaa.

 Markkinahoijakka.
 Ne ihanat illat, ne kuutamo-yöt.
 Renkinä olleen laulu.
 Muistelma..
 Leila.
 Lampaita ajamassa.
 Sointuja rakastavan runo.
 No saapa nähdä ja saapa kuulla.
 Lessing'iin vetooja.
 Hänen vakaumuksensa.
 Lentävä lehti — vyöryvä vuori.
 Kahtalainen tuuli.
 Yhtä ja samaa.
 Kumoonpurjehtivia.
 Mitä se ihmistä auttaisi.
 Mitä mä tuosta.
 Rantasipi.
 Huuhkaja.
 Jörgenson'in »Elämänvalheen ja Elämäntotuuden» luettuani.
 Kuolevaa kaikua.
 Areenalle heitetty.

Soutaja.

    Olen soutaja, soutaja muuan vain,
    Yön helmassa yksiksein,
    Joka venhyen äidiltä lainaksi sain
    Yli ulapan mennäksein.

    Kaks' airoa soutoaksein minä sain —
    Oli ehyet kumpikin nuo, —
    Niin toinenpa katkesi soutaessain
    Heti tultua tuulien luo.

    Mun siksi nyt soutoni kierohon vie,
    Kun maata ma aina en nää —
    Niin raskaalta tuntuu jo usein se tie,
    Ja on täytymys hengähtää…

    Ja silloin ma lauluksi pieneksi saan —
    Omat lauluni laulan ma nuo —
    Ja vaikka en maatuisi milloinkaan,
    Niin laulu se lohtua tuo!

(Helsingissä, helmikuulla, 1887).

I

Minä ja muut

    Joskus, kun on mieli musta,
    Taikka vaiva vaimaltaa,
    Silloin laulun kaikerrusta
    Helpommin voi oivaltaa.

    Ja kun onpi hämyn hetki,
    Pilvipäivä taikka yö,
    Eikä maista jalkaretki,
    Eikä luista mikään työ:

    Silloin vain nää kaihon luomat
    Kätehenne kerätkää! —
    Kenties hetken tuulten tuomat
    Vasta-tunnon herättää.

Ainainen valitus.

    Tuhat kertaa aikoneeni
    Itseäni parantaa,
    Mutta kuiten sortuneena,
    Muut' en voi kuin valittaa:

    Herra, Herra, miksi loit mun
    Mieron rantaa astumaan? —
    Inhan elon lammikoissa
    Ryönäisissä kastumaan!

    Herra, Herra, miksi loit mun
    Näin on nuorra hiutumaan? —
    Lailla kuusen silvoellun
    Hiljallensa riutumaan!

(1895).

Minä ja muut.

        »Kuin valju minust' tulos on sun.
        Sa kevät! — aika lempiväin!
        Mi tuskan tunto levoton mun
        On sielussain ja veressäin!»

Puschkin Onegin'issa.

1.

    Muilla kevät-tuulahdukset
    Rinnan saavat uhkumaan —
    Mullen kevät-tuulahdukset
    Tuovat kurjan kaihon vaan.

    Muille kevät-linnut aina
    Laulaa, laulaa ilojaan —
    Minä kevät-lintusista
    Totta vie — en nautikkaan!

    Muille kevät-purot myöskin
    Hellin äänin pulputtaa —
    Mua puron kuullessain
    Kovasti vain janottaa!

    Vielä muillen kevät-vuokko
    »Hymyy niinkuin enkel'» ain
    Minusta on sinivuokko
    Pieni, kehno kukka vain!

2.

    Puolestani kehuskelkoot
    Kevättään ja keijujaan!
    Lipein lauluin riehuelkoot
    Kevät-tuulen toivojaan!

    Minä hämyn leino lapsi
    Syksyä vain kiittelen,
    Syksyn keltalehtysistä
    Lauluinkin solmeilen!

    Minä hämyn leino lapsi
    Murhettain vain huokailen,
    Toivoja kun en mä saanut
    Siksi niistä laula en.

(Suomussalmella syksyllä 1896).

Öisiä ajatuksia.

1.

    Miks yö on mulle tuttavin,
    Miks syksyn taivas valtavin?
    — Tuo taivo, jolta harvoin vaan
    Luo tähti tuikettaan?

    Siks lie se mullen tuttavin,
    Siks yö lie mullen valtavin:
    — Ett' elämäinkin vainen on
    Yö synkkä, valoton — —

2.

    On Pohjan tähti-yöhyt,
    Soi vieno tuulonen,
    Ja luonto lumiturkki
    Nyt uinuu vaieten…

    Ja kuuhut kultapyörä
    Käy yksin kulkuaan,
    Se hämäristä häivän
    Jo pääsi loistamaan…

    Noin luonto tuossa tuutuu,
    Noin vetää uniaan,
    Ja inehmoiset kaikki
    Myös saivat nukkumaan.

    Mut miksi minä valvon
    Viel' yksin huoneessain —
    Ja ummista en silmää
    Ja valvon, valvon vain?

    Lie lemmen leimu tuima
    Kai rintaan syttynyt?
    Ja haaveissainko, huima
    Ma — kuuta katson nyt?

    Tai muuko tuskan tauti
    On minuun tarttunut! —
    Ja sikskö silmistäni
    On uni haipunut?

    Ei oo se leimu lemmen,
    Ei tuskan tautikaan,
    Vaan on se tämä aate:
    »Oi tunne itses!» vaan.

(1894).

Aina vastakkainen.

    Silloin kun muilla on hupaisinta,
    Ja nauruun on keksitty riittävä syy
    Silloin mun käypi vakaaksi rinta,
    Ja maailma ikäänkuin synkistyy.

    Mutta kun toisten on raskasna mieli
    Ja äänettömiksi he äkkiä saa —
    Silloin — se kumma! — mun heltyvi kieli
    Ja kaikki niin hauskana kangastaa!

Minnekkä seilaat?

        »Tuli tuuli, otti laian,
        Tuli toinen, toisen otti,
        Kolmansi kokan repäsi.»

Kanteletar.

    Eloni pursi,
    Minnekkä seilaat,
    Kunnekka kuljet,
    Suuntajat sie!
    Aaltojen hyöky
    Kun ruorisi mursi,
    Pirstaksi rikkoi —
    Missä nyt tie?
    Tuuli kun purjeesi
    Reikihin raastoi,
    Köytesi katkoi,
    Tempasi pois,
    Myrskyn kun hengetär
    Pilkaten haastoi:
    Parhainta sullen
    Jo hukkua ois!

    Häilyvä haahti,
    Vaappera venho,
    Minne nyt matkajat
    Orpona pois?
    Vinha on vauhti
    Ja ankara aalto —
    Voipa — jos maatua
    Vieläkin vois!

    Voipa jos valkama,
    Suopea suoja,
    Rauhaisa ranta
    Sun kätkisi vie!', —
    Sulienkin vielä
    Sois laupias Luoja
    Hellivän turvan
    Tyynessä siell'…!

    Innolla laittaisin
    Uuden mä ruorin,
    Kestävän, vankan
    Ainahisen…
    Uudet ois purjeet,
    Mastot — ja kaikki,
    Uusi myös ohjaaja
    Purtosen tuo…
    Elämän merta
    Nyt varmana seilais,
    Uljaana uiskelis
    Hyökyjen luo!

(1895).

Itkuinen elämäntunne.

    Äitisi itki sun synnyttäessään,
    Sun synnyttäessään päälle tän maan,
    Äitisi itki — ja itse sä itkit,
    Kyynelin sait sinä maailmaan!

    Itkulla kenties elosi vietät,
    Elosi vietät — ja vaikertelet,
    Riemut ja riennot ja elämän riehut
    Tuskiksi kenties oivaltelet.

    Itkulla kenties elosi huolet
    Päätät, kun hautasi avautuu,
    Elosi erheistä kaivaten kuolet —
    Ja kivusta silloin sun vääntyvi suu.

    Ja saattajat ruumiisi itkevät myöskin,
    Heilläkin muistosi murheeksi saa,
    Millainen hyvään lie ollunna työskin
    Kyynelin muistoas viettävi maa.

    Näinpä on elämän aamusta saakka
    Elämän iltahan itkuja ain,
    Näin on olemus vaikea taakka —
    Riemuja paljon kun ei ole vain.

Epätoivoa.

        Kuusen juuret kuivettuvat,
        Vaan ei kuivu kyyneleeni,
        Meret suuretkin sulavat,
        Ei sula minun suruni!

Kanteletar.

    Se on syksyisen päivyen paistetta tää,
    Jota eissäni välkkyvi vaan —
    Ja ei edes se minun luokseni jää
    Kunis sammuu se kerrassaan.

    Ja pilvihin peittyvi taivas se tuo,
    Niin synkäksi tummuvi maa; —
    Koko maailma musta kuin virran vuo…
    Ja niin kierona kangastaa!

    Oi Luojani laupias, että mun loit!
    Näin kelvottomaksi kun sain!
    Ja miksikä vieläkin kärsiä voit
    Mua maallasi vaivanas vain? — —

    Ne on syksyisen pääskysen lauluja nuo,
    Mitä korvani kuulostaa —
    Se on särkyvän kantelon kaikua tuo…
    Ja se kuoloa ennustaa.

(1896 syksyllä).

Isälleni.

(Kirjeessä).

    Oi isä-vanha, anteeks' suo
    Mun kurja kirjeeni!
    Ja unhoittaa sä koeta tuo,
    Mi saikin mieleeni!

    Sun harmaan pääsi hiustakaan
    En hennois harventaa,
    Mut mulla, luonto vaivojaan
    Ei voinut vaimentaa.

    Oon hetken laps', — tiedäthän sen!
    Niin altis tuskillen,
    Mä lailla rannan kaislojen
    Ain taivun tuulillen.

    Oon outo kukka taimimaan,
    Jot' tuiskut ajelee,
    En voimaa saanut kasvamaan,
    Kun mua palelee…

(Syysyönä 1895).

Surulaulu äidilleni.

    Itke, itke, äiti rukka,
    Poikas on niin tunnoton!
    Niinkuin rannan kielo kukka
    Hiutui aallon huuhtohon.

    Itke, itke, äiti raukka,
    Poikas on niin onneton!
    Aavan ilman hurja haukka
    Lapsees' iskenyt kun on.

    Itke, itke, äiti armas,
    Et sä suotta itkekään!
    Lapses' sielu on niin karmas,
    Laukes luotto elämään.

    Laukes luotto, kuoli usko,
    Sijahan sai rauhatuus —
    Eikä levon kulta-rusko
    Enää taida nousta uus…

    Kuulen, äiti, opetusta,
    Jolla mua neuvot sa,
    Mutta — monta rukousta
    Hällen tein jo turhaan ma!

Siskolle.

    Neito nuori, sisko rukka!
    Miksi itket, huokajat?
    Niinkuin kylmän kevään kukka
    Pääsi surren kallistat.

    Eikö sullenkana päivä,
    — Onnen päivyt paista, ei?
    Sultakinko häijy häivä
    Kirkkaan valon piiloon vei?

    Mielen kevään innot peitti?
    Taansi tarmon, tärväs työn?
    Jako sijaan sullen heitti
    Sielun murheen mustan yön

    Neito nuori, sisko rukka!
    Miksi itket, huokajat?
    Niinkuin kylmän kevään kukka
    Pääsi surren kallistat.

Hämyn lapsi.

    Hämyn lapsi, unten orja,
    Vihlovaisten viimain mies…
    Enkö koskaan viisastu?
    Enkö koskaan muka'u?

    Tuolla tähdet taivahalla,
    Tuossa mailma — tässä mie;
    Mutta minkä ilman alla
    Kiertää onnen viittatie?

    Missä se, mi soinnuttaisi
    Taivaan, mun ja maailman:
    Kaikkeuden kielet saisi
    Yksin äänin soimahan?

    Hämyn lapsi, unten orja,
    Vihlovaisten viimain mies…
    Enkö koskaan viisastu?
    Enkö koskaan muka'u?

(Helsingissä 18/1 1897).

Älä naura!

    Älä naura, viisas veikko,
    Laulussain jos moinen oon,
    Että lausun: purtein heikko
    On kuin syössyt kallioon.

    Älä naura, vento veikko,
    Jos myös pelkään hukkuvain
    Ja jos huudan: tuonen peikko
    Kärventää jo ruumistain!

    Minä vain ne yksin tiedän
    Sinä niit' et tuta voi!
    Siksi nauruaiskin siedän,
    Vaikka tuska rinnass' soi.

Katkaistut siivet.

    »Kyllä se maailman ranta sun neuvoo —
    Vuotahan veikkonen, vuotahan vaan:
    Sultakin maailma lentimet leikkaa,
    Sultakin siipesi katkaistaan!»

    Siitä nyt mennyt on vuosia monta
    Näin tätä mullen kun saarnattiin;
    Ja muistan sen selvään, kuinka me sille
    Kiistaten joukossa naurettiin

    Niin! — Minun siipeni kyllä on poikki
    Ja katkaistu lapsuuden lentimen tie —
    Mutta ei ennustus ollunna totta:
    — Ei niitä maailma leikannut lie!

(16/2 1897).

Tullta ja tuhkaa.

(Mietelmä).

    Se, mikä minussa on tulta,
    Ei sammunut viel' ole multa —
    Mut se, mikä minussa on tuhkaa
    On niinkuni raunion ruhkaa.

    Ja se mikä minussa on tulta
    On elämänhalu ja kulta —
    Mut se mikä minussa on tuhka
    On kuolemankaiho ja uhka.

Suomalaiselle säveltäjälle.

    Sille, joka Suomenkansan
    Sydänkieltä oivaltaa.
    Sille myös sen säveleitä
    Onnistuupi kaijuttaa.

    Synkät ovat Suomen korvet,
    Valju sen on taivaskin,
    Karu onpi maa ja kansa —
    Karu usein laulukin.

    Mut ei vainen syksyn tuulet
    Saloillamme soita ain,
    Onhan suvi Suomessakin, —
    Suvi siis kai laulullai!

    Niinpä laula, laulunluoja,
    Suomen surumieltä vain,
    Mutta suven sula henki
    Huokukoon myös laulustai.

    Anna laulus kertoella
    Kuinka paljon kylmää on,
    Kuinka laululintusetkin
    Halla häätää pakohon!

    Mutta älä hemme-aikaa
    Kuiten huoli salata!
    Salli taasen laululintuin
    Kotimetsiin palata!

    Anna soiton kaikerrella,
    Mikä mielet lannistaa!
    Mutta miksi kansallemme
    Tää on kuiten armain maa

    Niin sä laula, laulunluoja,
    Suomen surumieltä vain,
    Mutta suven sula henki
    Huokukoon myös laulustai!

(5/4 96).

Vastauksen saatuani toivorikkaalta toverilta.

    Se kirje, jonka nyt eissäni nään — on tulta ja innostusta,
    Mut kirje, jonka sä multa sait — oli synkkä kuin syysyö musta.

    — Oi ystävä nuori, miksihän näin
    Lie kohtalo oikukassa:
    Kun toisella liekki on syttynyt juuri —
    Jo toisell' on sammumassa!

(Kotona, lokakuulla 1896).

Salainen tuska.

    Mua katselivat he
    Kuin jotain kummaa vain:
    Silmäini syvää juovaa
    Ja tummaa katsettain.

    »Oot paljon muuttunut!»
    He mullen sanoivat,
    Ja selitystä siihen
    Ikäänkuin anoivat.

    »En suinkaan!» lausuin mä,
    Hymyillä koittaen,
    Ja vaivoin teeskelyllä
    Mun tuskain voittaen.

    Ja ilman selitystä
    He jäivät kaikki näin,
    Mut minä selityksen
    Salasin sisässäin.

(Matkalla).

Käsitykseni helvetistä.

(Hetkinen mieliala).

    Jos elämäni kehno lie —
    Ja helvettiin siis viepi tie,
    Niin vieköön sitten vain!

    Siell' lieskan tuiman kielissä
    Ja kekäleiden liekissä
    Ma kärsin mielelläin:

    Kai kerran kärsimyskin tuo
    Se loppuu, — kai ei Herra suo
    Mun liikaa kärsiä! —

    No niin, jos siis ma kehno lien
    Ja helvettiin siis viepi tien'
    Niin vieköön sitten vain!

    Kun kärsinynnä kyllin oon,
    Kai pääsen taivaan karkeloon
    Ja puhdas jälleen oon.

    Ja enkeleiden laulaissa,
    Ja symbaleiden soidessa
    Ma elän uudestaan!

    Ma elän toista elämää, —
    Ikuista, suurta, ylevää,
    Ja en voi hairahtaa

(14/11 1895).

Mun on vilu.

        »Minkä päivä lämpimämpi,
        Sen mun mieleni vilumpi.»

Kanteletar.

    Mun on vilu, vaikka vaate
    Kylmän torjuu verhollaan, —
    Vaikka kiukaan kirkas liekki
    Kuumentaakin loimullaan.

    Mun on vilu, vaikka kevät
    Parhaallaan jo uhkuaa, —
    Vaikka paistaa Luojan päivä,
    Vaikka roudan luopi maa.

    Mun on vilu, vaikka taivas
    Lempeäksi leimataan —
    Mun on vilu siksi että:
    Puuttuu luotto — Jumalaan!

19/4 18961.

Voi väsyinkö kesken!

    Voi väsyinkö kesken mä onneton mies
    Mun sammuiko tyysten jo intoni lies'!
    Ja toimeni määräkö tyhjihin vei!
    Ja taistohon enää pontta mull' ei!

    Ja kuollakko mullen nyt parhainta ois?
    Ja maailman melskeistä nukkua pois?
    Ja laulunsa haikea heittää vaan
    Kotinsa rantoja kaartelemaan!

Mennyt työkyky.

    Ei juokse järki,
    Ei luista työ…
    Ja luku tuntuu niin raskahalta…

    Ja yli kaiken on tumma yö:
    »Oi orjamaista,
    Oi halpamaista
    On kaikki tieteen ja opin työ!»

    Mut järki, järki, ei juokse sentää,
    Ja työt ne jäävät — kun tunne lentää!

Väliin ylitä — väliin toista.

    Usein multa utelette:
    »Mikä ootkin luonnoltais?» —
    Oi, jos vastata ma voisin!
    Ja jos vastuu onnistais:

    Väliin yhtä — väliin toista —
    Väliin taas — ei kumpaakaan;
    Väliin terve, väliin sairas — j
    Vaan ei sama milloinkaan!

    Mut kun vielä väittelette:
    »Mi on siihen sitten syy?»
    Niin mä vastata vain tahdon:
    Elämäni myrkky-kyy…

(Helsingissä 15/9 1897).

Rukous.

    Taivaan Herra, voiman Herra
    Herätä ja valista! —
    Oon kuin sokko erämaassa,
    Enkä tiedä matkasta.

    Taivaan Herra, avun Herra!
    Suuntaa mua ja ohjaile! —
    Oon kuin tuulen tuntureilla
    Lennättämä hiutale.

    Taivaan Herra, armon Herra!
    Päästä mua, avaja! —
    Oon kuin mieron kerjäläinen
    Oves' eessä huutaja.

II.

LUONTO

    Niin kauvan kuin aurinko vaalivi maata.
    Ja vuoroin vaihtuvat päivä ja yö —
    Niin kauvan ei kannel voi soimasta laata,
    Kuinka on valtava luomisen työ!

Kotoiset rannat.

    Mun usein eessäin kangastaa
    Tuo Kiantojärven ranta,
    Ja muistoissani kuvastaa
    Sen rannan raikas santa.

    Ma jolla lasna kuultelin
    Kun aallon impi itki,
    Ja jalkojani huuhtelin
    Tai juoksin hiekkaa pitkin.

    Oi tuota elon valoa!
    Oi sitä viatuutta!
    Kun povi täynnä paloa —
    Ja aina näki uutta!

    Ja mullen lauloi lintuset,
    Ja mullen hymyi lammet,
    Mun tunsi salon sammalet
    Ja hongat, Pohjan tammet.

    Oi kotiseutu! Puhtoinen
    On jäänyt kuvas mulle,
    Ja rinnassani ikuinen
    Salaupi kiitos sullo!

Kauvan kaivattu sade.

    Ja joutui ilta ihana,
    Jo päivä himmentyi,
    Ja pitkän poudan jälkehen
    Nyt taivas liementyi —
    Niin hiljaiseksi heltyi maa
    Kuin aikois uinahtaa…

    Ja kohta alkoi sataa vettä,
    Maa-raukalle se oli — mettä!

    Kas! — Ilman henki vilvastui,
    Ja nurmen nukka raitistui!
    Ja lehto urvut auki loi,
    Ja kukkasissa helmet soi!
    Niin terveheltä tuoksui sää:
    Ihana hengittää!

    Ma istuin avo-ikkunassa
    Ja katsoin lietoon hämärään —
    Ma kuulin veden solinata…
    Ja ihastuin sen hyminään!

    Ja koivun tuoksu täytti maan,
    Ja yhä satoi, satoi vaan…

(Kevätkesällä 1896).

Aallolle.

    Kun katson järven aaltoa,
    Mi rantaa vasten lyö,
    Ma tunnen kummaa kaihoa,
    Mi mieltä jäytää, syö:

    »Oi aalto, aalto, vaahtopää,
    Mi sullen suotu on:
    Sä nauttia saat elämää, —
    Saat rannan suutelon!»

(1894).

Sydänmaan lammella.

    Yöhyt ol' lempeä:
    Pilvessä taivas,
    Luonnossa tyyneys,
    Rauhassa maa —
    Ja hiljaisna uinui notkossa korven
    Äänetön lampeni tuo. —

    Silloin mun silmääni
    Kyynele nousi,
    Yön hämärissä
    Itkin kuin laps; —
    Ja hiljaisna uinui notkossa korven
    Äänetön lampeni tuo. —

    Miksikä itkin? —
    En minä tiennyt. — —
    Itkuni äänt' ei
    kuullunna ken —
    Ja hiljaisna uinui notkossa korven
    Äänetön lampeni tuo.

(Onkiretkeltä tultua 1894).

Käki.

    Käki kukkui, vaarat vaikui,
    Yli salmen kukku kaikui
    Muutoin hiljaa… laulurastas
    Käelle toisinaan vaan vastas.

    »Kuules käki, huoliskohan
    Suudelmaa hän — montakohan?»

    Alkoi käki kukahdella —
    Herkes vasta — sadannella.

Paimenen laulu.

    Päivä meni piiloon,
    Päivä meni piiloon, —
    Pilvi päivän vei.

    Lintu lähti lentoon,
    Lintu lähti lentoon, —
    Huuhka linnun vei.

    Maiju meni marjaan,
    Karhu tuli karjaan, —
    Kukas Maijun vei?

Aamu-laulu.

(Kesällä).

    Nyt on aamu, kesä-aamu,
    Taivas on niin sininen,
    On kuin ilman immen haamu
    Kulkis yli seutujen!

    Nyt on aamu, kesä-aamu,
    Järvi on niin hiljainen,
    Järven tyyntä sotka soutaa,
    Ranta on niin rauhainen!

    Nyt on aamu, kesä-aamu,
    Koivut kukkii kilvassaan,
    Nurmen heinä tuoksuu, kasvaa
    Aivan karskaa kasvaissaan —

    Voi jos oisi mulla armas!
    Tällainen kun aamu on:
    Tuonne tyyntä soutaisimme
    Lempiniemen lehtohon!

(Iisalmella 6/6 1896).

Elokuun illat.

    Oi te illat elokuun,
    Illat kuutamolla!
    Taivas tumma hulmuaa,
    Pilven päältä leimuaa
    Salama niin kirkas!

    Oi te illat elokuun,
    Illat kuutamolla!
    Korven honka hohisee,
    Lauha tuuli tohisee,
    Tuuli eteläinen!

    Oi te illat elokuun,
    Illat kuutamolla!
    Sydän suree, kaipoaa — —
    Hempeyttä halajaa
    Silloin nuori rinta!

Kotoisesta kylästä.

    On pilkkopimeä syksyinen ilta,
    On tummennut metsän rinta ja maa,
    Ja kaukaa etelän manterilta
    Tuulonen tuntuva matkajaa.

    Mut tuuli ei kylmä — vaan leyhkä ja lämmin,
    Se kasvoja vienosti vilvoittaa,
    Ja vereni juoksevat vikkelämmin,
    Ja rintani voimoa uhkuaa.

    Ma kylystä käyn, — näät notkossa tuolla
    On kotoisen korven mun saunani tuo,
    Ja vieressä aivan, vaan metsän puolla
    On hersyvät hetteet… ja soiluva suo.

    Oi ihana ilta mun kotoni mailla! —
    Kun kylystä puhtaana astelen pois:
    On niin kuni mitään en oisi nyt vailla,
    On niin kuni sielukin puhtoinen ois!

(Suomussalmella 8/10 1896).

Sylityksin.

    Istuin vuoren kaltahalla,
    Tuuli puissa tuiveroi,
    Istuin vielä illan tullen
    Kun jo syksyn myrsky soi.

    Silloin horjui kaksi honkaa,
    Kytisten ne lohkas maan —
    Mutta vastakkain ne kaatui,
    Jäivät kiinni oksistaan. —

    Oi te hongat juurta vailla,
    Hongat kaljun kallion!
    Sylityksin teidän siinä
    Leuto lahoa nyt on!

Huu! pani tuuli.

(Syksyinen sävel).

    Huu! pani tuuli,
    Kun nurkassa vinkui,
    Kun räystäässä riekkui
    Ja harjalla sinkui,
    Kun kaivon vintturi nousi ja laski
    Ja sanko sen kieppui ja heilui ja soi.

    Ja huu! pani tuuli,
    Kun vettä se vihmoi,
    Ja kattohon räiski,
    Ja seinihin tihmoi,
    Kun ullakon aukossa vonkui ja soitti,
    Ja ikkunan ruutuihin pieksi ja löi.

    Ja huu! pani tuuli,
    Kun portaille kuljin
    Ja jälkeeni naukuvan
    Pää-oven suljin,
    Ja katselin yöttären huntua mustaa,
    Mi taivaalta lopunkin hohtoa vei.

(S:salmella 6/9 96).

Syksy on!

    Syksy on, syksy on!
    Huokaa tuuli kuusiston;
    Haikeasti ulvoo myrsky,
    Ärjyin huutaa rannan hyrsky.

    Syksy on, syksy on!
    Laulaa pääsky kartanon;
    Pois se lentää etelähän,
    Ei jää Pohjaan pimeähän.

    Syksy on, syksy on!
    Sykkää sydän levoton;
    Riutunut on kesän laiho, —
    Mieltäni mun kalvaa kaiho.

Oi kuin pimeää!

    Oi kuin pimeää!
    Oi kuin himeää!
    Voi kuin suruisaa ja haikeaa!
    Tuuli ulvahtaa,
    Lehdet putoaa
    Maahan nuutuin — noin!

    Kolkko yö on — voi!
    Sade hurja soi,
    Ruutuun ilkeästi lyö.
    Katot komajaa,
    Rännit romajaa,
    Vettä valaa vain!

    Ilman raskaus,
    Luonnon huokaus
    Sydämmeeni tarttuvi…
    Murhe valtaa mun,
    Aivan tukahdun…
    Sielun huntuu yö…

Minun ilmani.

    Kun laulaa aalto vaahtopää,
    Ja tuuli purtta lennättää,
    Niin että laidan kallistaa —
    Niin se se mun on sää!

    Kun kuohu pieksää rantoja,
    Ja myrsky kiskoo kantoja,
    Ja taivas tulta räiskyttää
    Niin se mun ilmoja!

Myrskylaulu.

    Synkkä on nyt syksyn yöhyt,
    Rannan aallot loiskuttaa,
    Pilven vöissä huljuu taivas,
    Sysimusta onpi maa!

    Korven kylmän naavapuissa
    Hornan äänin hohajaa,
    Taivaanvuohen siivensuihke
    Kamalasti sohajaa…

    Minä seison kalliolla,
    Luonnon ääntä kuunnellen —
    On kuin myrskyt maailmankin
    Pauhais takaa aaltojen!

Lunta ja routaa.

    Kylmä, kylmä nyt on ilma,
    Kuuhut hiipi pilven taa,
    Illan viiman vilu henki
    Laulunkaijun kuolettaa.

    Halki harvan honkametsän
    Jalan kolke kumahtaa….
    Niinkuin haudan kylmään komoon
    Multa putoo, — humahtaa!

    Ei nyt sula enää routa,
    Eikä kuulla paljas maa,
    Hiljaa, hiljaa näät jo lunta, —
    Kylmää lunta tuiskuaa.

    Kuole kalvaan talven virsi!
    Minussakin routa on —
    Surun sulamaton kirsi,
    Kova, tyly, tunnoton…

(1896). 4

Honkalon sointi.

[Honkalon soinniksi sanotaan ääntä, jonka kaksi toisiinsa takertunutta honkaa saapi aikaan tuulisella säällä]

    Jysmälammin laitehella
    Kankaan kummulla honkalo soi —
    Honganpa sälöhön lennähti tikka,
    Nokkansa takomaan toi.

    Voi, sua kirjosiipi tikka,
    Etkö nyt hiljaa olla sa voi?
    Jotta ma kuulisin kummulla kuinka
    Honkalon huokaus soi!

Pulkka-laulu.

    Tiuvut pienet helkkykää!
    Taivaan tähdet välkkykää!
    Juokse peura joutuisaan! —
    Kuutar soittaa kanneltaan.

    Kuutar soittaa, kannel kaikaa,
    Ilmassa on lemmen taikaa,
    Aavan taivon vempelillä
    Talvettaret uinajaa!

    Aili kullan kanssa me
    Kotihin nyt riennämme,
    Juokse peura joutuisaan!
    Soikaa tiuvut, soikaa vaan!

Pakkaskuutama.

    Kuutama on
    Kirkas ja sees,
    Tähtiä myös
    Täynnä on yö —
    Ja yksin mä metsässä kuljen.

    Henkäyst' ei
    Tuulosen käy,
    Äänetön on
    Uinuva maa —
    Ja väliin vain pakkanen paukkuu.

(Suomussalmella 8/1 1895).

Rekilaulu.

(Sopii säveleen: Järven rannalla ruohistossa se souteli sorsan poika).

    Tuossa se ennen Jaakon päivää
    Käki lensi honkaan :,:
    Kukahan se tämän kylän tyttäristä
    Minusta huoliva onkaan!

    Aisa se katkesi ajellessa
    Marrasvaaran taloon :,:
    Tuonne se minäkin saunan laitan
    Suomeni siniseen saloon!

    Kuu on kirkas ja kimmeltääpi
    Valkopilvien takaa :,:
    Vielä se tämäkin siivo poika
    Kultansa rinnalla makaa!

Lapsuudelleen laulava.

(Sävel kansanlaulusta: Ah voi kuinka kauheasti suru.)

    Milloin, milloin levon löytää minun synkkä sydämmein,
    Milloin surunsäveleistä lakkaa minun kantelein?

    Saanko koskaan immen syliin pääni surren kallistaa —
    Saanko koskaan suoraan hälle sieluni mun paljastaa?

    Voi se lapsuuteni aika kotilahden rannalla, —
    Taloja kun rakensimme Annin kanssa sannalla!

    Kaunis piti talon olla — kauniimpi kuin kuninkaan,
    Rikkahampi aartehista kuin on linnat ruhtinaan.

    Voi kuin armas näin ol' olla kahden rantamalla vaan,
    Kun nuo järven aallot lauloi illan tuutulauluaan!

    Kuinka taivas pehmoisissa piivilöissä karkeloi,
    Kuinka hento ilman henki rannan kaislikossa soi!

    Vielä muistan kuinka siellä vaatteet yhteen heitettiin,
Aallon syliin ilakoiden povet pienet peitettiin.

    Kuinka silloin Annin silmät loisti lailla tähtien,
    Kun hän hajahapsin siinä istui hiekall' leikkien!

    Niin, se oli onnen aika, aika auvon autuain,
    Aika liedon lapsuuden ja puhtahinten unelmain —

    Vaan o poissa nyt ne päivät, enkä niitä enää saa,
    Pienen Annin ryösti myöskin aikaa sitten kirkkomaa!

Itkevälle kalliolle.

    Kallio uljas! Miksikä itket?
    Miksikä kyynelet rinnoillas' ain?
    Suuri kun oot sä — ja aarteita kätket,
    Niin miksi raukkana itketkin vain?

    Itkenetköön sinä muotosi vuoksi —
    Autio, paljas ja kalju kun oot,
    Taikka sun kyyneles siksikö juoksi
    Kun sinä mykkä ja kieletön oot?

    Vaiko sä itkenet maailman tähden,
    Sullen mi häijy ja ankara on —
    Maailman, jolla sun kätköihis nähden
    Mieli on kannas ja tunteheton!

    Miksikä itkenet, en minä tiedä!
    Tokko sä itse ees tietänet sen? —
    Useinhan minutkin itkuun on viedä,
    Vaikka sen syytä voi tietää ma en!

(1895).

Meri-idylli.

    Ui aatelkaahan te veljyet merta!
    Merta te aatelkaattehan vaan:
    Kun siellä me hengessä mahtavan aavan
    Aaltojen leikkejä katsellaan!

    Kun vihreenä syöksyvi vihainen laine
    Ja louhikon kylkehen murskautuu,
    Ja vaahtoa ilmahan räiskyy ja roiskuu
    Ja paateron pinnalle paiskautuu!

    Niin aatelkaapa te veljyet tuota:
    Niin — merta te aatelkaattehan vaan!
    Ja siellä me istumme kallion alla
    Ja — Vellamon neitoja kaulaillaan!

    Ja vielä te veljyet aatelkaatte,
    Kuinka me purressa seilaellaan:
    Pullevin purjein… ja Ahtolan immet…
    Ja kantelon kieliä soitellaan!

(Helsingissä 12/4 1896, Ahvenanmaalle aikoessa).