XVII LUKU.
2,000 peninkulmaa Tyynen meren pinnan alla.
Seuraavana päivänä, marraskuun 18:ntena, olin täysissä voimissani ja kiipesin yläkannelle, missä Nautiluksen varapäällikkö toisti minulle tavanmukaisen käsittämättömän ilmoituksensa.
Olin vaipunut ihailemaan valtameren ulappaa, kun kapteeni Nemokin saapui ylös. Hän ei näyttänyt huomaavan minun läsnäoloani, vaan rupesi tekemään tähtitieteellisiä havaintojaan. Ne päätettyään hän kyynäspäillään nojausi heijastajakaapin lasiseinää vastaan ja katseli värähtämättä merelle.
Tällävälin oli yläkannelle saapunut myöskin joukko Nautiluksen matruuseja, kaikki rotevia ja reippaita miehiä. He rupesivat kokemaan verkkoja, joita laiva koko yön oli hinannut perässään. Nämä merimiehet olivat silminnähtävästi useaa eri kansallisuutta, vaikka europpalainen tyyppi oli kaikilla ilmeinen. Varmasti tunsin heissä irlantilaisia, ranskalaisia, joitakuita slaavilaisia sekä muutaman kreikkalaisen tai kreetalaisen. Muuten olivat kaikki harvapuheisia ja käyttivät keskenään tuota eriskummallista kieltä, josta en tullut hullua hurskaammaksi; enkähän minä muuten saanutkaan puhutella heitä.
Verkot kiskottiin yläkannelle. Ne olivat jonkinlaisia laskinverkkoja, samantapaisia kuin Normandian rannikolla käytetään — eräänlaisia isoja rysiä, joita pitävät puoliavoimina tangot ja alimmaisten silmukkain läpi pujotettu rautaketju. Nämä rysät laahasivat pitkin merenpohjaa ja kokosivat kaiken vastaansattuvan periinsä. Tänään niillä saatiin monenlaisia näytteitä näiden seutujen riistarikkaudesta, kuten merirapuja, puolikuunmuotoisia tetrodoneja, jotka erittävät kirpeätä myrkkyä, oliivinvihreitä nahkiaisia, hopeanhohtavia macrorhyncus-kaloja, vihreitä turskalajeja, samaten muutamia isompia kaloja, niinkuin caranx-lajia, jolla on metrinpituinen pää, useita kauniita bonito-kaloja, joiden suomuspeite välähteli siniselle ja hopealle, sekä kolme komeata tonnikalaa, jotka nopeudestaan huolimatta eivät olleet voineet välttää verkon silmukoita.
Arvioin tämän apajan tuottaneen yli 500 kiloa kaloja. Se oli tosin kaunis saalis, mutta ei millään lailla merkillinen. Nuo verkot ovat ulkona useita tunteja peräkkäin ja kokoovat sillä aikaa summittain kaloja periinsä. Meillä ei tarvinnut olla puutetta erinomaisista ruokavaroista, sillä Nautiluksen nopeakulkuisuus ja sen sähkövalon viehätysvoima sallivat meidän milloin hyvänsä hankkia uutta varastoa. Nämä meren erilaiset antimet laskettiin heti luukusta alas ruoka-aittaan, toiset tuoreina valmistettavaksi, toiset säilyyn pantaviksi.
Sittenkun verkot oli koettu ja ilmavarasto uusittu, luulin Nautiluksen palaavan vedenalaiselle reitilleen ja aijoin senvuoksi laskeutua hyttiini; mutta silloin kääntyi kapteeni Nemo puoleeni ja lausui ilman pitempiä puheita:
"Katselkaa tätä merta, professori, ja sanokaa, eikö se elä todellista elämää? Sillä on vihastuksen ja leppeyden puuskansa niinkuin meilläkin. Eilen se nukahti kuten me, ja katsokaa, kuinka se nyt herää rauhallisesta unestaan!"
Ei mitään "hyvää päivää!" tervehdystä, yhtä vähän kuin eilen illalla mitään "hyvää yötäkään!" Olisi voinut luulla, että tuo merkillinen mies vain jatkoi ennen alkamaansa keskustelua minun kanssani!
"Katsokaa", hän toisti, "kuinka se herää auringon hyväilyihin! Nyt se virkoaa päivän työhön. On huvittavaa seurata sen elinten herkeämätöntä toimintaa. Sillä on valtimonsa, suonensa ja hermostonsa; ja minä yhdyn oppineen Mauryn mielipiteeseen, joka on siinä keksinyt kiertokulun, yhtä todellisen kuin verenkierto eläimillä on.
"Niin, valtamerellä on sisäinen kiertokulku, ja sitä edistääkseen Luojan on tarvinnut vain lisätä sen lämpöä, suolaisuutta ja siinä olevia mikroskooppisia eläimiä. Lämpö aiheuttaa erilaisia tiheysasteita, jotka synnyttävät virtoja ja vastavirtauksia. Haihtuminen, joka on mitätön napaseuduilla, mutta sen sijaan melkoinen päiväntasaajan tienoilla, aikaansaa alituista aineenvaihdosta troopillisten merien ja napamerien välillä. Sitäpaitsi olen havainnut merivirtoja, jotka käyvät ylhäältä alaspäin ja alhaalta ylöspäin ja jotka siten todella ilmaisevat meren hengitystä. Olen nähnyt vesipisaran, pinnalla lämmittyään, painuvan syvyyteen, saavuttavan suurimman tiheytensä + 4°C lämpömäärässä ja sitten, kylmemmillä asteilla kevennyttyään, nousevan jälleen pintaan. Saatte itse napojen kohdalla nähdä tämän ilmiön seuraukset ja silloin ymmärrätte, kuinka vesi tämän järkevän luonnonlain vaikutuksesta jäätyy ainoastaan pinnalla.
"Merivedessä on niin suunnattomat määrät suoloja Huvenneina, herra professori, että jos voisitte eristää ne siitä, niin saisitte kasaan 40,000 kuutiopeninkulman suuruisen röykkiön, joka määrä tasaisesti maapallon pinnalle leviteltynä muodostaisi yli 10 metriä korkean kerroksen. Mutta elkää luulko, että tämä meren suolarikkaus on mikään pelkkä luonnonoikku! Ei, se vähentää meriveden haihtumista ja estää tuulia kuljettamasta pois liiaksi höyrypilviä, jotka kasaannuttuaan ja sateiksi sulaessaan synnyttäisivät vedenpaisumuksia mantereitten lauhkeissa osissa. Merisuoloilla on siis suunnattoman tärkeä tehtävä: ne ovat tasapainon säilyttäjänä maapallomme luonnontaloudessa.
"Mitä taas mikroskooppisiini eläimiin tulee, joita Vesipisarassa voi tavata miljoonia ja joita tarvitaan 800,000 vastaamaan milligramman painoa, niin on niilläkin tärkeä tehtävänsä. Ne imevät itseensä merisuoloja, ne yhtyvät meren kiinteihin aineshiukkasiin; toiset niistä, korallit, ovat mainioita rakennusmestareita ja luovat kuoristaan kokonaisia saaristoja ja riuttaryhmiä. Ja kun on meriveden pisaraiset niiden toimesta ovat kadottaneet mineraaliset ravintoaineksensa, nousevat ne keventyneinä pintaan, imevät itseensä uudelleen haihtumisen kautta vapautuneita suoloja, tulevat raskaammiksi ja painuvat taas syvyyteen, antaakseen likoeläimille uutta ravintoainetta. Täten syntyy meressä kaksinkertainen alhaalta ylös ja ylhäältä alas käyvä virta, joka siinä herkeämättä ylläpitää liikuntoa ja elämää — elämää paljon virkeämpää ja voimallisempaa kuin mitä maankamaralla tavataan. Ja tämä elämä ulottuu rajattomiin asti kaikissa maailmanmeren osissa — tämän meren jota sanotaan kuoleman kohduksi ihmiselle, mutta joka itseasiassa on elämän kohtu lukemattomille eläimille — ja minulle!"
Näin puhellessaan kapteeni Nemon muuten niin jäykän liikkumattomissa piirteissä näkyi suuri sisällinen liikutus, joka ei voinut olla minuunkaan koskematta.
"Niin", hän lisäsi, "— sen kohdussa elämä vasta todellista on! Minä voisin hyvin ymmärtää, että ihmiset saisivat aatteen rakentaa vesikaupunkeja, vedenalaisten talojen ryhmiä, jotka Nautiluksen tavoin joka aamu nousisivat ylös merenpintaan hengittämään — ne jos mitkä olisivat todella vapaakaupunkeja, mistään riippumattomia yhdyskuntia! Mutta kenpä tietää, eikö sinnekin joku hirmuvaltias…"
Hän keskeytti puheensa tehden tuiman eleen. Sitten hän kääntyi minuun päin, aivankuin karkottaakseen synkät mietteensä, ja kysyi:
"Herra Aronnax, tiedättekö kuinka syvä valtameri on?"
"Minä tiedän vain sen, mitä tärkeimmillä luotauksilla on selville saatu."
"Tahdotteko esittää joitakin laskelmia, jotta tarpeen mukaan voin tarkistaa niitä?"
"Kas tässä muutamia luotauksia, jotka heti johtuvat mieleeni", sanoin. "Jollen erehdy, on Atlantin meren pohjoisosan keskisyvyydeksi huomattu 8,200 ja Välimeren 2,500 metriä. Merkillisimmät luotaukset on toimitettu Atlantin eteläosassa lähellä 35 parallellipiiriä, jolloin tuloksiksi on saatu 12,000, 14,091 ja 15,149 metriä. Yleensä oletetaan, että jos meren pohja kaikkialla olisi tasainen, olisi sen keskisyvyys noin 7 kilometriä."
"Hyvä, professori, toivokaamme että kohta saamme tilaisuuden näyttää teille jotain parempaa, kuten toivon. Mitä muuten tähän Tyyneen meren osaan tulee, niin on se keskimäärin vain 4,000 metriä syvää."
Tämän sanottuaan kapteeni Nemo astui keskusportaille ja lähti alas. Minä seurasin häntä ja menin isoon salonkiin. Potkuri pantiin kohta pyörimään, ja loki näytti 20 solmuvälin nopeutta tunnissa.
Seuraavina päivinä ja öinä kapteeni Nemo näyttäytyi hyvin harvoin. Varapäällikkö ilmotti säännöllisesti asemamme merkitsemällä pisteitä kartalle, niin että voin tarkoin seurata Nautiluksen reittiä.
Melkein joka päivä avattiin salongin isot akkunaluukut, eivätkä silmämme väsyneet katselemaan merenalaisen maailman ihmeitä.
Nautiluksen suunta oli nykyään kaakkoinen ja sen syvyys pinnasta 100—150 metriä. Eräänä päivänä se kuitenkin ties minkä oikun johdosta kulki etunojossa olevain sivutasojensa avulla jyrkästi alaspäinkaltevaan suuntaan ja saavutti 2,000 metrin syvyyden. Lämpömittari näytti + 8°C, joka määrä tällä syvyydellä tuntuu olevan yhteinen kaikilla leveysasteilla.
Kello 3 aikaan marraskuun 26 päivän aamulla sivuutimme Ravun kääntöpiirin 172° pituusasteella. Seuraavana päivänä saimme näkyviimme Sandwichsaaret, joilla kapteeni Cookia kohtasi väkivaltainen kuolema helmikuun 14 p. 1779. Olimme silloin kulkeneet 2,000 peninkulmaa siitä paikasta alkaen, jonka olimme asettaneet lähtökohdaksemme. Kun aamulla nousin yläkannelle, huomasin parin kilometrin päässä tuulen puolella Hawaii-saaren, joka on suurin mainitun ryhmän seitsemästä saaresta. Erotin selvästi sen viljellyn rantakaistaleen, rannan kanssa yhdensuuntaisesti kulkevat vuorijonot ja monet tulivuoret, joiden valtiaana Mauna-Rea kohoo 5,000 metriä merenpintaa ylemmäksi.
Yhä edeten koillista kohti kuljimme pian suurten merialueiden halki, joissa kuhisi miljoonittain kalmareja, eräänlaisia nilviäisiä, jotka ovat läheistä sukua mustekaloille. Näitä eriskummaisia merieläviä tutkivat jo muinaisajan viisaat suurella mielenkiinnolla, niiden merkillisistä muodoista lainasivat Ateenan toripuhujat paljon havainnollisia vertauksia ja niiden lihaa tavattiin sen ajan ylimysten pöydillä harvinaisten herkkujen joukossa, jos saa uskoa kreikkalaista lääkäriä Athenaiosta, joka eli ennen Galenusta.
Yöllä joulukuun 9 ja 10 päivien välillä tutustuimme ensi kerran näihin nilviäisiin, jotka mieluummin liikkuvat öisin. Ne vaelsivat lauhkeista vyöhykkeistä kuumempiin, seuraten sillien ja sardiinien kulkureittejä. Salongin paksujen lasiakkunain lävitse näimme niiden tavattoman nopeasti uiskentelevan taapäin, ajellen takaa pienempiä eläviä ja itse joutuen suurempain saaliiksi; ja koko ajan liehtoivat ympärinsä sanomattomana sekamelskana niiden kymmenen käsivartta eli lonkeroa, joilla luonto on varustanut eläinten pääpuolen. Nopeudestaan huolimatta kulki Nautilus useamman tunnin ajan tuon suunnattoman parven keskellä, josta sen verkkoihin karttui runsas valikoima monta minulle tieteellisistä matkakuvauksista ennestään tuttua lajia.
Joulukuun 11 p. istuin lukemassa isossa salongissa. Ned Land ja Conseil katselivat monissa värivivahduksissa hohtavaa vettä puoliavoimista luukuista. Nautilus makasi liikahtamatta. Täytettyään vesisäiliönsä se oli vajonnut noin 1,000 metrin syvyyteen, missä vain joitakuita kaikkein isoimpia kalalajeja niukasti näyttäytyy.
Keskellä muuatta huvittavaa kohtaa kirjassani häiritsi Conseil minua:
"Tahtoisiko isäntä hetkeksi pistäytyä tänne?"
"Mikäs nyt on, Conseil?"
"Isäntä saa sitten nähdä."
Nousin ylös ja laskin kyynärpääni akkunankehälle.
Kirkkaassa sähkövalossa näin vesivuoren keskellä liikkumattoman esineen. Tuijottelin siihen tarkasti voidakseni määritellä mihin jättivalasten lajiin se oikeastaan kuului. Mutta äkisti lennähti toinen ajatus aivoihin.
"Laiva!" huudahdin.
"Niin onkin", vastasi Ned Land, "haaksirikkoutunut laiva, joka on uponnut miehistöineen ja kaikkineen."
Hän ei siinä erehtynytkään. Me olimme lähellä alusta, jonka katkotut touvit vielä riippuivat reunoja pitkin. Sen runko näytti olevan hyvässä kunnossa ja haaksirikko tapahtuneen vain monias tunti sitten. Kolme metrin korkeudelta katkaistua mastontynkää osotti, että miesten oli hädissään täytynyt uhrata mastonsa ja että myrsky siis oli ollut haaksirikon aiheuttajana. Siten oli alus täyttynyt vedellä ja makasi nyt vasemmalla kyljellään. Surkea näky oli tuo aaltojen kohtuun vajonnut laiva, mutta vielä surkeampi oli tila sen kannella, jolla vielä virui muutamia nuorilla kiiniköytettyjä ruumiita. Minä laskin niitä viisi — neljä miestä, joista yksi seisoi ruotelin ääressä, sekä yhden naisen, joka lapsi sylissä oli päässyt puoliväliin peräsalongista ylös johtavia portaita. Hän oli vielä aivan nuori. Nautiluksen räikeässä sähkövalossa erotin selvästi hänen kasvonpiirteensä, joita vesi ei vielä ollut raiskannut. Äärimmäisellä ponnistuksella hän oli nostanut lapsen päänsä yli, ja tuo pikku raukka oli käärinyt käsivartensa äidin kaulan ympäri. Neljän merimiehen asento oli minusta hirvittävä, heidän jäsenensä olivat vääristyneet epätoivoisista kamppauksista päästä irti köysistä, jotka heitä hylkyyn sitoivat. Ainoa, jonka vakavissa ja puhtaissa kasvonpiirteissä voi keksiä jonkun verran tyyneyttä, oli peränpitäjä, joka harmahtava tukka otsaan liimautuneena ja kädet puristuneina ruotelirattaan tikkaisiin näytti vielä ohjaavaan haaksirikkoutunutta kolmimastoistaan halki valtameren syvyyksien.
Mikä tärisyttävä näky! Me seisoimme mykistyneinä, väpättävin sydämmin katsellen tätä elävästä elämästä otettua, niin sanoakseni viime tingassa valokuvauslevylle, painettua haaksirikon kuvaa. Ja jo näin suunnattomia haikaloja säntäävän kaukaa esiin, nälkäisin silmin tuijottaen tuohon valmiiseen ihmisliha-ateriaan.
Nautilus pyörsi hylyn ympäri, ja minä voin sen peräpeilissä lukea nimen:
Florida, Sunderland.
XVIII LUKU.
Vanikoro.
Tämä kauhea kuva alotti kokonaisen sarjan haaksirikkonäytelmiä, joita Nautilus matkallaan kohtasi. Tultuamme vilkasliikkeisemmille vesille tapasimme näet useinkin laivahylkyjä, jotka joko pinnalla uiskennellen vähitellen lahosivat tahi viruivat merenpohjalla ruostuvine tykkineen, luotivarastoineen, ankkurineen, touvineen ja tuhansine muine rautaesineineen.
Joulukuun 11 p. kohtasimme Pomotu-saariston, joka 200 peninkulman mittaisena ulottuu itäkaakosta länsiluoteeseen, Ducie-saaresta Lazare-saareen. Tämän pitkäkkäisen ryhmän muodostaa 60 korallisaarta; hitaasti mutta katkeamatta luovat polyyppieläimet niiden välille korallisiltaa, niin että ne yhdessä naapurisaaristojen kanssa kerran muodostavat uuden mannermaan, joka Uudesta Seelannista ja Uudesta Kaledoniasta ulottuu aina Marquesas-saariin saakka.
Kun eräänä päivänä kehitin tätä teoriaa kapteeni Nemolle, vastasi hän kylmästi:
"Emme me tarvitse uusia maita, vaan uusia ihmisiä!"
Nautilus sattui tällöin juuri sivuuttamaan Clermont-Tonnerren, joka on tämän ryhmän merkillisimpiä saaria; sen keksi vuonna 1622 Minervan kapteeni Bell. Nyt sain oivallisen tilaisuuden tutkia madrepor-polyyppien rakennusjärjestelmää, joka on luonut tämän valtameren saaristot.
Madreporeilla, joita ei ole sekoitettava varsinaisiin koralleihin, on kalkkiaiskuoren päällystämä sisäkudos; ja niiden rakenteen erilaisuuden perusteella on kuuluisa opettajani Milne Edwards jakanut ne viiteen osastoon. Nuo silminnäkymättömät pikkueläimet elävät miljaardittain koteloissaan, ja niiden kalkkimaisista ulostuksista juuri syntyvät kaikki nämä kalliot, karit, luodot ja saaret. Yhtäällä ne muodostavat aivan pyöreän renkaan, joka ympäröi pientä sisäjärveä eli laguunia; tämä taas on ympyrävyössä olevien aukkojen kautta yhteydessä ulkopuolisen meren kanssa. Toisaalla ne muodostavat samallaisia rantariuttoja kuin Uuden Kaledonian ja eräitten Pomotu-saarten rannikoilla tavataan. Toisin paikoin ne rakentavat muhkuraisia ryhelmiä tahi korkeita, suoria seinäkkeitä, joiden kohdalla valtameri on erittäin syvä.
Kulkiessamme vain muutaman ankkuritouvinmitan päässä Clermont-Tonnerren rantariutoista minulla oli hyvä tilaisuus ihailla mikroskooppisten rakentajain jättiläistyötä. Nämä polyypit kehittyvät etupäässä meren pintakerroksissa, jotka melkein aina ovat liikkeessä; ja siitä johtuu että nämä merenalaiset rakennukset alkavat lähellä vedenpintaa ja sitten vähitellen painuvat pohjaan päin, jolloin pikkueläimet kuolevat, niin että niiden kalkkierottumat vain jäävät jälelle muodostamaan perustusta seuraavien madrepori-sukupolvien rakennuksille. Näin on asiata ainakin Darwin esittänyt, joka tällä tapaa selittää noiden n.k. atollien synnyn. Ja tämä teoria on minun mielestäni paljon todenperäisempi kuin se, jonka mukaan madreporien rakennusten perustana muka olisivat muutaman metriä vedenpintaa alempana olevat tulivuorien huiput.
Minä voin nähdä nuo omituiset muurimuodostumat aivan läheltä, sillä luotauslanka osotti niiden kohdalla 300 metrin syvyyttä, ja sähköheijastajamme sai niiden kimaltelevat kalkkiseinät sädehtimään. Conseil kysyi minulta kuinka pitkä aika oli tarvittu ennenkuin nämä jättiläismuurit olivat saavuttaneet nykyisen korkeutensa, ja tuli kovin ihmeisiinsä kun vastasin että tiedemiesten huomioitten mukaan ne ylenevät vain puoli sentimetriä vuosisadassa.
"Nuo kalliot ovat siis kasvaakseen vaatineet…"
"Yhdeksänkymmentäkaksi tuhatta vuotta, poikaseni. Muuten vaatii kivihiilen, s.o. vedenpaisumusten hautaamien metsien kivettyminen sekä basalttikallioiden jäähtyminen paljon pitempiäkin ajanjaksoja."
Nautiluksen noustessa jälleen pintaan voin nähdä tämän matalan, metsäisen saaren koko laajuudessaan. Sen madrepor-syntyisiä kallioita olivat epäilemättä Hyrskyt ja niiden synnyttämät vesipatsaat hedelmöittäneet. Kerran oli jostain lähelläolevasta saaresta ajelehtanut tänne kokospähkinä ja laskeutunut kalkkikerrokselle, jolle merivirtain kokoamat kala- ja kasviaineet olivat mädätessään vähitellen synnyttäneet multaa. Pähkinäkin mätäni, niin että sen siemenaihe joutui esiin ja kasvatti juurta. Tästä siemenestä ja monista muista samallaisista yleni puita, jotka estivät vedenhaihtumista saarelta. Siten syntyi puroja. Kasvullisuus versoi yhä runsaammaksi. Joitakin pikkueläimiä, matoja ja hyönteisiä saapui purjehtien puunrungoilla, joita myrsky oli temponut irti saarilta. Kilpikonnatkin nousivat maihin laskemaan muniaan. Linnut rakentelivat pesiään nuoriin puihin. Tällä tavoin kehittyi eläinkunta, ja vehmauden ja riistan houkuttelemana ilmestyi tänne vihdoin ihminenkin. Tällainen on näiden saarten luomishistoria — noiden mikroskooppisten eläinten pystyttämäin jättiläisrakennusten ajantieto.
Iltapuolella päivää hävisi Clermont-Tonnerre näkyvistä sinertävään kaukaisuuteen, ja Nautilus muutti nyt tuntuvasti suuntaa. Sivuutettuaan Kauriin kääntöpiirin 35° pituusasteella se käänsi keulansa luodetta kohti ja kulki koko kuuman vyöhykkeen halki. Mutta vaikka troopillinen kesäaurinko hellitti päittemme päällä koko terällään, emme kuitenkaan kärsineet sen hehkusta lainkaan, sillä 15—20 sylen syvyydellä merenpinnan alapuolella ei lämpö kohoa 14—15° C korkeammalle.
Joulukuun 15 p. kuumottivat idässäpäin Seurasaaret ja viehättävä Tahiti, Tyynen valtameren kuningatar. Aamupuolella erotin tyvenen puolella viimemainitun saaren korkeat vuorenhuiput. Merestä saimme pöytäämme erinomaisen maukkaita kalalajeja, makrilleja, bonitoja ja eräänlaisia merikäärmeitä.
Yhtämittaa sivuutimme löytöretkien historiassa mainittuja saariryhmiä — Tonga-saaret, Samoa-saariston ja Fidshi-saaret. Viimemainitut löysi Tasman 1643, samana vuonna kuin Torricelli keksi ilmapuntarin ja Ludvig XIV nousi valtaistuimelle. Myöhemmin tutkivat niitä kuuluisa Cook ja ranskalainen Dumont-d'Urville, joka lopullisesti selvitti niiden maantieteellisen arvoituksen. Niiden rannoilta pyysimme pohjanuotalla suunnattomasti mainioita ostereita, joita Senecan neuvon mukaan avasimme vasta ruokapöydässä. Fidshi-saarten rannikkojen merenalaisilla hiekkasärkillä oli niillä vielä mainio sikiytymistilaisuus, siellä eivät ahnaat kalastajat olleet ennättäneet tehdä niille tuhoa; tämän herkullisen nilviäisen suurta menestymismahdollisuutta todistaa se seikka, että yhden ainoan osterin kuorien välissä voi tavata aina 2 miljoonaa mätimunaa. Ja ettei mestari Land tällöin syönyt itseään piloille, johtui siitä, että osterit ovat ainoa ihmisravinto, joka ei liiaksikaan nautittuna aiheuta vatsahäiriöitä. Tarvitaan näet kokonaista 16 tusinaa niitä jotta ihmisruumis saa ne 32 grammaa typpiainetta, jotka se joka päivä tarvitsee ravinnokseen.
Joulukuun 25 p. Nautilus kulki Uusien Hebridien saariston halki, jonka Quiros löysi 1606 ja jolle Cook 1778 antoi sen nykyisen nimen. En ollut nähnyt kapteeni Nemoa kokonaiseen viikkoon, ja olin juuri isossa salongissa etsimässä laivamme tietä kartalta, kun hän astui sisään aivan sen näköisenä kuin olisi vasta viisi minuuttia sitten eronnut minusta. Ilman pitempiä puheita hän laski sormensa kartalle ja lausui yhden ainoan sanan:
"Vanikoro."
Tämä tieto sai minut hypähtämään pystyyn. Tuon nimisen saaren luonahan oli kuuluisa ranskalainen maailmanympäripurjehtija La Perouse kärsinyt haaksirikon mitä traagillisimmissa olosuhteissa.
"Viekö Nautilus meidät Vanikoron läheisyyteen?" kysyin.
"Vie."
"Saanko siis astua maihin niillä historiallisilla saarilla, joiden rantariuttoihin Boussole ja Astrolabe murskautuivat?"
"Jos se vain teitä huvittaa, professori."
"Entä milloin sinne saavumme?"
"Me olemme nyt siellä."
Kapteeni Nemon seuraamana kiirehdin yläkannelle, josta palavin silmin katselin ympäri ulappaa.
Koillisessa kohosi merestä kaksi erikoista tuliperäistä saarta, ympärillään viidenseitsemättä kilometrin mittainen koralliriuttavyö. Rehevä vehmaus peitti niitä rannasta aina korkeimpain kukkulain huipuille asti. Eräästä ulomman riuttavyön aukosta pääsi Nautilus tyyneen sisäveteen, joka oli 60—80 metrin syvä. Palmujen siimeksessä älysin muutamia villejä saarelaisia, jotka laivamme huomatessaan hämmästyivät suunnattomasti. Ehkäpä he tässä tummassa, vedenpintaa vinhasti kiitävässä esineessä olivat näkevinään hirvittävän valaan, jota heidän oli varominen.
Tämän ranskalaisten löytöretkien historiassa mainehikkaan purjehduksen historia on lyhimmittäin seuraava:
Vuonna 1785 lähetti Ludvig XVI kapteeni La Perousen purjehtimaan maailman ympäri korveteilla Boussole ja Astrolabe, joista sittemmin ei enää saatu mitään tietoja. Monet retkikunnan kohtaloa tutkimaan lähetetyt alukset kokoilivat kyllä useilla Uusien Hebridien saarilla, nimenomaan Vanikorolla, rautaesineitä, aseita ja tähtitieteellisten koneiden kappaleita, jotka tunnettiin olevan peräisin La Perousen laivoista; saatiinpa saarelaisilta tietää, että nämä laivat olivat ajautuneet rikki Vanikoron korallikareihin, jonka jälkeen miehistö oli hylkyjen kappaleista rakentanut itselleen pienen hätäaluksen, joka vuorostaan myöskin oli haaksirikkoutunut. Mutta missä se oli tapahtunut ja minne onnettomat purjehtijat olivat joutuneet, se jäi selvittämättömäksi. Vanikoron rannalle pystytettiin heille muistomerkki, yksinkertainen kivikeila.
Mutta tähänkin arvoitukseen tiesi kapteeni Nemo antaa selityksen. Hän vei minut takaisin salonkiin, Nautilus pantiin uppoamaan muutaman sylen syvyyteen ja isot akkunaluukut avattiin.
Minä hypähdin akkunaan. Korallinhaarojen ja kalaparvien lomitse näin merenpohjalla ankkureja, tykkejä ja niiden luoteja, niittausnauloja ja sen semmoisia haaksirikkoutuneihin aluksiin kuuluneita esineitä, jotka eivät olleet käyneet naarauskoukkuun kiini. Minun tuijotellessani noita viimeisen onnettomuuden kolkkoja todistajia virkkoi kapteeni Nemo vakavalla äänellä:
"Kapteeni La Perouse lähti matkalleen joulukuun 7 p. 1785. Hän ankkuroi ensin Botany Bayssa, kävi sitten Ystävyyden saarilla ja Uudessa Kaledoniassa, Purjehti Santa Cruzia kohti ja nousi maihin Namuka-saarella. Sen jälkeen tulivat hänen laivansa tänne Vanikoron tuntemattomille koralliriutoille Edellä kulkeva Boussole törmäsi eteläistä riuttaa vastaan; Astrolabe kiiruhti sille apuun ja haaksirikkoutui itsekin. Edellinen alus särkyi aivan paikalla, jälkimmäinen tuulensuojassa ollen kiikkui karilla muutamia päiviä. Saarelaiset ottivat haaksirikkoutuneet jokseenkin ystävällisesti vastaan. Nämä asettuivat maihin ja rakensivat laivahylkyjen jäännöksistä pienen hätäpurren. Muutamat miehistä jäivät vapaaehtoisesti saarelle, toiset — enimmäkseen kaikki sairaita ja voimattomia — seurasivat kapteeniaan ja ohjasivat suuntansa Salomonin saarille."
"Mutta kuinka tämän kaiken tiedätte?"
"Katsokaas mitä olen löytänyt sillä paikalla, missä La Perousen viimeinen haaksirikko tapahtui!"
Hän näytti minulle rautalevystä tehdyn kotelon, joka oli Ranskan liljoilla leimattu ja meriveden pahoin ruostuttama. Hän avasi sen, ja minä näin käärön kellastuneita mutta vielä luettavia papereita.
Ne olivat Ranskan meriministerin kapteeni La Perouselle antamat ohjeet, joiden laitoihin Ludvig XVI oli omakätisesti lisännyt huomautuksiaan.
"Ah, se oli kaunis kuolema merimiehelle!" huudahti kapteeni Nemo. "Tämä korallihauta on rauhallinen lepopaikka; suokoon taivas minulle ja seuralaisilleni samallaisen!"
XIX LUKU.
Torresin salmi.
Joulukuun 27 ja 28 päivien välisenä yönä Nautilus jätti Vanikoron vedet vinhalla nopeudella. Sen suunta kävi nyt lounatta kohti, ja kolmena päivänä se taivalsi ne 300 peninkulmaa, jotka erottavat La Perousen saariryhmän Uuden Guinean kaakkoiskärjestä.
Varahin tammikuun 1 p. 1868 Conseil tavotti minut yläkannelta.
"Sallikaa, isäntä, minun toivottaa teille onnellista uutta vuotta!"
"Mitä nyt, Conseil? Tämähän kuulustaa aivan siltä kuin olisin Pariisissa työhuoneessani Jardin des Plantes'issa. No hyvä, otan vastaan onnittelusi ja kiitän sinua niistä. Tahtoisinpa vain tietää, mitä sinä onnellisella uudella vuodella näissä olosuhteissa tarkotat? Toivotko että uusi vuosi vapahtaisi meidät vankeudestamme, vai että tämä ihmeellinen matka saisi onnekasta jatkoa alkavana vuotena?"
"Toden totta", Conseil virkkoi, "olen ymmällä mitä tähän vastata. Varmaa kumminkin on että saamme nähdä merkillisiä asioita ja ettei meillä näinä kuluneena kahtena kuukautena ole ollut lainkaan ikävä. Viimeksi näkemämme ihme on aina edellistä ihmeellisempi; ja jos kaikki jatkuu tähän tapaan, niin mene ja tiedä mitä tästä vielä lopulta tulee. Niinpä toivotan isännälle kaikkea hyvää mitä vain mielitte saada."
"Kiitos, kelpo Conseil. Pyytäisin sinua vain lykkäämään toistaiseksi kysymyksen uudenvuodenlahjoista ja tällä hetkellä tyytymään lämpimään kädenpuristukseen. Muuta ei minulla nyt ole tarjottavana."
"Isäntä ei ole koskaan ollut anteliaampi kuin nyt."
Ja alati kohtelias palvelijani poistui omiin hommiinsa.
Tammikuun 2 p. olimme kulkeneet liki 2,000 peninkulmaa lähtökohdastamme Jaapanin meressä. Laivamme keulan edessä levisi nyt Australian rannikosta kaakkoon päin oleva vaarallinen korallimeri. Nautilus kulki kolmen kilometrin etäisyydessä sen turmiokkaan matalikon reunasta, jolle Cookin laivat olivat hukkua kesäkuun 10 p. 1770. Alus, jossa Cook itse oli, törmäsi luotoon ja olisi uponnut, jollei korallikappale olisi irtautunut ja kiilan tavoin tukinnut runkoon repimänsä reiän.
Mielelläni olisin lähemmältä tarkastellut tuota yli 200 peninkulman mittaista koralliriuttaa, jota vastaan tyrskyt lakkaamatta särkyivät ukkosen tavoin jymisten. Mutta kaltevat ohjaustasot veivät aluksemme niin suunnattomiin syvyyksiin, etten voinut nähdä hutuistakaan korallimuureista. Sain tyytyä tarkastamaan verkkomme kohottamia erilaisia kalanäytteitä. Meitä seurasi suurin parvin tonnikalan kokoisia makrilleja, joiden sinivivahtavilta kyljiltä tummat poikkijuovat katoovat kalan kuoltua. Niiden ympärillä kuhisi pieniä, vain 4 sm. mittaisia kultapääkaloja ynnä itsevalaisevia lentokaloja, jotka pimeinä öinä fosforihehkullaan piirtelivät tulisia viiruja ilmaan ja veteen. Nilviäisistä ja zoophyteistä tapasin verkon silmukoissa erilaisia sulkakoralleja, meriporia ja vasaraostereita. Kasvikuntaa edustivat kauniit, irtonaisina uiskentelevat haurat, tahmaiset limasta jota niiden huokosista valuu; näiden joukossa oli ihana Nemastoma, jonka korjasin museon harvinaisuuksiin.
Kuljettuamme kahtena päivänä Korallimeren poikki saimme tammikuun 4 p. näkyviimme Uuden Guinean rannikot. Kapteeni Nemo ilmoitti aikovansa tunkeutua Torresin salmen kautta Intian mereen. Ned Landista oli mieluista, että täten lähestyimme europpalaisten alusten kyntämiä vesiä.
Torresin salmi on pahassa maineessa niinhyvin vaarallisten vedenalaisten kariensa kuin sen rantamilla asuvain villien ihmissyöjäin takia. Se erottaa Uuden Hollannin Uudesta Guineasta. Jälkimäinen on 1,800 kilometriä pitkä ja 750 kilometriä leveä, ja sen pinta-ala on 40,000 maantieteellistä neliöpeninkulmaa.
Torresin salmi on tosin 140 kilometriä leveä, mutta täynnä lukemattomia saaria, kareja ja luotoja, jotka tekevät purjehduksen perin vaikeaksi. Kapteeni Nemo panikin sen vuoksi aluksensa kulkemaan vedenpinnalla ja jotenkin verkkaisella vauhdilla. Sen potkuri piiskasi laineita hitaasti kuin valaskalan pyrstö.
Seuralaisteni kera käytin tilaisuutta hyväkseni ja istahdin yläkannelle, joka melkein aina oli tyhjänä. Edessämme kohosi perämiehen lasiseinäinen komero, jossa näimme kapteeni Nemon itsensä ohjaavan Nautilustaan. Edessäni oli mainioita karttoja Torresin salmesta, joita seurasin mitä tarkimmalla mielenkiinnolla.
Meri kohisi ja vaahtosi raivoisasti Nautiluksen solakan rungon ympärillä. Merivirta, joka kulki kaakosta luoteeseen päin neljän kilometrin nopeudella tunnissa, huuhteli särkyneillä harjoillaan merestä kohoavien korallikallioiden huippuja.
"Tämäpä on sangen kelvoton väylä", sanoi Ned Land minulle.
"Kerrassaan inhottava", vastasin; "aivan arvoton sellaisen aluksen kynnettäväksi kuin Nautilus on."
"Kyllä täytyy tuon lemmon kapteenin", jatkoi kanadalainen, "olla varma kurssistaan, sillä nuo korallikarit löisivät hänen aluksensa tuhansiksi sirpaleiksi, jos se vain hipaisisikaan niitä."
Asemamme oli tosiaankin vaarallinen, mutta Nautilus näytti aivan kuin taikakeinoin pujottelevan raivoisten hyrskyjen huuhtelemain karien lomitse. Se kääntyi milloin mihinkin suuntaan ja kaikki näytti käyvän hyvin, kunnes kello 3 aikaan iltapäivällä tuntui niin kova tärähdys että lensin pitkäkseni. Nautilus oli vihdoinkin törmännyt kariin ja makasi nyt liikkumattomana, peräpuoli hiukan alempana kuin keula.
Ylös päästyäni näin kapteeni Nemon ja hänen varapäällikkönsä kannella. He tutkivat laivan asemaa ja puhelivat keskenään käsittämättömällä kielellään.
Tilamme oli tällainen:
Kolmen kilometrin päässä takanamme näkyi Gilboa-saari, jonka rannikko kulkee pohjasta länteen niinkuin koukistettu käsivarsi. Etelässä ja idässä kohosi merestä muutamia korallihuippuja, jotka alkava luode jätti paljaiksi. Me olimme käyneet karille vuoksen aikana ja semmoisessa meressä, jossa aikavesi on hyvin heikko; näin ollen tuli varmaankin hyvin vaikeaksi saada alusta irti karilta. Kuitenkaan se ei ollut kärsinyt mitään vaurioita, niin vankasti oli sen runko kokoonpantu. Mutta vaikka se ei nyt ollutkaan repeämisen ja uppoamisen vaarassa, niin uhkasi sitä mahdollisesti toisellainen ikävyys: entäpä jos ei se pääsisi ollenkaan irti kariltaan, silloin olisi kapteeni Nemon vedenalaisesta purjehtimisesta tullut äkisti loppu!
Olin vaipunut näihin mietteisiin kun kapteeni, tyynenä ja kylmäverisenä kuten aina ja tuskin mitään harmia tai mielenliikutusta näyttäen, lähestyi minua.
"Joko tuli onnettomuus?" kysyin.
"Ei, ikävä sattuma vain", hän vastasi.
"Mutta sattuma sellainen, että ehkä saatte turvautua maankamaraan jota niin inhootte."
Hän katseli minua omituisesti hymyillen ja teki kieltävän eleen, ikäänkuin vakuuttaakseen minulle ettei mikään mahti saanut häntä asettumaan maankamaralle. Sitte hän lausui:
"Missään tapauksessa, herra Aronnax, ei Nautiluksen tila ole toivoton. Kyllä se vielä kuljettaa teitä halki valtameren ihmeitten. Matkamme on vasta alussa, enkä minä anna minkään seikan vielä kohtakaan riistää itseltäni teidän arvoisaa seuraanne."
"Mutta kuulkaahan nyt, kapteeni Nemo", jatkoin yhtään välittämättä hänen sanojensa ivallisesta loppukäänteestä, "Nautilushan on käynyt karille veden korkealla ollessa; ja kun luode ja vuoksi ovat hyvin heikot Tyynellä merellä, niin en ymmärrä millä tavoin sen saatte irti, sillä lastin keventäminenhän ei liene mahdollista tällaisessa paikassa."
"Aikaveden vaihtelut ovat tosin heikonlaiset Tyynellä merellä, siinä olette oikeassa, professori; mutta Torresin salmessa on erotus luoteen ja vuoksen välillä sentään lähes kaksi metriä. Tänään on tammikuun 4 päivä, ja viiden päivän perästä on meillä täysikuu. Olisipa vähän ihmeellistä, ellei tämä maapallomme hyväntahtoinen seuralainen tulisi avuksemme aiheuttamalla riittävän vedenkorkeuden meidän irtipäästäksemme."
Näin puhuttuaan kapteeni Nemo apulaisensa kanssa katosi Nautiluksen sisäosiin. Laiva makasi edelleen liikahtamatta, aivankuin olisivat korallipolyypit jo muuranneet sen kiini järkkymättömään merenalaiseen rakennusmuuriinsa.
"No, professori, mitä kuuluu?" tiedusteli Ned Land, joka astui luokseni kapteenin poistuttua.
"Sitä vain, Ned ystävä, että saamme levollisesti odotella aikavettä yhdeksänteen päivään asti, sillä silloin pitäisi kuun tulla päästämään meitä pintehestä."
"Eikä muuta?"
"Ei muuta."
"Eikä tämä kapteeni viskaa ankkureitaan syvempään veteen ja pane koneitaan kiskomaan ankkuriketjuja, siten hinatakseen meidät ulos tästä pälkähästä?"
"Se on tarpeetonta, koska aikavesi tekee saman työn", virkkoi Conseil yksinkertaisesti.
Kanadalainen katsahti häneen ja kohautti hartioitaan.
"Herra professori", lausui tuo kokenut merenkulkija, "voitte uskoa minuun kun sanon, ettei tämä rautaruuhi enää milloinkaan seilaa veden päällä eikä sen alla. Se kelpaa vain romukauppaan. Minun mielestäni on nyt sopiva aika pyrkiä eroon kapteeni Nemon seurasta."
"Ned ystäväni, minä en lainkaan epäile tämän mainion Nautiluksen kykyä, ja kohtapahan saamme nähdä kuinka paljon Tyynen meren aikaveden apuun voi luottaa. Teidän ehdottamanne pakoyritys olisi paikallaan jos oltaisiin Englannin tai Ranskan rannikoilla, mutta Uuden Guinean vesillä on asianlaita aivan toinen. Voimmehan turvautua siihen keinoon jollei Nautilus pääse irti, mikä minun mielestäni olisi perin surkea tapaus."
"Mutta emmekö ainakin saisi nousta maihin saarella, joka tuolla näkyy?" jatkoi Ned. "Se on saari. Sillä kasvaa puita. Puitten alla on maaeläimiä, pihvien ja kotlettien kantajia, ja siihen ruokaan tahtoisin kernaasti hioa hampaitani."
"Nyt puhelee kuoma oikeita asioita", huudahti Conseil; "minä asetun hänen puolelleen. Eikö isäntä voisi ystävältään kapteenilta hankkia meille lupaa päästä maihin, jollei muunkaan vuoksi niin ainakin että taas kerrankin saisimme polkea vanhan maapallomme kovaa kamaraa?"
"Voinhan kysyä häneltä", vastasin, "mutta hän tulee kieltämään."
"Tahdottehan edes koettaa", penäsi Conseil; "saamme silloin edes nähdä pitkällekö hänen myötämielisyytensä meitä kohtaan ulottuu."
Suureksi kummakseni kapteeni Nemo suostuikin esitykseeni. Hän teki sen varsin kohteliaasti eikä edes vaatinut meiltä lupausta että palaisimme jälleen Mutta pako Uuden Guinean mantereen halki olisi ollutkin peräti arveluttava yritys, enkä mitenkään olisi tahtonut suosittaa Nedille sellaiseen uhkapeliin ryhtymistä. Paljon parempi oli pysyä Nautiluksen vankina kuin joutua villien papualaisten käsiin.
Laivapursi luvattiin käytettäväksemme seuraavana aamuna. En koettanutkaan ottaa selvää tulisiko kapteeni Nemo tällä kertaa matkaamme. Luulin ettei miehistöstäkään kukaan seuraisi meitä ja että Ned Land yksin saisi ohjata venettä.
Kello 8 aamulla laskeusimme sähköpyssyt ja kirveet kainalossa purteen, joka oli laskettu alas veteen. Meri oli jokseenkin tyyni, heikko vihuri puhalsi maalta päin. Conseil ja minä sousimme terhakasti rantaa kohden, ja Ned Land ohjasi taidokkaasti venettä tyrskyjen lomitse. Vene oli hyväkulkuinen, ja me teimme aika joutua.
Ned Land ei voinut hillitä iloaan. Hän oli kuin kopistaan karannut vanki, joka ei mielinyt sinne enää palata.
"Lihaa!" huudahteli hän. "Me saamme syödä lihaa, ja minkälaista lihaa! Oikeata metsänriistaa! Leivättä saamme tosin olla, hitto vie! Kalaakaan en tahdo pahaksi mainita, mutta liika on aina liikaa, ja tulella käristetty tuores liha on tosiaankin ihanaa vaihtelua kaiken tämän merellisensyönnin jälkeen."
"Senkin herkkusuu!" sanoi Conseil; "ihanhan saat puheellasi veden nousemaan suuhuni."
"Kunhan vain tietäisimme", huomautin, "että noissa metsissä todella on metsänriistaa ja ettei riista ole niin suurta että se itse ajaa metsästäjää takaa."
"Antaa tulla mitä vain sattuu", vastasi kanadalainen, jonka kiiluvat hampaat olivat terävät kuin piilunterä; "minä syön vaikka tiikeripihviä, jollei saarella ole muita nelijalkaisia eläimiä."
"Kuoma on aina suuri veitikka", virkkoi Conseil.
"Kävi miten kävi, niin ensimmäinen tapaamamme nelijalkainen tai kaksijalkainen höyhenetön eläin saa tehdä tuttavuutta tämän pojan pyssyn kanssa."
"Kas niin!" sanoin, "nyt alkaa mestari Land taas puhua palturia."
"Elkää hätäilkö, herra Aronnax, vaan vetäkää olan takaa. Viidessäkolmatta minuutissa minä hankin ja valmistan teille omalla tavallani laitetun murkinapalan."
Puoli 9 aikaan veneemme karahti luisuvaan hiekkarantaan, selvittyään kunnialla Gilboa-saarta ympäröivän riuttarenkaan läpi.
XX luku.
Muutama päivä kuivalla maalla.
Väkevä mielenliikutus valtasi mieleni veneemme karahtaessa rantahiekkaan. Ned Land polki tannerta jalallaan aivan kuin julistaakseen sen valtansa alaiseksi. Ja kuitenkin olimme vasta kaksi kuukautta olleet Nautiluksen "matkustajina", kuten sen kapteeni Nemo suvaitsi sanoa, mutta itse asiassa sen päällikön vankeina.
Eipä mennyt monta minuuttia kun jo olimme edenneet pyssynkantaman päähän rannasta. Maakamara oli melkein järjestään korallista alkuperää, mutta moniaat kuivuneet, graniittipaasien tukkeamat virranuomat todistivat saaren saaneen alkunsa jossakin muinaisaikojen maankuoren muutoksessa. Koko taivaanrannan peitti ihanien metsien muodostama vihreä jättiläisesirippu. Suunnattomia puita, joista muutamat kohosivat 60:kin metriä korkealle, yhdistivät toisiinsa köynnöskasvivyöt, jotka luonnon kutomina riippumattoina keinuivat vienossa tuulessa. Sekaisin kasvavien mimosa-, viikuna-, kasuari-, teak- ja palmupuiden vihantain holvien suojassa rehotti korkeita kämmeköitä, palkokasveja ja sananjalkoja.
Mutta kiinnittämättä lainkaan huomiota näihin kauniisiin näytteisiin Uuden Guinean kasvikunnasta piti kanadalainen silmällä vain hyötyä luottavia seikkoja. Hän älysi näet metsässä kokospalmun, löi alas muutamia sen hedelmistä ja murskasi ne, jonka jälkeen joimme niiden maidon ja ahmimme muun sisällyksen nautinnolla sellaisella, ettei Nautiluksen kokki siitä olisi tullut mieliinsä.
"Mainiota!" sanoi Ned Land.
"Verratonta!" säesti Conseil.
"Enpä usko", jatkoi kanadalainen, "teidän Nemonne panevan vastaan, jos viemme veneentäyden kokospähkinöitä laivaan, vai kuinka?"
"Enpä tiedä", vastasin, "mutta hän ei ainakaan itse maista niitä."
"Sen pahempi hänelle itselleen", sanoi Conseil.
"Ja sen parempi meille", virkkoi Ned Land; "sittepähän jää meille enemmän."
"Sananen vain, mestari Land", huomautin harpuunamiehelle, joka kävi ryöstämään toista palmupuuta. "Nämä pähkinät ovat erinomaisia, mutta ennenkun ladomme niitä veneen täyteen, olisi viisaampaa tarkastaa onko saaressa muitakin yhtä hyödyllisiä herkkuja meille tarjona. Tuoreet vihannekset olisivat varsin tervetullut lisä Nautiluksen ruokalistaan."
"Isäntä on oikeassa", sanoi Conseil, "ja minä ehdotan että jaamme tyhjän tilan purressamme kolmeen osaan, yhden hedelmiä, toisen vihanneksia ja kolmannen metsänriistaa varten, josta emme ole vielä nähneet vilahdustakaan."
"Conseil, koskaan ei saa joutua epäilykseen!"
"Jatkakaamme nyt matkaamme", sanoin, "mutta tarkkaavin silmin. Vaikka tämä saari näyttää asumattomalta, niin saatammepa kumminkin tavata toisia metsästäjiä, jotka saaliiseensa nähden ovat vähemmän nirsoja kuin me."
"Krak, krak!" paukutti Ned Land merkitsevällä tavalla leukaperiään.
"Mitä nyt, Ned?" huudahti Conseil.
"Totta vie", vastasi kanadalainen, "alanpa jo vähin käsittää ihmissyönnin suloja!"
"Ned, Ned, mitä nyt lörpöttelette? Tekö ihmissyöjä! Tämäpä hauskaa minun kuulla, jolla on onni olla hyttitoverinanne. Ehkäpä jonain aamuna herään puoleksi syötynä ja pureskeltuna."
"Conseil kuoma, minä pidän kyllä paljon teistä, mutten sentään tarpeeksi paljon syödäkseni tarpeetta teidät suuhuni."
"En teihin enää luotakaan. Mutta jatkakaamme nyt jahtiamme. Meidän täytyy ehdottomasti hankkia jotain metsänriistaa, muuten voi isäntä jonakin aamuna saada vain pari puoleksi kaluttua palaa painijastaan passaamaan itseään."
Näin leikkiä laskien tunkeuduimme eteenpäin metsän tumman lehväholvin alla, ja kahden tunnin ajan risteilimme siellä joka suuntaan.
Onni suosikin meitä etsiskellessämme syötäviä kasviaineita, ja eräs kuuman ilmanalan kaikkein hyödyllisimpiä puita antoi meillä arvokasta ruokalajia, jota laivassa olimme saaneet kaivata. Tarkotan leipäpuuta, jota Gilboa-saarella kasvaa runsaasti ja josta täällä tapasimme etupäässä sitä siemenetöntä lajia, jota malaijit kutsuvat nimellä "rima".
Tämä puu erosi toisista suoran, aina 40 metriä pitkäksi kasvavan runkonsa kautta. Sen päätti kauniisti pyöristynyt lehvistö, ja sen pyöreitä, desimetrin vahvuisia hedelmiä peittivät kuusitahoiset nystyrät. Tällä perin hyödyllisellä kasvilla on luonto siunannut seutuja, joista viljaa puuttuu; viljelemättä se antaa maukasta leipää kahdeksana kuukautena vuodessa.
Ned Land tunsi hyvin nämä hedelmät, joita oli syönyt lukuisilla merimatkoillaan, ja hän osasi valmistaa niiden syötävästä sisällyksestä maukasta ruokaa. Niinpä herättikin niiden näkeminen hänessä hillitöntä ruokahalua.
"Professori", hän sanoi, "minä kuolen nälkään, jollen saa maistaa leipäpuuntahdasta!"
"Maista, Ned ystäväiseni, maista niin paljon kuin jaksat. Olemmehan täällä kokeita tekemässä; kokeile sinä vain hyödyksesi."
"Se ei vaadi pitkiä valmistuksia," vastasi kanadalainen.
Polttolasilla hän sytytti kasan kuivia risuja, joissa pian leimusi iloinen liekki. Sillävälin Conseil ja minä pudotimme alas parhaat hedelmät mitä näimme. Jotkut niistä eivät olleet vielä täysin kypsiä, ja niiden paksu kuori kätki sisäänsä valkoisen, hyvin kuitumaisen sisuksen; toiset, jo kellertävinä ja limaskaisina, odottelivat vain poimijaa.
Näissä hedelmissä ei ollut lainkaan siemenkotaa. Conseil kantoi niitä tusinan verran Ned Landille, joka leikkasi sisälmykset paksuiksi viipaleiksi ja pani nämä paistumaan hiilille, hokien tavantakaa:
"Kohta saatte maistaa, professori, oikein makeata leipää. Varsinkin kun on meidän lailla saanut olla niin kauvan leivän puutteessa. Eikä tämä oikeastaan leipääkään ole, vaan verratonta piirakkataikinaa. Oletteko ennen syönyt leipäpuunhedelmää?"
"En koskaan, Ned."
"No, valmistukaa sitten nauttimaan jotakin aivan erikoisen mehukasta ja maukasta. Jollette tule pyytämään vielä toistamisten, niin en enää tahdo olla harpuunamiesten kuningas."
Tuokion kuluttua oli hedelmäviipaleiden ulkopuoli aivan hiiltynyt; valkea, tahdasmaisen pehmeä sisäpuoli muistutti maultaan artisokkia.
Täytyy myöntää että se oli erinomaista leipää, ja minä söin sitä suurella nautinnolla.
"Mitä kello nyt on?" kysyi kanadalainen.
"Ainakin kaksi", vastasi Conseil.
"Kuinka aika lentääkään maalla ollessa!" huokasi Ned Land.
"Parasta on lähteä painamaan alas rantaan."
Me lähdimme paluumatkalle metsän halki ja täydensimme ruokavarastoamme kaalipalmujen mehevillä latvatertuilla, eräänlaisilla pienillä nauriilla, joita malaijit sanovat "abru'ksi", ja mehevillä jamssijuurilla.
Me olimme nääntyä kuormiemme alla kun vihdoin saavuimme purren luo, mutta Ned Land ei sittenkään vielä ollut saaliiseemme tyytyväinen. Onni saattoi hänen näkyviinsä eräitä 8—10 metrin korkuisia palmuja, jotka menestyvät ilman hoitoa ja leviävät silkkiäispuun tavoin sekä silmikoimalla että siemenistä. Ne olivat sagopalmuja, joiden tuumanvahvuisen kaarnan alta hän keloi esiin sen jauhomaisen, syötävän sisusaineen, joka on Etelämeren saarten asukkaiden tärkeimpiä ruokalajeja.
Kello viiden tienoissa vasta pääsimme lähtemään saarelta, ja puolen tunnin perästä saavuimme Nautilukseen. Siellä ei näkynyt meidän tullessamme ketään; tuo suunnaton teräslieriö tuntui olevan vallan autio asujamista. Saatettuamme saaliimme laivaan menin alas hyttiini, missä illallinen minua odotti. Sen syötyäni kävin nukkumaan.
Seuraavana päivänä, tammikuun 6:ntena, ei vieläkään näkynyt eloa laivassa. Ei kuulunut hiiren hiiskausta mistään. Pursi lekotteli edelleen kiini laivan kyljessä, mihin illalla olimme sen jättäneet. Me päätimme palata saarelle. Ned Land toivoi parempaa metsästysonnea sen toisissa osissa.
Päivän koittaessa lähdimme matkaan. Myötäisen tuulen auttamina pääsimme muutamassa minuutissa rantaan. Nousimme maihin, ja päättäen luottaa Ned Landin vaistoon aloimme seurata häntä, joka pitkine säärineen uhkasi jättää meidät kauvas jälkeensä. Hän noudatti rantaa läntiseen suuntaan, kahlasi muutamien puronuomain poikki ja saapui ylävälle tasangolle, jota reunustivat komeat metsät. Joitakuita jäälintuja saapasteli purojen rannoilla, mutta ne eivät antaneet meidän lähestyä itseään. Niiden arkuudesta päättelin, että jollei saari ehkä ollut asuttu, niin kävi siellä ainakin ihmisolentoja, joita linnut olivat oppineet varomaan.
Kuljettuamme ison ruohoaukean poikki lähenimme metsänreunaa, josta vastaamme helskyi lintuparvien viserrys ja hälinä.
"Lintujapa täällä vain onkin", virkkoi Conseil tyytymättömänä.
"Mutta sellaisia, jotka kelpaavat syötäviksi", sanoi harpuunamestari.
"Tokkopahan vainen, sillä en näe täällä muuta kuin papukaijoja."
"Conseil kuomaseni", sanoi Ned vakavasti, "papukaijat ovat fasaaneja niille, joilla ei ole muuta lihaa saatavana."
"Ja hyvin valmistettuna tämä lintu", lisäsin, "ansaitsee kyllä joutua veitsen ja haarukan käsiteltäväksi."
Metsän tuuheassa lehvistössä näimme todellakin suunnattoman joukon papukaijoja, jotka lentelivät oksalta oksalle ja näyttivät vain odottavan huolellista opetusta puhjetakseen puhumaan ihmiskielellä. Arvokkaat kakadut tuntuivat mietiskelevän syvästi filosoofillisia kysymyksiä, kaikenkirjavien kaijojen rähistessä niiden ympärillä ja helakanpunaisten lorien kiidellessä tulikipunain tavoin edestakaisin. Kuitenkin kaipasin tässä kokoelmassa muuatta lintulajia, joka on vallan erikoinen Uudelle Guinealle ja sen ympärillä oleville saarille. Mutta senkin toi hyvä sattuma vielä eteeni.
Tunkeuduttuamme vähäisen viidakon läpi tulimme matalaa pensaikkoa kasvavalle aukealle. Siellä näin ryhmän komeita lintuja, joiden pitkät höyhenet pakottivat niitä asettumaan tuulta vastaan. Niiden aaltomainen lento, viehättävät kaareilut ilmassa ja loistavat värit kiehtoivat silmää. Helppo oli minun ne tuntea.
"Paratiisilintuja!" huudahdin.
Malaijit, jotka suuressa määrin myyvät näitä lintuja kiinalaisille, pyytävät niitä monella tavalla, joita me emme nyt voineet käyttää hyväksemme. He panevat korkeitten puitten latvoihin, missä linnut mieluimmin asuvat, joko ansoja tahi paksua liima-ainetta, joka estää lintuja nousemasta lentoon. Menevätpä he niinkin pitkälle että myrkyttävät lähteitä, joista paratiisilinnut käyvät juomassa. Meillä ei ollut muuta keinoa kuin ampua niitä lennosta, mikä ei ollut lainkaan varmaa; ja me tuhlasimmekin koko joukon ampumavaroja aivan hukkaan.
Kello 11 aikaan aamulla olimme päässeet saaren sisäosat täyttävän vuoriston ensimmäisen kaitaan yli saamatta yhtään saalista. Nälkä kalvoi sisuksiamme. Metsästäjät olivat luottaneet riistan runsauteen, mutta siinä pahoin erehtyneet. Onneksi Conseil toki suureksi ihmeekseen sai kaksoislaukauksella hankituksi meille murkinan, nimittäin kyyhkyparin, jotka häthätää höyhennettyinä pujotettiin vartaaseen paistumaan risurovion päällä. Sill'aikaa Ned paistoi muutamia leipäpuunhedelmiä aamiaisen lisäksi. Linnut kaluttiin luita myöten ja havaittiin hyvin maukkaiksi. Muskotinsiemenet, jotka ovat niiden ravintona, antavat lihalle yhdellä kertaa erinomaisen tuoksun ja maun.
"No, Ned, mitäs vielä puuttuukaan?" kysyin kanadalaiselta.
"Nelijalkaista riistaa, herra Aronnax. Tämmöisistä kyyhkysistä on vain välipalaksi eikä aikamiehen eineeksi. Siksipä en olekaan tyytyväinen ennenkun kaadan otuksen, josta saamme oivan kylkipaistin."
"Enkä minä ennenkun olen saanut paratiisilinnun pyydetyksi."
"Jatkakaamme siis metsästystä", esitti Conseil, "mutta nyt merenrantaan päin. Olemme saapuneet ensimmäisille vuorikaltaille, ja minusta on parempi pysytellä metsätienoilla."
Se oli mielevä neuvo, jota noudatettiinkin. Tunnin verran kuljettuamme saavuimme sagopalmumetsään. Muutamia jättiläiskäärmeitä kiemurteli pakoon aivan jalkaimme editse. Paratiisilinnutkin välttivät meitä, ja minä epäilin jo koko onneani, kun edelläni astuva Conseil äkkiä kumartui maahan, päästi riemuhuudon ja juoksi luokseni sellainen muhkea lintu kädessään.
"Ah, hyvä, hyvä, kelpo poikani!"
"Isäntä suvaitsee imarrella."
"En suinkaan, poikaseni. Se oli mestaritemppu — että voi tavoittaa tällaisen linnun elävänä ja vielä pelkällä kädellä, sitä en olisi uskonutkaan."
"Katselkaapas, isäntä, sitä tarkemmin, niin huomaatte ettei ansioni ollutkaan niin erinomainen."
"Mitenkä niin?"
"Koska lintu on pähkähumalassa."
"Humalassako?"
"Niin, herra professori; humalassa muskottipähkinöistä, joita se oli juuri popsimassa muskottipuun Juurelta kun tavoitin sen. Tulkaahan tänne, Ned, katselemaan nautinnonhimon hirveitä seurauksia!"
"Siksikö että pari kuukautta sitten join lasin viiniä — ei se pistos minua koske."
Minä tarkastelin lähemmin harvinaista lintua. Conseil ei ollut erehtynyt. Päihdyttävän nesteen huumaamana oli paratiisilintu aivan voimaton; se ei kyennyt lentämään, tuskin kävelemäänkään.
Tämä lintu kuului kauneimpaan niistä kahdeksasta lajista, jotka Uudessa Guineassa ja ympäröivillä saarilla tavataan. Lajia sanotaan "isoksi smaragdiksi", ja se on kaikkein harvinaisimpia. Lintu oli 30 sentimetriä pitkä, pää sillä oli suhteellisesti pieni, samoin nokanjuuressa sijaitsevat silmät. Sen väriloisto oli kerrassaan ihmeellinen: nokka keltainen, varpaat ja kynnet ruskeat, siivet pähkinänväriset ja huipuilta purppuranpunaiset, pää ja kaulan yläosa sitruunankeltaiset, kurkku smaragdinvihreä sekä kupu ja rinta kastanjanruskeat. Ihmeteltävän hienoilla ja pitkillä höyhenillä varustetun pyrstön yli jatkui kaksi sarvimaista, untuvapeittoista jännettä. Siinä kuva tästä merkillisestä linnusta, jolle maanasukkaat ovat antaneet nimen "aurinkolintu".
Mutta sitä ovat malaijit oppineet ovelalla tavalla väärentämäänkin. Itäisen passaatituulen puhaltaessa kadottavat paratiisilinnut upeat pyrstöhöyhenensä. Niitä väärentäjät kokoilevat maasta ja kiinnittävät taitavasti sopivalla tavalla typistämänsä papukaijaparan ruumiiseen. Sitte he maalavat kiinnityskohdan näkymättömiin ja sivelevät vernissalla koko raadon, jonka jälkeen Europan museot ja lintuystävät saavat kokoelmiinsa moisen harvinaisen teollisuushaaran tuotteita.
Mutta vaikka minun lintutieteellinen harrastukseni olikin nyt tullut tyydytetyksi elävän paratiisilinnun löydöstä, niin ei kanadalaisen metsästysinto vielä ollut sammutettu. Onneksi hänkin kello 2 tienoissa sattui kohtaamaan komean metsäsian, jota alkuasukkaat sanovat "bari-utangiksi". Se tuli aivan parahiksi tarjoamaan meille oikeata nelijalkaisen metsänriistan lihaa. Ned Land oli hyvin ylpeä laukauksestaan. Sähköluodin sattumana eläin kaatui heti aivan hengettömänä. Kanadalainen nylki sillä nahan ja otti ulos sisälmykset, jonka jälkeen hän leikkasi puoli tusinaa kylkipaistia illallispöytää varten. Sitten jatkettiin metsästystä, jolla Ned ja Conseil suorittivat uusia urotöitä. Penkoessaan pensaikkoja saivat ystävykset näet näkyviinsä kenguruparven, joka otti liukkaan lipetin, ei kuitenkaan sukkelammin kuin että sähköluoti pysäytti hypyt useilta niistä.
Luulen että kanadalainen olisi innoissaan kaatanut koko katraan, jollei hän olisi lörpötellyt niin paljon. Nyt hän sai tyytyä tusinaan noita pussieläimiä, jotka eivät olleet erikoisen suuria ja kuuluivat n.s. "kenguru-kanien" luokkaan. Nämä asuvat tavallisesti onteloissa puunrungoissa ja ovat erinomaisen nopeakulkuisia; mutta joskaan ne eivät antaneet meille paljon lihaa, niin oli se sitä parempimakuista.
Me olimme hyvin tyytyväiset retkemme tuloksiin. Onnellinen Ned päätti palata seuraavana päivänä tähän satujen saareen luvaten lopettaa kaiken nelijalkaisen riistan siltä. Mutta sitten sattui tapauksia, jotka estivät hänen aikomuksensa.
Kello 6 illalla olimme jällen rannalla, missä veneemme oli ankkurissa tavallisessa paikassaan. Kolmisen kilometrin päässä meistä kuumotti Nautiluksen selkä aalloista kuin mikäkin matala luoto. Ned Land kävi vitkailematta käsiksi ylikokin tärkeihin tehtäviin, joissa hän oli koko mestari. Bari-utangin viipaleet hiilillä paistuneina tuoksuivat taivaallisesti. Lisäksi oli meillä pari metsäkyyhkystä, sagopiirakka, paahdettuja leipäpuunhedelmiä, jälkiruokana mango- ja ananashedelmiä sekä juomana kokospähkinöitten käynyttä mehua. Sanalla sanoen, päivällinen oli erinomainen, ja luulenpa etteivät kunnon ystäväini ajatukset enää pysyneet oikein selkeinä.
"Entäpä jos emme illaksi palaisikaan Nautilukseen?" arveli Conseil.
"Tai emme palaja sinne enää ollenkaan?" ehdotti Ned Land.
Samassa tuokiossa putosi kivi jalkojemme juureen ja katkasi äkisti harpuunamestarin mietteet.
XXI luku.
Kapteeni Nemon salamat.
Me katsahdimme metsänreunaan nousematta istualtamme; minun käteni pysähtyi keskitiehen matkalla suuhun, mutta Ned Laadin käsi suoritti tehtävänsä täydellisesti.
"Kiviä ei sada taivaalta", huomautti Conseil, "jolleivät ne ole meteorikiviä."
Vielä lennähti kivi, joka temmaten Conseilin kädestä mehukkaan kyyhkynsiiven antoi lisää painavuutta hänen huomautukselleen.
Nyt kavahdimme pystyyn joka mies, ja kiväärit tanassa seisoimme valmiina puolustautumaan kaikkia mahdollisia yllätyksiä vastaan.
"Apinoita ne ovat?" huusi Ned Land.
"Eivätpä paljon muutakaan", sanoi Conseil; "villejä ne ovat."
"Pois purteen nyt!" huudahdin ja aloin tömistää vedenrajaan.
Tarpeenpa pako olikin, sillä parikymmentä jousilla ja lingoilla varustettua alkuasukasta lähestyi metsänreunasta, joka tuskin sadan askeleen päässä meistä peitti koko taivaanrannan.
Purtemme oli kymmenen sylen päässä ruokailupaikastamme. Villit tulivat tosin kävellen, mutta lennättivät nuolia ja kiviä sateena korviemme ympäri.
Ned Land ei tahtonut jättää saalistaan uhkaavasta vaarasta huolimatta, ja vaikka hän toisella olallaan kantoi bari-utangia ja toisella kenguruita, ennätti hän kuitenkin aika joutua. Parissa minuutissa olimme vedenrajassa. Silmänräpäyksen työ oli laskea saalis ja aseet veneeseen, työntää se veteen ja tarttua molempiin airoihin. Olimme ennättäneet soutaa pari ankkuriköydenmittaa ulos merelle, kun satakunta villiä ulvoen ja kiihkoisin elein syöksyi veteen vyötäröisiään myöten. Silmäsin merelle päin nähdäkseni, houkutteliko hurjimusten menettely Nautiluksen väkeä yläkannelle. Eipä suinkaan, tuo suunnaton kone pysyi autiona ja liikkumattomana.
Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin me nousimme laivankannelle. Oviluukut olivat auki. Kiinnitettyämme purren laivan kupeelle kävimme alas sen sisäosaan.
Minä astuin isoon salonkiin, josta vastaani soi säveleitä. Kapteeni
Nemo istui urkujen ääressä vaipuneena soitannolliseen hurmaukseen.
"Kapteeni", sanoin hänelle.
Hän ei kuullut minua.
"Kapteeni!" huusin uudelleen ja kosketin hänen kättään.
Hän vavahti ja kääntyi ympäri tuolillaan.
"Ah, tekö se olette, professori? No, oliko onnea metsästyksellänne?
Löysittekö harvinaisia kasveja?"
"Kyllä, kapteeni, mutta toimme kovaksi onneksi matkassamme joukon kaksijalkaisia, joiden läsnäolo minua hyvin huolettaa."
"Minkälaisia kaksijalkaisia?"
"Villejä."
"Villejä?" toisti kapteeni ivallisesti. "Ihmetyttääkö teitä todella, professori, että tapaatte villejä astuessanne maihin näillä kohdin maapalloa? Villejä — missä ei sellaisia löytyisi? Ja ovatko ne, joita te erikoisesti villeiksi sanotte, pahempia kuin muutkaan ihmiset?"
"Mutta, kapteeni…"
"Minä puolestani, professori, olen tavannut villejä kaikkialla."
"Mutta jollette tahdo vastaanottaa niitä laivaanne", vastasin, "niin olisi kai ryhdyttävä johonkin toimenpiteeseen."
"Rauhoittukaa, professori, se seikka ei kannata miettimistäkään."
"Mutta näitä villejä on paljon!"
"Kuinka paljoksi heidän lukunsa arvaatte?"
"Ainakin sadaksi."
"Herra Aronnax", sanoi kapteeni Nemo, antaen sormiensa jälleen liukua näppäimillä, "vaikka kaikki Uuden Guinean villit kokoutuisivat tälle rannalle, ei Nautiluksen tarvitse pelätä niiden hyökkäystä."
Kapteenin sormet liikkuivat taasen näppäimiä pitkin, ja minä huomasin hänen painelevan niistä vain mustia, niin että hänen sävelhaaveilunsa sai tavallaan skottilaisen piirteen. Pian hän oli unohtanut minun läsnäoloni ja vaipunut unelmiin, joista en enää koettanutkaan häntä herättää.
Nousin jälleen yläkannelle. Oli jo yö, sillä tällä alhaisella leveysasteella aurinko painuu nopeaan ilman edelläkäypää hämärää. Erotin töintuskin Gilboa-saaren. Mutta monet sen rannalla palavat nuotiot osottivat villien jääneen paikoilleen. Olin kannella useita tunteja, ajatellen milloin saarelaisia — mutta niitä enää pelkäämättä, sillä kapteenin järkkymätön tyvenyys oli vaikuttanut minuunkin — milloin unohdin ne ihaillakseni troopillisen yön ihanuutta. Ajatukseni lensivät Ranskaan seuraten eläinradan tähtikuvioita, jotka muutaman tunnin perästä valaisisivat synnyinmaatani. Kuu kumotti suoraan keskitaivaalta. Vihdoin puoliyön aikaan, nähdessäni että yhä tummenevilla aalloilla ja pimeyteen painuvalla lehtorannalla vallitsi rauha, kävin alas hyttiini ja nukahdin levollisesti.
Yö kului häiritsemättä. Saarelaiset epäilemättä pelkäsivät heidän lahdelleen ankkuroineen kummituksen pelkkää ulkonäköä, sillä aukijätetyistä luukuista olisi niiden ollut helppo tunkeutua sisään nukkuvaan laivaan.
Kello 6 huomenissa — tammikuun 8:ntena — nousin jälleen kannelle. Yön varjot alkoivat hälvetä. Pian näkyi hajoavain usmain sisästä saaren rantoja ja vihdoin vuorenhuippuja.
Alkuasukkaat olivat yhä rannalla ja paljon lukuisampina kuin eilispäivänä — arviolta heitä oli 5—600. Jotkut olivat käyttäneet pakenevaa luodetta hyväkseen ja koralliriuttoja pitkin lähenneet laivaamme aina kahden ankkuriköydenmitan päähän. Minä erotin selvästi heidän tuntomerkkinsä. He olivat kaunista ja kookasta ihmisrotua, otsa heillä oli leveä ja korkea, nenä suora eikä latuskainen ja hampaat valkeat. Heidän punaiseksi värjätyt villatukkansa paistoivat räikeästi kiiltävän mustilla hartioilla. Lävistetyissä ja pitkälle venytetyissä korvalehdissä riippui luukelluttimia. Yleensä he olivat aivan alasti. Näin kuitenkin joillakin naisilla aimo vannehameita ruohosta, jotka ulottuivat vyötäisiltä polviin. Päälliköt olivat koristaneet kaulansa puolikuun kuvilla sekä punaisilla ja valkosilla lasihelmillä. Aseina heillä oli jouset, nuolet ja kilvet, ja useimpain olalla riippui verkkopussi kiviä varten, joita he lingolla lennättivät erittäin taitavasti. Päälliköistä tuli muuan jotenkin lähelle Nautilusta ja tarkasteli sitä joka puolelta. Hän oli arvatenkin korkea-arvoinen "mado", sillä hänen hartioillaan oli banaaninlehdistä tehty loimi, jonka reunat olivat leikatut nuolenkärkien muotoon ja maalatut räikeillä väreillä.
Olisin aivan helposti voinut ampua tuon saarelaisen, niin lähellä hän meitä oli, mutta katsoin parhaaksi vartoa todella vihamielisiä aikeita heidän puoleltaan. Europpalaisten ja villien keskisissä kahinoissa on edellisten asiana vastata, vaan ei käydä hyökkäykseen.
Koko sen ajan kuin luodetta kesti, maleksivat saarelaiset aluksemme ympärillä, mutta pysyivät edelleen rauhallisina. Kuulin heidän usein huutavan "assai" ja eleistä ymmärsin heidän kutsuvan minua maihin; tarjoukseen en kuitenkaan katsonut hyväksi suostua.
Koko tänä päivänä ei pursi lähtenyt laivan kupeelta suureksi harmiksi Ned Landille, joka ei päässyt tyydyttämään metsästyshaluaan. Kätevä kanadalainen käytti nyt joutilasta hetkeä valmistaakseen syötäväksi saarelta noutamansa lihan ja jauhoaineet. Villit palasivat maihin kello 11 ajoissa, hetikun vuoksi alkoi huuhdella koralliriuttain huippuja. Mutta minä näin heidän lukumääränsä rannalla melkoisesti kasvavan. Arvattavasti tulokkaat olivat saapuneet naapurisaarilta. Mutta yhtään kanoottia en nähnyt.
Paremman puutteessa pisti päähäni lähteä kokemaan verkolla tätä kaunista, läpikuultavaa vettä, jossa näki ylenmäärin harvinaisia näkinkenkiä, zoophytejä ja vesikasveja. Ja tänäänhän muuten olikin viimeinen Nautiluksen oleskelupäivä näillä vesillä, sillä kapteeni Nemon lupauksen mukaan sen piti lähteä avoimelle merelle huomenissa, tammikuun 9:ntenä.
Huusin senvuoksi Conseilia, joka toi minulle pienen, keveän haavin, melkein samallaisen jolla ostereita pyydetään. Parin tunnin ajan kalastimme uutterasti, saamatta kuitenkaan harvinaista saalista. Haavissamme nousi ylös Midaksenkorvia, torvi- ja melamisimpukoita sekä erittäin kauniita vasaraostereita. Vielä saimme muutamia merimakkaroita, helmiostereita ja tusinan verran pieniä kilpikonnia, jotka pantiin erilleen keittiön tarpeiksi. Ainoa merkillisyys, minkä saimme ja jonka näkeminen miltei saattoi kyyneleet kunnon palvelijani silmiin, oli simpukka, jonka kierteet vastoin tavallista luonnonjärjestystä kulkivat vasemmalta oikealle.
Katsellessamme tuota aarretta, jommoisista yksityiskokoilijat maksavat suuria summia, suhahti äkkiä rannalta kivi, joka murskasi koko merkillisyyden Conseilin kädessä. Minä päästin harmistuneen huudon, ja Conseil sieppasi kiväärinsä ja tähtäsi villiä, joka kolmenkymmenen askeleen päässä vielä heilutti linkoaan meitä kohti. Tahdoin pidättää häntä, mutta pyssy pamahti ja luoti rikkoi villin ranteesta riippuvan amulettitertun.
"Conseil!" huusin, "maltapas, Conseil!"
"Mutta ettekö nähnyt, isäntä, että hän se riidan alotti?"
"Ei simpukka sentään maksa ihmishenkeä."
"Voi sitä ruojaa!" huudahti Conseil. "Kuinka mielelläni olisinkaan murskannut hänen kirotun käsivartensa!"
Conseil lausui vilpittömästi ajatuksensa, mutta minä en ollut yhtä mieltä hänen kanssaan. Kuitenkin oli asemamme viime minuutteina melkoisesti muuttunut meidän sitä huomaamatta. Parikymmentä kanoottia ympäröi nyt Nautilusta. Ne olivat koverretut puunrungoista, pitkiä, kapeita ja hyvin nopeakulkuisia, ja tasapainossa niitä pitivät paksuista bamburuovoista tehdyt puomit, jotka veneitten laitaan kiinnitettyinä ja sivulla uiskennellen tasasivat niitten painoa. Soutajina oli puolialastomia, taitavia papualaisia, joiden lähestyminen teki minut levottomaksi.
Ilmeisesti olivat nämä villit jo ennen olleet tekemisissä europpalaisten kanssa ja tunsivat näitten aluksia. Mutta mitähän he nyt arvelivatkaan tästä pitkästä rautalieriöstä, joka mastoja ja savupiippuja vailla oli tunkeutunut heidän lähteensä? Ei ainakaan mitään hyvää, sillä aluksi he olivat pysytelleet kunnioittavan välimatkan päässä siitä. Mutta nähdessään sen liikkumattomaksi oli heidän itsetuntonsa palannut, ja heitä nähtävästi halutti lähemmin tutustua siihen. Mutta juuri tätä lähempää tuttavuutta meidän oli kartettava mikäli mahdollista. Meidän äänettömät ampuma-aseemme eivät kyenneet masentamaan heidän rohkeuttaan; salama ilman sitä seuraavaa jyrinää ei heitä pelottanut, vaikka vaara olikin salamassa eikä jyrinässä.
Juuri nyt kaarsivat kanootit joka taholta aluksemme, jonka kannelle kohta rapisi nuolisade.
"Auta armias kun rakeita tulee!" huudahti Conseil — "ehkäpä oikein myrkytettyjä rakeita!"
"Meidän täytyy ilmoittaa tästä kapteeni Nemolle", lausuin ja laskeusin alas kannelta.
Menin isoon salonkiin, mutt'en nähnyt siellä ketään. Uskalsin senvuoksi koputtaa kapteenin hytin ovelle. "Sisään!" kuului vastaus.