XII LUKU.
Hiukan numerotietoja.
Kohta istuimmekin salongin nahkasohvalla, sikarit hampaiden välissä. Kapteeni pani eteeni paperiarkin, jolle oli piirretty Nautiluksen asemakaava ynnä pituus- ja läpileikkaus. Sitten hän alotti selityksensä seuraavaan tapaan:
"Kas tässä, herra Aronnax, näette aluksemme eri mittasuhteet. Se on pitkähkö, kartiomaisiin keuloihin päättyvä lieriö ja muistuttaa suuresti sikaria. Lieriön pituus päästä päähän on 70 metriä ja suurin vahvuus 8 metriä. Se ei ole rakennettu teidän kaukomatkahöyryjenne tapaan, mutta se on pituuteensa nähden kyllin suippea jolta vesi helposti juoksee sen sivuja pitkin aiheuttamatta kululle liikaa vastusta.
"Näistä mittaluvuista saatte helposti Nautiluksen pinta-alan ja tilavuuden. Edellinen on noin 1,100 neliömetriä ja jälkimäinen 1,500 kuutiometriä, toisin sanoen: täydellisesti veteen upotettuna se työntää tieltään 1,500 kuutiometriä vettä eli painaa saman luvun tonneja.
"Kun suunnittelin tätä vedenalaista alusta laskin että siitä, sen ollessa tasapainoasennossa vedessä, ainoastaan yhdeksän kymmenettä osaa painuisi pinnan alle ja jälellä oleva kymmenes osa kohoisi veden yläpuolelle. Aluksen tulisi näin ollen työntää tieltään vesimäärä, joka vastaa yhdeksän kymmenettä osaa sen tilavuudesta, siis 1,350 kuutiometriä eli toisin sanoen: alus painaisi tämän määrän tonneissa. En siis rakentaessani laivaani näiden mittasuhteiden mukaan saanut mennä tämän painomäärän ylitse.
"Nautilus on kokoonpantu kahdesta rungosta, sisä- ja ulkopuolisesta, jotka ovat liitetyt toisiinsa T-muotoisilla rautapulteilla, niin että ne ovat kuin yhtä kiinteätä kappaletta ja kykenevät vastustamaan valtameren raivoisimpiakin hyrskyjä.
"Nämä rungot ovat teräslevyistä, joiden tiheys on seitsemän tahi kahdeksan kertaa veden tiheyttä suurempi. Sisärunko on 5 sentimetriä vahva ja painaa 394 tonnia. Ulkorunko eli emäpuu on 50 sm. korkea ja 25 sm. paksu ja painaa yksinään 62 tonnia. Koneisto ja painolasti, väliseinät ja sivukaaret, kokoelmat ja kalustus tulevat lisäksi, niin että laivan kokonaispaino nousee juuri 1,350 tonniin. Onko tämä nyt teillä selvillä?"
"Kyllä."
"Kun siis Nautilus ui vedessä, kohoaa siitä yksi kymmenes osa pinnan yläpuolelle. Mutta jos laitan säiliöitä, joihin mahtuu uupuvan kymmenennen osan eli 150 tonnin paino, ja täytän ne vedellä, niin painaa alus 1,500 tonnia eli työntää saman määrän vettä tieltään ja painuu siis kokonaan pintaan. Niin olenkin tehnyt; säiliöt ovat laivani alaosassa. Minä väännän hanoja, säiliöt täyttyvät vedellä ja Nautilus laskeutuu aivan pinnan tasalle."
"No hyvä, kapteeni, mutta nyt meitä kohtaa päävaikeus. Saatan kyllä käsittää, että voitte laskeutua vedenpinnan tasalle. Mutta kun pyritte syvemmälle, niin eikö alustanne kohtaa alhaalta ylöspäintyöntävä paine, joka 10 metrin syvyydellä vastaa yhtä atmosfeeria eli siis 1 kilogramman painetta neliösentimetriä kohti?"
"Aivan niin, herrani."
"Mutta jollette rupea täyttämään koko Nautilusta vedellä, niin en näe muutakaan keinoa sen upottamiseksi."
"Herra professori", vastasi kapteeni Nemo, "te ette saa sekoittaa statiikkaa (lepo-oppia) dynamiikkaan (liikevoima-oppiin), sillä silloin teette mitä ikävimpiä erehdyksiä. Ei ole lainkaan vaikeata painua valtameren suurimpiinkaan syvyyksiin, sillä kaikilla kappaleilla on taipumus uppoamiseen. Seuratkaa nyt todisteluani."
"Olen pelkkänä korvana, kapteeni."
"Kun tahdoin tutkia, paljonko painoa Nautilukselle oli lisättävä jotta se uppoisi, niin tarvitsi minun vain pitää silmällä, paljonko pienemmäksi meriveden tilavuus käy meidän tullessamme yhä alempiin kerroksiin."
"Se on selvää", vastasin.
"Mutta vaikka ei olekaan aivan mahdotonta puristaa vettä kokoon, tekee se pusertamiselle kuitenkin mitä tehokkainta vastustusta. Uusimpien tutkimusten mukaan on tämä tilavuudenvähennys ainoastaan 436 kymmenmiljoonasosaa yhtä atmosfeeria eli 10 metriä kohti. Jos tahdon vajota 1,000 metrin syvyyteen, niin lasken suuriko on tilavuudenvähennys 1,000 metriä korkean vesipatsaan alla eli toisin sanoen 100 atmosfeerin paineen vallitessa. Vähennykseksi saan 436 sadastuhannesosaa. Minun on siis lisättävä Nautiluksen painoa niin, että se 1,500 tonnin sijasta painaa 1,506 tonnia. Koko painonlisäys on siis vain 6 tonnia. Mutta minulla on laivassani varasäiliöitä, joihin mahtuu aina 100 tonniin vettä. Voin siis laskeutua melkein niin syvälle kuin vain tahdon. Kun sitten haluan taas nousta vedenpintaan, niin tarvitsee minun vain poistaa säiliöstä tämä vesimäärä; ja jos tahdon että Nautilus kohoo kymmenenteen osaan koko kantavuudestaan eli että sen kymmenes osa uiskentelee pinnan yläpuolella, niin tyhjennän kaikki säiliöt."
Tällaista numerotodistelua vastaan ei minulla ollut mitään väittämistä.
"Minä hyväksyn laskelmanne, kapteeni", sanoin; "ja vaikeata olisikin sotia niitä vastaan, kun jokapäiväinen kokemus todistaa ne oikeiksi. Mutta oletanpa että vielä on jälellä muuan suuri vaikeus."
"Mikä sitten, professori?"
"Kun olette 1,000 metrin syvyydellä, pusertaa Nautituksenne kylkiä 100 atmosfeerin paine. Jos siis tällöin tahdotte tyhjentää varasäiliönne ja nousta pintaan, on teidän pumppujenne voitettava tämä 100 atmosfeerin vastapaine, joka nousee 100 leiviskään neliösentimetriä kohti. Tämä taas edellyttää voimaa…"
"Jonka vain sähkö voi minulle antaa", kiiruhti kapteeni Nemo keskeyttämään. — "Minä toistan vielä kerran, että koneitteni tuottama voima on melkein rajaton. Muistanette itse, kuinka voimakkaita vesipatsaita pumppuni viskasivat Abraham Lincolnin kannelle. Muuten käytän varasäiliöitäni ainoastaan laskeumakseni suhteellisesti matalalle, 1,500—1,800 metriä syvälle ja säästän siten koneitani. Mutta kun minua haluttaa tutkia valtameren pohjaa 7—8,000 metrin syvyydellä, käytän toisia, yhtä tehokkaita keinoja."
"Minkälaisia, kapteeni?"
"Tällöin saan etsimättä tilaisuuden selittää teille, miten Nautilusta ohjataan".
"Olen kovin utelias kuulemaan."
"Kääntyäksemme oikeaan tai vasempaan käytämme lavallista peräsintä ruotelirattaineen ja -kettinkineen. Mutta laskeutuaksemme veteen ja noustaksemme jälleen pinnalle on meillä laivan sivuilla erityiset ohjauslaitteet. Semmoisina on kaksi tasoa, jotka ovat kiinnitetyt väkevään akseliin ja joita sen avulla voi mielin määrin kallistella. Kun ne ovat yhdensuuntaiset laivan pituussuunnan kanssa, kuljemme vaakasuorasti eteenpäin. Asettamalla ne etunojoon käy kulkumme potkurin avulla syvyyttä kohti, ja takanojoon asetettuina ne ohjaavat meidät ylös pintakerroksiin. Ja jos haluan aivan nopeasti kohota vedenpintaan, irroitan potkurinkoplauksen, jolloin vedenpaine nostaa laivan aivan kuin kaasulla täytetyn ilmapallon kohtisuorasti ylös."
"Mainiota, kapteeni!" huudahdin. —"Mutta kuinka perämies veden sisässä ollen voi seurata määräämäänne suuntaa?"
"Hän on sijoitettu mykiömäisillä lasiseinillä varustettuun komeroon, joka sijaitsee Nautiluksen yläosassa."
"Voiko lasi kestää sellaista painetta?"
"Aivan hyvin. Vaikka lasi onkin haurasta kolauksille, on se kyllin sitkeää vastustamaan melkoistakin painetta. On todettu sentimetrin vahvuisen lasin kestävän 16 atmosfeerin paineen, ja meidän lasimme on 30 kertaa paksumpaa."
"Se kelpaa, kapteeni Nemo; mutta näkemiseen vaaditaan valoa, ja minä ihmettelen kuinka keskellä vesivuorien hämäryyttä…"
"Peränpitäjän komeron takapuolella on väkevä sähkövalonheittäjä, joka valaisee merta lähes kilometrin laajuudelta."
"Hyvä, hyvä, herra kapteeni! Nyt käsitän, mistä se salaperäisen miekkavalaan fosfori kimmellys lähti, joka meille oppineille tuotti niin paljon päänvaivaa. Ja mitä tulee Scotian ja Nautiluksen yhteentörmäykseen, joka aikoinaan synnytti sellaisen melun, oli se kaiketi vain tapaturma?"
"Pelkkä tapaturma. Minä kuljin ainoastaan sylen syvyydellä vedenpinnasta, kun törmäys tapahtui. Eivätkä seuraukset olleetkaan sen pahemmat."
"Ei lainkaan. Mutta mitä kamppailuunne Abraham Lincolnin kanssa tulee…"
"Professori, olen pahoillani että niin sattui käymään yhdelle Amerikan sotalaivaston paraimmista aluksista; mutta se hyökkäsi kimppuuni, ja minun oli pakko puolustaa itseäni. Tyydyinhän kumminkin vain siihen, että saatoin sen taistelukyvyttömäksi. Lähimmässä satamassa frekatti voi helposti korjata vaurionsa."
"Ah, kapteeni Nemo, teidän Nautiluksenne on kerrassaan ihmeteltävä alus!"
"Niin onkin, professori; ja minä rakastan sitä kuten itseäni. Jos merellä kohtaa vaara jotakin teidän laivoistanne, niin on silloin ensi tunne laivassa sellainen, kuin avautuisi pohjaton kuilu sen alla ja vierellä. Nautiluksen miehistöllä ei koskaan ole sellaista tunnetta. Minun laivani kaksinkertaisia terässeiniä ei mikään voima murra; siinä ei ole purjeita huolehdittavina; ei ole pelkoa höyrykattiloiden räjähtämisestä, tulipalon vaarasta, hiilien loppumisesta, myrskyistä, yhteentörmäyksistä. Täällä saavat mielet aina olla levolliset. Eikö tämä ole kaiken purjehtimisen ihanne? Ja jos on totta, että koneenkäyttäjä luottaa laivaansa enemmän kuin sen rakentaja, ja rakentaja enemmän kuin kapteeni, niin ymmärrätte että minä voin täydellisesti luottaa Nautilukseeni, sillä minä olen yhdellä haavaa sen kapteeni, rakentaja ja koneenkäyttäjä."
"Mutta miten voitte rakentaa tämän ihmeellisen alukseen niin salaa, kenenkään siitä tietämättä?"
"Sen jok'ainoa osa, herra Aronnax, on tuotu maapallon eri osista. Emäpuun valmisti Creusot Ranskassa, rungon teräslevyt Laird Liverpoolissa, potkurin Scott Glasgowissa ja potkurinakselin Penn & C:o Lontoossa. Vesisäiliöt ovat Cail & C:on tehtaista Pariisissa, koneisto Kruppilta Preussissa, keula Ruotsin Motalasta, matemaatilliset kojeet Hart Brothers'ilta New Yorkissa j.n.e. Ja kultakin näiltä tein tilaukset eri nimiin."
"Mutta olihan nämä osat liitettävä toisiinsa ja alus jossakin kokoonpantava?"
"Se tapahtui autiolla valtameren saarella. Siellä minä itse kasvattamaini ja opettamaini kelpo miesten kanssa panin kokoon joka erän. Sittekun alus oli valmiiksi saatu, poltimme poroksi telakkamme, jottei jäänyt jälkeäkään kielimään hankkeestamme asianosattomille."
"Mutta sittepä maksoikin aluksenne aika paljon?"
"Rautalaiva maksaa 1,125 markkaa tonnilta, Nautiluksen kokoinen siis 1,687,500 markkaa. Sen kokoonpaneminen ja kaikilla kojeilla ja tarve-aineilla varustaminen maksoi 2 miljoonaa, ja lisäksi tulee sen taide- ja luonnontieteellisten kokoelmain arvo, noin 5 miljoonaa markkaa."
"Sallitteko minun kysyä vielä yhtä asiaa, kapteeni Nemo?"
"Kysykää, professori."
"Te olette siis hyvin rikas?"
"Rikkaudellani ei ole rajoja, herrani; minä voisin, haitatta itselleni, hyvin maksaa Ranskan valtiovelan."
Minä tuijottelin tuohon merkilliseen mieheen. Leikittelikö hän minun herkkäuskoisuudellani? Tulevaisuus oli sen näyttävä.
XIII LUKU.
Musta virta.
Sen osan maapallon pintaa, jonka vesi peittää, lasketaan käsittävän yli 38 miljoonaa hehtaaria. Tämä vesimäärä on tilavuudeltaan noin 2,255 miljoonaa kuutiopeninkulmaa ja muodostaisi pallon, jonka halkaisija olisi 26 peninkulmaa ja paino 3,000 biljoonaa tonnia. Samansuuruisen vesimäärän tuottaisivat maapallon kaikki vesistöt ja virrat yhteensä 40,000 vuoden aikana.
Geoloogisten aikakausien vaihtuessa seurasi vesikautta tulikausi. Valtameri peitti aluksi koko maankamaran. Mutta vähitellen nousi siluurisena aikana vesien kohdusta vuorenhuippuja ja saarelmia, jotka jälleen katosivat osittaisissa vedenpaisumuksissa, mutta ilmestyivät uudelleen, kasvoivat yhteen ja muodostivat mantereita, kunnes kiinteä maa vihdoin sai nykyisen maantieteellisen hahmonsa.
Mantereiden muoto sallii jakaa vedet viideksi valtamereksi: Pohjoiseksi ja Eteläiseksi jäämereksi, Intian-mereksi, Atlannin mereksi ja Tyyneksi mereksi.
Viimemainittu ulottuu pohjoisesta napapiiristä eteläiseen ja idässä Aasian rannikosta Amerikan mantereeseen lännessä ja peittää siis 145 pituusastetta. Se on rauhallisin kaikista meristä; sen virrat ovat leveät ja hitaat, aikavedet matalat, sen sademäärät runsaat. Tällaista merta risteilemään oli sallima nyt nakannut minut niin merkillisten olosuhteiden vallitessa.
"Herrani", sanoi kapteeni Nemo, "jos suvaitsette niin määräämme nykyisen asemamme ja teemme siitä matkamme lähtökohdan. Kello on nyt neljännestä vaille 12; me palaamme siis jälleen vedenpintaan."
Hän painoi kolme kertaa sähkökellon nappulaa. Pumput rupesivat ajamaan vettä pois säiliöistä; manometrin neula osotti paineen vähenemisellä Nautiluksen kohoamista, ja vihdoin se kävi aivan liikkumattomaksi.
"Nyt olemme saapuneet merenpintaan", sanoi kapteeni.
Nousin ylös keskeisiä kiertoportaita ja seisoin pian Nautiluksen yläkannella.
Tämä kohosi vain metrin verran vedestä. Laivan etu- ja peräkeulalla oli tuo sukkulan muoto, joka teki sen niin sikarin näköiseksi. Huomasin sen limittäisesti yhteenliitettyjen teräslevyjen muistuttavan isojen maamatelijain suomuspanssaria. Siksipä oltiinkin erehdytty luulemaan sitä — kiikarillakin katsoen — joksikin jättimäiseksi merihirviöksi.
Keskellä yläkantta, puolittain aluksen runkoon hautautuneena oli pursi, näyttäen jonkinlaiselta kasvannaiselta hirviön kupeella. Kannen etu- ja takaosassa kohosi kaksi miehenkorkuista komeroa, seinät osaksi mykiömäisestä lasista; toiseen oli sijoitettu aluksen perämies, toisessa oli mahtava sähköheijastin hänelle tietä valaisemassa.
Meri oli ihana, taivas huikean kirkas. Pitkä alus tuskin keinuilikaan leveissä pinta-aalloissa, joilla vieno itätuuli piti virinää. Sumuton taivaanranta helpotti tähtitieteellisten havaintojen tekemistä. Ei karia, ei saarta eikä laivanmastoa pistänyt missään esiin rannattomasta ulapasta.
Kapteeni Nemo määräsi sekstantin avulla auringon korkeuden. Konetta kannattava käsi oli värähtämätön kuin marmoripatsaan käsi.
"Kello on 12", hän sanoi. "Herra professori, ehkäpä suvaitsette…"
Loin viime silmäyksen merelle, jolle Jaapanin rannikon läheisyys antoi kellertävän värin, ja laskeusin sitten salonkiin. Siellä määritteli kapteeni asemamme — se oli 137°15' läntisellä pituus- ja 30°7' pohjoisella leveysasteella.
"Olemme noin 400 kilometrin päässä Jaapanin rannikosta. Tästä päivästä, marraskuun 8:nnesta kello 12 päivällä laskemme siis merenalaisen tutkimusmatkamme alkavaksi."
"Herra ohjatkoon meitä väkevällä kädellään!" huudahdin.
"Ja nyt, herra professori, jätän teidät rauhassa jatkamaan tutkimuksianne. Suuntamme on itäkoillinen, ja vettä on kuusikolmatta syltä yllämme. Näistä isoasteikkoisista karttalehdistä voitte lähemmin seurata matkaamme. Teidän luvallanne vetäydyn toimiini."
Kapteeni Nemo kumarsi ja jätti minut yksin sekaviin mietteisiini matkastamme, aluksesta ja sen päälliköstä.
Kokonaisen tunnin olin vaipunut ajatuksiin, koettaen selvittää itselleni tätä kiehtovaa salamyhkäisyyttä.
Sitten sattuivat silmäni pöydälle levitettyyn isoon pallokarttaan, ja minä laskin sormeni juuri siihen kohtaan, missä äsken määräämämme leveys- ja pituusasteet leikkasivat toisiaan.
Merellä on suuret virtansa kuten mantereillakin. Niiden uomat erottuvat muusta vedestä lämpömääränsä ja värinsä kautta. Huomattavin näistä merivirroista on Golf-virta. Tiede on määritellyt maapallolla viiden suuren merivirran suunnat: yksi kulkee Atlannin meren pohjoisosassa ja toinen sen eteläosassa, kolmas Tyynen valtameren pohjos- ja neljäs sen eteläosassa sekä viides Intian meren eteläosassa. On luultavaa että aikoinaan oli kuudeskin merivirta Intian meren pohjoisosassa, kun Kaspian meri ja Aral-järvi muodostivat sen kanssa yhden ainoan suuren vesialtaan.
Tällä kohdalla näyttihe pallokartalla yksi näistä virroista, jaapanilaisten Kuro-shivo eli Musta virta, joka lähtien Bengalin lahdesta ja lämmittyään troopillisen auringon kohtisuorista säteistä kulkee Malakkan salmen kautta, seuraa Aasian itärannikkoa ja kääntyy vihdoin Tyyneen meren pohjoisosassa Aleuttien saaria kohti, kantaen mukanaan kamferipuiden runkoja ja muita ohikulkemiensa maiden tuotteita sekä värjäten valtameren aaltoja lämpimäin vettensä puhtaalla indigovärillä. Tämän virran suuntaa Nautilus nyt noudatti. Minä seurasin sitä silmilläni; näin sen katoavan Tyyneen meren äärettömyyteen ja tunsin itsekin katoavani sen mukana, kun Ned Land ja Conseil vihdoin ilmestyivät salongin ovelle.
Molemmat kelpo toverini jäivät suu auki ällistelemään edessään ilmautuvia ihmeitä.
"Missä olemmekaan, missä me nyt olemmekaan?" huudahti kanadalainen.
"Quebecinko museossa?"
"Hyvät ystävät", vastasin, viitaten heitä astumaan sisään, "ette ole Kanadassa, vaan Nautiluksessa kuusikolmatta syltä syvällä merenpinnan alla."
Nyt rupesi Ned Land ahdistamaan minua kysymyksillään: olinko saanut selville mikä kapteeni Nemo oli miehiään, mistä hän oli kotoisin ja minne hän meidät oikein vei j.n.e. Selitin hänelle kaikki vähäiset tietoni ja kysyin, mitä hän puolestaan oli havainnut.
"En ole nähnyt enkä kuullut niin mitäkään. En ole edes miehistöstä nähnyt vilaustakaan. Lieneeköhän sekin sähköllä käypä? Tiedättekö, professori, paljonko heitä tosiaan on? Kymmenen — kaksikymmentä — viisikymmentä vai satako?" hän jatkoi, yhä hautoen vanhaa karkausajatustaan.
"En voi ilmoittaa sitä teille, mestari Land; mutta parempi on että iäksi kaikeksi heitätte turhat tuumailut Nautiluksen valtaamisesta tai siitä karkaamisesta. Tämä alus on uudenaikaisen laivanrakennustaidon mestariteos; sen näkemättä jääminen olisi minua suuresti surettanut. Monet kadehtisivat meiltä tilaisuutta päästä näkemään moisia ihmeitä. Olkaamme nyt vain levollisia ja katselkaamme, mitä ympärillämme tapahtuu."
"Katselkaamme!" toisti harpuunamestari kohauttaen olkapäitään; "mitäpä tässä rautavankilassa saa katsella? Mehän kuljemme ja purjehdimme silmittömästi kuin sokeat."
Tuskin olivat nämä sanat lähteneet Ned Landin huulilta, kun sähkövalo sammui ja tuli niin äkkiä pimeä, että silmiin teki kipeätä.
Me jäimme seisomaan mykistyneinä, osaamatta arvata minkälainen yllätys meitä nyt tuli kohtaamaan, miellyttäväkö vai ikävä. Kuului kirisevä ääni, aivan kuin olisivat Nautiluksen kylkilevyt luisuneet toistensa ylitse.
"Nyt se on loppujen loppu!" sanoi Ned Land.
Äkkiä valahti valo taas hehkumaan salongin kummallakin sivuseinällä kahdesta soikeasta aukosta. Juokseva vesi näkyi aivan selvästi sähkövalossa. Kaksi lasilevyä vain erotti meitä merestä. Ensin vavahdin pelosta ajatellessani että nuo heikot väliseinät painuisivat sisään, mutta ne olivat upotetut vankkoihin vaskikehyksiin, jotka voivat vastustaa millaista painetta hyvänsä.
Me erotimme merta aivan selvästi ainakin kilometrin päähän Nautiluksen ympärillä. Mikä näky! Mikä kynä voisikaan kuvata valovaikutelmia noissa läpikuultavissa vesikerroksissa!
Me tunnemme meren läpinäkyväisyyden ja tiedämme että sen kirkkaus on paljon suurempi kuin lähdeveden. Kivennäiset ja elimelliset ainekset, joita se sisältää, lisäävät sen läpinäkyväisyyttä. Erinäisissä kohdissa Antillien luona, missä vettä on 75 syltä, voi ihmeen selvästi pinnalta nähdä hiekkapohjan. Auringonsäteiden läpitunkevaisuus ei näytä loppuvan edes 150 sylenkään syvyydellä. Ja nyt tämän vesivuoren keskellä, joka läikkyi ja päilyi korkealla Nautiluksen yläpuolella, loisteli sähkövalo itse aaltojen kohdussa. Se ei enää ollut valaistua vettä, vaan nestemäistä valoa.
Salongin kummallakin sivulla aukeni akkuna tuohon tutkimattomaan vesikuiluun. Salongin sisässä vallitseva hämäryys sai ulkopuolisen valon hohtamaan sitä kirkkaammin, ja me katselimme tuota näkyä akkunoista, aivan kuin olisi niiden kirkas kristalli ollut suunnattoman akvaarion lasiseinä.
"Te halusitte katsella, Ned ystävä; no, katselkaa nyt!"
"Merkillistä, merkillistä!" jupisi kanadalainen, joka näytti unohtaneen pahantuulensa ja alistuneen vastustamattoman viehätyksen valtaan. — "Kannattaisipa matkustaa pitkältä saadakseen ihailla moista näkyä!"
Koko kahden tunnin ajan Nautilusta saattoi meren ihmeellinen armeija. Laivan kupeilla leikki ja pyörähteli kilpaa uiden ja toisiaan ajellen mitä moninaisin runsaus harvinaisia mereneläviä: vihreitä meriruutanoita, joiden kylkiä koristi kaksinkertainen musta juova, siniruumiisia ja hopeapäisiä Jaapanin makrilleja, Jaapanin salamantereita, hämähäkkinahkiaisia, joilla oli kahta metriä pitkä ruumis, päässä pienet vilkkaat silmät ja suunnaton kita täynnä teräviä hampaita, monia muita mainitsematta.
Ihastuksemme kasvoi kasvamistaan. Ned mainitsi kaloja nimeltä, Conseil luokitteli niitä ja minä katselin hurmautuneena niiden notkeita liikkeitä ja kauniita muotoja. Ei ollut koskaan ennen minulla ollut tilaisuutta nähdä näitä eläimiä elävinä ja vapaudessaan, luonnollisessa olotilassaan. En tahdo luetella kaikkia niitä lajeja, jotka soluivat siinä hurmautuneiden silmieni editse, kaikkia noita Kiinan ja Jaapanin merten harvinaisuuksia. Näitä kaloja, joita oli lukuisammin kuin lintuja ilmassa, veti epäilemättä sähkövalon huikaiseva hohde lähelle meitä.
Äkkiä valahti valoa salonkiin, seinän rautalevyt luistivat taas umpeen ja viehättävä näköala katosi. Mutta kauvan aikaa siitä vielä uneksin, kunnes katseeni osui väliseinällä riippuviin merkkikojeisiin. Kompassi osotti yhä pohjoiskoilliseen, manometri näytti viiden ilmakehän painetta, joka vastasi viidenkolmatta sylen syvyyttä, ja sähköllä käypä loki ilmotti nopeudeksemme 15 solmuväliä. Kello oli viisi.
Ned Land ja Conseil palasivat hyttiinsä, ja minäkin vetäydyin kammiooni. Siellä odotti minua päivällinen. Siihen kuului kilpikonnanlientä, meriruutanaa kuohukastikkeen kera (sen maksa erikseen keitettynä oli hienointa mitä tiedän) ja harvinaisen merilohen selkäpaistia.
Illan vietin lukien, kirjoittaen ja mietiskellen. Sitten uni rupesi pettämään minua; minä heittäydyin meriruohopatjoille ja nukuin pian sikeästi, Nautiluksen soluessa vinhaa vauhtia Mustan virran uumenissa.
XIV LUKU.
Kutsukortti.
Seuraava päivä oli marraskuun 9:s. Minä heräsin pitkästä unesta — olin nukkunut kaksitoista tuntia. Conseil saapui tapansa mukaan tiedustamaan "miten olin yöni viettänyt" sekä auttamaan minua pukeutuessa. Hän oli jättänyt kanadalais-ystävänsä niin sikeästi nukkumaan, kuin ei tämä ikänään olisi muuta tehnytkään. Annoin kelpo palvelijani jaaritella mielensä mukaan, välittämättä vastata hänelle. Tahdoin vain tavata kapteenia.
Heti kun olin saanut vaatteet päälleni, kiiruhdin salonkiin. Se oli tyhjä. Jäin tutkimaan museon lasikaappien aarteita sekä isoja herbaarioita, jotka olivat täynnä mitä harvinaisimpia, kuivattuinakin värinsä hyvin säilyttäneitä merikasveja. Varsinkin zoophytit eli eläinkasvit ynnä monenlaiset levät olivat museossa runsaasti edustetut.
Koko päivänä ei minulla ollut kunnia nähdä kapteeni Nemoa. Salongin isot akkuna-aukot siimoin pysyivät suljettuina.
Nautiluksen suunta oli itäkoillinen, sen nopeus kaksitoista solmuväliä ja syvyys vaihteli viidestä kolmatta kolmeenkymmeneen syleen.
Seuraavana päivänä, marraskuun 10:ntenä, jatkui yhä samaa yksinäisyyttä. En nähnyt ainoatakaan aluksen miehistä; Ned Land ja Conseil viettivät suurimman osan päivää luonani. Heitäkin oudoksutti kapteenin selittämätön poissaolo. Oliko tuo merkillinen mies tullut sairaaksi — vai oliko hänellä nyt toiset aikomukset meidän suhteemme?
Mutta kaikissa tapauksissa oli meillä, kuten Conseil sanoi, täydellinen vapautemme ja meitä ravittiin yltäkylläisesti ja hienosti. Emme voineet mistään valittaa, ja kohtalomme eriskummallisuus antoi olollemme sellaista viehätystä, ettemme halunneetkaan valittaa.
Tänä päivänä minä alotin pitää seikkailuistamme päiväkirjaa, jonka avulla kykenen nyt jälkeenpäin esittämään niitä paljon seikkaperäisemmin kuin muuten olisi mahdollista.
Marraskuun 11 päivänä, aamulla varahin Nautiluksen sisäosiin virtaava raitis ilma tiesi, että olimme taasen nousseet valtameren pinnalle uudistamaan happivarastoamme. Nousinpa siis keskusportaita myöten yläkannelle.
Kello oli kuuden tienoissa, ilma oli pilvinen, meri harmaa mutta tyven. Olikohan kapteeni Nemo, jota halusin tavata, nyt täällä ylhäällä? En nähnyt ketäkään muuta kuin perämiehen, joka oli vangittuna lasikoppiinsa. Nojaten purren runkoon hengitin ihastuneena suolaista meri-ilmaa.
Vähitellen haihtui usva auringonsäteiden tieltä, ja päivän kirkas kruunu kohosi itäiselle taivaanrannalle. Meri liekehti sen hehkussa. Korkeuksiin kokoutuneet pilvet helottivat korein, kuulein värivivahduksiin, ennustaen tuulista säätä tälle päivälle. Mutta mitäpä merkitsivät tuulet ja säät Nautilukselle, jonka ei tarvinnut peljätä myrskyjäkään!
Olin vaipunut tämän viehättävän ja mieltä elähyttävän päivänkoiton ihailuun, kun kuulin portailta askeleita, jotka lähenivät yläkantta kohti. Varustauduin tervehtimään kapteeni Nemoa, mutta se olikin hänen apulaisensa. Tämä asteli kannella näyttämättä lainkaan huomaavan minua. Mahtava kiikari silmillään hän tähysteli tarkasti ympäri taivaanrantaa. Tarkastuksensa suoritettuaan hän läheni oviaukkoa ja lausui seuraavat sanat (minä muistan ne täsmälleen, sillä joka aamu ne toistettiin samoissa olosuhteissa):
"Nautron respoc lorni virch".
Mitä ne merkitsivät, en tiedä.
Sitten varapäällikkö laskeusi alas samaa tietä kuin oli tullutkin. Arvellen Nautiluksen aikovan palata vedenalaiselle reitilleen suljin kattoaukon ja palasin kammiooni.
Kului vielä viisi päivää ilman että asemassamme tapahtui minkäänlaista muutosta. Joka aamu nousin yläkannelle. Samat sanat toisti sama henkilö minulle joka kerta. Mutta kapteeni Nemoa vain ei näkynyt.
Olin jo päätellyt etten koskaan enää saisi häntä nähdä, mutta marraskuun 16:ntena, kun Nedin ja Conseilin kera vetäydyin hyttiini, tapasin siellä pöydälläni minulle osotetun kirjeen. Avasin sen kiihkeästi. Siihen oli levollinen, selkeä käsi piirtänyt saksalaistyylisellä kirjoitustavalla seuraavat sanat:
/# PROFESSORI ARONNAXille, Nautiluksella.
Marrask. 16 p. 1867.
Kapteeni Nemo kutsuu Professori Aronnaxin metsästysretkelle, joka huomenna tehdään Crespo-saaren metsiin. Hän toivoo ettei mikään estä Professoria saapumasta, ja näkee mielihyvin hänen seuralaistensa liittyvän mukaan.
KAPTEENI NEMO, Nautiluksen päällikkö. #/
"Metsästämään!" huudahti Ned.
"Ja Crespo-saaren metsiin!" lisäsi Conseil.
"Ahaa, jokohan tuo herra kerrankin astuu kuivalle maalle?" jatkoi Ned.
"Siltä ainakin kuuluu", vastasin ja luin vielä kerran kirjelapun sisällön.
"No hyvä, se käy mielemme mukaan", virkkoi kanadalainen. "Mutta annappa olla kun nämä pojat pääsevät kovalle kamaralle, niin kyllä tiedetään mitä tehdään. Ja onhan joka tapauksessa hauska saada kerran maistaa tuoretta lihaa."
Rupeamatta tarkemmin selvittämään itselleni ristiriitaa tämän kutsun ja kapteeni Nemon ilmeisen vastenmielisyyden välillä kaikkea maankamaraa kohtaan, tyydyin vastaamaan:
"Ottakaamme ensin selvä, missä tuo Crespon saari oikeastaan on."
Kysyin neuvoa kartalta ja löysinkin 32°40' pohjoisella leveys- ja 157°50' läntisellä pituusasteella pienen saaren, jonka v. 1801 muuan kapteeni Crespo oli keksinyt ja joka vanhoilla espanjalaisilla kartoilla oli mainittu nimellä Rocca de la Plata eli "Hopeasaari". Olimme tällöin edenneet noin 300 peninkulmaa lähtökohdastamme, ja Nautiluksen suunta oli tällävälin kääntynyt kaakkoa kohti.
Näytin tovereilleni tämän pienen yksinäisen kallionnyppylän keskellä pohjoisen Tyynen meren aavaa.
"Jos kapteeni Nemo haluaa astua kuivalle maalle", lausuin, "niin osaa hän ainakin valita aution kohdan."
Ned Land kohoutti hartioitaan vastaamatta mitään, ja Conseil ja hän lähtivät luotani.
Syötyäni illallisen, jonka tarjosi sama mykkä edeskäypä kuin ennenkin, kävin levolle koko lailla huolissani.
Seuraavana aamuna, marraskuun 17:ntenä, tunsin herätessäni että Nautilus makasi aivan liikahtamatta paikallaan. Minä pukeuduin sukkelaan ja kiirehdin salonkiin.
Kapteeni Nemo oli siellä odotellen minua. Hän nousi istualtaan, kumarsi ja kysyi, sopiko meidän seurata häntä retkelle.
Kun hän ei sanallakaan viitannut viikon kestäneeseen poissaoloonsa, en minäkään rohjennut siitä puhua vaan tyydyin mainitsemaan, että seuralaiseni ja minä kernaasti noudatimme hänen kutsuaan.
"Sallikaa minun kuitenkin kysyä teiltä muuatta seikkaa", lisäsin.
"Pyydän teitä kysymään, herra Aronnax, ja jos voin, niin vastaan siihen."
"No niin, herra kapteeni, kuinka on mahdollista että te, joka olette katkaissut valinne kaiken maanpäällisen kanssa, kuitenkin omistatte metsiä Crespo-saarella?"
"Herra professori, minun metsäni eivät kaipaa päivän valoa eikä lämpöä. Niissä ei liiku jalopeuroja, tiikereitä, panttereja eikä muita nelijalkaisia eläimiä. Minä yksin tunnen ne metsät; minun hyväkseni ne vain kasvavat. Ne eivät olekaan mitään maanpäällisiä metsiä, vaan vedenalaisia."
"Vedenalaisia metsiä!" huudahtin melkein typertyneenä.
"Niin, professori."
"Ja sinne te kutsutte minua?"
"Aivan niin."
"Jalkaisinko sinne mennään?"
"Niin, ja kuivin jaloin päälle päätteeksi."
"Ettäkö oikein metsästämään?"
"Juuri metsästämään, pyssyt mukana."
Minä tuijotin Nautiluksen päällikköön, enkä todentotta tuntenut sillä kertaa mitään imartelevia ajatuksia hänestä.
"Varmastikaan hänen laitansa ei ole oikein", päättelin itsekseni. "Häntä on kohdannut lievä mielipuolisuuden puuska, jota hän on potenut nyt viikon päivät ja josta hän ei vieläkään ole ihan vironnut. Vahinko miestä! Kernaammin olisin pitänyt häntä eriskummallisen nerokkaana olentona kuin pähkähulluna."
Tämä ajatus taisi selvästi ilmetä kasvoillani, mutta kun kapteeni Nemo ei siitä sen enempää välittänyt vaan pysyi minun seuraamaan häntä, niin astuin mukana valmiina alistumaan mihin koetukseen hyvänsä.
Me kävimme ruokasaliin, jonne aamiainen oli katettu.
"Herra Aronnax", kapteeni lausui, "pyydän teitä käymään kursailematta murkinan kimppuun; syödessämme pidämme pakinata. Sillä vaikka lupasinkin teille kävelyretken metsiin, en kuitenkaan väitä siellä hotelleja löytyvän. Syökää siis siltä varalta, että päivällisemme saattaa jäädä sangen myöhäiseksi."
Minä tein kaikkea kunniata aamiaiselle. Siihen kuului monenlaisia kalaruokia, viilloksia keitetyistä merimakkaroista, erinomaisia kasvieläimiä ynnä eräistä merilevistä valmistettuja vihannesruokia. Juomanamme oli kirkasta vettä; siihen kapteeni kaatoi muutamia tippoja eräänlaista virkistävää likööriä, jota Kamtshatkan asukkaat valmistavat Rhodomenia palmata nimisestä meriruohosta. Isäntäni söi ensin hyvän aikaa virkkamatta sanaakaan; sitten hän alotti:
"Kun esitin teille metsästysretkeä vedenalaisiin Crespon metsiini, niin te arvatenkin piditte minua mielettömänä. Teidän ei kumminkaan tule koskaan tuomita umpimähkään."
"Mutta, kapteeni, uskottehan minua kun…"
"Suvaitkaa kuunnella minua niin saatte päättää, onko teillä aihetta syyttää minua mielettömyydestä ja ristiriitaisista sanoista."
"Minä kuuntelen."
"Te tiedätte yhtä hyvin kuin minä, professori, että ihminen voi oleskella veden alla, kun hänellä vain on mukanaan tarvittava määrä hengitettävää ilmaa Niinpä saa sukeltaja vedenalaisissa töissään, ollen puettuna vedenpitävään pukuun ja metallikypärään, ilmaa ylhäältä ilmapumpun ja putkijohtojen avulla."
"Se on sukelluskoje", virkoin.
"Aivan niin, mutta tällöin hän ei ole vapaa; hän on kahlittu pumppuun, joka kumiputkea myöten lähettää hänelle ilmaa. Jos me olisimme samalla tapaa riippuvaiset Nautiluksesta, emme pääsisi liikkumaan pitkälläkään."
"Millä tapa siitä voi vapautua?"
"Käyttämällä Rouquayrol-Denaroysen kojetta. Sen on keksinyt kaksi teidän maanmiestänne, mutta minä olen sitä parantanut. Se sallii teidän laskeutua näihin uusiin fysiologisiin olosuhteisiin, ilman että mitkään elimenne tulevat siitä kärsimään. Siihen kuuluu paksuista teräslevyistä tehty säiliö, johon minä pumppaan ilmaa 50 atmosfeerin paineella ja jota hihnojen avulla kannetaan selässä niinkuin sotamiehenlaukkua. Sen yläosassa on laatikko, josta ilma, palkeenkielen sisälläpitämänä, voi virrata ulos ainoastaan luonnollisen kimmoavaisuutensa avulla. Rouquayrolin kojeessa lähtee tästä laatikosta kaksi kumiputkea, jotka päättyvät eräänlaiseen, sukeltajan nenää ja suuta ympäröivään kumilaukkuun; toinen niistä tuo raitista ilmaa ja toinen vie pois turmeltunutta, ja kieli sulkee niitä kumpaakin tarpeen mukaan. Mutta minun, joka laskeudun alas syvimpiin pohjakerroksiin, missä vedenpaine on mitä suurin, täytyy senvuoksi sukeltajain lavalla sulkea pääni vaskikypärään, johon molemmat kumiputket päättyvät."
"Hyvä, kapteeni. Mutta varastossa oleva ilma tulee kumminkin pian käytetyksi, ja jollei siinä enää ole 15 prosenttia happea, ei se kelpaa hengitettäväksi."
"Aivan niin, mutta olenhan jo sanonut että alukseni sähköpumpuilla voi puristaa ilmaa kokoon varsin korkean paineen alaisena, ja sitenpä voin varata säiliööni hengityskelpoista ilmaa yhdeksää tai kymmentä tuntia varten."
"Kapteeni Nemo, selityksenne kuultuani en enää rohkene epäillä asiaa. Mutta luvallanne sanoen olen kuitenkin ymmällä pyssystä, jota minun veden alla olisi käytettävä."
"Pyydän huomauttaa, ettei se ole mikään ruudilla ladattava ase."
"Siis ilmapyssy?"
"Tietystikin. Kuinka luulette minun voivan valmistaa ruutia laivassani, jossa ei ole salpietaria, rikkiä eikä hiiltä?"
"Ja muutenkin", lisäsin, "olisi voitettavana melkoinen vastustus voidakseen ampua veden sisässä, joka on viisikuudetta kertaa tiheämpää kuin ilma."
"Se ei olisi vaikeata. Fultonin aatetta kehittäen ovat englantilaiset Filip Coles ja Burley sekä ranskalainen Furcy ja italialainen Landi rakentaneet tykkejä, jotka suljetaan omituisella tavalla ja joilla voidaan ampua veden allakin. Mutta kuten jo sanoin, minulla ei ole ruutia, ja sen sijasta käytän puristettua ilmaa, jota Nautiluksen pumput hankkivat minulle yltäkyllin."
"Mutta tämä ilma tulee kai pian loppuunkäytetyksi?"
"Silloinhan minulla on Rouquayrol-säiliöni, josta tarpeen tullen saan lisää. Sitä varten tarvitaan vain erikoinen ilmahana. Muuten tulette itse näkemään, herra Aronnax, ettei merenalaisella metsästyksellä käytetä paljon ilmaa eikä luoteja."
"Minusta kumminkin tuntuu, etteivät luodit lennä mainittavan pitkälle eivätkä vaikuta kuolettavasti tässä puolipimeässä ja ilmaa niin paljon tiheämmässä alkuaineessa."
"Herrani, jok'ainoa laukaus tästä pyssystä on ehdottomasti kuolettava; ja vaikka luoti vain hiukan raapaisisikin otusta, on siitä paikalla henki lähtenyt."
"Miksi niin?"
"Siksi, etteivät ne ole mitään tavallisia luoteja, vaan itävaltalaisen kemistin Leniebrockin keksimiä pieniä lasipalloja, joita minulla on varastossani melkoinen määrä. Nämä lasipallot, joita ympäröi teräskehys ja joilla suuremman raskauden vuoksi on lyijypohja, ovat oikeita pienoisia Leyden-pulloja, joissa sähkönjännitys on kehitetty suhteellisesti korkeimmilleen. Heikostakin tärähdyksestä purkautuu niiden sähköisyys ja tappaa kuinka ison ja väkevän otuksen tahansa. Tahdoin vain lisätä, että nämä lasipallot eivät ole N:o 4:n hauleja isommat, joten niitä menee tavalliseen panokseen kymmenkunta kappaletta."
"En tahdo enää väitellä vastaan", vastasin ja nousin ylös, "voin vain tarttua pyssyyni. Joka tapauksessa käyn sinne minne tekin käytte."
Kapteeni vei minut perän puolelle, ja astuessamme Nedin ja Conseilin hytin ohi huusin molempia seuralaisiani, jotka heti liittyivät mukaamme. Sitten saavuimme erääsen hyttiin konehuoneen vieressä, jossa meidän piti paneutua merenalaiseen kävelypukuumme.
XV LUKU.
Kävelymatka valtameren pohjalla.
Tämä pieni hytti oli sanan todellisessa merkityksessä Nautiluksen varushuone. Tusinan verta sukelluspukuja riippui seinillä odottaen meitä kävelymatkalle lähtijöitä.
Ne nähdessään kadotti Ned Land ilmeisesti halunsa liittyä mukaan.
"Mutta, kelpo Nedini, Crespo-saaren jahtimaat ovat vedenalaisia metsiä."
"Ohoo", murahti harpuunamestari, jota suretti pettymyksensä tuoreen lihan saannista. — "Aijotteko te, herra Aronnax, todella paneutua tuohon kummituspukuun?"
"Mikäpä tässä muu auttaa, mestari Ned."
"Tehkää miten tahdotte, professori, mutta mitä minuun tulee, niin ei minua saa muuten kuin väkipakolla siihen pukeutumaan."
"Pakkoa ei käytetä, mestari Ned", sanoi kapteeni Nemo.
"Ettäkö Conseilkin uskaltaa yrittää?" Ned kysyi.
"Minä olen isännän varjo ja seuraan häntä minne hän vain menee",
Conseil vastasi.
Kapteenin käskystä saapui kaksi laivamiestä auttamaan meidän päällemme noita raskaita, vedenpitäviä vaatekappaleita, jotka olivat valmistetut saumattomasta kumikankaasta ja varatut kestämään melkoista painetta. Koko pukua olisi voinut sanoa varustukseksi, joka yhdellä haavaa oli notkea ja kankea. Siihen kuului housut ja takki. Housut päättyivät paksuihin, raskailla lyijypohjilla varustettuihin jalkineihin. Takki oli vuorattu vaskilevyillä, jotka muodostivat rintaa vedenpaineelta varjelevan ja samalla keuhkojen vapaata toimintaa sallivan haarniskan; hihat päättyivät nekin eräänlaisiin käsineihin, jotka eivät millään tavalla estäneet sormien liikkeitä.
Kapteeni Nemo ja muuan hänen seuralaisistaan — todellinen Herkules kooltaan ja voimiltaan — Conseil ja minä olimme pian puetetut noihin vaatteisiin. Päämme vain olivat enää saatavat sovitetuiksi metallikypäreihin. Mutta sitä ennen pyysin kapteenin näyttämään minulle pyssyjä, joita matkalla tulisimme käyttämään.
Eräs laivamiehistö ojensi minulle mitättömän näköisen aseen, jonka teräksestä tehty tukki oli ontto ja aika iso. Se oli samalla säiliönä puristetulle ilmalle, jota hanalaitteen käyttämä läppä päästi pyssynpiippuun. Tukin paksuimpaan kohtaan sovitettu makasiini sisälsi parikymmentä sähköluotia, jotka vieterin avulla itsestään soluivat paikalleen. Hetikun yksi kuti oli ammuttu, oli seuraava valmiina laukaistavaksi.
"Kapteeni Nemo", sanoin, "tämä ase on aivan täydellinen laatuaan ja perin helppo käytellä; palan halusta saada sitä koetella. Mutta kuinka pääsemme alas merenpohjaan?"
"Tänä hetkenä, professori, on Nautilus viiden sylen syvyydellä, niin että saamme heti lähteä matkaan."
"Kuinka pääsemme laivasta ulos?"
"Saatte heti nähdä."
Kapteeni Nemo työnsi päänsä sukelluskypäriin, Conseil ja minä seurasimme hänen esimerkkiään, kuultuamme ensin kanadalaisen ivallisesti toivottavan meille "hyvää metsänonnea!" Takin pääntien muodosti ruuvikierteillä varustettu vaskikaulus, johon kypäri ruuvattiin tiiviisti kiini. Kolme paksua lasiakkunaa päähineessä salli meidän päätä kääntämällä katsella mihin suuntaan hyvänsä. Heti kun kypärit olivat paikoillaan, rupesivat selkäämme kiinnitetyt Rouquayrol-kojeet toimimaan, niin että minä ainakin hengitin aivan huoletta.
Ruhmkorffin-lamppu vyötäisille kiinnitettynä ja pyssy kädessä olin valmis lähteinään matkaan. Mutta tottapuhuen en omin voimini olisi päässyt paikalta hievahtamaan, sillä näissä kankeissa vaatteissa ja lyijypohjaisissa jalkineissa en voinut ottaa askeltakaan.
Mutta sitäkin varten oli toimenpiteisiin ryhdytty. Minä tunsin itseäni takaapäin lykättävän varuskammion vieressä olevaan pikku suojaan. Seuralaiseni tulivat perässä samalla tapaa saatettuina. Kuulin kumilistoilla tuketun oven sulkeutuvan takanamme, ja synkkä pimeys ympäröi meidät.
Muutaman minuutin kuluttua erotin terävän vihellyksen. Tunsin jonkinlaisen kylmänväreen nousevan jaloista rintaanpäin. Nähtävästikin oltiin jossakin Nautiluksen sisäosassa avattu vesihana ja sen avulla täytetty vedellä tämä pikku huone jossa seisoimme. Toinen, laivankylkeen sovitettu ovi aukeni. Valju puolihämärä kumotti edessämme. Seuraavassa tuokiossa polkivat jalkamme valtameren pohjaa.
Ja sitte — kuinka voisinkaan nyt jälestäpäin kuvata niitä vaikutelmia, joita tämä vedenalainen kävelymatka jätti mieleeni? Sanat ovat voimattomat kertomaan kaikista näkemistäni ihmeistä. Kun ei edes maalarin sivellinkään kykene esittämään kostean alkuaineen ihmeellisiä vivahduksia, kuinka sitten kynä?
Kapteeni Nemo asteli edellä, me muut perässä. Conseil ja minä pysyttelimme kiinteästi yhdessä, ikäänkuin olisimme voineet puhella keskenämme metallikupuroidemme läpi. Minua eivät enää ollenkaan haitanneet raskaat vaatteeni, lyijyjalkineeni, ilmasäiliö selässäni eikä paksu vaskihytyrä, jossa pääni keikkui sinne tänne niinkuin manteli kuoressaan. Kaikki nämä esineet kadottivat veden sisässä niin paljon painostaan kuin niiden tieltään lykkäämä vesimäärä painoi, ja minä tunsin itseni perin tyytyväiseksi tähän Arkimedeksen keksimään lakiin. En ollut enää mikään liikkumaton röykkiö, vaan siirryin tavallisilla liikkeilläni sangen helposti eteenpäin.
Valo, joka kuvasi pohjan täällä kymmenen metrin syvyydellä vedenpinnasta, ihmetytti minua voimakkuudellaan. Auringonsäteet tunkeutuivat aivan helposti tuon vesivuoren lävitse ja hajottivat tuhlaten värejään. Minä erotin selvästi kaikki esineet aina puolentoista sadan metrin päähän. Sitä kauvempana tausta tummeni hienoin ultrasinisin vivahduksin ja sakeni viimein epämääräiseksi hämäräksi. Minua ympäröivä vesi oli tavallaan jonkinlaista ilmaa, tiheämpää kyllä kuin vedenpäällinen ilma, mutta melkein yhtä läpinäkyvää. Korkealla pääni päällä erotin tyynen merenpinnan.
Me astuskelimme hienolla, tasaisella hiekkapohjalla, jossa ei lainkaan näkynyt sekaisia uurteita, joita maininki rantahiekkaan piirtelee. Tämä huikaiseva hiekkapeite kuvasti oikean heijastuspeilin tavoin ihmeellisen voimakkaasti päivänsäteitä. Uskottaneekohan minua kun sanon, että täällä kymmentä metriä syvällä veden sisässä näin aivan yhtä hyvin kuin kirkkaassa päivänpaisteessa?
Neljännestunnin ajan poljimme tätä säteilevää hiekkapohjaa, jonka kirkkautta lisäsi tuhkamainen kerros simpukankuorirapautumaa. Nautiluksen runko, joka kuvastui ylhäällä pitkähkön luodon näköisenä, himmeni vähitellen näkyvistämme; mutta sen sähkövalo yön tullen väkevillä säteillään helpottaisi paluutamme laivaan.
Tuo valtava hiekkatanner tuntui olevan ääriä vailla. Käsilläni avasin tietä vesimuurin läpi, joka verhojen tavoin sulkeutui takanani ja heti hävitti paineellaan jälkeni hiekassa. Mutta sitten aloin kaukaa erottaa joitakin epämääräisiä esineitä. Näin pohjasta kohoavan kallioharjanteen äyräät, joilla rehotti mitä ihanin kokoelma zoophytejä (kasvieläimiä); ja nyt minua kohtasi yllättävä valoleikki.
Kello oli 10 aamulla. Auringonsäteet sattuivat vedenpintaan, muodostaen hyvin terävän kulman, ja tämä valo, joka oli taittunut aivan kuin prisman lävitse, värjäsi kalliot ja niiden reunamilla kasvavat kukat, polyypit ja simpukat auringon spektrin seitsemällä värillä. Se vasta oli ihmeitten ihme, oikea juhlapöytä silmälle, tuo värivivahdusten suloinen sekamelska, vihreän, keltaisen, punakeltaisen, punaisen, sinipunervan, sinisen ja indigon vierettäin-asettelu — sanalla sanoen aivan kuin hurjapäisen maalarin sekoittamaton värilautanen! Miksi en voinutkaan kertoilla Conseilille sen minussa synnyttämiä eläviä vaikutelmia, miksi en saanut kilpailla hänen kanssaan innostuneilla huudahduksilla! Miksi en voinut, kapteeni Nemon ja hänen toverinsa tavoin, ilmaista ajatuksiani joillain sovituilla merkeillä? Paremman puutteessa puhelin senvuoksi itsekseni, huusin minkä jaksoin kuparikattilaan, joka ympäröi päätäni, ja tuhlasin arvatenkin hyödyttömiä tunteenpurkauksia enemmän kuin kannattikaan.
Tämän verrattoman näytelmän lumoomana oli Conseil pysähtynyt niinkuin minäkin. Tuo tunnollinen veitikka ei arvatenkaan voinut pidättää "luokittelemis"-intoaan ollessaan niin lähellä, kouran ulottuvilla moisia muhkeita näytteitä kasvi- ja likoeläimiä. Merenpohja kuhisi polyyppeja ja piikkinahkaisia. Monenlaiset Isis-lajit, cornulariat, jotka elävät yksitellen, kimputtain merililjoja — joita ennen nimitettiin "valkeiksi koralleiksi" —, lihaisesta levystään riippuvat merivuokot, putkimatoryhmät, kaikki ne muodostivat ihania kukkaispenkereitä, joiden upeata väriloistoa korottivat hiekassa luikertelevat meritähdet ja kukkasnauhain tavoin vedessä keinuvat käärmetähdet, joiden hienoja pitsikudoksia merenneidot näyttivät sommitelleen. Ja päittemme päällä suojasivat levitettyjen päivänvarjojen lailla meitä auringonsäteiltä meduusaparvet opaalinvärisine tai heikosti ruusunpunaisine, taivaansinisten poikkijuovain koristamine uimakelloineen, kun taas lukemattomat muut likoeläimet fosforikimalluksellaan olisivat voineet ohjata kulkuamme yön aikaan.
Kaikkia näitä ihmeitä katselin neljänneskilometrin pituisella taipaleella, seisahtumatta tuskin kertaakaan, sillä merkeillä varotti kapteeni Nemo minua viivyttelemästä. Pianpa muuttuikin merenpohjan luonne. Hiekkatannerta seurasi kerros tahmeata mutaa, jommoista Amerikassa sanotaan "ooze'ksi" ja jonka muodostavat pii- ja kalkkipitoiset näkinkuoret. Sen jälkeen kuljimme yli leväniityn, joka rehotti mitä vehmaimmassa upeudessa. Nämä tiheät, jalan alla painuvat ruohomatot olisivat voineet kilpailla itämaitten kalleimpien maitovalmisteiden rinnalla. Aaltojen irtirepäisemiä tukkoja ja pensastoja samasta rikkaasta leväsuvusta, jonka lajeja tunnetaan enemmän kuin kaksituhatta, keinui kepeänä holvikattona päittemme päällä. Tein tällöin sen huomion, että vihreät kasvit pysyttelivät lähinnä merenpintaa, punaiset sen sijaan keskisyvyydellä ja mustat tai ruskeat muodostivat nurmimattoja ja pensaskujanteita valtameren syvimmissä kerroksissa. Nämä levät ovat oikeita luomakunnan ihmeitä, maailman kasviston merkillisimpiä ilmiöitä. Niihin kuuluvat yhdellä haavaa maapallon suurimmat ja pienimmät kasvit. Samalla kun viiden neliömillimetrin alalla on voitu huomata näitä kasveja aina 40,000 yksilöä, on saatu käsiin Fucus-lajeja, jotka ovat saattaneet olla yli 500 metrin pituisia.
Puolisentoista tuntia oli kulunut laivasta lähdettyämme; kello läheni 12. Sen huomasin auringonsäteiden kohtisuorasta suunnasta — ne eivät enää taittuneet. Värien taikaleikki taukosi vähitellen, ja "taivaankanneltamme" sammuivat smaragdinvihreät ja safiirinsiniset vivahdukset. Me tarrasimme eteenpäin säännöllisin marssiaskelin, jotka kajahtelivat maasta ihmeteltävän voimakkaasti. Vähäinsinkin äänenväre joutui kuuloelimiin niin nopeasti, ettei maan päällä korva ole moiseen tottunut. Sillä vesi on paljon parempi äänenjohtaja kuin ilma, siinä ääniaallot kulkevat neljä kertaa nopeammin.
Nyt maa rupesi viettämään vahvasti alaspäin. Valo alkoi siintää paljon tasaisemmin. Me laskeuduimme aina sadan metrin syvyyteen, joutuen kymmenen ilmakehänpaineen puserrettaviksi. Mutta sukelluspukuni oli niin tarkotuksenmukainen, etten tuntenut vähintäkään haittaa tästä paineesta. Sormia vain alussa oli vähän vaikea liikutella, multa niidenkin kankeus pian katosi. Ja vaikka kahden tunnin ajan olin tallustellut yhtäpäätä näissä oudoissa varustuksissa, en tuntenut itseäni yhtään väsyneeksi. Vesi auttoi ja tuki liikkeitäni, joita tein ihmeteltävän kepeästi.
Tälläkin syvyydellä havaitsin vielä auringonsäteitä, vaikkakin himmeinä. Niiden voimakas kimallus vaihtui punertavaksi puolihämäräksi, päivän ja yön kamppailuksi. Kuitenkin näimme kyllin hyvin kulkeaksemme eteenpäin, tarvitsematta vielä turvautua Ruhmkorffin-lyhtyihin. Mutta nyt kapteeni Nemo jäi seisomaan; hän odotti kunnes olin tullut hänen kohdallensa ja osotti sitte sormellaan tummia röykkiöitä, jotka vähän matkan päässä kuvastuivat hämärää takalistoa vastaan.
"Nyt kai ollaan Crespo-saaren metsässä", arvelin, enkä siinä erehtynytkään.
XVI LUKU.
Merenalainen metsä.
Vihdoin viimein saavuimme tuon metsän reunaan, joka epäilemättä oli kauneimpia seutuja kapteeni Nemon rajattomassa valtakunnassa. Hän piti sitä omanaan samalla oikeudella, jolla ensimmäiset esivanhempamme asettausivat luomakunnan herroiksi. Kukapa olisi voinutkaan kiistellä häneltä näiden vedenalaisten mantereiden omistusoikeutta? Mikäpä toinen, häntä rohkeampi tienraivaaja olisi häntä aikaisemmin ennättänyt lapio ja kuokka kädessä käydä näihin synkkiin korpiin?
Metsän muodostivat isot puumaiset kasvi; ja heti kun olimme astuneet niiden muodostamien holvien alle, hämmästytti minua oksien omituinen asento — asento minulle tähän asti tuiki näkemätön.
Ei yksikään maasta kohoava kasvi, ei ainoakaan rungosta ulkoneva haara taipunut ja kiemurrellut vaakasuoraan suuntaan, vaan kaikki järjestään ojentuivat ylös vedenpintaan päin. Kaikkein hienoisinkin kuitu ja rihma seista törrötti suorana kuin rautalanka. Haurat ja kaikenlaiset köynnöskasvit kohosivat pystysuorina sen tiheän mädännäisyyden lävitse, joka peitti niiden kantoja. Täällä vallitsi tosiaankin pystysuoruus kaikessa kunniassaan!
Totuin pian tähän merkilliseen luonnonjärjestykseen samoin kuin meitä ympäröivään suhteelliseen hämärään. Maankamara tässä metsässä oli täynnä teräväreunaisia kivijärkäleitä, joita oli vaikea välttää. Merenalainen kasvisto näytti täällä olevan sangen täydellinen, jopa runsaampi kuin napa- ja päiväntasaajavyöhykkeissä, joissa sen tuotteet eivät ole niin monenlaatuisia. Mutta aluksi väkistekin sekoitin molempia elimellisiä luomakuntia keskenään, pitäen zoophytejä hydrophyteinä, kasvieläimiä vesikasveina; ja kukapa moiselta erehdykseltä olisi täällä säästynytkään? Eläin- ja kasvikunnat ovat niin sanomattoman lähellä toisiaan tässä vedenalaisessa maailmassa!
Havaitsin pian että kaikki nämä kasvikunnan tuotteet olivat vain ylen heikosti kiintyneet maahan. Ollen vailla juuria ne kiinnittyvät mihin kannatuskohtaan hyvänsä, hiekkaan, näkinkenkään tai kiveen. Ne kehittyvät aivan itsekseen, ja niiden olemassaolon perustana on vesi, joka kannattaa ja elättää niitä. Useimmilla niillä lehtien asemasta putkahti rungosta esiin oikullisen muotoisia silmukoita, joiden väri vaihteli kutakin lajia myöten määrätyssä asteikossa: siinä oli ruusunpunaista, tummanpunaista, ruohonviheriää, harmaanviheriää, vaaleankeltaista ja ruskeaa. Näin täällä — ei enää kuivattuna niinkuin Nautiluksen kokoelmissa — viuhkanmuotoista riikinkukkohauraa, tulipunaista cerami-hauraa, laminarioita, joiden silmut ovat syötäviä, ja kaikenlaisia muita kukattomia leviä ja merikasveja.
"Ihmeellinen luonnottomuus, eriskummallinen alkuaine", on muuan nerokas luonnontutkija sanonut, "jossa kasvikunnan asemasta eläinkunta kantaa kukkia!"
Näiden viidakoiden hyötyisässä varjossa — jotka olivat suuria kuin lauhkeiden vyöhykkeiden metsät kasvoi taajoina pensaikkoina koreakukkaisia zoophyytejä, kasvieläimiä; ja jotta harhakuva tulisi täydelliseksi, kiiteli lentokaloja lintujen tavoin oksalta oksalle, pohjakalojen pyrähdellessä jalkojemme tieltä karkuun kuin peljästyneet kurppaparvet.
Kello 1 aikaan kapteeni Nemo antoi pysähtymismerkin. Jopa oli aikakin levähtää; perin tyytyväisinä viskauduimme pitkäksemme alarioiden juurelle, joiden pitkät, ohuet lehtisilmut törröttivät pystyssä kuin lentoon lähtevät nuolet.
Tämä lyhyt lepohetki tuntui hyvin miellyttävältä. Pakinatilaisuutta vain kaipasi. Mutta mahdotonta oli puhella, mahdotonta vastata. Minä voin vain kallistaa isoa vaskihytyrääni Conseiliin päin. Akkuna-aukkojen läpi näin tuon kunnon pojan silmien loistavan tyytyväisyydestä, jota osottaakseen hän kattilansa sisällä irvisteli mitä hullunkurisimmalla tavalla.
Olin aika ihmeissäni, kun en nelituntisen kävelymatkan jälkeen tuntenut itseäni lainkaan nälkäiseksi. En voi sanoa mistä tämä vatsantila johtui. Sen sijaan olin perin uninen, niinkuin kaikkien sukeltajainkin on laita merensyvyydessä ollessaan. Ja pianpa painuivatkin silmäni umpeen paksujen lasiakkunoiden takana ja minä vaivuin vastustamattomaan horrokseen, jota tähänastinen liikunto oli voinut vain viivyttää. Kapteeni Nemo ja hänen roteva seuralaisensa olivat jo näyttäneet meille hyvää esimerkkiä.
Kuinka kauvan horroksissa makasin, en voi sanoa; mutta herätessäni tuntui minusta kuin aurinko painuisi taivaanrannalle. Kapteeni Nemo oli jo pystyssä, ja minäkin rupesin ojentelemaan jäseniäni, kun odottamaton näky sai minut äkisti jalkeille.
Muutaman askeleen päässä tuijotteli minuun yli metrin pituinen, kamala merilukki kieroilla silmillään, valmiina hyökkäämään kimppuuni. Vaikka sukelluspukuni olikin kyllin vahva suojelemaan minua sen puremalta, en voinut olla vavahtamatta kauhusta. Conseil ja Nautiluksen matruusi heräsivät samansa. Kapteeni osotti iljettävää rapueläintä seuralaiselleen, ja tämä nuiji pyssynperällä sen hengettömäksi; minä näin sen pitkien, hirvittävien pihtijalkojen kiemurtelevan hengenlähdössä.
Tämä tapaus saattoi minut ajattelemaan, että loisia vielä kamalampia kummituksia voi liikuskella näissä synkissä syvyyksissä ja ettei sukelluspukunikaan kykenisi suojelemaan minua niiden hyökkäyksiltä. Tämä ei ennen ollut pälkähtänytkään päähäni, ja nytpä päätinkin olla varuillani. Luulin muuten matkamme loppuneen tähän levähdyspaikkaan, mutta siinä petyin, sillä sen sijaan että olisimme palanneet Nautilukseen antoi kapteeni Nemo merkin alkaa taivallus uudelleen.
Maa yhä laskeutui, ja sen viettäessä painuimme suunnattoman syvälle. Kello lienee ollut 3 paikoilla kun saavuimme ahtaaseen laaksoon, joka sijaitsi 150 metrin syvyydellä äkkijyrkkien kallioseinäin keskellä. Mainioitten hengityskojeittemme avulla olimme siis tunkeutuneet 30 metriä sen rajan alapuolelle, jolla ihmisolennot tähän asti olivat voineet veden sisässä oleskella.
Sanon 150 metriä, vaikkei minulla ollut mukana syvyydenmittauskojeita. Multa minä tiesin etteivät auringonsäteet voi tunkeutua sen syvemmälle, ei kirkkaimmassakaan meressä. Ja juuri nyt rupesi pimeys vasta oikein tuntumaan. Ei kymmentäkään askelta voinut nähdä eteensä. Senvuoksi kuljin hapuillen, kunnes äkkiä edessäni leimahti valkoinen, jotensakin väkevä valo. Kapteeni Nemo oli pannut sähkölamppunsa toimimaan. Me toisetkin teimme samoin, ja neljän lamppumme valossa kävi meri taas läpinäkyväksi noin viidenkolmatta metrin laajuudelta.
Kapteeni tunkeutui yhä syvemmälle synkkään metsään, joka harveni harvenemistaan. Huomasin tällöin kasvielämän katoavan nopeammin kuin eläinelämän. Vesikasvit olivat jo tyyten loppuneet tuolta hedelmättömältä maaperältä, kun sitävastoin ympärillämme vielä kuhisi epälukuisia zoophytejä, nivel- ja likoeläimiä ynnä monenlaisia kaloja.
Eteenpäin astellessamme johduin ajattelemaan, että Ruhmkorffin-lamppujemme valo epäilemättä maanittelisi näkyviin näiden mustien vesien isompiakin asujamia. Mutta vaikkapa niitä olisi lähestynytkin meitä, ei mitään ammuttavaa riistaa ainakaan tullut tarpeeksi lähelle. Useat kerrat näin kapteeni Nemon seisattuvan ja nostavan pyssyn poskelleen, mutta vähän mietittyään laskevan sen jälleen alas ja jatkavan taivallustaan.
Vihdoin kello 4 aikaan päättyi ihmeellinen matkamme. Edessä kohosi valtainen seinämä jyhkeitä kallioita, röykkiö jättimäisiä järkäleitä, suunnaton graniittilouhikko, täynnä mustia rotkoja ja luolia, mutta mahdoton kavuttavaksi. Se oli Crespon ranta-ääri. Siinä siis vihdoinkin tapasimme maata!
Kapteeni Nemo seisahtui äkisti ja teki meille merkin, että mekin pysähtyisimme. Niin mielelläni kuin olisinkin yrittänyt kiivetä tuon jättivallin yli, täytyi minun kuitenkin totella. Tähän päättyivät isäntämme tilukset, joiden ulkopuolelle hän ei tahtonut astua. Toisella puolella oli se vedenpäällinen osa maapalloa, jonne hän ei halunnut jalkaansa panna.
Nyt lähdimme kotimatkalle. Kapteeni Nemo asettui jälleen pienen joukkueemme etunenään ja johdatti sitä erehtymättömän varmasti. Luulin huomaavani, ettemme palannut Nautilukseen samaa tietä kuin olimme tulleet. Tämä uusi tie, joka oli hyvin jyrkkä ja sentakia vaivaloinen, vei meidät äkisti ylös pintakerroksiin. Niin äkkiä se ei kuitenkaan käynyt että paino olisi lakannut; siitä olisi elimistöllemme saattanut olla ikäviä seurauksia, joista sukeltajat usein saavat kärsiä. Pian taas pilkotti päivänvalo, ja auringon ollessa alhaalla taivaanrannalla loihti sen säteiden taittuminen kirjavan värinauhan kaikkien esineiden reunoille. Kymmenen metrin syvyydessä kuljimme tiheän parven läpi kaikenlaisia pikkukaloja, mutta mitään ampumisen arvoista vesiriistaa emme vielä olleet tavanneet.
Mutta nyt näin kapteenin pyssyn taas nousevan poskelle ja seuraavan pensaitten välitse jotakin liikkuvaa esinettä. Hän ampui — kuului kevyt suhahdus, ja hengetön eläin putosi muutaman askeleen päähän minusta. Se oli merisaukko, ainoa nelijalkainen eläin joka kokonaan elää vedessä. Tämä saukko, joka oli päälle metrin pituinen, olisi varmastikin markkinoilla ollut kallishintainen. Sen päältä kastanjanruskea, alta hopeanhohtoinen turkki on hyvässä hinnassa Venäjän ja Kiinan turkismarkkinoilla; karvan hienous ja loisto olisi taannut sille ainakin 2,000 frangin hinnan. Ihailin suuresti tuota omituista imettäväistä, jolla oli pyöreä pää, siinä lyhyet korvat, pyörät silmät ja valkoiset viiksikarvat niinkuin kissalla, uimanahka pitkäkyntisten varpaiden välissä ja pitkä häntä. Tätä arvokasta raatelijaa kalastajat pahoin vainoovat, jonka vuoksi se on tullut yhä harvinaisemmaksi ja enimmäkseen ottanut turvansa Tyynen meren pohjoisosiin; ja sieltäkin se todennäköisesti pian hävitetään sukupuuttoon.
Kapteeni Nemon seuralainen heitti saaliin olalleen ja me jatkoimme matkaa. Kokonaisen tunnin ajan astuimme aukeata hiekkatannerta; paikoin se kohosi niin, että vedenpintaan oli vain pari metriä. Silloin näin kuvaisemme selvästi pinnasta, ja yläpuolellamme näkyi toinen aivan meidän muotoisemme miesjoukkue, joka liikutteli käsiään ja jalkojaan aivan niinkuin mekin, paitsi että se kulki päät alaspäin ja jalat ilmassa.
Tällöin sain myöskin nähdä mitä oivallisimman laukauksen, joka pani metsästäjän sydämmen ilosta värähtämään. Iso lintu, mahtavat siivet levällään, joka selvästi näkyi veden läpi, liihotteli ilmassa meitä kohti. Kapteenin seuralainen ampui sen, kun se oli vain parin metrin korkeudella vedenpinnasta. Lintu putosi hengettömänä alas, ja taitavan ampujan onnistui saada se käsiinsä. Lintu oli mitä kaunein albatrossi.
Tämä tapaus ei viivyttänyt kulkuamme. Kahden tunnin ajan taivalsimme vuorotellen hiekkatannerten ja hauraniittyjen halki, ja varsinkin viimemainitut olivat vaivaloiset kulkea. Tottapuhuen olin lopen uupunut, kunnes vihdoin puolen kilometrin päästä erotin heikon valon siintävän vastaamme. Se oli viimeinkin Nautiluksen heijastaja. Kahdenkymmenen minuutin perästä olisimme siis takaisin laivassa ja siellä saisin vihdoinkin vapaasti hengittää, sillä minusta tuntui kuin ilma säiliössäni olisi käynyt jo vallan niukaksi hapesta. Mutta sattuipa vielä ennen laivaan tuloamme odottamaton kohtaus.
Olin parikymmentä askeletta kapteeni Nemosta jälempänä, kun näin hänen äkkiä kääntyvän ympäri ja kiivaasti syöksähtävän vastaani. Voimakkaalla kädellään hän paiskasi minut maahan, ja saman tempun teki hänen toverinsa Conseilille. Ensin en tiennyt mitä arvella tästä kovakouraisesta kohtelusta, mutta rauhoituin kun näin kapteenin käyvän pitkäkseen viereeni ja pysyvän aivan liikahtamatta.
Makasin täten seljälläni merenpohjassa haurapensaan varjossa, kun äkkiä päätäni hiukan kohotettuani näin muutamia suunnattomia tummia varjoja kohisten syöksyvän ohitsemme, levittäen ympärilleen fosforikimallusta.
Veri jähmettyi suonissani kun tunsin hyökkääjät! Ne olivat sinihaikaloja, hirvittävää kalasukua, joilla on mahtava pyrstö, synkät, lasimaiset silmät ja kidan läheisyydessä muutamia aukkoja, joista ne erittävät fosforoivaa ainetta. Kamalia tulihirviöitä, jotka murskaavat ihmisen rautaisten leukojensa välissä. En tiedä muistiko Conseil tällöin "luokitella" niitä; mutta omasta Puolestani tein huomiota niiden hopeanhohtavista vatsoista ja hirveitä hampaita täynnä olevista kidoista vähemmässä määrässä kuitenkin luonnontieteilijän kuin värisevän uhrin kannalta.
Onneksi nuo ahmatit näkevät huonosti. Ne kulkivat ohitsemme meitä huomaamatta, vaikka niiden isot, ruskeahkot evät hipaisivat meitä; ja täten me aivan kuin ihmeen kautta vältimme vaaran, joka oli suurempi kuin jos olisimme kohdanneet tiikerin viidakossa. Puolen tunnin perästä me sähkövalon opastamina viimein saavuimme Nautiluksen luo. Ulompi ovi oli jäänyt auki, ja hetikun olimme käyneet sisään ensimmäiseen hyttiin, sulki kapteeni Nemo sen perästämme. Sitten hän painoi sähkönappulaa. Minä kuulin pumppujen työskentelevän jossakin laivan sisällä, tunsin veden laskeutuvan ympärillämme, ja pian oli hytti aivan kuivillaan. Sisempi ovi aukeni nyt, ja me astuimme varuskammioon.
Siellä meidät melkoisella vaivalla kirvoitettiin sukelluspuvuistamme; ja aivan nääntyneenä, nälkäisenä ja unisena hoipuin hyttiini, yhä ihmetellen kaikkia kokemuksiani tuolla merkillisellä merenalaisella matkallamme.