VII LUKU.
Outo valaslaji.
Tuo äkkiarvaamaton putous typerrytti minut niin, ettei minulla ole perästäpäinkään oikeaa tolkkua tapahtuman kulusta. Olin ensin painunut viiden tai kuuden metrin syvyyteen. Olin kuitenkin hyvä uija (vetämättä siltä vertoja Byronille tai Edgar Allan Poelle, jotka olivat mestareita lajissaan), enkä putouksessa ollut sentään mennyt aivan tajuttomaksi. Parilla valtavalla vetäisyllä kohouduin jälleen pinnalle. Ensi katseeni tähysteli frekattia. Olikohan sillä huomattu minun tapaturmani? Oliko Abraham Lincoln kääntynyt takaisin? Laskisikohan kapteeni veneen alas mereen? Oliko minulla toivoa pelastuksesta?
Oli pimeä kuin säkissä. Vilaukselta erotin tumman ryhelmän katoavan itäänpäin ja sen perälyhtyjen valon hälvenevän etäytyessään. Siellähän se frekatti meni! Minä olin hukassa!
"Apua tänne! Apua!" kiljahtelin, pulikoidessani epätoivon valtaamana pakenevaa alusta kohti.
Vaatteeni vaivasivat minua; ne istuivat jäsenilläni kuin valetut ja haittasivat liikkeitäni.
Olin vajoamaisillani, tukahtumaisillani!
"Apua!"
Se oli viimeinen huutoni. Suuni täyttyi vedellä. Taistelin kuin hurja, jotten vaipuisi syvyyteen. Äkkiä tuntui siltä kuin väkevä käsi olisi tarttunut vaatteisiini ja vetänyt minut sukkelaan vedenpinnalle; ja minä kuulin — ah, todella kuulin! — korvani juuressa seuraavat sanat:
"Jospa, isäntä olisi hyvä ja nojaisi olkaani vastaan, niin kävisi uiminen paljon helpommin."
Minä kourasin toisella kädelläni kiinni uskollisen Conseilini käsivarteen.
"Sinäkö se olet?" huohotin. "Sinäkö?"
"Minäpä juuri", vastasi kelpo palvelijani, "ja odotan nyt isännän määräyksiä."
"Samako täräys sinut mereen pudotti kuin minutkin?"
"Ei; mutta kun olen isännän palveluksessa, niin luvallanne sanoen otin ja seurasin teitä."
Tuosta kunnon toverista tämä oli aivan luonnollista.
"Entäs frekatti?" kysyin.
"Frekattiko?" vastasi Conseil; "mielestäni isännän ei pitäisi liiaksi luottaa siihen."
"Mitenkä niin?"
"Kas kun hyppäsin jälkeenne, niin kuulin ruotelimiehen huutavan, että peräsin ja potkuri olivat särkyneet."
"Särkyneet?"
"Niin, menneet aivan palasiksi hirviön hampaissa. Se oli ainoa vaurio, mikä tuli Abraham Lincolnin osaksi. Mutta olipa siinäkin meihin nähden tarpeeksi! — se ei voi enää ohjata kulkuaan."
"Sitten me olemme hukassa!"
"Siitäpä näyttää", Conseil tyynesti vastasi. "Mutta: onhan meillä vielä monias tunti elettävänämme, ja sillä aikaa voi ehkä sattua jotakin onneksemme."
Conseilin hämmästymätön kylmäverisyys rohkaisi minuakin. Nyt uin jo keveämmin; mutta läpikastuneet ja ihonpintaan valautuneet vaatteeni painoivat yhä minua alaspäin. Conseil huomasi sen.
"Salliiko isäntä minun tehdä pienen leikkauksen", hän sanoi, ja samalla hän työnsi veitsensä terän niskaani ja vetäisi yhdellä kertaa vaatteeni halki ylhäältä alas asti. Sitten hän sukkelasti nykäisi ne päältäni, minun uidessa meidän molempain edestä.
Sitten tein minä saman palveluksen Conseilille, ja me jatkoimme suuresti keventyneinä uintiamme vierivieressä.
Mutta siitä huolimatta tilamme oli hirvittävä. Joko ei laivalla oltu lainkaan huomattu katoamistamme, tahi jos olikin huomattu, ei frekatti voinut ilman peräsintä kääntyä meitä etsimään. Conseil hylkäsi kumminkin moiset epäsuotuisat mahdollisuudet ja teki suunnitelmia pelastuaksemme. Hänen kylmäverisyytensä ja neuvokkaisuutensa oli ihmeteltävä. Meidän ainoa turvamme oli tavata jokin laivan veneistäpä sitä varten meidän oli uitava frekatin perässä niin pitkältä kuin jaksoimme. Mutta jotta emme molemmat yhtä aikaa väsyisi, menettelimme niin että toisen levätessä selällään kädet ristissä rinnalla ja sääret suorina, ui toinen edelleen ja kannatti kumppaniaan selän alta. Tällä tapaa vaihtelimme joka kymmenes minuutti ja voisimme siten pysyä pinnalla muutaman tunnin, ehkäpä päivänkoittoon asti.
Frekatin ja valaan yhteentörmäys oli sattunut kello yhdentoista tienoissa edellisenä iltana. Minä laskin että saisimme uida ainakin kahdeksan tuntia ennen aamunvalkenemista, ja sen me ehkä jaksaisimme kun toinen toistamme auttelisimme. Meri oli tyyni, ja se oli eduksemme. Tuontuostakin koetin tähystää läpi pimeyden, jota vain heikosti valaisi uimaliikkeittemme synnyttämä fosforivalo vedessä. Käteni päällitse vyöryi vienoja laineita, peittäen ne aivankuin hopeasormuksilla. Näytti siltä kuin olisimme uineet väreilevässä elohopeassa.
Kello yhden tienoilla aamuyöstä tunsin ääretöntä väsymystä. Huuleni jäykistyivät kovasti suonenvedosta. Conseil oli pakotettu kannattamaan minua; kuulin poikaparan läähättävän lyhyeen ja röhisten. Arvasin ettei hän enää kauvaakaan jaksaisi auttaa minua.
"Heitä minut irti! Kuuletko, heitä irti!" ähkin hänelle.
"Heittäisinkö isännän menemään? En ikinä!" hän vastasi. "Ensin menee tämä poika."
Juuri silloin pilkisti kuu itäänpäin ajelehtivien pilvenrepaleiden välistä. Merenpinta kylpi sen säteissä. Tämä lempeä valo rohkaisi meitä; pääni tuntui jälleen keveämmältä. Katsellessani ylt'ympäri ulapalle minä erotin frekatin! Se ei ollut peninkulmankaan päässä meistä. Mutta mitään veneitä ei näkynyt!
Olisin tahtonut huutaa. Muita mitäpä hyötyä siitä olisi ollut tällaiselta välimatkalta! Turvonneilta huuliltani ei päässyt kuiskaustakaan. Conseil sitä vastoin voi lausua muutamia sanoja, ja minä kuulin hänen toistavan, joka kerta väliä pitäen: "Apua! Apua! Apua!"
Herkenimme hetkeksi liikkumasta kuullaksemme paremmin. Se lie ollut vain ilman värinää, mutta olin todella kuulevinani, kuin olisi jokin ääni vastannut Conseilin huutoon.
"Kuulitko sinä?" koetin kuiskata.
"Kyllä kuulin!"
Ja Conseil yritti huutaa vielä äänekkäämmin.
Ja nyt se ei enää ollutkaan erehdystä! Ihmisääni vastasi meille! Oliko se jonkin toisen onnettoman ihmisolennon ääni, toisen valtameren äärettömyydessä uiskentelevan, joka samassa yhteentörmäyksessä oli meidän tavoin pudonnut laivasta? Vai oliko se ehkä vastaus frekatin veneestä, joka oli yöpimeässä meitä etsiskelemässä?
Conseil teki äärimmäisen ponnistuksen ja nojaten minun olkaani kohousi puoleksi ylös vedestä; sitten hän puolihengettömänä putosi takasin laineisiin.
"Mitä näit?"
"Minä näin — — —", mutisi hän, "minä näin — mutta elkää puhuko mitään — kootkaa kaikki voimanne!"
Mitä hän oli nähnytkään? Ajatus merihirviöstä lennähti aluksi päähäni! Mutta mistä tuo ääni? Meidän aikanamme eivät mitkään Jonaat pääse turvaan valaskalan vatsaan! Oli miten oli — minä tunsin että Conseil jälleen kannatti minua ylhäällä vedestä. Hän kohotti tavan takaa päätänsä ja päästi tunnustelevan huudon, johon ääni vastasi yhä lähempää meitä. Minä voin sitä töintuskin erottaa. Voimani olivat tyyten lopussa, sormeni kangistuneet, käsilläni voin vaivoin enää kannattaa itseäni, ja suuni, joka oli suonenvedontapaisesti jäykistynyt auki, täyttyi tuontuostakin suolavedellä. Kylmyys voitti minut. Kohotin päätäni viimeisen kerran ylös laineista, sitten putosin kuin kivi veden alle.
Silloin raapaisi jokin kova esine ruumistani. Minä kahmasin kiinni siitä — sitten tunsin kuinka minut kiskottiin ylös vedestä — rintani raukesi kokoon — ja minä pyörryin.
Varmaa on että pian taas virkistyin, tuntien että ruumistani raivoisasti hierottiin. Avasin silmäni puolittain.
"Conseil!" kuiskasin.
"Onko isännällä minulle asiaa?" kuulin hänen kysyvän.
Juuri silloin, taivaanrannan taa painuvan kuun kelmeässä valossa, näin vierelläni kasvot, jotka eivät olleet Conseilin, mutta jotka heti tunsin.
"Ned!" huudahdin.
"Sama mies, herra, yhä vain etsimässä palkintoani", vastasi kanadalainen.
"Putositteko tekin frekatista yhteentörmäyksen tapahtuessa?"
"Putosin niinkin, professori; mutta onnekkaampana kuin te satuin melkein heti tapaamaan jalansijaa tällä uiskentelevalla saarella."
"Saarellako?"
"Tahi, oikeammin sanoen, jättimäisen miekkavalaamme selässä."
"Puhukaa selvemmin, Ned!"
"Huomasin heti syyn, miksi harpuunani ei ollut sen nahkaa puhkaissut vaan kimmonnut takaisin."
"Miksi ei, Ned, miksi ei?"
"Siksi, professori, että pahus on tehty rautalevyistä."
Kanadalaisen viime sanat aikaansaivat äkillisen vallankumouksen aivoissani. Minä heilahutin itseni sukkelasti sen olennon tai esineen harjalle, jonka ulkopinnalle olimme pelastuneet. Tähystelin sitä tarkemmin. Se oli ilmeisesti kova, läpitunkematon kappale eikä suinkaan sitä pehmeätä ainetta, josta isojen meri-imettäväisten ruumiit ovat muodostuneet. Mutta ehkäpä tämä kova pinta olikin luupanssari, niinkuin muinaisaikain merijättiläisillä, ja minä voisin luokittaa hirviön kaksi-elementtisten matelijain ryhmään, ehkäpä kilpikonnien tai alligaattorien joukkoon.
Mutta ei! Tämä mustanpuhuva selkä, joka meitä kannatti, oli sileä, kiiltävä ja suomukseton. Siihen iskiessä kuului metallin kalskahdus; ja niin uskomattomalta kuin kuulostikin, näytti se olevan kokoonpantu yhteenniitatuista rautalevyistä.
Sitä ei enää käynyt epäileminenkään! Tämä hirviö, tämä luonnonilmiö, joka oli hämmentänyt koko tieteellisen maailman ja kuohuttanut molempain pallonpuoliskojen merimiesten mielikuvitusta yli äyräittensä, olikin — se täytyi nyt myöntää — vieläkin yllättävämpi ilmiö: se oli ihmiskätten tuote!
Mutta tämä seikka ei vähentänyt vaaraamme. Me makasimme jonkinlaisen vedenalaisen aluksen ulkopinnalla, joka alus näytti suunnattomalta teräskalalta. Ja juuri nyt alkoi kuulua polskinaa sen takapuolelta (se nähtävästi kulki potkurin avulla), ja alus rupesi liikkumaan. Ennätimme paraiksi takertua kiinni sen yläosaan, joka kohosi yli kahden metrin korkeuteen vedenpinnasta, eikä sen nopeus onneksemme ollut erittäin suuri.
"Niin kauan kun tämä pahus liikkuu vaakasuorasti", ärähteli Ned Land, "ei ole väliä; mutta annappa sen sukeltaa syvyyteen, niin ei hengestämme kannata maksaa ruosteista lanttiakaan."
Kanadalainen oli oikeassa. Meidän piti välttämättä päästä puheisiin aluksen sisäpuolella piileskelevien olentojen kanssa, olivatpa ne mitä laatua hyvänsä. Minä tähystelin ja hapuilin kaikkialta aukkoa tai ovea tahi edes jonkinlaista nastaa eli salavieteriä jota painaisin; mutta rautavyöt olivat mitä tarkimmin ja kiinteimmin yhteenniitatut. Ja sitäpaitsi sammui nyt viimeinenkin kuunkajastus ja me jäimme täydelliseen pimeyteen.
* * * * *
Vihdoinkin kului tämä pitkä yö. Epäselvä muisteloni sen synnyttämistä vaikutelmista estää kaiken tarkemman kuvauksen siitä. Yhden asian vain muistan. Tuulen ja aaltojen meitä keinutellessa olin toisinaan erottavinani joitakin kumeita ääniä, jonkinlaisen etäisen, katkeamattoman hälyvirran, jota silloin tällöin katkaisi selvemmin tajuttavat komentosanat. Mikä oli oikeastaan tämän merenalaisen aluksen salaisuus, jolle koko maailma oli turhaan koettanut saada selitystä? Minkälaisia olentoja sen avaran rungon sisäpuolella piileksi? Mikä koneellinen voima sen hirvittävän nopeuden synnytti?
Päivä alkoi valjeta. Aamusumut ympäröivät meitä joka haaralla, mutta nekin pian hälvenivät. Olin juuri tutkimassa turvapaikkaamme, joka muodosti eräänlaisen tasaisen korokkeen kuoren selkäpuolella, kun tunsin että olimme vähitellen vajoamassa.
"Oh, kirottua!" ärjäsi Ned Land, potkien kumeasti tärähtelevää rautasiltaa aliansa; "avatkaa, sen vietävän julmurit!"
Onneksi lakkasi vajoava liike silloin hetkeksi.
Yht'äkkiä kuului aluksen sisästä ääni, juurikuin rautatelkeitä kiskastaisiin voimakkaasti syrjään. Rautalevyistä aukeni yksi, ja näkyviin ilmestyi miehenhaamu, joka kimakasti kiljaisten katosi samassa tuokiossa näkyvistämme.
Muutama silmänräpäys myöhemmin ilmestyi äänettömästi kahdeksan kookasta, naamioitua miestä, jotka ajoivat meidät edellään alas hirvittävään vehkeensä uumeniin.
VIII LUKU.
Mobilis in mobili.
Tämä väkivaltainen, kovakourainen temppu suoritettiin salaman nopeasti. Jäseneni olivat kuin rikkiruhjotut. Keitten kanssa olimmekaan joutuneet tekemisiin? Arvatenkin eräitten uudenaikaisten merirosvojen, jotka hävittelivät meriä omintakeisella tavallaan.
Tuskin oli kapea rautaovi sulkeutunut päittemme päällä, kun läpitunkematon pimeys ympäröi meidät. Tunsin paljaitten jalkaini takertuvan rautaportaiden puoliin. Perässäni seurasivat Ned Land ja Conseil, jäntevien käsien niskasta johtamina. Portaiden juurella avautui toinen ovi, meidät työnnettiin siitä sisään ja se läjähti helähtäen kiini perässämme.
Olimme nyt kolmisin. Missä olimme — kukapa meistä olisi voinut sen sanoa, sitä kuvitellakaan! Kaikki oli ympärillämme pimeätä, niin sakean pimeätä, etteivät silmäni pitkään aikaan kyenneet erottamaan heikointa valonvälähdystäkään.
Ned Land antoi vapaan vallan kiukulleen.
"Ne hirtehiset!" hän pauhasi, "vieväthän ne epäkohteliaisuudessa voiton skottilaisistakin! Se vain puuttuu että olisivat ihmissyöjiä. Eikä tiedä taata sitäkään, mutta saavatpa ne nähdä eikö meilläkin ole silloin suunvuoroa".
"Rauhoittukaahan, Ned ystäväiseni, rauhoittukaa", neuvoi Conseil sävyisästi. "Elkää huutako ennenkun niin pitkälle tullaan. Emme vielä sentään ole tarpeeksi kypsiä suihin pantaviksi."
"Emme ole", murahti kanadalainen äreänä, "mutta emme kaukanakaan siitä. Pimeältä tässä vain näyttää. Mutta onpa minulla onneksi bowie-puukko kupeellani, ja näen aina sentään kyllin hyvin sitä käyttää. Ensimmäisen noista roistoista, joka laskee minuun käpälänsä, sen minä…"
"Elkäähän liiaksi kiihoittuko, hyvä Ned", virkoin minä vuorostani.
"Saatatte turhalla äkäilemisellänne meidät suotta vaaranalaisiksi.
Kenpä tietää vaikka kuuntelisivatkin meitä. Ottakaamme mieluummin
selkoa missä oikeastaan olemme."
Minä hapuilin ympärilleni. Viidennellä askeleella satutin rautaseinään, joka oli tehty yhteentaotuista rautalevyistä. Käännyttyäni kohtasi puupöydän, jonka ympärillä oli moniaita jakkaroita samasta aineesta. Vankihuoneemme permantoa peitti paksu matto, joka teki askeleet kuulumattomiksi. Paljailla rautaseinillä ei tuntunut merkkiäkään ovesta tai ikkunoista. Kulkien päinvastaiseen suuntaan Conseil pian tavotti minut ja me yhdyimme keskellä hyttiä, joka oli noin parinkymmenen neliömetrin laajuinen.
Oli kulunut arviolta puolisen tuntia tässä ikävässä tietämättömyydessä, kun mitä sakein pimeys yht'äkkiä vaihtui häikäiseväksi valkeudeksi. Se oli niin kirkasta, että aluksi täytyi sulkea silmänsä. Arvasin että tässä vedenalaisessa aluksessa oli sähkövalaistus käytännössä[8]. Kun vähän ajan perästä jälleen rohkenin katsella, näin valon tulevan himmeälasisesta puolipallosta hytin katossa.
"Jopahan tässä saa nähdäkin", huudahti Ned Land, seistessään puukko kädessä puolustusasennossa.
"Kyllä vain", vastasin, "mutta kohtalomme on yhäti vielä pimeänä."
"Pysyköön isäntä vain rauhallisena", kehotti hämmentymätön Conseil.
Valkean valossa voin nyt paremmin tarkastella vankilahuonettamme. Mitään muuta kuin tuon pöydän ja viisi tuolia ei se sisältänyt. Näkymätön ovi tuntui olevan ilmanpitävästi suljettu. Ei mistään kuulunut hiiskahdustakaan; kaikki näytti kuolleelta tämän aluksen sisässä. Liikkuiko se nyt, kyntikö se valtameren ulappaa vai sukelsiko sen mittaamattomiin syvyyksiin? En voinut edes arvatakaan mitään.
Mutta eläpäs — nyt kuului telkeiden ryskettä, ovi avautui ja kaksi miestä astui sisään.
Toinen heistä oli lyhyt, hyvin hartiakas ja voimakkaan näköinen, tuuhea musta tukka päätä ja paksut viikset lihakkaita huulia varjostamassa, silmät läpitunkevat ja liikkeet vilkkaat kuten Etelä-Ranskan asukkailla yleisesti.
Toinen muukalainen ansaitsee tarkemman kuvauksen. Fysionomistit[9] olisivat lukeneet hänen kasvojaan kuin avattua kirjaa. Panin merkille hänen huomattavimpia luonteenominaisuuksinaan: — itseluottamuksen — koska pää hänellä istui hyvin olkien välissä ja hänen mustat silmänsä katselivat eteensä kylmän vakaina; kylmäverisyyden — sillä hänen kalpea ihonsa todisti veren ja tunteiden hillitsemistä; voiman — hänen korkeakaaristen kulmakarvainsa äkkinäisestä kokoonkutistumisesta; ja rohkeuden — sillä hänen syvä hengityksensä osotti suurta keuhkojen voimaa.
Vaikea oli sanoa, oliko tämä mies viidenneljättä vai viidenkymmenen vuoden ikäinen. Hän oli pitkäkasvuinen, otsa leveä ja korkea, nenä suora, suu hienopiirteinen, hampaat kauniit, kädet kapeat ja pitkät, todistaen omistajansa äkkinäisestä, hermostuneesta luonteesta. Tämä mies oli kieltämättä ihailtavin ihmistyyppi mitä milloinkaan olin nähnyt. Merkillisintä hänessä ehkä olivat silmät, jotka sijaiten kaukana toisistaan voivat kaiketi havaita neljänneksen taivaanrannasta yhdellä katseella.
Tämä seikka (ja sen perästäpäin huomasinkin todeksi) antoi hänelle paljoa suuremman näkemiskyvyn kuin yksin Ned Landillakin oli. Kun tuo muukalainen katseli jotain esinettä, kutistuivat hänen kulmakarvansa kokoon, isot silmäluomet pyöristyivät ikäänkuin rajoittaakseen näköpiiriä, ja hän katseli eteensä kuin näkisi esineen paljon lähempänä itseään, kuin voisi hän katseellaan hajoittaa alkuosiin vesihiukkaset, nuo meidän silmillemme näkymättömät rahtuset, ja lukea suurten merensyvyyksien salaisuudet.
Molemmat muukalaiset olivat puetut vaatteisiin vallan erikoista kuosia, joka salli jäsenille vapaan liikunnan; päässä heillä oli majavannahkalakit ja jalassa hylkeennahkasaappaat. Pitempi heistä, joka ilmeisesti oli laivan päällikkö, katseli meitä hyvin tarkkaavasti, mutta sanaakaan virkkaamatta; sitten kääntyen kumppaniinsa puheli hän tälle jollain tuntemattomalla kielellä. Se oli erittäin sointuvata ja sen ääntiörikkaus tuntui sallivan hyvin suurta koronvaihtelua.
Toinen vastasi pudistamalla päätään sekä lisäsi pari miltei käsittämätöntä sanaa. Sitten hän näytti kysyvän minulta jotakin katseellaan.
Minä vastasin hyvällä ranskankielellä, etten tuntenut heidän käyttämäänsä kieltä; mutta hän ei tuntunut käsittävän minua, niin että jouduin yhä enemmän ymmälle.
"Entäpä jos isäntä kertoisi meidän seikkailumme", ehdotti Conseil, "niin ehkä nämä herrasmiehet ymmärtävät siitä jonkun sanan."
Aloinpa siis kuvata kovanonnenretkeämme, ääntäen joka tavun selvästi ja jättämättä vähintäkään pikkuseikkaa mainitsematta. Esitin nimemme ja arvomme, tutustuttaen isäntämme professori Aronnaxiin, hänen palvelijaansa Conseiliin ja harpuunamestari Ned Landiin.
Nuo lempeät, mutta samalla kylmät silmät tähystivät minua tarkkaavaisesti; mies näytti kuuntelevan levollisesti ja kohteliaasti, mutta ei ilmekään hänen kasvoissaan osottanut hänen ymmärtävän puhettani. Kun olin päättänyt juttuni, ei hän vastannut sanallakaan.
Olipa toinen keino jälellä: kääntää puhe englanniksi. Kaiketipa tuo yleismaailmallinen kieli olisi heille tuttu. Minä osasin sitä yhtä hyvin kuin saksaakin — nimittäin tarpeeksi hyvin voidakseni lukea sitä sujuvasti, mutta ei puhua. Joka tapauksessa täytyi meidän tulla ymmärretyiksi.
"Kas nyt on teidän vuoronne", sanoin harpuunamestarille; "päästäkää parasta enkeliskaanne ja koettakaa onnistua paremmin kuin minä."
Nediä ei tarvinnut kahdesti pyytää, vaan alkoi hän heti toistaa juttuamme.
Mutta suureksi harmikseen hän piankin huomasi, ettei häntä tajuttu paremmin kun minuakaan. Isäntäväkemme ei tehnyt ymmärtämisen elettäkään. Aivan ilmeisesti olivat sekä Aragon että Faradayn[10] kielet heille samaa hepreaa.
Olin aivan hämilläni nähdessäni kootun kielitaitomme näin joutuvan häpeään enkä enää tiennyt mitä yrittää; mutta silloin Conseil, tuo kunnon poika, virkahti:
"Jos isäntä sallii, niin koetanpa saksantaitoani."
Mutta kaikista kertojan sulavista käänteistä ja hyvästä lausumisesta huolimatta ei saksallakaan ollut parempaa menestystä. Vihdoin viimein, kooten kaikki alkuopintojeni murut, yritin vielä latinaksikin, mutta hukkaan menivät hyvät humalat. Aivan kuin meitä nolaten molemmat muukalaiset suihkasivat toisilleen sanan tai pari tuntemattomalla kielellään ja lähtivät sitten tiehensä.
Ovi tärähti kiini.
"Voi kiukkujen kirous sentään!" äikähti Ned Land varmaankin kolmannenkolmatta kerran; "me tässä päästelemme noille vintiöille ranskat ja enkeliskat, latinat ja saksat, eikä vietävillä ole älliä edes vastata meille!"
"Tyyntykäähän toki", sanoin tuolle ehtymättömälle kiukkupussille, "ei tässä ole hoppu hyväksi eikä kiire kunniaksi."
"Mutta ettekö älyä, professori, että tällä menolla saamme nääntyä nälkään rautahäkissämme?"
"Ei nyt sentään", pisti aina filosoofinen Conseil väliin, "tässä heti hätäpoikia olla."
"Hyvät ystävät", lausuin, "säilyttäkäämme toki mielenmalttimme. Olemmehan kokeneet pahempaakin kuin tämä on. Vartokaamme minun mielikseni vielä hetkinen, ennenkun lausumme loppuarvostelumme tämän aluksen päälliköstä."
"Minun arvosteluni on valmis", sähähti Ned kiukkuisesti. "Ne ovat joka sorkka hirtettäviä konnia."
"Hyvä, entä mistä maasta kotoisin?"
"Sieltä missä hirsipuu heitä vartoo!"
"Oivallinen Ned, semmoista maata en ole millään kartalla huomannut. Myönnän kuitenkin, että näiden muukalaisten kansallisuutta juoksee vaikea määritellä. He eivät ole englantilaisia, ranskalaisia eivätkä saksalaisia, se on varmaa. Mutta arvelenpa päällikön ja hänen toverinsa olevan syntyisin alhaisilta leveysasteilta. Heidän suonissaan on ehdottomasti etelän verta. Mutta en voi päättää heidän ulkonäöstään ovatko he espanjalaisia, turkkilaisia, arabialaisia vaiko hinduja. Heidän kielensä ainakin on minulle käsittämätön."
"Paha juttu, ettei osaa kaikkia maailman kieliä", arveli Conseil, "tahi ettei koko maailmalla ole yhteistä kieltä."
Hänen näin aprikoidessaan ovi avautui. Laivan tarjoilija astui sisään, kantaen meille vaatteita, takkeja ja housuja, tehdyt jostain minulle tuntemattomasta kangasaineesta. Meidän kiireesti pukeutuessamme niihin kattoi palvelija — mykkä ja arvattavasti kuurokin — pöydän kolmelle hengelle.
"Tämäpä alkaa jo joltakin näyttää", sanoi Conseil.
"Hölynpölyä", vastasi kiivas valaanpyytäjä, "mitä luulette täällä syötävän? Kilpikonnan maksaa, hainselkämyspaistia ja mursupihviä."
"Saadaan nähdä", sanoi Conseil.
Me istahdimme pöytään, hopeakulhojen ja -astiain ääreen. Totta tosiaan olemme joutuneet sivistyneitten ihmisten pariin, sen ruokapöydän varustelu osotti. Leipää ja viiniä tosin puuttui, se täytyy tunnustaakseni. Vesi oli raitista ja kirkasta, mutta vettä se sittenkin oli eikä siis Ned Landin makuun. Meille tarjottujen ruokalajien joukossa oli monenlaista vallan erinomaisesti laitettua kalaa, mutta moniaasta muusta lajista en kuolemaksenikaan voinut sanoa kuuluiko se alkuperältään eläin- vai kasvikuntaan. Pöytäkalusto oli erittäin hieno. Jokaisessa esineessä, veitsessä, haarukassa, lusikassa ja lautasessa oli nimimerkki, yllään muuan tunnuslause. Koko kaiverrus oli tällainen:
/p
MOBILIS IN MOBILI.[11]
N.
p/
N-kirjain oli epäilemättä sen salaperäisen henkilön nimen alkukirjain, joka isännöi täällä merenpohjalla.
Ned ja Conseil eivät paljoa mietiskelleet. He appoivat suuhunsa minkä ennättivät, ja niin tein minäkin. Olin nyt jossain määrin turvallinen kohtalostamme — nälkään eivät isäntämme ainakaan tahtoneet meitä näännyttää.
Mutta kaikella on loppunsa, niin myös meidän poloisten ruokahalulla, jotka emme olleet saaneet syödäksemme viiteentoista tuntiin.
"Hohoijaa, nyt minä nukun kuin tukki", vakuutti Conseil.
"Minä myös", myönsi Ned Land.
Molemmat kohtalotoverini painautuivat hytin lattialle ja olivat kohta sikeässä unessa. Minulla sitävastoin pyöri liian monia ajatuksia aivoissa, liian monia kysymyksiä mielessä, jotka väkisinkin pitivät mieltä valveilla. Missä oikein olimmekaan? Mikä outo voima meidän kanssamme leikitteli? Minä tunsin — tai pikemminkin kuvittelin mielessäni — että alus, jossa olimme, oli juuri vaipumassa valtameren pohjimmaiseen uomaan. Hirvittävät painajaiset vaivasivat minua; olin noissa salaperäisissä merenuumenissa näkevinäni kokonaisen maailman tuntemattomia eläinhirviöitä, joiden sukua vankila-aluksemmekin tuntui olevan — samalla lailla elävä, liikkuva ja yhtä kamalanmuotoinen kuin nuo hirviöt. Vihdoin alkoi kuume hälvetä aivoistani, mielikuvitukseni siirtyi vielä epämääräisempiin etäisyyksiin, ja minäkin vaivuin sikeään uneen.
IX LUKU.
Ned Land kiukkuisena.
En tiedä kuinka kauvan nukuimmekaan; mutta pitkä täytyi unemme olla, koska se vapahti meidät täydellisesti väsymyksestämme. Minä ensiksi heräsin. Toverini eivät olleet liikahtaneetkaan, vaan makasivat hiljaa kukin nurkassaan.
Noustuani jotenkin kovalta yösijaltani tunsin pääni viileäksi ja ajatukseni selviksi. Aloin heti tutkistella tarkemmin vankihuoneemme sisäpuolta. Ei mitään ollut siellä muuttunut meidän nukkuessamme. Vankila oli yhä vankila — ja me sen asukkaat yhä vankeja. Tarjoilija oli sentään makuumme aikana tyhjentänyt pöydän.
Mutta sitten tunsin hengittäväni vaikeasti. Ahdas ilma tuntui painavan kokoon keuhkojani. Vaikka hytti olikin koko avara, olimme ennättäneet käyttää melkoisen osan sen sisältämästä happimäärästä. Eikä se ihmettä ollutkaan; jokainen täyskasvuinen henkilö hengittää tunnissa happimäärän, joka sisältyy 83 litraan ilmaa, ja kun uloshengittämämme hiilihappo sekautui tähän hapesta yhä köyhemmäksi käyvään ilmaan, niin ennättipä se muuttua aivan sietämättömäksi.
Aivan ehdottomasti täytyi vankilaamme saada puhdasta ilmaa, eikä vain vankilaamme, vaan koko vedenalaiseen alukseen. Tämä herätti aivoissani uuden kysymyksen. Millähän tavoin tällainen ilmanpuhdistaminen laivassamme tapahtui? Kemiallisin keinoinko, kuumentamalla kloorihappoisesta kalista esiin happea ja imeyttämällä hiilihappoa lipeään? Vaiko vähemmän vaivaa ja ainetta kuluttavalla tavalla, nousemalla valaan tavoin vedenpinnalle ja varustamalla alukseen sen puhtaan ilmamäärän, jolla tultiin taas toimeen seuraavat neljäkolmatta tuntia?
Olin jo pakotettu haukkaamaan ilmaa niinkuin kala kuivalla maalla, saadakseni keuhkoihini tarvittavan hapen ahtaan komeromme ilmavaroista, kun äkkiä tunsin puhtaan, suolaiselta tuoksahtavan tuulahduksen. Se oli todella virkistävää, jodinsekaista meri-ilmaa. Avasin suuni selki selälleen ja annoin keuhkojeni imeä raittiita happihiukkasia.
Samalla kertaa tunsin aluksen keinuvan. Tämä rautalevyhirviö oli ilmeisesti juuri noussut merenpinnalle hengittämään niinkuin valaat.
Nyt oli minulla ilmanuudistusmenettely selvillä. Vetäen keuhkoihini raitista ilmaa etsin katseillani ilmanvaihtotorvea, joka sitä meille välitti, ja löysinkin sellaisen oven yläpuolella.
Minun näitä huomioita tehdessäni heräsivät Ned ja Conseil melkein yht'aikaisesti virkistävän, puhtaan ilman vaikutuksesta. Hieroen silmiään ja ojennellen jäseniään olivat he tuota pikaa jalkeilla.
"Hyvinkö isäntä nukkui?" tiedusteli Conseil kohteliaaseen tapaansa.
"Oikein hyvin, kelpo poikaseni. Entä te, herra Land?"
"Niinkuin tukki, professori. Mutta erehdynkö vai mitä — täällähän haiskahtaa meri-ilmalta!"
Merimies ei tässä asiassa voi erehtyä, ja minä kerroin kanadalaiselle mitä hänen nukkuessaan oli tapahtunut.
"Hyvä" hän vastasi; "tämä seikka selittää ne mylvinnän tapaiset äänet, joita kuulimme ajaessamme Abraham Lincolnilla takaa luuloteltua miekkavalasta."
"Aivan niin, Ned, se otti silloin puhdasta ilmaa."
"Kuulkaapas, herra Aronnax, en voi aavistaakaan mitä kello on, mutta päivällisen aika nyt ainakin pitäisi olla."
"Päivällisenkö aika, hyvä mies! Sanokaa pikeenminkin että murkinan aika, sillä olemme varmasti alkaneet jo uuden päivän."
"Ohoo", pisti Conseil väliin, "olemmeko siis nukkuneet neljäkolmatta tuntia?" "Niin arvelen."
"En tahdo sanoa vastaan", virkkoi Ned Land. "Mutta olipa päivällinen tai aamiainen kysymyksessä, niin hurraata huudan tarjoilijalle, tuokoon hän mitä hyvänsä."
"Kelpo Ned Land, meidän täytyy alistua aluksen tapoihin, ja kasvaahan ruokahalumme vain päivällistä odottaessamme."
"Se on juuri tapaistanne, mestari Conseil", ärähti kanadalainen kiukkuisesti; "teillä ei ole ihmisen vaan kalan verta suonissanne, te kumarratte syvään jokaisesta armonosotuksesta ja kernaammin kuolette nälkään kuin valitatte huonosta kohtelusta!"
Aika kului kulumistaan, ja meillä oli suunnaton nälkä. Multa edeskäypää ei vain kuulunut. Jos heillä kerran oli hyviä aikeita meidän suhteemme, niin olimmepa jo liian kauvaksi jätetyt yksin. Nälän kiihdyttämän Ned Landin sappi paisui paisumistaan, niin että pelkäsin sen ratkeavan kun hän viimein pääsi tekemisiin jonkun laivamiehen kanssa.
Kului vielä kaksi sanomattoman pitkää tuntia. Harpuunamestari hypähteli, karjui ja tärisytti rautaisia seiniä, multa kaikki turhaan. Laivassa oli hiljaista kuin ruumisarkussa. Se ei edes liikkunutkaan, sillä muuten olisin tuntenut potkurin synnyttämä tärinän. Merten mittaamattomiin uumeniin sukeltaneena se ei enää kuulunut millään siteillä ihmiskuntaan, ei maanpäälliseen elämään — äänettömyys ja liikkumattomuus täällä alhaalla olivat hirvittävät.
Minä olin hämmentynyt, Conseil levollinen ja Ned Land raivosi.
Jopa kuului kolinaa ulkopuolelta. Askeleita kajahteli metallipermannolla. Salvat väännettiin syrjään, ovi aukeni ja edeskäypä ilmautui.
Ennenkun ennätin väliin, oli kanadalainen syössyt kuin tiikeri miesparan kimppuun, lyönyt hänet lattiaan ja piteli häntä kurkusta. Tarjoilija pyristeli turhaan hänen jäntevän kouransa alla.
Conseil oli jo ennättänyt kiertämään julmistuneen miehen kättä irti hänen puoleksi tukehtuneen uhrinsa kurkusta ja minä olin rientämässä hänelle avuksi, kun äkkiä seisahduin kuin naulattuna paikoilleni kuullessani seuraavat ranskaksi lausutut sanat:
"Tyyntykää, mestari Land; ja te, herra professori, suvaitkaa kuulla minua!"
X LUKU
Merehinen
Laivan päällikkö se meille päin puhui.
Hänen sanansa kuullessaan Ned Land nousi äkkiä pystyyn. Tarjoilija, joka oli melkein hengetönnä, kompuroi ulos hytistä saatuaan isännältään merkin; mutta niin suuri oli viimemainitun mahti laivassaan, ettei hän katseella tai eleelläkään ilmaissut niitä koston ja vihamielisyyden tunteita, joita hänellä täytyi olla kanadalaista kohtaan. Minä typertyneenä ja Conseilkin kaikessa hidasluontoisuudessan jännitettynä odotimme äänettöminä tämän kohtauksen jatkoa.
Nojautuen pöydän kulmaan, käsivarret ristissä rinnalla, katseli päällikkö meitä totisen tarkasti. Epäilyttikö häntä ruveta puhumaan? Kaduttiko häntä jo äsken ranskaksi lausumansa sanat? Niin ainakin ajattelin.
Hetkisen äänettömyyden jälkeen, jota ei ainakaan kukaan meistä rohjennut katkaista, hän puhkesi puhumaan kylmällä ja läpitunkevalla äänellä:
"Hyvät herrat, minä puhun ranskaa, englantia, saksaa ja latinaa, kaikkia aivan yhtä hyvin. Olisin siis jo ensi kohtauksessamme voinut vastata teille, mutta halusin ensin tulla tuntemaan teidät ja sitten miettiä asiaa. Teidän itsekunkin antamat esitykset seikkailuistanne kävivät pääkohdissaan yhteen ja vakuuttivat minua juttunne totuudesta sekä antoivat minun tietää keitä olette. Tiedän siis nyt, että kohtalo on tuonut eteeni herra Pierre Aronnaxin, joka on Pariisin Luonnonhistoriallisen museon professori, hänen palvelijansa Conseilin ja Ned Landin, joka on syntyperäinen kanadalainen ja harpuunamestari Amerikan Yhdysvaltain sotalaivastoon kuuluvalla frekatilla Abraham Lincolnilla."
Minä kumarsin myöntäen. Minulle ei oltu tehty mitään kysymyksiä, joihin olisi pitänyt vastata. Tuo mies puhui sujuvata, virheetöntä kieltä, murtamatta lainkaan muukalaisen tavalla. Mutta sittenkin oli minun mahdotonta uskoa häntä kansalaisekseni.
Hän jatkoi seuraavaan tapaan:
"Olette epäilemättä arvelleet, että olen viivytellyt liikaa ruvetessani uudelleen puheisiin kanssanne. Syy tähän on se, että päästyäni selville teidän persoonistanne tahdoin seikkaperäisesti punnita, mihin toimenpiteisiin minun oli teihin nähden ryhdyttävä. Olen epäröinyt kauvan. Mitä sekavimmat olosuhteet ovat saattaneet teidät tekemisiin miehen kanssa, joka on katkaissut kaikki siteensä muuhun ihmiskuntaan. Te olette häiritsevästi sekautuneet minun olooni ja askareihini."
"Tahtomattamme!" uskalsin lausua.
"Tahtomattanne?" toisti muukalainen, korottaen hiukan ääntään. "Tahtomattaanko Abraham Lincoln ajeli minua takaa kaikilla merillä? Tahtomattanneko lennätitte poiskilpistyviä tykinluotejanne alukseni rautakupeisiin? Tahtomattaanko mestari Land survi minua harpuunallaan?"
Minä jouduin hämilleni näistä sanoista. Mutta niissä lausuttuihin syytöksiin oli minulla hyvin luonnollinen vastaus annettavana, ja minä annoin sen.
"Herrani", sanoin, "epäilemättä teillä ei ole aavistustakaan siitä, mitä huomiota ja väittelyä olette aiheuttanut sekä Europassa että Amerikassa. Ette tiedä että erinäiset onnettomuudet, jotka ovat johtuneet yhteentörmäyksistä teidän vedenalaisen aluksenne kanssa, ovat kuohuttaneet yleistä mielipidettä kahdessa maanosassa. Jätän mainitsematta, millä lukemattomilla erilaisilla otaksumilla on koetettu selittää sitä käsittämätöntä ilmiötä, jonka salaisuus on yksin teidän tiedossanne. Mutta teidän täytyy ymmärtää, että ajellessaan teitä takaa Tyynen valtameren ulapoilla luulotteli Abraham Lincoln vainoovansa jotakin valtaista merihirviötä, jonka tihutöistä oli välttämättä tehtävä loppu."
Päällikön huulet vetäytyivät karsaaseen hymyyn; sitten hän lausui vielä kylmemmällä äänenpainolla:
"Herra Aronnax, uskallatteko vakuuttaa, ettei frekattinne olisi yhtä kernaasti vainonnut ja pommittanut vedenalaista veneitä kuin mitä elävää merihirviötä hyvänsä?"
Kysymys sai minut sanattomaksi, sillä varmastikaan ei kapteeni
Farragut olisi tässäkään tapauksessa pitkältä epäröinyt.
"Ymmärrätte kai nyt, herrani, että minulla on oikeus kohdella teitä vihollisinani?"
Siihen en tietystikään vastannut mitään. Sillä kannattiko jatkaa keskustelua tällaisesta kysymyksestä, kun raaka voima voi repiä rikki parhaimmatkin todistelut?
"Olen epäröinyt jonkun aikaa", jatkoi päällikkö; "eikä ole mitään syytä jonka vuoksi osottaisin teille vierasystävyyttä. Jos tahdon erottaa teidät tyköäni, niin mikään asia maailmassa ei herättäisi minussa halua jälleennäkemiseen; minä asettaisin teidät tämän aluksen kannelle, jolla tuonaan löysitte turvapaikan, sukeltaisin sitten syvyyteen ja unohtaisin, että teidänlaisianne olentoja koskaan oli olemassakaan. Enkö silloin menettelisi oikein?"
"Ehkäpä raakalaisen kannalta", vastasin, "mutta ei sivistysihmisen."
"Professori", lausui päällikkö nopeasti, "minä en lainkaan ole teidän rotunne sivistysihmisiä. Olen täydellisesti rikkonut välini ihmiskunnan kanssa, syistä joita minulla yksin on oikeus punnita. Siksi en tottele sen lakeja ja toivon, ettette enää koskaan muistuta niistä minulle!"
Se oli selvää puhetta. Harmin ja katkeruuden välke loisti muukalaisen silmissä, ja minä voin aavistella joitakin kamalia tapahtumia tuon miehen entisessä elämässä. Hän ei ollut ainoastaan vetäytynyt syrjään inhimillisten lakien piiristä, vaan tehnyt itsensä niistä riippumattomaksi, sanan avarimmassa merkityksessä vapaaksi niiden ulottuvaisuudesta! Kukapa uskaltaisikaan vainota häntä merien syvyyksiin saakka, kun hän jo pinnallakin murskasi kaikki häntä vastaan tehdyt rynnäköt? Mikä laiva voikaan vastustaa hänen vedenalaisen monitorinsa hyökkäystä?
Mikä panssari kestää sen keulan iskua? Ei yksikään ihminen voinut vaatia häntä tilille teoistaan; Jumala — jos hän Hänet uskoo, omatunto — jos hänellä sellaista on, ne olivat ainoat tuomarit, joiden edessä hän oli vastuunalainen.
Nämä mietteet kiertelivät nopeasti ajatuksissani, muukalaisen seistessä edessäni äänettömänä, meistä eristyneenä ja ikäänkuin itseensä kääriytyneenä. Minä katselin häntä pelonsekaisella uteliaisuudella, niinkuin Oidipos epäilemättä katseli Sfinksiä.
Pitkän äänettömyyden jälkeen päällikkö teki johtopäätöksen puhelustamme.
"Olen epäröinyt", hän sanoi, "mutta olen sitten ajatellut että etuni tulee tyydytetyksi sitä laupeutta noudattaen, johon jokaisella ihmisolennolla on oikeus vedota. Tahdon pitää teidät laivassani, koska kerran kohtalo on nakannut teidät tänne, Te saatte olla vapaita; ja korvaukseksi tästä vapaudesta asetan teille yhden ainoan ehdon. Riittää kun annatte kunniansananne, että noudatatte sitä ehtoa."
"Puhukaa, herrani", vastasin. "Otaksun ehtonne olevan sellaisen, että jokainen kunnianmies voi siihen suostua."
"On kyllä, herrani. Voi sattua että jotkut tapaukset, ennakolta aavistamattomat, saattavat pakottaa minut sulkemaan teidät hytteihinne joiksikin tunneiksi tai päiviksi, miten asia kulloinkin vaatii. Kun en halua milloinkaan käyttää väkivaltaa, odotan teiltä — teiltä enemmän kuin tovereiltanne, ehdotonta tottelevaisuutta. Näin menetellen minä otan kaikesta vastuunalaisuuden, vapautan teidät tykkänään, sillä minä teen mahdottomaksi että näkisitte mitään mitä teidän ei tule nähdä. Suostutteko siihen ehtoon?"
Siispä tulisi laivalla tapahtumaan asioita, lievimmin sanoen eriskummaisia, joita yhteiskunnallisten lakien piirissä vielä oleksivat ihmiset eivät saaneet nähdä! Niiden yllätysten joukossa, joita tulevaisuus minulle valmisteli, ei tämä ollut ainakaan viimeisiä.
"Me suostumme", vastasin; "mutta sallikaa minun, herrani, kysyä teiltä yhtä asiaa — yhtä ainoata."
"Kysykää."
"Sanoitte että tulisimme olemaan vapaat laivassanne."
"Täysin vapaat."
"Siispä kysyn teiltä, mitä tällä vapaudella tarkotatte?"
"No — vapautta mennä, tulla, nähdä, havaita kaikkea mitä täällä tapahtuu — joitakin harvoja tapauksia lukuunottamatta. Sanalla sanoen samallaista vapautta, jota me itsekin, toverini ja minä, nautimme."
Emme ilmeisestikään käsittäneet toisiamme.
"Pyydän anteeksi, herrani", huomautin, "mutta tällaista vapautta nauttii jokainen vankikin kopissaan. Se ei tyydytä meitä."
"Sen täytyy kuitenkin tyydyttää teitä!"
"Mitä? Meidän täytyisi luopua toivosta, että konsanaan enää näkisimme isänmaatamme, ystäviämme, toimipiiriämme?"
"Juuri niin, herrani. Mutta siitä sietämättömästä maailmanorjuudesta luopuminen, jota ihmiset mielellään sanovat vapaudeksi, saattaa olla paljon tuskattomampi kuin luulettekaan."
"No hyvä"! puuttui Ned Land puheeseen; "minä ainakaan en ikänä anna kunniasanaani, etten yrittäisi karata täältä."
"En pyytänytkään teidän kunniansanaanne, mestari Land", vastasi päällikkö kuivasti.
"Herrani", minä lausuin, alkaen kiivastua vastoin tahtoanikin, "te käytätte väärin valtaanne meihin nähden; se on julmasti tehty!"
"Ei, herrani, se on lempeästi tehty. Te olette minun sotavankejani. Minä säästin henkenne, kun olisin voinut syöstä teidät valtameren syvyyteen. Te hyökkäsitte kimppuuni. Te tulitte paljastamaan salaisuutta, josta ei yhdelläkään kuolevaisella saa olla aavistusta — koko minun olemassaoloni salaisuutta. Ja te luulette että minä aijon päästää teidät takaisin tuohon maailmaan, joka ei saa tietää minusta enää mitään? Ei koskaan! Muuten en tällä keinolla vartioi teitä — vartioin vain omaa turvallisuuttani."
Nämä sanat ilmaisivat päällikön tehneen päätöksensä, josta ei enää auttanut vedota.
"No niin, herrani", lisäsin, "te siis yksinkertaisesti annatte meidän valita elämän ja kuoleman välillä?"
"Aivan niin."
"Ystäväni", lausuin onnettomuustovereihini kääntyen, "sellaiseen kysymykseen ei ole mitään vastausta. Mutta mikään annettu kunniansana ei sido meitä tämän aluksen isäntään."
"Ei mikään", vastasi tuntematon.
Sitten hän jatkoi kohteliaammalla äänensävyllä:
"Sallikaa minun nyt sanoa sanottavani loppuun. Minä tunnen teidät, professori Aronnax. Ehkäpä teillä ja tovereillanne on vähemmän valittamisen syytä kuin luulettekaan sen johdosta, että olette sidotut kohtalooni. Mielikirjojeni joukosta tulette löytämään Merten syvyyksistä julkaisemanne teoksen. Olen usein lukenut sitä. Olette tuloksissanne päässyt niin pitkälle, kuin maahansidottu tiede ylimalkaan voi päästä. Mutta te ette tiedä kaikkea — ette ole nähnyt kaikkea. Suvaitkaa minun sanoa, herra professori, että te ette tule katumaan aikaa jonka vietätte laivassani. Nyt lähdette tutkimusmatkalle ihmeitten maahan."
Näillä päällikön sanoilla oli syvä vaikutus minuun. En voi sitä kieltää. Minun heikkoon kohtaani oli satutettu; ja minä unohdin hetkeksi, ettei tutustuminen näihin yleviin tehtäviin ollut vapauden menetyksen arvoinen. Sitäpaitsi luotin siihen, että tulevaisuus lopultakin ratkaisisi tämän pulmallisen kysymyksen. Niinpä tyydyin sanomaan:
"Millä nimellä minun on teitä puhutteleminen?"
"Herrani", vastasi päällikkö, "teille olen kapteeni Nemo[12]; ja te ja toverinne olette matkustajia Nautilus-laivalla."
Kapteeni Nemo soitti. Eräs tarjoilija saapui. Kapteeni antoi hänelle käskyjä sillä omituisella kielellä, josta en tullut hullua hurskaammaksi. Sitte hän kääntyi kanadalaisen ja Conseilin puoleen sanoen:
"Ateria odottaa teitä hytissänne. Seuratkaa tätä miestä."
"Ja nyt, professori Aronnax, aamiaisemme on valmis. Sallikaa minun näyttää teille tie."
"Olen käytettävänänne, kapteeni."
Minä seurasin kapteeni Nemoa; ja heti ovesta ulos astuttuani havaitsin tulleeni jonkinlaiseen sähkövalolla valaistuun käytävään. Noin kymmenen metriä sitä astuttuamme avautui toinen ovi edessämme.
Siitä saavuimme ruokasaliin, jonka koristelu oli vakavata ja arvokasta tyyliä. Sen kummallakin kapealla seinällä seisoi kaksi korkeata, mustapuu-upotteilla koristettua tammista astiakaappia, joiden hyllyillä kimalteli astioita Kiinan posliinista ja arvaamattoman kalliita lasi- ja kristalliesineitä. Valmiiksi katettu ruokapöytä hohti kuulakkaassa katuvalaistuksessa, jonka räikeyttä pehmensivät erinomaiset seinä- ja kattomaalaukset.
Murkinaksi tarjottiin monilukuisia ruokalajeja, joihin meri yksinomaan oli luovuttanut tarveaineet. Ne maistuivat hyvältä, vaikka niissä oli omituinen makunsa, johon helposti kuitenkin totuin; niissä tuntui olevan runsaasti fosforia.
Kapteeni Nemo katseli minua. Vaikka en kysellyt häneltä mitään, niin hän arvasi ajatukseni ja vastasi niihin.
"Useimmat näistä ruokalajeista ovat teille outoja", hän sanoi.
"Syökää kuitenkin pelotta niitä. Itse olen jo kauvan sitten luopunut
maaperäisistä ravintoaineista, kärsimättä siitä vähintäkään haittaa.
Väkeni voi hyvin ja lihoo tästä samasta ruuasta."
"Siispä ovat kaikki nämä laitteet merellistä alkuperää?" sanoin.
"Niin on, professori, meri hankkii kaikki tarpeeni. Välistä heitän ulos verkkoni ja vedän takaisin ne täynnä saalista. Toisinaan ajan takaa riistaa, joka oleskelee vedenalaisissa metsissä ja lekottelee valtameren äärettömillä ruohoaavikoilla, niinkuin aikoinaan Neptunuksen karja. Täällä alhaalla on rajaton luonnonrikkaus, jonka antimet kasvavat kaikkien olioiden Luojan kylvöstä."
"Voin kyllä ymmärtää, kapteeni, että kalaa ja muuta vedenriistaa teille on aina viljalti tarjolla; mutta en käsitä kuinka täällä voitte hankkia näitä liharuokia, joita nyt on edessämme."
"Mitä lihaksi luulette, professori, on kilpikonnan selkäpaistia. Tässä on myöskin pyöriäisen eviä, jotka teistä kai maistuvat sianlihamuhennokselta. Kokkini on taitava mies ja pitää kunnianaan keksiä yhä uusia ruokalajeja meren antimista. Maistelkaahan tätä kermahyytelöä, joka on valmistettu valaanmaidosta sekä rakkolevästä keitetystä sokerista, ja lopuksi sallikaa minun tarjota merivuokkosäilykkeitä, jotka vetävät vertoja makeimmille hedelmille."
Maistelin enemmän uteliaisuudesta kuin herkkusuisuudesta, kuunnellen kapteeni Nemon mieltäkiinnittäviä merijuttuja.
"Te rakastatte merta, kapteeni?"
"Rakastanko — kyllä! Meri on kaikkeus. Se peittää seitsemän kymmenettä osaa maapallon pinnasta. Sen hengitys on puhdasta ja elähyttävää. Se on suunnaton erämaa, mutta siinä en koskaan ole yksin, sillä elämä katselee vastaan lukemattomilta tahoilta. Meri on yliluonnollisen ja ihmeellisen olemassaolo ruumiillistuneena. Se on täynnä rakkautta ja tunnetta; se on 'elävä äänettömyys', niinkuin eräs runoilijoistamme on sanonut. Todentotta, professori, täällä on luonnolla suuri aarreaittansa, täynnä kasvi- eläin- ja kivikunnan ihmeitä. Maapallomme alkoi meren muotoisena, niin sanoakseni; ja kenpä tietää, vaikka se samallaisena lopettaisikin olemassaolonsa. Meri on rajattoman rauhan valtakunta, se ei suvaitse hirmuvaltiaita. Sen pinnalla ihmiset voivat säätää ja toimeenpanna vääriä lakeja, niiden kautta sortaa ja hakata kappaleiksi toisiaan; mutta kymmenen metrin syvyydessä heidän valtansa ja voimansa loppuu. Ah, herrani, elämä — elämä on täällä vesien kohdussa! Täällä yksin ihminen on riippumaton! Täällä en tunnusta ketään herrakseni! Täällä olen vapaa!"
Kapteeni Nemo vaikeni yht'äkkiä kesken innostustaan. Hän nousi pystyyn ja käveli kiihottuneena edestakaisin lattialla. Viimein hän tyyntyi, sai takaisin entisen kylmän ja jäykän ilmeensä ja kääntyi puoleeni sanoen:
"No niin, professori, jos haluatte käydä katselemassa Nautilusta, niin lähden liehtariksi."
Minä seurasin häntä. Ruokasalin takaseinällä olevasta kaksoisovesta astuimme toiseen, yhtä suureen suojaan kuin edellinen.
Se oli kirjasto. Pitkin seiniä seisoi korkeita vaskihelaisia hyllyjä ja kaappeja sinipunervasta ebenpuusta, täynnä yhdenmukaisiin kansiin sidottuja kirjoja. Niiden välillä seinävierillä oli mahtavia ruskealla nahalla päällystettyjä leposohvia, uhkean paisuvia ja mitä veikeintä mukavuutta tarjoovia. Keveitä, liikkuvia lukupöytiä, joita voi työntää joka haaralle, oli niiden sivuilla. Keskellä lattiaa oli suunnaton pöytä, kukkuroillaan jo vanhettuneita aikakauslehtiä ja lentokirjallisuutta. Sähkövalo valaisi joka sopen, loistaen neljästä kattoon kiinnitetystä himmeästä puolipallosta. Katselin todella ihaillen tätä kirjatoukan paratiisia, tuskin kyeten uskomaan silmiäni.
"Kapteeni Nemo", sanoin isännälleni, joka oli viskautunut eräälle leposohvista, "tällainen kirjastohuone olisi kunniaksi mille mannermaan hovilinnalle hyvänsä; ja olen täynnä ihmetystä kun näen, että sellaista ylellisyyttä voi tavata täällä merenpohjalla."
"Missäpä muualla voisikaan löytää parempaa yksinäisyyttä ja hiljaisuutta kuin täällä? Tarjooko työhuoneenne museossa teille näin suuria etuja, professori?"
"Ei totisesti, herrani; minun täytyy myöntää että se on joka suhteessa paljon köyhemmin varustettu kuin tämä. Teillä on ainakin kuusi- tai seitsemäntuhatta nidettä koossa täällä."
"Kaksitoistatuhatta, herra Aronnax. Ne ovat ainoat siteet, jotka minua maahan yhdistävät. Minä katkaisin välini sen kanssa samana päivänä, jolloin Nautilus ensi kerran sukelsi aaltojen alle. Sinä päivänä olin ostanut viimeiset kirjani, viimeiset aikakauskirjani ja lentolehtiseni, ja siitä alkaen rakastan ajatella, etteivät ihmiset enää mieti ja kirjoita kirjoja. Tämä kirjasto on muuten aina vapaasti käytettävänänne."
Minä kiitin kapteeni Nemoa ja kävin kirjaston hyllyjä tarkastamaan. Tieteellistä ja siveysopillista kirjallisuutta ynnä kaunokirjallisuutta oli niillä yllinkyllin ja joka kielellä, mutta valtiotalouden alalta en nähnyt ainuttakaan teosta; se aine näytti täällä kerrassaan poissuljetulta. Totta puhuakseni olivat kaikki kirjat sikinsokin; kapteeni Nemo näytti lukeneen valitsematta mitä vain käteen sattui.
"Minä kiitän vielä kerran teitä, kapteeni", sanoin, "että annoitte tämän kirjaston vapaasti käytettäväkseni. Se sisältää oikeita tieteen aarteita, joista kyllä tulen hyötyä ottamaan."
"Tämä huone ei ole ainoastaan kirjasto", huomautti isäntäni, "se on myöskin tupakkasalonki."
"Tupakkasalonki!" huudahdin. "Saako täällä laivassa polttaa?"
"Tottahan toki."
"Sitten täytyy minun uskoa, että olette yhteydessä Havannan kanssa."
"Ei lainkaan. Koettakaahan tätä sikaria; ja vaikka se ei ole Havannan tuotetta, niin luulen sen maistuvan teille, jos olette tupakantuntija."
Otin hänen tarjoamansa savukkeen; ulkomuodoltaan se muistutti Lontoon tupakkatuotteita ja näytti olevan tehty kullanvärisistä lehdistä. Sytytin sen sievästä pronssisytyttimestä ja vedin ensi savut nauttien kuin ainakin ankara tupakkamies, joka ei ole saanut polttaa kahteen päivään.
"Tämä sikari on mainio", sanoin, "mutta oikeata tupakkaa se ei ole."
"Ei olekaan", vastasi kapteeni. "Tämä tupakka ei tule Havannasta eikä Turkista. Se on eräänlaista, runsaasti nikotiinia sisältävää ruohoa, jota kokoan merestä, joskin niukalti."
Kirjastosta kapteeni Nemo saattoi minut museoon, joka sisälsi harvinaisia kokoelmia sekä taiteen että luonnon aarteita. Se oli loistavasti valaistu, avara suoja, kymmenen metriä pitkä, kuusi leveä ja viisi korkea.
Kolmekymmentä taulua, kaikki taiteen mestarituotteita, riippui yhdenmukaisiin kehyksiin soviteltuina seinillä. Ne olivat Rafaelin, Leonardo da Vincin, Correggion, Titianin, Veronesen, Murillon, Holbeinin, Velasquezin, Rubensin sekä uudempain mestarien maalauksia. Nurkissa sijaitsevilla jalustoilla seisoi hienoja marmori- ja pronssijäljennöksiä antiikin kuvanveistoksista. Yhdellä seinämällä oli iso piano ja sen kannella Weberin, Rossinin, Mozartin, Beethovenin, Haydnin, Meyerbeerin, Wagnerin, Auberin ja Gounod'n sävellyksiä.
Upeissa lasilaatikoissa sain ihailla mitä harvinaisimpia ja kallisarvoisimpia merelliskokoelmia. Siinä oli ihmeen ihania koralleja, simpukoita, näkinkenkiä, meritähtiä, merivuokkoja, polyyppeja, sieniä ja sen semmoisia merenpohjan asujamia; eriskummallisia kaloja jos jonkinlajisia ja -kokoisia; ja vihdoin helmikokoelma, joka sisälsi valkeita, leimullisia, vihreitä, keltaisia, sinisiä ja mustia helmiä, jotkut kyyhkynmunaakin isompia ja kaiken kaikkiaan kallisarvoisemmat kuin yksin Muskatin imamin kokoelma, jota on totuttu pitämään maailman arvokkaimpana.
Koettaessani mielessäni vaikkakin turhaan kuvitella, kuinka epälukuisia miljooneja yksin nämä merelliskokoelmat olivat tulleet kapteeni Nemolle maksamaan, virkkoi tämä:
"Te tarkastatte kokoelmiani, professori? Kieltämättä ovat ne omiaan huvittamaan luonnontutkijaa, mutta minulla itselläni on niistä vielä suurempi hupi, sillä olen omin käsin kerännyt kokoon ne kaikki. Ei ole merenpohjalla sopukkaa, joka olisi välttynyt etsiskelyiltäni."
"Voin ymmärtää, kapteeni, kuinka hurmaavaa onkaan kuljeskella tällaisten aarteiden keskellä. Te olette niitä aniharvoja, jotka ovat itse koonneet kalleutensa. Ei missäkään Europan museossa ole näin suurenmoisia ja harvinaisia merelliskokoelmia. Mutta jos tuhlaan kaiken ihailukykyni niille, niin mitä jää laivan varalle jolla ne ovat kootut? En tahdo tunkeutua salaisuuteenne, kapteeni; mutta minun täytyy tunnustaa että Nautilus kaiken kaikkineen, nerokkaine suunnitelmineen, ihmeellisine rakenteineen ja valtavine liikuntavoimineen kiihoittaa uteliaisuuttani mitä suurimmassa määrässä. — Tämän huoneen seinillä esim. näen koko joukon kojeita, joiden tarkotuksesta minulla ei ole aavistustakaan."
"Samoja kojeita tulette näkemään minun omassa huoneessani, jossa kohti kernaasti selitän teille niiden käytännön. Mutta ensin käymme katsomaan teille varattua hyttiä. Teidän on nähtävä mitä mukavuuksia Nautilus kykenee tarjoamaan vierailleen."
Seurasin häntä keulan puolelle ja näin edessäni — en mitään ahdasta hyttiä, vaan oikean asuinsuojan vuoteineen, toalettipöytineen ja muine mukavuuksineen. Voin vain hartaasti kiittää isäntääni.
"Teidän suojanne on aivan minun huoneeni vierensä", hän sanoi, avaten oven, "ja minun hyttini taas avautuu arkihuoneeseen eli museoon, josta juuri lähdimme."
Astuimme kapteeni Nemon suojaan; se oli koruton, milteipä munkkimaisen yksinkertainen. Sisustuksena oli vain kapea rautainen telttasänky, pöytä ja vähän toalettitarpeita. Ei lainkaan niitä mukavuuksia, joita minun huoneessani niin runsaasti oli tarjona.
Kapteeni viittasi minua istumaan ja alkoi sitten kertomuksensa.
XI LUKU.
Kaikki käy sähköllä.
"Kas tässä", sanoi kapteeni Nemo, osottaen minulle hyttinsä seinillä riippuvia kojeita, "ovat kaikki Nautiluksen liikehtimiseen tarvittavat vehkeet. Täällä, samoin kuin arkihuoneessakin, ovat ne aina silmieni alla tarkalleen osottamassa asemaani ja kulkusuuntaani keskellä valtamerta. Toiset niistä ovat teille tuttuja, niinkuin lämpömittari, joka näyttää alukseni sisäpuolisen lämpömäärän, ilmapuntari, joka osottaa ilmanpaineen ja ennustaa säänmuutokset; hygrometri, joka ilmoittaa ilmakehän kosteuden tai kuivuuden; myrskylasi, jonka sisusainekset hajautumisellaan tietävät rajuilmain tulosta; kompassi, joka ohjaa kulkuani, sekstantti, joka auringon korkeudesta näyttää leveysasteen, kronometrit, joilla lasken pituusasteen, sekä päivä- ja yökiikarit, joilla tarkastan taivaanrantaa Nautiluksen kohottua vedenpinnalle."
"Ne kaikki ovat tavallisia merikojeita", vastasin, "ja minä tunnen niiden käytännön. Mutta nämä toiset epäilemättä vastaavat Nautiluksen erikoistarpeita. Tuo kellotaulu liikkuvine viisarineen on kaiketi manometri (höyrypaineenmittari)?"
"Se on manometri. Mutta ollen yhteydessä veden kanssa, jonka ulkoista painetta se osottaa, antaa se samalla myös tietää millä syvyydellä kuljemme."
"Entä nuo toiset kojeet, joiden käytäntöä en voi aavistaa?"
"Kas tässä, professori, on minulla syytä antaa teille hiukan selityksiä. Tahdotteko ystävällisesti tarkastaa niitä?"
Hän vaikeni hetkiseksi, jatkaen sitte:
"On olemassa valtava voima, nöyrä, nopea ja helposti käytettävä, joka alistuu mihin tarkotukseen hyvänsä ja joka on ylinnä valtiaana aluksessani. Kaikki toimitetaan täällä sen avulla. Se valaisee, se lämmittää ja on koneitteni elävä sielu. Tämä voima on sähkö."
"Sähkö!" huudahdin hämmästyneenä[13].
"Aivan niin, herrani. Tahdotteko tietää kuinka sitä valmistan? Te tunnette meriveden kokoonpanon. Kilogrammassa sitä on 96 l/2 prosenttia vettä ja noin 2 2/3 prosenttia kloorinatriota eli tavallista keittosuolaa, loput eräitä talkki- ja maasuoloja. Kuten näette, on siinä kloorinatriota siis melkoisesti. Tätä natriota minä erittelen merivedestä ja valmistan siitä tarvisaineeni. Ne kuten kaiken muunkin mitä täällä tarvitsen saan valtamerestä, se se antaa minulle sähköä, ja sähkö antaa lämpöä, valoa, liikuntakykyä, sanalla sanoen elämää Nautilukselle."
"Mutta ei kuitenkaan ilmaa jota hengitätte?"
"Oh, voisin kyllä valmistaa niin paljon ilmaakin kuin hengitämme, mutta se on tarpeetonta, sillä voin nousta pinnalle milloin minua haluttaa. Mutta vaikka sähkö ei varustakaan minua hengittämiseen tarvittavalla ilmalla, niin käyttää se valtavia ilmapumppuja, Jotka sijaitsevat avarissa säiliöissä ja joiden avulla kykenen viipymään meren syvyyksissä mieleni mukaan. Se antaa aina yhtäläistä ja keskeytymätöntä valoa, jollaista aurinko ei maan asukkaille anna. Katsokaahan tuota kelloa; se käy sähköllä ja vie täsmällisyydessä voiton parhaista kronometreistä. Olen jakanut sen taulun neljäänkolmatta tuntiin, niinkuin Italian kelloissa on tapana, sillä täällä alhaalla ei meillä ole yötä eikä päivää, ei aurinkoa eikä kuuta, vaan aina yhtäläinen keinotekoinen valo, jonka otan mukaani meren pohjaan. Katsokaa, nyt on kello 10 aamulla."
"Juuri niin."
"Kas tässä näette toisenlaista sähkön käytäntöä. Tämä edessämme riippuva kellotaulu osottaa Nautiluksen nopeutta. Sähköjohto yhdistää sen potkuriin, ja neula ilmoittaa todellisen vauhdin. Näettekö, nyt kiidämme eteenpäin kahden peninkulman nopeudella tunnissa."
"Se on ihmeellistä, kapteeni, ja te teette aivan oikein kun käytätte hyväksenne tuota voimaa, joka korvaa tuulen, veden ja höyryn."
"Emme ole vielä lopussa, herra Aronnax", sanoi kapteeni Nemo; "jos tahdotte seurata minua, niin tarkastamme laivan peräpuolta."
Minä jo todella tunsin tämän vedenalaisen aluksen etuosan, jossa keulasta alkaen oli seuraavat suojat: ruokasali, viisi metriä pitkä ja erotettu kirjastosta vedenpitävällä väliseinällä; kirjasto, samoin viisi metriä pitkä; iso arkihuone eli museo, kymmenen metriä pitkä ja erotettu kapteenin huoneesta toisella vedenpitävällä väliseinällä; viimemainittu huone, viisi metriä pitkä; minun huoneeni, kaksi ja puoli metriä pitkä ja vihdoin ilmasäiliö, seitsemän ja puoli metriä pitkä. Kaikkiaan siis pituutta kolmekymmentä viisi metriä. Edellämainitut veden pitävät väliseinät olivat varustetut ovilla, jotka kumilaitteilla olivat tehdyt ilmanpitäviksi, niin ettei vuodonkaan sattuessa ollut uppoamisen vaaraa.
Minä astuin kapteeni Nemon jälessä käytävää pitkin ja saavuin aluksen keskiosaan. Siellä oli jonkinmoinen kaivo tahi kuilu kahden vedenpitävän väliseinän välillä. Rautakoukulla seinään kiinnitetyt rautaiset tikaportaat johtivat sen yläpäähän. Minä kysyin kapteenilta, mihin tarkotukseen portaita käytettiin.
"Ne vievät purteen", hän vastasi.
"Mitä, onko täällä pursikin?" kysäsin kummastuneena.
"Tietystikin, mainio pursi, kevyt ja uppoamaton, jolla käymme kalassa tahi huvimatkoilla."
"Mutta siihen muuttaaksenne teidän täytyy nousta vedenpintaan?"
"Ei lainkaan. Pursi on kiinnitetty Nautiluksen ulkorungon yläosaan sitä varten sovitettuun onteloon. Se on kannellinen, aivan vedenpitävä ja kiinnitetty emäalukseen vankoilla rautaruuveilla. Nämä portaat johtavat Nautiluksen kanteen tehtyyn aukkoon, jota tarkoin vastaa toinen, purren kylkeen tehty aukko. Tämän kaksoisoven kautta minä käyn sisään purteen. Mieheni sulkevat Nautiluksen aukon, ja minä suljen purren aukon ruuvikierteillä. Sitte irroitan kiinnitysruuvit, ja pursi kohoaa aika vauhtia vedenpintaan. Nyt avaan kansilevyn, kohotan maston, nostan purjeen, otan airot esiin ja annan huristaa".
"Mutta miten palaatte laivaan?"
"Minä en tänne palaakaan, herra Aronnax; Nautilus saapuu minua noutamaan."
"Teidän määräyksestänne?"
"Minun määräyksestäni. Sähköjohto yhdistää molemmat alukset. Minä sähkötän miehilleni, se riittää."
"Todentotta", huokasin hämmästyneenä, "ei mikään saata olla sen yksinkertaisempaa."
Noustuamme portaita myöten välikannelle vilkasin kahta metriä leveään hyttiin, jossa Conseil ja Ned Land ihastuneina ahmivat oivallista aamiaistaan. Sitten avautui ovi kolme metriä leveään keittiöön, jota avarat varastosäiliöt ympäröivät. Sielläkin oli sähkö palvelijana, keittäen ruoat paremmin kuin yksin kaasukin. Keittoastiain alla kulkevat virrat antoivat platinasienelle[14] tavattoman kuumuuden, joka sitten jakautui eri tahoille. Ne myöskin kuumensivat tislauskonelta, joka suolaa haihduttamlla valmisti mainiota juomavettä. Keittiön vieressä oli mukavasti sisustettu kylpyhuone kuuman- ja kylmänveden hanoineen.
Lähellä keittiötä oli myöskin miehistön makuusuoja, viisi metriä pitkä. Mutta sen ovi oli suljettu, niin etten sen järjestelystä voinut päätellä laivaväen lukumäärää.
Perällä oli neljäs väliseinä, jota erotti tämän osaston konehuoneesta. Ovi aukeni ja minä astuin kirkkaasti valaistuun, kokonaista kaksikolmatta metriä pitkään suojaan. Se oli jaettu kahteen osastoon; toisessa valmistettiin sähköä ja toinen sisälsi koneiston, jonka avulla sähkö pyöritti potkuria. Minä tarkastelin laitoksia suurella mielenkiinnolla, nähdäkseni millä tavalla kapteeni Nemo — joka varmasti oli etevä insinööri — oli suunnitellut aluksensa konepuolen.
"Kuten näette", sanoi isäntäni, "käytän Bunsenin pattereita enkä Ruhmkorffin. Viimemainitut eivät olisi tarpeeksi voimakkaita. Bunsenin pattereita tarvitsee vähemmän lukumäärän, mutta ne ovat isommat ja väkevämmät, niinkuin kokemus paraiten todistaa. Niillä synnytetty sähkövirta kulkee etupuolelle, missä se isojen sähkömagneettien avulla panee käyntiin vipuja hammasratasjärjestelmän, joka vuorostaan pyörittää potkurin akselia. Potkuri, jonka läpimitta on yli kuusi metriä ja ruuvikierre lähes kahdeksan metriä, tekee noin satakaksikymmentä pyörähdystä minuutissa."
"Mikä on suurin nopeutenne?"
"Kahdeksankymmentä kilometriä tunnissa."
"Minä näin Nautiluksen tekevän liikkeitä Abraham Lincolnin edessä ja sain silloin aavistusta sen erinomaisesta nopeudesta. Mutta se ei riitä. Meidän täytyy nähdä minne menemme. Meidän täytyy kyetä ohjaamaan oikeaan, vasempaan, ylös ja alas. Kuinka pääsette noihin suuriin syvyyksiin, joissa on laskettu olevan satojen ilmakehien paine? Kuinka palaatte takaisin valtameren pintaan? Ja kuinka pysyttelette sopivalla keskitasolla? Kyselenkö nyt liikaa?"
"Ette ollenkaan, professori", vastasi kapteeni hiukan epäröityään, "koska ette enää koskaan tule jättämään tätä vedenalaisia alusta. Käykäämme tupakkasalonkiin, se on meidän tavallinen puhelu- ja työhuoneemme; siellä saatte kuulla kaikki mitä haluatte Nautiluksesta tietää."