"Ahaa!" hän huudahti, "siinähän ei olekaan vain yksi valas! Niitä on kymmenen, kaksikymmentä — kokonainen katras! Eikä tässä voi toimittaa mitään! Että pitääkin olla näin kahlittu käsistä ja jaloista!"
"Mutta, hyvä ystävä Ned", sanoi Conseil, "miksi ette pyydä kapteeni
Nemolta lupaa saada käydä niiden kimppuun?"
Conseil oli tuskin ennättänyt lopettaa lausettaan, kun kanadalainen pyörähti ympäri, huippasi alas kansiluukusta ja lähti etsimään kapteenia käsiinsä. Tuokion perästä olivat molemmat jo yläkannella.
Kapteeni Nemo katseli valasparvea, joka leikitteli vedenpinnalla vajaan parin kilometrin päässä Nautiluksesta.
"Ne ovat etelän valaita", sanoi hän. "Siinä olisi; saalista kokonaiselle valaanpyyntilaivueelle."
"No niin, kapteeni", huomautti kanadalainen, "enkö saisi lähteä pyydystämään niitä, jollei muunkaan vuoksi niin ainakin siksi, etten perin unohtaisi vanhaa ammattiani?"
"Miksi pitäisi tuhota ainoastaan tuhoamisen tuottaman huvin lakia?" vastasi kapteeni. "Me emme tee mitään sen ihralla tässä laivassa."
"Mutta sallittehan te Punaisella merellä meidän pyydystää merilehmän", huomautti kanadalainen.
"Silloin minä tarvitsin tuoretta lihaa miehiäni varten. Tässä tapettaisiin ainoastaan tappamisen vuoksi. Tiedän kyllä hyvin, että ihminen pitää sitä etuoikeutenaan muiden luontokappalten rinnalla, mutta minä en voi sallia sellaista veristä ajanvietettä. Kun te ja teidän vertaisenne, mestari Land, surmaavat etelän valaita, jotka ovat rauhallisia kelpo eläimiä, niin teette moitittavan teon. Sillä tapaa on niistä tyhjennetty koko Baffinin lahti ja hävitetty kokonainen luokka hyödyllisiä eläimiä. Antakaa siis noiden poloisten valaitten olla rauhassa. Niillä on yllinkyllin luontaisia vihollisia, ilman että teidän tarvitsee sekautua leikkiin — kaskelotteja, miekka- ja sahavalaita."
Voi kuvitella minkälaista naamaa kanadalainen näytti kuullessaan tätä ripitystä. Sellaisten ajatusten lausuminen niin innostuneelle pyyntimiehelle olikin turhaa ajanhaaskausta. Ned Land tuijotti aluksen päällikköön ilmeisesti ymmärtämättä sanakaan tämän puheesta. Kuitenkin oli kapteeni aivan oikeassa: valaanpyytäjäin raakamainen ja ajattelematon ahneus tekee aikanaan sen, että tästä maapallon mahtavimmasta eläinrodusta jolloinkin vielä tulee aivan loppu.
Ned Land vihelsi "Yankee Doodlea"[19] hampaittensa välistä, työnsi kädet taskuihinsa ja käänsi meille selkänsä.
Kapteeni Nemo katseli vielä hetkisen valasparvea ja sanoi sitten minun puoleeni kääntyen:
"Olin aivan oikeassa kun väitin että valailla on, ihmisiä lukuunottamatta, toisiakin, luontaisia vihollisia. Nuo eläimet saavat kohta kestää kovan kamppailun. Näettekö tuolla tuulen alla, lähes kolmentoista kilometrin päässä täältä, muutamia mustia pilkkuja, jotka liikkuvat tännepäin?"
"Näen kyllä, kapteeni", vastasin.
"Ne ovat kaskelotteja, hirmuisia raatelueläimiä, joita olen välistä tavannut kaksi-, jopa kolmisatapäisinä joukkueina. Näitä julmia ja vahingollisia petoja saa kyllä kaikella ankaruudella hävittää."
Viime sanat kuultuaan kanadalainen käännähti äkisti ympäri.
"No siis, kapteeni", puhuin harpuunamestarin puolesta, "nyt on aika käsissä käydä puolustamaan valaita…"
"On aivan tarpeetonta että ihmishenkiä pannaan sen takia vaaranalaisiksi, herra professori. Nautilus kykenee yksinäänkin hajoittamaan tuon kaskelottiparven. Sillä on teräksinen panssarikeula, jonka luulen olevan yhtä tehokkaan aseen kuin ikänä mestari Landin harpuunan."
Kanadalainen kohautti hartioitaan. Hyökätä sukkelien tursaiden kimppuun kömpelö panssarikeula aseena! Oliko sellaista hullutusta koskaan kuultu?
"Vartokaahan vain, professori!" sanoi kapteeni. "Kohta näytämme teille ajometsästyksen, jonka veroista ette ennen ole nähnyt. Ei mitään armoa noille hirmuvalaille! Ne ovat pelkkää kitaa ja hampaita!"
Pelkkää kitaa ja hampaita! Sen paremmin ei voi kuvatakaan kaskelottia, jonka ruumis toisinaan kasvaa viidenkolmatta metrin pituiseksi. Sen suunnaton pää on suunnilleen kolmas osa koko ruumiin pituudesta. Sen sijaan kuin tavallisella valaalla yläleuka on varustettu vain hetuloilla, joista n.s. valaanluu saadaan, on tällä hirmuisina aseina viisikolmatta valtaista hammasta, jotka ovat kaksikymmentä sentimetriä pitkät, ylempää lieriön ja kärjestä terävän keilan muotoiset. Tuon mahtavan pään yläosassa, rustomaisten väliseinäin erottamissa onkaloissa tavataan 3—400 kg. sitä kallisarvoista öljymäistä ainetta, joka kaupassa kulkee "spermacetin" nimellä. Kaskelotti on ruma ja kömpelö eläin, joka enemmän muistuttaa kampelaa kuin kalaa. Sen ruumiin vasen kylki on aivan rujokas, eikä se näe vasemmalla silmällään juuri mitään.
Tuo merkillinen petoeläinten parvi läheni lähenemistään. Ne olivat älynneet valaat ja varustausivat hyökkäämään näiden kimppuun. Jo ennakolta voi arvata kaskelottien voittavan taistelussa, sillä ne eivät ainoastaan ole paljon taistelukykyisempiä kuin turvattomat vastustajansa, vaan ne voivat oleskella paljon kauvemman aikaa veden sisässä, tarvitsematta nousta ylös pintaan hengittämään.
Oli jo aika rientää valaitten avuksi. Conseil, Ned Land ja minä menimme salongin isojen akkunain ääreen. Kapteeni asettui perämiehen viereen käytelläkseen tarpeen tullessa itse alustaan hyökkäysaseena. Kohta tunsin että potkurin käynti kiihkeni ja laivamme lisäsi vauhtiaan.
Kamppailu kaskelottien ja valaitten välillä oli jo alkanut, kun Nautilus saapui taistelukentälle. Kapteeni kuljetti sen suoraan edellisten parven halki. Kaskelotit eivät ensin tuntuneet suurestikaan välittävän uudesta hirviöstä, joka niin odottamatta sekausi otteluun. Mutta pian saivat ne varoa sen iskuja.
Millainen taistelu! Yksin Ned Landkin, joka alussa oli aivan hurmautunut, taukosi pian taputtamasta käsiään. Koko Nautilus oli vain hirvittävä harpuuna, jota sen päällikkö ohjasi taitavalla kädellään. Se syöksähti noiden lihavuorien kimppuun, lävisti ja leikkasi ne kahtia, jättäen kupeilleen viimeisissä vavahduksissa sätkytteleviä ruumiinkappaleita. Se ei tuntenut lainkaan niitä julmia pyrstöniskuja, joita joka taholta sateli sen rautaiseen kuoreen. Surmattuaan yhden kaskelotin ryntäsi se toisen kimppuun ja lopetti sen; pyörähteli ympäri liikuntakeskuksessaan ettei päästäisi saalista käsistään, syöksähteli eteen- ja taapäin, totteli nuolen nopeudella peräsintään ja ohjaustasojaan; painui syvälle kun kaskelotti sukelsi valtameren uumeniin, ja kohosi taas ylös eläimen noustessa takaisin pintaan — aina tavaten saaliinsa vastustamattomalla keulallaan.
Mikä verisauna! Mikä kammottava loiske ja kohina ja mylvinä! Kuolemanpelossaan nuo eläimet päästelivät niille omituisia teräviä ääniä ja huohotuksia ja pieksivät mahtavilla pyrstöillään merta vaahtoiseksi hyrskyksi näillä muuten niin rauhallisilla vesillä.
Noin tunnin ajan kesti tätä teurastusta, josta ei kaskelottien onnistunut paeta. Useita kertoja koetti niitä kahdeksan tai kymmenen yhteisellä ryntäyksellä murskata Nautiluksen ruumismöhkäleittensä painolla. Akkunaruutujen läpi näimme suoraan silmiemme edessä niiden ammottavat kidat hirveine hampaineen ja niiden yksipuoliset, muodottomat silmät. Ned Land ei voinut enää pidättää itseään, vaan pui nyrkkiä niille ja hänen suustaan tulvasi herjauksia. Aivan hyvästi tuntui kuinka ne pusertautuivat ruumiillaan aluksemme runkoa vastaan niinkuin koirat villisianajossa; mutta Nautilus pani potkurinsa pyörimään entistä vinhemmin, laahasi niitä perässään tahi pakotti ne nousemaan pintaan, välittämättä vähääkään niiden suunnattomasta paineesta tahi niiden hurjasta vastustuksesta.
Vihdoin harveni kaskelottien parvi näkymättömiin; vesi tyveni jälleen, ja minä tunsin että nousimme valtameren pintaan. Luukku avattiin, ja me ryntäsimme kaikki yläkannelle.
Meri oli täpösen täynnä raadeltuja ja katkottuja ruumiita. Ei valtavinkaan dynamiittiräjähdys olisi voinut niin raivoisasti silpoa noita lihamöhkäleitä. Me kelluimme keskellä niiden jättimäisiä ruhoja, joilla oli sinertävät seljät, valkeat vatsat ja pinta täynnä muodottomia pukamia. Joitakuita peljästyneitä kaskelotteja kiisi pakoon joka suunnalle. Vesi oli useiden neliökilometrien alalla värjäytynyt punaiseksi, niin että Nautilus tuntui uiskentelevan verimeressä.
Kapteeni Nemo tuli luoksemme.
"No, mitä piditte semmoisesta valaanpyynnistä, mestari Land?"
"Kapteeni", vastasi kanadalainen, jonka innostus oli koko lailla laimentunut, "se oli todella hirvittävä näytelmä. Mutta minä en ole mikään teurastaja; olen valaanpyytäjä, ja tuo äskeinen oli pelkkää teurastamista."
"Se oli verisauna raatelueläimille", sanoi kapteeni, "eikä Nautilus ole mikään teurastusveitsi."
"Minä pidän harpuunaani parempana", väitti kanadalainen.
"Kullakin on omat aseensa", vastasi kapteeni, katsellen tuikeasti Ned
Landiin.
Minä pelkäsin että tämä antaisi kiivasluontoisuutensa viehättää itseään johonkin purevaan vastaväitteeseen, josta meille kaikille voisi olla ikävät seuraukset; mutta hänen vihansa asettui kun hän näki muutaman valaan lähestyvän Nautilusta.
Eläinparka ei ollut voinut välttää kaskelottien hampaita. Minä tunsin sen paikalla etelämerien valaaksi sen litistyneestä ja aivan mustasta päästä. Ruumiinrakenteelta sen erottaa maitovalaasta ja Nordkapin valaasta sen seitsemän niskanikamaa ja kylkiluut, joita sillä on kaksi enemmän kuin muilla hetulavalailla. Valas oli jo kuollut ja kellui kyljellään, vatsa aivan repaleina vainoojain puremista. Sen silvotusta uimaevästä riippui vielä pieni valaanpoikanen, jonka ei myöskään ollut onnistunut pelastua verisaunasta. Sen avoimesta suusta valui vettä, joka kohisi kuin myllynrännistä sen hammashetulain lävitse.
Kapteeni kuljetti Nautiluksen aivan lähelle valaanruhoa. Kaksi miehistä laskeutui sen seljälle, ja minä näin suureksi ihmeekseni heidän lypsävän sen nisistä kaiken näiden sisältämän maidon, jota tuli pari kolme isoa astiaa täyteen.
Kapteeni tarjosi minulle kupillisen maitoa, joka oli vielä lämmintä. En voinut olla tekemättä torjuvaa elettä, sillä moinen juoma tuntui minusta hyvin vastenmieliseltä. Mutta hän vakuutti sen olevan erinomaisen hyvää ja että se joka suhteessa muistutti lehmän maitoa.
Otinpa sitten ja maistoin, eikä se hullumpaa ollutkaan. Tämä maito oli meille erittäin tervetullut, sillä voiksi kirnuttuna ja juustoksi keitettynä se antoi hauskan lisän tavalliseen ruokajärjestykseemme.
Siitä päivästä alkaen huomasin huolestuneena että Ned Landin ärtyisyys kapteeni Nemon kohtaan yhä kasvoi, ja minä päätin pitää tarkoin silmällä kanadalaisen puheita ja toimia.
XII LUKU.
Jäihin vangittuina.
Nautilus kynti jälleen herkeämättä etelätä kohti, kulkien pitkin 50:nettä pituusviivaa aika nopeasti. Yrittikö se suoraan etelänavalle? Tätä en voinut uskoa, sillä kaikki siihenastiset kokeet sen saavuttamiseksi olivat saaneet nolon lopun. Sitäpaitsi oli vuodenaikakin jo sangen myöhäinen, sillä eteläisellä pallonpuoliskolla maaliskuun 13 p. vastaa syyskuun 13 päivää pohjoisella seudulla, jolloin syyspäiväntasaus alkaa.
Maaliskuun 14 p. näin 55° leveysasteella 7—8 metrin mittaisia jäälohkareita, ikäänkuin mitäkin meressä uiskentelevia pikkuluotoja, joita vastaan aallot murtuivat. Nautilus pysyttelihe meren pinnalla. Ned Landille, joka oli ennenkin pyydystellyt napavesillä, olivat nuo pikkuruiset jäävuoret tuttuja nähtäviä. Conseil ja minä saimme nyt ihailla niitä ensi kerran.
Häikäisevä, lumivalkea juova ulottui ilmassa pitkin eteläistä taivaanrantaa. Valaanpyytäjät sanovat sitä "jäähohteeksi". Vaikka pilvet sumentaisivat taivaan kuinka paksulta tahansa, eivät ne jaksa himmentää sen kimallusta. Se tietää ahtojään tahi jäätelien läheisyyttä.
Kohta näkyikin paljon suurempia jääröykkiöitä, joiden kimmellys vaihteli usvan oikullisuuden mukaan. Joillakin niistä näkyi vihreitä juovia, aivan kuin olisi niihin kuparivihtrillillä maalattu valtavia viiruja; toiset taas kumottivat suunnattomien ametistikivien tavoin helakan punasinervinä ja läpäisivät valoa. Edelliset heijastivat valonsäteitä kristallikiteittensä epälukuisista hiomapinnoista; jälkimmäiset matkivat kalkkikiven eloisia valontaittumisia ja olivat niin valtaisen isoja, että niistä olisi voinut rakentaa kokonaisia marmorikaupunkeja.
Mitä kauvemmas etenimme etelään päin, sitä suuremmiksi ja lukuisemmiksi kävivät nämä uiskentelevat jäävuoret. 60° leveysasteelle tultuamme ne ahtautuivat niin tiiviiksi muuriksi eteemme, ettei avointa väylää enää näkynyt missään. Mutta kapteeni Nemo etsi tarkoin ja löysikin aina jonkun ahtaan aukon, josta hän rohkeasti pujahti lävitse, vaikka tiesikin että se pian sulkeutuisi takanamme.
Tällä tavoin Nautilus kapteeninsa taitavan käden ohjaamana sivuutti kaikki nuo erilaiset jäätelit, jotka soluivat ohitsemme luonnon niin täsmällisen tarkasti järjesteleminä että Conseil siitä joutui aivan ihastuksiinsa: jäävuoret, jääkentät, ajojäät ja ahtojäät.
Lämpömäärä oli hyvin alhainen. Lämpömittari näytti ulkoilmassa kahta tai kolmea pakkasastetta. Mutta me olimme verhoutuneet lämpöisiin turkkeihin, joihin hylkeet tai jääkarhut olivat saaneet antaa nahat. Kannen alla Nautilusta lämmitettiin kuten tavallisesti sähköllä, niin ettemme tienneet kylmästä mitään. Sitäpaitsi riitti sukeltautuminen muutaman metrin syvyyteen kohottamaan alustamme ympäröivää lämpömäärää melkoisesti. Jos olisimme tulleet tänne paria kuukautta aikaisemmin, olisimme tällä leveysasteella saaneet nauttia katkeamattomasta päivänvalosta; mutta nyt hämärsi jo kolmen tai neljän tunnin ajan, ja myöhemmin verhoisi kuusikuukautinen yö vaippaansa nämä yksinäiset napaseudut.
Maaliskuun 16 p. olimme Uuden Shetlannin ja Eteläisten Orkney-saarten leveydellä. Kapteeni kertoi minulle että ennen oli näillä vesillä elänyt monia hyljelajia, mutta että englantilaiset ja amerikkalaiset valaanpyytäjät olivat hävitysraivossaan tappaneet erotuksetta kaikki koiraat ja naaraat elävine poikasineen, niin että kuolemankaameus vallitsi nyt samoilla seuduilla, missä ennen oli elämästä ilakoitu.
Seuraavana päivänä klo 8 aamulla kulki Nautilus 55° pituusasteella eteläisen napapiirin yli. Jäätelit ympäröivät meitä kaikilta tahoilta sulkien kokonaan näköpiirin. Mutta siitä huolimatta etsi kapteeni Nemo käsiinsä aukon toisensa jälkeen ja tunkeutui yhä syvemmälle etelään. En voi sanoilla ilmaista ihastustani näiden uusien tienoiden satumaisesta ihanuudesta. Jäävuoret saivat yhä jyhkeämpiä muotoja. Tuolla ne yhdessä muodostivat itämaisen kaupungin kupukattoisine moskeijoineen ja epälukuisine minareettineen, täällä ikäänkuin ikivanhan, maanjäristyksen maahan jaottaman raunioryhmän. Niiden muodot vaihettelivat alituisesti auringonsäteiden muuttaessa suuntaansa tahi häipyivät vallan näkymättömiin sakeihin lumimyrskyihin tai kaiken kattavaan harmaaseen usvaan. Joka taholta kuului jyrähtelyjä, vyörynää tahi jäälohkareitten kokoonluhistumista. Kun Nautilus laskeusi veden alle yht'aikaa kuin nuo suunnattomat röykkiöt sortuivat, jatkui niiden synnyttämä jylinä vedessä hirvittävän voimakkaasti; ja suunnattomat kurimukset ja pyörteet vyöryttivät vesiä syvällä valtameren uumenissa. Nautilus huojui ja keikkui silloin kuin myrskyn raivoon hervottomasti antautunut alus aavalla ulapalla. Usein, kun en enää nähnyt mitään ulospääsyä, luulin että jo olimme vangitut jäiden keskeen; mutta vaistonsa opetti kapteeni Nemoa etsimään vähäisimmistäkin merkeistä yhä uusia väyliä vapaammille vesille. Hän ei erehtynyt milloinkaan tehdessään huomioitaan sinertävän veden kapeista juovista, jotka uursivat jäätelien kylkiä. Enkä olisi voinut uskoakaan, että hän ilman tätä pettymätöntä taitoaan olisi koskaan uskaltanut kuljettaa alustaan tänne eteläisen napameren miestensyöjille sijoille.
Marraskuun 16 p. jäätelit kuitenkin viimein sulkivat meiltä väylän. Ne eivät kumminkaan olleet vielä kiinteätä jäätä, vaan suuria pakkasen yhteenahtamia jääkenttiä. Mutta sekään este ei voinut pidättää kapteeni Nemoa, vaan hän ryntäsi jäätelien kimppuun hirvittävällä raivolla. Nautilus syöksyi johonkin rotkoon tuossa helposti murenevassa aineröykkiössä ja murskasi sen valtavalla paukkeella. Sukelluslaivan keula toimi kuin muinaisten kansain muurinmurrin, mutta tavattoman paljoa voimakkaammin. Ilmaan lentelevät jäämurskat satelivat kuin tulivuoren nakkaamat hohkakivenkappaleet ympärillämme. Välistä pyyhkäsi Nautiluksen sen oma hillitön vauhti korkealle jäätelin reunan yli, jonka se sitte murskasi painollaan; tahi sukeltaessaan syvälle jäätelin alle halkaisi alus sen otsansa äkkinäisellä survauksella, uurtaen siihen leveitä aukkoja, joihin se painausi uutta puskua alottaakseen.
Koko ajan vallitsi rajuja myrskynpuuskia. Usva oli niin sakea, ettemme voineet nähdä toisiamme yläkannen yhdestä päästä toiseen. Tuulet pyörivät raivoisasti kompassitaulun ympäri; ja lunta patousi niin paksuiksi kinoksiksi, että täytyi luoda lapioilla tie niiden läpi. Lämpömittarin näyttäessä -5° C peittyivät Nautiluksen kupeet paksulla jääkuorella. Ei purje- eikä höyrylaiva olisi päässyt mihinkään sellaisissa olosuhteissa; edellisen köydet olisivat jäätyneet kiinni väkipyöriin, ja jälkimmäiseltä olisivat hiilet loppuneet kesken. Vain sähkön käyttämä Nautilus voi raivata tietänsä eteenpäin näin korkeilla leveysasteilla.
Mutta viimeinkin, maaliskuun 18 p. näyttäytyi, ettei Nautiluksen kaikista puskuyrityksistä enää ollut apua — me olimme lopultakin satimessa. Ympärillämme ei enää ollut ahtojäitä eikä irrallisia jääkenttiä, vaan rannaton ja liikkumaton rintajää, jonka muodostivat lukemattomat yhteenpuristuneet jäävuoret. Olimme joutuneet melkoisen pitkälle etelänapaa ympäröivään ikuiseen, koskaan sulamattomaan ja hajaantumattomaan jäävyöhykkeeseen.
Emme voineet missään havaita pienintäkään pilkahdusta merestä. Nautiluksen edessä, takana ja kupeilla ulottui suunnaton, ryhelmäinen kenttä, jota kattoi samallainen oikullinen, sikinsokin kasautunut röykkiömuodostus kuin nähdään virran pinnalla juuri ennen jäidenlähtöä, mutta tämä esiytyi paljon valtaisemmissa suuruussuhteissa. Siellä täällä siitä kohousi kapeita, teräviä vuorikeiloja 60—70 metrin korkeuteen; kauvempana yhtyi mahtava ylätasanko alavampaan jääkenttään, muodostaen äkkijyrkkiä rantareunamia, jotka suunnattomien, harmaankiuhtavien peilien tavoin heijastivat usvan sisästä silloin tällöin esiinpilkistäviä auringonsäteitä. Ja tässä kaameassa luonnossa vallitsi ainainen kalmanhiljaisuus, jota tuskin häiritsi myrskylintujen siipien lepatus. Täällä oli kaikki hyytynyt jääksi, yksinpä äänikin.
Nautiluksen oli vihdoinkin pakko lopettaa uhkarohkea rynnäkkönsä ikuisen talven valtoja vastaan. Yleensä on asianlaita niin että se, joka ei enää pääse eteenpäin, saa palata takaisin. Mutta tässä oli yhtä mahdotonta kulkea taaksepäin kuin päästä eteenkäänpäin; ja niin pian kuin aluksemme oli pysähtynyt nykyiseen olopaikkaansa, ei viipyisi kauvan ennenkun se olisi jäätynyt auttamattomasti kiinni. Ja näin juuri kävikin kello 2 yöllä, ja uutta jäätä muodostui ihmeellisen nopeasti sen kupeille. Minun täytyi tunnustaa, että kapteenimme menettely oli perin typerää.
Olin juuri yläkannella. Silloin kääntyi päällikkömme, joka oli moniaan minuutin vaarinottanut tilannettamme, minun puoleeni ja sanoi:
"No, professori, mitäs tästä arvelette?"
"Arvelen että olemme kuin olemmekin satimessa."
"Satimessa? Mitä sillä tarkotatte?"
"Tarkotan sitä, ettemme voi kulkea eteen- eikä taaksepäin emmekä sivuillekaan niin mihinkään päin. Sellaista tilaisuutta arvelen ainakin asutuilla mantereilla sanottavan satimeen joutumiseksi."
"Luulette siis ettei Nautilus kykene pääsemään tästä irti?"
"Tuskinpa vainen, kapteeni, sillä vuodenaikakin on jo niin myöhäinen että teidän lienee vaikea panna turvaanne jäidenlähtöön."
"Ah, professori, professori", vastasi kapteeni sangen ivallisesti, "te olette aina kaltaisenne! Te näette kaikkialla edessänne pelkkiä esteitä ja vastuksia! Mutta minä vakuutan teille, että Nautilus ei ainoastaan pääse irti vaan tulee kulkemaan eteenkinpäin."
"Vielä etemmäksi etelään?" kysäsin, katsellen ällistyneenä kapteenia.
"Aivan niin, sen matkan määrä on napa."
"Napa!" huudahdin sangen epäilevästi.
"Niin juuri", vastasi kapteeni levollisesti; "etelänapa — tuo tähän asti tuntematon piste, jossa maapallon kaikki pituusviivat leikkaavat toisiaan. Teidänhän pitäisi tietää, että minä teen Nautiluksellani mitä vain tahdon."
Niin, minä tiesin sen. Minä tiesin että tuo mies oli uskalias äärimmäiseen uhkarohkeuteen asti. Mutta yrittääpä voittaa kaikki etelänavan ympärille kasautuneet luonnonesteet — tuon navan, joka on vielä luoksepääsemättömämpi kuin pohjoisnapa, jolle rohkeimmatkaan purjehtijat eivät vielä ole päässeet[20] — sen täytyi olla mieletöntä uhkapeliä, johon vain hassahtanut ihminen voi antautua! Silloin pisti päähäni kysyä kapteenilta, oliko hän jo ennen saavuttanut tuon maantieteellisen pisteen, jota ei vielä yhdenkään toisen kuolevaisen ollut sallittu lähestyä.
"En vielä, professori", hän vastasi, "mutta me keksimme sen yhdessä. Missä kaikki muut ovat turhaan puskeneet päänsä pirstoiksi, siellä onnistun minä. En ole vielä koskaan ennen vienyt Nautilustani näin kauvas etelän merille, mutta nyt — sen toistan — on se kulkeva vieläkin kauvemmas."
"No niin, minä uskon teitä, kapteeni", sanoin minä nyt puolestani jotenkin ivallisessa äänilajissa. "Minä uskon teitä! Eteenpäin siis! Meille ei koskaan satu voittamattomia esteitä! Musertakaamme tämä rintajää! Me räjähytämme sen ilmaan, ja jos se sittenkin vastustelee, niin annamme Nautilukselle siivet jotta se voi lentää sen ylitse."
"Ylitsekö, professori?" virkkoi kapteeni rauhallisesti. "Ei ylitse vaan alitse."
"Alitse!" huudahdin. Ja äkisti aloin hämärästi tajuta kapteenin suunnitelmia. Minä ymmärsin: Nautiluksen ihmeelliset ominaisuudet tulisivat auttamaan meitä tässä yli-inhimillisessä yrityksessä.
"Huomaanpa että jo alamme ymmärtää toisiamme, professori", sanoi kapteeni hiukan hymyillen. "Te näette jo edessänne tämän yrityksen mahdollisuuden, mutta minä näen sen varman onnistumisen. Mitä muilla aluksilla on mahdotonta koettaakaan, se käy helposti päinsä Nautiluksella. Jos napaa ympäröi mannermaa, niin pysähdyn tämän mannermaan eteen. Mutta jos sen ympärillä lainehtii avoin meri, niin purjehdin aina navalle saakka."
"Aivan niin", sanoin, viehättyen kapteenin puhelusta; "jos meren pinta on hyytynyt jääksi, niin ovat kumminkin alemmat vesikerrokset edelleen vapaat sen Kaitselmuksen viisaan lain kautta, että meriveden tiheys yhä lisäytyy kylmän kasvaessa. Ja jollen erehdy, niin suhtautuu tämän rintajään vesirajan alapuolella oleva osa sen yläpuolelle kohoavaan kuten neljä yhteen."
"Jotensakin niin, professori. Joka metriä kohden, mikä näistä jäävuorista sijaitsee veden yläpuolella, tulee kolme metriä sen alapuolella. Mutta kun nämä vuoret eivät missään kohoa sataa metriä korkeammiksi, niin voi niiden suurimmaksi syvyydeksi laskea vain kolmesataa metriä. Mutta mitä merkitsee Nautilukselle kolmensadan metrin syvyys?"
"Ei yhtään mitään, kapteeni."
"Jopa voi se paljon suuremmallakin syvyydellä etsiä sen lämpömäärän, mikä on yhteinen kaikille syvien merien vesille; ja siellä voimme huoleti kulkea välittämättä vähääkään 30 tai 40 asteen pakkasista pinnan yläpuolella."
"Aivan oikein, kapteeni!" huudahdin kiihtyneenä.
"Ainoa vaikeus on se", jatkoi kapteeni Nemo, "että meidän silloin täytyy viipyä veden alla voimatta toimittaa ilmanvaihtoamme."
"Eikö muuta?" vastasin. "Nautiluksessahan on isoja säiliöitä; me täytämme ne puhtaalla ilmalla ja saamme niistä kaiken sillä aikaa tarvitsemamme hapen."
"Hyvin ajateltu, professori Aronnax. Mutta kun en tahdo että saisitte perästäpäin aihetta syyttää minua liiasta uhkarohkeudesta, niin tahdon alistaa kaikki vastaväitteeni teidän punnittavaksenne."
"Onko teillä niitä vielä enemmän esitettävänä?"
"Ei muuta kuin yksi ainoa. Jos meri ulottuu aina etelänapaan saakka, niin voi olla mahdollista että tämä meri on jäätynyt pohjaan asti, niin ettemme enää pääse takaisin sen pintaan."
"Hyvä, kapteeni; mutta elkää unhottako että Nautiluksella on hirvittävä puskuri, ja että me voimme antaa sen iskeä alhaalta päin kohtisuorasti jääkenttiä vastaan, jotka silloin törmäyksestä avautuvat ja antavat kauniisti meille tietä."
"Ah, professori, te olette tänään täynnä hyviä aatteita."
"Sitäpaitsi", jatkoin yhä enemmän innostuen, "miksikäs emme tapaisi avointa merta etelänavalla yhtä hyvin kuin sitä on tavattu pohjoisnavallakin? Kylmyyden napoja ja maan napoja ei saa sekoittaa toisiinsa, ei eteläisellä eikä pohjoisella pallonpuoliskolla; ja siksi kunnes saamme kouraantuntuvan todistuksen päinvastaisesta asiantilasta, täytyy meidän olettaa löytyväksi joko mannermaa tahi jäätymätön valtameri maapallon pituusviivojen kummassakin päätepisteessä."
"Niin uskon minäkin, herra Aronnax", vastasi kapteeni Nemo. "Tahdon vain huomauttaa, että te ensin koetettuanne tehdä niin monia vastaväitteitä esitystäni vastaan, nyt oikein kasaamalla kasaatte eteeni todistuksia, jotka kaikki puhuvat sen puolesta."
Kapteeni Nemo oli oikeassa. Minun uljuuteni oli voittanut yksin hänenkin uhkarohkeutensa! Minä se hänet johdatin etelänavalle! Ei, ei — minä hupsuparka! Kapteeni Nemo tiesi paremmin kuin minä, mitkä syyt puhuivat tuon yrityksen puolesta, mitkä sitä vastaan; ja häntä vain huvitti nähdä minun hurmioissani unelmoivan mahdottomia asioita!
Hän ei kumminkaan menettänyt silmänräpäystäkään. Merkin saatuaan katosi perämies komeroonsa. Kapteeni ja hän puhelivat keskenään nopeasti muutaman sanan tuolla käsittämättömällä kielellään; ja joko oli perämies valmistunut uhkarohkeaan yritykseen tahi piti hän sitä mahdollisena, niin ei ainakaan hänen kasvoillaan voinut huomata hämmästyksen merkkiäkään.
Mutta hänen tyyneytensä ei kuitenkaan ollut mitään Conseilin järkähtämättömän levollisuuden rinnalla, kun ilmotin tälle kelpo pojalle aikomuksestamme tunkeutua etelänavalle. "Niinkuin isäntä paraaksi näkee" oli hänen ainoa vastauksensa ilmotukseeni, ja siihen sain tyytyä. Ned Land sitä vastoin kohautteli hartioitaan korvien tasalle.
"Professoria ja sitä vietävän kapteenia voin vain surkutella", arveli hän.
"Mutta entä jos pääsemme etelänavalle, mestari Ned?"
"Se on mahdollista, mutta sieltä ei koskaan palata."
Ned Land meni hyttiinsä, "jottei saisi mitään onnettomuutta aikaan", kuten hän suvaitsi sanoa.
Mutta tällävälin oli jo ryhdytty varusteluihin rohkeata yritystä varten. Nautiluksen mahtavat pumput puristivat ilmaa säiliöihin suunnattomalla paineella. Kello 4 ilmoitti kapteeni Nemo että yläkannen luukku suljettaisiin. Minä loin viimeisen silmäyksen paksuun jääteliin, jonka läpi meidän oli tunkeuduttava.
Ilma oli kaunis, sää selkeä, pakkasta -12° C; mutta kun oli aivan tyyni, ei kylmä tehnyt mitään haittaa.
Kymmenkunta miestä laivanväestä mursi kuokilla ja tuurilla jäätä laivan emäpuun ympäriltä, niin että se pian painui avoimeen veteen. Työ kävi sukkelaan, sillä jää oli vielä sangen ohutta. Me laskeusimme sitten kaikki laivan sisäosiin. Vesisäiliöt täytettiin. Kohta painuikin Nautilus veden alle.
Conseil ja minä olimme asettuneet salonkiin ja katselimme sen isoista akkunoista eteläisen napameren alempia kerroksia. Lämpömäärä yhä nousi. Manometrin neula liikkui taulullaan.
Tultuamme kolmensadan metrin syvyyteen aloimme, niinkuin kapteeni Nemo oli sanonutkin, liukua rintajään aaltomaista alapintaa myöten. Mutta Nautilus painui yhä alemmas, kunnes saavutti 800 metrin syvyyden. Veden lämpömäärä, joka pinnalla oli -12°, yleni täällä -11°:seen. Olimme siis jo voittaneet yhden asteen. Tuskin tarvinnee mainitakaan, että sisäpuolinen lämpömäärä laivassa pysytettiin sähkölämmityskojeiden avulla paljon korkeampana.
"Me pääsemme kyllä perille", sanoi Conseil.
"Minä uskon sen", vastasin lujan vakaumuksen rintaäänellä.
Tässä avoimessa, pinnan ja jäätelien alaisessa meressä noudatti Nautilus suoraa suuntaa etelänapaa kohti, poikkeamatta vähääkään 52:nnesta pituusviivasta. 67°30' eteläisestä leveysasteesta 90°:nteen eli navalle oli meillä matkaa kaksikolmatta ja puoli leveysastetta eli siis noin 200 peninkulmaa. Nautiluksen keskinopeutena oli 26 solmuväliä tunnissa, siis tavallisen pikajunan nopeus; ja sillä menolla me saavuttaisimme navan vajaassa 40 tunnissa.
Conseil ja minä vietimme hyvän osan yötä katsellen salongin akkunoista uusia nähtävyyksiä. Sähköheijastimen säteet valaisivat aivan autioita merenuumenia. Kalat eivät viihtyneet näissä umpinaisissa vesissä. Ne käyttivät niitä ainoastaan läpikulkutienään päästäkseen eteläisen napapiirin merestä navan vapaille vesille. Kulkumme oli niin vinhaa että pitkän potkuriakselin tärinä tuntui aivan selvästi. Kello 2 tienoissa aamuyöstä menimme Conseilin kanssa vihdoin levolle. Kapeassa käytävässä emme tavanneet kapteeni Nemoa. Hän arvatenkin pysyttelihe koko ajan perämiehen komerossa.
Huomenissa, maaliskuun 19 p., palasin jo klo 5 aamulla entiselle paikalleni salongin akkunan ääreen. Sähköloki näytti Nautiluksen vähentäneen vauhtiaan. Se pyrki takaisin pintaan, mutta varovaisesti, vesisäiliöitään hitaasti tyhjentäen.
Sydämmeni löi rajusti. Jokohan me ylös noustuamme olisimme navan vapaassa ilmakehässä?
Mutta ei! Kannenpäällinen täräys ilmoitti Nautiluksen törmänneen rintajään alapintaa vastaan, ja jää oli kumeasta kajahduksesta päättäen vielä sangen paksua. Olimme todellakin, merimiesten sananparttta käyttäen, "hipaisseet karia", mutta vastakkaisessa merkityksessä kuin tavallisesti ja 900 metrin syvyydellä. Meillä oli siis päittemme päällä 1,200 metriä jäätä, siitä 300 metriä vedenpinnan yläpuolella olevaa. Rintajää oli nyt melkoisesti vahvempaa kuin sen reunaman alle sukeltaessamme. Sepä ei ollut mikään hauska huomio. Saman päivän kuluessa Nautilus uudisti useampaan kertaan saman kokeen, mutta iski aina otsansa jäämuuriin. Minä merkitsin huolellisesti muistiin eri syvyydet ja sain siten yhtenäisen kuvan jääteliketjun merenalaisesta pinnasta.
Iltaan mennessä ei asemassamme ollut tapahtunut vähintäkään muutosta. Jään vahvuus oli tosin vähentynyt 4—500 metriksi, mutta yhtä murtumaton oli silta meidän ja merenpinnan välillä sittekin.
Kello oli silloin 8. Nautiluksen jokapäiväisen tavan mukaan olisi ilmavarastoamme pitänyt uusia jo neljä tuntia sitten, mutta minä en kuitenkaan kärsinyt sanottavasti hapenpuutteesta, vaikkei kapteeni Nemo vielä päästänytkään huoneisiimme mitään varastoistaan ilmasäiliöissä. Muuten oli uneni tänä yönä rauhaton. Toivo ja pelko taistelivat ylivallasta mielessäni. Nousin useita kertoja ylös. Nautilus hapuili edelleen tietänsä näissä synkeissä syvyyksissä. Klo 3 aikaan aamulla huomasin, että tapasimme rintajään alapinnan ainoastaan 50 metrin syvyydessä. 150 metriä erotti silloin meitä enää Jumalan vapaasta päivästä. Rintajää muuttui vähitellen jääkentäksi.
Silmäni eivät enää luopuneet seuraamasta manometrineulan värähtelyä. Me kohosimme kohoomistaan seuraten tarkoin jäätelin siloista alapintaa, jonka kristallikiteet kimahtelivat sähköheijastimen säteissä.
Rintajään sekä ala- että yläpinta oli muodostunut painuvan aallonharjan tapaiseksi. Se kävi yhä ohuemmaksi.
Vihdoin kello 6 aikaan tämän muistiini syöpyneen päivän, maaliskuun 19:nnen, aamuna avautui salongin ovi, ja kapteeni Nemo astui sisään.
"Nyt olemme avoimella merellä", sanoi hän.
XIII LUKU.
Etelänavalla.
Minä ryntäsin yläkannelle. Niin, me olimme todellakin jälleen avoimella merellä. Töintuskin erotti silmä joitakuita irtaiminaan ajelehtivia jäälohkareita ja jäävuoria, muuten lainehti kaikkialla ympärillämme aava ulappa; kokonainen lintumaailma parveili ja kirkui ilmassa päittemme päällä ja lukemattomia kaloja uiskenteli syvällä allamme vedessä, joka eri syvyyksillä vaihteli sinisestä oliivinvihreään. Lämpömittari näytti+ 3° C. Oli melkein kuin kevät täällä tuon jylhän rintajäävyöhykkeen takana, jonka etäiset piirteet kuvastuivat pohjoista taivaanrantaa vastaan.
"Olemmeko navalla?" kysyin kapteenilta väpättävin sydämmin.
"En vielä tiedä", hän vastasi. "Puolipäivän aikaan mittaamme korkeuden."
"Mutta voiko aurinko näyttäytyä tuon sakean usvan lävitse?" kysyin, katsellen harmaalle taivaalle.
"Vaikka siitä näkisimme vain vilahduksen, niin riittää se meille", vastasi hän.
Noin 16 km. päässä Nautiluksesta kohosi merestä yksinäinen saari parinsadan metrin korkeuteen. Me lähestyimme sitä, mutta varovaisesti, sillä tämä meri voi olla rikas vedenalaisista kareista. Noin tunnin kuluttua olimme purjehtineet saaren ympäri. Se saattoi olla 7—8 km. ympärimitaten. Kapea salmi erotti sen suuremmasta maakaistaleesta, ehkäpä mantereesta, jonka rannat häipyivät silmistämme näkymättömiin. Tuon maan olemassaolo tuntui tukevan Mauryn oletusta. Tämä älykäs amerikkalainen on huomauttanut, että etelänavan matemaatillisen paikan ja 60 parallellipiirin välillä on meri täynnänsä niin suuria jäävuoria, ettei sellaisia tapaa koskaan Atlannin pohjoisosassa. Tästä tosiasiasta hän tekee sen johtopäätöksen että etelänapapiiri sulkee sisäänsä melkoisia mantereita, koska jäävuoret eivät voi syntyä avoimessa meressä, vaan ainoastaan rannikoilla. Hänen laskelmiensa mukaan muodostavat etelänapaa ympäröivät jääröykkiöt suunnattoman suuren hatun, jonka ympärysmitta on ainakin 400 peninkulmaa.
Minun näitä asioita mietiskellessäni oli Nautilus, varoen karille käymistä, pysähtynyt kolmen ankkuritouvinmitan päähän rannasta, jolla kohoili joukko järeitä kallionnystyröitä. Vene laskettiin veteen ja siihen kävivät kapteeni, kaksi laivamiestä, jotka kantoivat korkeudenmittauskojeita, sekä Conseil ja minä. Kello oli kymmenen aamulla. Ned Landia ei ollenkaan näkynyt. Hän ei kai tahtonut myöntää etelänapaa olevaksikaan. Muutamat aironvedot veivät veneen hiekkaiseen rantaan, johon se törmäsi kiini. Conseil yritti hypätä maihin, mutta minä pidätin häntä.
"Teille, kapteeni", sanoin, "kuuluu kunnia laskea kaikkein ensimmäisenä jalkanne tälle maankamaralle."
"Aivan niin, professori", hän vastasi; "ja kun en epäröi polkea etelänavan mantua, niin johtuu se siitä, ettei ainoakaan ihmisolento ennen minua ole jättänyt sille jälkiänsä."
Tämän sanottuaan hän hypähti keveästi rantahiekalle. Näkyi kuinka hänen sydämmensä sykki kiihkeästä liikutuksesta. Hän kiipesi ylös kalliolle, joka äärimmäisenä nokkana päätti muutaman pienen, rantaan päin viettävän vuoriharjanteen; käsivarret ristissä rinnalla ja leimuavin silmin seisoi hän äänettömänä ja liikkumattomana, aivan kuin hallitsija joka valtaa uusia alueita. Oltuaan viiden minuutin ajan tässä hurmauksen tilassa hän kääntyi meidän puoleemme.
"Astukaa maihin, olkaa hyvä!" huusi hän minulle.
Minä nousin veneestä ja Conseil seurasi minua, molempien matruusien jäädessä veneeseen.
Saaren kamaraa peitti pitkältä punertava maalaji, joka näytti tiilimurskalta, kuona-, laava- ja hohkakivikappaleet, niin ettei sen tuliperäistä syntyä voinut epäilläkään. Muutamin paikoin nousi joistakin maanrepeämistä ylös rikinhajua, joka todisti maanalaisen tulen yhä vielä kytevän kamaran alla. Mutta kiivettyämme muutamalle korkealle harjanteelle en kuitenkaan nähnyt mitään toimivaa tulivuorta silmänkantaman päässä. Tiedämme että James Ross näillä samoilla etelänavan tienoilla keksi tulivuoret Erebuksen ja Terrorin täysin toimivina 167° pituus- ja 77°12' leveysasteella.[21]
Kasvullisuus tällä kaamean autiolla maankamaralla näytti olevan tuiki mitätön. Joitakin jäkälälajeja huomasin mustilla laavakallioilla. Eräät mikroskooppiset kasvit sekä pitkät, purppuran- ja karmosiinipunaiset levälajit olivat rantojen vaatimattomina elähyttäjinä.
Alemmasta eläinkunnasta näin rantahiekassa monenmuotoisia näkinkenkiä ja pieniä simpukoita, erilaisia koralleja ja meritähtiä.
Ilmassa sen sijaan vilisi elämää. Siellä lenti ja liiteli tuhansittain erilaisia lintuja, jotka kirkunallaan olivat tehdä meidät kuuroiksi. Toisia istui taajoissa riveissä pitkin kallioita, ollenkaan arastelematta kun astuimme niiden ohitse ja varsin kesyinä astua taarustaen meidän perässämme. Ne olivat pingviinejä, jotka uidessaan ja sukeltaessaan ovat yhtä sukkelia kuin maalla ollessaan raskaita ja kömpelöitä. Ne rääkyivät korvia särkevästi ja muodostivat ryhmiä, jotka olivat hidasliikkeisiä mutta sitä räikeä-äänisempiä. Ilmassa parveili "valtamerten kotkia", albatrosseja, joiden siipienväli on neljä metriä, jättimäisiä, hylkeitä pyytäviä myrskylintuja, joiden siivet tekevät suorakulman muotoisen käyrän, selältä mustan- ja valkeankirjavia merisorsia sekä koko joukko muita merilintuja, joista toiset olivat valkeita, siivet reunalta ruskeat, ja toiset sinisiä, ollen erityisesti etelänavan lintumaailmalle ominaisia.
"Nuo linnut", sanoin Conseilille, "ovat niin ihraisia, että Fär-saarten asukkaat panevat niihin kangassydämmet ja käyttävät niitä sitten tulisoihtuinaan."
"Eipä paljoa puutukaa etteivät ne ole todellisia lamppuja", vastasi palvelijani. "Mutta eihän voi vaatiakaan että luonto jo ennakolla varustaisi ne sydämmillä."
Kauvempana oli maankamara täynnä pingviininpesiä, jonkunlaisia maakuoppia, joihin nämä linnut laskevat munansa; meidät älyttyään ne juosta paapertivat syrjemmälle. Kapteeni Nemo tapatti niitä myöhemmin useita satoja, sillä niiden musta liha oli syötävää. Ne ovat hyvin hanhen muotoisia, selästä mustanharmaat, vatsanpuolelta valkoiset ja kaulassa heleänkeltainen juova. Ne huusivat melkein kuin aasit, ja antoivat tappaa itsensä kivillä, yrittämättä ollenkaan lähteä pakoon.
Mutta usva ei vain ottanut hälvetäkseen, eikä klo 11 aikaan aurinkoa vielä näkynyt. Se seikka huoletti minua suuresti. Kuinka voisimme nyt mitata auringon korkeutta ja määritellä asemamme? Kuinka saisimmekaan selväksi että todella olimme saapuneet navalle?
Tavatessani kapteeni Nemon näin hänen nojautuvan vaitonaisena kalliota vastaan ja tähystelevän taivaalle. Hän näytti olevan kärsimätön ja harmissaan. Mutta mitäpä tehdä? Tuo rohkea ja mahtava mies ei sentään voinut vallita aurinkoa samalla tavalla kuin merta.
Tuli puolipäivän aika, eikä päivän säteilevä tähti näyttäytynyt edes silmänräpäyksen ajaksikaan. Ei edes sen kumotusta kuultanut harmajan usvapilven takaa. Ja kohta muuttui sumu sakeaksi lumipyryksi.
"Huomenna sitten!" sanoi kapteeni minulle, kun tyhjin toimin palasimme pyryn halki takaisin Nautilukseen.
Mutta lumimyrskyä kesti vielä seuraavanakin päivänä. Yläkannella oli mahdotonta oleskella. Salonkiin, jossa kirjoittelin muistiin näitä havaintojani napamaanmatkaltamme, kuulin myrskylintujen ja albatrossien käheätä kirkunaa niiden leikitellessä ankaran myrskyn keskellä. Nautilus ei pysynyt alallaan, vaan luovi rannikkoa pitkin ja eteni vielä parikymmentä kilometriä etelään päin tuossa puolihämyssä, jonka lumipilvien taakse piiloutuva aurinko loi piirtäessään taivaanrantaa.
Mutta seuraavana päivänä, maaliskuun 20:ntenä, lakkasi pyryttämästä. Oli aika tuima pakkanen. Sumu hälveni, niin että toivoin tänään voitavan toimittaa tarpeelliset mittaukset.
En ollut vielä nähnyt kapteenia, kun vene laski minut ja Conseilin maihin. Maaperä oli täälläkin vulkaanista laatua: kaikkialla näin laava-, kuona- ja basalttiröykkiöitä, mutta en vaan tulivuorta, joka ne oli syössyt kidastaan. Täälläkin antoivat lukemattomat linnut eloa autiolle napamaisemalle. Mutta sen ainoita valtiaita eivät ne enää olleet. Siellä täällä loikoili suurina ryhminä meri-imettäväisiä, jotka katselivat meitä viisailla silmillään. Ne olivat erilaisia hylkeitä. Toiset makasivat pitkänään maassa tahi jäälautoilla, toiset taas polskahtelivat meressä. Ne eivät paenneet meidän lähestyessä, sillä ne eivät olleet vielä koskaan olleet tekemisissä ihmisten kanssa. Peräti huvittavaa oli katsella niiden herttaisia ryhmiä: kuinka isä vartioi perhettään, äiti antoi kaikkein pienimmille lapsilleen rintaa ja isommat lapset leikittelivät hilpeästi vesirajassa muutaman askeleen päässä muusta perheestä. Levätessään maalla hylje-eläimet asettuvat mitä miellyttävimpiin asentoihin, mutta liikkuminen sen sijaan käy niillä hyvin kömpelösti. Tällöin ne tekevät pikku hyppyjä vetämällä ruumiinsa kaareksi ja sitten ojentamalla sen äkisti suoraksi sekä auttamalla epätäydellisellä uimaevällään, joka niillä samaten kuin sireenieläimillä muodostaa todellisen käsivarren. Mutta vedessä ovat ne verrattomia uijia notkeine selkärankoineen, sukkulanmuotoisine, melkein karvattomine ruumiineen ja uimaevineen. Erityisen kauniit ovat niiden viisaat, ilmehikkäät silmät, joiden katsetta ei naisen viekoittelevinkaan silmäys voi suloisuudessaan voittaa. Ne ovat erinomaisen viisaat, kesyttyvät pian ja oppivat kesyinä kaikenlaisia temppuja. Mutta niinpä onkin niillä aivoaines, ihmisaivoja lukuunottamatta, runsaampi ja täydellisemmin kehittynyt kuin millään muilla imettäväisillä eläimillä. Minä arvelen että niitä helposti voisi opettaa tekemään ihmiselle suurta hyötyä jonkinlaisina ajokoirina kalastuksessa.
Hylkeitten joukossa liikkui siellä täällä merielefantteja, todellisia hyljeheimon jättiläisiä, joilla oli lyhyt ja liikkuva turpa sekä ruumis kymmentä metriä pitkä ja ympärimitaten kuusi metriä. Nekään eivät liikahtaneet paikaltaan meidän lähetessämme.
"Ovatko nuo kuvatukset vaarallisiakin?" tiedusteli Conseil minulta.
"Eivät", vastasin, "jollei niiden kimppuun käydä. Kun sellainen puolustaa poikasiaan, saattaa sen raivo olla vallan hirvittävä, ja usein iskee se pyytäjäin veneet palasiksi."
"Joka onkin niille aivan oikein", virkkoi Conseil.
Kolmisen kilometrin päässä pysähdytti kulkumme vuoriharjanne, joka suojeli maallenousu-lahdelmaamme jäätäviltä etelän tuulilta. Se laskeutui kohtisuorasti mereen, ja mainingit särkyivät kohisten sen juurelle. Mutta kauvempaa sen takaa kuului läpi hyrskyjenkin pauhun hirveätä mölinää, aivan kuin olisi suunnaton nautakarja ollut siellä ääntä antamassa.
"Arvelenpa sonniparven siellä pitävän lauluharjotusta", sanoi Conseil.
"Ei, ne ovat mursuja."
"Tappelevatko ne?"
"Joko ne tappelevat tahi leikittelevät."
"Jollei isännällä ole mitään vastaan, niin emmeköhän käy niitä mölykurkkuja katselemassa?"
"Käykäämme vain."
Me tunkeuduimme mustien kalliojärkäleiden lomitse kaikenlaisia äkkiarvaamattomia rotkoja myöten ja pitkin iljanteisia kiviä, joilla lankesin useammin kuin kerran loukaten aika pahasti itseäni. Conseil, joka oli vikkelämpi ja väkevämpi kuin minä, auttoi minua pystyyn ja sanoi:
"Levittäkääpä, isäntä, sääriänne haraan, niin pysytte paremmin tasapainossa."
Päästyämme harjanteen huipulle näimme edessämme suuren, valkean ranta-aukean, joka oli aivan täynnänsä mursuja. Ne päästelivät ilohuutoja eikä vihan karjahduksia.
Mursut ovat hylkeitten näköisiä ruumiinrakenteeltaan ja jäsentenmuodostukseltaan. Niiltä tosin puuttuu jälkimmäisten isku- ja etuhampaat alaleuvasta, mutta yläleuvan iskuhampaat ovat niillä sen sijaan muodostuneet hirvittäviksi, keihäsmäisiksi aseiksi, jotka ovat 80 sm. pitkiä ja juuresta 33 sm. ympärimitaten. Nämä hampaat ovat läpeensä kiinteätä norsunluuainetta, mutta ovat paljon kovemmat kuin norsunhampaat eivätkä kellastu niin pian; sen vuoksi ne ovatkin hyvin haluttua kauppatavaraa. Mursuja pyydetään niiden hampaitten takia niin innokkaasti, että niitä piankin voi uhata sukupuuttoon häviäminen, sillä pyytäjät surmaavat erotuksetta tiineet naaraatkin ja poikaset.
Kulkiessamme näiden omituisten eläinten ohi voin aivan rauhassa ja visusti tarkastella niitä, sillä ne eivät piitanneet meistä mitään. Niiden nahka oli paksu ja ryppyinen ja karva harvaa ja lyhyttä. Jotkut niistä olivat 4 1/4 metrinkin mittaisia. Ne eivät olleet niin arkoja kuin maapallon pohjoisosissa asuvat sukulaisensa, että olisivat asettaneet erityisiä vartijoita suojelemaan leiripaikkansa suuta.
Nyt oli aika palata, sillä kello oli 11; ja jos kapteeni Nemo arveli tänään voitavan toimittaa tähtitieteelliset mittaukset, niin tahdoin minäkin olla mukana. Mutta suuria toiveita niiden onnistumisesta ei nytkään ollut, sillä matalalla kulkevat pilvet peittivät auringon näkyvistämme. Puolituntisen taivalluksen jälkeen kapeita solia myöten saavuimme jälleen maihinnousupaikallemme ja tapasimme kapteenin siellä. Hän seisoi basalttikalliolla, mittauskojeet vieressään ja tähystellen pohjoista taivaanrantaa, jonka yllä aurinko nykyisin piirti matalaa rataansa.
Tuli puolipäivän aika, mutta aurinkoa vain ei näkynyt. Se oli meille onneton sattuma; mitään mittauksia emme tänäkään päivänä voineet suorittaa. Ja jollemme huomennakaan, maaliskuun 21 p., onnistuisi, niin saisimme luopua koko yrityksestä määritellä maantieteellistä asemaamme. Sillä silloin oli kevätpäiväntasaus, jota emme ennen tulleet ajatelleeksikaan; silloin katoaisi aurinko kokonaan näkyvistämme kuuden kuukauden ajaksi ja alkaisi yhtä pitkä napaseudun yö.
Ilmaisin huomioni ja pelkoni kapteeni Nemolle.
"Te olette aivan oikeassa, herra Aronnax", hän vastasi. "Jollen huomenna voi mitata auringonkorkeutta, niin jää se tekemättä puolen vuoden ajaksi. Mutta koska sattuma on vienyt minut juuri maaliskuun 21 päiväksi näille seuduille, on minun helppo määritellä asemani, jos vain aurinko huomenna puolipäivän aikaan näyttäytyy meille."
"Kuinka aijotte menetellä, kapteeni?"
"Minä käytän ainoastaan kronometriäni, sillä muilla koneilla voi täällä tähän aikaan vuodesta tehdä erehdyksiä. Jos pohjoinen taivaanranta huomenna maaliskuun 21 päivänä puolipäivän aikaan jakaa auringonkehän tarkalleen kahteen puoliskoon, niin tiedän että olemme etelänavalla."
"Se on kylläkin totta" huomautin; "mutta se keino ei ole matemaattisen tarkka, sillä päiväntasauksen ei tarvitse välttämättömästä aina tapahtua juuri puolipäivän hetkellä."
"Aivan oikein professori, mutta muutaman sadan metrin erotus ei tässä merkitse mitään. Yrittäkäämme siis uudelleen huomenna!"
Kapteeni palasi laivalle. Conseil ja minä jäimme vielä maihin klo 5:teen asti tutkimaan rannan kasvi- ja eläinkuntaa. Mitään merkillistä emme kuitenkaan löytäneet, lukuunottamatta harvinaisen suurta pingviininmunaa, josta ihastuneet kokoilijat olisivat mielellään maksaneet jonkun tuhatta markkaa. Conseil kantoi sen varovaisesti kuin jonkun harvinaisen kiinalaisen posliiniastian Nautilukseen. Päivälliseksi söin hyvällä ruokahalulla hylkeenmaksapaistin, joka maultaan muistutti silavaa. Sitten panin pitkäkseni ja rukoilin niinkuin hindut loistavaa päivänkehrää osottamaan meille suosiotaan huomispäivänä.
Huomenissa, maaliskuun 21 p., nousin jo klo 5:ltä yläkannelle. Siellä tapasin kapteeninkin laivasta tähyämässä.
"Ilma alkaa seestyä", sanoi hän. "Minulla on hyvät toiveet. Aamiaisen syötyämme menemme maihin valitsemaan sopivan mittauspaikan."
Kello 9 nousimme maihin, kapteeni Nemo, minä ja kaksi laivamiestä, jotka kantoivat tarvittavia koneita, nim. kronometriä, kiikaria ja ilmapuntaria. Taivas kirkastui kirkastumistaan. Pilvet hajosivat ja kulkivat eteläänpäin. Usva hälveni meren kylmältä pinnalta. Kesti kaksi tuntia, ennenkun perin vaivaloisia teitä pääsimme nousemaan kapteenin valitsemalle vaarinottopaikalle, muutamalle muita korkeammalle vuorikeilalle, joka oli puoleksi porfyyria, puoleksi basalttia.
Sieltä levisi silmäimme eteen määrätön meren ulappa, jonka reuna pohjoisessa leikkautui terävästi näköpiiriä vastaan. Jalkaimme alla levisi häikäisevän valkeita lumikenttiä, päittemme päällä valjunsininen pilvetön taivas. Pohjoisessa näimme auringonkehän paistavan tulipallona ja vähitellen laskeutuvan taivaanrannan taa.
Vuorenhuipulle tultuamme mittasi kapteeni sen korkeuden huolellisesti ilmapuntarilla. Neljännestä vailla 12 hän tarttui kaukoputkeen ja seurasi sillä tarkkaavaisesti auringonkehrää, jonka viimeiset säteet kultasateena valuivat tämän aution mantereen ja vielä autiomman meren yli, joilla tähän asti ei vielä yhdenkään toisen ihmisen jalka ollut astunut eikä mikään alus uraansa etsinyt.
Minä pitelin kronometriä. Sydämmeni sykki aivan kuuluvasti. Jos puoli auringonkehrää katoisi näkyvistämme kronometrin juuri näyttäessä puolipäivänhetkeä, niin tietäisimme olevamme todellakin navalla.
"Kello on 12!" huudahdin.
"Etelänapa!" vastasi kapteeni vakavasti ja ojensi minulle kaukoputken, jonka lävitse näin taivaanrannan jakavan auringonkehrän täsmälleen kahteen yhtäsuureen osaan, toinen sen yläpuolella ja toinen mereen kuvastuvana.
Minä näin sen viimeisten säteiden seppelöivän vuorenhuippua ja varjojen vähitellen kiipeevän tämän rinteitä pitkin yhä ylemmäs. Silloin laski kapteeni Nemo kätensä minun olkapäälleni ja sanoi:
"Minä, kapteeni Nemo, olen tänään, maaliskuun 21 päivänä 1868, saavuttanut etelänavan yhdeksännelläkymmenellä leveysasteella; ja minä valtaan täten tämän osan maapalloa, joka suuruudellaan on kuudes osa kaikista tähän asti tunnetuista mannermaista."
"Kenenkä nimessä, kapteeni?"[22]
"Omassa nimessäni, professori!"
Näin sanoen hän levitti liehumaan mustan lipun, johon oli kullalla kirjailtu kirjain N. Sitten hän kääntyi kohti aurinkoa, jonka viimeiset säteet suutelivat meren äärimmäistä reunaa.
"Hyvästi, aurinko!" huudahti hän. "Katoa, loistava pyörä! Piiloudu näitten vapaitten selkien taa ja anna kuusikuukautisen yön ulottaa varjonsa uuden valtakuntani ylitse!"
XIV LUKU.
Onnettomuusko vai sattuma?
Seuraavana päivänä, maaliskuun 22:ntena, kello 6 aamulla aloimme varustaida paluumatkalle. Valju aamuhämärä muuttui päivän päälle pimeäksi yöksi. Tuima pakkanen vallitsi. Tähdet tuikkivat ihmeellisen kirkkaasti, ja suoraan päittemme päällä kimalteli ihana Etelänristi, joka etelänavanseuduilla vastaa meidän Pohjantähteämme.
Lämpömittari näytti -12°C, ja kun samalla kävi navakka etelätuuli, oli pakkanen aika pureva. Jääkappaleiden luku ja koko kasvoi yhä. Meri näytti jäätyvän kaikkialla. Etelän vedet ovat kuusi kuukautta aivan kulkemattomat; minne ottivat sitten valaat turvansa täksi ajaksi? Epäilemättä ne sukelsivat rintajään alitse etsimään sulia vesiä. Hylkeet ja mursut sen sijaan ovat tottuneet elämään mitä ankarimmissa ilmastosuhteissa, ja ne jäivät sen vuoksi näille jään valtaamille seuduille. Niitä opettaa vaistonsa aukaisemaan avantoja jäähän ja pitämään niitä alati avoimina. Näistä aukoista ne nousevat vähänväliä hengittämään; ja kun linnutkin kääntävät selkänsä etelänavan kolkolle talvelle, jäävät nämä imettäväiset yksinään koko vapamantereen valtioiksi.
Kun vesisäiliöt oli saatu täytetyiksi, laskeutui Nautilus hitaasti syvään veteen. Se pysähtyi 300 metrin syvyydelle; potkuri alkoi pieksää vettä, ja rautainen alus lähti painamaan suoraan pohjoista kohti 15 solmunvälin nopeudella. Illan tullen se jo liukui rintajään määrättömän pintakuoren alla.
Kello 3 tienoissa aamulla minut havahdutti ankara täräys. Puoliunissani istahdin sängyn reunalle ja koetin kuunnella pimeässä, mutta silloin tuli uusi täräys, joka lennätti minut kauvaksi lattialle. Nautilus alkoi kallistella kovasti.
Kapusin seinää myöten pystyyn ja hapuilin kapeata käytävää pitkin salonkiin, jonka kattolampuista säteili kirkas valo. Huonekalut olivat nurinnarin permannolla. Onneksi olivat museon lasikuvut, joiden sisällä kokoelmain harvinaisia ja kallisarvoisia esineitä säilytettiin, ruuveilla kiinnitetyt alustoihinsa, niin että ne olivat pysyneet paikoillaan. Ylähangan puolella olevat taulut riippuivat tiukasti seinää vasten, mutta alahangan puolella kellottivat niiden alareunat puolen metrin päässä seinästä. Nautilus oli siis kallistunut ylähangan puolelle, ja mikä pahempi, se makasi aivan liikkumatta paikallaan.
Sisältä kuului hätäisiä askeleita ja sekavia ääniä, mutta kapteeni Nemoa ei näkynyt. Olin juuri lähtemäisilläni salongista, kun sinne säntäsivät Conseil ja Ned Land.
"Mitä on tapahtunut?" kysyin heti.
"Sitä tulen isännältä tietämään", vastasi Conseil.
"Tuhat tulimmaista, minäpä sen tiedän!" äyskäsi kanadalainen. "Nautilus on käynyt karille, ja päättäen sen asemasta en luule että se nyt pääsee yhtä helposti irti kuin edellisellä kerralla Torresin salmessa."
"Mutta on se kai toki noussut jälleen merenpintaan."
"Sitä emme tiedä."
"Se on helposti katsottu." Silmäsin manometriin, mutta suureksi hämmästyksekseni se näytti meidän olevan 360 metrin syvyydellä.
"Mitä tämä merkitsee?" huudahdin.
"Meidän pitää kysyä kapteenilta", arveli Conseil.
"Mutta missä hänet saa käsiinsä?" virkkoi Ned Land.
"Seuratkaa minua", sanoin heille.
Me lähdimme kaikki salongista. Kirjastossa ei näkynyt ketään. Nyt arvelin että kapteeni oli mennyt vartiopaikalleen perämiehenhyttiin, joten oli parasta odottaa häntä. Me palasimme taas salonkiin.
Tällä tapaa me vietimme puolisen tuntia ja koetimme kuulostaa vähimpiäkin laivan sisäosista kuuluvia ääniä, kunnes kapteeni Nemo viimein ilmestyi salonkiin. Hän ei näyttänyt ollenkaan huomaavan meitä. Hänen muulloin niin järkähtämättömillä kasvoillaan olin näkevinäni levottomuuden oireita. Hän tarkkasi vaitonaisesti kompassia ja manometriä sekä laski sormensa kartalle Eteläisen napameren kohdalle.
En rohjennut häiritä häntä. Vasta kun hän muutaman minuutin kuluttua sattui kääntymään minuun päin, lausuin hänelle saman sanan, jota hän kerran itse oli käyttänyt karille käydessämme Torresin salmessa:
"Joku ikävä sattumako, kapteeni?"
"Ei, herrani; tällä kertaa se on onneton tapahtuma."
"Onko se pahempaakin laatua?"
"Mahdollisesti."
"Uhkaako meitä välitön vaara?"
"Ei!"
"Onko Nautilus törmännyt karille?"
"On."
"Kuinka se kävi päinsä?"
"Luonnon oikusta eikä ihmisten taitamattomuudesta. Mitään erehdystä ei aluksen ohjauksessa ole tehty. Inhimillisiä lakeja voi uhmata, mutta ei luonnon lakeja."
Kapteeni Nemo oli valinnut merkillisen hetken filosoofisiin mietiskelyihinsä, mutta nykyistä onnettomuutta ne eivät ollenkaan selittäneet.
"Saanko tiedustaa, herra kapteeni, tämän onnettoman tapahtuman syytä?"
"Suunnaton jäälohkare, kokonainen jäävuori on kallistunut nurin aivan eteemme", hän vastasi. "Kun lämpimämpi merivesi tahi tavantakaa sattuvat yhteentörmäykset toisten jäävuorten kanssa kalvavat tällaisten jättilohkareiden alapintaa, niin nousee niiden painopiste korkeammalle ja ne heilahtavat puolen kierrosta ympärinsä, kaatuen laellensa. Juuri näin on tässä käynyt. Muuan tämmöinen jäävuori kääntyi nurin ja törmäsi Nautilusta vastaan sen syvälle mennessä, liukui sitten sen emäpuun alle ja nosti sen vastustamattomalla voimalla vähemmän tiheisiin vesikerroksiin; ja siellä laivamme nyt makaa kyljellään ja liikkumattomana."
"Mutta eikö alusta saa irti tyhjentämällä vesisäiliöt ja siten keventämällä sen painoa?"
"Sitä juuri yritetään paraikaa, professori. Voitte kuulla kuinka pumput ovat täydessä toimessa. Silmätkäähän manometrineulaa! Se näyttää että Nautilus kohoaa, mutta jäävuori kohoaa yhtä haavaa sen kanssa; ja siksi kunnes joku este tulee väliin pidättämään sen ylöspäin käyvää liikettä, ei asemassamme voi tapahtua minkäänlaista muutosta."
Nautilus kallisteli yhä ylähangan puolelle. Se nousisi varmastikin pystyyn, hetikun jäävuori pysähtyisi itsestään. Mutta kukaties se silloin törmäisi ylempänä olevaa rintajäätä vastaan ja joutuisi puristuksiin näiden kahden jääjättiläisen väliin?
Minä mietiskelin kaikkia mahdollisia seurauksia sellaisesta tilanteesta. Kapteeni Nemo tarkasteli edelleen manometrineulan kulkua. Nautilus oli sitten jäävuoren keikahduksen jälkeen kohonnut noin viisikymmentä metriä, mutta pysyi yhä kallellaan.
Yht'äkkiä tuntui aluksen runko liikahtavan hiukan. Nautilus nousi jonkun verran pystyyn. Seinät asettuivat taas kohtisuoraan asentoon. Ei kukaan meistä virkkanut sanaakaan; kaikki otimme vain sykkivin sydämmin vaaria laivan liikunnasta ja tunsimme, kuinka se hitaasti kohosi kölilleen. Tällä tapaa kului moniaita minuutteja.
"Vihdoinkin seisomme pystyssä!" huudahdin.
"Niin teemme", virkkoi kapteeni ja astui salongin ovelle.
"Mutta pääsemmeköhän irti?" kysyin vielä.
"Kyllä varmastikin", hän vastasi. "Hetikun säiliöt on saatu tyhjiksi, kohoaa Nautilus jälleen merenpintaan."
Kapteeni lähti ulos, ja minä älysin pian, että laivan ylöspäin nouseva liike oli pysäytetty hänen käskystään. Se olisikin pian törmännyt rintajään vedenalaista pintaa vastaan, niin että parempi oli pysytellä vapaassa vedessä molempien jääpintojen välillä. Kohta avattiin akkunaluukutkin, niin että vedenalaista valoa virtasi salonkiin molemmilta sivuilta.
Me olimme, kuten sanottu, jo vapaassa vedessä; mutta kymmenkunnan metrin päässä Nautiluksen kummallakin sivulla kohosi kimalteleva jäämuuri. Samanlaiset muurit olivat ylhäällä päittemme päällä ja alhaalla jalkojemme alla. Rintajään alapinta levisi yllämme suunnattomana kattona, ja syvälle allemme keikahtanut jäävuori, jonka kahleista aluksemme oli vähitellen kirvonnut, oli kummallakin sivulla kohdannut sivustamuureissa kaksi pykälää, jotka pidättivät sitä tässä asennossa. Nautilus oli täten vangittuna täydelliseen jäätunneliin, joka oli kolmattakymmentä metriä leveä ja täynnä tyventä vettä. Sen oli siis helppo päästä siitä kulkemalla joko eteen- tai taaksepäin ja sitten muutaman sadan metrin syvyydellä liukua jälleen vapaasti rintajään alla.
Kattovalaistus oli salongissa sammutettu, mutta sittenkin sen täytti kirkas valo. Sen aiheutti sähkökoneemme väkevistä säteistä tunnelin jääseiniin heijastuva hohde. Noissa suurissa, oikullisen monisärmäisissä jäälohkareissa kimalteli jokainen pinta ja jokainen orkonen erilaisella hohteella, riippuen jään halki kulkevien kerrostumasuonien väristä. Niissä tuntui helottavan miljoonittain säkenöiviä jalokiviä, ennen kaikkea safiireja, joiden siniset säteet kävivät ristiin smaragdien lämpimän viheriän loisteen kera. Siellä täällä kuulsi sanomattoman suloinen, monikiuhtava opaalinhohde keskeltä tultalieskaavia timanttikehyksiä, joiden loimoa silmä ei kärsinyt katsella. Tämä juhlallinen ilotulitus muistutti aivan ensiluokkaisen majakkalampun valoa, kun se sadoin kerroin vahvennettuna heijastuu takapeileistä mykiömäisten lasiseinien lävitse usvaiseen ilmaan.
"Kuinka tämä on kaunista! Kuinka tämä onkaan kaunista!" huudahteli
Conseil hurmioissaan.
"Niin on", sanoin, "todella ihana näky! Eikö totta, Ned?"
"Niinpä on, pahus vieköön!" puuskahti kanadalainen ärtyneenä. "Se on kerrassaan komeata! Vihakseni pistää kun täytyy se myöntää. Mokomata ilotulitusta ei ole koskaan nähty; mutta saatte olla varmat että se käy meille vielä kalliiksi. Jos saan sanoa kaikki mitä ajattelen, niin arvelenpa että me näemme täällä asioita, joita Jumala on tahtonut kätkeä kuolevaisten silmiltä."
Ned olikin oikeassa; liian kaunista tämä oli. Äkillinen huuto
Conseilin huulilta sai minut rutosti kääntymään ympäri.
"Mitä se oli?" kysyin.
"Sulkekaa silmänne, isäntä, elkääkä katselko!" Näin sanoen Conseil peitti molemmin käsin silmänsä.
"Mikä sinulla on, poikaseni?"
"Valo sokaisi minut, olen sokea!"
Silmäni kääntyivät tahtomattani akkunaan päin, mutta eivät voineet ollenkaan sietää niistä sisäänvirtaavaa tulenlieskaa.
Minä ymmärsin mitä oli tapahtunut. Nautilus oli lähtenyt nopeaan liikkeeseen. Jäämuurien heijastukset sulivat yhtenäiseksi häikäiseväksi hohteeksi.
Salongin akkunaluukut suljettiin, mutta pitkän aikaa pidimme käsiä vielä silmäimme edessä, jotka olivat aivan sokaistuneet. Kesti kauvan, ennenkun niiden verkkokalvoa kohdannut ärsytys lakkasi tuntumasta.
"Sitäpä en olisi ikinä uskonut mahdolliseksi!" sanoi Conseil.
"Enkä minä usko sitä vieläkään", tokaisi kanadalainen.
"Kun kerta taas nousemme maihin", lisäsi Conseil, "nähtyämme niin paljon luonnon ihmeitä, niin mitä osaamme ajatellakaan kaikista noista vaivaisista pikkuasioista, joita tulemme kohtaamaan ihmiskätten muodostelemissa maanosissa? Ei, asuttu maailma ei oikeastaan ole sen arvoinen että sinne enää palaammekaan!"
Tällainen ihastuksenpuuskaus muuten niin levollisen flaamilaispoikani suusta osottaa, kuinka korkealle hurmauksemme oikein oli noussut. Mutta Ned Land ei malttanut olla jäähdyttämättä sitä kipollisella kylmää vettä.
"Asuttu maailma!" sanoi hän ja pudisti päätään. "Ole rauhallinen, kuomaseni, sinne emme palaja enää koskaan."
Kello oli 5 aamulla. Silloin tunsimme taas tärähdyksen Nautiluksen kokan puolella. Älysin että sen panssarikeula oli törmännyt jäävuorta vastaan. Sen täytyi olla aiheutunut väärästä ohjauksesta, sillä tämä jäälohkareita täynnä oleva merenalainen tunneli ei ollut helppo kulkea. Arvelin että kapteeni Nemo oli muuttanut suuntaansa ja koetti kiertää näitä esteitä tai noudattaa tunnelin mutkia. Mutta vastoin luuloani tunsin Nautiluksen tekevän aivan selvästi tajuttavan takaperoisen liikkeen.
"Kuljemmeko nyt taapäin?" kysyi Conseil.
"Siltäpä tuntuu", vastasin. "On selvää ettei tunnelista ole ulospääsyä äskeiseen suuntaan."
"Entä sitten?"
"No, silloin on yksinkertainen keino jälellä. Me palaamme samaa tietä takaisin ja etsimme ulospääsyä eteläpäästä. Siinä koko temppu!" Minä koetin puhuessani näyttää levollisemmalta kuin todella olinkaan.
Nautiluksen takaperoinen liikunta kiihtyi yhä edelleen, ja potkurinsa kiidättämänä kulki se vinhaa vauhtia eteläänpäin.
"Se viivyttää ulospääsyämme", arveli Ned.
"Mitäpä merkitsee jokunen minuutti enemmän tai vähemmän, kunhan pääsemme tästä vankilasta vapauteen!"
"Totta kyllä", väitti Ned, "jos nimittäin todella koskaan pääsemmekään."
Minä kävelin jonkun minuutin edestakaisin salongin ja kirjaston väliä. Ned Land ja Conseil istuivat vaitonaisina. Vihdoin heittäydyin sohvalle ja otin käteeni kirjan, jonka lehtiä koneellisesti selailin.
Neljännestunnin kuluttua tuli Conseil luokseni ja sanoi:
"Taitaa olla se hyvinkin huvittava kirja, jota isäntä lukee?"
"Onpahan vaan", vastasin.
"Sen kyllä uskon, sillä se on isännän omaa käsialaa."
"Mitä tarkotat?"
Ja todella pidinkin omaa teostani "Suurten vedenalaisten luotojen salaisuuksia" kädessäni. Nakkasin sen sohvalle ja alotin jälleen kävelyni. Ned ja Conseil nousivat lähteäkseen pois.
"Odottakaahan vielä vähän, ystäväni", sanoin ja pidätin heitä luonani.
"Niinkuin isäntä käskee", vastasi Conseil.
Näin kului moniaita tunteja. Minä katselin usein salongin seinällä riippuvia kojeita. Manometri ilmotti Nautiluksen yhä pysyttelevän 300 metrin syvyydellä, kompassi sen pitävän edelleen eteläistä suuntaa ja sähköloki sen kulkevan 20 solmunvälin vauhdilla, joka tuntui aivan liialliselta näin ahtailla vesillä. Mutta kapteeni Nemo tiesi ettei hän sittenkään voinut liiaksi kiirehtää, sillä täällä vastasivat minuutit vuosisatoja.
Kello 8.25 tuntui jälleen täräys, ja tällä kertaa perän puolelta. Minä kalpenin. Ned ja Conseil lähenivät minua. Minä tartuin uskollisen palvelijani käteen. Me katsoimme tiukkaan toisiamme silmiin, eivätkä sanat olisikaan voineet niin hyvin tulkita mitä tänä hetkenä tunsimme.
Nyt saapui kapteenikin salonkiin. Minä riensin häntä vastaan.
"Onko etelänpuolinen tunnelinsuu tukossa?" kysyin.
"On, herrani. Jäävuori on muuttanut asentoaan ja salvannut meiltä kaiken ulospääsyn."
"Olemme siis loukussa?"
"Niin olemme!"