Noudatin kutsua ja näin kapteeni Nemon syventyneeksi algebralliseen laskelmaan, josta ei puuttunut x'iä eikä muita korkeasti matemaattisia suureita.

"Ehkä häiritsen teitä", virkoin kohteliaasti.

"Kyllä todellakin, herra Aronnax", vastasi kapteeni, "mutta luulen käynnillänne olevan vakavaa aihetta?"

"Hyvinkin vakavaa. Saarelaisten veneet surisevat ympärillämme, ja kohta saamme varmastikin useita satoja villejä kimppuumme."

"Ah", sanoi kapteeni levollisesti, "ovatko ne tulleet kanooteilla?"

"Aivan niin, herrani."

"No niin, professori, sitten me suljemme luukut."

"Juuri sitä ajattelin, ja minä tulin sanomaan teille…"

"Se on helppo temppu", keskeytti kapteeni minut, ja painamalla sähkönappulaa hän lähetti käskyn miehilleen.

"Nyt se on tehty", hän sanoi hetkisen kuluttua. "Pursi on paikoillaan ja luukut kiini. Ette kai peljänne toivoakseni, että nämä villit lyövät sisään laivani seinät, joita ei frekattinnekaan luodit saaneet puhkaistuiksi?"

"En suinkaan, kapteeni, mutta on toinenkin vaara."

"Mikä sitten, professori?"

"Huomenna on meidän jälleen avattava luukut uudistaaksemme Nautiluksen ilmavaraston."

"Aivan niin, sillä me hengitämme valaitten tavalla."

"Mutta jos villit samalla hetkellä ovat yläkannella, niin kuinka voimme estää niitä tunkeutumasta alas laivaan?"

"Ahaa, te arvelette niiden tulevan kannellemme saakka?"

"Siitä olen varma."

"No niin, herrani, nouskoot ne vain kannellemme. En tiedä miksi niitä estäisin. Toden teossa nämä papualaiset ovat aivan viattomia ihmisparkoja, enkä tahdo että käyntini Gilboa-saarella maksaisi yhdenkään sen asukkaan henkeä. Huomenna kello 2.40 iltapäivällä nostaa vuoksi aluksemme jälleen karilta ja se lähtee vahingoittumattomana Torresin salmesta."

Nämät sanat hän sanoi jotenkin jyrkällä äänellä ja kumarsi sitten minulle keveästi. Se oli minulle merkki lausuakseni jäähyväiset.

Huoneessani tapasin Conseilin uteliaana odottamassa tietoa käyntini tuloksesta.

"Kuulehan, poikaseni", sanoin hänelle, "kun ilmaisin kapteenille pelkoni siitä että saarelaiset käyvät laivamme kimppuun, sain häneltä hyvin ivallisen vastauksen. Voin senvuoksi vain kehottaa sinua luottamaan häneen ja käymään turvallisesti levolle."

Yksin jäätyäni laskeusin minäkin sijalleni, mutta nukuin huonosti. Kuulin villien tallustelevan kannella ja tuontuostakin päästävän rajuja huutoja. Yö kului tällä tapaa, eikä laivan väestä yksikään näyttänyt elonmerkkiä. He eivät tuntuneet välittävän vihollisistamme enempää kuin panssarilaivan sotilaat aluksensa rautakyljillä ryömivistä muurahaisista.

Kello 6 aamulla nousin ylös. Luukkuja ei vielä oltu avattu. Ilmaa ei siis vielä oltu uudistettu, multa säiliöstä virtasi muutamia kuutiometrejä happea Nautiluksen ummehtuneisiin suojiin.

Minä työskentelin hytissäni aina puolipäivään naakka, näkemättä vilaukseltakaan kapteeni Nemoa. Laivalla ei näytty pantavan rikkaakaan ristiin poislähtöä varten.

Odotin vielä kotvan, ja sitten menin isoon salonkiin. Kello näytti 2,30. Kymmenen minuutin päästä vuoksi olisi kohonnut korkeimmilleen, ja jollei kapteeni Nemo ollut uskaltanut liikoja luvatessaan, pitäisi Nautiluksen tässä tuokiossa päästä irti. Ellei se nyt tapahtuisi, niin tulisi uusi tilaisuus vasta monien kuukausien perästä.

Mutta jopa tuntui valmistavia hytkähdyksiä Nautiluksen rungossa.
Kuulin kuinka koralliriutan pystyt huiput raappivat sen pohjaa.

Kello 2,35 ilmestyi kapteeni salonkiin.

"Nyt lähdetään", hän sanoi.

"Ahaa!" huudahdin.

"Olen käskenyt avaamaan luukut."

"Entä villit?"

"Villitkö?" toisti päällikkö olkiaan nytkähyttäen.

"Eivätkö ne tunkeudu sisään Nautilukseen?"

"Millä tapaa se tapahtuisi?"

"No, avaamistanne luukuista, tiedän mä."

"Herra Aronnax", sanoi kapteeni Nemo tyynesti, "sillä tapaa ei kukaan tunkeudu sisään Nautiluksen luukuista, ei edes niiden avoimina ollessa."

Minä tuijotin häneen.

"Ettekö ymmärrä minua?" hän kysyi.

"En ollenkaan."

"No niin, tulkaa siis katsomaan."

Minä lähdin keskusportaille, joilla Ned Land ja Conseil uteliaina katselivat, kuinka laivanväestä muutamat avasivat luukkuja; ulkoa kannelta kuului hurjaa rääkynää ja tömistystä.

Luukut viskattiin ylöspäin. Parikymmentä kamalaa naamaa kurkisti niiden reunoilta. Mutta ensimmäisen villeistä, joka laski kätensä kaiteelle, paiskasi seljälleen joku näkymätön voima, ja ylös päästyään livahti hän tiehensä surkeasti rääkyen ja loikaten vimmatusti.

Kymmenen hänen toveriaan yritti samoin kavuta alas, mutta kaikki kymmenen saivat yhtä häpeällisen pakokiireen.

Conseil oli hurmioissaan, Ned Land taas kiihkeän luonteensa pakottamana syöksyi ylös portaille. Mutta tuskin oli hän laskenut kätensä kaiteelle, kun hänkin vuorostaan lensi seljälleen taapäin.

"Lempo soi!" hän karjasi, "salamako se minuun iski?"

Tämä sana selitti minulle kaiken. Edessämme ei enää ollut mikään tavallinen kaide, vaan sähköä täyteen ladattu metallijohto, joka vei alhaalta ylös kannelle. Ken hyvänsä siihen koski, sai hirvittävän täräyksen, joka olisi ollut kuolettavakin, jos kapteeni Nemo olisi laskenut kaiken virran sähkökoneistaan johtoon. Voi todella sanoa että hän oli meidän ja hyökkääjien väliin virittänyt sähköverkon, jonka läpi ei kukaan omatta turmiottaan voinut yrittää.

Säikähdyksestä aivan nujertuneina saarelaiset pakenivat kiireimmän kyytiä. Väkisinkin nauraen me lohduttelimme ja hieroskelimme Ned Land parkaa, joka noitui ja kiroili kuin vietävä.

Mutta samassapa jättikin vuoksen viimeisten maininkien irtitempaama Nautilus rosoisen korallivuoteensa täsmälleen 2,40 iltapäivällä, kuten kapteeni oli luvannut. Potkuri pieksi vettä mahtavan hitaasti. Vähitellen joudutti laiva vauhtiaan, ja uurtaen valtameren aavaa pintaa se ehjänä jätti taakse Torresin salmen vaarallisen väylän.

XXII luku.

Kuumehoureita.

Seuraavana päivänä, tammikuun 10:ntenä, Nautilus jatkoi kulkuaan kahden valtameren välillä aina 56 kilometrin nopeudella tunnissa. Sen potkuri kävi niin vimmatusti etten voinut seurata enkä laskea sen pyöräyksiä. Muistellessani miten tämä sähkövoima, annettuaan alukselle liikuntakykyä, valoa ja lämpöä, vielä lisäksi suojeli sitä ulkoapäin tulevilta hyökkäyksiltä ja teki siitä loukkaamattomuuden symboolin, johon ei vihamielinen käsi voinut ryhtyä joutumatta salaman satuttamaksi, niin ei ihailullani ollut rajoja; ja luodusta kappaleesta se siirtyi insinööriin, joka tämän kaiken oli luonut.

Länttä kohti kuljettuamme saavuimme Timor-mereen tammikuun 13 p. ja saimme näkyviimme samannimisen saaren 122° pituusasteella. Siitä alkaen muuttui suuntamme lounaaseen, kohti Intian meren ulapoita. Mikähän oli kapteeni Nemon lähimpänä päämääränä? Tahtoiko hän palata Aasian rannikolle, vaiko saattaa meidät Europan vesille? Kumpikin vaihtoehto tuntui uskomattomalta, sillä karttoihan mies ihmisten asumia mantereita. Entäpä jos kääntyisimmekin etelää kohti? Sivuuttaisimmeko Hyväntoivonniemen, sitten Kap Hornin ja päätyisimme vihdoin etelänavan kammottaville seuduille? Aika oli sen meille näyttävä.

Tammikuun 14 p. kadotimme maan tykkänään näkyvistämme. Nautiluksen vauhti väheni tuntuvasti, ja ilman mitään määrättyä matkasuuntaa uiskenteli se milloin syvällä vesien kohdussa, milloin ylhäällä pinnalla. Meren lämpömäärä mitattiin tällöin eri korkeuksilla, niin että vajosimme asteettain kolmen, neljän, viiden, seitsemän, yhdeksän jopa kymmenenkin tuhannen metrin syvyyteen; ja tulokseksi saatiin, että merivedellä on pysyväinen +4° C. lämpö aina 15,000 metrin syvyydessä kaikilla leveysasteilla.

Näillä syvillä vesillä ollen jouduimme oikean ilotulituksen keskelle. Meren värjäsivät loistavaksi miljaardit meduusat, liko-eläimet sekä itseloistavat, fosforihohtoiset ja oudonnäköiset kalat. Nautilus kulki useita tunteja tämän sanoinkuvaamattoman, ihanan valo- ja väriräiskeen keskellä, jota ihailimme salongin isojen peililasiakkunain takaa.

Tammikuun 18 p. oli Nautilus 105° pituus- ja 15° eteläisellä leveysasteella. Sää oli muuttunut uhkaavaksi, aallot vyöryivät korkeina ja möyrysivät. Idästä kävi ankara viima. Ilmapuntari, joka jo muutaman päivän oli laskenut, ennusti myrskyn tuloa. Saavuin yläkannelle juuri kun varapäällikkö mittasi taivaan korkeutta ja odotin siellä, kunnes sain tiedon asemastamme. Sitte näin kapteeni Nemon myöskin ilmautuvan ja tähystävän kaukoputkella taivaanrantaa.

Muutaman minuutin hän seisoi liikkumattomana, irroittamatta silmäänsä näköpiiristä. Sitten hän laski kiikarin alas ja vaihtoi moniaan sanan apulaisensa kanssa. Jälkimmäinen näytti joutuvan ankaran mielenliikutuksen valtaan, mutta kapteeni Nemo pysyi järkkymättömän levollisena. Hän jatkoi vain vaarinottojaan, joiden johdosta varapäällikkö näkyi antavan muodollisia selityksiä. Ainakin tällä tavoin käsitin heidän puheensa ja eleensä. Itse puolestani koetin huolellisesti tähystää osotettuun suuntaan, mutta näkemättä mitään erikoista. Taivas ja meri sulivat yhteen hienoksi juovaksi näköpiirin reunalla.

Kapteeni Nemo asteli tällä aikaa kantta päästä päähän katsahtamatta minuun ja ehkäpä ollenkaan huomaamatta minua. Hänen käyntinsä oli vakavata mutta säännöttömämpää kuin tavallisesti. Hän pysähtyi tuontuostakin, pani käsivartensa ristiin rinnalle ja tuijotti merelle. Mitähän hän tähystikään tuon rannattoman aukean takaa?

Nautilus oli tällöin useiden kymmenien peninkulmain päässä lähimmästä rannikosta.

Varapäällikkö oli vuorostaan tarttunut kaukoputkeen ja tarkasteli kiinteästi taivaanrantaa, astellen edestakaisin, tömistäen tuontuostakin jalallaan kantta ja osottaen muutenkin suuremman kiihtymyksen merkkejä kuin päällikkönsä. Vihdoin näytti ymmälläolo loppuneen, sillä kapteeni Nemon käskystä rupesi potkuri pieksemään laineita entistä vinhemmin.

Juuri silloin varapäällikkö jälleen kiinnitti kapteenin huomiota johonkin seikkaan. Jälkimmäinen lakkasi mittelemästä kantta ja käänsi kaukoputkensa osotettuun suuntaan. Hän katseli sinne kauvan. Minä tunsin mieleni hyvin järkytetyksi ja laskeusin alas museoon noutamaan mainion kiikarin, jota tavallisesti käytin. Nojaten heijastuskoneen komeroa vastaan kannen etuosassa asetuin minäkin vuorostani vaarinottamaan taivaan ja meren yhtymisjuovan salaisuutta.

Mutta en vielä ollut saanut sovitetuksi kaukoputkea silmilleni, kun se äkisti temmattiin pois käsistäni.

Käännyin nopeasti ympäri. Edessäni seisoi kapteeni Nemo, mutta en ollut tunteakaan häntä. Hänen hahmonsa oli aivan muuttunut. Hänen silmänsä liekitsivät tuimasti, hampaat olivat kiristyneet yhteen, hänen ruumiinsa oli aivan kuin hyppyyn köyristynyt — kaikki hänessä osotti tavattoman ankaraa mielenliikutusta. Mutta muuten hän ei liikahtanutkaan. Kaukoputkeni oli pudonnut hänen kädestään ja vieri hänen jalkoihinsa.

Olinko tahtomattani aiheuttanut hänessä tämän kauhean suuttumuksen? Luulotteliko tuo käsittämätön mies, että minä olin päässyt jonkun kielletyn salaisuuden perille? Ei; — minä en ollut hänen vihastuksensa esine, sillä hän ei katsahtanutkaan minuun, vaan tuijotti yhä tuonne salaperäiseen kohtaan taivaanrannalla.

Vihdoin kapteeni Nemo ojentautui suoraksi; hänen kiihkonsa näytti asettuvan. Lausuttuaan muutaman sanan tuolla oudolla kielellä apulaiselleen hän kääntyi minun puoleeni.

"Herra Aronnax", hän sanoi käskevästi, "pyydän teitä muistamaan mikä ehto teitä sitoo minuun."

"Mitä tarkotatte, kapteeni?"

"Teidän täytyy samoin kuin seuralaistenne alistua vangittavaksi, siksi kuin näen hyväksi vapauttaa teidät."

"Te olette herra laivallanne", vastasin, katsellen häneen kiinteästi.
"Mutta sallitteko minun tehdä teille yhden kysymyksen?"

"En ainuttakaan, herrani!"

Tästä karkeasta päätöksestä ei kannattanut enää vedota, sen ymmärsin. Astuin alas Ned Landin ja Conseilin hyttiin ja ilmoitin heille kapteenin määräyksen. Voi arvata minkä vaikutuksen tieto siitä teki kuumaveriseen kanadalaiseen.

Mutta nyt ei ollut aikaa harmitella. Neljä laivamiestä odotti ovella ja saattoi meidät siihen koppiin, jossa olimme viettäneet ensimmäisen yömme Nautiluksella.

Ned Landin olisi tehnyt mieli panna vastaan, mutta ovi lykättiin kiini hänen jälestään.

"Tahtoisiko isäntä kertoa minulle mitä tämä oikeastaan merkitsee?" pyysi Conseil.

Kerroin onnettomuustovereilleni kaiken mitä tiesin. He olivat siitä yhtä hämmästyneitä kuin minäkin. Sitten vaivuin ajattelemaan itsekseni tapahtumain kulkua, mutta en voinut muistaa paljon muuta kuin kapteenin kasvoissa ilmenneen merkillisen peljästyksen. Aijoin juuri ruveta kertomaan siitäkin, kun minut havahutti mietteistäni Ned Landin huudahdus: "Heipäs vaan, aamiainen on pöydällä!"

Ja todellakin oli pöytä katettu. Ehkäpä oli kapteeni antanut siitä määräyksen samalla kertaa kuin hän oli käskenyt jouduttamaan Nautiluksen vauhtia.

"Suvaitseeko isäntä että teen teille erään ehdotuksen?" tiedusteli palvelijani.

"Annahan kuulla, poikaseni."

"Tarkotan että söisitte aamiaista. Se on viisasta, sillä emme tiedä mitä vielä tapahtuukaan."

"Oikeassa olet, Conseil."

"Pahaksi onneksi ne ovat antaneet meille vain laivamiesten ruokaa", tokasi Ned Land.

"Ned kuoma", huomautti Conseil, "mitähän sanoisit jos olisivat tyyten unhottaneet aamiaisemme?"

Se viisas mietelmä katkaisi harpuunamestarin valittelut.

Me istuimme pöytään. Murkina syötiin hiljaisuuden vallitessa.

Juuri kun olimme lopettaneet ateriamme, sammui kopin katossa loistava puolipallo, ja me jäimme täydelliseen pimeyteen. Ned Land nukahti heti sikeästi, ja ihmeekseni seurasi Conseilkin hänen esimerkkiään. Rupesin miettimään mikä tuon omituisen uneliaisuuden oikeastaan aiheutti, mutta silloin tunsin omainkin aivojeni väsähtyvän. Vaikka kuinka ponnistelin vastaan, tahtoivat silmäni väkisinkin mennä umpeen.

Kiduttava epäluulo syntyi mielessäni. Nauttimaamme ruokaan oli sekoitettu jotakin huumausainetta! Vangitsemisemme ei ilmeisestikään tyydyttänyt kapteeni Nemoa; oli tarpeellista saada meidät nukutetuiksikin.

Sitten kuulin rautatelkimiä lykeltävän. Meren aaltoilu, joka oli saanut aluksen liekkumaan, tuntui lakkaavan. Oliko Nautilus jättänyt vedenpinnan ja käynyt liikkumattomaan lepoon merenpohjalla? Koetin vastustaa uuvuttavaa raukeuttani. Se oli mahdotonta. Hengitykseni yritti salpautua. Tunsin kangistuneilla huulillani kaameaa kylmyyttä. Silmäluomet painuivat kuin vakankannet silmämunain yli. En jaksanut enään kohottaa niitä; koko olemukseni valtasi kuoleman uni, täynnä hullu- ja kuumehoureita. Sitten katosivat kaikki unikuvatkin, ja minä menetin täydellisesti tajuntani.

XXIII luku.

Korallien valtakunta.

Kun seuraavana aamuna heräsin, huomasin suureksi ihmeekseni että makasin omassa hytissäni. Pääni tunsin aivan keveäksi. Seuralaiseni olivat arvatenkin samoin siirretyt makuusuojaansa, heidän siitä huomaamatta enempää kuin minä. Yön tapahtumista meillä kaikilla siis oli yhtä vähän tietoa, ja tämän salamyhkäisyyden selvittäminen jäi jonkun vastaisen suotuisan sattuman varaan.

Ylös noustuani ja pukeuduttuani aijoin lähteä hytistäni. Mutta olinko vielä vanki vai vapaa? Aivan vapaa. Nousin keskusportaita ylös. Eilispäivänä suljetut luukut olivat nyt selko seljällään. Minä kiipesin yläkannelle.

Ned Land ja Conseil odottivat minua siellä. Tein heille koko joukon kysymyksiä, mutta he eivät tienneet mitään. Vaivuttuaan sikeään uneen, josta ei ollut jäänyt mitään muistoja, olivat hekin olleet hyvin ihmeissään herätessään omassa hytissään.

Nautiluksessa oli kaikki hiljaista ja salaperäistä, ja se halkoi merenpintaa kohtalaisella vauhdilla. Laivassa ei näyttänyt tapahtuneen minkäänlaista muutosta.

Uudistettuaan ilmavarastonsa vajosi laiva 12 metrin syvyyteen, josta se helposti voi jälleen kohota pintaan, mikä seikka vastoin tavallisuutta sattuikin useaan kertaan tänäpäivänä eli tammikuun 19 p:nä. Apulaispäällikkö saapui myöskin kannelle ja antoi tavalliset käskynsä alas konehuoneeseen.

Kapteeni Nemoa vain ei näkynyt. Muusta laivanväestä näin ainoastaan mykän tarjoojan, joka tavanmukaisella täsmällisyydellään palveli minua aamiaispöydässä.

Kello 2 aikaan olin isossa salongissa järjestellen muistiinpanojani, kun kapteeni astui sisään. Minä kumarsin hänelle. Hän vastasi miltei huomaamattomasti tervehdykseeni virkkamatta sanaakaan. Asetuin uudestaan työni ääreen toivoen, että hän ehkä selittäisi minulle kuluneen yön tapahtumat. Mutta toivoni ei toteutunut. Minä katselin häntä. Hän näytti väsyneeltä; hänen verestävät silmänsä osottivat ettei uni ollut lainkaan niitä virkistänyt, ja hänen kasvoillaan ilmeni syvää surua. Hän asteli edestakaisin lattialla, istahti, nousi taas pystyyn, otti umpimähkään kirjan käteensä heittääkseen sen jälleen pöydälle, tarkasteli laivakojeitaan tekemättä kuitenkaan mitään merkintöjä, eikä näyttänyt saavan missään toimessa lepoa. Vihdoin hän tuli luokseni ja sanoi:

"Oletteko lääkäri, herra Aronnax?"

Tämä kysymys tuli niin odottamatta, että tuijotin häneen hetkisen mitään vastaamatta.

"Oletteko lääkäri?" toisti hän. "Useat virkaveljistänne ovat harjottaneet lääketieteellisiä opintoja."

"Olen tosiaankin lääketieteen tohtori ja käytännöllinen sairaalanlääkäri. Toimin sellaisena useita vuosia, ennenkun otin vastaan toimeni museossa."

Vastaukseni näytti ilmeisesti tyydyttävän kapteeni Nemoa. Mutta kun en arvannut hänen tarkotustaan, odotin lisää kysymyksiä, päättäen vastata niihin olosuhteiden mukaan.

"Herra Aronnax", hän sanoi, "tahtoisitteko suostua hoitamaan muuatta miehistäni?"

"Onko hän sairas?"

"On."

"Olen valmis seuraamaan teitä."

"Tulkaa siis."

Myönnän että sydämmeni sykki tavallista voimakkaammin. En tiedä miksi, mutta minusta tuntui kuin sairaalla miehellä olisi jotain yhteyttä eilispäivän tapahtumain kanssa, jotka kiinnittivät mieltäni ainakin yhtä paljon kuin kapteenin huolenpito potilaastaan.

Kapteeni Nemo vei minut pieneen, miehistösuojan lähellä olevaan hyttiin.

Siellä lepäsi vuoteella voimakaspiirteinen, noin 40-vuotias mies, todellinen loistonäyte aito anglosaksilaisesta rodusta.

Kumarruin häntä tarkastamaan. Hän ei ollut ainoastaan kipeä, hän oli haavoitettukin. Hänen veristen kääreiden ympäröimä päänsä lepäsi kaksinkertaisella päänalusella. Minä irroitin hänen siteensä, ja tuijottaen minuun suurilla, jäykillä silmillään antoi hän minun toimia mieleni mukaan päästämättä valitusääntäkään.

Haava oli kauhea. Jonkin iskuaseen särkemä pääkoppa jätti aivot paljaiksi, ja itse aivohyhmässäkin näkyi syvälle menevä haava. Sairaan hengitys oli hidas. Hänen kasvoillaan värehti toisinaan suonenvedon tapaisia kouristuksia. Aivotulehdus oli hänellä täydellinen, aiheuttaen sekä tunto- että liikuntokyvyn halpautumisen.

Minä tutkin hänen valtimoaan: se sykytti epätasaisesti. Jäsenet olivat jo kylmät, ja minä näin kuoleman lähestyvän, kykenemättä estämään sitä. Sidottuani sairaan uudestaan käännyin kapteeni Nemon puoleen.

"Mistä tällainen haava johtuu?" kysyin häneltä.

"Mitäpä se merkitsee", hän vastasi vältellen. "Muuan koneen vivuista särkyi ja sattui häneen. Mutta mitä arvelette hänen tilastaan?"

Epäröin lausua ajatustani.

"Voitte puhua vapaasti", sanoi kapteeni; "tämä mies ei ymmärrä ranskaa."

Katsahdin vielä kerran sairaaseen ja sanoi sitten:

"Hän kuolee viimeistään kahden tunnin kuluttua."

"Eikö mikään keino voi pelastaa häntä?"

"Ei mikään."

Kapteeni Nemon koura puristui nyrkkiin, ja minä näin kyyneleitä pusertuvan hänen silmistään, joiden en olisi luullut voivan itkeä.

Tarkastelin vielä tuokion kuolevaa miestä, josta henki vähitellen hiipi pois. Hänen kalpeuttaan lisäsi sähkövalo, joka valoi hohdettaan kuolinvuoteen yli. Katselin hänen viisautta ja älyä osottavia kasvojaan, joihin onnettomuus, ehkäpä kurjuuskin oli piirtänyt vakojaan. Halusin keksiä hänen elämänsä salaisuuden viimeisistä sanoista, jotka mahdollisesti kuuluisivat hänen huuliltaan.

"Voitte lähteä nyt, herra Aronnax", sanoi kapteeni lyhyesti.

Minä jätin hänet kuolevan luo ja palasin hyttiini hyvin liikutettuna äskeisestä kohtauksesta. Koko päivän minua vaivasivat synkät aavistukset. Yön nukuin huonosti, ja usein olin keskellä ikäviä unennäköjä kuulevinani etäisiä huokauksia ja kuolinvirren kaikua. Olivatko ne rukouksia vainajan puolesta, lausutut tuolla kielellä jota en voinut oppia ymmärtämään.

Seuraavana aamuna nousin taas kannelle. Kapteeni Nemo oli siellä jo ennen minua. Heti minut nähtyään hän tuli luokseni.

"Professori, tahdotteko lähteä merenalaiselle kävelymatkalle tänään?"

"Seuralaisteniko kanssa?"

"Jos se heitä vain huvittaa."

"Odotamme käskyjänne, kapteeni."

"Olkaa sitten hyvä ja pukeutukaa sukelluspukuunne."

Potilaasta ja hänen kuolemastaan ei lausuttu sanaakaan. Minä etsin käsiini Ned Landin ja Conseilin ja ilmoitin heille kapteenin ehdotuksen. Conseil suostui siihen ilolla, ja tällä kertaa tuntui kanadalainenkin hyvin taipuvaiselta seuraamaan meitä.

Kello oli tällöin 8 aamulla. Puoli 9 olimme pukeutuneet matkaamme varten ja varustautuneet valaistus- ja hengityskojeilla. Molemmat sulkuovet avattiin, ja kapteeni Nemon seurassa, jolla oli mukanaan tusinan verta miehiään, astuimme 10 metriä merenpinnan alapuolelle sille kovalle pohjalle, jolla Nautilus lepäsi.

Lievästi aleten painui merenpohja epätasaiseksi laaksokönkääksi, jonka syvyys pinnasta oli 30 metriä. Tämä pohja erosi laadultaan vallan siitä, jolla olimme tehneet merenalaisen kävelymatkamme Tyynessä meressä. Täällä ei ollut hiekkakenttiä, ei niittyjä eikä vesikasvien muodostamia metsiä. Minä huomasin paikalla, minkälaiseen merkilliseen seutuun kapteeni Nemo meidät tänään oli saattanut. Se oli korallien valtakunta.

Koralli, joka vuoron perään on luettu kivi-, kasvi- ja eläinkuntaan ja jota vanhat kansat käyttivät lääkkeeksi, uudemmat koruiksi, luokitettiin vasta vuonna 1694 eläinkuntaan kuuluvaksi. Sen muodostaa joukko pienenpieniä eläimiä, jotka ovat yhtyneet yhteiseksi, samalla kertaa kovaksi ja hauraaksi polyyppipuuksi. Näillä polyypeilla on yksi ainoa kantaeläin, joka on synnyttänyt ne silmikoimisen avulla, mutta ne elävät kukin erikoista elämäänsä ottaen samalla osaa kaikkien yhteiseen elämään, ja haarautuessaan ne viimein kivettyvät.

Ruhmkorffin-koneet pantiin toimimaan, ja me kuljimme pitkin muuatta paraikaa muodostuvaa koralliriuttaa, joka aikanaan tulee salpaamaan tämän osan Intian merta. Tietämme reunusti tiheä, katkeamatta jatkuva pensaikko, joka oli täynnänsä pieniä, tähtimäisiä kukkia. Mutta päinvastoin kuin maankamaran kasvit, kääntyivät kaikki nämä kannoillaan kallioihin kiinnittyneet kivikasvit ylhäältä alaspäin.

Valo loihti tuhansia ihania värivivahduksia kulkiessaan näitten monikiuhtavien kivilehvien lomitse. Luulin näkeväni niiden kaivomaisten ja lieriömäisten putkien väräjävän veden aaltoillessa ja tunsin kiusausta poimia kimpun noita hienoilla tuntosukasilla varustettuja kukkia, joista toiset olivat vasta puhjenneet, toiset vielä umpuja. Mutta käteni lähetessä syntyi niissä eloa; valkeat terälehdet vetäytyivät heti punaisten verhojensa sisään, ja koko kukkapensas muuttui muhkuraiseksi kiviröykkiöksi.

Tämä koralli on arvokkaampi kuin se, jota Välimeressä pyydetään. Loistavalla värillään se ansaitsee hyvin ne runolliset nimet, "verikukka", "verivaahto", joilla kaupassa sen kauneimpia tuotteita mainitaan. Sen hinta on 500:kin markkaa kilolta, joten vesi täällä peitti suunnattomia rikkauksia korallinpyytäjiltä.

Mutta pian kävi koralliviidakko yhä tiheämmäksi ja yksityiset pensaat nousivat melkein puunkorkuisiksi. Jouduimme astumaan pitkien holvikaarien alitse, joita luonnon haaveellinen rakennustaito oli luonut kivikasviryhmistä. Kapteeni Nemo johti meidät synkkään käytävään, joka hitaasti aleten painui lähes 100 metriä merenpinnan alle. Mutta täällä ei enää ollut mitään yksinäisiä pensastoja eikä keskikorkuisia koralliryhmiä ympärillämme; olimme saapuneet suunnattomiin metsiin, täynnä jättimäisiä kivipuita, joita yhdisti toisiinsa uhkeat plumaria-köynnökset, kimallellen tuhansin hohtavin värein ja valovivahduksin.

Vihdoin, kaksi tuntia astuttuamme, pysähtyi kapteeni Nemo ja hänen perässään me toisetkin. Näin laivamiesten asettuvan piiriin päällikkönsä ympärille, ja nyt vasta huomasin neljän heistä kantaneen tänne pitkähkön esineen olkapäillään.

Olimme avarahkolla aukealla, jota joka puolella piiritti kivimetsä. Lamppumme loivat ympärillemme jonkinlaista himmeää valohämyä, joka pitensi suunnattomasti varjoja merenpohjalla.

Keskellä aukeaa kohosi läjään kootuista kallionjärkäleistä muodostetulla jalustalla koralliristi, jonka haarat näyttivät kuivettuneen veren värjäämiltä käsivarsilta. Siellä täällä ympärillä oli pieniä kunnaita, joiden säännölliset muodot osottivat niiden olevan ihmiskäden kokoonluomia.

Saatuaan merkin päälliköltään astui yksi miehistä esiin ja alkoi vyöstään ottamallaan taltalla hakata korallipohjaan kuoppaa muutaman askeleen päähän rististä.

Nyt ymmärsin paikan merkityksen ja meidän täällä-olomme! Olimme hautausmaalla, eteemme luotiin uutta hautaa vastaanottamaan uuden asukkaansa, sen miehen ruumiin, joka yöllä oli vetänyt viimeisen henkäyksensä. Kapteeni Nemo oli miehineen tullut hautaamaan toverinsa tähän yhteiseen asuntoon luoksepääsemättömällä valtamerenpohjalla.

Hauta avautui hitaasti. Kuulin rautakuokan kilahtavan korallipohjaa vastaan ja näin sen väliin synnyttävän kipeniä johonkin uponneeseen piikiveen iskiessään. Kohta oli kuoppa kyllin tilava ottamaan vastaan vainajan.

Nyt lähestyivät kantajat. Valkeaan harsokankaaseen kääritty ruumis laskettiin kosteaan hautaansa. Kapteeni Nemo, käsivarret ristissä rinnalla, ja vainajan toiset ystävät laskeusivat polvilleen aivankuin rukoillakseen. Minä ja molemmat seuralaiseni taivutimme mekin hartaasti päämme alaspäin.

Hauta täytettiin siitä poisluodulla korallisoralla, joka muodosti pian matalan kummun merenpohjalle, samallaisen kuin ympärillä olevat.

Tämän tehtyä nousivat kapteeni Nemo ja hänen miehensä pystyyn ja kävivät haudalle, jonka ääressä he vielä kerran polvistuivat, ojentaen kätensä eteenpäin viimeisiksi jäähyväisiksi kaatuneelle toverille.

Sitten palasi hiljainen hautaussaatto takaisin alukseen, vielä kerran samojen koralliholvien alitse ja samojen värihohtavain pensastojen lomitse, polun yhäti hitaasti yletessä.

Vihdoin paistoi sähkövalo vastaamme laivasta. Kello 1 olimme jälleen kotona.

Hetikun olin riisunut sukelluspuvun päältäni nousin ylös kannelle ja syviin mietteisiin vaipuneena aijoin istuutua valonheijastajain viereen.

Kapteeni Nemo astui luokseni. Nousin pystyyn ja sanoin:

"Tuo mies kuoli siis yöllä kuten arvasin?"

"Niin, herra Aronnax."

"Ja nyt hän lepää korallihautausmaassa toveriensa ympäröimänä?"

"Niin, kaikkien muiden unohtamana paitsi meidän. Me kaivamme haudan, ja korallit muuraavat kuolleillemme kummun, joka kestää ikuisiin aikoihin."

Ja kätkien kasvot käsiinsä koetti hän turhaan tukahuttaa huokausta, joka nousi hänen rinnastaan. Sitten hän virkkoi:

"Siellä oli rauhallinen hautausmaamme, sata metriä merenpinnan alla."

"Kuolleenne saavat ainakin levätä rauhassa siellä, kapteeni, rauhassa haikalojen raatelulta."

"Niin, professori, rauhassa haikaloilta ja ihmisiltä", vastasi kapteeni vakavasti.

II OSA.

I LUKU.

Intian valtameri.

Nyt alkaa toinen jakso merenalaisella purjehdusmatkallamme. Edellinen päättyi liikuttavaan kohtaukseen korallihautausmaalla, joka teki mieleeni niin syvän vaikutuksen. Kapteeni Nemon elämä kului tykkänään suunnattoman valtameren helmassa, jossa häneltä ei eläessään puuttunut mitäkään eikä kuoltuaan edes hautaakaan, jonka hän oli varustanut itselleen valmiiksi luoksepääsemättömimmässä kaikista sen kuiluista. Siellä eivät mitkään merihirviöt tulisi häiritsemään Nautiluksen miesten ikilepoa — noiden ystävysten, jotka olivat kuolemassa kiintyneet toisiinsa yhtä lujasti kuin elämässäkin. "Eivätkä ihmisetkään…" oli kapteeni Nemo lisännyt. Alati sama julma, järkkymätön epäluuloisuus muuta ihmiskuntaa vastaan.

Itse puolestani en tämän salaperäisen henkilön suhteen voinut tyytyä niihin olettamuksiin, jotka tyydyttivät Conseilia. Tuo kunnonmies piti itsepäisesti Nautiluksen päällikköä yhtenä maailman monista väärinkäsitetyistä tiedemiehistä, jotka palkitsevat aikalaistensa välinpitämättömyyden yhtä suurella ylenkatseella. Kapteeni Nemo oli hänen mielestään tunnustusta saavuttamaton nero, joka väsyneenä toiveittensa alituisesta pettymisestä maan päällä oli ottanut turvansa tähän luoksepääsemättömään alkuaineeseen, jossa hänen taipumuksillaan oli vapaa liikkumisala. Mutta minun mielestäni tällainen olettamus riitti selvittämään vain yhden puolen kapteeni Nemon luonteesta.

Sillä toisyön salaperäiset tapahtumat, jolloin meidät oli vangittu ja väkisin nukutettu; kapteenin käytös, kun hän väkisin oli siepannut kaukoputken silmiltäni juuri kun rupesin tarkastamaan taivaanrantaa; merimiehen kuolinhaava, jonka täytyi aiheutua jostakin Nautiluksen saamasta selittämättömästä kolauksesta — kaikki tämä johti ajatukseni uuteen suuntaan. Ei! Kapteeni Nemo ei tyytynyt ainoastaan pakenemaan ihmisiä. Hänen hirvittävä merikoneensa ei palvellut vain hänen vapaudenjanoaan, vaan samalla myöskin joitakin minulle käsittämättömiä kostotarkotuksia.

Tällä hetkellä ei minulla kuitenkaan ole vielä mitään selvillä. Yhä vielä pilkottaa minulle vain jokunen harva valopilkku pimeästä, ja minun täytyy tyytyä niin sanoakseni kirjoittamaan muistelmiani yksinomaan tapahtumien sanelun mukaan.

Tänä päivänä, tammikuun 21:ntenä, puolipäivän aikaan tuli apulaispäällikkö kannelle mittaamaan auringonkorkeutta. Minäkin kiipesin sinne, sytytin sikarin ja katselin miehen hommaa. Olin saanut selville ettei hän ymmärtänyt ranskaa, sillä olin usein hänen kuultensa korkealla äänellä lausunut huomautuksia, jotka olisivat saaneet hänen vasten tahtoaankin osottamaan niille jotain huomiota; mutta hän pysyi alati yhtä mykkänä ja tunteettomana.

Hänen tehdessä huomioitaan sekstantin avulla tuli muuan Nautiluksen matruuseista — sama roteva mies, joka oli seurannut meitä ensimmäiselle merenalaiselle kävelymatkallemme Krespo-saaren metsiin — puhdistamaan heijastuskoneen lasiruutuja. Minä katselin nyt tarkemmin tämän laitteen rakennetta. Sen valovoimaa suurensivat satakertaisesti mykiömäiset, pyöreät lasilevyt, jotka asetettuina samalla tapaa kuin majakkalyhdyissä pakottivat valon leviämään haluttuun suuntaan. Kun Nautilus vihdoin oli kaikinpuolin varustettu jatkamaan matkaansa, lähdin alas salonkiin. Laukut suljettiin, ja aluksen suunta osotettiin suoraan länttä kohti.

Kynnimme nyt Intian valtamerta, tätä suunnatonta vesilakeutta, jonka pinta käsittää 150 miljoonaa hehtaaria ja jonka vesi on niin läpikuultavaa että melkein päätä huimaa kun kumartuu sitä katselemaan. Nautilus kulki tällöin 100—200 metrin syvyydessä. Tätä menoa jatkui moniaita päiviä. Kenestä muusta tahansa kuin minusta, joka tunsin rajatonta rakkautta merielämään, olisivat päivän tunnit varmastikin tuntuneet pitkiltä ja yksitoikkoisilta; mutta jokapäiväiset kävelyt kannella, jolloin sain hengittää valtameren voimistavaa ilmaa, vaihtelevain vesikerrosten katseleminen salongin isojen akkunaruutujen lävitse, lukuhetket kirjastossa ja muistiinpanojen toimittaminen veivät tyyten aikani ja estivät ikävystymästä ja alakuloiseksi käymästä.

Mitä terveydentilaamme tulee, olimme kaikki mainiossa kunnossa. Ruokajärjestys laivalla oli vaihteleva ja soveltui meille erinomaisesti; merilinnuista olivat jotkut lajit syötäviä, ja syvyydestä nostimme herkullisia kilpikonnia, monenlaisia eriskummallisia panssarikaloja, jotka olivat milloin neli-, milloin kolmitahoisia, ja syötäviä nilviäisiä, niin että minä puolestani olisin tullut hyvin toimeen ilman niitäkin harvinaisuuksia, joilla Ned Land itsepäisesti otti ruokalistaamme lisätäkseen.

Tammikuun 24 päivän aamulla erotimme 12°5' eteläisellä leveys- ja 94°33' pituusasteella asumattoman Kuling nimisen korallisaaren, jolla kasvaa komeita kokospalmuja ja jolla aikoinaan kävivät Darwin ja kapteeni Fitz-Roy. Nautilus purjehti pitkin sen rintariuttaa, ja pohjaverkkomme nosti esiin koko joukon polyyppeja, piikkinahkaisia sekä eräänlaisille nilviäisille aikoinaan kuuluneita omituisia kuoria.

Pian katosi Kuling-saari taivaanrannan taa, ja nyt ohjattiin suunta luoteeseen päin kohti Itä-Intian niemimaan etelänokkaa.

"Jopas lähestytään sivistyneitä seutuja", virkkoi Ned Land eräänä päivänä minulle. "Siellä on toki toista tarjona kuin noilla Uuden Guinean saarilla, joilla useammin tapasi villi-ihmisiä kuin metsänriistaa! Hindustanissa tuolla edessämme, professori, löytyy maanteitä ja rautateitä, englantilaisia, ranskalaisia ja intialaisia kaupungeita. Siellä ei tarvitse matkustaa kilometrimääriä tavatakseen maanmiehiä. Mitä arvelette, eikö ole jo aika jättää kapteeni Nemo paattiinsa hyvästiä sanomatta?"

"Ei, Ned, ei", vastasin vakavasti. "Antakaamme vielä rahtuisen aikaa kulua, kuten teidän merimiesten on tapana sanoa. Nautilus lähestyy asuttuja seutuja. Se suuntaa kulkunsa Europpaa kohti; vieköön se meidät siis sinne. Kerran omille merille tultuamme saamme kyllä nähdä, mitä äly neuvoo meitä tekemään. Enkä muuten luulekaan että kapteeni Nemo sallisi meidän metsästellä Malabarin ja Koromandelin rannikoilla yhtä vapaasti kuin Uuden Guinean metsissä."

"Saattaa niin olla, mutta emmekö voi auttaa itseämme hänen sallimattaankin?"

En vastannut kanadalaisen kysymykseen; olin näet vahvasti päättänyt kokea viimeiseen saakka sen kohtalon oikkuja, joka meidät oli nakannut Nautiluksen kannelle.

Jätettyä Kuling-saaren näkyvistä hiljeni Nautiluksen vauhti vähitellen. Sen liikkeet samoin kävivät epätasaisemmiksi; kaltevia sivutasoja käyttäen laskeuduimme välistä 2—3 kilometrinkin syvyyteen, pääsemättä kuitenkaan koskaan tilaisuuteen tutustua tämän meren syvimpiin kohtiin, joita ei edes 15,000 metrin pituisella luotausnauhalla ole voitu mitata. Näissä syvissä vesikerroksissa lämpömittari näytti muuttumatta 4° nollan yläpuolella. Sen kumminkin huomasin, että vesi oli aina kylmempää matalammilla kohdilla kuin keskellä merta.

Tammikuun 25 p. oli meri aivan aukeana ulappana. Nautilus pysyttelihe koko päivän pinnalla, jonka laineita se pieksi potkurillaan, niin että ne kohisivat korkealle ilmaan. Voiko sitä näin ollen kukaan kauempaa katsellen otaksuakaan muuksi kuin jättimäiseksi valaaksi? Kolme neljännestä valoisan päivän ajasta vietin ylhäällä kannella katsellen merta. Taivaanrannalla ei näkynyt muuta kuin muuan isonpuoleinen höyrylaiva, joka kello 4 aikaan i.p. kulki lännestä päin meistä vastakkaiseen suuntaan. Sen kannelta ei ilmeisestikään voitu huomata Nautilusta tämän suuren mataluuden takia. Luulen sen olleen yhden niitä laivoja, jotka kulkevat Ceylonin ja Sydneyn välillä poiketen King George's Pointissa ja Melbournessa.

Kello 5 aikaan i.p., hiukan ennen sitä pikaista hämäräntuloa, joka troopillisissa seuduissa on päivän ja yön väliasteena, hämmästytti Conseilia ja minua merkillinen näytelmä.

Etelän merissä elää muuan suloinen eläinlaji, jonka kohtaamisen vanhan ajan kirjailijat sanoivat tietävän onnea. Aristoteles, Athenaios ja Plinius ovat tutkineet sitä ja tuhlanneet sen kuvaamiseen kreikkalaisten ja latinalaisten kirjailijain koko varaston runollisia ilmaisutapoja. He antoivat sille nimiä sellaisia kuin Nautilus ja Pompylius; mutta uudempi tiede ei ole niitä hyväksynyt, ja nykyään on puheenaolevan nilviäisen tieteellinen nimi Argonauta eli paperivene.

Juuri tällöin sattui parvi näitä paperiveneitä kulkemaan ohitsemme merenpinnalla; me voimine laskea niiden luvun moniksi sadoiksi. Ne liikkuivat varsin nopeasti taaksepäin suppilonsa avulla, puhaltamalla siitä ulos vaippaansa imemänsä veden. Niiden kahdeksasta lonkerosta kellui kuusi pitkää ja kapeata vedenpinnalla, kun taasen kaksi jälelläolevaa, jotka levenevät kärkiin päin, olivat tuulessa pystyssä kuin pari keveitä purjeita. Voin erottaa selvästi niiden aaltomaisesti kierteiset kuoret, joita Cuvier vertaa komeisiin huvipursiin. "Nuo purjehtijat voivat vapaasti lähteä veneistään", virkoin Conseilille, "mutta ne eivät tee sitä koskaan."

"Aivan niinkuin kapteeni Nemo", huomautti Conseil mielestään varsin älykkäästi. "Hän olisikin voinut antaa veneelleen nimeksi Argonauta."

Liki tunnin ajan kulki Nautilus näitten nilviäisten keskellä. Sitten ne säikähtyivät jostakin selittämättömästä syystä. Aivan kuin yhteisestä merkistä laskettiin purjeet yht'äkkiä alas, lonkerot ja ruumiit kouristuivat kokoon, kuoret kääntyivät ylösalaisin ja koko komea laivasto katosi näkyvistämme aaltojen alle. Kaikki tämä oli tehty silmänräpäyksessä, eikä koskaan liene mikään laivasto toiminut tätä yhtenäisemmin ja ryhdikkäämmin.

Samassa tuli yö, ja tuulosen tuskin enää tuudittelemat laineet laskeutuivat lepoon Nautiluksen teräskylkien alle.

Seuraavana päivänä, tammikuun 26:ntena, kuljimme päiväntasaajan yli 86 pituusasteen kohdalla ja olimme nyt saapuneet pohjoiselle pallonpuoliskolle. Koko päivän seurasi meitä hirveä joukko haikaloja, jotka tekevät nämä vedet hyvin vaarallisiksi. Usein ryntäsivät nuo väkevät eläimet salongin akkunaruutuja vastaan niin rajusti, että säikähdyimme pahanpäiväisesti. Ned Land voi töintuskin pidättää kiihkoansa. Hän tahtoi noustavaksi vedenpintaan, jotta hän harpuunallaan voisi keihästää noita petoja, joista etenkin 10 metrin pituiset tiikerihait olivat merkillisen innokkaat ärsyttämään hänen sappeansa. Mutta vauhtiansa lisäten jätti Nautilus pian nopeimmatkin haikaloista helposti jälkeensä.

Seuraavana päivänä kohtasi meitä Bengalin lahden suulla varsin kamala näky, nimittäin suuri joukko merenpinnalla uiskentelevia ruumiita. Ne olivat vainajia, joita hindukaupungeista oli viskattu Gangekseen ja joita virran väkevä vuo oli kuljettanut kauvas merelle asti, kun eivät tuon maan ainoat hautaustoimitsijat, korppikotkat, olleet ennättäneet syödä kaikkia. Mutta varmaa oli että haikalat pitivät huolen lopputoimituksesta.

Kello 7 aikaan illalla joutui Nautilus kulkemaan oikean maitomeren halki. Niin pitkälle kuin silmä kantoi, näytti meri muuttuneen maidoksi. Oliko se kuutamon vaikutusta? Ei, sillä kuu, joka oli vasta kaksipäiväinen, oli jo aurinkoa seuraten painunut taivaanrannan taa. Taivas tuntui mustalla meren valkeuteen verraten, vaikka olikin tähtien valaisema.

Conseil, joka ei tahtonut uskoa silmiään, tiedusti minulta tuon ihmeellisen ilmiön syytä. Onneksi voin antaa hänelle tyydyttävän selityksen.

"Tällaista ilmiötä sanotaan tosiaan maitomereksi", vastasin. "Moisia valtavia aloja aivan valkeita laineita näkee usein Amboinan[15] rannikoilla ja näillä seuduilla."

"Mutta mikä semmoisen ilmiön aiheuttaa?" kyseli Conseil edelleen.
"Enhän voi uskoa että merivesi voisi muuttua maidoksi."

"Ei, poikaseni. Tuo merkillinen valkea väri johtuu vain miljoonan miljoonista piskuisista likoeläimistä. Ne ovat jonkinlaisia pieniä, loistavia matosia, joiden ruumis on väritöntä limaa. Vaikka ne eivät olekaan hiusta paksumpia eivätkä 0,2 millimetriä pitempiä, voivat ne kuitenkin pysytellä kiini toisissaan peninkulmien laajuudelta."

"Peninkulmainko?" huudahti Conceil.

"Niin juuri, eikä sinun siis kannata ruveta laskemaan niiden lukua. Jollen erehdy, ovat purjehtijat kulkeneet maitomerien halki, jotka ovat olleet puolen seitsemättä peninkulmia laajoja."

Keskiyön aikaan meri edessämme sai taas tavallisen värinsä, mutta kaukana takanamme, aina näköpiirin rajaan saakka, näytti taivas näitten valkeain laineiden heijastuksesta olevan aivan kuin revontulten valaisema.

II LUKU.

Kapteeni Nemon uusi ehdotus.

Kun Nautilus helmikuun 28 p. puolenpäivän aikaan nousi merenpintaan 9°4' pohjoisella leveysasteella, näkyi maata lähes 13 kilometrin päässä lännessäpäin. Ensimmäiseksi pisti silmääni valtava, noin 700 metrin korkuinen vuorijono, joka nousi ja laski hyvin oikullisesti. Korkeusmittauksen tehtyä menin alas salonkiin vertaamaan tulosta merikarttaan ja huomasin, että lähestyimme Ceylonin saarta, tätä Etu-Intian niemimaan korvannipukkaan ripustettua jalohelmeä.

Kapteeni Nemo ja hänen varapäällikkönsä saapuivat silloin sisään.

Kapteeni katsahti karttaan. Sitten hän kääntyi puoleeni ja sanoi:

"Ceylonin saari on kuuluisa helmenpyynnistään. Huvittaisiko teitä käydä katsomassa sellaista pyyntipaikkaa, herra professori?"

"Varmastikin, kapteeni."

"Hyvä, sellainen on täällä helppo löytää. Mutta me saamme nähdä vain pyyntipaikan ilman pyytäjiä, sillä pyyntikausi ei vielä ole alkanut. Minä annan määräyksen kääntyä Manaar-lahdelmaan, jonne saavumme yöllä."

Kapteeni lausui muutaman sanan apulaiselleen, joka lähti heti ulos. Pian vajosi Nautilus veden alle, ja manometri näytti sen kulkevan 10 metriä syvällä.

"No niin, professori", sanoi isäntämme, "aamulla siis lähdette seuralaistenne kanssa Manaarin kalastamoille; ja jos joku aikainen helmenpyytäjä jo sattuisi olemaan siellä, niin saatte nähdä hänet työssään."

"Hyvä, kapteeni."

"Sivumennen kysyen, herra Aronnax, ette kai peljänne haikaloja?"

"Haikaloja!" huudahdin aika tavalla ällistyneenä moisesta kysymyksestä.

"Niin, haikaloja", toisti kapteeni.

"Täytyy myöntääkseni, kapteeni, etten ole vielä ennättänyt oikein perehtyä semmoisiin kaloihin."

"Me olemme kyllä vanhoja tultuja niiden kanssa", vastasi kapteeni, "ja aikaa myöten perehdytte tekin niihin. Voimmehan ottaa aseita mukaan, sillä noita otuksia saattaa tulla tupsahtaa vastaamme. Haikalanpyynti se vasta on jännittävää urheilua. Huomenna varahin siis matkaan, professori."

Sanottuaan tämän perin huolettomalla äänensävyllä poistui isäntämme salongista.

Jos teidät kutsuttaisiin Sweitsin vuorille ampumaan karhuja, vastaisitte kukaties: "No hyvä, huomenna panemme kontion koville." Tahi saadessanne kutsun lähteä pyytämään jalopeuroja Atlas-vuorten rinteiltä tahikka tiikereitä Intian viidakoista sanoisitte: "Ahaa, näyttääpä siltä kuin saisin jalopeuran tai tiikerin taljan lattian koristeeksi!" Mutta annappa kun teitä pyydetään mukaan jahtaamaan haikaloja niiden luonnollisessa elementissä, niin jopa menee kätenne korvalliselle ja te pyydätte vähän ajatusaikaa.

Mitä minuun tulee, pyyhkäisin otsaltani muutamia jääkylmiä hikikarpaleita.

"Mietitäänhän nyt vähäsen asiaa", tuumin itsekseni, "eikä pidetä liikaa kiirettä. Merisaukkojen pyynti, kuten viimeksi Krespon merenalaisissa metsissä, käy kyllä laatuun; mutta otappa oikein urakaksi haikalojen kiertäminen meren uumenissa — se on sentään vähän toista sorttia. Tiedän kyllä etteivät neekerit joissakin paikoin epäröi käydä niiden vietävien kimppuun puukko toisessa kädessä ja laskinnuora toisessa; mutta arvaanpa ettei niistäkään monet palaja siltä matkaltaan. Enkä minä sitäpaitsi mikään neekeri olekaan — ja jos olisinkin, niin kyllä pieni epäröiminen tässä on vallan paikallaan."

Olin jo näkevinäni haikalojen moninkertaisilla hammasriveillä varustettujen leukain irvistävän vastaani ja tuntevinani äkkinäistä kipua niiden iskiessä säärivartteni ympäri, kun Conseil ja kanadalainen törmäsivät ovesta sisään vallan iloisina. He eivät tienneet mikä heitä odotti.

"Kautta kunniani, herra professori", purskahti Ned Land puhumaan, "tekipä tuo teidän kapteeni Nemonne, jonka muuten hitto periköön, meille kerrankin hauskan ehdotuksen."

"Ahaa", sanoin, "tiedätte siis…"

"Jollei isäntä pahaksi pane", kiirehti Conseil hienommalla tavallaan selittämään kanadalaisen töykeätä ilmoitusta, "jollei isäntä pahaksi pane, niin on Nautiluksen päällikkö kutsunut meidät huomenaamuna isännän seurassa tarkastamaan Ceylonin mainioita helmenkalastuspaikkoja. Hän teki ehdotuksensa valituin sanoin ja käyttäytyi kuin ainakin oikea herrasmies."

"Eikö hän puhunut mitään muuta?"

"Eikö siinä jo ollut kylliksi? Niin tuiki tavaton matka!"

"Ja vaarallinen kukaties", lisäsin laupiaasti.

"Vaarallinenko?" pani Ned Land vastaan. "Mokoma kävely simpukkariuttaa pitkin, pyh!"

Kapteeni Nemo ei siis ollut tovereilleni maininnut mitään haikaloista. Katselin heitä epäröiden, puhuako heille mitään "kävelyn" vaarallisista puolista.

"Tahtoisiko isäntä ehkä kertoa meille hiukan helmenpyynnistä", pyysi
Conseil.

"Itse pyynnistäkö", kysyin, "vai tapaturmistako joita saattaa sattua…"

"Helmenpyynnistä", sanoi kanadalainen. "Ennenkun antautuu uudelle pyyntialalle, on siitä päästävä täysin perille."

"No niin, ystäväni; painakaa puuta, niin kerron mitä tiedän."

Ned ja Conseil istuivat sohvaan, ja edellinen alotti:

"Kuulkaas, professori, minkälainen kapine se helmi oikein onkaan?"

"Kelpo Nedini", vastasin, "runoilijain mielestä se on meren kyynel; itämaalaiset sanovat sitä kivettyneeksi kastepisaraksi; naisille se on soikea jalokivi, joka näyttää vallan somalta sormessa, kaulalla tai korvassa; kemisti pitää sitä fosfori- ja hiilihappoisen kalkin yhtymänä, johon sisältyy vähän liivakkoakin; ja luonnontieteilijä vihdoin näkee siinä vain sairaaloista erittymistä siitä elimestä, joka eräissä kaksikuorisissa simpukoissa synnyttää n.s. helmiäisainetta. Helmiä tuottavia simpukoita on montakin eri lajia, mutta runsain saalis saadaan Persian lahdessa tavattavasta jalohelmisimpukasta. Helmi on jonkun kovan pikkuesineen, hiekanjyvän tai muun sellaisen ympärille kasvanut pyöreä helmiäisaineen kerrostuma, joka joko istuu kiini kuoressa tahi on irtonaisena jossakin simpukan ruumiin syvennyksessä."

"Helmien hinta vaihtelee arvatenkin niiden suuruuden mukaan?" tiedusti Conseil.

"Ei vain suuruuden vaan myöskin muodon, värin ja kiillon perusteella", sanoin. "Kauneimmat ovat n.s. paragon-helmet, jotka syntyvät yksitellen eläimen vaipan kudoksissa; ne ovat valkeita, usein läpikuultavia, toisinaan opaalinkiuhtavia sekä muodoltaan pallonpyöreitä tai päärynänmuotoisia. Ne ovat kaikkein kalleimmat ja myydään kappaleittain. Kuoreen kiinikasvaneet helmet esiytyvät ryhmittäinkin, eivätkä ne ole niin säännöllisen muotoisia; niitä myydään painon mukaan. Kaikkein pienimpiä ja halvimpia sanotaan hietahelmiksi."

"Onko helmien pyytäminen vaarallista urakkaa?" kysyi Conseil edelleen, laskien ennakolla mielessään mitä aarteita huomisella retkellä oikein kokoaisikaan.

"Ei niin kovin vaarallista", kiirehdin rauhoittamaan häntä, "varsinkin jos osaa olla tarpeeksi varovainen."

"Mikä vaara siinä ammatissa voisi uhata?" hymähti kanadalainen ylenkatseellisesti. "Korkeintaan saa nielaista suullisen tai pari merivettä."

"Aivan niin", vastasin koettaen matkia kapteeni Nemon huoletonta äänensävyä. "Sivumennen kysyen, pelkäättekö te haikaloja, kunnon Ned?"

"Minäkö haikaloja", kivahti tämä, "joka olen harpuunamestari!
Ammattiinihan kuuluu sellaisten uhmaaminen."

"Katsokaas, nyt ei ole kysymys siitä, että niitä koetettaisiin pyytää koukulla ja läskikappaleella, nostaa saalis ylös laivankannelle, katkaista pyrstö kirveellä, avata vatsa, kiskaista irti sydän ja viskata se mereen."

"Tullaanko siis kamppailemaan…"

"Aivan niin!"

"Vedessä?"

"Vedessä juuri."

"No kautta kunniani, vallan kernaasti minun puolestani, kun on vain kelpo keihäs kädessä! Tiedättehän itsekin, professori, että hait ovat kömpelöliikkeisiä eläviä. Niiden täytyy paneutua seljälleen voidakseen siepata teistä palan, ja sillä aikaa…"

Ned lausui sanan "siepata" semmoisella tavalla että kylmät väreet kulkivat selkäpiitäni pitkin.

"Entäs sinä, Conseil, mitä sinä haikaloista arvelet?"

"Minäkö? Saanko puhua suoraan?"

"Sitä parempi."

"Jos isäntä kerran aikoo astua haikaloja vastaan, niin miksi ei hänen uskollinen palvelijansa saisi astua rinnalla?"

III LUKU.

Kymmenen miljoonan arvoinen helmi.

Huomenissa jo kello 4 aikaan minut herätti se tarjooja, jonka kapteeni Nemo oli asettanut erityisesti minua palvelemaan. Nousin kiireesti ylös, pukeuduin vaatteisiini ja jouduin salonkiin.

Kapteeni Nemo odotti minua siellä.

"Herra Aronnax" hän sanoi, "oletteko valmis lähtemään matkaan?"

"Valmis olen."

"Entä seuralaiseni, kapteeni?"

"He ovat jo saaneet tiedon ja odottavat meitä."

"Emmekö pukeudu sukellustamineihimme?" kysyin.

"Ei vielä. En ole tahtonut antaa Nautiluksen lähetä liian paljon rannikkoa, joten olemme vielä melkoisen matkan päässä Manaar-särkältä; mutta olen antanut varustaa valmiiksi veneen viemään meidät määräpaikkaan, niin että säästämme itseltämme pitkän kierroksen. Veneessä ovat myöskin sukelluspukumme, jotka otamme päällemme kun vedenalainen kävelymatkamme alkaa."

Kapteeni vei minut keskusportaita myöten yläkannelle, jossa Ned ja Conseil odottivat meitä, ollen ylen ihastuneita alkavaan "huvimatkaan". Viisi Nautiluksen matruusia vartoi airot käsissään veneessä, joka oli kiinnitetty laivan sivulle.

Yö oli vielä pimeä. Paksut pilvikerrokset peittivät taivaankannen, päästäen tähtien valon vain niukasti tuikkimaan. Katselin maalle päin, mutta siitä näin vain hämärän juovan, joka peitti kolme neljännestä taivaanrannasta ulottuen lounaasta luoteeseen. Nautilus, joka yöllä oli kulkenut Ceylonin länsirannikkoa ylöspäin, oli nyt sen salmen tai oikeammin lahdelman länsipuolella, jonka Ceylon- ja Manaar-saaret sulkevat sisäänsä. Siellä mustien vesien alla sijaitsi simpukkariutta jonne nyt aijoimme — tuo tyhjentymätön helmikenttä, joka on yli kolme peninkulmaa pitkä.

Kapteeni Nemo, Conseil, Ned Land ja minä istuimme perään; peränpitäjä asettui paikallensa, hänen neljä toveriaan työnsivät airot veteen ja kiinnitysköydet laskettiin irti.

Vene rupesi kulkemaan etelää kohti. Soutajat eivät pitäneet erityistä kiirettä. Huomasin että he vain joka kymmenes sekunti uudistivat vetonsa, niinkuin sotalaivojen veneissä on tapana. Veneen velloessa eteenpäin putosivat vesipisarat airoista aaltojen mustille harjoille roiskahdellen raskaasti kuin lyijykuonahiukkaset; lievä merituuli pani veneen keveästi keinumaan, ja välistä loiskahti laine särkyen sen keulaa vastaan.

Me istuimme äänettöminä. Mitähän kapteeni Nemo nyt miettikään? Ehkäpä hän ajatteli maata, jota nyt lähestyimme ja joka kaiketi hänestä oli liian lähellä, kun se taas kanadalaisen mielestä yhäti häämötti aivan liian kaukana. Conseilia vuorostaan jännitti yksinomaan hänen uteliaisuutensa.

Kello puoli 6 sallivat ensimmäiset taivaanrannan takaa paistavat valoviirut rannikon yläreunaa näkyä hiukan selvempänä. Ollen idässäpäin jotenkin matalaa kohosi se jonkin verran etelää kohti. Vielä erotti noin kahdeksan kilometrin välimatka meidät siitä, eikä rantaviivaa voinut erottaa usvan peittämästä vedestä. Äärettömässä yksinäisyydessään lepäsi tuo helmenpyytäjäin tavallinen kokouspaikka. Mutta me tulimmekin sinne, kuten kapteeni Nemo oli huomauttanut, kuukautta aikaisemmin kuin kalastus tavallisesti alkoi.

Kello 6 syttyi päivä niin nopeasti kuin kuuman ilmanalan seuduilla on tavallista, missä ei tunneta aamu- eikä iltaruskoa. Auringonsäteet puhkaisivat näköpiirin päälle kasautuneet pilvet, ja päivän säteilevä tähti kohosi herkeästi taivaalle. Minä erotin selvästi maata, jolla harvaksensa kasvoi yksinäisiä puita.

Vene läheni Manaar-saarta, jonka ranta avartuu kaarenmuotoisesti etelään päin. Kapteeni Nemo oli noussut seisomaan tuhdolle ja tarkasteli merta.

Hän antoi äkkiä merkin, ja ankkuri heitettiin mereen. Sen touvia ennätti tuskin ollenkaan juosta ulos, sillä ankkuri tapasi pohjan jo metrin syvyydessä. Tämä olikin simpukkariutan korkeimpia kohtia.

"Nyt olemme perillä, herra Aronnax", sanoi kapteeni. "Katselkaa tätä kapeata lahdelmaa. Tänne juuri kokoutuvat kuukauden perästä helmenpyyntiurakoitsijain lukuisat veneet, ja näitä vesiä heidän rohkeat sukeltajansa tutkivat ristiinrastiin. Kuten näette, on lahdelma oivallisesti muodostunut helmenpyyntiä varten. Se on suojattu myrskyä vastaan, eikä maininki siinä ulotu koskaan syvälle, mikä seikka on erittäin edullinen sukeltajien työlle. Nyt me pukeudumme sukellustamineihimme alottaaksemme tarkastusmatkamme."

En vastannut mitään, mutta katsellen yhä noita epäiltäviä vesiä aloin soutajain avulla vetää raskaita vesivarustuksia päälleni. Kapteeni Nemo ja molemmat toverini tekivät samaten. Nautiluksen miehistä ei yksikään seurannut meitä tällä matkalla.

Pian olimmekin kaulaa myöten kahlitut kumitamineihin, ja hihnat, jotka kannattivat ilmakojeita selässämme, kiinnitettiin. Sen sijaan ei Ruhmkorffin lamppuja aijottu ottaa lainkaan mukaan.

"Ne ovat tällä matkalla tarpeettomat", sanoi kapteeni. "Emme tule laskeutumaan erityisen syvälle, joten auringonsäteet hyvin valaisevat tietämme. Sitäpaitsi olisi varomatontakin ottaa sähkölamppuja mukaan. Niiden valo voisi odottamatta houkutella näiden vesien raatelevia asukkaita kimppuumme."

Kapteenin puhuessa silmäsin molempiin tovereihini. Heidän päänsä olivat jo vaskikupuran sisässä, niin etteivät he voineet kuulla eikä puhua lainkaan.

"Vielä yksi kysymys, kapteeni", sanoin. "Entä aseemme — pyssymme?"

"Pyssytkö? Mitä hyötyä meille niistä olisi? Vuorelaiset kotimaassanne käyvät karhujen kimppuun pelkkä puukko kädessä, ja eikö teräs olekin luotettavampi ase kuin lyijy? Kas tässä tukeva kalpa, pankaa se vyöllenne ja lähtekäämme nyt matkaan."

Katsahdin vielä kerran seuralaisiini. Heillä oli samanlaiset aseet kuin meilläkin, ja sen ohella heilutti Ned Land kädessään suunnatonta valaskeihästä, jonka oli ottanut mukaansa Nautiluksesta.

Nyt annoimme mekin, kapteeni Nemo ja minä, sulkea päämme metallikypäreihin, ja samassa tuokiossa pantiin ilmasäiliömme toimimaan.

Sitten meidät nostettiin yksitellen alas veneestä; ja puolentoista metrin syvyydellä saimme jalansijaa tasaisella hiekkapohjalla. Kapteeni antoi kädellään merkin, ja me katosimme aaltojen alle loivaa rinnettä alaspäin. Aurinko levitti jo tarpeeksi valoa veden alle. Kymmenen minuutin kävelyn perästä olimme jo kuusi metriä pinnan alla, ja pohja muuttui tasaiseksi.

Jalkojemme juuressa suhahteli isoja kalaparvia edestakaisin niinkuin kurppia suolla. Hienolla hiekkapohjalla välkkyi ja kimalteli koreavärisiä ja monenmuotoisia näkinkenkiä, ja niiden välillä astua tassutteli kömpelöliikkeisiä ja useinkin kamalannäköisiä rapuja ja muita niveleläimiä.

Kello 7 aikaan saavuimme vihdoin helmisimpukkasärkälle, jolla näitä arvokkaita nilviäisiä sikiytyy miljoonittain. Ne olivat kiintyneet pohjakallioihin ruskeahkolla byssus-parrallaan, joka estää niitä ollenkaan liikkumasta; sen kautta ne ovat paljon avuttomampia kuin tavalliset simpukat, joille "jalkansa" sentään suo jonkinmoisen vaikka hitaankin liikkumiskyvyn.

Jalohelmisimpukalla, Meleagrina margaritiferalla, on kaksi melkein yhtäläistä kuorta, jotka ovat osterinkuorten näköiset ja joiden paksut seinät ovat ulkopuolelta hyvin rosoiset. Nuoremmilla on kuorissa vihertäviä juomuja, jotka leviävät kärjestä alaspäin; kymmenvuotiailla ja vanhemmilla on ihan musta pinta ja ovat ne aina 15 sm. leveitä.

Mutta tähän emme saaneet pysähtyä. Kapteeni Nemo vei meitä eteenpäin polkuja pitkin, jotka näyttivät olevan hänelle yksin tuttuja ja jotka lopulta johtivat meidät valtavaan merenalaiseen luolaan. Sen isoista kivijärkäleistä muodostuneet seinät olivat runsaan vesikasviston peittämät, ja auringonpaiste tuntui sisälle käytyämme aivan sammuvan. Pian tottuivat kuitenkin silmäni täällä vallitsevaan hämärään. Mutta mitä varten hän meidät tänne johti? Kohta saisimme senkin tietää.

Astuttuamme jonkun matkaa jotenkin leveätä pohjarinnettä alaspäin saavuimme lieriömäisen rotkon pohjaan. Täällä kapteeni Nemo seisahtui ja osotti kädellään muuatta esinettä.

Se oli jättiläiskokoinen simpukka, kuuluva tridacnain eli jättisimpukoiden heimoon; oikea kylpyallas, sillä sen kuoret olivat yli kaksi metriä leveät. Lähenin tarkastamaan tuota ihmeellistä nilviäistä. Parrallaan se oli kiinnittynyt graniittikallioon ja oli saanut rauhassa kehittyä täällä rotkon tyynessä vedessä. Arvioin sen painavan yli 300 kiloa, joten siinä oli syötävää lihaa ainakin 15 kiloa. Sellaisia poikia ei pahinkaan suursyömäri jaksaisi tusinakaupalla sulattaa.

Simpukan molemmat kuoret olivat puoleksi avatut. Kapteeni lähestyi varovasti ja työnsi väkipuukkonsa aukkoon estääkseen kuoria sulkeutumasta; sitten hän kädellään kohotti eläimen kaivomaista ja reunoiltaan ripsimäistä vaippaa. Ja siellä, vaipan lehtimäisten ryppyjen välissä, näin kokospähkinän kokoisen helmen. Se oli aivan pyöreä, läpikuultava ja ihanahohtoinen. Hurmautuneena kurotin kättäni koskettaakseni, punnitakseni tuota maailman ihmeellisintä helmeä! Multa kapteeni tarttui käteeni, ja vetäen nopeasti puukkonsa aukosta antoi hän molempain kuorien äkkiä pudota yhteen.

Nyt ymmärsin hänen tarkotuksensa! Hän antoi helmen jäädä jättiläissimpukan kohtuun, salliakseen sen rauhassa kehittyä edelleen. Hän yksin tunsi rotkon ja sen salaisuuden; siellä hän kasvatti aarrettaan, kunnes vei sen luonnontieteellisen museonsa kalliimmaksi kaunisteeksi. Vertaillen mielessäni jättihelmeä toisiin Nautiluksen kokoelmissa jo oleviin arvioin sen ainakin 10 miljoonan markan arvoiseksi. Kauneudestaan ja kalleudestaan huolimatta se oli kuitenkin vain pelkkä luonnontieteellinen harvinaisuus eikä mikään koruesine, sillä mikäpä naiskorva voisi sitä koskaan kantaa?

Olimme tulleet matkamme loppupäähän ja käännyimme nyt takaisin helmisärkälle, jonka kirkasta vettä mitkään sukeltajat eivät vielä olleet sekoittaneet. Kävelimme kuten ainakin huvimatkalla, kukin erikseen ja pysähtyen mielensä mukaan katselemaan merkillisyyksiä. Minua ei enää ollenkaan painanut huoli niistä vaaroista, joita mielikuvitukseni eilen illalla oli niin suurennellut. Kohta saavuimme niin ylävälle paikalle, että yläruumiimme pisti vedenpinnan yläpuolelle; ja Conseil astui eteeni, lähensi kuparikattilaansa minun päähineeni viereen ja tervehti minua ystävällisesti silmillään.

Mutta sitten alkoi pohja taas aleta ja me siirryimme "varsinaiseen alkuaineeseemme". Äkkiä pysähtyi kapteeni Nemo — luulin hänen aikovan kääntyä takaisin. Mutta hän viittasikin minua ja seuralaisiani kumartumaan hänen viereensä leveään kallionrotkon suojaan. Hänen kätensä osotti muuatta tummaa kohtaa läpinäkyvässä vedessä, ja minä katselin tarkasti sinnepäin.

Viiden metrin päässä meistä näkyi varjo laskeutuvan pinnalta pohjaan päin. Ensin säikähdin luullen sitä haikalaksi, mutta huomasinkin heti erehtyneeni; vielä emme olleet tulleet tekemisiin valtameren tiikerin kanssa.

Se oli ihminen, elävä olento; alaston hindu, varmaankin köyhä raukka, joka oli tullut poimimaan moniaan tähkän ennen varsinaisen elonteon alkamista. Näin hänen veneensäkin pohjan, joka kuumotti moniaan metrin hänen päänsä päällä. Hän sukelsi pohjaan ja nousi pintaan herkeämättä. Sukeltamistaan hän helpotti pitämällä jalkainsa välissä kiveä, joka oli nuoralla sidottu veneen laitaan; se oli hänen ainoa työaseensa. Tultuaan pohjaan noin kymmenen metrin syvyyteen hän lankesi polvilleen ja täytti reppunsa kiireesti kokoamillaan simpukoilla. Sitten hän nousi pintaan, tyhjensi saaliinsa veneeseen, tarttui kiveensä ja alotti uudestaan saman toimen, joka ei kerrallaan kestänyt puolta minuuttia kauvempaa.

Sukeltaja ei nähnyt meitä, sillä kallion varjo peitti meidät hänen katseiltaan. Ja kuinka olisikaan hän, tuo hinduparka, voinut aavistaa että ihmisiä, samallaisia olentoja kuin hän, tarkasteli täällä veden alla hänen jokaista liikettään?

Seurasin mitä valppaimmin hänen työskentelyään. Jo puolen tunnin ajan oli hän noussut ja laskenut pinnalta pohjaan ja pohjasta pintaan täsmällisesti kuin mikäkin kone, ilman että mikään vaara näytti uhkaavan häntä. Mutta yht'äkkiä, juuri kuin hindu oli polvillaan pohjassa, näin hänen tekevän kauhistuneen eleen, hypähtävän pystyyn ja ponnahtavan ylös päästäkseen nopeasti merenpintaan.

Minä käsitin silmänräpäyksessä hänen kauhistuksensa syyn. Jättimäinen varjo suhahti onnettoman sukeltajan yli. Se oli iso haikala, joka palavin silmin ja kita auki syöksyi vinosti hänen kimppuunsa.

Olin kauhusta melkein tajutonna, kykenemättä liikahtamaankaan.

Iskien väkevästi evillään törmäsi ahnas peto hindua vastaan, mutta tämä heittäytyi syrjään ja väisti hain hampaat välttämättä kumminkaan sen pyrstöä, joka löi miespoloista rintaan ja kaatoi hänet pitkäkseen pohjaan.

Tämä kamppaus ei kestänyt montaakaan silmänräpäystä. Haikala palasi ja kääntyen seljälleen valmistui haukkaamaan hindun keskeltä kahtia. Mutta silloin huomasin kapteeni Nemon, joka makasi vierelläni, nousevan nopeasti pystyyn. Väkipuukko kädessään kävi hän vuorostaan haikalan kimppuun, valmiina taistelemaan rinta rintaa vasten sen kanssa.

Juurikuin pedon piti katkaista saaliinsa, huomasi se uuden vastustajan; ja kääntyen jälleen vatsalleen syöksyi se tätä vastaan.

Näen vieläkin kapteeni Nemon taisteluasennossaan. Nojaten ruumistaan taaksepäin odotti hän hirmuista vihollistaan; ja kun tämä syöksähti hänen ylitseen, vältti hän ihmeteltävän sukkelasti törmäyksen ja iski samalla kertaa puukkonsa sen vatsaan. Mutta vielä ei taistelu ollut loppuun oteltu. Kammottava kamppailu seurasi.

Veri virtasi tulvaten haikalan haavasta. Meri värjäytyi punaiseksi, enkä minä nähnyt enää mitään tuon samean nesteen läpi. En mitään — siihen silmänräpäykseen asti, jolloin punaiseen veteen äkkiä tulleen kirkkaan aukon kautta näin rohkean kapteenin suonenvedontapaisesti tarttuneen kiini pedon toiseen rintaevään, samalla kuin hän rinta rintaa vasten kamppaili hirviön kanssa ja halkoi sen vatsaa puukollaan, kykenemättä kumminkaan satuttamaan sitä sydämmeen. Haikala kääntyi ja kiemurteli edestakaisin, piesten merta pyrstöllään niin raivokkaasti, että minä olin vähällä paiskautua kumoon sen synnyttämistä vedenpyörteistä.

Olisin tahtonut rientää kapteenille avuksi, mutta olin hirmun vallassa kuin naulittuna paikalleni enkä voinut liikahuttaa jäsentäkään.

Jäykistynein silmin seurasin taistelua. Näin sen kauhujen yhä kasvavan. Kapteeni kaatui kumoon pohjaan hirvittävän painon alla. Sitten aukenivat haikalan leuvat selkiseljälleen aivan kuin suunnattomat rautalevysakset, ja kapteeni Nemon hetket olisivat olleet luetut, jollei samassa tuokiossa Ned Land, nopeasti kuin ajatus, olisi vuorostaan harpuuna kädessä syössyt petoa vastaan ja iskenyt hirvittävän aseensa sen kylkeen.