XV LUKU.
Ilma loppuu.
Nautiluksen ympärillä, yllä ja alla oli siis läpäisemätön jäämuuri. Me olimme rintajään vankeina. Kanadalainen iski suuren nyrkkinsä pöytään. Conseil pysyi vaiti. Minä katselin kapteenia. Hänen kasvoilleen oli palannut entinen järkähtämätön levollisuus. Hän seisoi käsivarret ristissä rinnallaan ja oli vaipunut mietteisiinsä. Nautilus pysyi liikahtamatta paikallaan.
"Hyvät herrat", sanoi kapteeni viimein järeällä äänellä, "kahdella tapaa voi kuolla, kun on joutunut meidän asemaamme." Tuo käsittämätön ihminen näytti näin sanoen aivan matematiikan professorilta, joka selittelee jotain algebran tehtävää oppilailleen.
"Joko me murskaudumme kuoliaiksi", jatkoi hän, "tahi menehdymme raittiin ilman puutteesta. Nälkäkuolemasta ei minun tarvitse puhua, sillä Nautiluksessa on ravintoaineita pitemmäksikin aikaa, kuin meillä on elettävänä. Punnitkaamme siis, kumpi ensin mainitsemistani kuolintavoista on meille edullisempi."
"Mitä tukahtumiseen tulee," huomautin, "niin tuskinpa meidän tarvitsee sitä peljätä, sillä ovathan ilmasäiliömme aivan täydet."
"Aivan oikein", vastasi kapteeni, "mutta niissä riittää meille ilmaa ainoastaan kahdeksi päiväksi. Olemme nyt olleet veden alla kuusineljättä tuntia, ja ilma laivassa on jo niin tympeätä että se tarvitsee raitistamista. Kahdeksanviidettä tunnin kuluttua ovat ilmavarastomme tyyten käytetyt."
"No niin, kapteeni, vapautukaamme siis noiden kahdeksanviidettä tunnin kuluessa vankeudestamme."
"Ainakin voimme koettaa murtaa reikää meitä ympäröivään jäämuuriin."
"Miltä puolelta?" kysyin.
"Siihen voi luotauslanka antaa vastauksen. Minä annan Nautiluksen laskeutua alemmalle jäävuorelle ja panen mieheni sukellustamineihin puettuina käymään jäämuurin kimppuun sen heikoimmalta kohdalta."
"Voiko salonginakkunoita pitää auki?"
"Aivan hyvin, sillä alus pysyy paikoillaan."
Näin sanoen kapteeni Nemo kävi hommaan. Pian kuului viheltävää ääntä, josta arvasin veden tunkeutuvan säiliöihin. Nautilus vajosi hitaasti ja lepäsi viimein jääperustalla 350 metrin syvyydellä.
"Hyvät ystävät", sanoin kohtalotovereilleni, "asemamme on vaikea, mutta minä luotan teidän mielenlujuuteenne."
"Herra professori", vastasi kanadalainen, "minä lupaan etten näinä hetkinä väsytä teitä valitusvirsilläni ja että teen mitä voin yhteisen pelastumisemme hyväksi."
"Hyvin sanottu, Ned", lausuin ja ojensin hänelle käteni.
"Tahdon lisätä", hän jatkoi, "että olen yhtä tottunut käyttelemään jääkuokkaa kuin harpuunaakin, ja että jos voin olla kapteenille hyödyksi, niin hän saa käskeä minut minne hyväksi näkee."
"Hän ei ylönkatso apuanne. Tulkaa, Ned!"
Minä vein hänet siihen suojaan, jossa Nautiluksen miehet paraikaa panivat päälleen korkkipukujaan, ja kerroin kapteenille Nedin tarjouksesta, jonka hän otti vastaan. Kanadalainen pukeutui sukellustamineihin ja oli kohta yhtä valmis käymään työhön kuin toisetkin miehet. Jokaisella oli seljässään Rouquayrol-koje, johon oli säiliöistä pumpattu runsas varasto puhdasta ilmaa. Mutta Ruhmkorffin-lamput olivat tarpeettomat näissä selkeissä ja heijastuskoneen valaisemissa vesissä.
Kun Ned oli valmis käymään työhön käsiksi, palasin salonkiin ja istahdin Conseilin kera avoimien akkunoiden ääreen katselemaan meitä ympäröiviä vesi- ja jääkerroksia. Kohta näimme kaksitoista miestä, joiden joukosta tunsin Ned Landin hänen pitkästä vartalostaan, astuvan jääsillallemme. Kapteeni Nemo seurasi heitä.
Ennenkun vankilamme muureja ruvettiin kovertamaan, toimitutti kapteeni luotauksia, joiden avulla kaivamisen suunta määrättiin. Pitkiä poria työnnettiin sivuseiniin, mutta paksussa ja kovassa jäässä ei niillä päästy viittätoista metriä syvemmälle. Jääkattoon oli tarpeetonta käydäkään käsiksi, sillä sen muodosti enemmän kuin neljäsataa metriä vahva rintajää. Kapteeni antoi silloin tutkia jääsiltaamme.
Se erotti meidät vain kymmenen metrin vahvuudelta alempana olevasta vapaasta vedestä; sen paksumpi ei tuo kiusantekijämme ollut. Meidän tuli siis kovertaa siihen aukko, joka oli Nautiluksen ympärysmitan kokoinen. Meidän täytyi murskata jäätä noin 6,500 kuutiometriä, jotta aluksemme voisi siten syntyneen aukon lävitse laskeutua jääkentän alle.
Työhön käytiin heti käsiksi, ja sitä toimitettiin väsymättömällä uuraudella. Kapteeni Nemo antoi merkitä jäähän tuon suunnattoman aukon ympäryskehän ja pani miehensä sitten yht'aikaa poraamaan reikiä pitkin sen pituutta. Kun tämä kehäviiva siten oli jotenkin tiheillä reijillä lävistetty, ruvettiin sitä pitkin särkemään jäätä tuurilla ja jääkuokilla, jolloin aika isoja järkäleitä irrottui. Vettä raskaamman ominaispainonsa takia nämä lensivät ylös tunnelin kattoholviin, joka täten vahveni sitä mukaa kuin jääsilta sen alla oheni.
Kaksituntisen kovan ahertelun jälkeen Ned Land palasi alukseen lopen väsyneenä. Hänen ja hänen toveriensa sijalle astuivat vereksin voimin uudet miehet, joihin myöskin Conseil ja minä liityimme. Nautiluksen perämies johti tällöin työtä. Ensin tuntui vesi minusta merkillisen kylmältä, mutta pianpa lämpenin kuokkaa hetken ajan heilutettuani. Liikkeeni olivat varsin keveät, vaikka jäseniäni puserti kolmenkymmenen ilmakehän paine.
Kun minä vuorostani kahden tunnin työskentelyn jälkeen palasin laivaan nauttimaan hyvin ansaittua lepoa, tunsin huomattavan eron Rouquayrol-kojeeni puhtaan ilman ja Nautiluksen hiilihappoa täynnä olevan ilman välillä. Mutta laivan ilmavarastoa ei oltu uusittukaan kahteen vuorokauteen, niin että sen elähyttävät ainekset olivat jo tyyten vähissä.
Täten työskennellen herkeämättä kahdessa vuorossa olimme kahtenatoista tuntina särkeneet merkittyä jääpintaa vasta metrin paksuudelta, s.o. murskanneet siitä ainoastaan noin 600 kuutiometriä. Sellaisella menolla tarvittiin vielä viisi yötä ja neljä päivää, ennenkuin työ oli onnellisesti loppuunsaatettu.
"Viisi yötä ja neljä päivää!" sanoin huo'ahtaen Ned Landille ja Conseilille; "ja meillä on säiliöissä ilmaa ainoastaan kahdeksi vuorokaudeksi!"
"Lukuunottamatta vielä sitäkin mahdollisuutta", huomautti Ned, "että vaikka kerran pääsemmekin irti tästä kirotusta luolasta, niin saatamme käydä uudestaan kiikkiin rintajään alla, voimatta enää uudistaa ilmavarastoamme."
Totta kyllä! Ja kukapa voi ennakolta arvata lyhyintä aikaa, joka vapautukseemme tarvittiin. Eiköhän raittiin ilman puute ennättäisi tukehuttaa meidät, ennenkun Nautilus pääsisi kohoamaan vedenpintaan? Olikohan sen ja kaikkien sen sisällä olevien kohtalona menehtyä tähän jättimäiseen jäähautaan? Tilanteemme oli todellakin hirveä. Mutta jokainen meistä katseli rohkeasti kuolemaa kasvoista kasvoihin, ja kaikki olimme lujasti päättäneet ponnistaa voimamme viimeiseen asti.
Kuten olin arvannut, saatiin yön kuluessa irrotetuksi uusi metrin vahvuinen jäälevy tuosta suunnattomasta onkalotekeleestä. Mutta kun aamulla korkkitamineissani astelin jääsohjussa, jonka lämpömäärä oli -6° tai -7° C, huomasin sivuseinämien vähitellen lähenevän toisiansa. Tämän uuden ja odottamattoman vaaran näkeminen ei suinkaan ollut omiaan kohottamaan rohkeuttamme, sillä nuo toisiaan lähenevät jäämuurit uhkasivat rautaisessa syleilyssään musertaa Nautiluksen kuin lasikulhon!
Minä en kertonut tovereilleni tästä uudesta turmionuhkasta. Miksipä olisin lamauttanut heidän voimiaan, joita niin tyyten tarvittiin vaivaloisessa pelastustyössä? Mutta laivaan tultuani ilmotin siitä heti kapteeni Nemolle.
"Olen itse huomannut sen", sanoi hän levollisella tavallaan, jota eivät tukalimmatkaan olosuhteet voineet järkähyttää. "Siinä on meille uusi vaaranpaikka lisää, mutta en näe mitään mahdollisuutta sen välttämiseksikään. Ainoa pelastuskeinomme on koettaa olla joutuisammat kuin meitä uhkaava kova kohtalo. Meidän on ennätettävä ensiksi, ennenkun turma tulee. Siinä kaikki!"
Ennätettävä ensiksi!… No niin, pitihän minun jo olla tottunut hänen puhetapaansa!
Tänä päivänä työskentelin useampia tunteja peräkkäin kuokallani. Uuttera ahertelu oli omiaan ylläpitämään mielenlujuuttani. Sen ohessa työnteko oli samaa kuin yhtä pitkä poissaolo Nautiluksesta — silloin pääsi laivan myrkyllisestä ilmapiiristä hengittämään sitä raitista, happirikasta ilmaa, jota säiliöistä joka kerta työhön lähtiessämme pumpattiin hengityskojeisiimme.
Illan tullen oli aukko taas syventynyt metrin verran. Mutta laivaan palatessani olin tukahtua siitä hiilihappomäärästä, jota ilma sen suojissa oli täynnä. Ah, kunpa meillä olisi vain ollut keino, millä poistaa tuota myrkyllistä kaasua! Hapenpuute ei meillä voinut tulla kysymykseenkään. Merivesi sisälsi sitä melkoisen määrän, ja mahtavilla ilmapumpuillamme olisimme voineet eristää siitä happea vaikka kuinka paljon. Mutta minnekä työntää keuhkoista uloshengittämämme hiilihappo? Ainoa keino olisi ollut täyttää astioita kloorihappoisella kalilla ja alituisesti pudistella niitä. Mutta sitä ainetta ei laivassa ollut, eikä mitään muuta voinut sen asemasta käyttää.
Tänä iltana täytyi kapteeni Nemon avata ilmasäiliöittensä hanat ja päästää suuria määriä puhdasta ilmaa Nautiluksen sisäosiin. Ilman sitä toimenpidettä ei meistä olisi yksikään enää herännyt hengissä seuraavana aamuna.
Huomenissa, maaliskuun 26 p., alotin jälleen kaivosmiehentyöni meidän käydessä murtamaan viidettä metriä vankiholvimme lattiasillasta. Rintajään sivuseinät ja alapinta paksunivat huomattavasti jäätyessään. Ilmeistä oli että ne jäätyivät umpeen ennen Nautiluksen irtipääsemistä. Mikä meidän kohtalomme silloin olisi? Jäätyä kiini tähän hyhmään niinkuin kärpäset akkunajäähän! Minut valtasi äkillinen epätoivo. Kuokka oli pudota hervottomista käsistäni. Mitä kannatti kuluttaa vaivaisia voimiani, kun osakseni kumminkin tulisi joko tukahtua ilmanpuutteeseen tahi musertua näiden kivettyväin vesivuorten välissä? Semmoisia kidutusmahdollisuuksia ei ikinä ole edes raivopäisimmän raakalaisen mieleen juolahtanut! Minusta tuntui, kuin jo olisin jonkun pelottavan hirviön leukapielten välissä, jotka vastustamattomasti sulkeutuivat musertaakseen minut…
Samassa tuokiossa astui työtä johtava päällikkömme ohitseni. Minä kosketin häntä käsivarteen ja osotin hänelle vankilamme sisäänpäin vahvenevia seiniä. Ylähangan puolella oleva jäämuuri oli siirtynyt ainakin neljä metriä lähemmäksi Nautiluksen runoa.
Kapteeni ymmärsi mitä tarkotin ja viittasi minua seuraamaan häntä. Me palasimme laivaan. Riisuttuani korkkipuvun päältäni menin hänen perässään salonkiin.
"Kuulkaapas nyt, professori", sanoi hän minulle, "meidän täytyy turvautua johonkin ennen arvaamattomaan keinoon, muuten me muuraudumme tähän jääksi hyytyvään veteen niinkuin sementtitaikinaan."
"Niin, mutta mitä meidän sitte olisi tehtävä?"
"Ah, jospa Nautitukseni olisi kyllin vahva musertumatta kestämään tätä puserrusta!" huudahti hän.
"Entä sitten?" kysyin, käsittämättä mitä kapteeni oikein tarkotti.
"Ettekö ymmärrä", hän vastasi, "että veden jäätymisestä olisi meille apua? Ettekö käsitä, että vesi muuttuessaan kiinteään muotoon särkisi nämä meitä kahlehtivat jäälautat, niinkuin se jäätyessään särkee kovimpiakin kiviä? Joko tajuatte, että siitä tulisi meille tehokas apuneuvo pelastuaksemme eikä vain murskautuaksemme?"
"Ehkäpä, kapteeni. Mutta kuinka vahva vastustuskyky Nautiluksella olisikin, niin ei se voisi kestää tuon arvaamattoman puristuksen painetta likistymättä rautapellin ohuiseksi."
"Sen kyllä tiedän, professori. Emme voikaan toivoa mitään apua luonnon puolelta, vaan ainoastaan omalta kekseliäisyydeltämme. Tätä jäätymistä meidän on yritettävä vastustaa. Sillä eivät ainoastaan sivuseinämät kasva kokoon, vaan Nautiluksen edessä ja takana ei ole enää kolmenkaan metrin vertaa avointa vettä. Jää syleilee meitä joka taholta."
"Kuinka kauvan luulette säiliöissä olevan ilman antavan meidän vapaasti hengittää laivassa?"
Kapteeni katsoi minuun tutkivasti silmiin.
"Ylihuomenna ovat säiliöt tyhjät!" sanoi hän.
Kylmä hiki peitti koko ruumiini. Mutta — voiko tuo vastaus kuitenkaan enää yllättää minua? Maaliskuun 22 päivänähän Nautilus oli sukeltanut napajään alle, ja nyt oli jo 26:des päivä käsillä. Ja se vähäinen ilmamäärä, joka meillä vielä oli jälellä, oli säästettävä työssä olevia varten. Vielä tänäkin hetkenä, kun piirtelen näitä rivejä paperille, tekee silloisen pulamme muisteleminen minuun niin elävän vaikutuksen, että sanoin kuvaamaton kauhistus valtaa koko olentoni, aivan kuin loppuisi nytkin keuhkoistani ilma.
Kapteeni seisoi hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena, vaitonaisena ja liikkumattomana. Todennäköisesti hän oli saanut uuden aatteen, mutta näytti tahtovan väkisin hyljätä sen. Vihdoin pääsi hänen huuliltaan seuraavat sanat:
"Kiehuvaa vettä!"
"Kiehuvaa vettä?" toistin typerryksissäni
"Niin, professori. Me olemme suljetut verraten pienipintaisen kuution sisään. Ettekö luule, että jos Nautiluksen pumppujen annetaan herkeämättä ruiskuttaa kiehuvaa vettä vankiholviimme, niin kohotettaisiin tämän kautta sen lämpömäärää ja estettäisiin sen umpeenjäätyminen?"
"Meidän täytyy ainakin koettaa sitä keinoa", sanoin päättäväisesti.
"Niin, koettakaamme siis, professori!"
Lämpömittari näytti silloin -7° C laivan ulkopuolella. Kapteeni vei minut keittiöön, missä suurissa tislauskattiloissa paraikaa höyryttämisen avulla valmistettiin merivedestä juomavettä. Kattilat pumppasivat itsetoimivasti itsensä täyteen vettä ja Bunsenin-pattereista lähtevä koko sähköinen lämpö johdettiin vedessä oleviin metalliputkiin. Muutaman minuutin kuluttua ne saattoivat veden kiehuma-asteeseen. Se johdettiin pumppuihin, ja sijaan tuli uutta kylmää vettä tarpeen mukaan. Sähköpatterien kehittämä lämpömäärä oli niin korkea, että merestä otettu jääkylmä vesi palasi kiehuvankuumana pumppujen lieriöihin, käytyään ainoastaan lyhyen hetken lämmityskoneessa.
Kuumaa vettä alettiin ruiskuttaa ulos; ja kolmen tunnin yhtämittaisen työskentelyn jälkeen näytti lämpömittari laivan ulkopuolella vain -6° C. Olimme siis voittaneet yhden asteen. Vielä kaksi tuntia samaa herkeämätöntä työtä, niin näytti lämpömittari ainoastaan -4°.
"Me onnistumme!" sanoin kapteenille, tarkoin seurattuani työn edistymistä.
"Minäkin luulen niin", hän vastasi. "Me emme siis tule musertumaan; ainoastaan tukehtumisen vaara enää uhkaa meitä."
Yön kuluessa veden lämpömäärä nousi jo -1:seen. Ruiskuttamisella ei tätä astemäärää saatu enää kohoamaan. Mutta kun merivesi jäätyy vasta 2°:lla, niin rauhoituin lopultakin tämän kuolintavan pelosta.
Seuraavana päivänä, maaliskuun 27:ntenä, olimme siltajäästä saaneet kuudennen metrin koverretuksi. Tämän jälkeen oli meillä enää neljä metriä murrettavana; mutta se tiesi kuitenkin kahdeksanviidettä tunnin yhtä jaksoista aherrusta.
Ilmaa laivassa ei voinut vaihtaa, vaikka se joka päivä kävi yhä sietämättömämmäksi. Sanomaton painostus vaivasi minua. Klo 3 tienoissa iltapäivällä tunsin oloni vallan kamalaksi. Haukottelin niin että leukani olivat mennä sijoiltaan. Keuhkoni kävivät kuin palkeet koettaessaan turhaan tavoittaa raitista ilmaa. Menin jonkinlaiseen tainnostilaan. Kelpo palvelijani Conseil, joka kärsi yhtä suuresti kuin minä, ei jättänyt minua hetkeksikään. Hän piti minun kädestäni kiinni, lohdutti ja rohkaisi minua, ja usein kuulin hänen supisevan itsekseen:
"Ah, kunpa voisin olla hengittämättä, jotta isännälle jäisi enemmän raitista ilmaa!"
Kyyneleet nousivat silmiini kuullessani tuon uskollisen pojan puhuvan niin.
Tilanteemme laivassa oli kerrassaan hirvittävä. Kuinka kerkeästi pukeuduimmekaan sukellustamineisiimme päästäksemme ulos työskentelemään! Kuokat kajahtelivat jääkerrosta vastaan. Käsivarren lihakset uupuivat, kämmenistä lähti nahka irti, mutta mitäpä välitimmekään näistä vaivoista ja haavoista! Saimmehan elähyttävää ilmaa keuhkoihimme! Voimme hengittää vapaasti!
Eikä kumminkaan kukaan tahallaan viivytellyt työpaikalla. Määräajan kuokkaa heiluteltuaan luovutti kukin mielellään hengityskojeen läähättävälle toverille, jotta hänkin saisi keuhkoihinsa puhdasta ilmaa. Kapteeni Nemo näytti kaikille hyvää esimerkkiä.
Tänä päivänä kävi työmme vielä rivakammin kuin ennen. Meillä oli jälellä ainoastaan kahden metrin vahvalta jääpintaa. Ainoastaan kahden metrin vahvuinen jääkalvo erotti meitä vapaasta merestä! Mutta säiliöt olivatkin jo miltei tyhjät puhtaasta ilmasta. Se vähäinen määrä, minkä ne vielä sisältivät, oli säästettävä ulkotyössä olijoille. Nautilukseen ei siitä riittänyt rahtuistakaan.
Kun illalla taas palasin laivaan, tunsin miltei tukahtuvani. Sellainen yö! Sen kärsimyksiä ei voi sanoin kuvatakaan. Seuraavana päivänä oli hengitykseni kamalan vaikeata. Päänkivun lisäksi tuli kova huimaus, niin että olin aivan kuin humaltunut. Seuralaiseni tunsivat samaa. Monet laivamiehistä kärsivät hirveitä tuskia.
Tänä päivänä, joka oli vankeutemme kuudes, päätti kapteeni Nemo murskata meitä vapaasta vedestä erottavan jääseinän, koska kuokilla hänen mielestään päästiin liian hitaasti eteenpäin. Hän säilytti alati kylmäverisyytensä ja rohkeutensa. Siveellisellä lujuudellaan hän tukahutti ruumiilliset kärsimyksensä. Meidän toisten ruikutellessa hän mietti, punnitsi ja toimi. Hänen käskystään alus kevennettiin, s.o. kohotettiin irti jäälautasta muuttamalla sen ominaispainoa. Sitten se hinattiin sen suunnattoman aukon kohdalle, jonka olimme hakanneet jäähän; ja täytettyä säiliöt jälleen vedellä laskettiin se hitaasti aukkoon. Samassa tuokiossa nousi koko miehistö laivaan, ja kaksoisovi teljettiin kiini. Nautilus lepäsi nyt jääkalvolla, joka enää oli vain metrin vahvuinen ja johon oli porattu tuhatkunta reikää. Säiliöitten hanat avattiin nyt vallan auki, ja sata kuutiometriä vettä virtasi aukkoon ja lisäsi sadalla tonnilla Nautiluksen painoa.
Me odotimme, kuuntelimme, unhotimme kärsimyksemme ja elimme vain toivossa. Tähän viimeiseen hätäkeinoon panimme kaiken luottamuksemme. Vaikka päässäni suhisi kuin koskenpauhu, kuulin kohta valtavaa kohinaa laivanrungon alta. Jää särkyi paukkuen, ja Nautilus laskeutui laskeutumistaan.
"Me pääsemme tästä hornankuilusta!" kuiskasi Conseil korvaani.
En voinut vastata hänelle mitään. Tartuin vain hänen käteensä ja puristin sitä suonenvedontapaisesti.
Äkkiä katosi Nautilus suunnattoman painonsa takia aivankuin tykistä ammuttu luoti jään alle avoimeen veteen.
Nyt johdettiin kaikki käytettävissämme oleva sähkövirta pumppuihin, jotka rupesivat heti ajamaan vettä pois säiliöistä. Ennen pitkää alkoi manometri näyttää ylöspäin kohoavaa liikuntaa. Potkuri, joka pyöri mahdollisimman vinhaan, pani rungon tärisemään pitkin sen pituutta ja vei meitä nopeata vauhtia pohjoista kohti. Mutta kuinka kauvan kestäisi tätä rintajään alaista matkaa, ennenkun pääsisimme vapaalle merelle? Vieläkö kokonaisen päivän? Ennen sen loppua minä en enää olisi elävien joukossa.
Maaten puoleksi pitkälläni kirjaston sohvalla olin joka hetki aivan tukehtumaisillani. Kasvoni olivat sinertävät, kaikki sielunkykyni horroksissa. Minä en nähnyt enkä kuullut enää mitään. Lihaksiani en kyennyt enää ponnistamaan kokoon.
En tiedä kuinka kauvan vietin tällä tapaa, mutta minulla oli hämärä aavistus, että nyt vasta kuolonkamppailuni oikein todesta alkoi. Tajusin että minun piti kuolla.
Mutta — mitä se oli? Äkisti virkosin horroksista. Muutamia raittiin ilman tuulahduksia tunkeutui keuhkoihini. Olimmeko jo nousseet merenpintaan? Olimmeko murtautuneet rintajään läpi?
Ei! Ne olivat vain uskolliset ystäväni Conseil ja Ned Land, jotka uhrautuivat pelastaakseen minun henkeni. Eräässä hengityskojeessa oli vielä jäljellä muutama hiukkanen puhdasta ilmaa. Sen he säästivät minulle, ja ollen itse melkein tukehtumaisillaan valoivat he minuun pisara pisaralta uutta raitista ilmaa. Minä tahdoin lykätä kojeen pois luotani, mutta he pitivät minua käsistä kiini ja moniaan minuutin ajan hengitin mielihyvällä saalistani.
Silmäni pitivät tarkalla kellontaulua. Se näytti silloin klo 11 a.p. Tänään piti meillä oleman maaliskuun 28 p. Nautilus kulki eteenpäin hirvittävällä vauhdilla — 48 solmuväliä tunnissa. Se luisti vedessä kuin ankerias.
Missä oli kapteeni Nemo tällä hetkellä? Oliko hän ehkä jo saanut surmansa — ja hänen miehensä samalla kertaa?
Nyt juuri ilmaisi manometri, että meillä oli pintaan ainoastaan kuuden metrin välimatka. Vain verrattain ohut jäälautta erotti meitä raittiista ilmasta. Eikö sitä voisi musertaa?
Ehkäpä voitiinkin! Ainakin yritti Nautilus tehdä sen… Minä tunsin tosiaan sen asettuvan vinoon asentoon, laskemalla peräkeulansa alemmaksi ja kohottamalla panssaripuskimensa ylöspäin. Ottamalla vettä säiliöihinsä voi se siirtää painopistettään taaemmaksi.
Sitten se, väkevän potkurinsa ajamana, hyökkäsi jäälautan kimppuun alhaalta päin kuin mikäkin alkuaikojen kummitus. Se särki jäätä pala palalta; vetäytyi taaksepäin ja hyökkäsi uudelleen väkevällä vauhdilla murskautuvaa jääkenttää vastaan; teki viimein mahtavan hypyn ja syöksyi koko painollaan pintajäätä vastaan, murskaten sen. Luukut avattiin, ja puhdasta ilmaa virtaili Nautiluksen joka osaan.
XVI LUKU.
Kamppailu mustekalojen kanssa.
Olimme jo kauvan sitten päässeet kaameasta vankeudestamme etelänavan jäätelien alla ja kynnimme Atlantin merta Etelä-Amerikan rannikolla. Mutta Nautilus tahtoi ilmeisesti välttää vilkasliikkeisiä reittejä, jonka vuoksi emme poikenneetkaan Antillien mereen emmekä Meksikon lahteen. Huhtikuun 16 p. näimme Martinique- ja Guadeloupe-saarten korkeat vuorenhuiput viidenviidettä kilometrin päässä.
Ned Land, joka oli toivonut voivansa toteuttaa pakoyrityksensä näillä saarista ja merenkulkijoista rikkailla vesillä, tuli hyvin noloksi. Pako olisi ollut helppo toimeenpanna, jos hän olisi voinut anastaa laivan purren kapteenin tietämättä. Mutta aavalla valtamerellä sitä oli mahdoton ajatellakaan.
Hänen, Conseilin ja minun kesken oli pitkä keskustelu tästä asiasta. Olimme nyt olleet kuuden kuukauden ajan Nautiluksen vankeina ja purjehtineet sen mukana kokonaista 8,500 peninkulmaa maapallon kaikilla vesillä, eikä meillä ollut — kuten Ned Land sanoi — vähintäkään toivoa siitä, että tämä matka milloinkaan loppuisi. Hän teki silloin minulle aivan odottamattoman ehdotuksen: että kysyisimme kapteeni Nemolta suoraan, aikoiko hän pitää meitä määrättömän ajan laivassaan.
Minusta tuntui tuollainen tiedustus varsin toivottomalta. Me emme voineet toivoa Nautiluksen päälliköltä mitään, vaan saisimme luottaa yksinomaan itseemme. Sitäpaitsi oli tuo mies jo jonkun aikaa näyttänyt paljon synkeämmältä ja itseensäsulkeutuneemmalta kuin koskaan ennen. Minua hän tuntui kerrassaan välttävän. Ennen hän oli ollut huvitettu saadessaan selittää minulle merenalaisia merkillisyyksiä, mutta nyt häntä ei enää ollenkaan näkynyt salongissa.
Mikähän muutos hänessä oli oikein tapahtunutkaan, ja mikä seikka sen lienee aiheuttanut? En voinut omassa käytöksessäni huomata mitään syytä siihen. Jokohan meidän läsnäolomme laivalla alkoi vaivata häntä? En voinut kuitenkaan toivoa, että hän omasta ehdostaan lahjoittaisi meille vapauden.
Mitä hauskoja huomioita sainkaan tehdä joka päivä täällä Antillien vesillä, kymmenen metriä merenpinnan alapuolella! Muiden zoophytien joukossa oli täällä n.s. risteilijöitä, joita englantilaiset sanovat "Portugalin sotalaivoiksi", tieteelliseltä nimeltään Physalia pelagica — jonkunlaisia isoja, soikeita ja helmiemon-hohtoisia rakkoja, joiden siniset tuntoripset uiskentelevat niiden jälessä kuin silkkirihmavyyhdet. Edelleen näin meduusoja, kauniita katsella, mutta ikäviä kosketella. Ne erittävät itsestään nestettä, joka polttaa ihoa kuin nokkospensas. Nilviäisistä vaarinotin puolitoista metriä pitkiä anneliideja, jotka ovat varustetut ruusunpunaisella kärsällä ja 1,700 liikkumaelimellä, jotka kimmurtelevat vedessä taivaankaaren kaikissa värivivahduksissa. Kalojen joukossa huomasin Malabarin rauskuja, suunnattomia rustomaisia kuvatuksia, jotka kasvavat yli kolme metriä pitkiksi ja 300 kg. painoisiksi ja tällöin liehuivat salongin akkunalevyjen ohi kuin mitkäkin levällään olevat kankaankappaleet.
Huhtikuun 20 p. olimme laskeutuneet 1,500 metrin syvyyteen. Lähin maakamara oli Bahamasaarilla, jotka olivat hajallaan merenpinnalla kuin ryhelmä jättiläisten nakkelemia kivijärkäleitä. Niiden ympärillä kohosi korkeita merenalaisia luotoja, joitten välisiä kuiluja eivät sähköheijastajamme säteet jaksaneet valaista pohjaan saakka. Pitkin pituuttaan olivat nämä luodot köynnös- ja haurakasvien peittämät.
Kello 11 aikaan Ned Land kiinnitti huomioni äkilliseen liikkeeseen noiden haurakasvien välissä.
"Mikä hirvittävä otus!" huudahti hän rynnäten akkunan luo.
Minäkin riensin sitä katselemaan enkä voinut olla kavahtamatta taaksepäin. Silmieni edessä liikehti kammottava kummitus, aivan kuin joku satujen hirmuinen tursas.
Se oli jättimäinen mustekala, kahdeksaa metriä pitkä. Se kulki nuolen nopeudella taaksepäin samaan suuntaan kuin Nautilus, katsellen meitä suurilla, liikkumattomilla, harmaansinisillä silmillään. Sen kahdeksan lonkeroa eli jalkaa, jotka ovat tälle eläinluokalle antaneet "pääjalkaisten" nimen, olivat vartaloa kaksi vertaa pitemmät. Erotti selvästi nuo 250 imukuppia lonkeroitten sisäpuolilla, jotka tavantakaa imeytyivät tunnustellen kiini akkunaruutuun. Sen suu oli papukaijannokan muotoinen, sulkeutui ja avautui pystysuoraan ja oli varustettu useilla riveillä naskalimaisia hampaita.
Mikä luonnonoikku olikaan että moisella nilviäisellä on linnunnokka! Sen sukkulamainen, keskeltä pyöreäksi turvonnut ja vaipan kattama vartalo oli kuin mikäkin muodoton lihavuori, joka painoi ainakin 20—25,000 kg. Sen väri vaihteli, hetikun se ärtyi, erinomaisen nopeasti harmaansinisestä punaruskeaksi.
Toisia mustekaloja näyttäytyi ylihangan puoleisen akkunan takana. Ne seurasivat uskollisesti Nautilusta, ja me kuulimme niiden nokkain hakkaavan ruutua vastaan. Minä voitin ensimmäisen kauhuni ja vastenmielisyyteni näitä kamalia eläimiä kohtaan ja rupesin piirustamaan niitä.
Äkkiä pysähtyi Nautilus aivan yht'äkkiä, ja sen runko vavahti pitkin pituuttaan.
"Olemmekohan törmänneet karille?" kysäsin.
"Varmaankin", vastasi kanadalainen, "mutta kiini emme ole kuitenkaan käyneet, sillä alushan uiskentelee aivan vapaasti."
Niin, Nautilus tosin uiskenteli vapaasti, mutta se ei enää kulkenut eteenpäin. Potkurinsiivet eivät enää pieksäneet vettä, Täten kului tuokio. Sitte astui kapteeni Nemo perämiehensä seurassa salonkiin.
Minä en ollut nähnyt häntä kotvaan aikaan. Hän näytti hyvin synkkämieliseltä. Meitä puhuttelematta, tuskinpa huomaamattakaan, hän kävi akkunan luo, silmäsi meren kummituksia ja virkkoi sitten muutaman sanan perämiehelle.
Tämä lähti tiehensä. Kohta suljettiin akkunaluukut, ja kattolamppuihin leimahti valoa.
Minä astuin kapteenin luo.
"Merkillinen kokoelma mustekaloja", sanoin hänelle keveästi, aivan kuin joutilas katselija, joka akvaarion lasiruudun takaa on silmäillyt merelliskokoelmia.
"Niin tosiaan, herra luonnontutkija", vastasi hän; "ja me käymme taistelemaan niiden kanssa rinta rintaa vastaan."
"Rinta rintaa vastaan", toistin ällistyneenä, luullen kuulleeni väärin.
"Juuri niin, professori. Potkuri ei enää tee tehtäväänsä. Luulen yhden noista mustekaloista takertuneen kiini siihen ja estävän sen pyörimistä."
"Mitä nyt aijotte tehdä?"
"Nousta ylös pintaan ja surmata koko joukkion."
"Se on vaikea tehtävä, kapteeni."
"Niin, sangen vaikea. Sähköluodeillamme emme voi mitään niiden pehmeässä lihassa, jossa ne eivät tapaa tarpeeksi vastustusta räjähtääkseen. Mutta me käymme kirveillä niiden kimppuun."
"Ja harpuunalla, kapteeni", sanoi kanadalainen, "jollette hylkää minun apuani."
"Minä otan sen vastaan, mestari Land."
"Me tulemme mukaan", virkoin; ja me astuimme kapteenin jälessä keskusportaille.
Niillä seisoi tusinan verta laivamiehiä kirveet käsissä, valmiina käymään hirviöitten kimppuun. Conseil ja minäkin tartuimme kirveisiin, Ned harpuunaan.
Nautilus oli jo kohonnut vedenpintaan. Muuan merimiehistä irrotti luukun. Mutta tuskin oli hän saanut ruuvatuksi mutterit irti, kun kansiluukku kohosi ilmaan mitä raivoisimmalla liikkeellä, jonka arvatenkin mustekalain lonkeroiden imukupit saivat aikaan.
Heti työntyi yksi tällainen pitkä lonkero ikäänkuin mikäkin jättiläiskäärme aukosta sisään, ja parikymmentä muuta heilui ilmassa sen yläpuolella. Kirveeniskulla löi kapteeni poikki ensinmainitun, joka kiemurrellen luisui alas portaita pitkin. Mutta juurikun työnnyimme kaikki joukolla aukosta ylös päästäksemme yläkannelle, iski kaksi muuta lonkeroa kiini kapteenin edessä olevaan merimieheen ja nosti hänet vastustamattomalla voimalla näkyvistämme.
Kapteeni Nemo päästi kumean huudon ja ryntäsi kannelle. Me seurasimme hänen perässään.
Mikä kamala näky! Lonkerot olivat kääriytyneet onnettoman miehen ympärille ja pitivät häntä imukupeillaan kiini järkähtämättömässä syleilyssään. Hän oli tukehtua, ja hänen kurkustaan kuului koriseva ääni: "Apuun! Apuun!" Nämä ranskaksi lausutut sanat saattoivat minut aivan ymmälle. Minulla oli siis maanmies laivalla, ehkä useampiakin! En ikinä tule unhottamaan tuota sydäntäsärkevää parahdusta!
Miesparka oli auttamattomasti hukassa. Mikäpä voima kykenisikään pelastamaan hänet tuosta hirvittävästä syleilystä! Kapteeni Nemo oli kuitenkin hyökännyt mustekalan kimppuun ja katkaissut kirveellään vielä toisen sen lonkeroista. Perämies taisteli raivokkaasti muita Nautiluksen kupeilla kiemurtelevia hirviöitä vastaan. Laivamiehet iskivät niitä kirveillään minkä ennättivät. Ned Land, Conseil ja minä upotimme aseemme niiden pehmeään lihaan. Väkevä myskinhaju täytti ilman.
Jopa luulin hetkisen että vangittu merimies sittekin pelastuisi pintehestään. Seitsemän otuksen lonkeroista oli jo hakattu poikki, ja kahdeksas, joka oli kääriytynyt kuin teräsvieteri uhrinsa ympärille, heilui ilmassa. Mutta kun kapteeni ja perämies uudestaan ryntäsivät sen kimppuun, ruiskutti se heitä vastaan paksun pylvään mustahkoa nestettä vatsavaipastaan. Me kaikki aivan sokaistuimme aluksi. Kun olimme saaneet hierotuksi nesteen silmistämme, oli mustekala jo kadonnut näkymättömiin ja sen mukana onneton maanmieheni.
Me sytyimme nyt vallan raivoon noita petoja vastaan. Kymmenen tai kaksitoista mustekalaa oli jo ennättänyt kiivetä ylös kannelle ja Nautiluksen kupeille. Me pyörimme hurjina niiden terveiden ja silvottujen lonkeroiden keskellä, jotka kiemurtelivat kuin mitkäkin iljettävät käärmeet veri- ja mustehyhmässä kannella. Näytti aivan siltä kuin kasvaisivat nuo limaiset lonkerot uudelleen kiini otuksien otsaan niinkuin käärmetukka muinaisen Hydran päähän. Ned Landin harpuuna putosi joka iskulla mustekalojen harmaansinisiin silmiin ja sokaisi ne. Mutta äkkiä paiskasi urhean kanadalaisen kumoon muuan lonkero, jota hän ei osannut välttää.
Sydämmeni oli seisahtaa sykkimästä! Mustekalan hirveä kita oli apo ammollaan valmiina leikkaamaan Ned Landin keskeltä poikki. Minä riensin hänen avukseen, mutta kapteeni Nemo oli minua joutuisampi. Hänen kirveensä vajosi huimalla vauhdilla molempain suunnatonten leukojen väliin; ja kanadalainen, joka oli pelastunut aivan kuin ihmeen kautta, kavahti sukkelasti pystyyn ja työnsi väkäkeihäänsä pitkin koko sen pituutta mustekalan ruumiiseen.
"Minä olin velkaa teille tämän", sanoi kapteeni Nedille. Tämä kumarsi, sanaakaan virkkamatta.
Taistelu, jota oli kestänyt neljänneksen tuntia, oli tauvonnut. Voitetut ja kuolettavasti silvotut hirviöt luovuttivat taistelukentän meille ja katosivat meren syvyyteen.
Kapteeni, joka oli aivan veren tahraama, seisoi liikahtamatta kannella ja katseli merta, joka oli nielaissut yhden hänen uskollisia tovereitaan. Suuria kyynelkarpaloita vieri hänen silmistään.
XVII LUKU.
Golf-virta.
Ei koskaan unhottanee kukaan meistä tuota hirmuista huhtikuun 20 päivää. Olen kuvannut sen ankaran mielenliikutuksen vallassa ollen. Sitten kävin kertomukseni korjaten läpi ja luin sen Conseilille ja Ned Landille. Heidän mielestään se oli tarkka, mutta ei tarpeeksi vaikuttava. Sellaiseen kuvaukseen vaaditaankin oikeastaan Victor Hugon[23] kynä.
Olen jo maininnut kapteeni Nemon vuodattaneen kyyneliä silmätessään autiolle merenulapalle. Hänen surunsa olikin syvä. Jo toisen toverin hän oli menettänyt sillä aikaa kuin me olimme hänen aluksessaan. Ja sellaisen kuoleman kautta sitten! Tuo onneton mies, ilmeisesti minun maanmieheni, joka oli kuristunut mustekalan lonkeroihin ja murskautunut sen rautaisten leukaperäin välissä, ei saanutkaan viimeistä leposijaansa tovereittensa vieressä korallihautausmaan tyynten vetten alla.
Kapteeni oli palannut hyttiinsä, enkä minä taaskaan saanut häntä nähdä monen päivän mittaan. Hänen mielensä täytyi ollakin poissa tavallisesta tasapainostaan, synkkä ja epätoivoinen, jos saan päättää sitä hänen kuljettamansa aluksen epämääräisistä liikkeistä. Nautilus ei noudattanut enää mitään määrättyä suuntaa, vaan oli aivan aaltojen ajeltavana. Potkuri oli nyt vapaa, mutta se ei pyörinyt tuskin ollenkaan. Kapteeni ei tuntunut voivan lähteä näiltä vesiltä, joissa hänen uskollinen apulaisensa oli saanut niin kaamean haudan.
Tällä tapaa umpimähkään ajellessa kului kymmenen päivää. Toukokuun 1 p. Nautilus sentään käänsi kulkunsa suoraan pohjoista kohti, meidän nähtyä edessämme Bahama-saaret samannimisen salmen suussa. Me seurasimme nyt suurinta meren kaikista virroista, jolla on omat omituiset rantansa, kalansa ja lämpömääränsä. Tarkotan Golf-virtaa.
Se on todellakin oikea virta, joka juoksee vapaasti keskellä Atlantin merta ja jonka vesi ei sekaudu valtameren vesiin. Sen keskisyvyys on 1,000 metriä ja keskimääräinen leveys 60 meripeninkulmaa. Paikoittain tämän merivirran nopeus on 4 km. tunnissa. Sen veden herkeämätön määrä on suurempi kuin minkään maavirran.
Golf-virran lähteen keksi amerikkalainen kapteeni Maury, ja sijaitsee se Biskaijan lahdessa. Siellä alkaa sen vesi, jonka lämpömäärä ja väri ei vielä paljoakaan eroa ympäröivästä merivedestä, etsiä uomaansa. Se juoksee etelään päin pitkin Keski-Afrikan rannikkoa, lämpiää kuuman vyöhykkeen auringon säteistä, kääntyy sitten äkkiä suoraan poikki Atlantin, kunnes tulee Kap San Roquen niemen kohdalle Brasilian rannikolla ja jakautuu täällä kahdeksi haaraksi, joista toinen kiertää saamaan vielä lisää lämpimyyttä Antillien meressä. Tällöin alkaa Golf-virta, jonka tehtävänä on ylläpitää tasapainoa eri ilmanalojen välillä ja sekoittaa troopillisten seutujen vesiä pohjoisiin, varsinaisesti järjestävän toimintansa. Lämmittyään suhteellisesti korkea-asteiseksi Meksikon lahdessa se kääntyy pohjoista kohti pitkin Yhdysvaltain rannikkoa aina New Foundlannin kohdalle saakka, väistyy sitten jonkun verran Davisin salmesta tulevan pohjoisen kylmän virran tieltä, seuraa sen jälkeen valtameren poikki 40 parallellipiiriä ja jakautuu 43° leveysasteella taasen kahteen haaraan, joista toinen koillisen passaatituulen avulla palaa Biskaijan lahteen ja Azorisaarten luo, ja toinen, huuhdeltuaan Irlannin ja Norjan rannikkoja, kulkee ylöspäin aina Huippuvuorille, missä sen vesi jäähtyy 4-asteiseksi ja muodostaa pohjoisnavan vapaan meren.
Tällä merivirralla Nautilus nyt purjehti. Bahamasalmesta tultuaan Golf-virta 14 meripeninkulman levyisenä ja 350 metrin syvyisenä kulkee aina 8 km. nopeudella tunnissa. Tämä nopeus vähenee sitä myöten kuin virta tulee pohjoisemmas; ja tämä säännöllisyys onkin vain suotava, sillä jos virta jolloinkin muuttaisi suuntaansa ja nopeuttaan, niin tapahtuisi Europan ilmasto-oloissa arvaamattomia häiriöitä.
Puolenpäivän aikaan olin Conseilin kanssa yläkannella ja selitin hänelle Golf-virran omituisuuksia. Sitten pyysin hänen kastamaan kätensä virran veteen. Hän noudattikin pyyntöäni ja ihmetteli, kun ei tuntenut mitään erityistä lämpimyyttä eikä viileyttä.
"Se johtuu siitä", sanoin hänelle, "että Golf-virran lämpömäärä sen lähdettyä Meksikon lahdesta on melkein sama kuin ihmisveren. Tämä virta on suuri lämmönjohtaja, joka sallii Europan rantojen vihannoida ikuisessa vehmaudessa; ja jos voi luottaa Mauryn oletukseen, niin luovuttaisi se kokonaan käytettynä itsestään tarpeeksi lämpöä sulattamaan Amazon- tai Missouri-joen uoman kokoisen valurautamäärän."
Tällä hetkellä oli Golf-virran vauhti 2 1/4 metriä sekunnissa. Sen uoma eroaa tarkoin ympärillä olevasta merestä. Tummana ja runsaana suolapitoisista aineista se puhtaalla indigovärillään poikkeaa jyrkästi ympäröivästä vihreästä vedestä. Tämä rajaviiva on niin selvä, että Nautilus Karoliinien kohdalla uursi keulallaan Golf-virran aaltoja, potkurin piestessä valtamerta.
Tämä virta kuljettaa mukanaan kokonaisen maailman elollisia olentoja. Argonautoja eli paperiveneitä, jotka Välimeressä olivat niin yleisiä, esiytyi täälläkin lukuisina ryhminä. Rustokaloista olivat huomattavimmat rauskut, joiden aivan kapea pyrstö oli melkein kolmas osa koko ruumiin pituudesta ja jotka mahtavine kylkievineen muodostivat isoja, kahdeksan metrin mittaisia ja teräväkärkisiin kulmiin päättyviä vinoneliöitä. Edelleen pienet, ainoastaan metrin pituiset haikalat; joilla oli iso pää, lyhyt ja tylppö turpa sekä neulamaiset ja moniin riveihin asettuneet hampaat ja joiden ruumis näytti olevan suomujen peittämä. Lisään vielä että tämän virran fosforihohtoinen vesi öiseen aikaan kilpaili meidän sähköheijastajamme valon kanssa, varsinkin myrskyn käydessä, joka tavantakaa uhkasi meitä.
Toukokuun 8 p. olimme Kap Hatterasin kohdalla Pohjois-Karolinan rannikolla. Golf-virran leveys niillä tienoin oli 75 meripeninkulmaa ja syvyys 210 metriä. Nautilus kulkea haihatteli taaskin ilman aikojaan. Kaikki silmälläpito tuntui lakanneen laivalla. Täytyi myöntää, että näin ollen pakomahdollisuudet olivat meille suotuisat. Asutuilla rannikoilla oli kaikkialla sopivia pakokohtia. Merellä vilisi höyrylaivoja, jotka kulkevat New Yorkin tahi Bostonin ynnä Meksikon lahden väliä, ja yötä päivää nähtiin pieniä kuunareja, jotka harjottavat laivaliikettä pitkin Amerikan rannikkoa. Voi siis toivoa pääsevänsä avoimella merelläkin johonkin alukseen, vaikka 30 meripeninkulman matka erotti meitä Yhdysvaltain rannikosta.
Mutta muuan ikävä seikka asettui sen sijaan tykkänään estämään kanadalaisen estettä. Ilma näet kääntyi vallan kehnoksi. Me lähestyimme niitä vesiä, joissa ainaisilla myrskyillä on kotonsa, sifooni- ja cykloonituulten synnyinseutua, jotka juuri Golf-virran uoma on synnyttänyt. Varmaan kuolemaan antautuisi, jos heiveröisellä purrella uskaltaisi käydä uhmaamaan valtameren hirmumyrskyjä. Täytyipä Ned Landin itsensäkin se huomata. Hän nielaisi siis vaivoin harminsa ja antautui hillittömän koti-ikävän valtaan, jota vain heikko toivon kajastus hänessä voi estää epätoivon vimmaksi kypsymästä.
"Professori", sanoi hän minulle samana päivänä, "tämän sietämättömän epätietoisuuden täytyy loppua. Minä tahdon tietää millä tolalla asiat tässä laivassa oikeastaan ovat. Kapteeni Nemo erkanee yhä kauvemmaksi rannikosta ja yrittää yhä pohjoisemmaksi. Mutta minä vannon saaneeni jo kyllikseni etelänavasta ja etten ikinä kulje hänen matkassaan enää pohjoisnavalle."
"Mitäpäs siis olisi tehtävä, hyvä Ned; sillä nykyhetkenä on mahdotonta pakoa ajatellakaan?"
"Minä palaan vanhaan aatteeseeni, että kapteenille on koetettava puhua järkeä. Te ette puhunut mitään kun olimme teidän maanne vesillä; mutta nyt kun olemme minun maani läheisyydessä, tahdon minä puhua. Kun ajattelen että Nautilus muutaman päivän perästä on Uuden Skotlannin kohdalla ja että siellä New Foundlannin takana avautuu suuri lahti ja siihen laskee St. Lawrence-joki, että tämä joki on minun jokeni ja juoksee Quebecin halki, joka on synnyinkaupunkini — silloin kohoo minulle veri päähän ja hiukseni nousevat pystyyn. Professori, ennen minä vaikka viskaudun mereen! Täällä en tahdo enää viipyä, sillä täällä tukehdun."
Oli ilmeistä että kanadalaisen kärsivällisyys oli jo tyyten lopussa. Hänen voimakas luonteensa ei voinut enää viihtyä tässä tukalassa vankeudessa. Hänen ulkomuotonsakin muuttui päivä päivältä, ja hän kävi yhä synkemmäksi mieleltään. Minä tunsin mitä hänen täytyi kärsiä, sillä minuakin kalvoi jo kovin koti-ikävä. Lähemmäs seitsemän kuukautta oli kulunut siitä, kun meillä oli viimeksi ollut tietoja maanpäällisestä elämästä. Kapteeni Nemon yksinäinen elintapa, muutos hänen mielentilassaan — varsinkin tuon kammottavan kamppailun jälkeen mustekalojen kanssa —, hänen arvoituksellinen vaitonaisuutensa — kaikki nämä seikat saattoivat minun katselemaan asioita toisessa valossa kuin ennen, eikä minua enää elähyttänyt ensi aikain tiedemiehen-hurmauskaan kaikista näkemistäni. Täytyi olla hidasluontoinen flaamilainen niinkuin Conseil voidakseen säilyttää hyvätuulisuutensa tällaisissakin oloissa. Luulenpa että jos tuolla kunnon pojalla olisi ollut kituset keuhkojen asemasta, niin olisi hänestä tullut mainio kala.
"No niin, professori, mitäs arvelette?" huomautti Ned Land, kun ei saanut minulta heti vastausta.
"Hm — niin, te olette siis sitä mieltä, Ned, että minun pitäisi kysyä kapteenilta, mitä aikeita hänellä on meidän suhteemme?"
"Aivan niin!"
"Vaikka hän jo ennen on selvästi selittänyt aikeensa meille?"
"Niin, minä tahdon kerrankin saada kunnollisen varmuuden. Puhukaa ainoastaan minun puolestani, minun nimissäni, jos ette muuten tahdo."
"Mutta minä tapaan häntä niin harvoin. Hän tuntuu suorastaan välttävän minua."
"No, siinä on vielä syy lisää etsiä hänet käsiinsä."
"Minä kysyn häneltä, Ned".
"Milloin?" ahdisti kanadalainen.
"Kun tapaan hänet."
"Tahdotteko että minä haen hänet puheillenne?"
"Ei, jättäkää se minun huolekseni. Huomenna…"
"Ei kuin jo tänään!" kivasi Ned Land.
"No hyvä, olkoon menneeksi; tänään tahdon puhua hänen kanssaan", sanoin rauhoittaakseni harpuunamestaria, joka kiivaudessaan olisi pilannut koko asian.
Minä palasin hyttiini. Ohuen seinän läpi kuulin kapteenin astelevan edestakaisin omassa suojassaan. En saanut laiminlyödä tätä tilaisuutta tavatakseni häntä. Koputin siis hänen ovelleen, mutta mitään vastausta ei kuulunut. Koputin uudelleen ja väänsin oven kahvaa. Se avautui.
Astuin sisään. Kapteeni oli siellä; ollen kumarruksissaan työpöytänsä yli ei hän nähtävästi ollut huomannut tuloani. Lujasti päättäen etten poistuisi, ennenkun olin saanut puhua hänen kanssaan, lähenin pöytää. Hän kohotti nopeasti päätänsä, rypisti kulmiaan ja sanoi jokseenkin tylysti:
"Oletteko te täällä? Mitä minusta tahdotte?"
"Puhua kanssanne, kapteeni."
"Mutta näettehän että olen kiinnitetty töihini! Eikö minulle itselläni suvaita samaa vapautta jonka myönnän teille, että saan olla yksin, rauhassa työni aikana?"
Vastaanotto ei siis ollut aivan rohkaisevaa; mutta minä olin päättänyt kuulla kaikkea voidakseni itse vastata kaikkeen. Sanoin sen vuoksi kylmästi:
"Herrani, minun täytyy saada puhua kanssanne asiasta, joka ei siedä viivytystä."
"Mistähän asiasta sitten?" kysyi hän ivallisesti. "Oletteko ehkä keksinyt jotakin, mikä on välttynyt minun huomioltani? Onko meri paljastanut teille joitakin uusia salaisuuksia?"
Tuntui kestävän vielä hyvänen aika, ennenkun käsittäisimme toisiamme. Mutta ennenkun kerkisin vastata, näytti hän minulle muuatta pöydällä olevaa avointa käsikirjoitusta ja sanoi vakavammalla äänellä:
"Kas tuossa, professori, on käsikirjoitus, joka on laadittu useilla maailmankielillä. Se sisältää lyhykäisen esityksen minun merta koskevista tutkimuksistani; ja jos Jumala suo, ei se joudu hukkumaan yhdessä minun kanssani. Tämän käsikirjoituksen, jonka olen varustanut nimikirjoituksellani ja vahvistanut koko elämäni kokemuksella, suljen pieneen kojeeseen joka ei uppoa. Viimeinen eloonjäävä meistä Nautiluksen asujamista saa toimekseen viskata tämän kojeen mereen aaltojen vietäväksi, minne ne vienevätkin sen."
Tuon miehen oikea nimi! Hänen elämäkertansa, hänen itsensä kirjoittama! Hänen salaisuutensa tulisi siis kerrankin julkaistuksi! — Mutta tässä tuokiossa tyydyin ainoastaan käyttämään tätä tärkeää ilmotusta alottaakseni keskustelun hänen kanssaan.
"Herra kapteeni", sanoin, "voin vain hyväksyä teidän mielijohteenne. Teidän tutkimustenne hedelmät eivät saa joutua hukkaan, mutta teidän aikomanne keino tuntuu minusta liian hätäiseltä. Kenpä tietää minne tuulet ajelevat tuon kojeen, kenenkä käsiin se voi joutua? Ettekö voi keksiä mitään parempaa keinoa? Ettekö te itse tahi joku teidän…"
"Ei koskaan, professori!" sanoi kapteeni jyrkästi, katkaisten puheeni.
"Mutta minä ja minun seuralaiseni olemme valmiit säilyttämään käsikirjoituksen, ja jos päästätte meidät vapaiksi…"
"Vapaiksi?" huudahti kapteeni nousten pystyyn.
"Niin, kapteeni; juuri siitä asiasta tahdoin puhella kanssanne. Me olemme nyt olleet laivassanne seitsemän kuukautta, ja tänään kysyn teiltä omassa ja toverieni nimissä, onko aikomuksenne pitää meitä täällä iät kaiket?"
"Herra Aronnax", sanoi kapteeni, "minä vastaan teille tänään samoin kuin seitsemän kuukautta takaperin: se, joka kerran on tullut Nautilukseen, ei tule siitä koskaan poistumaan."
"Mutta tehän poljette meidät täydelliseen orjuudentilaan!"
"Nimittäkää sitä miksi tahdotte!"
"Mutta orjallakin on oikeus koettaa tavoittaa vapauttaan."
"Kuka teiltä kieltää sen oikeuden?" vastasi kapteeni Nemo. "Olenko minä koskaan tahtonut kiinnittää teitä valallanne jäämään tänne?" Hän katsoa tuijotti minuun käsivarret ristissä rinnalla.
"Kapteeni, ei ole minulle eikä teillekään mieluista enää toisten puuttua tähän puheenaiheeseen. Mutta kun kerta nyt olemme kajonneet siihen, niin puhukaamme suumme puhtaaksi. Minä toistan teille, ettei kysymys ole vain minun persoonastani. Minulle ovat jatkuvat tutkimukset lohdutuksena ja huvituksena, todellisena intohimona, joka saa minut unohtamaan kaiken muun. Minua niinkuin teitäkin miellyttää elää yksikseni, tuntemattomana, mieltäni vain elähyttämässä heikko toivo siitä, että jolloinkin voin luovuttaa jälkimaailmalle työni tulokset keinotekoisen kojeen avulla, joka uskotaan tuulten ja meren aaltojen ajeltaviksi. Sanalla sanoen: minä voin ihailla teitä, seurata teitä paheksumatta käytöstänne, jota en kaikissa kohdissa jaksa käsittää. Mutta teidän elämässänne on toisia kohtia, joita minun on pakko katsella hämärien olosuhteiden ja salaisuuksien varjoonsa kätkeminä — olosuhteiden ja salaisuuksien, joista minun ja kohtalotoverieni yksin täytyy täällä olla osattomat ja tietämättömät. Sillä silloinkin kun sydämmemme ovat sykkineet teidän takianne nähdessämme jotakin kärsimäänne surua tahi jotakin tekemäänne nerokasta ja päättäväistä tointa, on meidän pitänyt tukehuttaa rinnoissamme valjuinkin myötätuntoisuuden tunne, minkä ystävän tahi vihamiehen osottama hyvä ja jalo teko on omiaan jokaisessa kanssaihmisessä synnyttämään. Juuri tunto siitä, että olemme aivan vieraat ja osattomat kaikelle mikä teitä koskee, se tekee meidän asemamme täällä laivassa sietämättömäksi, jopa mahdottomaksi yksin minullekin, mutta varsinkin Ned Landille. Ainoastaan jo senkin takia että hän on ihminen, on pakko ajatella hänen tilaansa. Te voitte kuvitella mielessänne, mitä kostonhimoisia aikeita vapaudenrakkaus ja orjuudenkammo voi herättää sellaisessa luonteessa kuin kanadalainen on — mitä hän oikein voi suunnitellakaan, uskaltaa ja yrittää."
Minä vaikenin. Kapteeni nousi uudestaan seisomaan.
"Ned Land saa suunnitella, uskaltaa ja yrittää kaikkea mitä tahtoo! Mitä se minua liikuttaa? Minä en ole etsinyt häntä käsiini. Huvikseni en todellakaan pidätä häntä laivallani. Mitä tulee teihin, professori niin olette te niitä ihmisiä, jotka voitte ymmärtää kaiken, yksinpä vaikenemisenkin. Minulla ei ole enää mitään teille vastattavaa. Antakaa tämän ensimmäisen kerran, kun olette ottanut tämän asian puheeksi, olla myöskin viimeinen kerta, sillä tämän jälkeen minä en ehkä enää tahdo kuunnella teidänkään puhettanne."
Minä vetäysin pois kapteenin hytistä. Tästä päivästä alkaen tilanteemme kävi tosiaankin arveluttavaksi. Kerroin sitten Nedille ja Conseilille keskusteluni kulun kapteenin kanssa.
"No, nyt tiedämme", sanoi edellinen, "ettemme tuolta mieheltä voi odottaa enää mitään hyvää. Nautilus lähenee Long Islandia. Meidän on paettava, olipa ilma millainen hyvänsä."
* * * * *
Taivas kävi yhä uhkaavamman näköiseksi. Selvät merkit osottivat hirmumyrskyn lähestyväksi. Ilma muuttui maidonvalkoiseksi. Matalalla kulkevat pilvet pakenivat nopeasti toisiaan. Merenpinta kohoili ja kävi leveinä ärjypäinä laineina. Kaikki merilinnut katosivat maihin päin, lukuunottamatta myrskylintuja. Ilmapuntari laski huomattavasti. Myrskylasin aineshiukkaset liukesivat nopeasti ilmaa täyttävän sähköisyyden vaikutuksesta. Alkuaineiden kamppaus oli piankin odotettavana.
Myrsky puhkesi toukokuun 18 p., Nautiluksen juuri purjehtiessa Long Islandin kohdalla, muutaman meripeninkulman päässä New Yorkin kanavan suusta. Minä voin tarkata ja jälkeenpäin kuvata tätä elementtien raivoisaa myllerrystä, sillä jostakin käsittämättömästä oikusta tahtoi kapteeni Nemo uhmata sitä meren pinnalla, sen sijaan että olisi ottanut turvansa sen uumeniin.
Tuuli kävi lounaasta ja oli alussa virkeä, s.o. puhalsi 15 metrin nopeudella sekunnissa, joka vauhti lisäytyi 25 metriksi k:lo 3 aikaan i.p.
Kapteeni Nemo, joka seisoi järkähtämättömänä tuulen pahimminkin soidessa korvien ympärillä, oli asettunut yläkannelle. Hän oli köytättänyt itsensä vyötäisiltä kiini heijastuskoneen kaappiin, voidaksensa pysyä kannella sen yli huuhtovissa pilvenkorkuisessa kuohulaineissa. Minutkin oli kannettu ylös ja köytetty samalla tapaa kiini, ja sain nyt jakaa ihailuani myrskylle ja tälle verrattomalle miehelle, joka tahtoi uhmata sen raivoa.
Lakkipäiden laineiden harjoja lakaisivat tuhkatiheään suuret pilvenriekaleet. Aallot tuntuivat siitä ärtyvän vallan tavattomiin saakka. Nautilus, joka vuoroon lepäsi kyljellään tehden aivan suorakulman, vuoroon seisoi kokka pystyssä pilviä kohti kuin mikäkin laivanmasto, huojui ja kallisteli hirmuisesti.
Kello 5 tienoissa alkoi sataa rankasti, mutta eivät tuuli eikä meri siitä asettuneet. Hirmumyrsky puhalsi 45 metrin nopeudella sekunnissa eli noin 20 peninkulmaa tunnissa. Semmoisessa raivossa ollessaan se kaataa taloja, kiskaisee irti kattolevyjä, särkee rauta-aitoja ja siirtää 24-tuumaisia tykkejä asemiltaan. Ja kuitenkin osotti Nautilus loistavalla tavalla todeksi erään nerokkaan insinöörin sanat: "Ei ole mitään hyvin suunniteltua ja rakennettua laivaa, joka ei voisi uhmata merta!" Mutta näiden miesten-syöjäin hyrskyjen käsiteltävänäpä ei ollutkaan mikään kiintonainen kallio, vaan terässukkula, notkea ja tottelevainen, ilman mastoja, purjeita ja savupiippuja, joka todella kykeni rankaisematta käymään leikkisille niiden kanssa.
Minulla oli tarpeeksi mielenmalttia tarkatakseni lähemmin noita ärjyaaltoja. Ne olivat 5 metriä korkeita ja 150—175 metriä pitkiä, ja niiden nopeus oli 15 metriä sekunnissa elikkä puolet tuulen nopeudesta. Niiden koko ja voima kasvoi yhäti syvemmälle vedelle tultua. Nyt vasta oikein tajusin mikä merkitys näillä myrskylaineilla on, kun ne haukkovat ilmaa kitaansa ja pusertavat sitä alas meren syvyyksiin, jonne ne siten saattavat elämää happirikkaudellaan. Suurimmaksi paineeksi, millä ne voivat vaikuttaa, on laskettu aina 1,000 kg. jokaista koskettamaansa pinnan neliödesimetriä kohti. Sellaiset aallot ne kerran Hebriidien saaristossa paiskasivat kumoon 40,000 kg. painoisen kalliojärkäleen, ja sellaiset joulunaattona 1864, hävitettyään kokonaisen osan Yeddon kaupungista Jaapanissa, kulkivat 700 km. tunnissa ja ennättivät sitä menoa vielä samana päivänä Amerikan rannikolle saakka.
Myrskyn voima yhäti vain kasvoi illan tullen. Ilmapuntari laski, kuten vuonna 1860 Reunion-saarella erään ärjymyrskyn aikana, aina 710 millimetriin. Iltapimeän puhjetessa näin taivaanrannalla ison laivan, joka kamppaili kuin hengenhädässä alkuaineiden kanssa. Se keinui ja kallisteli kulkien eteenpäin vain vähällä höyryllä pysyäkseen pystyssä laineissa. Se oli niitä höryrylaivoja, jotka kulkevat New Yorkin ja Liverpoolin tai Havren väliä. Pian se katosi näkyvistäni yön pimeään.
Kello 10 tienoissa illalla oli taivas kuin tulimeri. Ilmaa halkoivat tiheät salamat. Minä en voinut katsella niiden lieskaa, mutta kapteeni tuntui niissä näkevän myrskyn varsinaisen sielun. Hirvittävä jyry täytti avaruuden aukeat — yhtenäinen jylinä, jossa kilpailivat keskenään aaltojen pauhu, myrskytuulen väkevä kohina ja ukkosen jymähdykset. Tuuli pauhasi ylt'ympäriltä koko taivaanrannan; aljettuaan idästä palasi se viimein takaisin sinne, kuljettuaan välillä pohjoiset, lännet ja etelät, siis päinvastaisessa järjestyksessä kuin eteläisen pallonpuoliskon hirmumyrskyt.
Tämä Golf-virta ansaitsi täydellä todella nimensä "myrskyjen kuningas". Se juuri synnyttää nuo hirvittävät cykloonit uomainsa yläpuolella leijailevain ilmakerrosten erilaisten lämpötilain kautta.
Vesisadetta oli seurannut ikäänkuin tulisade. Ylöspärskähtelevät vesisuihkeet näyttivät muuttuneen tulikielekkeiksi. Olisi voinut melkein sanoa että kapteeni Nemo, joka oli maininnut halajavansa arvoistansa kuolemaa, koetti joutua salaman murskattavaksi. Kun Nautilus tavantakaa kallistelihe pelottavasti, nosti se panssarikeulansa pystyyn kuin minkäkin ukkosenjohtajan, ja silloin näin lukemattomia kipeniä singahtavan pitkin aluksen kupeita.
Voimani olivat tyyten lopussa. Minä irtauduin siteistäni ja ryömin luukkua kohti. Sain sen vaivoin auki ja laskeusin keskusportaita alas salonkiin. Myrsky saavutti silloin huippukohtansa. Oli mahdotonta olla pystyssä missään Nautiluksen sisäosissa.
Kapteeni Nemo tuli alas puoliyön aikaan. Minä kuulin kuinka säiliöt vähitellen tyhjennettiin, ja Nautilus laskeutui hitaasti meren uumeniin.
Avointen salonginakkunain läpi näin joukottain isoja, peljästyneitä kaloja, jotka uiskentelivat kuin mitkäkin varjokuvat tuossa tulimeressä. Monia niistä salamat surmasivat. Nautilus laskeutui yhä syvemmälle. Minä luulin sen löytävän levollisia vesiä ainakin 15 metrin syvyydellä. Mutta ei — ylemmät vesikerrokset kävivät vielä liian raivoisasti. Aluksen täytyi etsiä yölepoa aina 50 metrin syvyydellä vedenpinnan alapuolella.
Mutta siellä jo vallitsikin rauha ja ikuinen äänettömyys. Kukapa olisi niin syvällä ollen voinut sanoa, että mahtava hirmumyrsky ylhäällä repeli valtameren pintaa?
XVIII LUKU.
Joukkouhri.
Aamunkoitteessa nousi Nautilus jälleen hitaasti merenpintaan. Kevyt heilahtelu todisti meidän olevan avoimella merellä. Yöllinen myrsky oli jo tauvonnut.
Silloin kuului mereltä kumea laukaus. Katsahdin kapteeniin, joka seisoi vieressäni yläkannella. Hän ei liikahtanutkaan.
"Kapteeni!" huudahdin silloin.
Hän ei vastannut minulle mitään. Minä lähdin hänen luotaan Conseilin ja Ned Landin tykö kannen toiseen päähän.
"Mistä tuo laukaus kuului?" kysyin.
Kanadalainen osotti minulle merelle päin suuntaan, josta todella näkyi laivanhahmo. Se läheni Nautilusta, ja huomasi hyvin sen yhäti lisäävän vauhtiaan. Kymmenkunta kilometriä erotti sen vielä meistä.
"Se oli tykinlaukaus!" virkkoi Conseil.
"Mikähän laiva se on, Ned?" tiedustin uudestaan.
"Purjeista ja korkeista mastoista päättäen voisin panna veikkaa, että se on sotalaiva", vastasi kanadalainen. "Ah, jospa se kävisi kimppuumme ja ampuisi tämän kirotun Nautiluksen mäsäksi!"
"Ned kuoma", sanoi Conseil, "mitäpä pahaa tuo alus voisikaan tehdä Nautilukselle? Kävisikö se tämän kimppuun pinnan alla? Ampuisiko se sitä meren pohjalla?"
"Voitteko sanoa minulle, Ned, mitä kansallisuutta tuo laiva on?" kysyin.
Kanadalainen rypisti kulmiaan, alensi silmäluomiaan ja tähysteli tuokion ajan outoa alusta koko näkövoimallaan.
"En, professori, sitä en voi sanoa", vastasi hän vihdoin. "Se ei ole nostanut ylös lippuaan. Mutta sen voin vakuuttaa että sotalaiva se on, sillä pitkä viiri liehuu sen suurmastonhuipusta."
Me tarkkasimme vielä neljännestunnin ajan meitä kohti kulkevaa alusta. En voinut kuitenkaan uskoa, että se niin pitkältä matkalta olisi voinut erottaa pinnasta tuskin ollenkaan kohoavaa Nautilusta, vielä vähemmän että sillä olisi tiedetty sukelluslaivan olevan edessään.
Kohta voi kanadalainen ilmottaa minulle, että se oli iso, kaksikantinen sotalaiva, jolla oli panssarikeula ja vaskilevyillä päällystetyt kupeet.[24] Paksu, musta savu tuprusi sen molemmista savupiipuista. Sen purjeet pullistuivat tuulessa. Mutta mitään kansallisuuslippua ei siinä voinut huomata; ja välimatka oli vielä liian pitkä, jotta olisi erottanut värit sen viirissä, joka liehui pitkänä, kapeana nauhana.
Outo alus lähestyi meitä hyvin nopeasti. Jos kapteeni Nemo päästäisi sen jotenkin likelle Nautilusta, niin aukenisi meille ehkä vihdoinkin pelastuksen tie.
"Kuulkaas, professori", sanoi kanadalainen minulle, "jos tuo laiva tulee muutamankin kilometrin päähän, niin hyppään minä mereen ja kehotan teitäkin tekemään niin."
En vastannut mitään harpuunamestarin ehdotukseen, vaan tarkastelin edelleen laivaa, joka suurenemistaan suureni silmissämme. Jos se oli englantilainen, ranskalainen tai amerikkalainen, niin ottaisi se meidät varmasti ylös jos lähtisimme uimasille.
Aijoin juuri vastata, kun valkea savupilvi pöllähti sotalaivan sivulta. Muutama silmänräpäys sen jälkeen kohahti aallonharja Nautiluksen vanavedessä, johon raskas esine putosi, ja kohta kuului paukaus.
"Mitä! Nehän ampuvat meitä!" huudahdin.
"Niin, siellä on kelpo poikia", mutisi kanadalainen. "Ne ovat tunteneet 'yksisarvisen' ja ampuvat nyt sitä!"
Viimeinkin välähti valo aivoihini. Aivan varmaan oltiin sivistyneessä maailmassa jo selvillä otaksutun merihirviön oikeasta laadusta. Epäilemättä oli kommendantti Farragut Abraham Lincolnin tavattua Nautiluksen ja Ned Landin keihästettyä sitä harpuunallaan älynnyt, että "yksisarvinen" olikin sukellusvene, joka oli paljon vaarallisempi kuin mikään valas. Niin, siten täytyi asianlaidan olla; ja selvää oli, että kaikilla merillä nyt ajettiin takaa tätä hirvittävää hävityskonetta!
Mutta kauheata oli toiselta puolen otaksua, että kapteeni Nemo käytti Nautilustaan persoonallisen kostonsa välikappaleeksi. Mutta eikö hän ollut hyökännyt erään sotalaivan kimppuun keskellä Intian merta tuona merkillisenä yönä, jolloin hän oli salvannut meidät pieneen, pimeään vankikoppiin? Eikö tuo korallihautausmaasa viimeisen leponsa saanut mies ollut joutunut samaisen yhteentörmäyksen uhriksi? Niin, sen toistan, täytyi todella olla. Kapteeni Nemon salaperäinen olemassaolo nyt osaksi paljastui. Vaikkei vielä tiedettykään, ken hän itseasiassa oli, ajoivat tällä hetkellä yhteenliittyneiden maailmanvaltain sotalaivat häntä takaa kuten ainakin todella elävää miestä, joka oli vannonut niille ikuisen vihan, eikä suinkaan kuten kuviteltua taruhaamua.
Kaikki nämä kaameat muistot heräsivät uudestaan eloon mielessäni. Sen sijaan että lähenevässä laivassa tapaisimme apuun rientäviä ystäviä, kohtasimmekin nyt vain säälimättömiä vihollisia.
Minut herätti näistä mietteistä taajeneva tykkienpauke. Ympärillemme alkoi sataa suhisevia luoteja; jotkut sattuivat Nautiluksen pintaankin, mutta särkyivät ja putosivat mereen tekemättä sille mitään vahinkoa, vaikka vihollisalus oli nyt vain noin neljän kilometrin päässä meistä.
Kanadalainen sanoi silloin minulle:
"Professori, nyt täytyy meidän uskaltaa vaikka mitä päästäksemme ehjin nahoin tästä pälkäästä. Antakaamme heille merkkejä. Pitäisihän heidän silloin, lempo soi, ymmärtää, että me ainakin olemme rehellisiä ihmisiä!"
Näin sanoen hän otti esiin nenäliinansa liehuttaakseen sillä. Mutta hän ei ollut saanut sitä vielä levitetyksikään, kun häntä väkevämpi käsi paiskasi hänet kumoon kannelle.
"Hullu!" jyrähti kapteeni Nemon ääni. "Tahdotko että seivästän sinut Nautiluksen keulaan, ennenkun se törmää tuohon alukseen?"
Päällikköä oli hirveä kuunnella, mutta vielä hirveämpi nähdä. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, ja hänen sydämmensä oli varmastikin hetkiseksi lakannut sykkimästä. Hänen silmäteränsä kiristyivät kokoon onnettomuutta ennustavasti. Hän ei enää puhunut, vaan karjui. Kallistaen ruumiinsa teräsjouseksi painoi hän molemmat rystysensä kanadalaisen hartioihin.
Sitten heitti hän tämän sikseen ja kääntyi sotalaivaa kohti, jonka luodit vinkuivat hänen ympärillään.
"Sinä tiedät, kuka minä olen — sinä, joka kuulut kiroomalleni kansakunnalle!" jyrisi taasen hänen voimallinen äänensä. "Minun ei tarvitse nähdä sinun lippuasi tunteakseni sinut! Odota, minä näytän sinulle omani!"
Ja hän nosti kannelle liehumaan samallaisen mustan lipun, jommoisen hän jo oli pystyttänyt etelänavalle. Samassa tulla tärähti tykin luoti vinosti Nautiluksen kupeeseen ja murskauduttuaan aivan lähellä kapteenia putosi mereen. Päällikkö kohautti hartioitaan ja kääntyi sitten minun puoleeni.
"Menkää alas!" sanoi hän lyhyesti. "Menkää alas, te ja toverinne!"
"Kapteeni, aijotteko hyökätä tuon aluksen kimppuun?" huudahdin silloin.
"Niin juuri, minä lävistän sen upoksiin."
"Sitä ette saattane tehdä!"
"Sen minä teen", vastasi hän kylmästi. "Ja minä neuvon teille, professori, ettette koskaan käy arvostelemaan minun menettelytapaani. Sattuma on tänään näyttänyt teille sellaista, mitä teidän ei olisi tarvinnut nähdä. Hyökkäys alkaa kohta; menkää joutuun alas!"
"Mikä laiva tuo sitten on?"
"Ettekö tiedä sitä? No, sen parempi. Sen kansallisuus ainakin jää silloin salaan teiltä. Mutta alas nyt!"
Kanadalaisella, Conseililla ja minulla ei tällöin ollut muuta neuvoa kuin totella. Ainakin viisitoista Nautiluksen merimiestä seisoi päällikkönsä ympärillä ja katseli sammumattomalla vihalla tuota yhä lähemmäksi joutuvaa laivaa. Selvästi huomasi saman kostonhengen elähyttävän heitä kaikkia.
Juuri portaita alas astuessani näin vielä yhden luodin suhahtavan Nautiluksen kannen yli ja kuulin sen kapteenin huutavan:
"Ammu vain, hullu alus! Tuhlaa hyödyttömiä luotejasi! Sinä et kuitenkaan vältä Nautiluksen panssarikeulaa. Mutta tällä paikalla et vielä ole hukkuva!"
Me palasimme hytteihimme. Potkuri pantiin pyörimään. Nautilus lähti vinhasti liikkeelle ja etäytyi vihollisesta ampumamatkan päähän; mutta tämä ryhtyi ajamaan sitä takaa, ja kapteeni Nemo tyytyi pysyttämään saman matkan laivansa ja sen vainoojan välillä.
Klo 4 tienoissa iltapäivällä en enää jaksanut hillitä levottomuuttani ja kärsimättömyyttäni, vaan astuin taas keskusportaille. Luukku oli auki, ja minä uskalsin nousta kannelle. Kapteeni astuskeli sillä vielä ripeästi edestakaisin. Hän tähysteli takaa-ajavaa alusta, joka oli 8—10 km. päässä tuulen alapuolella. Hän antoi laivansa luovailla sen ympärillä suurin kaarroksin niinkuin saaliinsa kanssa leikittelevä petoeläin; väliin hän taas narrasi sitä perässään itäänpäin, mutta ei vielä käynyt sen kimppuun. Ehkäpä hän vielä epäröi.
Minä tahdoin vielä viimeisen kerran esiytyä välittäjänä; mutta hän antoi minun tuskin päästä alkuunkaan kun käski minun vaikenemaan sanoen:
"Minä olen laki, ja minä olen tuomari! Minä olen sorrettu, ja tuolla näette sortajan! Sen toimesta minä olen kadottanut kaiken mitä olen rakastanut, jumaloinut ja kunnioittanut — isänmaan, vaimon, lapset, isän ja äidin. Minä näin niiden kaikkien menehtyvän silmieni edessä! Ja kaikki, mitä minä vihaan, on juuri tuolla edessäni. Elkää puhuko enää mitään!"
Minä loin viime silmäyksen sotalaivaan, joka tuntui yhä lähenevän.
Sitten palasin Nedin ja Conseilin tykö.
"Paetkaamme!" huudahdin heti heidän luokseen astuttuani.
"Hyvä!" sanoi Ned Land. "Mikä laiva se on?"
"Sitä en tiedä, mutta oli se mikä hyvänsä, niin upotetaan se ennen tämän illan loppua. Joka tapauksessa on parempi hukkua sen kanssa kuin ottaa osaa kostoon, jonka oikeutuksesta ei ole selvillä."
"Niin minäkin ajattelen", sanoi kanadalainen levollisesti.
"Odotelkaamme iltaa."
* * * * *