VIII LUKU.
Vigo-lahti.
Atlantti! Valtava vesilakeus, jonka pinta on 64 miljoonaa neliökilometriä laaja, pituus 14,400 kilometriä ja keskimääräinen leveys 4,400 kilometriä. Perin tärkeä meri, joka oli melkein tuntematon vanhanajan kansoille, lukuunottamatta foinikialaisia ja heidän jälkeläisiään kartagolaisia, noita muinaisia vastineita uudemman ajan hollantilaisille, jotka kauppamatkoillaan noudattivat Europan ja Afrikan länsirantoja. Valtameri, jonka suunnattomaan altaaseen vetensä tuovat maailman suurimmat virrat: La Plata, Orinoko, Amazon, Mississippi, St. Lawrence, Kongo, Niger, Senegal, Elbe, Loire ja Rhein, joista toiset kulkevat maapallon villimpäin, toiset viljellyimpäin seutujen halki. Ihana vesiaukea, jolla lakkaamatta kulkee laivoja mastoissaan kaikkien kansakuntain lippuja ja jonka äärimmäisinä rajapyykkeinä ovat sellaiset merimiesten pelkäämät nokat kuin Kap Horn ja Hyväntoivonniemi.
Nautilus halkoi nyt panssarikeulallaan sen aaltoja, suoritettuaan kolmessa ja puolessa kuukaudessa liki 5,000 peninkulman matkan; matkan joka on pitempi kuin mikään maapallon valtaviivoista. Minnehän nyt tulimmekaan kääntymään; mitä kohtaloita varasi meille tulevaisuus hämärässä kohdussaan?
Gibraltarin salmesta lähdettyään pysyttelihe laivamme avoimella merellä. Se nousi jälleen vedenpinnalle, joten saimme joka päivä nauttia kävelyistä yläkannella. Minä nousin sinne Ned Landin ja Conseilin kera. Vajaan kahden peninkulman päässä häämötti epäselvästi Kap St. Vincente, joka on Espanjan niemimaan lounaisin kärki. Etelästä kävi navakka kokkapurjetuuli. Meri kohisi ja kuohui, niin että Nautilus keikkui kovin. Oli miltei mahdotonta pysytellä yläkannella, jota lakkaamatta valelivat mahdottomat ärjyaallot. Menimme senvuoksi jälleen alas hengitettyämme keuhkomme täyteen raitista, suolaista meri-ilmaa.
Minä kävin hyttiini ja Conseil samaten makuusuojaansa, mutta kanadalainen seurasi perässäni hyvin miettiväisen näköisenä. Nopea matkamme Välimeren poikki oli estänyt häntä panemasta suunnitelmaansa toimeen, eikä hän nyt salannutkaan harmiansa.
Suljettuaan huoneeni oven hän kävi istumaan ja katseli minua siunaaman aikaa vaitonaisena.
"Ned ystävä", lausuin, "minä ymmärrän ajatuksenne, mutta ettehän voi moittia itseänne mistään. Mieletöntä olisi ollutkin miettiä pakoa sellaisella matkalla kuin meillä Välimerellä oli."
Ned Land ei vastannut mitään. Hänen yhteenpuserretut huulensa ja rypistyneet kulmakarvansa osottivat hänen jälleen hautovan jotain itsepäistä tuumaa.
"Mutta", jatkoin, "sittekään ei meidän vielä kannata antautua epätoivoon. Me kuljemme nyt Portugalin rannikkoa pitkin. Kaukana eivät ole Ranskan ja Englanninkaan rannikot, joilla helposti voimme löytää pakopaikan. Jos Nautilus Gibraltarin salmesta lähdettyään olisi suunnannut kulkunsa eteläänpäin, olisimme tulleet vesille missä mantereet ovat kaukana; ja silloin olisin minäkin alkanut epäillä. Mutta nythän tiedämme ettei kapteeni Nemo karta sivistyneen maailman seutuja; ja minä luulen että muutaman päivän perästä voitte toimia aivan turvallisesti."
Ned Land tähysteli minua vielä itsepintaisemmin. Vihdoin hän lopetti vaitiolon ja sanoi:
"Tänä iltana me yritämme."
Minä kavahdin pystyyn. Täytyy myöntääkseni etten ollut odottanut häneltä semmoista vastausta. Olisin tahtonut väittää vastaan, mutta en löytänyt sanoja.
"Me sovimme keskenämme että vartoisimme suotuisata hetkeä", hän jatkoi. "Tämä hetki on nyt tullut. Tänä iltana tulemme vain moniaan kilometrin päähän Espanjan rannikolta. Yö on pimeä, tuuli käy mereltä päin. Olette antanut minulle lupauksenne, herra Aronnax, ja minä luotan teihin."
Kun yhä vaikenin, nousi kanadalainen pystyyn ja läheni minua.
"Tänä iltana kello 9 se tapahtuu", hän sanoi. "Olen jo käskenyt Conseilin pitämään varansa. Siihen aikaan on kapteeni sulkeutunut hyttiinsä ja on arvatenkin jo käynyt levolle. Eivät koneenkäyttäjät eivätkä muutkaan laivamiehet voi huomata meitä. Conseil ja minä käymme keskusportaille. Te, professori, odotatte merkkiäni kirjastohuoneessa, parin askeleen päässä meistä. Airot, masto ja purje ovat purressa. Onpa minun onnistunut viedä sinne vähän ruokavarojakin. Olen sitäpaitsi hankkinut itselleni ruuviavaimen, jolla kierrän auki purtta laivankyljessä pitelevät ruuvit. Kaikki on siis varattu valmiiksi täksi illaksi."
"Meri käy kovasti", virkoin.
"Myönnän sen, mutta sen tukaluuden voi sulattaa. Vapaudesta mielellään maksaakin jotain. Muuten on pursi vakavakulkuinen, ja muutaman kilometrin purjehdus kovallakin tuulella ei merkitse suuria. Kenpä tietää vaikka alus huomenna olisi sadan kilometrin päässä rannasta avoimella merellä. Toivokaamme että olosuhteet ovat meille suotuisat, niin että kello 10 ja 11 välissä joko laskemme maihin tahi ei meitä enää ole. Jumalan avulla siis yritämme tänä iltana!"
Näin sanoen kanadalainen poistui ja jätti minut jotenkin ymmälle. Olin kuvitellut että ratkaisevan hetken tullen saisin tarpeeksi miettimisaikaa. Itsepäinen seuralaiseni ei nyt suonut minulle sellaista. Ja mitäpä muuten olisinkaan voinut sanoa hänelle? Ned Land oli satakertaisesti oikeassa. Tämä tilaisuushan oli tavallaan aivan oivallinen pakoyrityksen toimeenpanemista varten, ja tietysti käytti hän sitä hyväkseen. Voinko minä nyt todellakaan rikkoa antamani kunniasanan ja ottaa niskoilleni vastuun siitä, että toverieni henki ja tulevaisuus joutuisi vaaraan minun tieteellisten harrastusteni takia? Ja eikö kapteeni Nemo jo huomenna saattaisi kuljettaa meidät kauvaksi kaikesta mantereen nimellisestä?
Tällä hetkellä ilmoitti minulle vahva, viheltävä ääni, että vesisäiliöitä par'aikaa täytettiin ja että Nautilus oli painumassa syvälle Atlantin aaltojen alle.
Minä jäin hyttiini, sillä en halunnut tavata kapteenia, joka olisi voinut helposti huomata mielenliikutukseni. Vietin täten yksikseni hyvin kolkon päivän. Tunsin vuoroon halua saavuttaa jälleen vapauteni ja itsemääräämisvaltani, vuoroon katkeruutta sen johdosta että minun nyt piti iäksi sanoa jäähyväiset tälle ihmeelliselle alukselle ja jättää päättämättä kaikki tieteelliset tutkimukseni. Noiden pitkien tuntien kuluessa olin milloin näkevinäni itseni ja toverini turvassa mantereella, milloin yllätin ajatukseni toivomassa että jokin arvaamaton sattuma estäisi Ned Landia panemasta aijettaan täytäntöön.
Kahdesti kävin salongissa katsomassa kompassista, lähenikö Nautilus todella Portugalin rannikkoa vai etäytyikö se siitä avoimelle merelle päin. Ei, alus pysyttelihe edelleen Portugalin vesillä, pitäen keulansa yhä suunnattuna pohjoista kohti.
Minun täytyi siis tehdä päätökseni ja valmistua pakenemaan. Matkavarukseni eivät tuottaneet hankaluutta: muuta kuin muistiinpanoni ei minulla ollut mukaanpantavana.
Monet kerrat pohdin mielessäni, mitä kapteeni Nemo oikein tulisi ajattelemaan pakomme johdosta ja mitä hän tekisi siinä tapauksessa, että se epäonnistuisi tahi keksittäisiin ennen aikojaan. Minulla itselläni ei ollut mitään syylä valittaa hänen kohteluaan vastaan; päinvastoin. Ei liene kukaan ihminen tällaisessa tapauksessa osottanut toiselle vierasvaraisuuttaan niin alttiisti ja pakottomasti kuin hän. Eikö minua siis voitaisi moittia kiittämättömäksi, kun tällä tapaa saatoin jättää hänet? Mutta eihän toiselta puolen mikään vala eikä lupaus kiinnittänyt meitä häneen. Olosuhteiden pakkoon — eikä kunniansanaamme — hän luotti kahlehtiessaan meidät ainaiseksi läheisyyteensä. Ja tuo hänen avoimesti ilmaisemansa aikomus pidättää meitä elinkautisessa vankeudessa — eikö se oikeuttanut meitä käyttämään jokaista tilaisuutta paetaksemme?
En ollut nähnyt kapteenia sen jälkeen kuin olimme käyneet Santorini-saaren läheisyydessä. Koettelin nyt tarkata hänen askeleitaan hytistään, joka oli aivan minun suojani vieressä. Mutta sieltä ei kuulunut hiiskahdustakaan. Hytti oli aivan tyhjä.
Päivällinen tarjottiin kuten tavallisesti suojassani. Minulla ei ollut erikoista ruokahalua; olin liiaksi jännitetty ja mietteissäni. Kello 7 nousin pöydästä. Sata kaksikymmentä minuuttia — minä laskin ne — oli vielä jälellä siihen asti kuin tapaisin Ned Landin. Levottomuuteni yhä kasvoi, minä en voinut pysyä paikoillani. Tahdoin vielä kerta käydä salongissa, luoda viime silmäyksen tuohon museoon, jossa olin viettänyt niin monia rattoisia ja opettavaisia hetkiä.
Salongin läpi astuessani tulin sattumalta ovelle, joka vei kapteenin hyttiin. Suuresti hämmästyin kun näin sen olevan raollaan. Kavahdin vaistomaisesti taaksepäin. Jos kapteeni Nemo oli huoneessaan, näkisi ja kuulisi hän minut. Mutta kun en kuullut sieltä hiiskahdustakaan, lähenin jälleen ovea. Huone oli tyhjä. Avasin oven seljälleen ja astuin sisään. Yhä samaa kolkkoa, luostarintapaista äänettömyyttä.
Silmääni sattui muutamia kuvia seinällä, joihin en ensi käynnilläni tullut kiinnittäneeksi huomiota. Ne olivat kaikki muotokuvia suurista historiallisista henkilöistä, joiden elämä oli ollut yhtämittaista uhrautumista jonkun yleisinhimillisen aatteen eteen: Kosciusko, Puolan sankari; Botzaris, uuden Hellaan Leonidas; O'Connell, Irlannin puolustaja; Washington, Pohjois-Amerikan Yhdysvaltain perustaja; Manin, Italian vapausliikkeen alkaja; Lincoln, jonka orjuudensuosijan luoti oli surmannut; ja vihdoin John Brown, mustan rodun vapauttamisen marttyyri, riippuvana hirsipuussaan.
Mikä side yhdistikään kapteeni Nemon näihin sankarisieluihin? Voiko tämä kuvakokoelma paljastaa minulle hänen elämätään verhoavan salamyhkäisyyden? Oliko hän sorrettujen kansain puolustaja, orjarotujen vapauttaja? Oliko hänellä ollut osansa vuosisadan valtiollisissa ja yhteiskunnallisissa kumousliikkeissä…
Kello löi äkkiä 8. Vasaran ensi lyönti vieteriin vavahdutti minut unelmistani. Syöksähdin hytistä jälleen salonkiin.
Silmäni osuivat kompassiin. Se osotti meidän yhä kulkevan pohjoista kohti. Loki näytti melkoista nopeutta, manometri noin 60 metrin syvyyttä. Olosuhteet tuntuivat siis suosivan kanadalaisen yritystä.
Menin huoneeseeni ja pukeuduin lämpimiin vaatteisiin: saukonnahkaiseen lakkiin, hylkeennahalla vuorattuun takkiin ja pitkävartisiin merisaappaisiin. Olin nyt täysin valmis ja vartosin sovittua merkkiä. Vain potkurin kumina häiritsi syvää äänettömyyttä laivassa. Kuuntelin ja teroitin korviani. Kellon ollessa muutamia minuuttia vaille 9 panin korvani kapteenin hytin ovelle. Sieltä ei kuulunut mitään. Lähdin salongin kautta kirjastoon. Yhä sama hiljaisuus ja puolihämärä. Asetuin keskusportaille vievän oven viereen ja odottelin Ned Landin merkkiä.
Silloin alkoi potkurin kumina hiljentyä ja taukosi viimein tykkänään. Mitä tämä merkitsi? Suosiko vai estikö se Ned Landin aijetta? En kyennyt siihen vastaamaan.
Äkkiä tuntui heikko täräys; minä ymmärsin että Nautilus oli pysähtynyt merenpohjalle. Levottomuuteni nousi äärimmilleen. Kanadalaisen merkinantoa ei kuulunut. Tunsin halua mennä hänen puheilleen ja pyytää häntä luopumaan yrityksestään. Tunsin ettei Nautilus kulkenut entiseen tapaansa…
Samassa aukeni salongin ovi, ja kapteeni Nemo astui sisään. Hän huomasi minut ja sanoi pitemmittä puheitta kohteliaasti:
"Ah, herra professori, teitä juuri etsin. Oletteko perillä Espanjan historiassa?"
Vaikka tuntisikin oman maansa historian niinkuin viisi sormeansa, niin ei tällaisessa mielentilassa olisi voinut kertoa siitä sanaakaan, saatikka sitten vieraan maan historiasta.
"No, herra professori", toisti kapteeni, "ettekö kuullut kysymystäni?
Oletteko perehtynyt Espanjan historiaan?"
"En erittäin", vastasin.
"Kas vain, oppineillakin miehillä on joskus lisää opittavana. Käykäähän istumaan, niin kerron teille merkillisen tapauksen tämän maan historiasta."
Kapteeni heittäytyi sohvaan, ja minä istahdin koneellisesti hänen viereensä puolihämärässä salongissa.
"Herra professori", sanoi hän, "kuunnelkaa nyt tarkasti minua. Tämä kertomus tulee tavallaan teille mielenkiintoiseksi, sillä siitä saatte vastauksen erääseen kysymykseen, jota epäilemättä ette ole voinut muuten ratkaista."
"Minä kuuntelen", vastasin tietämättä mihin puhetoverini oikein tähtäsi.
"Luvallanne, professori", alotti kapteeni, "siirrymme vuoteen 1702. Tiedätte että Ludvig XIV, joka luulotteli voivansa kuninkaallisella viittauksellaan vaivuttaa Pyreneat maan sisään, oli pakottanut espanjalaiset ottamaan kuninkaakseen hänen sukulaisensa Anjoun herttuan. Tämä ruhtinas, joka Filip V:nnen nimellä hallitsi enemmän tai vähemmän kehnosti, sai ulkomailla osakseen vahvaa vastustusta.
"Vuotta aikaisemmin olivat näet Hollannin, Itävallan ja Englannin hallitsijat tehneet Haagissa keskenään liiton riistääkseen kruunun Filip V:nneltä ja antaakseen sen eräälle Itävallan arkkiherttualle, jota jo ennakolta ruvettiin nimittämään Kaarlo VII:nneksi.
"Espanjan täytyi nyt ruveta kestämään tämä vastamyrsky. Mutta sillä maalta puuttui silloin melkein tykkänään sotaväkeä ja merivoimia. Rahoja niiden pestaamiseen oli kumminkin tulossa, jos nimittäin useat jo Amerikasta lähetetyt, kullalla ja hopealla lastatut laivat pääsisivät tulemaan Espanjan satamiin. Vuoden 1702 lopulla odotettiin juuri yhtä sellaista laivastoa, jota suojelemaan Atlantilla risteileviltä vihollislaivastoilta Ranska oli lähettänyt kolmekolmatta sotalaivaa amiraali Château-Renaudin johdolla.
"Aarrelaivaston oli määrä mennä Cadiziin; mutta kuultuaan englantilaisten laivojen väijyvän siellä päin päätti amiraali poiketa johonkin ranskalaiseen satamaan. Laivaston espanjalaiset päälliköt panivat kuitenkin vastalauseen; he tahtoivat laskea Espanjan rannikolle, ja jollei Cadiziin voitu päästä, niin oli koetettava Vigo-lahteen, joka sijaitsee maan luoteisrannalla ja joka ei silloin ollut vihollisten saartama.
"Amiraali Château-Renaud olikin kyllin heikko taipuakseen tähän, ja laivat laskivat Vigo-lahteen. Mutta kovaksi onneksi se on aivan avoin meren puolelta, joten sitä ei vaaran tullen käynyt puolustaminen. Täytyi siis kiirehtiä purkamaan aarteet aluksista ennen vihollislaivaston tuloa; ja aika olisi sen myöntänytkin, jollei kurja voitonpyynti olisi odottamatta sotkenut asiaa.
"Cadizin kauppiaiden etuoikeutena oli näet ottaa vastaan kaikki Länsi-Intiasta tulevat tavarat. Kulta- ja hopeaharkkojen purkaminen Vigon rannalle loukkasi siis heidän oikeuksiaan. He valittivat Madridiin ja saivat heikon Filip V:nnen suostumaan siihen, että aarrelaivasto viruisi purkamatta Vigon reitillä siihen asti kunnes vihollislaivat olisivat menneet menojansa.
"Mutta juuri tätä päätöstä tehtäessä purjehti Englannin laivasto Vigo-lahteen lokakuun 22 p. 1702. Heikompana voimiltaan puolustautui amiraali Château-Renaud uljaasti; mutta huomatessaan että aarrelaivat siitä huolimatta pian joutuisivat vihollisen käsiin, sytytti ja upotti hän ne, niin että ne suunnattomille rikkauksineen vaipuivat merenpohjaan."
Kapteeni Nemo pysähtyi kertomuksessaan. Minun täytyi myöntää etten ollenkaan käsittänyt, minkä vuoksi tämä historiallinen luento minulle nyt pidettiin.
"Entä sitten?" kysyin vähän hämilläni.
"Ei muuta", vastasi kapteeni, "kuin että nyt olemme keskellä Vigo-lahden pohjaa ja että itsestänne riippuu, tahdotteko tutustua sen salaisuuksiin."
Kapteeni nousi ja pyysi minua seuraamaan häntä. Olin ennättänyt tulla tolkuilleni ja tottelin häntä. Salonki oli pimeä, mutta laineet kimaltelivat lasiruutujen takaa. Katsahdin ulos.
Meri oli valaistu puolen kilometrin laajuudelta Nautiluksen ympärillä; hiekkapohja näkyi selvästi sähköheijastimen valossa. Osa laivan miehiä sukellustamineissaan vyörytteli erilleen puoliksi lahonneita tynnyreitä ja pohjattomia arkkuja, jotka viruivat mustuneiden hylynjäännösten keskellä. Niistä virtasi esiin kulta- ja hopeaharkkoja, metallirahoja ja -koruja. Hiekka aivan peittyi niistä. Tätä kallista aarretta merimiehet siirsivät paraikaa laivaan.
Nyt ymmärsin kaiken. Tässä tapahtui tuo meritaistelu lokakuun 22 p. 1702; tässä olivat Espanjan aarrelaivat upotetut pohjaan. Ja tänne tuli kapteeni Nemo tarpeen mukaan korjaamaan talteensa miljoonia, joita hän käytti aluksensa pohjalastiksi. Häntä, yksin häntä varten oli Amerikka hankkinut kalleimmat metallinsa. Hän oli kaikkien noiden intiaaneilta ryöstettyjen aarteiden ainoa perijä!
"Tiesittekö te ennen, professori", kysyi kapteeni hymyillen, "että meri sisältää sellaisia rikkauksia?"
"Tiesin kyllä", vastasin, "että sen veteen liuvonneen hopean määrä arvioidaan kahdeksi miljoonaksi tonniksi."
"Totta kyllä; mutta tuon hopean erottaminen merivedestä maksaisi paljon enemmän kuin mitä saalis tuottaisi. Minun sen sijaan tarvitsee vain koota se mitä ihmiset ovat kadottaneet; eikä ainoastaan Vigo-lahdesta, vaan tuhansilta muilta haaksirikkopaikoilta, jotka kaikki ovat tarkoin merkityt merikarttoihini. Ymmärrättekö nyt, että minä omistan miljaardeja?"
"Kyllä; surkuttelen vain tuhansia puutetta kärsiviä ihmisiä, joiden kesken tasaisesti jaettuina nämä aarteet tuottaisivat niin paljon hyötyä, sen sijaan kun ne nyt pysyvät ijäti hedelmättöminä heille."
Tuskin olivat viime sanat päässeet suustani, kun tunsin niillä loukanneeni isäntääni.
"Hedelmättöminä!" huudahti hän kiivastuen. "Luuletteko siis, herraseni, että nämä aarteet siltä pysyvät hukassa, että minä niitä kokoon? Luuletteko minun keräilevän niitä omaksi hyödykseni? Ken sanoo teille, etten minä niitä käytä hyvin? Luuletteko minun olevan tietämätön siitä, että maan päällä vielä on kärsiviä olentoja, sorrettuja rotuja, lohdutusta kaipaavia onnettomia, kostajaa tarvitsevia uhreja? Ettekö käsitä että…"
Viime lauseensa kapteeni Nemo keskeytti, kaiketi katuen sanoneensa jo liikoja. Mutta minä olin jo arvannut kaiken. Mitkä vaikuttimet häntä muuten voivatkin johtaa, oli hän kumminkin säilyttänyt täydellisesti ihmisyystunteensa! Ihmiskunnan kärsimykset saattoivat hänen sydämmensä sykkimään entistä voimakkaammin, ja hänen rajaton hyväntekeväisyytensä kohdistui niinhyvin sorrettuihin kansanrotuihin kuin niiden yksityisiin jäseniinkin.
Ja nyt käsitin mihin tarkotukseen nekin miljoonat olivat määrätyt, jotka kapteeni Nemo oli siirrättänyt laivastaan purjehtiessamme kapinaan nousseen Kreetan vesillä.
IX LUKU.
Mereen vajonnut mannermaa.
Seuraavana päivänä, helmikuun 19:ntenä, näin kanadalaisen astuvan hyvin alakuloisena hyttiini. Olin jo odottanutkin häntä.
"No, niin se kävi, herrani!" sanoi hän.
"Aivan niin, Ned; sattuma oli meille vastainen eilen."
"Hm. Pitikin sen lemmon kapteenin ilmestyä juuri sillä hetkellä, jolloin meidän oli määrä lähteä pakoon."
"Niin, Ned, hänellä oli asiaa pankkiirinsa luo."
"Pankkiirinsa?"
"Tai oikeammin pankkihuoneensa. Tarkotan valtamerta, jonka helmassa hänen aarteensa ovat paljon varmemmassa säilyssä kuin minkään valtiopankin kassaholvissa."
Kerroin nyt kanadalaiselle eilispäivän tapahtumista, toivoen voivani kiinnittää hänet sen kautta lähemmin kapteeniin ja hänen laivaansa, mutta saavuttamatta muuta tulosta kuin että Ned valitti katkerasti sitä seikkaa, ettei hän itse ollut päässyt koettamaan onneansa Vigon merenalaisella taistelutantereella.
"Mutta vielä ei kaikki ole loppu", sanoi hän. "Äskeinen yrityksemme oli vain onnistumaton harpuunanheitto. Toisella kerralla me onnistumme, ja vaikka jo tänä iltanakin jos niiksi tulee…"
"Mihin suuntaan Nautilus nyt kulkee?" kysyin.
"En tiedä", hän vastasi.
"No niin, puolipäivämittauksen aikaan otamme selvää auringonkorkeudesta", virkoin.
Kanadalainen lähti Conseilin luo. Hetikun olin pukeutunut, menin salonkiin. Kompassi ei rauhoittanut minua. Nautiluksen suunta kävi etelälounaaseen. Me käänsimme siis selkämme Europalle.
Kärsimättömänä odottelin auringonkorkeuden merkitsemistä kartalle. Kello puoli kaksitoista tyhjennettiin vesisäiliöt, ja alus nousi vedenpintaan. Minä kiirehdin kannelle. Ned Land oli siellä jo ennen minua.
Maata ei ollut enää missään näkyvissä; ääretön, rannaton ulappa vain. Taivaanrannalla muutamia purjeita; arvatenkin sellaisia aluksia, jotka jo Kap da Rocan kohdalla etsivät suotuisia tuulia päästäkseen kiertämään Hyväntoivonnientä. Taivas oli pilvinen. Navakka tuuli oli odotettavissa.
Ärtyisä Ned Land koetti katseillaan lävistää pilvien peittämää näköpiiriä. Hän toivoi vielä, että hänen niin innokkaasti ikävöimänsä mantere pistäisi jossakin näkyviin usvan sisästä.
Puolipäivän aikaan pilkotti aurinko esiin lyhyen hetken.
Apulaispäällikkö käytti tätä hetkeä hyväkseen määrätäkseen asemamme.
Mutta kun meri rupesi yhä kovemmin käymään, menimme kaikki alas ja
luukut suljettiin.
Kun tunnin perästä silmäsin karttaa, näin Nautiluksen asemaksi merkityn 16°17' pituus- ja 33°22' leveysasteen, joten olimme yli puolentoista sadan kilometrin päässä lähimmältä rannikolta. Pakoa oli siis mahdotonta ajatellakaan; ja lukija voi kuvitella kanadalaisen mielentilan, kun ilmotin tästä hänelle.
Itse puolestani en ollut kovinkaan pahoillani. Tunsin vapautuneeni painostavasta ahdistuksesta ja voivani jälleen jotenkin levollisesti antautua tavallisiin töihini.
Kello 11 aikaan kapteeni Nemo odottamatta kävi minua tervehtimässä. Hän kysyi minulla hyvin rakastettavasti, olinko vielä väsyksissä viime yön valvomisesta. Minä vastasin kieltävästi.
"Siinä tapauksessa, herra Aronnax, ehdottaisin teille merkillistä huvimatkaa."
"Ehdottakaa, kapteeni."
"Olette tähän asti tutkinut merenpohjaa vain päiväseen aikaan ja auringonvalossa. Huvittaisiko teitä nähdä sitä pimeänä yönä?"
"Mitä mieluisimmin."
"Minun täytyy jo ennakolta ilmoittaa, että tämä matka tulee olemaan sangen vaivaloinen. Meidän täytyy kulkea hyvin pitkältä ja kavuta erään vuorenkin yli. Ja tiet siellä alhaalla eivät ole juuri kehuttavassa kunnossa."
"Sanomanne, kapteeni, vain kiihottaa uteliaisuuttani. Olen valmis lähtemään kanssanne."
"Seuratkaa siis minua, professori, niin pukeudumme sukellustamineisiimme."
Pukeutumishyttiin tultuamme näin, etteivät toverini eikä laivanväestöstäkään kukaan seuraisi meitä tällä matkalla. Kapteeni Nemo ei ollut edes ehdottanut minulle Ned Landia ja Conseilia otettavaksi mukaan.
Muutaman minuutin kuluttua seisoimme jo kaulaa myöten raskaissa varuksissamme. Apulaisemme kiinnittivät selkäämme ilmasäiliöt, mutta sähkölamppuja ei näkynyt valmiiksi varustetun. Minä kiinnitin kapteenin huomiota siihen seikkaan.
"Niistä ei meille olisi mitään hyötyä", hän vastasi.
Minä luulin kuulleeni väärin, mutta en voinut enää toistaakaan kysymystäni, sillä kapteenin pää oli jo kadonnut metallihytyrän sisään. Minunkin päähäni sovitettiin vaskilakki; ja tuokion kuluttua, tavalliset ulossiirtymistemput suoritettua, tallasimme jo Atlantin meren pohjaa 300 metrin syvyydessä.
Puoliyönaika oli käsissä. Vesi oli sysimustaa, mutta kapteeni Nemo osotti minulle kaukana, noin kolmen kilometrin päässä Nautiluksesla kimaltelevaa punaista pilkkua eli jonkunmoista leveää valonloimoa. Minkälaista tulta se mahtoi ollakaan, mitkä ainekset sen synnyttivät ja kuinka se voi lieskata täällä vesien syvyyksissä — sitä en kerennyt itselleni selittämään. Kaikissa tapauksissa se heikollakin hehkullaan valaisi kulkuamme; ja totuttuani siihen käsitin kuinka turhaa Ruhmkorffin-lamppujen mukaanottaminen olisi ollutkin.
Eteenpäin matkatessamme ja merenpohjan vähitellen yletessä jalkaimme alla olin kuulevinani jonkunlaista rapisevaa sohinaa pääni päältä. Sen pauhina koveni yhä enemmän, ja pian käsitin syynkin siihen. Merenpintaan rapisi rankkasade. Vaistomaisesti syntyi minussa pelko, että nyt tässä vasta kastutaan. Keskellä valtameren syvyyttä, merenpohjalla tallustaen! En voinut sitten olla naurahtamatta tälle mahdottomalle ajatukselle. Mutta paksun ja vedenpitävän sukelluspuvun sisällä ollen en tosiaankaan tuntenut enää olevani kosketuksissa kostean alkuaineen kanssa; kävelymme tuntui tapahtuvan jossakin tavallista tiheämmässä maanpäällisessä ilmakehässä.
Puolituntisen vaelluksen perästä alkoi savinen merenpohja käydä kallioiseksi. Meduusat, jotkut mikroskooppiset äyriäiset ja pennatulit levittivät heikosti fosforoivaa valoa sen yli. Siellä täällä erotin kiviröykkiöitä, joita peittivät miljoonat zoophytit ja yhteenkietoutuneet leväryhmät. Jalkamme livettivät usein limaisilla hauramatoilla, niin että ilman matkasauvaani olisin monestikin kupsahtanut kumoon. Taakse katsoessani näin edelleen Nautiluksen valkoisen valon, vaikka yhä enemmän heikkonevana.
Mutta sen sijaan alkoi liehtarinamme oleva punertava loimo yhä vahveta ja saattaa vedenalaisen näköpiirin leimuamaan. Tuon valon alkulähteen arvaaminen pani minut yhä enemmän ymmälle. Oliko se jokin sähköinen liesi täällä merenpohjalla — joku maankamaran tiedemiehille vielä tuntematon luonnonilmiö — vai ylläpitikö ehkä ihmiskäsi jossakin meren uumenissa sen roihua? Tapaisinkohan täällä alhaalla joitakin kapteeni Nemon aateveljiä ja tovereita, jotka elivät yhtä ihmeellistä elämää kuin hän ja joiden luona hän nyt aikoi käyttää minua? Kohtaisinko täällä ehkä siirtokunnan henkipattoisia, jotka maaelämän surkeuteen väsyneinä olivat etsineet ja löytäneet turvapaikan ja täydellisen itsenäisyyden valtameren syvyyksissä? Kaikki nämä hurjat, järjettömät aatokset kiehuivat päässäni eteenpäin taivaltaessamme; ja kun lisäksi mieltäni vielä yhä enemmän kiehtoivat kaikki näkemäni uudet ihmeet, niin en tosiaankaan olisi suuresti ällistynyt, vaikka olisimme lopulta päätyneetkin johonkin niistä vedenalaisista kaupungeista, joista kapteeni Nemo oli unelmoinut.
Tiemme tuli yhä valoisammaksi. Valonlieska leimusi erään arviolta 250 metrin korkuisen vuoren huipulta. Mutta tämä valo oli vain pelkkää vesikerrosten kristallista heijastumista. Itse liesi, tuon selittämättömän valon alkulähde sijaitsi jossakin vuoren vastakkaisella rinteellä.
Kapteeni Nemo eteni epäröimättä Atlantin pohjalla risteilevien kivisokkeloiden halki. Hän tunsi hyvin tämän kaamean tien. Varmasti oli hän useasti kulkenut sitä, tarvitsematta enää joutua harhaan. Minä seurasin hänen perässään, horjumatta luottaen häneen. Hän tuntui minusta itse Vetehiseltä, jonka synkkä haamu häämötti edessäni loistavaa näköpiiriä vastaan.
Kello oli yksi yöllä. Olimme joutuneet valovuoren juurelle. Mutta voidaksemme kavuta sen rinteitä ylös oli meidän uskallettava sukeltautua valtaisen metsän halki luikerteleville vaivaloisille poluille. Niin — metsä se todella oli, täynnä kuolleita, lehdettömiä, nesteettömiä puita; puita, jotka veden vaikutuksesta olivat kivettyneet ja joiden valtiaiksi siellä täällä yleni jättimäisiä petäjiä. Se muistutti vielä pystyssä seisovaa kivihiilimetsää, joka juurillaan pitäytyi kiini rikkirepeytyneessä pohjakamarassa ja jonka oksisto kuvastui vesikattoa vastaan aavemaisesti kuin mustasta paperista leikattu suoniverkko. Minä kiipesin ylöspäin kalliorinnettä myöten, kapusin kaatuneiden puunrunkojen yli, repelin rikki köynnöskasveja, jotka kiehkuroina keinuivat vesivirroissa puitten välillä, ja pelotin karkuun kalaparvia, jotka lintujen tavoin kiitivät oksalta oksalle. Olin aivan hurmautunut enkä tuntenut väsymyksestä merkkiäkään.
Mikä näytelmä edessämme! Kuinka kuvatakaan sitä! Miten saattaa lukijaini havaintoon tätä metsää, noita kallioita meren mustissa uumenissa, tätä villin kaameaa maakamaraa jalkaimme alla, tuota tavatonta taivasta päittemme päällä, sädehtivänä tuon merkillisen valolähteen punertavassa loimossa, jonka voimakkuutta väkevästi lisäsi veden heijastuskyky! Me kiipesimme kalliojärkäleiden yli, jotka sitten kumealla kohinalla syöksyivät alas kuin alpeilta lumivyöryt. Molemmilla puolillamme aukeni pitkiä, hämäriä käytäviä, joihin katse hukkui.
Mutta kapteeni Nemo jatkoi yhä kulkuaan ylöspäin. Minä en tahtonut jäädä hänestä jälkeen, vaan seurasin häntä rohkeasti. Sauvani oli minulle hyväksi avuksi. Harha-askel olisi ollut vaarallinen näillä kapeilla poluilla, jotka luikertelivat ammottavien kuilujen reunoilla; mutta minä astuin varmoin askelin, huimausta tuntematta raskaissa tamineissani, vaskihytyrässäni ja lyijyanturoillani.
Kahden tunnin vaelluksen jälkeen olimme läpäisseet metsävyöhykkeen, ja vain sata askelmittaa päittemme päällä kohosi jo vuorenhuippu, jonka keila sumensi vastakkaiselta rinteeltä ylöslieskaavan sädekimpun. Meidän puoleista rinnettä halkoivat lukemattomat repeämät, syvät rotkot ja hirvittävät kuilut, joiden pohjalta kuului sekavia hälyjä ja kamalaa polsketta. Vereni oli seisattua, kun tieni äkkiarvaamatta sulki suunnaton tuntosarvi tahi kun pelottava saksi rämisten laukesi kiini jossakin lähellä polkua. Tuhansittain loistavia pilkkuja kimmalteli rotkojen hämärästä. Ne olivat pesiinsä pakenevien äyriäiseläinten silmiä — jättiläishummereiden, jotka kohosivat pystyyn kuin haarniskasoturit ja rämisyttivät saksiaan kuni rautavarustuksia ja suunnattomien rappojen, jotka lepäsivät ulottimillaan kuten tykit laveteillaan; sekä inhottavien mustekalojen, jotka heiluttivat lonkeroitaan ikäänkuin sadun Medusa käärmekiharoitaan.
Mikä eriskummallinen maailma tämä olikaan, jonka olemassaolosta minulla ei ollut vielä ennen ollut aavistustakaan? Mihinkä lahkoon kuuluivat kaikki nämä niveleläimet ja nilviäiset, joille kallio muodosti aivankuin toisen kuoren?
Mutta tänne en saanut pysähtyä. Kapteeni Nemo, joka oli tottunut noihin kaameisiin eläviin, ei kiinnittänyt niihin lainkaan huomiota. Olimme nousseet ensimmäiselle ylätasangolle, jolla aivan uudet ihmeet odottivat minua. Siellä kohosi haaveellisia raunioita ja kivikasoja, jotka huomasi ihmisten eikä Luojan käsialaksi. Valtaiset muurinjäännökset antoivat arvata muinaisia temppeleitä ja linnoja, joita muratin ja villiviiniköynnösten asemasta pukivat haurat ja levät sekä kokonainen maailma kukkivia kasvieläimiä.
Mutta mikä maailmanosa olikaan tällä tapaa joutunut vedenpaisumuksen saaliiksi ja painunut elävien ilmoilta valtameren uumeniin? Mikä kadonnut kansanrotu oli pinonut nuo kalliojärkäleet ja kiviröykkiöt niin, että ne muistuttivat esihistoriallisten aikojen jätinraunioita ja hautakumpuja? Minne olikaan kapteeni Nemon päähänpisto minut oikein johdattanut?
Olisin tahtonut kysyä sitä häneltä; mutta kun en voinut, niin tartuin hänen käsivarteensa ja koetin pysähdyttää hänet. Mutta hän pudisti päätään ja viittasi vuoren korkeimmalle huipulle aivan kuin tahtoen sanoa:
"Tule vain perässä! Tuonne ylemmäksi!"
Minä seurasin häntä jännittäen voimiani viimeiseen saakka; ja moniaan minuutin perästä seisoin hänen rinnallaan huipulla, joka noin kymmenen metrin korkuisena jyrkkänä keilana hallitsi koko alempana olevaa sekavaa kallioryhelmää.
Minä katsahdin alas juuri kiipeämällemme vuorenrinteelle. Sillä puolella kohosi vuori vain 200-250 metriä alapuolella olevasta tasangosta, mutta vastakkaisella puolella ainakin toista vertaa korkeammalle, sillä Atlantin pohja oli siellä niin paljon syvemmällä. Käännyin sitten hitaasti ja annoin katseeni solua joka suunnalle ympärilleni. Laaja näköala avartui silmieni eleen voimakkaasti salamoivan liekkimeren valossa. Vuori, jonka huipulla seisoimme, oli todellakin tulivuori.
Vajaata parikymmentä metriä jalkaimme alla tuolla vastakkaisella rinteellä, joka tähän asti oli ollut meiltä kätkössä, purkautui avarasta tulivuorenaukosta herkeämättömän kivi- ja kuonasateen ohella laavavirtoja, jotka tulikoskiksi haarautuen vyöryivät vesien kohtuun siellä hitaasti sammuakseen ja jähmettyäkseen. Asemansa kautta tämä tulivuori siten muodosti suunnattoman tulisoihdun, joka valaisi sen juurella olevaa tasankoa näköpiirin äärimmäisille rajoille saakka.
Sanoin että tämä merenalainen tulivuorenkita purki kohdustaan laavaa, mutta en, että siitä kohosi mitään liekkejä. Liekkien syntymiseen vaaditaan ilmanhappea, ja sen vuoksi sellaisia ei voi syntyä veden alla. Mutta laavavirrat sisältävät itsessään valoa synnyttäviä voimia; ne voivat kuumentua hehkuvanvalkoisiksi, niin että ne ensimmäisessä voitokkaassa taistelussaan kosteata alkuainetta vastaan voivat muuttaa sitä kaasumaiseen muotoon. Nopeat virrat hajottivat näitä tulisina hehkuvia kaasuja kaikille haaroille, ja laavavuot valuivat alas vuoren juurelle, missä ne Vesuviuksen purkausten tavoin kohtasivat toisen Torre del Grecon.
Sillä tuolla alhaalla, silmieni edessä, näyttäytyi hävitetty kaupunki sisäänsortuneine kattoineen, kaadettuine temppelineen, raunioituneine holvineen, murskautuneine pylvästöineen — kaupunki, jonka sopusuhtaisissa piirteissä, kaikesta raiskauksesta ja hävityksestä huolimatta, kuitenkin voi vielä havaita eräänlaisen toskanalaisen rakennustaiteen jykevää luonteenomaisuutta. Etäämmällä jälkiä jättimäisestä vesijohdosta, tännempänä Akropoliksen korkea pengermä ja sillä jonkin muinaisen Parthenonin keveitä pilariryhmiä; sivulla rantakäytävän raunioita, aivan kuin aikoinaan olisi satama suojannut kauppalaivoja ja kolmisoutuisia sota-aluksia jo ammoin sitten kadonneen valtameren rantamilla; ja perimmällä joitakin sortuneita muuririvejä, leveitä, autioita katuja maan tasalle särkyneinä taloryhmineen — kas tässä täydellinen veden alle hautautunut Pompeiji, jonka kapteeni Nemo oli loihtinut esiin minua ihmeteltäväkseni!
Missä minä olinkaan? Missä olinkaan? Minä tahdoin tietää sen mihin hintaan hyvänsä! Tahdoin puhua; yritin nostaa päätäni kahlehtivaa vaskihytyrää, mutta kapteeni Nemo tuli luokseni ja teki kieltävän eleen. Sitten otti hän liitumaisen kivisirpaleen, astui mustan basalttikallion äären ja piirsi sen kylkeen yhden ainoan sanan:
ATLANTIS.
Mikä salamantapainen ajatus leimahtikaan sielussani! Atlantis — Theopompoon muinainen Meropis, Platon Atlantis, tuo Origeneksen, Porphyrioksen, Jamblikhoon, D'Anvillen, Malte-Brunin ja Humboldtin kieltämä mannermaa, jonka olettamisen he laskivat satujen piiriin, mutta jonka olemassaoloa ovat puoltaneet Poseidonios, Plinius, Ammianus Marcellinus, Tertullianus, Engel, Sherer, Tournefort, Buffon ja D'Avezac. Tuo maa oli minulla nyt silmäini alla, kantaen vielä vastaansanomattomia jälkiä hävityksestään. Tämä oli siis tuo merenpohjaan vaipunut manner, joka satuperäisinä aikoina oli sijainnut Europan, Aasian ja Libyan takana ja Herkuleen patsaiden toisella puolella ja jolla oli elänyt tuo mahtava atlanttilaisten kansa, jota vastaan antiikin Kreikka oli tehnyt historiansa ensimmäiset sotaretket.
Se kreikkalainen historioitsija, joka on kirjoituksissaan säilyttänyt muiston noista ikivanhoista sankaritöistä, on juuri Plato. Hänen kaksinpuhelunsa Timaioon ja Kritiaan kesken on niin sanoakseni syntynyt runoilijan ja lainsäätäjän Solonin innoittamana.
Muuanna päivänä puhutteli Solon eräitä viisaita vanhuksia Sais'ksen kaupungissa, joka silloin jo oli 800 vuotta vanha, kuten sen temppeleiden pyhiin seiniin piirretyt muistokirjoitelmat todistivat. Muuan näistä vanhuksista kertoi jutun eräästä toisesta, tuhatta vuotta vielä vanhemmasta kaupungista. Tämän ensimmäisen athenalaisen kaupungin kimppuun olivat sen yhdeksännellä sadannella ikävuodella hyökänneet atlanttilaiset ja osaksi hävittäneet sen. Näiden atlanttilaisten sanoi vanhus asuvan suunnattomalla mantereella, joka oli suurempi kuin Afrika ja Aasia yhteensä ja peitti maapallon pinnasta alan 12° aina 40° asteeseen pohjoista leveyttä. Heidän valtansa ulottui aina Egyptiin saakka, ja he tahtoivat kukistaa Kreikankin; mutta heidän hyökkäyksensä sinne murtuivat sen asukkaiden horjumattoman uljuuden edessä. Vuosisatoja kului sitten. Syntyi vedenpaisumus ja hirmuinen maanjäristys. Yksi ainoa päivä ja yö riitti hävittämään maan päältä tämän Atlantiksen, jonka korkeimmat huiput, Madeira, Azorit, Kanarian ja Kap Verden saaret vielä kohoavat siitä nimensä saaneen valtameren kohdusta.
Nämä historialliset muistot elävöitti kapteeni Nemon kalliopiirros minun mielessäni. Mitä merkillisimmän kohtalon tänne saattamana jouduin siis polkemaan tämän muinaisen mannermaan kamaraa. Minä kosketin kädelläni noita tuhatkertaisesti vuosisataisia raunioita, jotka olivat vanhempien geologisten ajanjaksojen ikätovereita. Minä kuljeskelin siellä, missä ensimmäisen ihmisen aikalaiset olivat kuljeskelleet. Minä murskasin raskailla anturoillani satukauden eläinten luita, joiden yli nuo nyt kivettyneet puut ammoin olivat huojuneet.
Ah, miksi puuttuikaan minulta aikaa! Olisin tahtonut laskeutua alas tämän vuoren jyrkkää rinnettä, olisin tahtonut tutkia läpikotasin koko tämän suunnattoman muinaisen mantereen, joka aikoinaan epäilemättä yhdisti Afrikan ja Amerikan, ja käydä sen kaikissa vedenpaisumuksen-takaisissa kaupungeissa. Tuolla jossakin silmäini saavuttamattomissa levisi ehkä sotaisa Makhimos ja hurskas Eusebes, joiden jättimäiset asukkaat elivät kokonaisia vuosisatoja ja olivat kyllin väkevät kasaamaan kokoon noita suunnattomia kiviröykkiöitä, jotka vieläkin uhmasivat veden kuluttavaa voimaa. Jonakin päivänä ehkä uusi maankuoren purkaus nostaisi nuo vajonneet rauniokasat jälleen merenpintaan! Onhan valtameren tässä osassa keksitty lukuisia vedenalaisia tulivuoria, ja monet laivat ovat tunteneet ihmeellisiä täristyksiä kulkiessaan noiden levotonten syvyyksien yli. Jotkut ovat kuulleet kumeata jyrinää, joka on kertonut alkuaineiden taistelusta meren uumenissa, toiset ovat koonneet merenpohjasta singonnutta vulkaanista tuhkaa. Koko tätä merenpohjaa aina päiväntasaajalle asti muokkaavat yhä vielä tuliperäiset voimat. Ja kenpä tietää, eikö jolloinkin etäisessä tulevaisuudessa, kun uudet laavakerrostumat ja vulkaaniset purkaukset sitä edelleen kohottavat, saata tultasyökseviä vuoria kohota Atlantin meren pinnan yläpuolelle?
Minun näin unelmoidessani ja koettaessani painaa mieleeni tämän suurenmoisen maiseman kaikkia yksityiskohtia seisoi kapteeni Nemo, nojautuen muuatta hautapylvästä vastaan, liikkumattomana ja aivan kuin kivettyneenä, sanattoman hurmauksen vallassa ollen. Ajatteliko hänkin noita kadonneita sukupolvia ja halusiko hän saada niiltä tietää ihmiskohtalon salaisuutta? Tännekö palasi aina tuo merkillinen mies saamaan uusia voimia historian muistoista ja antiikin elämästä — hän joka niin kammoi nykyajan elämää?
Me viivyimme täällä kokonaisen tunnin, katsellen valtavaa tasankoa laavavirtojen hehkussa, joka toisinaan kohosi suurenmoisen voimakkaaksi. Sisäinen kiehuminen aiheutti ankaria täristyksiä vuoren ulkokuoressa. Kumea jyminä, jota vesi kantoi kauvas matkojen taa, uudistui tavantakaa majesteettisen voimallisesti. Nyt näkyi kuukin vesivuoren lävitse, luoden valjuja säteitään merenpohjaan vaipuneelle mantereelle. Kapteeni nousi pystyyn ja loi viimeisen silmäyksen ympärilleen. Sitten hän viittasi minua seuraamaan hänen jälkiään.
Me laskeusimme sukkelaan vuorelta alas. Kivimetsän läpi kuljettuamme erotin Nautiluksen valonheijastajan, joka pimeästä paistoi vastaamme tähden lailla. Kapteeni ja minä kuljimme suoraan sitä kohti; ja samassa tuokiossa kuin aamuruskon ensi väreet punasivat valtameren pintaa, olimme taasen aluksemme kannella.
X LUKU.
Sargassomeri.
Nautilus ei vieläkään muuttanut suuntaansa; se kulki suoraan etelää kohti. Toivomme päästä Europan vesille oli näin ollen tätänykyä pettynyt. Minne kapteeni Nemo aikoi viedä meidät? Sitä en uskaltanut käydä arvailemaankaan.
Tänä päivänä kuljimme eräässä merkillisessä Atlantin osassa. Jokainen tuntee sen lämpimän vesivirran olemassaolon, jota sanotaan Golf-virraksi. Alkaen Meksikon lahdesta kulkee se Atlannin poikki ja päättyy viimein Huippuvuorten rannoille Pohjoisessa jäämeressä. Mutta ennenkun se lähtee Meksikon lahdesta 44° pohjoista leveyttä, jakautuu se kahteen haaraan; päähaara kulkee Irlannin ja Norjan rannikoille, mutta toinen haara kääntyy Azorien kohdalla eteläänpäin, ja huuhdeltuaan Afrikan rantoja muodostaa se pitkän soikion ja palaa jälleen Antillien rannoille. Tämä jälkimmäinen haara sulkee lämpimän vesirenkaansa sisään sen osan kylmää, tyventä ja liikkumatonta valtamerta, joka on tunnettu Sargassomeren nimellä ja joka muodostaa todellisen sisämeren keskellä Atlanttia. Vesi Golf-virran etelähaarakkeessa tarvitsee kokonaista kolme vuotta kiertääkseen sen ympäri.
Sargassomeri peittää koko meren pohjaan uponneen osan vanhaa Atlantista. Ovatpa moniaat kirjailijat otaksuneet, että sen pinnalla keinuva merkillinen kasvisto on saanut alkunsa tämän muinaisen mantereen kamarasta irtirepäistystä preeriakasvullisuudesta. Mutta todennäköisempää on, että nämä ruohokasvit ja hauralajit ovat meriveden irtikiskaisemat Europan ja Amerikan rannoilta ja että Golf-virta on kuljettanut ne tähän vyöhykkeeseen. Kun Kolumbuksen laivat saapuivat siihen, hidastuttivat vesikasvit niin suuresti niiden kulkua, että merimiehet pelkäsivät jäävänsä iäksi kiini niihin, ja he tarvitsivat kolme pitkää viikkoa purjehtiakseen tämän alueen läpi.
Tällaiseen seutuun Nautilus nyt tuli, oikealle meriniitylle, jossa levät ja haurat olivat kutoutuneet niin vahvaksi ja tiheäksi nurmimatoksi vedenpinnalle, että laivan keula vain vaivoin voi leikata itselleen tien sen läpi. Siksipä kapteeni Nemokin, joka tahtoi välttää aluksensa potkurin punoutumista tähän sotkuiseen kasvullisuuteen, pysyttelihe muutaman metriä syvemmällä vedenpintaa.
Nimitys Sargasso johtuu espanjalaisesta sanasta "sargazzo", joka merkitsee merihauraa. Tämä kasvi onkin päätekijänä merinurmen muodostumisessa.
Syyn, miksi nämä merikasvit tällä tavoin kokoutuvat yhteen kohtaan Atlantin valtameren tyynelle pinnalle, selittää oppinut Maury teoksessaan "Maapallon fyysillinen maantiede" seuraavasti:
"Jos vesiastiaan pannaan korkkipalasia tahi mitä kelluvia hiukkasia hyvänsä ja sitten saatetaan vesi astiassa pyörivään liikkeeseen, niin huomataan että hajallaan kelluvat pikku esineet kokoutuvat ryhmäksi keskelle vedenpintaa s.o. vähimmässä määrässä liikkuvaan kohtaan. Puheenaolevaan luonnonilmiöön nähden on Atlantti vesiastiana, Golf-virta ympäripyörivänä liikkeenä ja Sargassomeri sinä rauhallisena keskuskohtana, johon kelluvat hiukkaset kokoutuvat."
Minä olen samaa mieltä Mayryn kanssa, ja minulla on ollut tilaisuutta tutkia mainittua luonnonilmiötä tarkoin tällä seudulla, jonne laivat muuten harvoin eksyvät. Yläpuolellamme uiskenteli jos jonkinlaisia esineitä, kaikki tiukasti sotkeutuneina noihin ruskeahkoihin merikasveihin: puunrunkoja, joita myrsky oli kiskonut irti Andein tai Kalliovuorten rinteiltä ja Amazon- ja Mississippivirrat vieneet alas mereen, lukemattomia rantahylkyjä, laivanrunkojen ja emäpuitten palasia, rikkoutuneita mastoja, kaidepuita — kaikki niin raskaina simpukan- ja kotilonkuorista, etteivät jaksaneet kohota ylös vedenpintaan. Ja aika on kerran tukeva Mayryn toistakin mielipidettä, että nimittäin nämä vuosisatojen kuluessa tänne kokoutuneet esineet vähitellen kivettyvät veden vaikutuksesta ja muodostavat tyhjentymättömiä kivihiilikerroksia — kallisarvoisen aarreaitan, jonka kaukonäköinen luonto varustaa kuntoon sitä aikaa varten, jolloin ihmiset ovat tyhjentäneet mannermaan kaivokset.
Tässä meriruohojen ja haurojen yhteenpunoutuneessa sekamelskassa näin kauniita ruusunvärisiä merililjoja ja meritähtiä, jotka vetivät perässään pitkiä tuntosarvikiehkuroitaan, viheriöitä, punaisia ja sinisiä maneetteja sekä etenkin Cuvier'n suunnattomia säde-eläimiä, joiden vaaleansinistä, päivänvarjon muotoista vaippaa somistivat sinipunervat korureunusteet.
Koko päivän helmikuun 22:ntena me vietimme Sargassomeressä, missä merikasveja ja äyriäisiä rakastavilla kaloilla oli runsaat ruokavarastot. Seuraavana päivänä oli valtameri taas saanut tavallisen näkönsä.
Lähimpien 19 päivän kuluessa, eli helmikuun 23:nnesta maaliskuun 12:nteen, kuljetti keskellä Atlantin merta pysyttelevä Nautilus meitä herkeämättä eteläänpäin 440 kilometrin nopeudella vuorokaudessa. Kapteeni Nemo tahtoi ilmeisesti suorittaa loppuun merenalaisen purjehduksensa maapallon ympäri, enkä epäillytkään etteikö hän Kap Hornin ympäri kierrettyään aikonut palata Tyynen valtameren eteläosaan.
Ned Landilla oli siis ollut täysi syy pelkoonsa. Näillä suurilla, saarettomilla vesillä ei voinut ajatellakaan pakoa; eikä meillä muutenkaan ollut mitään mahdollisuutta asettua kapteeni Nemon tahtoa vastaan. Mutta kun meillä ei täten ollut apua viekkaudesta saatikka ylivoimasta, niin luulottelin että rauhallisella, lujamielisellä taivuttelulla ehkä voisimme jotakin voittaa.
Eikö kapteeni Nemo mahdollisesti tämän maapallon ympäripurjehtimisen suoritettuaan tahtoisi lahjoittaa meille vapauttamme meidän valallista sitoumustamme vastaan, ettemme kellekään ihmiselle ilmaisisi hänen olemassaoloaan? Sellaisen sitoumuksen, jonka vahvistaisimme kunniasanallamme ja iankaikkisen autuuden toivollamme, me varmasti pitäisimme pyhänä. Mutta kuinka voisin ehdottaakaan hänelle sellaista, kuinka pyytää häneltä vapauttamme? Hänhän oli itse alusta alkaen jyrkällä tavalla selittänyt, että hänen olemassaolonsa salassapitäminen vaati meitä pidettäväksi elinkautisessa vankeudessa Nautiluksessa. Minun kolmikuukautinen äänettömyyteni tuntui arvatenkin hänestä vaitonaiselta alistumiselta tuohon ehtoon. Eikö palaaminen tähän asiaan herättäisi hänessä epäluuloja, jotka saattaisivat vaikeuttaa ja estää pakosuunnitelmiamme, jos suotuisa sattumus jolloinkin tekisi niiden toimeenpanon taas mahdolliseksi? Minä punnitsin mielessäni kaikkia näitä asianhaaroja ja alistin ne Conseilinkin pohdittaviksi, joka tuli yhtä ymmälle kuin minäkin.
Yllämainittuina 19 päivänä ei matkallamme sattunut mitään merkillistä. Kapteenia näin aniharvoin. Hän työskenteli kirjastossa, jonka pöydällä usein näin hänen jäleltään luonnonhistoriallisia kirjoja avattuina. Minun teokseni "Suurista merensyvyyksistä", jota hän näytti ahkeraan selailleen, oli täynnänsä reunamuistutuksia, jotka toisinaan olivat ristiriidassa minun teoriaini ja väitteideni kanssa. Usein kuulin hänen myöskin soittelevan tunteellisia ja alakuloisia sävelmiä uruillaan, mutta vain yön aikaan ja pimeän vallitessa, kun Nautilus oli nukahtanut autiolle merenselälle.
Tällä osalla matkaamme me purjehdimme päiväkaudet laineitten pinnalla. Meri pysyi miltei autiona. Me huomasimme ainoastaan muutamia harvoja purjealuksia, jotka Intiaan lastattuina suuntasivat kulkunsa Hyväntoivonnientä kohti. Kerran meitä ajoi takaa muutaman valaanpyytäjälaivan veneitä, luullen ilmeisesti alustamme joksikin suunnattoman suureksi ja hyvin arvokkaaksi valaskalaksi. Mutta kapteeni Nemo ei tahtonut antaa noiden reippaiden poikien väsyttää turhaan itseään, vaan hän lopetti ajometsästyksen äkisti sukeltamalla pitemmäksi aikaa aaltojen alle. Tämä tapaus huvitti meitä kaikkia matkamme yksitoikkoisuudessa, ennen kaikkia Ned Landia. En erehtyne jos luulen että häntä kovin suretti, kun ei noiden kalastajain väkäkeihäät voineet kuolettavasti satuttaa panssaripukuista valastamme.
Tällä tapaa kului matkamme aina maaliskuun 13 päivään asti. Mutta silloin suoritti Nautilus luotaustöitä, jotka erikoisesti kiinnittivät mieltäni.
Olimme tähän asti kulkeneet lähes 6,000 peninkulmaa lähtökohdastamme Tyynen valtameren pohjoisosassa. Tällöin olimme 45°37' eteläisellä leveys- ja 37°53' läntisellä pituusasteella. Näillä paikoin oli toimitettu useita tunnetuita luotauksia sillä seurauksella, ettei luotinauha ollut tavannut pohjaa edes 14—15,000 metrin syvyydellä. Kapteeni Nemo päätti nyt vajottaa aluksensa niin syvälle kuin mahdollista tarkistaakseen näiden luotausten todenperäisyyttä.
Selvää oli ettei tällöin voitu ajatellakaan laskeutumista niin suuriin syvyyksiin vesisäiliöitä täyttämällä, vaan määräsi kapteeni sivutasot asetettavaksi 45° kaltevuuteen, joten Nautilus tulisi laskeutumaan jotenkin pitkäkkäistä kaltevuussuuntaa alaspäin. Potkuri pantiin käymään mahdollisimman kovalla vauhdilla, ja sen nelilehtinen iskupinta pieksi vettä sanomattoman raivokkaasti. Tämän valtavan paineen alaisena Nautiluksen runko tärisi pitkin pituuttaan niinkuin hyvinviritetty soittimenjänne ja sukeltautui säännöllistä suuntaa myöten yhä syvemmälle mustiin vesiin.
Vähitellen jätimme yläpuolellemme kaikki ne vesivyöhykkeet, joissa kalat uivat ja yleensä mikään elollisuus voi menestyä. Yhä syvemmälle painuimme, emmekä vielä 13,000 metrin syvyydelläkään voineet huomata valtameren pohjaa. Mutta 14,000 metrin syvyydellä näin avattujen salonginakkunoiden läpi muutamia mustanpuhuvia vuorenhuippuja, jotka kohosivat mittaamattomista syvyyksistä joittenkin merenalaisten Himalaja- tahi Mont Blanc-vuorten keiloina.
Mutta Nautilus tunkeutui vielä syvemmälle, vaikka sen kestämä vedenpaine oli kerrassaan hirvittävä. Minä tunsin rautalevyjen vapisevan; karaistusta teräksestä taotut emäkset notkistuivat ja salongin isot akkunalasit tuntuivat painuvan sisään. Ja tämäkin vahva rakennus olisi epäilemättä lysähtänyt kokoon, jollei — kuten kapteeni sanoi — se olisi voinut vastustaa kaikkea painetta yhtä hyvin kuin mikäkin kallionjärkäle.
Kulkiessamme näiden merenalaisten kallionhuippujen lähitse näin vielä joitakin elollismaailman ilmiöitä, moniaita simpukoita, kotiloita ja eräitä meritähtiä. Mutta pian sivuutimme nämä eläinkunnan viimeisetkin edustajat sekä koko niitä käsittävän vyöhykkeen, aivan niinkuin ilmapallo kohotessaan niiden ilmakerrosten yläpuolelle, missä vielä voi hengittää. Olimme tällöin saapuneet 16,000 metrin syvyyteen, jossa Nautiluksen oli kestettävänä 1,600 ilmakehän paine, s.o. 1,600 kg. jokaista pintansa neliösentimetriä kohti.
"Mikä verraton tilaisuus", huudahdin vieressäni seisovalle kapteenille, "saada kulkea näissä alhaisissa vesikerroksissa, minne ei vielä kukaan ihminen ole voinut tunkeutua! Katselkaas, kapteeni, noita komeita kallioryhmiä, noita asumattomia luolia, noita maapallon syvimpiä seutuja, joissa ei mikään elämä ole enää mahdollista! Kuinka ihmeellisiä tienoita! Miksi pitää meidän ollakaan niin kykenemättömiä, ettemme voi ottaa niistä mukaamme muuta kuin muiston!"
"Tahtoisitteko viedä mukananne jotakin parempaa kuin pelkän muiston?" kysyi kapteeni Nemo.
"Mitä tarkotatte näin kysyessänne?"
"Sitä vain, että on varsin helppo ottaa valokuva näistä vedenalaisista seuduista."
Ennenkun ennätin tulkita ihmetystäni tämän uuden esityksen johdosta, kannettiin jo valokuvauskone kapteenin käskystä salonkiin. Avonaisista akkunoista loisti vastaamme sähköheijastimemme mitä kirkkaimmin valaisema vesipaljous. Ei auringonvalokaan olisi voinut olla sopivampi valokuvaamiseen kuin tämä kokonaan varjoton ja pilkuton keinotekoinen valaistus. Nautilus pysyi potkurinsa ja sivutasojensa avulla liikkumattomana paikoillaan. Valokuvauskone suunnattiin äsken vaarinottamiani merenalaisia seutuja kohti, ja muutaman minuutin valotuksen jälkeen olimme saaneet erinomaisen selvän negatiivilevyn.
Tässä valokuvassa näki aivan hyvin nuo ikikalliot, joita ei auringonvalo ollut koskaan valaissut, nuo graniittivuoret, jotka muodostavat maaemon valtaisen vuoteen, nuo terävät vuoristojonot, joiden jyrkät reunapiirteet kuvassa esiytyivät mustina kuin jonkin flanderilaisen mestarin maalaamassa taulussa, ja kaiken taustana etäisimpien huippujen piirtämän aaltomaisen näköpiirin. En voi kuvata sitä merkillistä tehoa, millä minuun vaikuttivat nuo kiiltävän mustat, sammalpeitteettömät kalliojärkäleet haaveellisille muotoineen, kaikki tukevasti nojautuen meren hiekkapohjaan, joka kimalteli sähkövalon säteissä.
Saatuaan työnsä valmiiksi sanoi kapteeni Nemo minulle:
"Nouskaamme nyt ylös, professori. Ei ole viisasta pidättää Nautilusta kauvempaa moisen paineen alaisena."
"Niin, nouskaamme toki pintaan!" vastasin.
"Tarttukaa hyvin kiini johonkin!"
En ennättänyt tiedustaa, minkä takia piti näin olla varuillaan, kun lennähdin selälleni lattiamatolle.
Kapteenin antamasta merkistä oli potkuri pantu käymään takaperin, sivutasot asetettu kohtisuoraan asentoon, ja Nautilus kohosi ylöspäin kuin ilmapallo suoraan ylös ilmaan, halkoen vesivuorta hirvittävällä nopeudella. Kuulin omituista hankaavaa ääntä laivan kyljiltä, mutta en voinut erottaa mitään esineitä ulkopuolelta. Neljässä minuutissa oli aluksemme suorittanut tuon 16,000 metrin pituisen matkan valtameren syvimmästä pohjakuilusta ylös sen pintaan.
XI LUKU.
Kaskelottien ja valaiden parissa.
Maaliskuun 13 ja 14 päivän välisenä yönä kääntyi Nautilus jälleen etelää kohti. Minä arvelin että se Kap Hornin kohdalle tultuaan poikkeisi länteenpäin päästäkseen Tyyneen valtamereen ja siellä päättäisi maanympäripurjehduksensa. Mutta se ei tehnytkään niin, vaan jatkoi eteläistä suuntaansa. Minne se oikein aikoikaan? Etelänavalleko? Mutta sehän oli mieletöntä! Aloinpa uskoa että kapteeni Nemo hurjanrohkeudellaan osotti todeksi Ned Landin arvelut.
Kanadalainen ei ollut moneen aikaan enää puhellut minun kanssani pakosuunnitelmistaan. Hän oli käynyt itseensäsulkeutuneeksi, melkeinpä äänettömäksi. Näin kyllä kuinka tämä jatkuva vankeus kovin raskautti hänen sydäntään, kuinka viha ja kiukku yhä kiehui hänen sisässään. Kapteenin kohdatessaan hänen silmänsä lieskasivat pahaenteistä tulta, ja minä pelkäsin aina että hänen luontainen kiihkeytensä saisi hänen yrittämään jotakin epätoivoista tekoa.
Seuraavana päivänä, maaliskuun 14:ntenä, hän ja Conseil astuivat hyttiini. Tiedustin heiltä heidän käyntinsä aihetta.
"Tahtoisimme vain tehdä teille yksinkertaisen kysymyksen", vastasi kanadalainen.
"Puhukaa, Ned."
"Kuinka, monta miestä arvelette Nautiluksessa olevan?"
"Sitä en voi sanoa, hyvä ystävä."
"Minusta tuntuu siltä", jatkoi Ned Land, "ettei sen kuljettamiseen tarvittaisi kovinkaan suurta miehistöä."
"Varmastikin riittäisi nykyisissä oloissa kymmenkunta miestä korkeintaan."
"Hyvä, miksi siis enempää tarvittaisiinkaan?"
"Miksi?" toistin, katsellen tarkkaavaisesti Ned Landia, jonka aikomuksen voi helposti arvata. "Jos aavistukseni ovat osuneet oikeaan ja jos oikein olen käsittänyt kapteenin merenalaisen elämän, niin ei Nautilus ole mikään pelkkä laiva. Se on samalla turvapaikka niille miehille, jotka sen päällikön tavoin ovat katkaisseet kaikki suhteensa maanpäälliseen elämään."
"Ehkäpä", sanoi Conseil; "mutta eihän Nautilukseen voine mahtua enemmän kuin määräluku ihmisiä. Eikö isäntä voisi arvioida näiden mahdollisimman tarkkaa määrää?"
"Millä tavalla, poikani?"
"Laskelmien avulla. Kun laivan kuutiosisällys on tietty ja siis sen sisältämä ilmamääräkin, ja kun toiselta puolen tiedetään jokaisen ihmisen olemassaolon riippuvan hengitysmahdollisuudesta, niin vertaamalla näitä tuloksia Nautiluksen pakkoon nousta joka neljäskolmatta tunti ylös vedenpintaan…"
Conseil ei päättänyt lausettaan, mutta minä arvasin hyvin hänen ajatuksensa.
"Minä ymmärrän mitä tarkotat", vastasin; "mutta tuo laskelma, joka on muuten helppo tehdä, antaa tulokseksi vain epämääräisen luvun."
"Se ei tee mitään", sanoi Ned Land itsepäisesti.
"No, kuulkaapa sitten laskelmaa", virkoin. "Jokainen ihminen hengittää tunnissa niin paljon happea kuin sisältyy sataan litraan ilmaa eli vuorokaudessa niin paljon kuin kahteentuhanteen neljäänsataan litraan sisältyy. Täytyy siis laskea, kuinka monta kertaa Nautilukseen sisältyy kaksituhatta neljäsataa litraa ilmaa."
"Aivan niin", sanoi Conseil.
"Mutta", jatkoin, "kun Nautiluksen kantavuus on tuhat ja viisisataa tonnia ja jokainen tonni on tuhat litraa, niin sisältyy Nautilukseen miljoona viisisataa tuhatta litraa ilmaa, joka jaettuna kahdellatuhannella neljälläsadalla…"
Suoritin jakolaskun sukkelasti lyijykynällä.
"… antaa osamääräksi kuusisataa viisikolmatta. Siis riittäisi Nautiluksen sisältämä ilmamäärä kieltämättömästi kuudellesadalle viidellekolmatta ihmiselle neljäksikolmatta tuntia."
"Kuudellesadalle ja viidellekolmatta!" toisti Ned.
"Mutta siitä saatte olla varmat", jatkoin, "että laskien yhteen matkustajat ja miehistön ynnä päällystön emme saa lukumääräksemme kymmenettäkään osaa siitä luvusta."
"Siinäkin on liiaksi monta kolmea vastaan!" huokasi Conseil.
"En voi siis neuvoa teille, Ned parka, muuta keinoa kuin jatkuvaa kärsivällisyyttä."
"Ja mikä on kärsivällisyyttä parempikin — alistuvaisuutta", lisäsi
Conseil.
Hän oli löytänyt oikean sanan.
"Ja kun oikein ajattelee", jatkoi hän, "niin ei kapteeni Nemo voi iänkaiken kulkea eteläänkään päin. Hänen täytyy toki kerran pysähtyä, jollei muulloin niin ainakin kiinteätä jäätä kohdatessaan, ja palata kaikkien kulkemille merille. Silloin on taas aika ruveta pohtimaan Ned Landin ehdotusta."
Kanadalainen pudisti päätään, sipaisi kädellä otsaansa ja lähti mitään puhumatta tiehensä.
"Suvaitseeko isäntä että teen pienen huomautuksen?" sanoi Conseil vielä. "Ned parka toivoo kaikkea mitä nykyisin on mahdotonta saavuttaa. Hän näyttää kaipaavan kaikkea mikä meiltä on täällä kiellettyä. Vanhat muistot painavat hänen mieltään, ja hänen sydämmensä on ylen raskautettu. Se täytyy meidän toisten ymmärtää. Mitä hänellä on täällä tekemistä? Ei niin mitään. Hän ei ole oppinut mies niinkuin te, eikä häntä huvita meren merkilliset ihmeet niinkuin meitä molempia. Hän uskaltaisi tehdä mitä hyvänsä päästäksensä johonkin kotimaansa kapakkaan."
Todella täytyikin laivassa vallitsevan yksitoikkoisuuden tuntua sietämättömältä kanadalaisesta, joka oli tottunut vapaaseen ja toimeliaaseen elämään. Harvoin tapahtui täällä mitään, joka olisi elähyttänyt hänen mieltään. Mutta tänäänpä sattui sentään tapahtumaan jotakin, joka muistutti häntä entisistä onnellisista harpuunamiehen ajoista.
Kun kello 11 tienoissa nousimme vedenpintaan, jouduimme keskelle valasparvea. Tämä kohtaus ei hämmästyttänyt minua, sillä tiesin että nämä ankarasti vainotut eläimet mielellään ottivat turvansa etelänavan ympärillä oleville vaikeakulkuisille vesille.
Istuimme yläkannella. Meri oli tyyni, ja lokakuun aikaan vallitsi näillä eteläisillä leveysasteilla kauniit syyspäivät. Kanadalaisen tottunut silmä se havaitsi ensimmäisen valaskalan itäisellä taivaanrannalla. Kun oikein tarkkaan tähysti sinnepäin, niin näki sen mustanpuhuvan seljän vuoroin nousevan, vuoroon laskeutuvan veden alle noin kahdeksan kilometrin päässä Nautiluksesta.
"Ah!" huudahti kanadalainen; "olisinpa nyt valaanpyytäjälaivan kannella, niin kyllä tässä nousisi hauska elämä. Tuo on aika iso otus. Katsokaapa kuinka voimakkaasti se ruiskuttaa ylös ilma- ja höyrypatsaan syöksyreijistään. Voi sun vietävä, miksi minun pitääkään olla kahlehdittuna tähän rautakattilaan!"
"Mitä nyt, Ned?" huudahdin; "ettekö vielä ole heittänyt vanhoja kalastajahaaveitanne?"
"Luuletteko te että valaanpyytäjä voi koskaan unhottaa vanhaa ammattiaan? Voiko koskaan kyllästyä sellaisen jahdin tarjoamaan viehätykseen?"
"Ettekö ole koskaan kalastellut näillä vesillä, Ned?"
"En koskaan, professori. Ainoastaan pohjoisissa merissä, ja yhtä paljon Behringin kuin Davisin salmissa."
"Silloin ette vielä tunne etelän seutujen valaskalaa. Te olette tähän asti pyydystänyt vain pohjoisten merten valaita, ja ne eivät uskalla koskaan läpäistä päiväntasaajan lämpöisiä vesiä."
"Mitä sanottekaan, professori?" kysäsi kanadalainen, äänessään lievän epäilyksen väre.
"Sanon niinkuin asianlaita on."
"Soo-o! Minä, joka juuri nyt puhun teidän kanssanne, olen vuonna 1865, eli siis puoli kolmatta vuotta sitten Grönlannin luona tavannut valaan, jolla vielä oli kyljessään harpuuna ja siinä erään Behringin salmessa liikkuvan valanpyytäjän nimimerkki. Kysyn siis teiltä kuinka eläin, johon on satutettu Amerikan länsipuolella, on joutunut tapettavaksi sen itäpuolella, jollei se Kap Hornin tai Hyväntoivonniemen kierrettyään ole kulkenut päiväntasaajan poikki?"
"Minä rohkenen olla samaa mieltä kuin kuoma", virkkoi Conseil, "ja kuulisin mielelläni mitä isännällä on sen johdosta sanottavaa."
"Hyvät ystävät, eri valaslajit asuvat luontonsa mukaan kukin eri merenosissaan, joita ne eivät koskaan jätä. Ja jos joku näistä eläimistä on tullut Behringin salmesta Davisin salmeen, niin se johtuu yksinkertaisesti siitä että kummankin meren välillä on avoin väylä, joka käy joko Amerikan tahi Aasian pohjoisrannatse[18]".
"Täytyykö meidän uskoa teitä?" kysyi kanadalainen, ummistaen toisen silmänsä.
"Isäntää on aina uskottava", vakuutti Conseil juhlallisesti.
"No niin", sanoi kanadalainen, "kun en ole koskaan pyydystänyt näillä vesillä, en siis tunne täällä liikkuvia valaita?"
"Ette, kuten jo sanoin teille."
"Sitä suurempi syy siis tutustua niihin", huomautti Conseil.
"Katsokaahan tuonne!" huudahti harpuunamestari liikutuksesta väräjävin äänin. "Se lähestyy meitä! Se tulee suoraan vastaamme! Se uhmaa minua! Se tietää etten voi mitäkään sille!"
Ned polki raivoissaan jalkaansa. Hänen kätensä vapisi, kun hän mielikuvituksessaan heilutti väkäkeihästään.
"Ovatko nämä valaat yhtä isoja kuin pohjoisten merien?" kysyi hän.
"Lähellä pitäen, Ned."
"Olenpa nähnyt isojakin valaita, professori, valaita jotka kuonosta pyrstönhuippuun olivat kolmenkymmenenkin metrin mittaisia. Ja olenpa kuullut kerrottavan, että Aleuttien saarten luona joskus tavataan yli viidenviidettä metrin pituisia."
"Se tuntuu minusta liiottelulta", vastasin. "Ne eläimet ovat vain selkäevällisiä juoksiaisia, ja kuten kaskelotitkin ovat ne pienempiä kuin nämä valaat."
"Ohoo!" huudahti kanadalainen, jonka silmä ei jättänyt valtameren ulappaa; "se tulee lähemmäksi, se tulee Nautiluksen vesille!"
Sitten hän uudestaan jatkoi äskeistä puhetta.
"Te puhutte kaskelotista kuin mistäkin pikku ipinästä. Mutta minä olen kuullut kerrottavan jättimäisistäkin kaskeloteista. Ne ovat perin älykkäitä valaita. Joidenkin väitetään peittävän selkänsä levillä ja hauroilla. Merenkulkijat luulevat niitä pikkuisiksi luodoiksi, nousevat maihin niiden seljälle, asettuvat kodoksi, tekevät valkeata…"
"Ja rakentavat taloja!" keskeytti Conseil hänet.
"Aivan niin, vekkuli", sanoi Ned Land. "Ja sitten jonakin kauniina päivänä otus yht'äkkiä sukeltaakin ja vie kaikki asukkaansa valtameren syvyyksiin."
"Aivan niinkuin 'Sindbad purjehtijan' seikkailuissa", vastasin
nauraen. "Ah, mestari Land, te näytte pitävän merkillisistä jutuista.
Mitähän tavattomia eläimiä teidän kaskelottinne oikein lienevätkään!
Toivon kumminkin ettette usko kaikkia kuulemianne."
"Hyvä herra luonnontutkija", vastasi kanadalainen vakavasti, "kun valaista kerran on kysymys, niin täytyy uskoa kaikkea. Katsokaahan kuinka tuokin tuolla kiitää eteenpäin! Väitetäänpä että nämä eläimet pystyvät tekemään matkan maan ympäri kahdessa viikossa."
"Siihen en osaa eittäenkään vastata", sanoin.
"Mutta sen te varmastikin tiedätte, herra Aronnax, että maailman alussa valaat uivat vielä paljon nopeammin kuin nykyään."
"Todellako, Ned? Kuinka se oli mahdollista?"
"Niin, nähkääs, niiden pyrstö oli silloin pystyssä eikä lappeettain niinkuin nykyään, niin että ne pieksivät sillä vettä oikealta vasempaan ja vasemmalta oikeaan niinkuin kalat. Mutta kun Luojamme huomasi niiden pitävän liikaa kiirettä, niin väänsi hän pyrstön neljänneksen pyörähdystä ympäri, ja siitä lähtien ne lyövät vettä ylhäältä alaspäin ja päinvastoin, ja kulku käy sen takia hitaammin."
"Kuulkaapas nyt, kelpo Ned", kysyin kanadalaisen äskeisen tapaan, "täytyykö minun todella uskoa tätä?"
"Ei vallan sananmukaisesti", vastasi Ned Land vetäen suutansa irveen; "ei ainakaan enempää kuin jos sanoisin, että on valaita jotka ovat sadan metrin mittaisia ja viidenkymmenen tonnin painoisia."
"Se olisikin todella liikaa", sanoin. "Mutta myönnettävä on että jolloinkin on saatu valaita, joista on saatu satakaksikymmentä tynnyriä öljyä."
"Mitä siihen tulee, niin olen itse nähnyt sen", sanoi kanadalainen.
"Sen uskon mielelläni, Ned; samaten kuin uskon että moniaat valaat painavat yhtä paljon kuin satakunta norsua. Voi ajatella kuinka valtava sellaisen möhkäleen meno on, kun se syöksyy eteenpäin täydellä vauhdilla."
"Onko totta", kysyi Conseil, "että ne voivat paiskata laivojakin kumoon?"
"Laivoja — tuskinpa vain", vastasin. "Olen kuitenkin lukenut, kuinka juuri näillä eteläisillä vesillä vuonna 1820 muuan valas syöksyi Essex nimistä alusta vastaan ja työnsi sitä taaksepäin neljän metrin nopeudella sekunnissa. Aallot löivät laivan sisään perän takaa ja Essex meni melkein heti kumoon."
Ned Land tirkisti minua ilkamoisin katsein.
"Omasta puolestani", hän sanoi, "olen kerran saanut täräyksen valaanpyrstöstä — tarkotan että valaanpyyntiveneeni sai sen täräyksen. Toverini ja minä kimposimme ilmaan ainakin kuuden metrin korkeudelle. Mutta professorin valaaseen verrattuna se meidän otus oli vain sylivauva."
"Elävätkö semmoiset tursaat kauvan?" kysyi Conseil.
"Tuhat vuotta!" vastasi kanadalainen silmiään räpäyttämättä.
"Kuinka sen tiedätte, Ned?"
"Koska se tiedetään, tiedän mä."
"Entä kuinka se tiedetään?"
"Tiedetäänpähän vain!"
"Ei, hyvä Ned, sitä ei tiedetä, se otaksutaan ainoastaan, ja kas seuraavasta syystä! Neljäsataa vuotta takaperin, kun valaanpyyntiä tiedetään ensi kerran harjotetun, olivat nämä eläimet kooltaan paljon isompia kuin nykyään. Siitä on tehty se loogillinen johtopäätös että nykyisten valasten vähempi koko aiheutuu siitä, ettei niillä ole ollut aikaa kasvaa täyteen mittaansa. Tämä seikka on saanut luonnontutkija Buffonin arvelemaan, että valaat voivat ja niiden pitäisikin elää tuhannen vuotta. Ymmärrättekös?"
Mutta Ned Land ei ymmärtänyt mitään. Hän ei enää kuullut mitä puhuttiin. Ensiksi näkemämme valas tuli yhä lähemmäksi. Hän ahmi sitä silmillään.