VIII.
Hannes makasi selällään pienen metsälammen rantakalliolla, vaatemytty päänsä alla. Yksinäiset metsälinnut olivat jo vaienneet ja hiljaisuutta rikkoi vain silloin tällöin ahvenen pulahdus kaislikossa.
Kallio oli lämmin ja siinä oli mukava levähtää. Ajatuksilta, painavilta ja kiusaavilta, sai siinä metsälammen rannalla ihmeellisen rauhan.
Mikä oli saanut ne kaikki karkkoamaan? Jos ajatus pyörähti jälelle jääneessä, tytössä ja talossa, voi se viipymättä siirtyä mihin vain, hiljaiseen lammin rantametsään, auerhämyiselle taivaalle, vanhaan kotitaloon ja tuntemattomaan tulevaisuuteen, mutta mikään niistä ei kiinnittänyt. Salolammen luonto kokonaisuudessaan tuntui pitävän kuin kaikkea yllä.
Nuori haapa lipatti siinä melkein korvan juuressa. Salama välähti läntisellä taivaalla ja ahven pulahti ruohikossa, jalan juuressa. Sitten ei taas kuulunut muuta kuin sammalen ritinä hengityksestä liikkuvain hartiain alla.
Ihana erämaan rauha. Kukapa sen suuruutta tajusi muut kuin saloseudun yksinäinen asukas.
Ei hänkään ollut sitä ennen tällaiseksi huomannut. Oliko tässä erikoisempaa kuin muulloinkaan jonkun saloseudun rauhaan pysähtyessä, taisi olla vain ero siinä, että hän voi nyt kaikkea paremmin tajuta, ottaa vaikutteita vastaan.
Hän olikin ehkä päässyt jo jonkun verran nousemaan entisyydestään.
Eiköhän sittenkin luonnon alkuperäinen asutus ollut kaikista kaunein. Kun vaan asujalla oli puuttumaton ravinto. Tällä hetkellä hän, kulkuri ja sukukirojen alainen, ei olisi kalliolevähdyspaikkaansa vaihtanut suurkaupungin miljoonapalatsiin. Täältä löysi elämän terveenä ja koruttomana, mutta palatsien nurkissa viihtyi kuolema.
Mikä risahti?
Hannes nousi katsomaan. Jänö oli puikkinut rantaan ja lipoi vettä kivenkolosta. Eipä näyttänyt pelkäävän. Rauhallisena painui asuntopaikoilleen niinkuin olisi nähnyt vertaisensa.
Pilvi lännellä oli kasvanut ja salama leimahti jossain kauempana.
Hannes painui jälleen sammalvuoteelleen ja jäi silmät kiinni miettimään.
Uni tuli tällä kertaa rauhallisena ja virkistävänä. Ihana saloseudun rauha kosketti suojelevalla kädellään nukkujaa.
IX.
Suuren konepajan valssit ja puristimet jyskyivät, rakennukset tärisivät ja sulatusuuneissa hehkui lakkaamaton tuli. Miehet heiluivat koneellisesti, hikisinä ja tylsin ilmein. Työn iloa ei näkynyt yhdenkään kasvoilla.
Eräässä hieman syrjemmällä sijaitsevassa pajassa takoi Hannes kuumeisesti. Pari miestä hääri hänen ympärillään, mutta hänen ajatuksensa näyttivät pysyvän kokonaan työssä, jota hän suoritti.
Hannes oli työpaikkaa etsiessään asettunut väliaikaisesti suuren konepajan töihin. Työ ei ollutkaan hänelle aivan outoa. Kotonaan Hakalassa oli hän suoritellut talossa tarvittavat sepän työt, ja takonut joskus naapureillekin.
Uutterana miehenä hän sai pian tehtaassa omintakeiset tehtävänsä ja se sai hänet toistaiseksi jäämään. Johtavan insinöörin huomiota oli kohta kiinnittänyt miehen erikoinen reippaus, jolla hän kävi käsiksi työhönsä. Ja kun häneltä oudoinkin työ kävi kohta helposti ja hän ymmärsi piirustuksia, sai hän pian paikan malliseppänä.
Hannesta oli ensi alussa kammottanut tehdastyö. Edeltäpäin hän ei ikinä olisi uskonut voivansa työskennellä tehtaassa. Toisen maatyöhön hän ei tahtonut ryhtyä ja omaa maata, ei edes torpan paikkaa, ollut hänen laiselleen kuljeksijalle saatavissa. Kukapa tiesi hänen hyvistä pyrkimyksistään.
Tehtaaseen tultuaan huomasi hän koneiden ja valssien ryskeessä jotain omituisesti tenhovaa. Aivan kuin olisi voinut sukukironsa asettaa väkivasaran alle ja nähdä miten ne murskautuivat. Jokainen koneiden tärähdys ja vasaran isku jäykisti hänen jänteitään ja hän tunsi, että hänen oli jäätävä, koskapa hän näin pääsi työhön, johon sai iskeä koko tarmollaan ja jossa sai jännittää kaikki voimansa. Lyyli, jolle hän oli kohta ilmoittanut uudesta työalastaan, ei ollut siihen tyytyväinen. »Olisit koettanut päästä maahan käsiksi, sitähän sinä kaipasit», oli hän kirjoittanut.
Ehkäpä tyttö ei ymmärtänyt, että hänelle oli juuri tällainen sopivata toistaiseksi. Mitä enemmän vietit painoivat häntä, sitä rajummin sai hän työskennellä ja tappaa niitä. Hän nautti melkein siitä, että sai rääkätä ruumistaan.
Lyylille hän kirjoitti tästä.
»— — — Koneiden ryskeessä on jotain, joka tenhoaa minut. Se on minulle työn laulua ja vielä paljon enemmän. Minä käyn lakkaamatonta taistelua paheeni kanssa ja väkivasaroista on tullut kuin auttavia ystäviä minulle. Yön hetkinä, kun pahat ajatukset ajavat minua takaa, menen minä näiden ystävieni luokse ja tunnen silloin aina heiltä saavani apua taistelussani. En millään hinnalla voisi silloin väkivaltaisesti uhrata elämännesteitä.
Mutta sittenkin. Miksi minä en saa tätä voimain mittelyä suorittaa maatyössä, omassa työssä? Tämä ajatuskin minua usein kiusaa. Siellä luonasi olisin saanut tarttua maahan ja olla luonnon terveitten voimien kanssa tekemisissä, mutta enhän voinut. Minä tahdoin tutkia, onko minussa yhtään miehuutta, ja ilman sitä tietoa en olisi koskaan voinut pyytää sinua kokonaan omakseni. Nyt tiedän, että kerran voin, ehkä piankin. Odota sitä ja kun tulee uusi kevät ja lehti puhkee puuhun, tulen varmasti silloin minäkin uutena miehenä luoksesi.»
Hanneksen työvauhtia ihmeteltiin kohta suuren tehdasalueen joka kolkassa. Työnjohtajat olivat mielissään saatuaan miehen, jonka työtehosta voivat huomauttaa toisille.
Mutta se teki Hanneksen vihatuksi toisten joukossa. Varsinkin kun hän ei ottanut osaa mihinkään työväen rientoihin.
Kiroiltiinkin jo hänelle ja uhkailtiin. Mutta se ei yhtään liikuttanut häntä. Mitäpä hänen tarvitsi kohdistaa huomiotaan muuhun kuin oman armottoman hirviönsä tappamiseen.
Hän ei ollut päässyt siltä vielä rauhaan. Se vei vielä voiton, useinkin jättiläiskamppailujen jälkeen, mutta nyt hän ei jäänyt enää murehtien miettimään tappioitaan, vaan suunnitteli uusia voittoja.
Sellaisen yön jälkeen, jolloin hän oli jäänyt tappiolle, työskenteli hän kuin jättiläinen. Melkein peläten katselivat toverit häntä ja insinöörit seurasivat salaperäisen kunnioittavasti hänen rajuja liikkeitään.
Sukukirous oli kuin jättiläispuristin, joka tahtoi musertaa hänet, mutta hän tahtoi olla jättiläistä vieläkin voimakkaampi. Ja siinä syntyi hirvittävä taistelu.
* * * * *
Kuitenkin tunsi Hannes olevansa vieraalla pohjalla. Iltasin, kun kuumeinen työ oli loppunut ja hän kulki asuntoonsa, kävi se aina yhä vaativammaksi ja selvemmäksi hänelle.
Miksi et poistu saloille ja rakenna sinne pirttiäsi, jossa ovat juuresi? Miksi et ota vastaan mitä on tarjolla? Tyttö ja rauhallinen kotikontu odottavat sinua. Oletko olevinasi viisas, kun uhraat nuoruutesi vuodet koneiden jyskeessä?
En ole vielä valmis vastaanottamaan, koetti hän rauhoittaa itseään.
Vielä jonkun aikaa karkaisua ja sitten.
Mutta voisithan voimiasi mi teliä maaemon kimpussa. Voisithan näyttää miten tähkäpäät saadaan huojumaan siellä, missä kasvaa vaivaiskoivikkoa.
Mutta kun ei ole omaa maata. Sepä se on.
Kun olisi perintömaa käsissä, aivan omituisena.
* * * * *
Kuukaudet vierähtelivät. Talvi oli mennyt Hannekselta kuin huomaamatta ohitse.
Lyyli kirjoitti harvoin. Viimeiset kirjeet tuntuivat omituisen kalseilta. Tyttö tuntui epäilevän hänen taistelunsa todenperäisyyttä.
— Sinä vain kiusaat itseäsi ja minua, kirjoitti hän. Tulisit pian. Minä en jaksa kauan odottaa.
Mutta jos kerran hän jaksoi, niin miksei tyttökin. Olihan hän kokonaan toisessa asemassa kuin mies, joka ponnisteli tulevan polven elämää silmällä pitäen.
Ja Hannes kirjoitti: Odota. Minä tulen ja silloin voin tarjota menneistä ajoista vapaan käden, miehen käden, joka tietää ohjata oikeaan suuntaan nuorena särkyneen elämänsä.
Hän jäi odottamaan vastausta, mutta se viipyi kovin kauan. Työinnossaan ei Hannes sitä huomannutkaan. Hän oli keksinyt eräänlaisen turpeenhienontajan ja pyytänyt lupaa insinööriltä pannakseen sen kokoon. Insinöörit pyysivät piirustuksia nähtäväkseen, mutta niitä ei ollut hänellä. Selitettyään suunnitelmaansa sai hän kaksi miestä käytettäväkseen ja työtarpeet. Kaikki sillä ehdolla, että keksintö luovutetaan tehtaalle.
Nyt hän työskenteli entistä kuumeisemmin, ja huomasi päivä päivältä pääsevänsä lujemmalle pohjalle.
Kun keksintö on valmis, voin minä lähteä Jokivarteen, ajatteli hän.
Hän aikoi tästä kirjoittaa Lyylille, mutta se ylenmääräisessä ponnistuksessa jäi päivästä päivään. — Pian minä tämän rakkineen saan kokoon ja silloin heitän hyvästit koko laitokselle.
Insinöörit ajattelivat toista. Heillä oli käytettävänään verraton kyky ja heidän oli kiinnitettävä se kokonaan liikkeeseen. Mutta kun he puhuivat loistavasta tulevaisuudesta Hannekselle, hymyili tämä. — Minun tulevaisuuteni on varmasti loistava, mutta ei täällä, ajatteli hän. Jokivarressa on saatava kasvamaan kaksi tähkää siellä, missä ennen on kasvanut yksi.
Eräänä iltana, kun hänen työtoverinsa olivat jo menneet pois ja hän yksin jäänyt työpajaan, tuli kolme tehtaan työmiestä ja vaati häntä mukaansa.
— Mihin? kysyi Hannes keskeyttämättä työtään.
— Talolle. Siellä aiotaan antaa sinulle ystävällinen varoitus.
— Mistä?
Hanneksen ääni oli kuin kylmän teräksen.
— Siitäpä, että täällä ei saa yksi tehdä enemmän kuin toinenkaan. Sinä oletkin jo mielettömällä rehkimiselläsi saanut meidän työmieskunniamme kärsimään.
— Onko sitä sitten ollut? kysyi Hannes kylmästi.
Miehet tulistuivat.
— Sinä näyt olevan ilmeinen rahapomojen nuoleksija, ja jollet muuta käytöstäsi, on sinun poistuttava kokonaan tehtaasta.
— Se on vain minun asiani, joka ei kuulu teille. Ja jos minä olen teidän työmieskunnianne vienyt, niin siitäpähän tiedätte, ettei sitä ole ollut olemassakaan. Ja nyt suorikaa matkoihinne!
Joku miehistä lähestyi uhkaavasti.
— Sinä tulet nyt talolle!
Mitään enää virkkaamatta tarttui Hannes miestä hartioihin ja heitti hänet ulos. Toiset seurasivat hänen jälkeensä. Kuului vain synkkää kiroilua tieltä.
Hetkistä myöhemmin sulki Hannes ovet ja käveli johtajainsinöörin asunnolle.
Siellä hän tuli kertoneeksi tapahtuman ja insinööri pyysi häntä jäämään luokseen yöksi.
— Ja sitten luulen huomenna saavani koneen valmiiksi, ilmoitti Hannes.
Herrat saavat tulla katsomaan.
— Ja ylihuomenna saadaan suorittaa sillä koeajo. Tämähän on loistavaa.
Me voimme aloittaa jo tulevaksi muokkauskaudeksi koneen valmistuksen.
— Mutta missäpä koeajon suorittaa, virkkoi Hannes. Nythän on maaliskuu vasta lopuillaan.
Insinööri naurahti.
— Hakala ei näy tietävänkään, että vuodenajat eivät meille merkitse mitään. Me voimme suorittaa koeajon vaikkapa helmikuussa. Rauta-yhtiöllä on suurenmoiset laitokset, joita te ette vielä kaikkia tunne. Kunhan tulette yhtiömme osakkaaksi, niin saadaan nähdä yhtä ja toista.
Yhtiön osakkaaksi? Hannes hymähti. Vai sitä herrat suunnittelivatkin. Olihan ikävää tuottaa hyville miehille pettymystä, mutta hän asettuisi osakkaaksi erääseen taloon, jossa muuan kirkassilmäinen tyttö oli jo odottanut kauan häntä.
Pianpa hän tästä jo joutaisikin lähtemään. Olisi vain pitänyt kirjoittaa Lyylille. Hän olisi siitä tullut varmaankin hyvin iloiseksi.
Mutta olihan somempaa mennä aivan odottamatta.
Jo nyt olikin jo maaliskuu lopuillaan ja huhtikuun perästä tulee ihana toukokuu, ja hän pääsee kiinni maahan, uutena ihmisenä. Uskollinen, hyvä Lyyli saa vihdoinkin tuskaisen odotuksen palkan.
X.
Maaliskuun päivä valkeni kirkkaana ja poutaisena. Näytti tulevan aikainen kevät, koskapa lumet olivat jo aukeilta sulaneet, niin että maa näkyi paikotellen.
Hanget kantoivat metsissä. Hannes oli noussut varhain ja lähtenyt kävelemään aukeamain poikki metsään.
Taivas oli keväisen kirkas ja hanki helisi askelten alla. Ehkä jo seuraavana päivänä hän pääsisi lähtemään. Ensin olisi ikävä rautatiematka, mutta sitten hän oikaisisi lopun matkasta suoraan keväthankia. Olisi ihanaa päästä aamuvarhaisella Jokivarteen. Lyyli voi olla lypsylle menossa, kun hän ilmestyy pihaan. Hän ilostuu, juoksee vastaan…
Hannes oli kiivennyt läheisen vaaran laelle, johon näkyi koko tehdasseutu ja suuri kylä. Sitä hän ei ensin huomannutkaan, katse lensi kauemmas, peninkulmien taa pohjoiseen.
Hannes istui kaatuneen puun tyvelle. Hänestä tuntui ihmeelliseltä kuluneet kuukaudet. Oliko hän todellakin sama mies, joka lähti autioksi käyneestä Hakalasta ja oleksi milloin missäkin ja pysähtyi vihdoin tänne? Elämä alkoi vähitellen tuntua kokonaan uudelta. Ankara työ oli auttanut häntä nousemaan. Miten iloiseksi Lyyli tuleekaan saatuaan tietää, ettei hän ollut turhaan ponnistellut. Siellä suuren luonnon keskellä hän tulisi kokonaan uudeksi ihmiseksi, sillä nyt hän jo voi luottaa itseensä, että pääsisi voitolle.
Hänen täytyi kiirehtiä tehtaalle, sillä tänään koeteltaisiin hänen pientä keksintöään.
Hän oli varma, että se toimi moitteettomasti, jos heillä vain oli tarpeellinen koekenttä. Herrat olivat ensin epäilleet, mutta sitten jo innostuneet itsekin.
Tehtaalla oli tehty valmistuksia siksi päiväksi. Insinöörit olivat puuhanneet pienet juhlallisuudet siltä varalta, että koe onnistuisi. Johtava insinööri oli käynyt jo hänen asunnollaan tapaamassa häntä.
— Me jo luulimme, että olisitte lähtenyt karkuun ja jättänyt ilman mitään keksintönne meille, leikitteli hän. Tulkaa nyt saamaan suunavausta ja sitten koekentälle.
Hän sai istua herrojen pöydässä ja hänelle lausuttiin kohteliaisuuksia: yhtiömme uusi osakas ja muuta sellaista joka tympäisi häntä. Ei hän ollut keksintöön ryhtynyt saadakseen kunniata ja mainetta, vaan voidakseen alkaa uuden ajanjakson elämässään.. Jos hän olisi tästä puhunut herroille, olisi hänelle naurettu.
— No, herra Hakala, kuinka paljon te pyydätte keksinnöstänne? kysyi yhtiön toimitusjohtaja hymyillen.
Herra Hakala. Se kuullosti hänelle, maankiertäjälle hieman oudolta. Turpeenkääntäjä hän oli ja tahtoi sinä pysyä. Mitkään lupaukset ja tarjoukset eivät saisi häntä unohtamaan maata.
— Noo, mitäpä minä, kunhan saan palkkani, jurahti Hannes melkein jäykästi.
— Ei niin vaatimattomasti. Ymmärrättehän, että keksintönne on kyllä jonkunarvoinen. Me lunastamme sen ja otamme teidät osakkaaksi yhtiöön. Voitte käyttää aikanne miten haluatte. Mallipaja ja miehiä on aina käytettävissänne. Ja nyt koekentälle.
* * * * *
Kone toimi moitteettomasti aivan niinkuin Hannes oli odottanutkin. Herrojen innostuksella ei ollut rajoja. Insinöörit ja toimitusjohtaja tekivät jo taskukirjoihinsa laskelmia kuinka paljon yhtiö tulisi vuosittain hyötymään keksinnöllä.
Hannes seisoi syrjässä eikä häneen näyttänyt tarttuvan toisten innostus. Hän oli poikennut kentälle mennessä asunnolleen ja huomannut pöydällä kirjeen, jonka postinkantaja oli siihen jättänyt.
Lyyliltä, oli hän ilostunut. Mutta kirje toi murheellisia tietoja. Lyyli ei ollut jaksanutkaan odottaa häntä. Oli lakannut toivomasta, että hän enää koskaan tulisi ja — oli lupautunut toiselle. Ensi sunnuntaina hänet jo kuulutettaisiin.
Kaiken tämän Lyyli oli kertonut kierrellen ja anteeksi anellen, mutta nähtävästi ilman mitään tuskaa. Kirjeensä loppuun oli hän liittänyt toivomuksen, että Hannes kohtelisi häntä edelleen ystävänä ja hän tahtoisi olla sitä samaa Hannekselle.
Hannes oli kiroten heittänyt kirjeen uunin pesään ja niin kuin unessa seurannut toisia koekentälle.
Näinkö hänen valoisa, uusi maailmansa luhistuikin? Näinkö surkeata pilaa oli koko elämä?
— No mutta ettekö te iloitsekaan keksintönne onnistumisesta? kuuli hän toisen insinööreistä sanovan. Mitä teille on tapahtunut?
Hannes mainitsi jotain ikävistä uutisista ja seisoi äänetönnä syrjässä. Hänelle oli nyt samantekevää vaikka olisi kuinka suuren keksinnön omistaja. Tänä aamuna olisi hän voinut tuntea iloa työnsä tuloksista, mutta nyt hän katseli sitä välinpitämättömästi.
— Ikäviä uutisia. Joutavia! Me lähetämme maailmalle iloisen uutisen keksinnöstänne ja kaikki muu saa jäädä. Me tarjoamme ensi aluksi pantentista viisikymmentätuhatta. Mitä sanotte? No, onhan teillä aikaa miettiä.
Mutta Hannes mietti että vaikka satatuhatta, olisi se saman tekevää. Mitä hän rahoilla… Ne tulivat liian myöhään. Hakala, isäin perintömaa, oli mennyt vieraisiin käsiin. Hautalainen ei luovuttaisi sitä millään hinnalla.
Muuta ei hän voinut miettiä kuin sitä, miten taivaan nimessä Lyyli oli saattanut niin tehdä. Nyt saisi hän taas aloittaa kuin alusta elämänsä.
Yht'äkkiä sai hän voimakkaan uhman halun.
Ottaa rahat yhtiöltä ja elää kuin viimeistä päivää.
Saisi Lyylikin tietää, ettei hän kerjäläisenä kulkenut.
Mutta se oli vain hetkellistä. Kuinka pitkälle hän siten pääsisi ja mitä hän sillä voittaisi. Entisen suuren voittonsa vain menettäisi.
Herrojen kemut olivat suurenmoiset ja Hanneksen täytyi pakostakin koettaa olla iloinen. Eihän hän voinut olla epäkiitollinen hänelle osoitetusta huomaavaisuudesta ja ystävällisyydestä. Johtava insinööri kuljetti hänet illalla pikku tanssiaisiinkin, jotka oli juhlan kunniaksi järjestetty ja jossa hän tahtoi nuoren keksijän esittää hienolle naisseuralle.
Mutta kun seuraavana päivänä kutsuttiin hänet konttoriin ja hän oli allekirjoittanut keksinnön luovuttamissopimuksen ja toimitusjohtaja latoi korkean kasan seteleitä hänen eteensä pöydälle, ei hän niihin kajonnut.
— Teidän ei sopisi noin kylmästi ottaa vastaan tarjoustamme, virkkoi johtaja, kun Hannes oli samalla myöskin ilmoittanut lähtevänsä. Kuka tahansa suostuisi ilolla liikkeemme jäseneksi, eikä liioin hylkisi summaa, joka teille annetaan, jatkoi hän.
— Pyydän anteeksi, mutta uutiset, joita sain kotopuolesta, vaativat minua lähtemään. Kertakaikkiaan on myöskin kohtaloni tällä kertaa sellainen, että minun on taas aloitettava alusta ja siksi en rahoille laske erikoisempaa arvoa. Voinhan pyytää sitten teiltä, jos tarvitsen.
— Sama kai se on. Me talletamme rahat pankkiin nimellenne ja ne ovat käytettävissä silloin kun haluatte.
Herrat näkivät, että miehen kanssa oli turha jatkaa keskustelua ja siispä hieman kylmästi sanoivat he hyvästit. Olihan heillä Hanneksen keksintö, menköön mies vaikka hiiteen, kun ei omaa etuaan ymmärtänyt.
Hannes erosi melkein hartaudella tehdasseudusta. Olihan hän täällä oppinut niin paljon.
Sydäntä jäyti kumminkin katkeruus, ettei voinut uutta elämäänsä aloittaa niinkuin oli jo kauan kuvitellut. Mihin hän nyt ohjaisi askeleensa? Entinen kotitalo tuntui kutsuvan häntä, mutta mitä hän siellä tekisi, jossa toinen oli käskijänä hänen kotonaan ja haltijana maalla, jonka olisi pitänyt kuulua hänelle.
Jokivarteenkin nyt tulisi toinen. Tyttö, joka oli saanut kaikki hänen parhaimmat ajatuksensa, ei jaksanutkaan odottaa.
Xl.
Raikas kevätaamu. Hanget kantavat. Hannes kävelee vinhasti poikki metsien ja soiden. Aurinko ei ole vielä noussut ja hän on jo useita neljänneksiä taivaltanut.
Tehtaalta lähdettyään on Hannes harhaillut ilman erikoista määrää. Lyylin kirjeen saatuaan oli hän selvittänyt pian itselleen asemansa. Hän oli kuin uusien olojen portilla. Hän oli aikonut siihen asti mennä toisesta portista kuvittelemaansa uuteen valoisaan elämään, mutta se oli lyöty kiinni häneltä. Toisesta oli nyt käytävä sisään eikä hän voinut edes kuvitella minkälaista tulisi olemaan.
Hänen lujaksi muodostuneelle luonteelleen oli tällainen välitila sietämätön. Hänen ruumiinsa oli tottunut raskaaseen työhön ja nyt — kävellä toimettomana.
Kuljeksiessaan oli Hannes yöpynyt muutamaan taloon tien varrella. Se oli hyvin hoidettu, vauras talo. Pihaveräjästä sisään astuessaan syöpyi heti sen ulkomuoto hänen aistimuksiinsa kuin maisemapiirteet valokuvalevyyn. Talon hengestäkin oli hän selvillä heti tullessaan puhtaalle pihamaalle. Portaat olivat kunnossa ja alempana karjakartanolla ajokalut järjestyksessä; pirttirakennus punamaalissa ja karjakartano uusi ja valoisalta näyttävä.
Hannes astui pirttiin. Hänen silmissään oli vielä ulkopuolinen kuva talosta: sileät pellot, lantakasat rivissä saroilla, aitat, vajat ja pihamaa. Ja istuessaan penkille tunsi hän olevansa nyt kulkuri ja irtolainen enemmän kuin koskaan ennen.
Hän sai luvan yöpyä ja isäntä kyseli yhtä ja toista.
— Vai tehtaasta… ei tainnut työ maittaa … onhan sitä kulkevata kaikenlaista. Eilen tästä kans' kulki yks' sälli…
Hannesta pisti ukon puhuttelu. Vai kulki eilen yks' sälli. Ja nyt tuli toinen. Ei sopinut kuva talosta isännän kanssa yhteen. Semmoinen oman arvonsa tunteva turilas. Tuuheiden kulmien alta tuikki pienet kiiluvat kissan silmät.
Kukahan oli tehnyt ihmisistä kiertolaisia ja sällejä?
Hannes ei kehdannut ukolle aukoilla elämänsä kirjaa. Tunteettomalle ja omahyväiselle jäärälle.
Tulevan yön nukkui hän tuvan penkillä. Talon hoikka, kärsivän näköinen tyttö olisi vienyt hänet vieraspuolelle, mutta emäntä kuului hänelle karjasevan.
— Hyh… vai sälliä sinä oikein kamariin… hyvä kun saa penkilläkin maata.
— Ei tuo ole sällin näköinen, kuului tyttö sanovan.
— Näkö kun näkö… tässä mokomia…
Uni ei tullut siinä penkillä loikoessa. Kului tunti ja toinen ja kellon särähtävät lyönnit kuuluivat nukkuvassa pirtissä. Ajatukset pysähtyivät Hakalaan. Siellä on samanlainen kello kuin tuo tuolla… taulu vähän rikki, jaksaneekohan vielä käydä. Isäukko käy sitä joskus tirkistämässä. Taitaa ukon tunnit tuntua pitkiltä.
Jokohan rantapelto on sula. Puron suu on jo varmaankin auennut.
Hautalainen on vienyt sinne rysänsä.
Huhtikuun yönä, niin kuin muinakin öinä, talo nukkuu, mutta talon henki valvoo. Ja on kuin vanha seinäkello ja astiakaappi keskustelisivat tuvassa keskenään. Ja jos on kukkia ikkunalla ja jos ne eivät ole nuutuneet, ottavat ne osaa keskusteluun. Ne puhuvat useimmiten talon omista asioista, mutta joskus ne saavat viestejä hyvinkin kaukaa ja kätkevät ne. Ja kun tulee sopiva hetki, kertovat ne kuulemansa.
Kello oli äsken lyönyt kolme ja päivä valkeni. Hannes valveutui penkillä. Hän huomasi verenpisaran ikkunalla. Eilen ei hän sitä huomannutkaan. Sillä oli tulipunaiset kukat ja katse pysähtyi niihin. Ja siinä kukkaa, astiakaappia ja kelloa katsellessa olivat ajatukset menneet Jokivarteen. Tuntui heikko, kipeä vihlaisu sydänalassa. Hannes lojui penkillä puolivalveilla.
»Tuossa se siis nyt on», tuntui astiakaappi sanovan.
»Mikä niin, mikä niin?» kysyi kello.
»Poika, jonka piti mennä Jokivarteen ja jota tyttö odotti.»
»Tyttö hoiti silloin tummanpunaista ruusua ja se oli kuukausia runsaassa kukassa. Tyttö katseli sitä joka aamu ja näytti miettivän. Päivällä hän, varsinkin myöhemmin katseli usein ikkunasta tielle. Muuan nuori mies kävi samoina aikoina usein talossa ja puhutteli tyttöä, mutta tyttö ei katsonutkaan häneen. Mies kävi yhä useammin talossa ja tyttö jo katseli joskus häntä. Oli sitten talossa talkoot ja illalla tanssittiin. Tyttö näytti miettivän ja niinkuin muistelevain jotain. Sitten hän nosti päänsä ylpeästi pystyyn ja tanssituvassa hymyili kerran sille miehelle. Hän meni miehen mukana tanssiin ja he tanssivat koko yön.»
Verenpisara keskeytti ja kaappi pidätti henkeään. — Jatka, pyysi hän.
»Sitten minä en nähnyt mitä tapahtui, mutta tyttö oli aamulla kalpea, eikä voinut nostaa katsettaan. Ruusu oli myöskin yöllä kuihtunut. Sen kukat ja lehdet riippuivat hervottomina.»
— Entä sitten? uteli kello, joka tiesi kaiken, mutta antoi kukkasen kertoa.
»Sitten mies on käynyt usein talossa ja tytöllä on nyt verenpisara hoidettavana, mutta sen kukkien ummut eivät aukea. Ne haparoivat kuin sokeat aurinkoa etsien.»
Hannes karisti unen rippeet, nousi ketterästi, mutta jäi pää käsien varaan penkille istumaan. Kello kävi edelleen ja verenpisara ikkunalla näytti katselevan hyvin kauas.
Hannes oli luullut kaiken jo sammuneen, mikä koski Jokivarren tyttöä, mutta se oli vain uinunut piilossa herätäkseen sopivassa tilassa esiin. Siinä penkillä istuessaan hän tunsi, miten voimakkaat mielenliikutuksen laineet kantoivat häntä.
Hannes ähkäisi tuskasta, nousi ja nojasi ikkunaan, ulos katsellen.
Siellä oli jo valoisaa ja keväinen taivas kaareili lämpimän sinisenä.
Hanneksen oli vaikea pysytellä paikoillaan. Hänen olisi pitänyt lähteä heti, mutta talossa vielä nukuttiin. Isäntä tuli kumminkin tuvassa käymään ja Hannes sanoi lähtevänsä ja maksoi olostaan sillä tavalla, että isäntä jäi älyttömänä seisomaan.
— Eihän näin paljoa.
— Ei ole liiaksi. Sällitkin joskus ovat ihmisiä.
Hannes tunsi hiljaista hyväämieltä astuessaan ulos kantaville hangille, vaikka äsken herännyt mieliala jatkui. Oikaistessaan yli pellon katsoi hän vielä taloa jälellään. Sinne oli jäänyt pienen pieni murto-osa hänen elämästään. Kukkanen loisti ikkunalla. Sen tarina tuli mieleen eikä hän nyt voinut ajatella muuta kuin Lyyliä. Kaikki muu häipyi pois sen ajatuksen tieltä, lähtö kotoa, oleskelu tehtaassa jo pitkälliseksi käynyt taistelunsa.
* * * * *
Hannes istui kaatuneen hongan tyvellä muutaman metsäaukeaman laidassa ja katseli auringon nousua. Metsä heräsi. Lintujen kiihkeätä riemua kuuli joka puolelta.
Unensekainen kaukainen sanoma tuli mieleen.
Pitäisikö jättää Jokivarteen menemättä? Olisi ehkä helpompi unohtaa kaikki, mutta mieli teki nähdä tyttöä vielä kerran ja taloa. Saisi nähdä haparoivatko tytön kukkasessa aukeamattomat ummut kuin sokeat päivää kohti. Tyttö ei ehkä ollutkaan onnellinen toisen kanssa.
Sieltä se jo näkyi Jokivarren talo. Hannes tunsi polviensa horjahtavan. Tuossa oli silta ja tuolla rannalla taisi näkyä sama kivi, jolla hän oli istunut silloin kun tyttö ensi kerran häntä puhutteli. Tuolla ylempänä kätki metsä muuanta salaisuutta. Siellä oli hän sanonut tytölle hyvästit ja polun käänteessä vielä viitannut kädellään viimeiseksi kyyneleiselle tytölle.
Hannes astui päättävästi pihaan ja meni tuttuun tupaan. Siellä oli vain
Lyyli yksin karsinaikkunan luona.
Hannes kuuli äänensä tulevan kuin maan alta sanoessaan päivää. Tyttö tunsi äänen ja kääntyi nopeasti.
Punastuipas, ajatteli Hannes.
Tyttö otti muutaman askelen tulijaa kohti, seisahti, tuli sitten jo reippaasti ojentaen kätensä. Katse kohosi poikaan, mutta painui jälleen alas. Nopeana väläyksenä oli tytöllä tunne, että Hannes siinä hänen edessään oli nyt eräässä suhteessa monin verroin ylempänä häntä. Ajatusvälähdyksen jatkona oli talkooyö ja tyttö punastui yhä enemmän.
Mitä Hannes tunsi pitäessään aivan pienen hetkisen tytön kättä omassaan?
Tyttö oli sama kuin ennenkin. Vartalo, suu, silmät ja hiukset. Hymy oli vain uutta, se oli arkaa ja siinä oli kuin pieni surun piirre. Mutta kuitenkaan tyttö ei ollut sama. Hannes tunsi sen ensi hetkestä ja melkein hätkähti. Hän oli kuvitellut kokonaan toisenlaiseksi tapaamisen ensihetkiä.
— Nyt minä tulin, sanoi Hannes.
— Niin.
Tyttö katseli maahan, osaamatta muuta sanoa.
Hanneksesta tuntui tuokio tuskalliselta. Emännän tulo keittiöstä tupaan vapautti.
— Kas, Hanneshan se… vieläpähän muistitte.
Hannes istui penkille ja tyttö pyörähti keittiöön.
— Tulin kävelleeksi, sanoi Hannes jotain sanoakseen, ja antoi katseensa kierrellä tuvan tutuissa esineissä. Katse pysähtyi karsinaikkunalle. Mitä? Siellä oli verenpisara ja sen kukkanuput olivat kuivuneet. Hannes tunsi niin hämmästyvänsä, ettei huomannut isännän tupaan tuloa eikä kokonaan hänen lausettaan.
— … näille maille.
— Tulinhan.
— Sieltäkö kotopuolesta vai sinne matkalla?
— En minä sieltä, enkä juuri matkalla sinnekään.
Isäntä ei oikein osannut jatkaa keskustelua ja jonkun sanan sanottuaan ilmoista pyörähti ulos.
Emäntä vei kahvipannun kyökin hellalle ja puheli siinä lomassa. Hän taisi tietää Hanneksen ja tytön väliset asiat ja näytti olevan siitä kuin kiusaantunut ja hämilläänkin. Koetti tapailla lämmintä äänensävyä ja pyyteli Hannesta kamariin.
Hannes seuraili emäntää huoneitten läpi vastenmielisesti. Tupa olisi ollut kuin sen hetken ajatusten keskustana. Tuvassa oli Hannes viime kesänä nähnyt Lyylin useimmiten liikkuvan askareissaan.
Emäntä sulki kamarin oven hänen jälkeensä. Se oli Lyylin kamari ja siellä tuoksahti puhtaalta vaatteelta. Lyyli seisoi pöydän ääressä ja pyysi Hannesta istumaan.
Istuessaan uunin kupeelle näki Hannes tytön vain syrjästä. Tyttö kääntyi ja koetti hymyillä, mutta tuli jälleen totiseksi.
— Sinä olet varmaankin vihainen minulle, sanoi hän. Eikä suottakaan.
Miksi et tullut ennemmin?
— Minä en voinut-. Tiedäthän sen.
— Ja minä kun niin odotin.
Siinä istui tyttö surullisena ja masentuneena ja näytti kovin raskaasti tuntevan syyllisyytensä painon. Tuoko tuossa oli Lyyli, hänen ensimäinen rakkautensa ja ehkäpä viimeinenkin. Tuo tyttö tuossa oli saanut hänen parhaimmat ajatuksensa ja osaksi hänenkin tähtensä oli hän taistellut itsensä kanssa ja oppinut häntä ajatellen jo voittamaankin itsensä. Ja nyt oli näin. Lyyli ei ollut enää sama tyttö, joka jäi tielle viime kesänä kyyneleisenä ja ikävöivänä.
— Se talkooyökö odotuksen katkaisi? kysyi Hannes hiljaa ja kuin säikähtäen sanojaan.
Tyttö kalpeni. Mistä Hannes tiesi?
— Onko sinulle… joku kertonut semmoista?
— Minä tiesin sen vasta viime yönä. En olisi enää muuten tullutkaan, mutta tahdoin nähdä vielä kerran sinut, ja oliko se kaikki niin.
— Voi, älä puhu.
Tyttö painoi päänsä pöytäliinaan.
— Ja kuka siitä kertoi?
— Minä vain sen tiesin… ei kukaan kertonut.
Hetken kuluttua kysyi Hannes:
— Oliko sinulla kukkiva ruusu silloin, kun… minua vielä muistelit?
Tyttö vavahti.
— Oli, mutta se kuoli jo siitä minä tiesin, että sinä et tulisi.
— Ei se sen vuoksi kuivunut. Muu syy siihen oli.
Heidän katseensa yhtyivät hetkiseksi. Tyttö painoi päänsä käsiensä varaan ja pöydälle putoili kirkkaat pisarat.
Hannes heltyi ja läheni tyttöä laskien hiljaa kätensä hänen olkapäilleen.
— Lyyli… hyvä tyttö… minkä sinä sille voit. Ehkä minä voisin rakastaa sinua vieläkin. Ethän sinä ole itse tahtonut, ethän…
— En.
Tyttö nyyhki rajusti.
— Voisihan elämä vielä…
— Voi, älä puhu… ei minusta ole enää sinulle.
Hanneksen hyväilevät kädet painuivat. Tämä tässä ei ehkä ollutkaan Lyyli, vaan joku toinen. Lyyli ei olisi voinut niin hairahtua. Viime kesän tyttö oli puhdas ja koskematon.
Hannes meni ovelle. Hänen kasvonsa värähtelivät. Mitäpä hän nyt enää täällä, kun kerran Lyylikin sen niin tuntee ja sanoo.
— Nytkö sinä menet?
Tyttö tuli nopeasti ja tarttui hänen käsiinsä. Näin sinä et saa mennä.
Sinun on annettava minulle anteeksi, en minä itse sitä tahtonut.
Hannes sanoi jo antaneensa kaikki anteeksi, jos oli tytön tarpeellista sitä häneltä pyytääkään. Kuka tässä osasi oikein ratkaista elämän ihmeellisiä ongelmia.
Päivä oli jo korkealla, kun Hannes palasi talosta. Kävellessään raskain askelin upottavaa tietä mietti hän tytön suoraa tunnustusta. Se oli vihlaissut kuin viikate heinää. Mutta vaikka oli näin, ei auttanut tuntea kohtaloaan kovemmaksi kuin se oli. Maa oli vielä jälellä. Ei niin suurta surua, ettei se voisi auttaa unohtamaan.
* * * * *
Hannes istui kivellä ja punnitsi voittojaan ja tappioitaan. Jos tuntui kirpaisevalta menettää tyttö, jota oli oppinut jo oikein rakastamaan, mutta joka oli itse tunnustanut, ettei ollut sen arvoinen, niin olihan hänen voittonsa suurempi, joskaan se ei ollut vielä täydellinen. Kiusanhenget tulivat vielä joskus vaativina, mutta hänellä oli jo miehuutta työntää ne takaisin. Hän ei langennut enää ja se tuotti taistelun jälkeen ihanan rauhan.
XII.
Kesäkuun sunnuntai on erilaisempi muita sunnuntaipäiviä. Sunnuntairauha on olemassa niin kuin ennenkin, mutta talon pirtissä ei viihdy kukaan ja kaikki muutkin huoneet ovat tyhjät. Kesäinen aurinko houkuttelee ulos. Aamiaisen jälkeen siirtyy ensimäisinä työmiehet ulos paisteiselle pihamaalle, karja- ja tupatytöt menevät aittojensa seinustalle, josta väkevänkeltaisena loistaa aurinkokukat. Vanhan vaarin on vaikea istua tuvassa postillansa ääressä. Kesken lukunsa hän muuttaa tuvan portaille ja jatkaa siinä kuunnellen toisella korvallaan käen kukuntaa.
Hannes lepäili tällaisena toukokuun sunnuntaina erään talon päivänpaisteisella seinustalla ja antoi ajatustensa vaeltaa. Aurinkokukat hehkuivat siinä hänen kätensä ulottuvilla ja läheisessä metsässä soi lakkaamatta käen kukunta.
Pelto alempana oli mulloksella. Hannes oli aurannut sitä eilen ja saanut sen iltaan mennessä loppuun käännetyksi. Tuores multa tuoksui vielä voimakkaasti.
Mullan ja nurmen tuoksua ja auringon paistetta ja ihana rauha ruumiin joka solussa. Hannes oli siinä jo kauan odottaen kuunnellut nousiko hänen olentonsa salaisimmista syvyyksistä mitään sopusointua häiritsevää. Ei kuulunut.
Äsken oli talon nuoret, kaksi aikuiseksi tulevaa tyttöä ja poika, olleet hänen luonaan siinä seinustalla. Yhdessä oli ilakoitu ja sidottu arpaheinää. Tyttäret olivat iloisia ja vallattomia, kaikista sukupuolivaistoista vapaita ja sen vuoksi he olivat oppineet pitämään Hannestakin kuin veljenään. Piti heidän kanssaan joskus juosta kilpaa ja »heittää painia». Äskenkin he olivat siinä naureksien loikoneet eikä kumpainenkaan huomannut, että kintut paljastuivat yläpuolelle polven. Mutta Hannes oli katsellut kuin pyhällä hartaudella tätä kauneutta. Hetkistä myöhemmin oli hän verrannut nykyisyyttä entisyyteen ja hämmästynyt suurta muutosta, joka oli hänessä tapahtunut. Vielä joku kuukausi sitten ei hän olisi voinut katsella naiskauneutta siten kuin nyt.
Tätä ajatellessa valtasi mielen pyhä liikutus.
Hän oli nyt vihdoinkin päässyt pitkällisessä taistelussaan voittajaksi. Voittaja! Mitä se merkitsikään hänelle ja mitä se tässä tapauksessa olisi merkinnyt sadoille tuhansille nuorille miehille ja pojille, jotka väkivalloin uhrasivat elämänsä nesteitä.
Hannes tunsi sinä hetkenä niin suurta riemua, ettei koskaan ollut sellaista tuntenut.
Hänen täytyi syleillä maata, joka luomisinnossaan kohotti nurmen ja tuhannet kukkaset esille ja joka oli antanut hänelle voimia viimeiseen ponnistukseen, luonteensa puhdistukseen.
Lyyli, Jokivarsi.
Se satu oli alkanut niin hellänä ja täyteläisenä, mutta oli nyt jo hänelle melkeinpä etäinen ja vieras. Sitä ajatellessa ei tuska kirpaissut enää. Hän tiesi varmasti, että jossain oli tällä hetkellä auringosta ja maan luomisriemusta iloitseva tyttö, joka oli koskematon ja joka oli häntä varten olemassa. Hänen kanssaan yhtyneenä voisi lapsilleen antaa sukuperintönä terveen elämän ja yhtä kirkkaat ajatukset kuin aurinkokukat tuossa nurmella.
Hän oli tullut tähän taloon alakuloisena itsestään ja elämästään. Vaikka oli voinut painaa ajatuksissaan Lyylin ja Jokivarren kuin menneisyyteen, ei ollut sitä voinut aivan heti kokonaan unohtaa. Ja sitten hänen elämänsä. Tällaistako kulkurin elämää se tulisi olemaan aina? Talosta taloon, toisen työssä, vailla omaa maata. Joskus tuli syvä kaipaus kotiseudullekin. Olihan siellä lapsuuskoti olemassa, jota huolimatta kaikesta siellä sattuneesta ei voisi milloinkaan unohtaa.
Nyt ei sekään tällä hetkellä vaivannut. Tuntui kuin olisi oma maapala häntä jossain odottamassa.
XIII.
Talosta oli tullut kuin uusi koti hänelle. Siitä oli vaikea luopua. Ja lopullista luopumista ei hän aikonutkaan päättäessään lähteä käymään synnyinseudullaan.
Oli tullut polttava ikävä Hakalaa ja eräänä päivänä sanoi hän isännälle lähtevänsä sinne.
— Tottahan tulet pian takaisin, sanoi isäntä. En millään hinnalla päästäisi sinua menemään, jollei vanha isäsi olisi siellä. Täytyyhän toki vanhusta käydä katsomassa. Toisitkin hänet vaikka tänne tullessasi, niin olisi ehkä mielesi parempi. Olisihan täällä tilaa.
Hannesta lämmitti isännän ystävällisyys. Isäukko sai kyllä sielläkin kaikkea mitä tarvitsi, eikä hän ollut aikonut sinne jäädäkään.
Sen kuultuaan ukko vasta rauhoittui ja lupasi itse lähteä alkumatkalle hevosella kyytimään.
Talon tyttäret, Kaisa ja Maija hälisivät siinä hänen ympärillään.
— Tulethan pian, Hannu. Älä vain jääkään sinne.
— Montako päivää viivyt? Me tulemme vastaan, kun sanot, milloin palaat.
Eihän Hannes, jota liikutti tyttöjen välitön sulous ja ystävyys, voinut sitä niin tarkalleen sanoa.
— Sinä et tulekaan.
— Sinä karkaat.
— Niin sinä teet. Kuule, Kaisa, ei päästetä Hannua.
— Kyllä Hannun on mentävä, mutta hänhän lupaa palata.
— Katsohan takiaisia, nauroi veli. Kyllä sinua täällä muistetaan. Tule vain pian takaisin.
Hannes olisi tahtonut matkata jalkaisin, mutta ukko, sanoi joutavansa kyytimäänkin ja muutenkin piti ajeluttaa muuanta joutilasta hevosta.
Hannes heilutti peltoveräjällä hattuaan ylös pihaan, jossa nuoret vielä seisoivat. Hänen pitäisi aivan varmaan palata.
* * * * *
Hannes jatkoi jalkasinmatkaansa.
Miltähän tuntuu nähdä vielä vanha kotitalo? Hautalainen on varmaankin siellä kaikki muuttanut. Ellei olisi löytänyt niin ystävällistä taloa ja ihmisiä, olisi nyt jo voinut mennä Hautalaiselta pyytämään torpan paikkaa.
Päivä kallistui iltapuolelle, kun Hannes joutui tutuille maille. Siinähän oli jo Hautalan ja Hakalan raja. Linja pohotti aukeana kauas pohjoiseen.
Mieli heltyi ja lämpeni entistä perintömaata astuessa. Joka kivi ja kanto ja tien mutka oli tuttua.
Maa oli joka paikassa samaa, mutta kaikesta huolimatta synnyinseutu oli kaikista rakkainta. Kurjia ne, jotka siitä vapaaehtoisesti luopuivat.
Hakalan lähellä, eräällä metsäpolulla, tuli Hautalaisen poika, Olli häntä vastaan.
— Kas, Hanneshan se… taidat mennä isäukkoasi katsomaan, puheli Olli.
— Niinpä aioin.
Tuossa oli siis riistäjän poika, ainoa Hautalassa. Hannes ei voinut mitään, että tunsi kylmiä väreitä hänen läheisyydessään.
— Onkin isäsi sairastellut viime aikoina. Taitaa pian loppu lähennellä…
— Taitaapa, taitaa… taisit olla menossa maitasi katselemaan, virkkoi
Hannes kylmästi.
— Eipä minulle niin erikoista… aisapuita olisi pitänyt, mutta minä voinkin tulla mukaasi.
Metsätiellä oli vähän vaikea kävellä rinnakkain ja Hannes jäi askeleen jälemmäksi.
— Minulta se isä kuoli, kuului Olli sanovan. Et taida tietääkään.
— Kuoli? Isäsi! Ja milloinka? En ole kuullut.
— Johan siitä on pian kolmisen kuukautta. Pääsiäisenä olivat hautajaiset.
Hanneksesta oli tieto kummallinen. Mies täysissä voimissa ja tietysti viimeiseen asti halukas kokoomaan maallista tavaraa. Sai jättää kaikki.
He kulkivat hetkisen vaieten. Hannes mietti, että nyt on pojalla kaksi taloa, vaikka ei kykene viljelemään kunnollisesti yhtäkään.
— Asettuisit sinäkin kotitaloosi. En minä monia taloja tarvitse, kuului
Olli sanovan. Paremminhan Hakala sinulle kuuluu kuin minulle.
Hannes astui Ollin rinnalle. Mitä hän nyt kuulikaan?
— Että mitä?
— Sitä vain, että ottaisit Hakalan hoteillesi. En minä sillä suuria voittoja pyydä. Vai et ehkä halunnekaan maamieheksi?
Hannekselle oli Ollin puhe melkein outoa. Miten Hautalaisen poika voisi saamansa noin vain luovuttaa. Mutta ehkäpä olikin pojasta polvi muuttunut.
— Kyllähän minä maamieheksi aion, mutta taidat vaatia Hakalalla siksi paljon, että on minunlaiseni mahdotonta ajatella.
— Mitäpä minä… talossa tosin teki isäukko korjauksia ja onhan maan arvo muutenkin noussut. Sen hinta kai nousi viiteenkymmeneen tuhanteen, mutta sinä saisit sen kuudellakymmenellä… Sittenpähän näet, kun katselet.
— Onko sinulla ihan tosi aikomus talon myyntiin? tuli jo lämpimästi Hannekselta. Miksi hän ei ottanut rahoja tehtaan konttorista. Siinä setelipinossa olisi ollut melkein riittävä summa. Mutta ehkäpä Olli puhuukin ilmaa vain.
— Mitä minä kahdella talolla… ja taisi isältäkin tulla suotta niin kuin ahnasteltua sen talon kanssa.
Hyvä, että Olli myönsi sen. Monta muuta oli ukko aikoinaan ahnastellut.
— Pysytkö siis tarjouksessasi? kysyi Hannes.
— Minun puolestani saat hakea kirjan tekijän vaikka paikalla.
— Mutta eihän minulla ole rahoja, virkkoi Hannes kuin koetellakseen toisen aikomuksia.
— Mitä minä… jäihän noita vähän ukolta … tottapahan maksat. Onhan siinä nouseva metsä, kyllä sinä siinä alkuun pääset. Se iso suokin on nyt laitettu.
He olivat tulleet talon pihaan. Navettakartano oli uusi ja hauskannäköinen. Tuparakennuskin oli katettu ja korjailtu. Hannes katseli kaikkea kuin ihmetellen. Vihdoin hän ojensi kätensä Ollille.
— Tuohon käteen siis. Minä haen illalla kirjan tekijän.
— Sama kai se on.
— Mennäänpä sitte isäukolle kertomaan… eiköhän ällisty, arveli Hannes.
— Se taitaa vähät semmoisista… on jo kuulonsakin menettänyt.
Tulenpahan sitten illalla ja tuon vieraat miehet.
Hannes katseli portailla hetkisen poistuvaa naapuria. Olisi tehnyt mieli juosta hänen jälkeensä ja sulkea hänet veljen syleilyyn.
* * * * *
— Nyt minä tulin, huusi Hannes isänsä korvaan porstuakamarissa.
— Ka, niin, niin… minä tässä vain huonoudessani…
— Ja nyt en enää menekään… Olli myy Hakalan minulle… tänä iltana tulee kirjan tekijä.
Ukko ei näyttänyt oikein käsittävän.
— Myy… ei se enää mitä myy… johan se kuopattiin…
— Olli myy talon minulle! huusi hän uudelleen ukon korvaan, ja ukko näytti käsittävän.
— Vai myy… onko sulla rahaa? liekö sinusta talon mieheksi…
— On rahaakin… ja minusta on tullut mies… ymmärtääkö isä?
Mutta ukko turisi vain:
— … tässä huonoudessani… vai on sulla rahoja…
Hannes jätti isänsä ja meni pelloille. Suvilaiho lainehti viljavana ja ruis teki tähkää. Nyt ei näkynyt missään surkastunutta, vaan kaikki oli rehevää todistaen työn siunausta.
Hannes tunsi niin rajatonta kiitollisuutta, että hänen teki mieli laskeutua polvilleen tuoksuvaan nurmeen. Hän oli sittenkin päässyt maahan kiinni ja saanut samalla lapsuuskodin takaisin itselleen.
Hannes muisti pihaan palatessaan, että oli luvannut palata taloon takaisin, josta lähti. Mitä he nyt sanovat, kun häntä ei kuulukaan. Heitä minä kaipaan aina, ajatteli hän. Ja taloa myös. Siellä minä sain suorittaa yhden luokan itsekasvatuksen kovaa koulua.
XIV.
Seuraavana päivänä oli talon työväki aamiaisella, kun Hannes palasi kyytimästä kirjantekijää kirkonkylään. Hän oli keittiön kautta mennyt kamariinsa ja kuuli tuvasta miesten keskustelun. Suvituuli leyhytteli avonaisesta ikkunasta sisään.
— Se kuuluu siellä tehtaassa ollessaan keksineen jonkun koneen, sanoi joku miehistä syöntinsä lomassa.
— Minkä koneen?
— Mikä lie peltovärkki… en häntä paremmin tiedä.
— Sanovat sen siitä saaneen rahoja niin paljon, ettei uskaltanut yhdelläkertaa mukaansa ottaa.
— Elä… se on sitten rikas.
— Velkanapahan kuuluu talo olevan, sanoi joku tiukalla äänellä. Eikö liene hävittänyt jos on saanutkin. Osasi sen isäkin ennen hävittää.
Ja sitten seurasi pitkä juttu siitä, miten ukko ennen hävitti ja sai rahoja menemään.
Hannes tunsi hieman masentuvansa. Tulisiko vastakin olemaan niin, että arveltiin pojan seuraavan isänsä polkuja. Tämä ei tuntunut hyvältä. Ja mitä heillä oli aina toisten asioissa tekemistä. Kun omiaan ei kukaan kehdannut ajatella, niin oli mukava toisten portinpieluksia penkoa.
Tuvasta kuului vielä ukkojen turina.
— On se käynyt riuskaksi liikkeiltään. Ei luulisikaan Hakalan Eeron pojaksi.
— Taitaa hyvin tuntea oman arvonsa.
— Mistä sen tietää… mies on vasta ensimäistä päivää isäntänä, kuului joku vanhempi mies sanovan.
Keskustelu tuntui saaneen ikävän käänteen. Enemmistöllä tuntui olevan niinkuin jotain vanhaa muisteltavaa häntä vastaan.
Joku miehistä aloitti taas:
— Mutta mitenkähän tosiaankin on sen kanssa, että velaksi otti talon, jos kerran oli rahoja.
Hannesta melkein nauratti. Hän oli istunut keinuun kädet pään taakse ja jäänyt kuuntelemaan juttua.
Olipas niillä tekemistä hänen rahoistaan, joita ei edes voinut sanoa olevankaan.
Setelipinkka oli jäänyt sinne pöydälle häneltä. Oli tosin sanottu, että rahat talletetaan pankkiin, josta ne saisi.
Itse asiassa oli samantekevää, jos ei saisikaan niitä rahoja. Parempi oli lähteä näin tyhjästä ponnistamaan. Hyvinvointi olisi vain hyvä pohja veltolle elämälle. Hän voisi kyllä talon maksaa muutenkin. Ison suon oli Hautalainen laittanut hyvään kuntoon ja kasvoihan metsäkin.
Miehet olivat jo poistuneet töihinsä, kun Hannes meni tupaan ja asettui aterialle.
Tuvassa liikehti nuori tyttö, jota vanha Saara kuului sanovan Liisaksi.
Hannes oli nyt vasta huomannut tytön.
Liisa oli verevä ja sukkela liikkeissään ja Hannes huomasi, että tyttö oli heti ensi näkemältä miellyttävä.
Liisa toi lisää ruokia pöytään ja Hannes huomasi, että tytöllä oli siniset silmät ja somanmuotoinen suu.
— Mistä sinä olet? kysyi Hannes tytöltä.
Tyttö hymähti. Hannes ei tuntenut häntä, vaikka hän oli ollut kerran ennenkin talossa.
— Haanpään mökistä minä olen.
— Haanpään Liisa, niinkö?
— Niin.
— Enpäs minä sinua tuntenut. Olet somistunut ja pyöristynyt.
Tyttö punastui.
— Mistäpähän isäntä olisi muistanut.
»Isäntä» kuulosti hieman vieraalta.
— Kun kerran olet Liisa, niin sano minua Hannekseksi.
Tyttö punastui vielä enemmän ja poistui askareilleen.
Hannes ei voinut aivan heti kääntää hänestä ajatuksiaan toisaalle.
Sillä oli hiuksetkin kuin kultaa.
Mutta mitäpä nyt siitä. Oli mentävä pelloille.
Taloon oli jäänyt entiset hevoset eri kaupassa ja Hanneksen vanha ajokas oli vielä säilynyt ajokunnossa. Hannes kävi suitsimassa sen haasta ja meni kynnökselle.
Astuessaan auran jälessä mietti Hannes viime päivien menoa. Oli tapahtunut paljon kahdessa päivässä. Hän oli saanut perintömaansa, oman kotinsa kuin ihmeen kautta. Ja sitten oli talossa tyttö, josta hän tunsi ensi näkemältä pitävänsä.
Vaikka eihän Liisa tietysti ollutkaan talossa sitä varten, että hänen pitäisi tyttöä omakseen katsella. Kukaan ei taas kieltäisi katselemastakaan.
Liisa oli ollut kiltti jo pienenä tyttönä ja näytti suorittavan nytkin hyvin tehtävänsä.
Hän oli ehtinyt mietteissään jo toiselle sarkapalstalle. Aura tuntui kuin värisevän työntyessään maahan. Hän painoi sitä syvemmälle. Tämä oli toista kuin tehtaassa rehkiminen ja sitten kaikkein alkuperäisintä ja ihaninta työtä. Miksi tätä halveksittiin? Miksi talojen pojat ja tyttäret olivat kansoittaneet kaupunkeja ja tehdasalueita?
Yhteiskunta taisi sittenkin olla suuria parannuksia vailla. Elettiin ehkä murrosajan kynnyksellä. Maatyö ja vähäväkisen luokan maasta eläminen oli joutunut huonoon huutoon. Jos oli tätä luokkaa kohtaan vaatimuksia, täytyisi olla samalla velvollisuuksiakin. Olojen pakottamana oli kovin monen täytynyt jättää perkkiönsä ja lähteä kaupunkiin tai tehtaaseen.
Se oli taas häpeä, että maataomistavan luokan pojat ja tyttäret unohtivat ihanimman ja kunniakkaimman: maatyön. Hän ei huomannutkaan, että ilta oli käsissä, ennen kuin näki miesten riisuvan hevosiaan.
Hänen taluttaessaan hevosta pihan poikki hakaan kulki Liisa siinä hänen edellään maitohuoneeseen. Käänsi päänsä ja hymyili jo kuin tuttavalle.
Hannes olisi tahtonut tietää, oliko kukaan onnellisempi kuin hän päivätyön päätyttyä omalla pihallaan.
XV.
Heinäkuu oli tullut kuin huomaamatta. Hannes ajeli kirkonkylästä.
Maantie muuttui huonoksi ja kuoppaiseksi, kun kylätielle käännyttiin.
Siinä oli tienvarressa kylä siellä, toinen täällä. Muutamien ulkoasu oli ränsistynyt ja näiden omistajilla oli asiatkin huonosti. Kunnan pankki ja paremmin asutut naapurit olivat saamamiehinä. Omistajat kävelivät askareissaan velttoina ja allapäin.
He eivät ole oppineet tekemään työtä, ja siinä koko juttu, mietti Hannes ohi ajellessaan. He eivät ymmärrä, että työllä voidaan pelastaa kaikki. Ei ainoastaan kannattavat ja huonosti tuottavat vainiot, vaan myöskin ihminen.
Hannes muisteli menneisyyttään. Työ oli ollut joskus sangen vaikeata suorittaa. Se tuli tehdyksi hutiloimalla, mutta se ei antanut tyydytystä. Kaipasi huveja ja muuta semmoista.
Ja niin seurasi onnettomat harha-askeleet. Joskus oli saanut työstä jonkunlaista nautintoa, mutta se särkyi, kun sairas veri vaati rikosta jatkamaan.
Kuin ihmeen kautta oli hän pelastunut.
Entinen sukutalo nousi nyt kuin tuhkasta. Vieläkin oli paljon voitettavana, vaan kaikki oli leikkiä entisyyteen verraten.
Kylällä juoruiltiin hänestä kaikenlaista. Kansaparka ravitsi itseään ja naapureitaan juoruilla. Ja oli vanha tapa, että ei ennusteltu hyvää pojalle, jonka isä oli tehnyt haaksirikon, tai ottanut vain harha-askeleitakin.
Hänkin oli saanut juoruista runsaan osansa. Jotkut sattuivat niistä kipeästi, mutta työssä löysi rauhallisen mielen.
Äskettäin oli hän yrittänyt tehdä jotain kylän edistyspyrintöjen herättämiseksi. Kylässä oli ollut ennen nuorisoseura, mutta se oli vuoden elettyään jäänyt siihen. Hannes oli esittänyt kylän nuorille, että pantaisiin seura pystyyn uudelleen.
Siitäkös syntyi elämä! Muutamat nauroivat vasten naamaa ja kylän kellot soittivat suutaan.
— Vai rupeisi tämä Eeron poika nuorisoseuraa puuhaamaan, mukamas…
Mikähän se on olevinaan. Kaikki tässä!
— Saisi tyttöjen kanssa siellä puuhata ja halailla niitä. On sillä isänsä metkut.
— Kunhan se äityy nyt siinä, niin rupeaa vielä papiksi!
Nämä puheet oli Hannes saanut kuulla kerran kylällä käydessään. Joku isäntämieskin oli naureskellen veistellyt:
— Se tämä Hannu taitaa puuhata sitä nuorisoseuraansa vielä… eiköhän olisi parasta, kun sonniyhtiön perustaisit. Niitä sonniasioitahan se isäsikin ennen harrasti.
Ja sitten oli mies livauttanut silmää naapurilleen ja pirullisesti nauranut.
Se koski kipeästi.
Jääköön vain hänen puolestaan kaikki yhteisharrastukset kyläläisten kanssa. Hän tiesi kumminkin, että vaikka olisi yrittänyt jotain muutakin, olisi tulos ollut sama. Ei kannattanut.
Ja Hannes oli päättänyt tämän jälkeen sulkeutua kokonaan omaan elämäänsä. Hänen omilla alueillaan olisi hänelle työalaa.
Hakalan mailla oli autiomökkejä ja hän oli päättänyt ne asuttaa ja panna kuntoon uudelleen.
Oli sellaisiakin mäkitupia ja torppia, joissa elettiin kituvaa elämää. Niissä olisi hänen edistyshalullaan työalaa, ränsistyneitten tupien sijalle uusia ja pellot voimaperäisiksi. Pian asukkaat tuntisivat, että maatyö voi elättää suurenkin perheen ja antaa onnea, jota muuten ei ollut löydettävissä.
Näin hänellä olisi onnea maailmassa ja hän saisi tuntea iloa sen edistymisestä.
Hannes oli ehtinyt kotipihalle. Renki Kalle, joka oli ollut yhtämittaa
Hakalassa, tuli ottamaan hevosen.
— Menehän saunaan, me muut olemme jo kylpeneet.
Nyt vasta Hannes muisti, että olikin lauantai-ilta. Miten hän oli sen saattanut kotimatkalla unohtaa.
Tuvassa lepäilivät miehet saunan jälkeen valkoisissaan. Heinäkuun ilta oli valoisa ja tuvan etäisimmässä nurkassa oli vain varjoisaa.
Miten viihtyisä on kesäinen lauantai-ilta maalaistalossa saunan jälkeen. Valo viipyy vielä pihamailla ja pelloilla ja tulvehtii sisään ikkunoista. Ja vaikka miehiltä tarinat loppuvat, ei ole kiirettä nukkumaan. On pyhäistä päivää levätä, katseleepahan siinä vain ikkunasta valoisaa pihamaata ja vaaleaa taivasta. Ja siinä katsellessa kulkevat ajatukset viikon kuluessa suoritetuissa töissä, eikä minkäänlainen murhe paina mieltä.
Hanneskaan ei olisi malttanut lähteä saunaan. Oli niin kauan siitä, kun oli heinäkuun lauantaina ollut kotipirtissä saunaan hankkiutumassa. Tuli mieleen kaikenlaisia muistoja, joita ei olisi hennonut karistaa pois.
— Mutta nyt sauna jäähtyy.
Se oli Liisa, joka siitä hymyillen huomautti.
Kas, Liisallahan oli kaksi somaa hymykuoppaa, joita hän ei ollut ennen huomannutkaan. Hiukset oli somasti sitaistu niskaan. Mukavapa oli häntä siinä puuhaillessaan katsella lauantaiehtoon pehmeässä valossa.
Saunaan mennessä oli niin kuin joku olisi nykäissyt häntä hihasta.
Sinä katselet Liisaa ja hän miellyttää sinua. Liisa on hyvä tyttö.
Liisaa minä olen tosin katsellut, myönteli Hannes. Hän on sen joskus huomannut ja lievästi punastunut, mutta mitään lähentelemisyrityksiä ei hän ole puolestaan tehnyt. Kas, se on jotain se. Mitäpä se paranee katselemisesta. Kysyn kerran tytöltä, eikö hän pikkuisen pitäisi minusta ja, jos se on niin menevä, niin tulkoon hänestä Hakalan emäntä.
Ilta oli jo hämärtynyt, kun Hannes palasi saunasta. Miehet olivat menneet jo makuutiloilleen ja tuvassa valvoi vain Liisa, korjatakseen Hanneksen illallisen pois.
Kun Hannes oli aterioinut, meni hän karsinaikkunan ääreen, jossa Liisa luki sanomalehteä.
— Eikö sinua väsytä, kun saat näin myöhään valvoa? kysyi hän tytöltä, istuen ikkunan toiseen pieleen.
— Ei yhtään. Johan nyt, jos tällä iällä väsyttäisi.
— Saat melkein yksin raataa koko talon työt. Pitäisi saada edes nuorempi apulainen sinulle.
— Kyllä minä jaksan.
Tyttö naurahti ja aikoi lähteä korjaamaan illallista pois.
— Et nyt menisi vielä, pyyteli Hannes.
Tyttö istui jälleen ja näytti niin kuin jotain odottavan. Ehkäpä Hannes tahtoisi jostain erikoisemmin huomauttaa.
— Tahtoisin, että olisimme oikein hyviä ystäviä. Minä olen niin yksin, eikä minulla ole ketään…
Hanneksen sanat katkesivat. Hän muisti ilottoman nuoruutensa, muisti viime kesän muutamat päivät Jokivarren talossa. Jos Liisakin nyt hylkäisi hänen pyyntönsä…
Liisa oli noussut seisomaan ja nojasi ikkunapieleen katsellen ulos.
Puna peitti somat kasvot.
— Jos minä olen mielestäsi ystävyytesi arvoinen, jatkoi Hannes ja ojensi kätensä tytölle.
Tytön sormet värisivät hänen kädessään, mutta katse oli kirkas ja lämmin.
— Jos minä vain olen, mutta koetanhan olla, sanoi tyttö hiljaa.
Ei puhuttu sen enempää. Ikkuna jäi ihmetellen katsomaan. Niin lyhyeenkö se kävi ja keskenkö se jäi. Mutta olihan tytön katse niin ihmeen kirkas.
Hannes valvoi vielä vuoteessaan. Hän tunsi ihanan rauhan soluvan suoniinsa ja hän oli varma, että tulevalle polvelle voisi jättää perinnöksi hyvin paljon.