Aallot värjäytyivät taas punaisiksi verestä. Ne kohisivat jälleen ympärilläni haikalan piestessä niitä kuvaamattoman raivoisasti. Mutta Ned Land ei ollut iskenyt harhaan. Eläin kamppaili kuolintuskissaan. Sydämmeen satutettuna se piehtaroi ja temmelsi umpimähkään, ja maininki sen synnyttämistä pyörteistä kaatoi Conseilin kumoon.
Tällävälin oli Ned Land nostanut pystyyn kapteenin, joka onneksi ei ollut saanut mitään vammaa. Jälkimmäinen meni heti hindun luo, leikkasi nopeasti poikki tätä veneeseen kiinnittävän köyden, otti hänet syliinsä ja ponnahti sitten voimakkaasti hypäten ylös vedenpintaan.
Me seurasimme häntä kaikki kolme, ja pelastuneina aivan kuin ihmeen avulla pääsimme kaikki hindun veneeseen.
Kapteeni Nemon ensi huolena oli saada hinduparka virvotetuksi henkiin. Hänen ja Conseilin voimakkaasta hieronnasta tämä viimein tulikin tajuihinsa ja avasi silmänsä. Kuinka ihmeissään ja pelästyksissään hänen täytyikin olla nähdessään nuo neljä suurta vaskipäätä, jotka yhdessä kumartuivat hänen ylitseen! Ja mitä hän ennen kaikkea mahtoikaan ajatella, kun kapteeni Nemo otti taskustaan pienen pussillisen helmiä ja pisti sen hindun vapisevaan käteen? Hänen kauhusta tuijottavat silmänsä ilmaisivat kuitenkin, ettei hänellä ollut aavistustakaan siitä, mitä ylenluonnollisia olentoja nuo vetehiset olivat, joita hän sai kiittää yhdellä kertaa hengestään ja rikkaudestaan.
Kapteenin annettua merkin laskeuduimme jälleen alas simpukkasärkälle, ja kulkien samaa tietä kuin olimme tulleet saavutimme puolituntisen vaelluksen jälkeen ankkurin, jolla Nautiluksen vene oli kiinnitetty merenpohjaan.
Sittekun olimme kunnolla päässeet veneeseen, vapauttivat matruusit meidät vaskihytyristämme ja kumivaatteistamme.
Kapteeni Nemon ensi sanat olivat suunnatut kanadalaiselle.
"Kiitos, mestari Land", sanoi hän.
"Se oli vain vastapalvelus, kapteeni", vastasi tämä. "Olin sen velkaa teille."
Heikko hymy näkyi kapteenin huulilla, ja sillä oli asia sovittu.
"Nautilukseen!" sanoi hän sitten.
Vene kiiti aaltoja pitkin. Jonkun minuutin jälkeen tapasimme vedenpinnalla uiskentelevan haivainajan ruumiin.
Mustista evänhuipuista tunsin sen Intian meren hirvittäväksi Melanoptera-haiksi. Se oli yli kahdeksan metriä pitkä, josta suunnaton kita otti melkein kolmannen osan.
Meidän vielä katsellessamme tuota elotonta liharöykkiötä ilmestyi veneen ympärille tusinan verta samansukuisia petoja, jotka meistä välittämättä syöksyivät raadon kimppuun ja repivät siitä kimpaleita.
Kello puoli 9 illalla olimme jälleen Nautiluksella. Siellä rupesin lähemmin mietiskelemään niitä tapahtumia, joita oli sattunut matkallamme Manaar-särkälle. Kaksi seikkaa johtui silloin itsestään mieleeni: kapteeni Nemon verraton uljuus, ja hänen uhrautumisensa ihmisolennon puolesta, vaikka hän niin suuresti inhosikin sitä rotua että otti turvansa aaltojen alle. Ei siis tuo ihmeellinen mies sittenkään, sanoi hän mitä sanoi, ollut saanut tyyten kuoletetuksi sydäntä rinnassaan.
Kun huomautin tästä hänelle, vastasi hän lievästi liikutettuna:
"Tuo hinduparka, professori, on sorretun maan asukas, jollainen minäkin olen ja tulen viimeiseen hengenvetooni asti olemaan!"
IV LUKU.
Punainen meri.
Tammikuun 29 päivänä katosi Ceylon näkyvistämme taivaanrannan taa; ja yli 3 peninkulman nopeudella tunnissa kulki Nautilus sitä ahdasta salmien muodostamaa sokkeloa pitkin, joka erottaa toisistaan Lakkadiivein ja Malediivein saariryhmät, sivuuttaen m.m. Kittar-saaren, jonka Vasco de Gama löysi v. 1409.
Olimme nyt kulkeneet lähes 3,000 peninkulmaa lähtöpaikastamme
Jaapanin meressä.
Seuraavana päivänä, tammikuun 30:ntenä, kun Nautilus jälleen kohosi merenpintaan, ei maata enää näkynyt millään taholla. Alus suuntasi kulkunsa pohjois-luoteeseen Maskatin lahtea kohti, joka erottaa Arapian Etu-Intian niemimaasta ja on Persian lahden suuna. Tämä lahti oli ilmeisesti umpisokkelo, josta ei päässyt muuanne kuin takaisin avoimelle merelle. Minnekä kapteeni Nemo meidät nyt veikään? Sitä en uteliaan kanadalaisen mielipahaksi osannut selittää.
"Me kuljemme sinne, mestari Land, minne kapteenin päähänpisto meidät johdattaa", vastasin hänelle.
"Tämä päähänpisto ei vie meitä kauvaskaan", hän sanoi. "Persian lahdella ei ole muuta kuin yksi aukko; jos menemme sen pohjukkaan, saamme niine hyvinemme kääntyä takaisin."
Neljän päivän aikana Nautilus purjehti Maskatin lahdessa eri korkeuksilla. Se näytti kulkevan umpimähkään ikäänkuin epäröiden tiestä, mutta poikkeamatta koskaan Kauriin kääntöpiirin yli.
Tältä lahdelta viimein lähtiessämme erotimme tuokion ajan Maskatin kaupungin, joka on Omanin maan tärkein paikka. Minä ihailin kaupungin omituista ulkomuotoa, se kun sijaitsee keskellä mustain kalliovuorten röykkiötä, joita vastaan sen valkeat talot ja linnoitukset terävästi kuvastuvat. Näin moskeijain kupukattoja, minareettien siroja kärkiä ja tuoreen vihantia puutarhapenkereitä. Mutta kaikki tämä katosi kuin harhanäky, kun Nautilus kohta taasen painui synkkien vesien helmaan.
Sitten se seurasi noin peninkulman etäisyydellä arapialaisten maakuntain Mahrahin ja Hadramautin vuorisia rantoja, joilla paikka paikoin kohoaa vanhojen linnoitusten raunioita. Helmikuun 5 p. saavuimme Adenin lahteen joka on sen suppilon kaula, jonka nieluna on Bab-el-Mandebin salmi ja jonka kautta Intian valtameren vedet vyöryvät Punaiseen mereen.
Seuraavana päivänä saimme näkyviimme Adenin kaupungin. Sijaiten esiintyöntyvällä kallionkielekkeellä, joka on kapealla kannaksella yhtynyt mantereeseen, on se jonkinmoinen luoksepääsemätön Gibraltar, jonka englantilaiset ovat uudestaan linnoittaneet otettuaan sen valtaansa v. 1839. Näin vilaukselta tuon kaupungin kahdeksankulmaiset minareetit, joka arapialaisen historioitsijan Edrisin kertomuksen mukaan muinoin oli koko Arapian rannikon rikkain ja vilkasliikkeisin satamakaupunki.
Luulin varmasti että kapteeni Nemo tänne asti päästyään kääntyisi takaisin,[16] mutta erehdyin suureksi ihmeekseni.
Helmikuun 7 p. purjehdimme Bab-el-Mandebin salmen läpi, jonka arapialainen nimi merkitsee "Kyynelten portti". Ollen yli 3 peninkulmaa leveä on se vain vähän yli 5 peninkulmaa pitkä, joten Nautilus täyttä vauhtia kulkien läpäisi sen vajaassa tunnissa. Minä en kuitenkaan voinut nähdä mitään, en edes Perim-saartakaan, jonka englantilaiset ovat linnoittaneet Adenin etuvarustukseksi. Liiaksi paljon englantilaisia ja ranskalaisia höyrylaivoja, matkaten Suezin ja Bombayn, Kalkutan, Melbournen, Bourbonin ja Mauritius-saaren väliä, tulisi kulkemaan tällä kapealla reitillä, jotta Nautilus olisi uskaltanut näyttäytyä siellä. Siksipä se varovaisesti pysyttelikin pinnan alla.
Puolipäivän aikaan vihdoin kynnimme Punaisen meren aaltoja.
Punainen meri, tämä Raamatun kertomusten pyhittämä merenpoukama, jonka vettä eivät koskaan uudista sateet eivätkä minkään isomman joen tuomat lisät, mutta joka alituisesti menettää sitä äärettömän haihtumisen kautta, niin että siitä joka vuosi katoaa vettä lähes kahden metrin korkeudelta! Merkillinen lahti, joka kenties aikoja sitten olisi jo aivan kuivillaan, jos se olisi yhtä suljettuna sisämerenä kuin naapurinsa Kaspian meri ja Kuollut meri. Näiden pinta vajoo vuosittain vain sen verran, että niiden haihtumista juuri vastaa jokien niiden helmaan tuomat lisävedet.
Tämä Punainen meri on 260 peninkulmaa pitkä ja keskimäärin 14 peninkulmaa leveä. Jo Egyptin Ptolemaiojen ja Rooman keisarien aikana se oli maailmankaupan valtasuoni, jollaiseksi sen Suezin kanavan aukaiseminen uudella ajalla tuli vielä suuremmassa määrässä tekemään.
En koettanutkaan udella, mikä oikku kapteeni Nemon oli saanut pujahtamaan tähän lahteen. Hän kulki nyt eri korkeuksilla, milloin nousten vedenpintaan, milloin sukeltaen sen alle välttääkseen jotakin vastaantulevaa laivaa, niin että minulla oli tilaisuus tutustua tähän ihmeelliseen mereen niinhyvin sen pinta- kuin sisäosissa.
Helmikuun 8 p. varahin aamulla saimme näkyviimme Mokkan, jonka raunioittuneet muurit jo kaatuisivat pelkästä tykinjyrinästäkin. Ennen vanhaan se oli tärkeä kaupunki, jossa oli kuusi yleistä kauppatoria ja kuusikolmatta moskeijaa ja jota vahvat linnoitusmuurit ympäröivät kolmen kilometrin mittaisena vyöhyeenä.
Nyt läheni Nautilus Afrikan rannikkoa, jossa vesi on paljon syvempää. Siellä, kristallikirkkaassa vedessä, me saimme salongin akkunain läpi katsella ihania merenalaisia maisemia, joissa vaihtelivat kimaltelevat korallimetsät ja sametinpehmeän levä- ja haurakasvullisuuden peittämät kalliojärkäleet. Mutta nämä kivimetsät esiytyivät koko kauneudessaan vasta itäisellä rannikolla, jonne Nautilus taas kohta kääntyi. Siellä ne eivät kukoistaneet ainoastaan pinnan alla, vaan kohosivat aina kahdenkymmenen metrin korkeuteen sen yläpuolelle, muodostaen haaveellisia köynnöskiehkurarakennuksia.
Kuinka viehättäviä hetkiä vietinkään tällä tapaa salongin isojen akkunaruutujen ääressä, kuinka monia tuntemattomia vedenalaisen eläin- ja kasvikunnan tuotteita sain ihailla sähköheijastajamme hohteessa! Sienen näköisiä sammallajeja, urkukoralleja, jotka näyttivät odottavan Pan-jumalaa soittelemaan, kierremäisiä kotiloita, jotka asettuvat asumaan korallipuiden syvennyksiin, sekä ennen kaikkia sieniä lukemattomissa muodoissa, jalkamaisia, lehtimäisiä pallomaisia, sormimaisia ja maljamaisia. Ne ansaitsivat hyvin kalastajien niille antamat runolliset nimet: kori, kukkaterttu, värttinä, hirvensarvi, jalopeurajalka, riikinkukonpyrstö, merenjumalanhansikas j.n.e. Niiden kuitumaisesta, hyytelömäisen aineen peittämästä kudoksesta suihkuaa lakkaamatta ulos pieniä vesisäteitä; siten merivesi, joka on vienyt ravintoa ja elämää jokaiseen soluun, poistuu yhteisestä ruumiista yhtenäisen, kokoonpuristuvan liikkeen kautta. Tuo hyytelömäinen päällysaine polyypin kuoltua katoaa ja märkänee, synnyttäen ammonjakkia. Jälelle jäävät vain sarvimaiset eli piimäiset kuidut, joiden muodostamaa verkkoa me käytämme pesusienenä.
Nämä polyypit istuvat kiinni kallioissa, nilviäisten kuorissa ja eräitten vesikasvien varsissa. Ne asettuvat kaikkein pienimpiinkin aukkoihin ja syvennyksiin, milloin leviten reunojen yli, milloin työntyen ylös- tai riippuen alaspäin niinkuin korallieläimet. Niitä pyydetään Välimerestä, etupäässä Kreikan saaristosta ja Syyrian rantamilta sekä Punaisesta merestä. Pyytäminen tapahtuu joko pohjanaarauksella tahi sukeltamalla. Jälkimmäinen tapa on hyödykkäämpi, sillä vahingoittumattomista sienistä maksetaan enemmän.
Helmikuun 9 p. olimme Punaisen meren leveimmällä kohdalla, joka ulottuu Suakimista läntisellä rannikolla Quonfodahiin itärannikolla ja on läpimitaltaan 19 peninkulmaa.
Kun keskipäivän aikaan auringonkorkeus oli mitattu, tuli kapteeni Nemo yläkannelle missä silloin olin. Vannoin itsekseni valan etten nyt päästäisi häntä käsistäni, ennenkuin olisin saanut edes aavistuksen hänen nykyisestä matkasuunnitelmastaan. Heti minut huomattuaan hän astui luokseni, tarjosi minulle kohteliaasti sikarin ja kysyi:
"No niin, herrani, kuinka Punainen meri teitä miellyttää? Oletteko tarpeeksi tutkinut sen kohdussa piileviä aarteita, sen kaloja ja kasvieläimiä, sen sienilajeja ja korallimetsiä? Oletteko nähnyt vilauksen sen rannoilla olevista kaupungeista?"
"Kyllä, kapteeni Nemo", vastasin, "ja Nautilus on aivan omiaan tämänlaisia tutkimuksia varten. Ah, tämäpä oikein älyllinen alus!"
"Niin, herrani, älyllinen, uljas ja haavoittumaton. Se ei pelkää
Punaisen meren hirmumyrskyjä eikä sen merivirtoja ja kareja."
"Todella on tämä meri muinaisista ajoista asti ollut vaarallisuutensa takia hyvin huonossa maineessa."
"Niin onkin, professori Aronnax, nimittäin ennen höyryvoiman aikoja. Pitää muistaa kuinka ensimmäiset merimiehet uskalsivat ulos aukealle merelle kehnoista lankuista kyhätyissä aluksissaan, joiden kyljet olivat kiinnitetyt palmunniinellä, tilkityt piellä ja sivellyt hylkeenrasvalla. Heillä ei ollut edes mitään tähtitieteellisiä kojeita matkansa määräämistä varten, vaan saivat he antaa alustensa ajella umpimähkään tuulten ja merivirtojen avulla, joiden suuntia he kehnosti tunsivat. Nykypäiväin höyrylaivojen ei tarvitse välittää näiden seutujen passaatituulista. Niiden päälliköt ja miehistöt eivät matkalle lähtiessään uhraa sovitusuhreja merenjumalille niinkuin ennen vanhaan tehtiin, eivätkä he perille tultuaan lähde kukkasseppeleillä ja kultanauhoilla koristettuina temppeleihin kiittämään jumalia onnekkaasta matkasta."
"Tuntuu siis siltä kuin olisi höyry karkoittanut kiitollisuudentunteen merimiesten sydämmistä", sanoin. "Mutta koska näytätte perinpohjin tuntevan tämän meren, kapteeni, niin voitteko sanoa mistä se on nimensä saanut?"
"Siitä on olemassa monta selitystä, herra Aronnax. Tahdotteko tietää mitä mieltä muuan 14 vuosisadan kirjailija on asiasta?"
"Kernaasti."
"Tämä haaveilija väittää meren saaneen nimensä Israelin lasten kulusta sen poikki, jolloin Farao joukkoineen hukkui sen laineisiin:
"Ihmeen tämän merkiksi sini muuttui punaksi. Siitä sitten nimi sen ompi meri Punainen."
"Todella runollinen selitys, kapteeni, mutta ei vallan tyydyttävä.
Tahtoisin tietää mitä itse siitä arvelette."
"Minun mielestäni nimitys Punainen meri on käännös heprealaisesta sanasta 'Edom'; ja syy, miksi vanhat kansat antoivat merelle tämän nimen, johtuu veden omituisesta väristä."
"Mutta tähän asti olen siinä nähnyt vain kirkkaita, aivan värittömiä laineita."
"Niin kyllä, mutta kunhan tulemme pohjemmaksi, niin saatte nähdä
Tor-lahdelman vallan veripunaisena."
"Tämä väri johtuu kai mikroskooppisista levistä?"
"Niin, purppuranvärisestä, limaskaisesta aineesta, jota pienenpienet vesikasvit erittävät itsestään. Näitä kasvia menee kokonaista 40,000 neliömillimetrin suuruiselle alalle. Ehkäpä Tor-lahdelle tullessamme tapaatte niitä."
"Ette siis kynnä ensi kertaa Punaista merta Nautiluksellanne?"
"En, professori."
"Puhuimme äsken Israelin lasten kulusta tämän meren yli ja egyptiläisten surkeasta surmasta. Uskallanko kysyä, oletteko veden alla liikkuessanne nähnyt mitään jälkiä tästä tapahtumasta?"
"En, professori, ja hyvin pätevä syy siihen on se, että paikka mistä Moses aikoinaan vaelsi ylitse on nyt niin kuivettunut, että kameeli tuskin voi siinä kavioitaan kostuttaa. Minun Nautilukseni ei voi siitä kulkea."
"Missä se paikka on?"
"Hiukan Suezin yläpuolella, siinä haarakkeessa joka muinoin, kun Punainen meri ulottui aina kannaksella oleviin suolajärviin saakka, muodosti näiden laskun. Sen ylitse täytyi Israelin lasten kulkea päästäkseen luvattuun maahan, ja siinä sattuivat Raamatun kertomat tapaukset joko yliluonnollisen ihmeen kautta tai muuten. Olen siis sitä mieltä, että jos sikäläisellä hiekkapohjalla toimitettaisiin kaivauksia, niin löydettäisiin vanhoja egyptiläisiä aseita ja kapineita."
Tästä johduimme puhumaan par'aikaa suoritettavasta suurtyöstä, Suezin kanavan rakentamisesta. Huomautin ettei Nautiluksen tapaiselle alukselle olisi erityistä hyötyä kanavasta.
"Sen myönnän, mutta sen sijaan koko maailmalle", vastasi kapteeni Nemo. "Vanhan ajan ihmiset ymmärsivät jo kuinka hyödyllinen Punaisen meren ja Välimeren välitön yhteys olisi ollut heidän kaupalleen; mutta he eivät älynneet kaivaa suoraa kanavaa, vaan yhdistivät sen Niiliin käyttäen tätä väliketjunaan. Perinnäistarun mukaan alotettiin Sesostriin aikana kaivaa Niiliä Punaiseen mereen yhdistävää kanavaa. Varmaa ainakin on että farao Neko v. 615 e.Kr. rupesi kaivattamaan kanavaa Niilistä sen Egyptin tasangon osan läpi, joka koskee Arapiaan. Tätä kanavaa voitiin vasten virtaa kulkea neljässä päivässä päästä päähän, ja se oli niin leveä että neljä 3-soutuista laivaa voi purjehtia siinä rinnakkain. Sitä jatkoi Hystaspeen poika Dareios ja työn lopetti todennäköisesti Ptolemaios II. Vaikka sitä heikon virtansa vuoksi voitiin purjehtia vain muutamina kuukausina vuodessa, käytettiin sitä kauppatienä aina keisari Antoninus Piuksen aikaan asti. Sitten oli se käyttämättömänä pitkät ajat, hiekottui umpeen, avattiin jälleen kaliifi Omarin toimesta ja täytettiin vihdoin ainaiseksi v. 761 tahi 762 kaliifi Almansurin käskystä, joka siten tahtoi estää elinvarain tuonnin häntä vastaan kapinoivalle Muhammed-ben-Abdullahille. Sotaretkellään Egyptissä keksi kenraalinne Bonaparte jätteitä näistä töistä Suezin aavikossa ja oli vuoksen yllättämänä saada joukkoineen surmansa vähän ennen saapumistaan Hadjarothiin — samaan paikkaan missä kolmetuhatta vuotta aikaisemmin oli sijainnut Moseksen leiri."
"No niin, kapteeni, mitä vanhat kansat eivät rohjenneet yrittää — luoda laivayhteyttä molempain merien välille, joka 900 peninkulmalla lyhentää matkan Cadizista Itä-Intiaan — sen on herra Lesseps tehnyt; ja kohdakkoin on hän Afrikasta tehnyt suunnattoman saaren."
"Niin, herra Aronnax. Saatte olla ylpeä maanmiehestänne. Hän alotti kuten monet muutkin kokien suruja ja vastoinkäymisiä, mutta hän voitti lopultakin, sillä hänellä oli neroa ja tahdonvoimaa. Valitettavasti en voi viedä teitä Suezin kanavan läpi; mutta ylihuomenna, tultuamme Välimerelle, saatte nähdä pitkät aallonmurtajat Port-Saidin edustalla."
"Välimerelle tultuamme!" huudahdin.
"Niin, professori. Ihmetyttääkö se teitä?"
"Ihmettelen vain sitä että jo ylihuomenna voisimme olla Välimerellä. Kanavaahan vasta par'aikaa kaivetaan; ja voidaksenne purjehtia Afrikan ympäri tässä ajassa pitäisi teidän voida antaa Nautilukselle vallan yliluonnollinen nopeus."
"Kuka sanoo että sen pitäisi kiertää Afrikan ympäri?"
"Mutta jollei laivanne kulje kuivaa maata pitkin kannaksen yli…"
"Tai sen alitse, herra Aronnax."
"Alitseko?"
"Aivan niin", vastasi kapteeni levollisesti. "Jo kauvan sitten suoritti luonto tämän kannaksen alla saman työn, jota ihmiset nyt tekevät sen yläpinnalla."
"Mitä? Olisiko kulkuväylä siis olemassa?"
"On kyllä, maanalainen väylä, jonka olen ristinyt Arapian tunneliksi ja joka Suezista alkaen päättyy Pelusiumin lahteen."
"Mutta eikö Suezin kannas ole juoksuhietaa?"
"On pinnaltansa. Mutta jo viidenkymmenen metrin syvyydellä tapaa järkkymättömänä kalliopohjan."
"Sattumaltako tulitte keksineeksi tuon väylän?" kysyin yhä enemmän ihmeissäni.
"Sekä sattumalta että järkisyitten perusteella, professori, ja paljoa suuremmassa määrässä järkisyitten."
"Kapteeni, minä kuulen teitä, mutta korvani niskoittelevat kuulemataan vastaan."
"Herra professori", vastasi kapteeni, "aivan yksinkertainen luonnonhistoriallinen aprikoiminen sai minut keksimään tämän kulkuväylän, jonka minä yksin tunnen. Olin huomannut että niinhyvin Punaisessa meressä kuin Välimeressä elää joukko aivan samoja kalalajeja; sen johdosta rupesin arvelemaan eikö niiden välillä olisi jotain välitöntä yhteyttä. Jos sellainen olisi olemassa, täytyisi maanalaisen merivirran ehdottomasti kulkea Punaisesta merestä Välimereen, koska edellisen pinta on jälkimmäisen pintaa ylempänä. Pyydystin sentakia joukon kaloja Suezin läheisyydestä, sovitin vaskirenkaan niiden pyrstön ympärille ja päästin ne taas mereen. Muutama kuukausi sen jälkeen pyydystin muutamia rengasniekka-kalojani uudelleen Syyrian rannikoilta. Päättelemäni kulkuväylä oli siis olemassa. Minä etsin sitä Nautiluksellani, löysin sen, uskalsin lähteä sitä kulkemaan, ja kohta voitte tekin, professori, sanoa purjehtineenne Arapian tunnelin läpi!"
V LUKU.
Arapian tunneli.
Samana iltana lähestyi vedenpinnalla kulkeva Nautilus 23°30' pohjoisella leveysasteella jälleen Arapian rannikkoa. Minä näin Djeddahin, joka on tärkeä satamakaupunki Egyptin, Syyrian, Turkin ja Itä-Intian kauppareittien varrella. Erotin hyvin sen rakennukset, laitureihin kiinnitetyt alukset ja ulkoreitille ankkuroidut isommat laivat. Aurinko, joka oli jotenkin alhaalla taivaanrannalla, loi häikäisevää valoaan kaupungin yli ja teki sen valkoistakin valkoisemmaksi. Muurien ulkopuolella merkitsivät muutamat puut tai ruokomajat beduiinien asumaa aluetta.
Pian katosi Djeddah illan varjoihin, ja Nautilus painui heikosti fosforihohtoiseen veteen.
Seuraavana päivänä, helmikuun 10:ntenä, purjehti useita aluksia ohitsemme eteläänpäin. Nautilus painui jälleen veden alle; mutta kun keskipäivän aikaan mittasimme korkeuden, oli meri aivan tyhjä, jonka vuoksi se kohosi pintaan.
Conseilin ja Ned Landin kanssa nousimme yläkannelle. Itärannikko kuumotti epäselvästi kostean usvan lävitse. Nojautuen kaidetta vastaan puhelimme milloin mistäkin asiasta, kunnes Ned Land osotti kädellään muuatta kohtaa merellä ja sanoi:
"Näettekö tuollapäin mitään, professori?"
"En, Ned; minulla ei ole niin tarkka näkö kuin teillä."
"Katsokaa tarkasti tuonne ylähangan puolelle, melkein heijastuskoneen tasolle. Ettekö näe siellä mitään liikkuvan?"
"Totta tosiaan", sanoin katseltuani kauvan ja kiinteästi osotettuun suuntaan, "näen jonkin pitkän, mustan esineen keinuvan merenpinnalla."
Ja todellakin erottui noin puolentoista kilometrin päässä meistä tumma hahmo, joka näytti isolta kallionnystyrältä keskellä aavaa merenselkää. Se oli, kuten lähemmäksi tultuamme huomasimme, jättimäinen dugongi eli merilehmä, sireenieläinten lahkoa.
Ned Land tähysteli kiihkeästi otusta. Hänen silmänsä kiiluivat ahnaasta odotuksesta, ja hänen kätensä kouristui aivan kuin jo keihästääkseen eläimen. Hän tuntui vartovan sopivata hetkeä käydäkseen sen kimppuun!
"Ah, professori", sanoi hän liikutuksesta väräjävällä äänellä, "minä en ole vielä kertaakaan pyydystänyt mokomaa otusta!"
Samassa astui kapteeni Nemo kannelle. Hänkin huomasi merilehmän ja käsitti kanadalaisen kiihkon. Hän lausui tälle:
"Jos teillä nyt olisi harpuuna kädessänne, mestari Land, niin taitaisi se polttaa sormianne?"
"Polttaisi maarkin, kapteeni."
"Eikä taitaisi olla ikävääkään harjottaa taas kerran vanhaa ammattianne ja lisätä tuo otus voittojenne joukkoon?"
"Ikävääkö — kaikkea muuta!"
"Koettakaa siis onneanne."
"Kiitos, kapteeni", sanoi Ned Land, ja hänen silmänsä loistivat.
"Tahdon vain oman etunne takia varottaa teitä, ettette ensi kerralla viskaisi harhaan."
"Onko vaarallista käydä merilehmän kimppuun?" minä kysyin, välittämättä kanadalaisen olankohautuksesta.
"On toisinaan", kapteeni vastasi. "Se käy hurjasti vainoojainsa kimppuun ja kaataa kohta heidän veneensä kumoon. Mutta mestari Landin ei ole tarvis peljätä tätä vaaraa. Hänellä on tarkka silmä ja jäntevä käsi."
Samassa nousi seitsemän laivamiestä kannelle, äänettöminä ja jäykkinä kuin aina. Yhdellä heistä oli harpuunakeihäs ja siihen kiinnitetty köysi mukanaan. Vene laskettiin vesille, kuusi miestä istui soutamaan, seitsemäs kävi perään ja Ned, Conseil ja minä istuimme hänen lähelleen.
"Ettekö te tule mukaan, kapteeni?" kysyin.
"En, herrani, mutta toivotan teille hyvää pyyntionnea."
Vene lähti liikkeelle, ja kolmen airoparin kiidättämä läheni se nopeasti merilehmää, joka nyt uiskenteli veltosti kolmen kilometrin päässä Nautiluksesta.
Tultuamme parin ankkuriköydenmitan päähän otuksesta hiljeni vauhti ja airot painuivat äänettömästi tyyneen veteen. Harpuuna kädessä asettui Ned Land veneen keulaan. Valaanpyynnissä käytetyn keihään perään on tavallisesti kiinnitetty hyvin pitkä köysi, jota lasketaan mereen sitä mukaa kuin haavoitettu eläin kiskoo sitä perässään. Mutta nyt ei köysi ollut kymmentä syltä pitempi, ja sen toiseen päähän oli kiinnitetty tyhjä nelikko, joka pinnalla kelluen osottaisi saaliin kulkua veden alla.
Minäkin nousin pystyyn ja tarkastelin kanadalaisen vastustajaa. Merilehmä eli dugongi on hyvin sukulaisensa manaatin eli varsinaisen sireenin näköinen; sen soikea ruumis päättyy pitkäkkäiseen pyrstöevään ja sen sivuevät todellisiin varpaisiin. Toisin kuin manaatilla on merilehmällä yläleuka varustettu kahdella pitkällä ja terävällä torahampaalla.
Se otus, jonka kimppuun Ned Land nyt varustihe käymään, oli varmastikin yhdeksättä metriä pitkä. Se ei liikuttanut lainkaan eviään ja näytti nukkuvan merenpinnalla, joten sen pyydystys tuntui varsin helpolta.
Vene liukui varovasti eteenpäin ja pysähtyi kolmen sylen päähän eläimestä. Soutajat nostivat aironsa ilmaan. Minä nousin etunojoon veneen reunaa vastaan. Ned Land seisoi ruumis taapäin kaartuneena ja heilutti keihästä tottuneessa kädessään.
Äkkiä kuului suhahdus, ja dugongi katosi. Voimakkaasti viskattu valaskeihäs oli arvatenkin sattunut vain veteen.
"Vie sun lempo!" karjasi kanadalainen. "Ohitse meni!"
"Ei", sanoin, "eläin on haavoittunut! Kas tuossa nousee pinnalle veristä vettä, mutta teidän aseenne ei jäänyt sen ruumiiseen."
"Keihääni, keihääni!" huusi Ned Land.
Merimiehet rupesivat soutamaan, ja perämies ohjasi veneen vedenpinnalla keikkuvaa nelikkoa kohti. Kun harpuuna oli saatu veneeseen, lähdettiin takaa-ajamaan eläintä.
Tämä kohosi tavantakaa merenpintaan hengittämään. Saamansa haava ei näkynyt uuvuttaneen sitä, sillä se puikki menojaan tavattomalla vauhdilla. Voimakkaiden käsivarsien kuljettama vene seurasi kintereillä ja pääsi tuontuostakin muutaman sylen päähän siitä. Kanadalainen kohotti jo monesti keihästään, mutta eläin pelastihe joka kerta sukeltamalla, ja siihen tuntui mahdottomalta osata.
Voi arvata mikä kiukku ja vimma valtasi kanadalaisen. Hän sinkautti saavuttamattoman saaliinsa perään englanninkielen voimallisimmat kirosanat. Itse puolestani häpesin ja harmittelin, kun mokoma vaivainen merilehmä voi noin välttää kaikki viisaat metkumme.
Tuntikauden ajelimme sitä herkeämättä, ja minä rupesin jo pelkäämään että hukkaan meni meiltä hyvät humalat, kun tuon vietävän otuksen päähän äkkiä pisti onneton kostotuuma, jota se pian sai pahoin katua. Se kääntyi näet suoraan venettä vastaan hyökätäkseen itse vuorostaan meidän kimppuumme.
Kanadalainen arvasi heti eläimen aikomuksen.
"Pitäkää varanne!" huusi hän.
Perämies virkkoi muutamia sanoja oudolla kielellään, arvatenkin toistaakseen varotuksen soutajille.
Tultuaan noin kuuden metrin päähän veneestä pysähtyi merilehmä, pärskyen isoilla sieraimillaan, jotka sillä eivät sijaitse kuonon kärjessä vaan sen yläosassa. Sitten se otti vauhtia ja hyökkäsi kimppuumme.
Vene ei ennättänyt väistää törmäystä; se kallistui laidalleen ja nielaisi pari tynnörillistä vettä, jota oli käytävä kohta ammentamaan pois. Perämies sai kuitenkin käännetyksi veneen siksi syrjittäin, ettei isku kokonaan kaatanut sitä. Etukeulaan kyyristynyt Ned Land pommitti keihäänpistoilla jättiläisotusta, joka oli iskenyt hampaansa veneenreunaan ja nosti ja pudisteli sitä niinkuin jalopeura saalistaan. Me kaaduimme kaikki mullinmallin veneenpohjalle, enkä osaa vieläkään arvata mikä meidät olisi lopulta perinyt, ellei, kanadalainen kiukkunsa yhä kasvaessa olisi vihdoin osunut pahusta sydämmeen.
Kuulin sen hampaiden kirskuvan veneenlaidan rautalevyjä vastaan, ja koko otus katosi taas syvyyteen vieden harpuunan mennessään. Mutta pian kellui nelikko jälleen merenpinnalla, ja muutaman silmänräpäyksen perästä näkyi elukan ruumiskin vatsapuoli koholla ilmassa. Vene joutui sen luo, otti sen hinausköyteensä ja suuntasi kulkunsa Nautilusta kohti.
Tarvittiin vahvat väkipyörät hinaamaan saalista laivan yläkannelle. Se painoikin viitisen tonnia ja paloiteltiin kanadalaisen itsensä nähden, joka tahtoi vaarinottaa pienimmätkin yksityiskohdat tässä tärkeässä toimituksessa. Samana päivänä tarjottiin minulle päivälliseksi muutamia viipaleita sen lihasta, jotka kokki oli paistanut mureiksi. Minusta paisti maistui mainiolta ja vei voiton naudanlihastakin.
Huomenissa saimme vielä lisää hienoa lihariistaa Nautiluksen keittiöön. Aluksen kannelle istahti parvi meripääskysiä, jotka ovat Egyptille ominaisia ja joiden tunnusmerkkinä on musta nokka, harmaantäplikäs pää, valkoiset pilkut silmäin ympärillä, harmaat siivet, rinta ja pyrstö, valkoinen vatsanalus ja punaiset jalat. Samoin pyydettiin muutamia tusinoita Niilin sorsia, erittäin hyvänmakuisia lintuja, joiden pää ja kaula ovat valkoiset ja mustantäplikkäät.
Nautilus kulki nyt verkalleen. Huomasin Punaisen meren suolapitoisuuden yhä vähenevän Suezia lähetessämme. Kello 5 aikaan iltapäivällä erotimme pohjoisessa Ras-Muhammedin niemen, joka on Kivisen Arapian (Petrean) niemimaan uloin kärki.
Nautilus poikkesi tällöin Jubal-salmeen, joka johtaa Suezin lahteen. Näin selvästi Ras-Muhammedin nientä vallitsevan korkean vuoren; se oli Horeb, jolta Moses katseli Jumalaa kasvoista kasvoihin.
Kello 6 sivuutti Nautilus, uiden milloin pinnalla, milloin sukelluksissa, etäältä Tor-lahdelman, jonka vesi todella paistoi punertavalta niinkuin kapteeni Nemo oli kertonut. Sitten laskeutui maan päälle yö ja uuvuttava äänettömyys, jota vain toisinaan häiritsi pelikaanien ja joidenkin yölintujen kirkuna, mainingin tyrske rantakallioita vastaan tai jonkun etäisen höyrylaivan potkurin polske.
Kello 8 ja 9 välillä Nautilus kulki muutaman sylen syvyydellä pinnan alla. Arvioni mukaan meidän piti jo olla hyvin lähellä Suezia. Salongin akkunaruutujen läpi näin kallioluodon kuumottavan heijastuskoneemme räikeässä valossa, ja salmi tuntui yhä enemmän kapenevan.
Neljänneksen yli 9 kohosimme jälleen vedenpintaan. Nousin yläkannelle, haluten nähdä salaperäisen tunnelin suun sekä hengittää raitista yöilmaa.
Pian erotin pimeässä heikon ja usvan toisinaan sumentaman valonvälkkeen noin puolentoista kilometrin päästä.
"Vilkkuvalkea!" sanoi joku takanani.
Käännähdin päin ja näin kapteeni Nemon.
"Se on Suezin majakkalaiva", hän sanoi. "Kohta tulemme tunnelin suulle."
"Ei taida olla helppoa päästä sen sisään?"
"Ei ole, herra Aronnax. Sen vuoksi onkin tapanani itse ohjata perämiehen hytistä laivan liikkeitä. Ja jos nyt tahdotte käydä alas, niin painuu Nautilus heti aaltojen alle eikä nouse pinnalle, ennenkun olemme kulkeneet Arapian tunnelin läpi."
Seurasin kapteeni Nemoa alas. Luukut suljettiin, vesisäiliöt täytettiin ja laiva vaipui kymmenen metrin syvyyteen.
Kun aijoin käydä hyttiini, pysäytti kapteeni minut.
"Haluttaisiko teitä tulla kanssani peränpitäjän hyttiini" hän kysyi. "Saatte silloin nähdä vilauksen tästä yhdellä haavaa maan- ja merenalaisesta matkasta."
Hän vei minut keskusportaille, ja niiden keskitasolle tultuamme hän avasi sivuseinässä olevan oven, josta portaat veivät peränpitäjän hyttiin. Tämä sijaitsi, kuten ennen olen maininnut, yläkannen takaosassa.
Hytti oli kaksi metriä taholleen. Sen keskellä oli ruoteliratas, josta ketjut veivät peräsimeen. Joka seinässä oli mykiömäiset lasilevyt, joista peränpitäjä voi katsella ulos joka suuntaan.
Hytti oli pimeä, mutta pian tottuivat silmäni siihen, niin että voin erottaa perämiehen ruotelinsa ääressä. Edessäpäin valaisi vesivuorta kirkkaasti kannen etuosassa oleva heijastuskone.
"Kas nyt on meidän etsittävä kulkutietämme", sanoi kapteeni Nemo.
Peränpitäjän hytti oli sähköjohdoilla yhdistetty konehuoneen kanssa, niin että kapteeni voi silmänräpäyksessä antaa Nautilukselle minkä vauhdin ja suunnan milloinkin halusi. Hän painoi nyt sähkönappulaa, ja potkurin käynti hidastui heti melkoisesti.
Katselin vaitonaisena korkeata, jyrkkää kallioseinää, jonka sivua liu'uimme eteenpäin ja joka jossakin korkealla päittemme päällä kaartui järkkymättömäksi perustaksi kannaksen hiekkakerrokselle. Tunnin mittaan kuljimme vain muutaman sylen päässä tästä seinämästä. Sen raoista ja syvennyksistä kasvoi ulospäin komeita koralliryhmiä, zoophytejä ja leviä, ja suunnattomat äyriäiset ojentelivat suuria saksiaan meitä vastaan.
Kapteeni ei irroittanut katsettaan kompassista, joka vapaasti riippui hytin katosta. Kädenviittauksilla hän antoi käskyjään perämiehelle, joka tarpeen mukaan muutti aluksen suuntaa.
Neljänneksen yli 10 kapteeni Nemo tarttui itse ruoteliin. Edessämme ammotti leveä, syvä ja pimeä kuilu. Nautilus syöksähti rohkeasti sen sisään. Tavaton kohina kuului sen kummaltakin puolen: Punaisen meren vesi siinä virtasi tunnelin rinnettä pitkin Välimereen. Nuolen nopeudella Nautilus seurasi mukana, vaikka koneet kaikista voimistaan työskentelivät taaksepäin.
Tunnelin kapeassa uomassa erotin seinillä vilkkuvia juovia ja tulikipeniä. Sydämmeni sykki haljetakseen.
Kello 10,35 jätti kapteeni Nemo ruotelin perämiehelle ja sanoi minuun päin kääntyen:
"Välimeri!"
Vajaassa kahdessakymmenessä minuutissa oli Nautilus virran mukana kulkenut Suezin kannaksen alatse.
VI LUKU.
Kreikan saaristo.
Huomenissa, helmikuun 12 p., aamun sarastaessa nousi Nautilus vedenpintaan. Minä ryntäsin yläkannelle. Puolen peninkulman päässä etelässäpäin häämötti Pelusiumin niemen tumma rajaviiva. Virran väkevä vuo oli vienyt meidät yhdestä merestä toiseen. Mutta tuota tunnelia myöten olisi ollut mahdotonta kulkea päinvastaiseen suuntaan.
Kello 7 tienoissa ilmestyivät Ned Land ja Conseil yläkannelle. Nuo erottamattomat ystävykset olivat nukkuneet yönsä makeasti, tietämättä mitään Nautiluksen uroteosta.
"No, herra luonnontutkija", sanoi Ned Land minulle hiukan pilkallisesti, "minnekäs se Välimeri nyt jäikään?"
"Sillä ollaan, arvoisa harpuunamestari", vastasin.
"Hohoo!" huudahti Conseil. "Yölläkö sille ennätettiin?"
"Niin. Viime yön seutuna me muutamassa minuutissa puhkaisimme tuon ylipääsemättömän kannaksen."
"Sitä minä en usko!" vakuutti kanadalainen.
"Siinä teette väärin, mestari Land", sanoin. "Rannikko, jonka näette kaartuvan tuolla etelässä, on Egypti."
Ned Land tirkisteli tarkasti ja kauvan sinnepäin.
"No jo totta tosiaan!" hän huudahti. "Teidän kapteeninne on ensi luokan purjehtija. Nyt siis ollaan Välimerellä! No hyvä. Sittenpä puhelemmekin vähän omasta pikkuasiastamme, mutta niin etteivät syrjäiset kuule."
Arvasin hyvin mihin kanadalainen tähtäsi. Multa siitä huolimatta pidin paraana kuunnella häntä, ja me astuimme kaikki valonheijastajan luo, missä vettä vähimmin roiski päällemme.
"No niin, Ned, nyt kuuntelemme teitä. Mitä teillä on sanomista?"
"Asiani on hyvin yksinkertainen. Nyt olemme Europassa, ja ennenkun kapteeni Nemon päähänpisto lennättää meidät napamerille tahi takaisin Etelämerensaarille, niin ehdotan että puikimme tiehemme hänen paatistaan."
En tahtonut mitenkään asettua vastustamaan seuralaisteni vapaudenhalua, mutta en myöskään omasta puolestani halunnut vielä jättää kapteeni Nemoa. Hänen laivassaan tutustuin joka päivä uusiin valtameren ihmeisiin — milloin minulla enää olisi tarjona sellaista tilaisuutta?
"Ned ystäväiseni", lausuin, "vastatkaa minulle nyt ihan suoraan! Onko teillä todella ollut ikävä tässä laivassa? Kadutteko sitä, että kohtalon oikusta olette konsanaan joutunut kapteeni Nemon valtaan?"
Kanadalainen mietti hetkisen. Sitten hän pani käsivarret ristiin rinnalleen ja vastasi verkalleen:
"Totta puhuen en ollenkaan sure että olen ollut mukana tällä merenalaisella matkalla. Mutta täytyyhän sen kerran loppuakin. Tämä on minun ajatukseni."
"Se loppuukin aikanaan, Ned."
"Missä ja milloin sitte?"
"Missä? Sitä en tiedä. Milloin? Siihenkään en osaa vastata. Tai oikeammin: se loppuu, kun meillä ei ole enään mitään opittavana meren salaisuuksista."
"Mutta mitä ihmettä te sitte oikeastaan toivotte?" kysyi Ned Land.
"Että tilaisuuksia, joita me voimme ja joita meidän tulee käyttää hyväksemme, ilmautuu yhtähyvin kuuden kuukauden kuluttua kuin nytkin."
"Vai niin! Ja missä luulette meidän ehkä olevan kuuden kuukauden päästä, herra luonnontutkija?"
"Ehkäpä vielä täällä — ehkäpä Kiinan vesillä. Tiedättehän että Nautilus on nopeakulkuinen alus. Se kiitää valtamerta myöten yhtä sukkelaan kuin pääsky ilmoja tai pikajuna mantereita pitkin. Se ei pelkää vilkasliikkeisimpiäkään vesiä. Kuka sanoo ettei se voi aikanaan joutua Ranskan, Englannin tai Amerikan rannoille, missä pakoa voi yrittää yhtä hyvällä menestyksellä kuin täälläkin."
"Herra Aronnax", lausui kanadalainen totisesti, "teidän johtopäätöksenne lähtevät vääristä edellytyksistä. Te käytätte puhuessanne säännöllisesti tulevaa aikaa: Silloin olemme täällä! Silloin olemme siellä! Minä puolestani puhun nykyisessä aikamuodossa! Me olemme nyt täällä; käyttäkäämme siis tilaisuutta hyväksemme!"
Ned Landin kumoamaton ajatuksenjuoksu pani minut ymmälle, enkä minä muutenkaan kärsi mitään kiertelyjä toisilta, saatikka omalta taholtani.
"Ned ystävä", sanoin hänelle, "kuulkaa nyt vastaukseni. Te olette aivan oikeassa; minun päätelmäni eivät kestä teidän todistelujanne. Me emme voi emmekä saa perustaa toivoamme kapteeni Nemon epäilyksenalaiseen hyvänsuopaisuuteen. Meillä on tiedossamme Nautiluksen salaisuudet. Emme voi ajatellakaan että hän hyvällä päästäisi meidät vapauteen; silloinhan häntä itseään uhkaisi se vaara, että ne tulisivat koko maailman tietoon. Sen sijaan meitä vaatii oma järkemme ja turvallisuutemme jättämään Nautilus ensi sopivassa tilaisuudessa oman onnensa nojaan."
"Hyvä, herra Aronnax. Sitä voi sanoa järkipuheeksi."
"Pyydän vain lisätä yhden huomautuksen. On välttämätöntä, että tuo ensi tilaisuus on täysin sovelias ja meille suotuisa. Ensimmäinen pakoyrityksemme on samalla viimeinen meille mahdollinen. Sen täytyy ehdottomasti onnistua, sillä toista tilaisuutta ei meille enään ilmaudu. Siitä kyllä pitää huolen kapteeni Nemo, joka ei koskaan antaisi meille anteeksi ensimmäistä onnistumatonta yritystämme."
"Kaikki tuo on totta", vastasi kanadalainen. "Mutta huomautuksenne soveltuu mihin pakoyritykseen hyvänsä, tapahtuipa sellainen parin vuoden tahi parin päivän perästä. Ratkaisun täytyy olla seuraava: jos ilmautuu suotuisa tilaisuus paetaksemme, niin on meidän käytettävä sitä hyväksemme."
"Aivan niin, Ned. Ja nyt pyydän teidän sanomaan minulle, millainen on mielestänne suotuisa tilaisuus?"
"Sellainen tapaus että Nautilus jonain pimeänä yönä sattuisi lähelle Europan rantaa."
"Koettaisitteko silloin pelastua uimalla?"
"Kyllä, jos olisimme tarpeeksi lähellä rantaa ja laiva kulkisi vedenpinnalla."
"Entä päinvastaisessa tapauksessa?"
"Silloin koettaisin anastaa purren. Minä osaan kulkea sillä. Me astuisimme siihen salakähmää, irrottaisimme kiinnitysruuvit ja nousisimme pintaan ilman että edes peränpitäjäkään huomaisi pakoamme."
"Hyvä, Ned. Ottakaa siis vaaria sellaisesta tilaisuudesta; mutta elkää unohtako että olemme hukassa, jos epäonnistumme."
Näin päättyi tämä keskustelu, josta meille aikanaan koitti varsin vakavat seuraukset. Täytyy vielä sanoakseni, että olosuhteet kanadalaisen suureksi harmiksi näyttivät muodostuvan sellaisiksi kuin ennustin. Epäilikö kapteeni Nemo meitä tultuamme näille vilkasliikkeisille vesille, vai tahtoiko hän vain muuten salata itsensä Välimertä kyntäviltä epälukuisilta aluksilta? Sitä en tiedä; mutta enimmäkseen kulki Nautilus vain etäällä rannikoista ja hyvin syvällä. Kreikan saariston ja Vähän Aasian välillä emme tavanneet pohjaa edes 2,000 metrinkään syvyydessä.
Ja vain tällä tapaa sain minä tutustua ensimmäiseen vastaansattuvaan klassillisen Arkipelaagin saarista, Sporaadeihin kuuluvaan Karpathokseen. Näin siitä ainoastaan sen graniittiperustukset salongin lasiruutujen lävitse. Tämä saari, jolla Protaios muinen kaitsi Neptunon karjoja, on nykyiseltä nimeltään Skarpanto ja sijaitsee Rhodoksen ja Kreetan välillä.
Seuraavana päivänä, helmikuun 14:ntenä, päätin käyttää osan päivän hetkistä tutkiakseni Arkipelaagin kalastoa; mutta jostakin syystä pysyivät salongin akkunaluukut tiukasti kiinni. Määrätessämme Nautiluksen asemaa olin huomannut sen kulkevan Kandiaa eli Kreetaa kohti. Sinä ajanhetkenä, jolloin olin astunut Abraham Lincolniin, oli koko saari noussut kapinaan turkkilaisten hirmuvaltaa vastaan. Mutta miten kapina sittemmin oli luonnistunut, se oli minulle tuiki tuntematonta; eikä kapteeni Nemo, joka oli lopettanut kaiken yhteyden maankamaran asukkaiden kanssa, tietystikään ollut oikea mies ilmoittamaan minulle asianlaitaa.
En senvuoksi viitannutkaan koko tapaukseen, kun illalla istuin hänen kanssaan kahdenkesken salongissa. Muutenkin hän minusta tuntui tavallista vaitonaisemmalta ja miettiväisemmältä. Jostakin syystä hän kuitenkin antoi määräyksen että akkunaluukut avattaisiin; ja kävellen edestakaisin yhdeltä luukulta toiselle katseli hän tarkasti vesivuoria kummallakin puolellamme. Mitä hän etsi? Mistäpä sen olisin arvannutkaan; tyydyin vain tähystelemään vilkasta kalamaailmaa edessäni. Silmäni eivät väsyneet ihailemaan niiden monikiuhtavia muotoja ja helakoita värejä, kunnes yht'äkkiä minua kohtasi odottamaton näky.
Meren keskellä näkyi mies, sukeltaja arvatenkin, ainoana pukunaan nahkavyö ja siinä kukkaro. Se ei ollut mikään aaltojen ajelema kuollut ruumis, vaan elävä ihminen, joka ui voimakkain vedoin syvällä vedessä, kadoten tuon tuostakin näkyvistäni pinnalle hengittääkseen ja sukeltaen taas alas.
Minä käännyin nopeasti kapteenin puoleen ja huudahdin liikutettuna:
"Ihminen! Haaksirikkoinen! Hänet täytyy pelastaa mihin hintaan hyvänsä!"
Kapteeni ei vastannut mitään, vaan tuli luokseni akkunaruudun ääreen.
Mies läheni alustamme ja painaen kasvonsa ruutuun katseli meitä.
Suureksi ällistyksekseni kapteeni antoi hänelle merkin. Sukeltaja vastasi siihen, jonka jälkeen hän kohosi pintaan eikä enää näyttäytynyt.
"Elkää olko levoton", sanoi kapteeni minulle. "Se oli Nikolaos Kap Matapanista, liikanimeltä Kalastaja. Hän on yleisesti tunnettu Kyklaadeilla. Mainio sukeltaja muuten! Vesi on hänen elementtinsä, jossa hän oleksii enemmän kuin maalla, sillä hän toimittaa uiden asioita saarelta toiselle, aina Kreetaan asti."
"Tunnetteko hänet, kapteeni?"
"Miksikäs en, herra Aronnax?"
Tämän sanottuaan hän meni salongin vasemmalla seinämällä olevan eräänlaisen kassakaapin luo. Kaapin vieressä näin raudoitetun arkun, jonka kannessa olevaan vaskilevyyn oli piirretty Nautiluksen alkukirjain ja sen alla kapteeni Nemon tunnuslause: Mobilis in mobile.
Minun läsnäolostani välittämättä hän avasi kaapin, jossa oli iso joukko metalliharkkoja.
Nämä harkot olivat kultaa! Mistä kapteeni saikaan moisen määrän tätä kallista metallia, jonka arvoa en uskaltanut käydä laskemaankaan? Ja mihin tarkoitukseen hän aikoi sitä käyttää?
En virkkanut sanaakaan. Minä vain katsoin. Kapteeni otti harkon toisensa jälkeen ja pani ne arkkuun, kunnes se tuli täyteen. Arvioin sen sisällyksen 1,000 kiloksi, joka vastasi viittä miljoonaa markkaa.
Kapteeni lukitsi arkun huolellisesti ja kirjoitti sen kanteen osotteen uuskreikkalaisilla kirjaimilla, kuten minusta näytti.
Sitten hän painoi sähkönappulaa. Neljä miestä astui sisään ja työnsi vaivoin arkun salongista käytävään. Ovi sulkeutui, ja hetken perästä kuului kuinka arkkua väkipyörillä hinattiin rautaportaita ylöspäin.
Samassa tuokiossa kapteeni Nemo kääntyi puoleeni.
"Sanoitteko jotakin, professori?" hän kysyi.
"En mitään, kapteeni."
"Siinä tapauksessa pyydän toivottaa teille hyvää yötä, herra Aronnax."
Näin sanoen hän lähti ulos salongista.
Mikäpäs siinä auttoi minunkaan muu kuin vetäytyä hyttiini, kovasti aprikoiden asiaa kuten saattaa uskoa. Koetin nukkua, mutta turhaan. Etsin mielessäni jotain yhteyttä sukeltajan odottamattoman ilmautumisen ja kullalla täytetyn arkun välillä. Kohta tunsin jytinää ja keikkumista, josta päätin Nautiluksen nousevan alemmista vesikerroksista ylös merenpintaan.
Sitten kuulin askelten töminää yläkannelta. Ymmärsin että vene irrotettiin ja laskettiin veteen. Kaksi tuntia myöhemmin uudistui sama kolina. Vene hinattiin ylös ja sijoitettiin kuurnaansa, jonka jälkeen Nautilus jälleen painui aaltojen alle. Nuo miljoonat olivat siis lähetetyt määräpaikkaansa. Mihin Europan kolkkaan? Ken oli niiden vastaanottaja?
Seuraavana päivänä kerroin Conseilille ja kanadalaiselle yön tapahtumista. He joutuivat yhtä paljon ihmeisiinsä kuin minäkin.
"Mutta mistä vietävästä hän ottaa nuo miljoonat?" huudahti kanadalainen.
Siihen en voinut vastata mitään. Aamiaisen syötyäni menin salonkiin ja istahdin työskentelemään. Aina kello 5:teen asti järjestelin ja korjailin muistiinpanojani: Mutta silloin — aivankuin johtuen kiihottuneesta mielentilastani — tuntui salongissa niin ankaraa kuumuutta, että minun oli pakko riisua päällysvaatteeni. Se oli merkillistä, sillä emmehän enää olleet troopillisilla seuduilla, eikä Nautilus muutenkaan syvällä veden sisässä kulkien kärsinyt lainkaan lämpömäärän muutoksista. Katsahdin manometriin. Se osotti 60 metrin syvyyttä, minne ilmanlämpö ei mitenkään enää voinut vaikuttaa.
Koetin jatkaa työtäni, mutta kuumuus kävi viimein vallan sietämättömäksi.
"Olisikohan laivassa tulipalo?" arvelin itsekseni.
Aijoin juuri lähteä salongista, kun kapteeni Nemo astui sisään. Hän läheni lämpömittaria, tutki sitä ja sanoi sitten minulle:
"Kaksiviidettä astetta."
"Minä huomasin sen, kapteeni", vastasin; "ja jos tätä lämpöä vielä lisäytyy, ei täällä enää voi olla."
"Oh, herrani, lämpö lisäytyy vain siinä tapauksessa että itse tahdomme."
"Voitteko mielenne mukaan järjestää meren lämpöä?"
"En; mutta minä voin poistua kauvemmaksi lieden luota, josta sitä leviää."
"Tuleeko lämpö siis jostakin erityisestä kohdasta ulkoapäin?"
"Niin tulee; me kuljemme kiehuvan kuumassa vesivirrassa."
"Onko se mahdollista?"
"Katsokaa itse!"
Luukut avattiin, ja minä näin meren Nautiluksen ympärillä aivan valkoisena. Rikkihöyrypilviä leiskahteli veden läpi, joka kiehui kuin tulella olevassa kattilassa. Laskin käteni ruudulle, mutta sain heti vetää sen takaisin, sillä lasi oli aivan kuuma.
"Missä nyt olemmekaan?" kysyin.
"Santorini-saaren läheisyydessä; siinä salmessa, joka erottaa toisistaan Nea-Kamennin ja Palea-Kamennin. Tahdoin näyttää teille vedenalaisen tulivuorenpurkauksen."
"Minä luulin että nuo saaret olivat jo valmiiksi muodostuneet", huomautin.
"Mitään ei voi sanoa valmiiksi muodostuneeksi näillä tuliperäisillä seuduilla", vastasi kapteeni Nemo, "missä maanalainen tuli alituisesti koskettelee ja toiseksi muodostelee maankuorta. Uusia saaria nousee sen vaikutuksesta yhäti meren kohdusta, ja entisiä yhtyy toisiinsa. Tyynessä meressä synnyttävät likoeläimet uusia maita ja mantereita; täällä se tapahtuu maanalaisen tulen toimesta. Katsokaahan, professori, mikä toiminta syvällä aaltojen alla tapahtuukaan."
Palasin jälleen akkunaruudun ääreen. Nautilus ei liikkunut ollenkaan. Kuumuus alkoi käydä sietämättömäksi. Meri oli käynyt valkoisesta punaiseksi, mikä värinmuutos johtui jostakin rautasuolasta. Vaikka akkunaluukut ja ovet salongissa olivat ilmanpitävästi suljetut, levisi siellä tukahuttava rikinhaju; ja minä näin tulipunaisia liekkejä, jotka himmensivät sähkölamppujen valonkin.
Olin kuin löylykylvyssä, hikoilin, olin tukahtua, melkein kiehumaisillani.
"Nyt emme voi enää viipyä tässä suopakattilassa", ähkyin kapteenille.
"Ei se järkevätä olisikaan", vastasi kapteeni yksikantaan.
Hän antoi käskynsä. Nautilus kääntyi ja jätti jälelleen tuon sulatusuunin, jota sekään ei voinut rankaisematta uhmata. Neljännestunnin perästä hengitimme jo vapaasti vedenpinnalla.
Mieleeni juolahti, että jos Ned Land näillä vesillä olisi valinnut karkaamistilaisuuden, niin emme olisi hengissä päässet tuosta tulimerestä.
Seuraavana päivänä, helmikuun 16:ntena, jätimme tämän Välimeren osan, joka Rhodos-saaren ja Aleksandrian välillä on aina 3,000 metriäkin syvä; ja sivuutettuaan matkan päästä Kerigon ja Kap Matapanin purjehti Nautilus nyt ulkopuolella Kreikan saariston vesiä.
VII LUKU.
Välimeren päästä päähän kahdeksassaviidettä tunnissa.
Välimeri, tuo sininen meri ennen kaikkia muita, vanhain juutalaisten "suuri meri", kreikkalaisten "meri", roomalaisten "meidän meri"; rantamillaan oranssipuita, myrttipensaita, aloekasveja, kaktuslajeja ja meripiinioita; ryhmyisten vuorten saartama; yllään puhdas ja kirkas ilma, mutta allansa maanalaisen tulen alati möyryävä ahjo — tämä meri on todellinen taistojen tanner, jolla Neptunus ja Pluto yhäti kamppailevat maailmanherruudesta! "Sillä, sen rannoilla ja vesillä ihminen saa uusia voimia maapallon vahvistavimmassa ilmastossa", sanoo Michelet.
Mutta niin kaunis kuin Välimeri onkin, ennätin vain saada pikaisen yleissilmäyksen tästä altaasta, jonka vesimäärä peittää kahden miljoonan neliökilometrin laajuisen pinnan. Kapteeni Nemon persoonallisesta asiantuntemuksesta ei minulla myöskään ollut mitään apua, sillä tuo salamyhkäinen henkilö ei näyttäytynyt kertaakaan nopealla matkallamme tämän meren päästä päähän. Minä arvioin sen väylän pituuden, jonka Nautilus kulki Välimeren sinisten aaltojen alitse, likimäärin 250 peninkulmaksi, ja sen matkan me suoritimme kaksi kertaa neljässäkolmatta tunnissa. Lähdettyämme aamulla helmikuun 16:ntena Kreikan vesiltä olimme ennen auringonnousua 18 p:nä kulkeneet Gibraltarin salmen lävitse.
Huomasin selvästi, ettei kapteeni Nemoa miellyttänyt tämä Välimeri, jonka rantamaita hän juuri tahtoi välttää.[17] Sen aallot ja tuulet toivat hänelle liian paljon ikäviä muistoja, kenties sisäisiä kärsimyksiäkin. Hänen täytyi tulla täällä toimeen ilman sitä liikuntavapautta, jonka valtameret soivat hänelle, eikä hänen Nautiluksensa tuntenut itseään turvalliseksi Europan ja Afrikan liian läheisten rantojen välissä.
Niinpä olikin kulkunopeutemme tällöin viisikolmatta solmuväliä tunnissa. Hyvin ymmärrettävästi täytyi siis Nedinkin suureksi ikäväksensä luopua kaikista karkaamisajatuksista. Hän ei voinut laskea vesille ja käyttää hyväkseen laivan purtta, kun kuljimme 12—13 metrin nopeudella sekunnissa. Se olisi ollut samallainen hullunyritys kuin jos olisi hypännyt alas yhtä nopeasti kiitävästä pikajunasta. Eikä laivamme noussut vedenpintaan muulloin kuin yönaikaan uudistamaan ilmavarastoaan, ja sen kulku ohjattiin yksinomaan kompassin ja lokikirjan avulla.
En siis nähnyt tämän meren vedensisäisistäkään nähtävyyksistä enempää kuin pikajunan matkustaja näkee ohikiitävistä maisemista, nimittäin etäisiä kuvia näköpiirin reunalta, mutta ei lainkaan lähinnä olevia esineitä, jotka suhahtavat ohitse salamannopeudella. Kuitenkin voimme Conseil ja minä salongin isoista akkunoista huomata muutamia Välimeren kalalajeja, jotka voimakkailla evillään voivat lyhyen tuokion seurata Nautiluksen kupeilla.
Keskellä vesivuorta sivuillamme, jota sähkövalo kirkkaasti valaisi, puikkelehti jättiläisrauskuja aivankuin levitettyjä hartiahuiveja, ollen vatsanpuolelta valkoiset ja selästä täplikkään tummanharmaat. Neljän metrin pituiset haikalat, joita sukeltajat täällä kovin pelkäävät, kilpailivat keskenään nopeudessa. Kultakaloja Sparus-sukua tapasi yli metrin mittaisiakin, kimaltelevina hopean- ja sinihohtoisessa väriupeudessaan, joka jyrkästi erosi niiden synkänvärisistä evistä; nämä kalat, jotka muinoin olivat pyhitetyt Venukselle, ovat erittäin hyvälihaisia ja ovat säilyttäneet alkuperäisen kauneutensa monien geoloogisten aikakausien halki. Muhkeat sammet, pituudeltaan 8—10 metriä, uivat kilpaa haikalojen kanssa, vaikkeivät pitkältä leikissä kestäneetkään. Ne oleskelevat kaikissa merissä, nousevat keväisin virtaa ylöspäin suuriin jokiin kuten Wolgaan, Tonavaan, Po'hon, Loireen, Oderiin, ja elävät sillistä, makrillista, lohesta ja turskasta; jo Lukulluksen päivinä oli sen liha herkkuruokaa. Mutta eniten ihailin makrillinsukuista tonnikalaa, joka seuraa laivoja etsien niiden varjossa suojaa troopillisen auringon hehkulta. Väsymättä katselin sen sileätä, sukkulanmuotoista ruumista, joka on selältä mustansininen ja alta hopealta välkkyvä sekä varustettu pienellä päällä, harvinaisen voimakkailla rintaevillä ja syvään sisäänuurretuilla pyrstöevillä; se voi kasvaa viidenkin metrin pituiseksi.
Zoophytien eli kasvinnäköisten vesieläinten näimme etenkin Sisilian ja Tunisin rannikon välillä, missä merenpohja — samoin kuin Gibraltarin ja Ceutan välillä — kohoo äkkijyrkäksi vedenalaiseksi harjuksi, muodostavan kokonaisia eläviä puutarhoja. Siellä oli monenlaisia sieniä, merimakkaroita, merililjoja, joiden punertavat ripset värjäsivät veden laajalta purppurankarvaiseksi, auringonspektrin värisiä merikurkkuja ynnä meritähtiä.
Helmikuun 16 ja 17 päivän välisenä yönä hiipi Nautilus varovasti äskenmainitun rajaharjun yli ja saapui Välimeren toiseen isoon altaaseen, jonka suurin syvyys on 3,000 metriä. Täällä loppuivat kaikki äskeiset katseltavat; tuskin huomasimme enää isompia kalojakaan, kun ne varjojen tavoin kiitivät ohitsemme. Potkurinsa avulla liiti Nautilus näet viettävää pohjarinnettä alaspäin meren syvimpiin kohtiin.
Mutta siellä tarjoutui toisia nähtävyyksiä, syvästi liikuttavia ja hirvittäviä laadultaan. Kuljimme näet siinä Välimeren osassa, jossa haaksirikkoja tapahtuu tuhkatiheään. Kuinka monta laivaa onkaan kadonnut tietymättömiin Algierin rannikon ja Provencen välillä! Tällä pikaisella matkallamme syvissä vesikerroksissa näin merenpohjalla suuren joukon hylynjätteitä, joista toiset olivat korallien, toiset ruosteen ja mudan peittämiä; täynnänsä ankkureita, tykkejä, luoteja, teräsköysiä, potkurinpalasia, koneenosia, rikkinäisiä silinterejä, pohjattomia höyrykattiloita sekä emäpuita hankoineen, jotka osaksi uiskentelivat mädäntyneinä vesikerroksissa, osaksi seisoivat pystyssä tai pohjaan kaatuneina.
Minä huomasin että Välimeren pohja täyttyi laivanhylyistä yhä enemmän sitä mukaa kuin Nautilus lähestyi Gibraltarin salmea. Afrika ja Europa vetäytyivät yhä lähemmäksi toisiaan; ja juuri tuossa kapeassa salmessa ovat laivojen yhteentörmäykset lukuisimmat.
Mutta nopeasti ja välinpitämättömästi kiiti Nautilus täysin konein eteenpäin kaikkien näiden surullisten haaskojen ohi. Helmikuun 18 p. kello 3 aamulla se saapui Gibraltarin salmeen.
Tässä salmessa on kaksi virtaa: ylempi, joka on tunnettu jo kauvan aikaa sitten ja joka vie valtameren vedet Välimeren altaaseen; ja toinen alempi virta, joka käy päinvastaiseen suuntaan ja jonka olemassaoloa on hyvillä syillä voitu päätellä. Sillä Välimeren veden, jota alituisesti lisäävät sekä Atlantin aallot että sen kaikkien jokisuistamojen vedet, pitäisi joka vuosi kohota keskitasonsa yli, koska sen haihtuminen on vallan mitätön. Multa niin ei kuitenkaan tapahdu; ja sen nojalla on voitu olettaa löytyväksi toinen, alempi virta, jonka kautta ylitäytinen Välimeri luovuttaa liikavetensä Atlantin valta-uomaan.
Niin onkin todella laita; ja tätä alempaa, edelliselle vastakkaista virtaa käytti Nautilus nyt hyväkseen. Se sukeltautui nopeasti ahtaan salmen lävitse. Silmänräpäyksen ajan vilahti silmääni Herkuleen temppelin ihanat jäännökset, jotka Pliniuksen kertomuksen mukaan vajosivat meren pohjaan yhdessä sitä kannattavan saaren kanssa; ja muutaman minuutin jälkeen me jo kelluimme Atlantin valtameren aalloilla.