Sten Sture nuorempi ja Kristiina Gyllenstjerna I: Ruotsin Valkyria / Historiallis-romanttinen kuvaus

STEN STURE NUOREMPI JA KRISTIINA GYLLENSTJERNA I: RUOTSIN VALKYRIA

Historiallis-romanttinen kuvaus

Kirj.

CARL BLINK [Louise Stjernström]

Suomentanut Juho Ahava [Lauri Soini]

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1912.

SISÄLLYS:

  1. Luostarimuurien sisällä.
  2. Naisenryöstö.
  3. Vaaralliset kirjeet.
  4. Suomalaiset.
  5. Synnin palkka täytyy hänen armonsakin pitää hyvänään.
  6. Synnin palkka, millaisena se lankeaa jalosukuiselle rouvalle.
  7. Pilvet vetäytyvät kokoon.

1.

LUOSTARIMUURIEN SISÄLLÄ.

Oli kylmä ja kuulas tammikuun päivä 1512; lumi narisi kävelijäin jaloissa ja auringon säteet säkenöivät jäätyneillä ikkunaruuduilla, sillä Vadstenassa oli jo ehditty sellaisia hankkia kaikkiin hyvävaraisiin taloihin, ja useimmat talot olivat hyvissä varoissa, siitä sai kaupunki kiittää luostarista koituvia suuria etuja.

Mutta kiittämättömyys on yhtä vanha kuin maailmakin, eikä Vadstena tehnyt mitään poikkeusta säännöstä, varsinkin kun kaupungilla oli suotuisammat ja paremmat olot kuin kaikilla muilla kaupungeilla ja sentähden suuremmat vaatimukset.

Mainittuna päivänä kohtasivat toisensa raatimies Reinhardin emäntä ja matami Elsa Olavintytär, juuri kun edellinen palasi torilta ja jälkimäinen oli aikeissa sinne tekemään ostoksia viikon varalle.

"Herran siunausta, sisko!" virkkoi jälkimäinen hieman pisteliäästi, harmissaan siitä, että tuli liian myöhään.

"Suuri kiitos, mutta tänään ei ole saatavissa mitusen mitään; kaikki menee luostariin kuten tavallisesti."

"Minusta näyttää siskon kori olevan täysi."

"Lampaan puolikas vain, muutamia nauriita ja lohen palanen, sellaista kyllä saa koko päivän."

"Mitäs vielä pitäisi!"

"Hyvänen aika, sellaisia makupaloja kuin luostariväelläkin on."

"Sellaisesta minä en välitä!"

"Kyllä minun vain täytyy sanoa, että aina kun Ingeborgini tulee sieltä, on hänellä niin paljon kerrottavaa siitä, mitä niillä siunatuilla sisarilla on pöydässään, ja kun kerran on varaa, miksei laittaisi yhtä mainiota itselleen."

"Mutta kun nyt kaikki menee sinne?"

"Niin, sanos muuta. Voiko sisko ajatella, että tänään, paukkuvassa talvipakkasessa, tuli puutarhuri kulettaen vihanneksia, yhtä tuoreita kuin oltaisiin keskellä kesää."

"Eikö se ole Jumalan pilkkaamista?"

"Mitäs muuta sitten!"

"Miehelläni on ollut työtä luostarista. Kunnianarvoisat veljet olivat sangen tyytyväiset siihen, ja niin kutsuttiin hänet eräänä päivänä syömään päivällistä."

"No, sisko!" Raatimiehen emäntä teki samoja eleitä kuin kissa ilmaistessaan tyytyväisyyttään.

"Kyllä se oli ollut mainiota!"

"Hienoa tietysti?"

"Kaikkea muuta!"

"Mitä nyt?"

"Mitä heillä oli ruokana? kysyin minä, kun hän tuli kotiin. Hän ärähti vihaisesti: Kärvennettyä lampaanlapaa ja hapankaljaa saadakseni ei minun tarvitse mennä luostariin!"

"Eikä saada kotonakaan!"

"Niin juuri minäkin sanoin, mutta siihen ei hän vastannut mitään, niin hän oli poissa suunniltaan."

"No, mutta eikö sitten ollut muuta mitään?"

"Tavallista ruisleipää!"

"Ja sitten?"

"Ei Jumalan jyväistäkään enempää."

"Moista en ole kuullut koskaan!"

"Mutta mieheni kosti."

"Kuinka niin?"

"Hän kutsui muutamia kunnianarvoisista isistä vieraikseen."

"Sillille ja leivälle?"

"Ei, me laitoimme pöydän koreaksi!"

"No, mitä he sanoivat?"

"Söivät ja joivat vain!"

"Mutta totta kai he sanoivatkin jotakin?"

"Sanoivat, etteivät olleet koskaan voineet niin hyvin."

"Entä kaikki herkut, mitkä menevät luostariin?"

"Ne menevät abbedissalle ja sisarille."

"Voiko se olla mahdollista?"

"Sitä en usko."

"Niin, en minäkään."

"Vaikken tahdo sanoa mitään."

"En minäkään! Onhan Ingeborgini ja monet muut hänen kanssansa oppineet luostarissa nypläyksen ja paljon muuta; nunnat ovat aina valmiit neuvomaan, kun heitä pyytää; mutta abbedissa pakottaa maan kantamaan hedelmiä, kun se tahtoo levätä, ja hänellä on tuoksuvia ruusuja keskellä talvea."

"Kuinka ikinä se voisi olla mahdollista!"

"Se on silkkaa totta, rakas sisko, enkä suinkaan tahdo sanoa sanaakaan siunattua abbedissaa ja siunattua luostaria vastaan, mutta kyllä sentään ihmettelen itsekseni, onko oikein ja Jumalalle otollista, että ihmiset pakottavat maan kasvamaan talvella sellaista, minkä Jumala tahtoo kasvavan ainoastaan kesällä."

"Tuollaisesta kai eivät ymmärrä meikäläiset yksinkertaiset ihmiset mitään", vastasi Elsa sisko. "Paljon on muutakin pulmallista."

"Mitä niin?"

"Oh, ei juuri mitään!"

"Kyllä, jotakin se on!"

"Täytyy lukita kieli hampaiden taa."

"Odotahan hieman; minä heitän vain korin ovesta sisään, sitten tulen mukaan torille; olen unhottanut jauhot…" Ja raatimiehen emäntä riensi tiehensä.

Seppämestari Eliaanpoikaa pidettiin kaupungissa suuressa arvossa, ja hänen muijansa, Elsa Olavintytär, sai sentähden osakseen suurta kunnioitusta ja luottamusta; tiedettiin hyvin, että hänellä oli paljon tiedossaan.

Hän jatkoi verkkaan taivallustaan; hän näytti olevan yhtä kärkäs puhumaan kuin toinen kuulemaan, eikä kestänyt monta minuuttia, ennenkuin hänen ja raatimiehen emännän nähtiin, kummallakin kori kainalossaan, käsikynkässä ja innokkaasti puhellen palaavan torille.

"Noo?" kysyi raatimiehen emäntä innokkaasti.

"En tiedä, onko minulla lupa…"

"Kenen tähden?"

"Se voi olla samantekevää!" Elsa tahtoi vapauttaa käsivartensa, mutta raatimiehen emäntä piti sen kiinni.

"Mitä tämä merkitsee!" huudahti hän. "Enkö minä kertonut siskolle nimismiehestä ja Pietari Räätälin leskestä, samoin riidasta konfessorin ja abbedissan kesken? Mutta maailmassa ei ole mitään kiitollisuutta!" Ja raatimiehen emäntä otti käsiliinansa taskustaan, levitti sen ja kuivaili silmiään, jonka jälkeen hän sen laittoi laskoksilleen ja pisti takaisin taskuun. "Jollei sisko tahdo sanoa mitään, niin vaikene kernaasti minusta nähden!" lisäsi hän jättämättä siltä toisen käsivartta.

"Lupaako sisko olla vaiti?"

"Niinkuin muuri."

"Veli Mathias…"

"Lasimestari?"

"Niin!"

"Hän on laittanut ruudut meillekin."

"Jollei häntä olisi ollut, emme kai olisi koskaan saaneet mitään lasi-ikkunoita. Minun mieheni mielestä oli synti laittaa niin kovin valoisaa, ja kun isillämmekin on ollut ainoastaan lyijyruutuja, niin voimmehan mekin niihin tyytyä."

"Ihan kuten meilläkin!"

"Mutta veli Mathias sanoi…"

"Ja perheenäiti sanoi hänkin sanansa…?"

"Tietysti sekin vaikutti."

"Veli Mathias käy usein teillä?" Raatimiehen emännän katse oli kiinnitettynä Elsaan.

"Kaarinallani on niin hyvä halu opetella latinaa, ja veli Mathias lukee hänen kanssaan."

"Kaarina on sorja neito."

"Oh, herrapa hänet tiennee!"

"Kysy Mathiaalta!"

Elsa katsoi ällistyneenä raatimiehen rouvaan. "Mitä sanotte?" kysyi hän. "Ettekö tiedä, että Kaarina on kunniallinen tyttö?"

"Se ei suinkaan estä, että veli voi mielistyä häneen."

"Kaikella siveydellä ja kunniallisuudella; Kaarina voi hyvin sietää häntä."

"Sanotaan, että ensimäinen mestarisälli on kosinut Kaarinaa?"

"Herra paratkoon, hän ei tahdo ottaa häntä!" huokasi äiti.

"Kuka siihen on syypää?"

"Hän on niin nuori!"

"Kahdeksantoista; paras ikä!"

"Luuletteko, että Mathias…"

"Niin luulee koko kaupunki!"

Nyt tempasi Elsa käsivartensa irti. "Täälläkään ei siis anneta raukan olla rauhassa!" huudahti hän.

"Vilpittömiä ystäviä arvostellaan väärin!"

"Mathias kyllä saa kuulla kunniansa…"

"Älä vain mainitse minua…"

"En, tietysti!… Mutta sanoa se juuri nyt, kun hän tahtoo tehdä meille niin suuren palveluksen…"

"Minkä sitten?"

"Siitähän juuri piti kertoanikin…"

"No, kerro sitten…"

Tällävälin olivat molemmat juttelevat naiset ehtineet torille; luostari näkyi sinne, ja molemmat huomasivat nyt erään munkin, joka, kaapuunsa kääriytyneenä ja huppukaulus vedettynä pään ylitse, hitaasti ratsasti torin poikki. Hevonen ja ratsastaja näyttivät yhtä upiuupuneilta; edellinen ilmaisi hirnahtaen tyytyväisyytensä luostarin nähdessään, ja jälkimäinen heitti huppukauluksen taaksepäin ja katseli eräänlaisella uteliaisuudella ympärilleen.

"Isä Laurentius!" huudahtivat molemmat naiset.

Munkki käänsi päätänsä, tunsi heidät ja nyökäytti ystävällisesti päätänsä.

Naiset niiasivat maahan asti.

"Vieraanne on tullut, Elsa muori!" sanoi munkki hiljaa ja jatkoi sen jälkeen matkaansa.

"Pyhä Maria!" huudahti tämä ja riensi kotia kohden niin nopein askelin, ettei raatimiehen emännän maksanut koettaakaan häntä seurata.

Sillävälin oli munkki saapunut luostariin ja soittanut. Portti avattiin hänelle ja hänen ratsulleen.

Luostaripiha oli melkein neliskulmainen. Kolmella reunalla oli rakennuksia, neljänneltä, joka oli kadulle päin, teki asuinrakennusta melkoista korkeampi kivimuuri mahdottomaksi nähdä ulkomaailmaan. Siitä huolimatta eivät veljet eivätkä siskot olleet suljetut maailmasta pois, vaan ainoastaan suojatut uteliailta katseilta ja — kenties monetkin — vaaralliselta kiusaukselta ikävöidä ja huoata menetettyä vapauttaan.

Vadstena oli kaksoisluostari, jossa oleskeli sekä miehiä että naisia. Mainitun luostarirakennuksen toisella puolen oli puutarha, ja sen päässä oli jälleen korkea muuri, joka oli naisten ja miesten alueen rajana. Molemmilla luostareilla oli oma kappelinsa, mutta kirkko oli välillä ja yhdisti molemmat. Sinne puutarhasta vievä sisäänkäytävä oli muurilla aidattu kahtia, niin ettei veljillä ja sisarilla ollut mitään yhteyttä keskenään.

Yleinen sisäänkäytävä kirkkoon oli kadulta, vastapäisellä puolella.
Täällä oli myös ruokasali, kokoussaleja ja muita huoneita.

Luostarin alue käsitti siis koko neljänneksen, ja sinne oli sisäänkäytävät kaikilta neljältä puolelta.

Ylin johtaja oli abbedissa, hänen alapuolellaan oli konfessori, joka oli veljien ylin valvoja, samoinkuin prioritar oli sisarten. Viimeksimainittujen luku nousi nykyään kuuteenkymmeneen, mutta vakinaisten veljien kolmeenkymmeneen.

Palaamme miesluostarin pihaan.

Kellonsoitto oli tehnyt vaikutuksen, jota saattoi odottaakin.
Kaikissa ikkunoissa näkyi päitä ja kyseltiin uteliaina toisiltaan:
"Kukahan tulija lienee?"

Munkki oli jälleen vetänyt huppukauluksen päänsä ylitse, joko kylmän tähden tai muusta syystä. Nyt heitti hän sen nopeasti taapäin ja silmäili ujostelematta ympärilleen.

"Veli Laurentius!" kajahti kaikkien suista.

"Niin, veljet, Laurentius, joka kiittää Jumalaa ja pyhää Birgittaa siitä, että on täällä jälleen!" virkkoi munkki astuessaan alas ratsailta. Mutta sen jälkeen oli hänen ilmeisesti vaikea seista jaloillaan.

"Pidä hyvä huoli elukka parasta!" sanoi hän palvelevalle veljelle, joka tuli ottamaan vastaan hevosta. "Sen veroista ratsua saa kauan etsiä!" Näin sanoen taputti hän hevosta lautasille ja määräsi, miten sitä oli hoidettava.

"Veli Laurentius!"

Kun hän kääntyi, näki hän suurimman osan veljistä seisovan ympärillään.

"Niin, nyt alan saada aikaa tervehtiä." Ja hän pudisti heidän kaikkien kättä.

"Tervetuloa kotiin!"

"Niin, tervetuloa!" huusivat kaikki.

"Kiitos, kiitos!"

"Oletko kokenut kovia?"

"Sellaiset pakkaset!"

"Vaivalloiset tiet?"

"Monia ikävyyksiä taipaleella?"

Kysymykset satelivat hänen ylitseen.

"Kova nälkä saapuessa perille!" huudahti Laurentius tömistellen jalkojaan. "Nälkä ja kylmä samalla kertaa, onko kukaan teistä sitä kokenut?"

Kaikki nauroivat, ja veli vietiin heti ruokasaliin, missä takassa paloi suuri loimotteleva valkea ja pöytään tuotiin hyvä ateria, jossa ei suinkaan ollut vain kärvennettyä lampaanlapaa ja hapankaljaa.

Ja veli Laurentius söi ja joi kuten mies, joka ei ole moniin viikkoihin astunut katetun pöydän ääreen; hänen utelias ympäristönsä sai tyytyä yksitavuisiin vastauksiin, joihin hän sekoitti kysymyksiä, niin että kun tahdottiin tietää, oliko hän koko ajan ollut terve, tuli vastaukseksi:

"Jotakuinkin, mutta täällä?"

"Miten milloinkin."

"Abbedissa?"

"Heikko terveys, herra paratkoon!"

"Toivotaan, että kevät palauttaa hänen terveytensä. Ja kunnianarvoisa äiti, prioritar?"

"Terve ja reipas kuten aina!"

"Pyhä Birgitta olkoon kiitetty! Ja kaikkien meidän isämme, kunnianarvoisa konfessori?"

"Hänellä on juuri nyt neuvottelu abbedissan kanssa."

"Sitten tahdon sillävälin hieman levähtää. Veli Pentti kenties herättää minut, kun aika tulee?"

Puhuteltu nyökäytti myöntävästi päätänsä; hän oli nuorin veljistä, ainoastaan muutamia vuosia yli kahdenkymmenen, valkokiharainen ja sinisilmä. Hän muistutti munkiksi pukeutunutta tyttöä, ja munkit sanoivatkin häntä leikkisästi "sisareksi".

Mutta silloin leimahtivat lempeät sinisilmät todellisia vihansalamoita ja hän pyysi vastaisuudessa päästä pilanteosta, jota hän ei sanonut aikovansa sietää.

Veli Laurentius näytti ottavan hänet erityiseen huomaansa, ja noustuaan pöydästä lähteäkseen selliinsä viittasi hän salavihkaan nuorta veljeä seuraamaan.

"Mitä uutta?" kysyi hän heti kun he olivat ehtineet selliin.

"Ei mitään tärkeä."

"Mutta kuitenkin jotakin?" vastasi munkki terävästi tähystellen nuorta veljeä.

Tämä seisoi maahan luoduin silmin.

"No, saanko vastauksen?"

"Se koskee ainoastaan minua!"

"Moista ei sinun tarvitse sanoa, näen sen, mutta tahdon tietää, mitä se on."

"Säästäkää minua, kunnianarvoisa isä!"

"Silloin kutsutaan sinut ripille!"

"Miksi tahdotte repiä vertavuotavaa haavaa!" huudahti nuorukainen.
"Katsokaa ja arvostelkaa, olenko ollut sääliväinen itseäni kohtaan!"
Ja hän avasi pukunsa ja näytti ruoskimalla hirveästi haavoitetun
ruumiin.

"Miksi kaikki tämä?" kysyi Laurentius hämmästyksissään.

"Karkoittaakseni pahat ajatukset."

"Sinä rakastat?"

"Niin, kovaksi onneksi!"

"Ketä?"

"Täytyykö minun sanoa se?"

"Käsken sen!"

"Erästä nuorta porvarin tytärtä."

"Hänen nimensä?"

"Kaarina Eliaantytär."

"Rikkaan seppämestarin tytär?"

"Juuri hän!"

"Sinä olet kohdannut hänet ainoastaan kadulla?"

"Minä käyn melkein joka päivä hänen isänsä talossa… Silloin kohtaamme toisemme!"

"Mitä tekemistä sinulla siellä on?"

"Veli Mathias opettaa hänelle latinaa."

"No ja sitten?"

"Hän tahtoo aina minut mukaan!"

"Mitä varten?"

"Muuten ei hän saisi olla kahdenkesken Kaarinan kanssa."

"Sinusta ei hän siis välitä?"

"Ei, minun ollessani läsnä voi hän puhua rakkaudestaan Kaarinan kanssa, ja Kaarina…"

"Se miellyttää häntä?"

"Kaarina rakastaa minua!"

"Onko hän sanonut niin?"

"Kerran sanoillakin, mutta joka päivä katseillaan. Ainoastaan saadakseen nähdä minua kuuntelee hän veli Mathiaan viekkaita sanoja."

"Eikö veli Mathiaan rakkaus ole yhtä oikeutettu kuin sinunkin?"

"Kyllä, ja yhtä rikollinen!… Minä pakenisin Kaarinan näkyvistä, mutta kuitenkin pysyn siellä suojellakseni häntä… häntä uhkaa suuri vaara."

"Mistä sen tiedät?"

"Veli Mathias on tehnyt minut uskotukseen."

"Onko hän sokea?"

"On, paitsi rakkaudelleen."

"Mikä on hänen aikeensa?"

"Ryöstää Kaarina pois."

"Hän uskaltaa?"

"Hän tahtoo, että minun on se tehtävä."

"Heh, panna pukki puutarhuriksi! Olet kai suostunut?"

"Omatuntoni on kieltänyt sen."

"Se on kunniaksi omalletunnollesi. Vaiti, joku tulee!"

Muuan palveleva veli ilmoitti, että konfessori oli palannut ja tahtoi mielellään puhutella veli Laurentiusta ad privatum.

"Vastaa, että tulen hetimiten", vastasi tämä, "kunhan vain ensin otan esiin muutamia kirjeitä."

"Milloin on sinun ensi kerran mentävä sinne?" kysyi hän Pentiltä, heidän jäätyään kahden.

"Huomenna!"

"Se ei saa tapahtua!"

"Älkää kieltäkö minua!" huudahti Pentti epätoivoissaan. "Mieluummin kadun kaksinkerroin, ennenkuin sallin hänen mennä sinne yksin."

"Hän ei enää tule sinne menemään."

"Voitteko estää sen?" huudahti nuorukainen riemuiten.

"Voin estää hänet näkemästä enää tyttöä."

"Millä tavoin?"

"Sitä en vielä tiedä, mutta huomiseen on vielä aikaa. Jätä minut nyt!"

Muutamia minuutteja myöhemmin tapaamme veli Laurentiuksen
jälleen istumassa pienen pöydän ääressä luostarin kirjastossa.
Vastapäätä häntä istuu konfessori, kunnianarvoisa maisteri Nikolaus
Ragvaldinpoika, ja kuuntelee tarkkaavaisesti toisen sanoja.

"Julius toinen ei ole meille erittäin suosiollinen", sanoi hän. "Pietarinropo ei paisu meidän maassamme niin suureksi kuin pyhä valtaistuin toivoisi."

"Kootaanhan kuitenkin suuria summia."

"Mutta tie on pitkä täältä Roomaan ja suuri osa ei pääse kuunaan perille. Siitä huolimatta birgittiinikunta on suuressa arvossa ja meidän hospitaalimme Roomassa on niin hyvin hänen pyhyytensä kuin kardinaalienkin erityisessä suosiossa."

"Mutta se maksaa suuria summia."

"Tosin kyllä, mutta ei kunniakaan ole vähäinen."

"Emme ole vielä saaneet ketään ruotsalaista pyhimystä, paitsi pyhää
Birgittaa."

"Minulla oli armo puhua siitä hänen pyhyydelleen, ja hän teki minulle ymmärrettäväksi, että se riippuu pääasiallisesti siitä, tahdommeko ja voimmeko maksaa."

"Pyhän Katarinan jäännösten juhlallisesta arkkuunkätkemisestä maksoimme kaksi tuhatta tukaattia", puuttui konfessori vilkkaasti puheeseen. "Pyhäksijulistus nousisi varmaankin vähintään kuuteen tuhanteen; mutta sellainen juhla lisäisi niin suuressa määrin toivioretkeläisten lukua, että me heiltä varsin pian saisimme kokoon, mitä menettäisimme."

"On eräs toinen syy, joka kenties on vielä tärkeämpi ja merkitsevämpi", virkkoi Laurentius erityisellä äänenpainolla. "Tarkkaavalta katsojalta ei voi jäädä huomaamatta ajan vieraantuminen kirkosta."

"Mitä sanotte?" puuskahti konfessori. "Saksassa oleskellessani kuulin siitä yhtä ja toista. Toivokaamme ja uskokaamme, että pyhä neitsyt ja kaikki pyhimykset iät kaiket suojelevat ja varjelevat ainoaa autuaaksi tekevää uskoa, mutta meidän, hänen halpojen palvelijainsa, asia on kaikin voimin tukea ja kannattaa, mitä ajan pahuus tahtoo repiä maahan. Erittäinkin on meidän asiamme lohduttaa ja tukea heikkoja ja epäileväisiä. Uudet pyhimykset herättäisivät uutta eloisuutta, enkä minä ole säästänyt vaivojani saavuttaakseni, mihin niin kauan olemme pyrkineet."

"Skaaran piispan, Brynolfin, täytyy ensin tulla kysymykseen!" huudahti konfessori.

"Samaa kunniaa vaaditaan Linköpingin piispalle, Nikolaus
Hermanninpojalle."

"Arkkipiispa pitää innokkaasti Turun piispan, Hemmingin puolta."

"Ja meidän hurskas abbedissamme Skenningen luostarisisaren, Ingridin puolta. Kolme ensiksimainittua ovatkin jo kätketyt arkkuun. Minä tuon mukanani luvan siihen siunatulle, hurskaalle Ingrid sisarelle."

"Onko se mahdollista!" huudahti konfessori.

"Toivon, että ilo siitä saa kunnianarvoisan äitimme olemaan välittämättä kustannuksista."

"Ovatko ne sitten hyvin suuret?"

"Kahdeksan tuhatta tukaattia."

"Kahdeksan tuhatta…!" toisti konfessori hämmästyksissään.

"Hurskaan sisaren ei katsottu, huolimatta suurista ansioistaan, niin hyvin ansaitsevan niin suurta armoa, ettei hyviä töitä tarvittaisi ostaa lisäksi. Pyhä isä on itse alentanut hintaa. Kardinaalit arvelivat, että se oli liian alhainen."

"Abbedissa saa määrätä siitä! Meidän menomme ovat nykyään liian suuret… kaikkialle tahdotaan laittaa luostareita meidän mallimme mukaan; meidän täytyy lähettää sekä veljiä että sisaria monille eri seuduille… Sellainen kysyy melkoisia kustannuksia."

"Ja on suureksi kunniaksi!"

"Totta kyllä, mutta suuria herroja ei näy heidän omatuntonsa estävän riistämästä pakkoveroa köyhältä luostariltamme. Kukaan ei ole tosin mellastanut samoin kuin kuningas Kristian I, mutta vanha Sten herrakin lainasi meiltä viisi tuhatta tukaattia."

"Joita hän ei maksanut."

"Sitä eivät sellaiset herrat tee koskaan."

"Kunhan he vain tunnustavat olevansa velassa, on se jo enemmän kuin maksaminen."

"Tapasitteko herra Kustaa Trollea?"

"Kyllä Roomassa!"

"Noo?"

"Hän lupaa olla luostarille suosiollinen."

"Ja ehto?"

"Sokea totteleminen!"

"Arkkipiispa?"

"On hänen vallassaan!"

"Millä keinoin?"

Munkki silmäili ympärilleen. Hän nousi, astui äänettömin askelin lattia poikki, avasi muutamia ovia ja sulki ne jälleen. Sen jälkeen palasi hän pöydän luo, istuutui jälleen ja sanoi: "Hän pelkää!"

"Mitä?"

"Myrkkyä!"

"Kenen taholta?"

"Italiattaren."

"Onko se uhannut?"

"Monet kerrat!"

"Eikö hän aja pois naista?"

"Hän ei uskalla!"

"Mutta eikö tämä kaadu hänen kanssaan?"

"Kustaa herra kannattaa naista."

"Moista syöjätärtä?"

"Se toimittaa hänen asioitaan!"

"Mutta palkka?"

"Pyhäksijulistus!"

"Hänelle!"

"Niinpä niin!"

Konfessori purskahti nauruun, joka äkkiä katkesi hänen nähdessään
Esran varoittavan liikkeen.

"Onko nainen aivan poissa järjiltään?" kysyi hän.

"Se on hänen piintynyt mielijohteensa, ja Pietarinropo, jonka hän vuosittain maksaa, on niin sievoinen, että jos hänet voisi saada pyhäksi julistetuksi jo elinaikanaan, tekisi Kustaa herra sen, jos suinkin mahdollista, ennenkuin luopuisi siitä runsaasta uhrista, jonka hän antaa."

"Kaikki hänen herraltaan varastettua."

"Mitä se Kustaa herraa liikuttaa."

"Nyt on Jaakko herra tiellä?"

"Siitäpä näyttää!"

"Mutta onko Kustaa herra itse varma?"

"Tuntuu olevan. Isä, herra Erik Trolle, ajaa hänen asiaansa."

"Eikö hänellä ole kylliksi omissaan?"

"Jos hänestä tulee valtionhoitaja, tapahtuu se pojan laskuun."

"Tuleeko pojasta sitten sekä arkkipiispa että valtionhoitaja?"

"Onhan niin ollut laita kerran ennenkin!"

"Vähäksi siunaukseksi maalle."

"Mutta kirkolle!"

"Mitä se voittaisi?"

"Kaikkea!"

"Kuinka tarkoitatte, veli?"

"Ei voi kieltää, että kirkko on valtionhoitajain aikana menettänyt arvoaan; meidän tarvitsee menetetty saada takaisin, jollemme mieli joutua perikatoon."

"Millä tavoin?"

"Kansa on saanut liian paljon valtaa, se tahtoo ajatella ja päättää itse, syrjäyttäen meidät."

"Kuinka niin?"

"Katselkaa ympärillenne?… Olemmeko enää määräävässä asemassa, onko kirkonkirouksella, onko synninpäästöllä samaa merkitystä kuin Albrekt kuninkaan aikana?"

"Ei, Jumala meitä auttakoon!"

"Sokea usko ja luottamus on poissa, kukin tahtoo itse ymmärtää ja nähdä omilla silmillään."

"Totta, totta!"…

"Tiedättekö, että Saksassa puhutaan raamatun kääntämisestä, sen tekemisestä joka miehen omaisuudeksi?"

"Mahdotonta, mahdotonta!"

"Kuitenkin on laita niin!"

"Kuka uskaltaisi moista?" kysyi konfessori kalveten kauhusta.

"Uuden ajan miehet, joille ei mikään ole pyhää; sentähden täytyy meidän seista lujana muurina, kilpilinnana, joka pystyy kaikkia hyökkäyksiä vastustamaan."

"Se on välttämätöntä!"

"Sentähden täytyy meidän liittyä Kustaa herraan."

"Niin kyllä, mutta…"

"Mutta?"

"Hän on Tanskan ystävä."

"Niin on!"

"Sanotaan, että nuorella kuninkaalla ja Kustaa herralla on Saksassa ollut kohtaus keskenään."

"Niin olen kuullut minäkin."

"Onko Kristian kuningas kirkon ystävä?"

"Niin hän sanoo."

"Mutta onko hän sitä todella?"

"Kukapa tietää. Ken edistää hänen etujaan, on luonnollisesti hänen ystävänsä."

"Se on totta."

"Jos kirkko tekee niin, on hänellä suurempi syy sitä rakastaa ja suojella."

"Olette siis sitä mieltä, että meidän pitäisi…"

"Pysytteleidä keskellä tietä, kallistumatta puoleen tai toiseen. Ei ole suosittava toista enemmän kuin toistakaan, vaan pidettävä silmällä tapausten kulkua."

Konfessori istui pitkän hetken mietteissään. "Vaiherikkaat ajat näyttävät olevan edessämme", sanoi hän. "Mutta ettekö nyt tahdo mennä rouva abbedissan luo? Hän voisi muuten panna pahaksensa pitkän viipymisen."

Laurentius nyökäytti päätänsä myöntymisen merkiksi, ja molemmat kulkivat kirkon läpi, sitä tietä päästäkseen Sisarluostariin.

Luostarin abbedissana oli tätä nykyä tuskin kolmenkymmenen vuotias
Märeta Turentytär; mutta veljien ja sisarten kesken kuiskailtiin,
että hänen hyvin läheinen ystävänsä, kahdenkymmenenvuotias Anna
Fickentytär, se oikeastaan oli valtias.

Nämä molemmat olivat jo saapuneet vastaanottohuoneeseen, minkä ainoana koristeena oli Maariankuva, jonka edessä paloi muutamia kynttilöitä. Huonekalustoa oli ainoastaan yksinkertainen puupöytä ja sen edessä muutamia tuoleja.

Puvut olivat yhtä vakavat. Alimmaisena oli valkoinen paita, jonka melkein kokonaan peitti harmaa hihallinen hame; sitä piteli vyötäröltä kiinni musta nahkavyö. Etupuolella riippui scapulare, harmaa, kapea vaatekaistale; olkapäillä kannettiin harmaata kaapua, jota rinnalta piti kiinni yksi ainoa puunappi. Valkoinen palttinahuntu oli kiedottuna otsan, poskien ja leuan ympäri ja kiinnitetty niskaan; suuri valkoinen kaulus suojeli hartioita ja niskaa. Valkoisen hunnun päälle oli kiinnitetty päälaelta ja korvallisilta neuloilla toinen musta huntu; lopuksi oli pään ympäri kääritty valkoinen nauha, ja tämän molemmat päät olivat ristissä päälaella kruunun muodossa. Kaikki risteyskohdat olivat merkityt pienillä punaisilla vaatetilkuilla, jotka olivat kuvaavinaan Kristuksen viittä haavaa. Kaavun vasemmalla puolen oli myös kiinnitetty punainen risti. Abbedissan erotti muista nunnista ainoastaan se kultaristi, jota hän kantoi kaulassaan.

Abbedissa oli vaipunut eräälle tuolille pöydän ääreen; hänen edessään oli suuri kirja avoinna, mutta katse oli jäykästi kiintynyt yhteen ainoaan pisteeseen; hän ei näyttänyt ajattelevan kirjan sisältöä.

Huntu, joka kietoi hänen kasvojaan, ei ollut näitä valkoisempi; niillä oli kärsimyksen ja tuskan ilme, joka melkein teki kipeää katsojaan; mutta sisar, joka käveli kärsimättömästi huoneessa edestakaisin, oli nähnyt sen siksi kauan, ettei hän siihen erikoisemmin kiintynyt.

Anna Fickentytär ei suinkaan ollut kaunis, mutta hänen kasvoissaan kuvastui levoton, jäntevää toimintaa ikävöivä sielu.

"Olihan siunatun äitimme, pyhän Birgitan selvä tahto, että luostarin abbedissalla on oleva määräämisoikeus niin sisar- kuin veljeskunnassakin", virkkoi hän sangen kiihkeästi.

"Sitähän ei ole kukaan kieltänyt."

"Mutta määräyksiäni ei noudateta."

"Olet liian ankara…"

"Eikö veli Laurentius matkustanut teidän käskystänne Roomaan rukoilemaan pyhäksi julistusta autuaille vainajillemme. Hän on vihdoin palannut melkein vuoden poissaolon jälkeen, eikä hän ensiksi riennä teidän luoksenne."

"Konfessori…"

"On teidän käskynne alainen… Jos me sisaret liitymme häntä vastaan, ei hän voi mitään; me voimme hänet pakottaa ottamaan eronsakin."

"Unhotat, että hän voi kieltää synninpäästön."

"Jos siihen on syynä ainoastaan yksityinen kosto, niin valitamme Linköpingin piispalle, ja hän ei voi kieltäytyä asettumasta puolellemme."

"Luulenpa heidän jo tulevan."

Anna vetäisi nopeasti hunnun kasvoilleen. "Onko minun mentävä?" kysyi hän.

"Ei, pysy vain paikoillasi; minä tarvitsen sinua."

Nuori tyttö kumartautui ja suuteli kiihkeästi abbedissan kättä.

"Seuraajattareni!" kuiskasi tämä.

Kuului hiljainen koputus.

"Sitä tietä!" jupisi Anna.

Ovi avautui, ja konfessori ja Laurentius astuivat sisään.

Tavallisten tervehdysten jälkeen pyysi abbedissa äskentulleita istumaan. "Sisar Anna saa olla läsnä", sanoi hän; "tahdon, että hän ottaa osaa neuvotteluun."

Molemmat miehet vilkaisivat toisiinsa.

"Veli Laurentius tulee ainoastaan tilintekoon", rohkeni konfessori huomauttaa.

"Alkakoon hän heti!"

Ja veli Laurentius puhui matkan vaikeuksista ja siitä, miten vaikea hänen oli päästä pyhän isän puheille, sekä vihdoin tämän suostumuksesta siunatun sisar Ingridin arkkuunkätkemiseen.

"Vihdoinkin!" huudahti Anna, pannen kätensä ristiin.

"Pyhä neitsyt olkoon kiitetty!" huokasi Märeta sydämensä pohjasta ja kohotti silmänsä taivasta kohden.

"On vielä muuan este", huomautti konfessori.

"Me olemme jo voittaneet niin monta."

"Ja voimme raivata pois loputkin", lisäsi Anna.

"Pyhän Katarinan juhla on kesäkuussa; voisimme kai myöhempään syksyllä viettää tämän?" kysyi abbedissa, ja hänen poskilleen lehahti hento puna.

Keltään läsnäolijoista ei se jäänyt huomaamatta, ja Anna puuskahti vilkkaasti: "Miksi viivytellä niin kauan, mikä estää sitä tapahtumasta jo toukokuussa?"

"Lupa on ensin saatava ja maksettava."

"Onko summa suurikin?" kysyi abbedissa.

Konfessori katsoi Laurentiukseen.

"Kahdeksan tuhatta tukaattia!" vastasi tämä.

"Se ei ole mahdollista!"

"Sillä hinnalla on ostettava täyte täydellisyyteen."

"Siunattu sisar oli täydellinen."

"Hänen pyhyytensä on toista mieltä."

"Pyhän Katarinan puolesta maksettiin ainoastaan kaksi tuhatta ja
Brynolf piispan puolesta ainoastaan kuusitoista sataa."

"Niin harvinaisen pyhän miehen…"

"Miesten ja naisten välillä tekee pyhä istuin huomattavan erotuksen", tuumi Laurentius.

"Meidän täytyy luopua siitä", sanoi abbedissa huoaten syvään.
"Luostari ei ole niin rikas, että se voisi kestää sellaisen menon."

Viimeiset sanat tulivat melkein kuiskaamalla; lieneekö niin syvä mielenliikutus johtunut hurskaan toiveen uhraamisesta vai muusta syystä.

"Tahdon katsoa, eikö joku korkeista sukulaisistani ole aikeissa matkustaa Roomaan", puuskahti sisar Anna. "Pyhän isän luo ei ole maallikkojen vaikeampi päästä kuin hengellistenkään, ja edelliset kenties saavat hänet alentamaan vaatimuksiaan hänen rakastetun tyttärensä Birgitan tähden."

Keskustelun katkaisi erään palvelijattaren astuminen sisään. Hän ilmoitti, että luostariin oli saapunut muuan ylhäinen rouva paivelijoineen ja pyysi puhutella abbedissaa.

Tämä viittasi Annalle, joka heti meni ottamaan vierasta vastaan.

"Jolloinkin toiste jatkamme tätä keskustelua. Olen ajatellut, että jos hänen pyhyytensä soisi meidän rouvan rovon käytettäväksemme…"

"Se tulo on jo ennen otettu laskuihin", keskeytti konfessori. "Parempi olisi, jos papit tahtoisivat sitoutua määrättyyn vuotuiseen maksuun…"

"On kenties vielä toinenkin keino", keskeytti Laurentius. "Mikä niin?"

"Jos luostari rupeaisi myymään…"

"Mitä?"

"Ajatus ei ole vielä selvä; sen tarvitsee kypsyä."

"Antaa sen sitten kypsyä!" sanoi abbedissa ja jätti molemmat miehet hyvästi. He menivät samaa tietä kuin olivat tulleetkin; mutta tuskin olivat he poissa, kun Märeta heittäytyi rukousjakkaralle madonnan eteen.

"Oi, Jumalan äiti, anna anteeksi, anna anteeksi!" huudahti hän. "Sinä näet tähän syntiseen, syylliseen sydämeen; sinä tiedät, että siellä on toinen kuva kuin sinun, että maalliset ajatukset liikkuvat mielessä, jonka pitäisi olla omistettu palvelemaan ainoastaan sinua. Mutta sinä tiedät myös, että minut vastoin tahtoani on pakoitettu tähän tärkeään paikkaan. Halvimpana luostarin palvelijattarista olisin tahtonut palvella ja palvoa sinua… Silloin olisit kenties ollut minulle armollinen heikkouteni tähden, mutta nyt… nyt!… Oi, älä anna luostarin kärsiä minun syntieni tähden; en toivo mitään hartaammin kuin että pääsisin täältä, ja toivon pian saavani siihen tilaisuuden…"

"Rukoilen sinua kaikkien ihmisten puolesta, mutta erittäinkin niiden, jotka surevat ja kärsivät. Älä vihastu minuun, kun samaan rukoukseen suljen hänet, jonka nimeä en uskalla lausua, mutta jota rakastan rajattomalla rakkaudella. Minä tiedän, että hän vastaa rakkauteeni, ja minä iloitsen ja riemuitsen siitä; mutta se on synti, hirveä synti, tiedän sen, mutta en voi enkä tahdo siitä luopua. Rankaise minua niin ankarasti kuin tahdot, tee yöni unettomiksi ja katkeroita päiväni nimettömällä tuskalla… Oi, minä tahdon kärsiä kaiken, kestää kaiken valittamatta, laupeutta rukoilematta. Valvo ainoastaan hänen ylitsensä, suo hänelle kaikkea sitä onnea, mitä maailma voi tarjota, ja taivuta hänet — unhottamaan — mi-nut… Oi, anna minulle voimaa rukoilla tätä viimeistä oikein vilpittömästi, sisimmästä sydämestäni… Minä tiedän, että se on koituva kuolemakseni, mutta sitä halajan ja kaihoan kaikkein enimmän maailmassa, sillä kuolemassa voimme jälleen yhdistyä."

Märeta oli vaipunut alas jakkaralle. Rukous ei enää puhennut sanoihin, se oli ainoastaan hiljaista palvomista; hän ei huomannut, että ovi avautui ja muuan henkilö astui sisään.

Tämä ilmaisi läsnäolonsa hiljaisella rykäisyllä; mutta kun abbedissa kääntyi häntä kohden, niin hän melkein pelästyi; hän näki kyyneltyneet, melkein vääristyneet kasvot edessään.

Märeta veti hunnun syrjään kasvoiltaan, samalla nousten. Kummissaan siitä, ettei nähnyt Annaa luonaan, ojensi hän kätensä tarttuakseen kellonnauhaan.

"Suokaa anteeksi!" huudahti vieras nopeasti ja torjuvalla liikkeellä. "Rukoilen, että saisin keskustella teidän armonne kanssa kahdenkesken."

"Nimenne?"

"Pernilla Klauntytär. Herrani ja isäntäni on jalo ritari Sten
Kristerinpoika, Nyköpingin linnan ja läänin haltija."

Luostarimuurien sisälle voi sinnekin hiipiä sekä hyvä että huono maine; Pernilla rouva luki sen torjuvasta liikkeestä, jonka nunna teki.

"Mitä haluatte?" kysyi abbedissa.

"Ennen kaikkea pyydän saada istuutua; olen aivan menehtymäisilläni väsymyksestä niin pitkän matkan jälkeen aina Nyköpingistä asti… ja ratsain."

"Nyköpingistä?" toisti abbedissa. "Olette sitten ollut kauan taipaleella?"

"Ainoastaan viikon, teidän armonne."

"Olette kai toivioretkellä… jonkun pyhimyksemme luo?"

"Korkeimman heistä kaikista, pyhän Birgitan luo; samoin kuin hän tahdon hylätä kaikki maalliset ilot ja erota rakastetusta puolisosta, kuuluakseni ainoastaan Jumalalle."

"Mikä siihen on syynä?" Märeta viittasi häntä istumaan, istuutuen itsekin.

Pernilla heittäytyi abbedissan jalkoihin. "Sallikaa minun tehdä täydellinen tunnustus", sanoi hän ja kätki päänsä käsiinsä.

"Puhukaa!"

"Lankoni, herra Pietari Turenpoika…"

"No, hän…"

"Hän jäi leskeksi neljä kuukautta sitten."

"Olen kuullut sen",

"Sisareni kutsui minut luoksensa muutamia viikkoja ennen kuolemaansa… Pietari herra oli matkoilla… Vietin sisareni kanssa yhdessä yöt ja päivät… Vasta silloin opimme oikein tuntemaan ja rakastamaan toisiamme… Pietari herra ei palannut kotiin ennenkuin muutamia päiviä ennen hänen kuolemaansa, ja ainoa sana, jonka hän kuuli hänen huuliltaan, oli alinomaan toistettu nimeni… Kun hän oli kuollut, tahtoi Pietari herra, että minun olisi kerrottava kaikki, mitä vainaja oli sanonut… Hän ei väsynyt koskaan kuulemaan, ja kun herrani kirjoitti ja pyysi häntä vieraakseen Nyköpingin linnaan, seurasi hän minua sinne…"

"Miksi keskeytätte?"

"Minua melkein hävettää sanoa, että hän rakastui minuun mitä tulisimmin. Minä olin nuoruudessani rakastanut häntä; se tuli lemmenjuomasta, jonka muuan noitaämmä oli sekoittanut, ja jonka me leikillä tyhjensimme yhdessä… Käsittämätöntä oli, että se vaikuttaisi niin kauan jälkeenpäin."

"Nyt tahdotte mennä luostariin paetaksenne häntä."

"Jos väistyn hänen näkyvistään, toivon hänen ajanoloon unhottavan…"

"Haluatteko jäädä tänne?"

"Päättäkää ja määrätkää minusta; tahdon kaikessa taipua tahtoonne."

"Onko herranne suostunut?"

"Hän ei tiedä tästä mitään."

"Ei mitään?"

"Näen häntä niin harvoin."

"Mistä sellainen johtuu?"

"Aina siitä pitäen kuin hän toipui kovasta sairaudestaan, oleskelee hän harvoin kotosalla; luulen, että tuleva valtionhoitajan vaali se riistää kaikki hänen ajatuksensa… Ratkaisu lienee jo tiedossanne?"

"Siitä en tiedä mitään", virkkoi abbedissa hänelle tavattomalla vilkkaudella.

"Olettehan toki kuullut Arbogan kokouksesta?"

"En."

"Matkalla kuulin, että siellä oli ollut sangen kiihkeää; kuitenkin oli pian päästy vaalista yksimielisyyteen, ja melkein miestuumin oli valittu jalo herra Erik Trolle."

"Ja nuori herra Sten Sture?"

"Hän oli vaatinut, että hänelle ensin lähetettäisiin suojeluskirja."

"Se luultavasti tehtiin."

"Herrainkokous lienee tosiaankin laatinut sellaisen."

"Onko joukossa arkkipiispakin?"

"Hän ja Skaran piispa Vincent, Vesteråsin Otto piispa ja Linköpingin tuomiorovasti Hannu Brask. Maallisista herroista ovat mukana kaikki, jotka kuuluvat rauhanpuolueeseen… Vieläpä muuan yli tavallisen luvunkin", lisäsi Pernilla rouva teennäisellä hämmennyksellä ja luoden silmänsä maahan.

"Ketä tarkoitatte?"

"Herra Pietari Turenpoikaa!"

"Hänkin!"

"Luulen hänen tehneen sen minun tähteni."

"Ah, te olette tanskanmielinen."

"Niin olen!"

"Mutta Pietari herra on ollut ruotsalainen."

"Hän on tehnyt käänteen kuten niin monet muutkin; tavallisesti me naiset näytämme tietä."

"Entä sisarenne?"

"Hän myönsi minun olevan oikeassa."

"Kuolinvuoteellaan?"

"Niin", vastasi Pernilla syvästi punastuen.

"Kavahtakaa itseänne, pelaatte rohkeaa peliä!"

"Mitä tarkoitatte, hurskas äiti?"

"Näytätte pitävän hyvinä kaikkia keinoja, jotka vievät asettamaanne maaliin."

"Eikö niin olekin?"

"Ei minun mielestäni."

"Luulin, ettei kirkko sitä ainoastaan sallinut, vaan vieläpä käskikin."

"Siinä petytte!"

"Mutta, kunnianarvoisa äiti…"

Marmorikasvoille tuli eloa, raukeat silmät leimahtivat. "Missä tarkoituksessa olette tullut tänne?" kysyi abbedissa. "Alan luulla, ettette ole sitä tehnyt saadaksenne neuvoja ja valaistusta autuutenne asioissa. Teidän mielipiteenne sopivat hyvin vähän yhteen meidän mielipiteidemme kanssa, ja neuvon teitä etsimään täällä luostarissa joltakin muulta sitä kannatusta, mitä ette tule koskaan saamaan minulta!"

"Karkoitatteko minut pois?"

"Teidän itsenne tähden."

"Nytkö heti?"

"Olkoon teillä vapaus viipyä täällä huomispäivään."

"Sitä odotinkin teidän hyvyydeltänne." Abbedissa oli uudestaan tarttumaisillaan kellonnauhaan, ja uudestaan esti Pernilla hänet siitä.

"Pidätte kenties minua seikkailijattarena", sanoi hän.

"Ja minun täytyy tyytyä siihen, kunnes olen onnistunut vakuuttamaan teidät siitä, että se asia, jonka puolesta tahdon antaa henkeni, tarkoittaa ainoastaan maan onnea."

"Sitä ette voi!"

"Luuletteko sitten, että nuori Sten herra on luostarien ja kirkon todellinen ystävä?"

"Minulla ei ole mitään syytä sitä epäillä."

"Mistä sitten johtui riita arkkipiispan ja edellisen valtionhoitajan välillä?… Sanon teille, että he kaikin keinoin pyrkivät saamaan käsiinsä yhtä hyvin hengellisen kuin maallisenkin vallan."

Abbedissa näytti epätietoiselta.

"Tanska sitä vastoin", jatkoi Pernilla rouva, "on kirkolle alamainen, ja kuningas on sen uskollisin ystävä ja palvelija. Samoin tulisi olemaan laita täälläkin; ilmoittakaa vain mitä etuja tahdotte, ja nuori kuningas on ne myöntävä."

"Tyhjillä lupauksilla?"

"Nimikirjoituksellaan ja sinetillään!"

"Jotka hän tulevaisuudessa kieltää."

"Pyytäkää sitten heti mitä tahdotte, ja minä vastaan, että saatte sen."

"Olette silloin sangen mahtava?"

"Koettakaa ensin ja päättäkää sitten."

"Sanokaa minulle mieluummin, mitä hän vaatii korvaukseksi."

"Ei paljoa…"

"Mitä sitten?"

"Teidän uskollisuuttanne ja ystävyyttänne."

"Se olisi maanpetos!"

"Eikö Kristian prinssi ole valittu Ruotsin kuninkaaksi, missä on silloin petollisuus?"

Abbedissa epäröi kotvan… "Niin tärkeässä asiassa ei ole heti tehtävä päätöstään", sanoi hän. "Minun on neuvoteltava…"

"Konfessorin kanssa!" puuskahti Pernilla.

"Omantuntoni kanssa", vastasi Märeta arvokkaasti. "Jääkää yöksi luostarin vieraaksi. Huomenna annan vastaukseni joko itse tai asiamiehen kautta." Nyt soi kello, ja kohta astui sisar Anna sisään.

"Jätän vieraamme sinun huostaasi", sanoi abbedissa.

Pernilla rouva teki syvän kumarruksen, ja Annan vihjauksesta poistui hän huoneesta ennen tätä.

"Oletko kuullut?" kuiskasi abbedissa.

"Kaiken!"

"Tutkistele häntä."

"Kyllä koetan…"

"Kenties ovat kahdeksan tuhatta tukaattia käsissämme."

"Mutta hinta?"

"Mene, mene… Ratkaise minun puolestani."

Sisar Anna vei vieraan mukanaan erääseen huoneeseen, joka oli sisustettu vieraiden vastaanottamista varten. Istuimet oli täällä päällystetty silkillä, kallisarvoinen matto peitti lattian, ja seinillä riippuivat seinäverhot, jotka taidokkaat kädet olivat luostarissa valmistaneet.

Vierasta odotti katettu pöytä, ja Pernilla rouva tunnusti itsekseen, että sekä ruokalajit että viini vetivät vertoja parhaimmille mitä voi saada.

Sisar Anna hoiti itse tarjoilua; mutta tapa, jolla hän teki sen, pani Pernillan epäilemään, eiköhän hänellä vain ollut jalosukuinen neitsyt edessään. Hän paloi halusta tietää sen.

"Ettekö tahdo ottaa osaa ateriaani, hurskas sisar?"

"Kiitän teitä, mutta se on vastoin luostarisääntöjä".

"Täällä eletään hyvin."

"Vierasta täytyy kunnioittaa."

"Mutta talonväki…"

"Tyytyy yksinkertaisempaan ruokaan."

"Juotte kai viiniä?"

"Se on ainoastaan sairaita ja vieraita varten", sanoi sisar täyttäen lasin uudelleen.

"Kiitän teitä, mutta pelkään melkein, että se päihdyttää…" Hän piti lasia ylhäällä valoa vasten. "Sellaista viiniä saa ainoastaan luostarissa… Kas, kuinka se säkenöi! Maljanne!"

"Suuri kiitos!"

"Ette ole sanonut minulle nimeänne."

"Sisar Anna."

"Tarkoitan maallista nimeänne."

"Sen olen unhottanut; se on liian halpa muistettavaksi."

"Tiedätte kyllä, että on nimiä, joilla on sangen hyvä kaiku."

"Kuten esimerkiksi Oxenstjerna…"

"Mainitkaa useampia."

"Minä en tunne ketään."

"Olettehan sentään syntyisin tästä maasta?"

"En!"

"Ettekö?… Tanskasta kenties?"

Anna käänsi päänsä pois vastaamatta mitään.

Pernillan silmät loistivat viinistä ja iloisesta hämmästyksestä.
"Hyvä, erittäin hyvä!" sanoi hän hiljaa.

Neitsyt korjasi ruuat pöydältä ja järjesteli sen jälkeen huonetta. "Tahdotteko, että otan tänne ompelukseni, vai oletteko mieluummin yksin?" kysyi hän.

"Olisin teille kiitollinen, jos tahtoisitte olla täällä", vastasi
Pernilla.

Anna otti esille taidokkaan reikäompeluksen ja askarteli äänetönnä.

"Täällä on niin sievää kuin rouva Kristina Gyllenstjernan kotona", puuskahti Pernilla rouva, joka uteliaasta katseli ympärilleen.

"Oletteko ollut siellä?"

"En, mutta te?"

"Minä, joka olen niin halpa!"

"Mutta olettehan ollut Kööpenhaminassa?"

"Hyvin mahdollista!"

"Oletteko nähnyt kuningattaren?"

"Kummanko?"

Pernilla nauroi… Viinikö lienee vaikuttanut vai mahtoiko hän tosiaankin ymmärtää väärin tarkoituksen; hän kuiskasi äkkiä Annalle: "Dyvekan!"

Tämä hätkähti, mutta malttoi mielensä ja oli olevinaan kuin ei olisi kuullut mitään.

"Hän se oikeastaan on kuningatar."

"Vai niin!"

"Hän, tai oikeastaan äiti, Sigbrit rouva."

"Sitä en tiennyt."

"Ettekö ole ollut siellä pitkiin aikoihin?"

"En."

"Tahdotteko palvella minua?"

"Riippuu asianhaaroista."

"Minä maksan hyvin!"

"Mitä minun on tehtävä?"

"Urkittava!"

"Ja sitten?"

"Ilmoitettava minulle!"

"Mitä?"

"Kaikki, mikä voi koitua Tanskan eduksi."

"Mitä se on?"

"Ennen kaikkea tahdon tietää abbedissan sisimmät ajatukset."

"Hän ei sano niitä."

"Sanoo kyllä rippi-isälleen."

"Luultavasti."

"Onko se konfessori?"

"Minun ei ole lupa sitä sanoa."

"Huomaan, ettei teihin ole luottamista."

Anna ei vastannut mitään, ja Pernilla pelkäsi paljastaa itseään…
Muutamain minuuttien kuluttua sanoi edellinen:

"Onko Sigbrit myös kaunis?"

Hänellä on joku tuuma mielessään, mietti Pernilla, täytyy mennä häntä vastaan. "Sigbrit rouva oli tavattoman kaunis siihen aikaan, kun hän oleskeli Ruotsissa…"

"Sanotaan, että hän on hyvin viisaskin."

"Viisaampaa naista ei ole. Mutta hän vihaa aatelistoa ja ylhäisiä, erittäinkin Ruotsin."

"Miksi niin?"

"Eräs ylhäinen herra on hänet pettänyt."

"Ja aikooko hän nyt kostaa kaikille?"

"Niin, ja verisesti."

"Voiko hän sen myös tehdä?"

"Hän ei valikoi keinoja."

"Ja etsii välikappaleita — yksin luostareistakin?"

"Hän maksaa hyvin!"

"Antaako hän kahdeksan tuhatta tukaattia?"

"Kahdeksan tuhatta…?"

"Niin, vähemmästä en palvele häntä."

"Mitä voitte tarjota vastikkeeksi?"

"Myyn sieluni! Eikö hän juuri sitä tahdo ostaa?"

"Onko se niin paljon arvoinen?" kysyi Pernilla katkeroituneena.

"Riippuu kysynnästä!" vastasi Anna. "Tarvitsen sen summan, en suurempaa enkä pienempää."

"Mihin tarkoitukseen?"

"Se on minun salaisuuteni."

"Voitteko tehdä vastaavia palveluksia?"

"Mitä palveluksia olisi tehtävä?"

"Toteltava meidän tahtoamme!"

"Ja kenties menetettävä henkensäkin?"

"Jos niin tarvitaan!"

"Se aina vapauttaisi teidät pitämästä antamianne lupauksia!"

"Sinä tahdot vetäytyä pois."

"Minä asetan ehtoni."

"Mutta sinä voit pettää minut, kun olen mennyt."

"Ettekö tekin voi antaa minua ilmi?"

"Niin, sen voin tehdä ja teenkin, jos…"

"Vaikenemme kyllä molemmat."

"Kas, tässä!" sanoi Pernilla rouva ja otti esiin sormuksen; "piilota tämä. Lähetä se minulle, kun sinulla on jotakin ilmoitettavaa, ja minä tulen varmasti."

Anna otti sormuksen ja pani sen pieneen vaatepussiin, jota hän kantoi povellaan. Sen jälkeen jatkoi hän ompelemistaan virkkamatta sanaakaan.

Pernilla katseli häntä kummissaan. "Suostutko ehdotukseeni?" kysyi hän.

"En tiedä, aikapahan näyttää."

"Mutta sinä olet ottanut sormuksen!"

"Tahdotteko saada sen takaisin?"

"En!… Mutta minä tahdon puhutella konfessoria."

"Se käynee vaikeaksi."

"Etkö voi ilmoittaa hänelle?"

"Sisarilla ei ole mitään yhteyttä veljien kanssa."

"Mutta teillä on salateitä."

"Niille tarvitsee sirotella kultaa!"

Pernilla otti yhden tukaatin ja pani sen pöydälle. Sisar näki sen ja kohotti kummissaan katseensa.

"Eikö se riitä?"

"Ei!"

"Kuinka monta haluat!"

"Kahdeksan tuhatta!"

"Ei, tämä on rajatonta hävyttömyyttä!" Ja tuohtunut nainen otti tukaatin ja alkoi juosta huoneessa edestakaisin.

Samassa soitettiin iltamessuun. Anna nousi heti, toivotti rauhallista yötä ja lähti. Pernilla rouva katsoi epäröiden hänen jälkeensä; lähtisikö hänkin messuun ja samalla tiellä kenties voisi valmistaa tilaisuuden tavata konfessoria?… Tuumasta ei tällä kertaa tullut tointa, sillä ovi osoittautui olevansa lujasti lukossa eikä kolkutusta kuultu; kaikki sisaret olivat kirkossa, sieltä kuului laulu hiljaa ja juhlallisena; se anoi taivaan rauhaa levottomille ihmissieluille, mutta tämä rauha ei tullut Pernillan osaksi; hän jatkoi kävelyään edestakaisin, riihottomasti harmissaan turhasta matkasta ja siitä, että oli antanut puijata itsensä, hän, joka oli puijannut niin monta… Ja heidän etunenässään Hemming Gaddin ja Pietari Turenpojan… Niin uskomattomalta kuin se voi näyttääkin, oli laita tosiaankin niin, että viisas, valistunut ritari, surun valtaamana jalon emäntänsä manalle menosta ja kiitollisena siitä huolenpidosta, jota Pernilla oli hänelle omistanut, vähitellen ja aivan tietämättään salli kietoa itsensä niihin verkkoihin, joita Pernilla kutoi hänen ympärilleen. Hän oli siinä lujassa uskossa, että ne uudet onnettomuudet, jotka uhkasivat isänmaata, vaara, joka koitui hallituksen uskomisesta tuskin kahdenkymmenenvuotiaalle nuorukaiselle, ne saivat hänet liittymään rauhanpuolueeseen. Että Pernilla oli suurennellut vaurioita ja esittänyt vaaran paljon uhkaavampana kuin se oli, sen hän olisi kieltänyt, jos joku olisi häneltä sitä kysynyt. Pernilla oli tuskin koskaan ilmaissut omaa mielipidettään, vaan ainoastaan kysellyt hänen mieltään ja sen jälkeen tehnyt hänen ajatuksensa omikseen.