Sukuperintö

XVI.

Oli taaskin lanantainehtoo, mutta ulkona pelloilla ja metsissä oli jo elokuu. Viljavainiot olivat kypsyneet ja talon ruispellosta oli jo osa kuhilailla.

Järvi lepäsi tyvenenä. Siitä näkyi pieni pala pirtin lasista siihen, missä Hannes istui keinutuolissa saunan jälkeen viihdytellen.

Tuvassakin oli elokuun tuntua. Liisa oli tuonut ruislyhteen orsille. Se oli vanha perinnäistapa, ja se tuoksui nyt siellä oljelta ja kärsämöltä.

Hannes keinahteli siinä yksin onnellisissa mietteissään. Kaappikello nurkassa mittasi verkalleen kahdeksatta tuntia, mutta valo viipyi vielä tuvassa. Miehet olivat poistuneet kylälle, kissa vain kehräsi keskilattialla.

Viikko sitten oli käynyt muuan vieras talossa. Hän oli ollut pellon aitaa korjaamassa, kun Liisa tuli sanomaan, että vieras on tullut ja odottaa.

Se oli yksi Rauta-yhtiön vanhemmista kirjanpitäjistä. Mies oli noussut kohteliaasti tervehtimään häntä. Kamarissa kertoi hän vartavasten tulleensa tuomaan rahoja, jotka Hannes oli silloin jättänyt ottamatta. Toimitusjohtaja oli usein ihmetellyt, miksi ei Hannes mitään kirjoita, vaikka on talon ostanut ja tiettävästi tarvinnut rahoja. Sitten oli huhuna kuullut kerrottavan, että Hannesta ahdistaa rahoista talon myyjä ja heti oli käskenyt hänen, konttoristi Helomaan lähtemään. Oli samalla käskenyt tuomaan terveiset Hannekselle, että joskus kävisi tehtaalla, että hän saisi vielä kiittää keksinnöstä.

Sitten oli Helomaa laskenut pöydän kulmalle setelitukun.

— Siinä pitäisi olla viisikymmentätuhatta.

Hannes oli mielihyvin korjannut rahat ja Melomaa oli vielä kertonut toimitusjohtajan arvelleen, että kai hänen keksintönsä oli tarpeen omillekin perkkiöille, ja kone oli nyt lähiasemalla, kun vaan kävisi noutamassa.

Siitä päivästä oli tullut sitten juhlapäivä taloon. Melomaa oli jättänyt matkansa seuraavaan päivään ja Liisa oli häntä kestinyt parhaansa mukaan.

Rahat olivatkin tulleet hyvään aikaan. Kyläläisten painostuksesta oli Olli muuttanut mieltään ja käynyt vaatimassa talon hintaa Hannekselta. Hyvät naapurit olivat saaneet vielä keksityksi lisäkoukun. Hannesta oli vaadittu kaivattamaan syvä viemäri eräältä kohdalta maansa läpi, kun muka vesi seisoi keväällä heidän viljelyksillään. Oli uhattu käräjöidä, jollei viemäriä heti aloitettaisi.

Tämän hankkeen johdosta oli Hanneksella ollut melkoista päänvaivaa. Tehtaalta voisi saada rahat talon hintaan, mutta mistä otti ne viemäriin?

Kylällä oli jo puhuttu, että myyttäjän vasara heiluu Hakalassa vielä toisenkin kerran. Taisikin vain Hautalan Olli ilman leikitellä Hanneksen kanssa hänelle talon myydessään, kun tiesi sen pian takaisin saavansa.

Hannes keinahteli hieman voitonriemuisesti ja puhalsi pitkän savukiemuran piipustaan.

Samana päivänä, kun Helomaa tuli, oli rahat viety Ollille ja lähetetty sana kylälle, että viemäri aloitetaan heti. Siihen tarvittavia varoja liikeneisi nyt kyllä talosta.

Olli oli ollut häpeissään ja pyydellyt anteeksi. Kyläläisten kiusaamana oli tullut rahoja vaatineeksi.

Ja sitten muutamien päivien perästä oli Kalle tuonut kylän läpi uutta muokkauskonetta asemalta. Oli herja omassa kylässä huutanut joka talon pihassa, että »tulkaa katsomaan Hakalan sampoa, se on sen »Eeron pojan» keksimä.»

Oli katseltu ja ihmetelty ja nenät olivat venähtäneet, kun saivat tietää, että siitä Hannes rahaa sai.

Hannes hymähti keinussaan ja sysäsi sen liikkeeseen. Mitä varten naapurit kadehtivat häntä ja yleensä ihmiset toisiaan. Sehän tappoi kaiken muun hyvän harrastuksen ihmisestä. Taisi sekin kateus olla sukuperintöä ihmisissä. Kukaan ei sitä huomannut juuria pois itsestään ja se meni perintönä polvesta polveen.

Liisa tuli tupaan ja lopetteli astiain pesua karsinapuolella. Ei kuulunut vähään aikaan muuta kuin kellon verkkainen käynti nurkassa ja karjan kellojen hiljainen helähtely ulkoa tarhasta.

Oli onnellinen tuokio Hanneksen elämässä. Lauantaiehtoon rauha ympäröi hänet eikä minkäänlaiset huolet painaneet mieltä. Liisa oli siinä askareissaan liikkumassa. Hän vain ojentaisi kätensä ja tyttö olisi hänen.

Miten se siinä taas puuhasikin sukkelana. Kelpasipa katsella sen käyntiä ja kädenliikkeitä. Eipähän arvannut mitä muuan mies keinussa hänen lähellään ajatteli. Jos olisi arvannut, miten sen poskille olisikaan puna karehtinut.

— Liisa.

— No?

— Tulehan vähän lähemmäksi.

Tyttö seisoi siinä katse alas luotuna. Yritti hymyillä, mutta tuli jälleen totiseksi. Ei vetänyt pois kättään, johon Hannes oli tarttunut.

— Nyt minä sen sanon.

— Minkä?

Jopahan tyttö karahti punaiseksi.

— Että sinä olet minun.

Hannes veti tytön polvelleen.

— Teet vain pilkkaa minusta.

Hannes kaivoi liivinsä laskusta pienen esineen. Oli tullut sen jo hankkineeksi kaupungissa käydessään.

Hannes painoi kiiltävän sormuksen tytön nimettömään. Tytön täytyi painaa päänsä piiloon pojan olkapäähän.

Runsaat suortuvat hivelivät pojan kasvoja ja tytön käsi hieman epävarmana kiertyi hänen kaulaansa. Tyttö värähteli siinä hänen sylissään. Miten sillä olikin raikkaan pehmeät huulet.

— Mutta minulla ei ole… virkkoi tyttö hiljaa katsellen sormustaan.

— Minullapas on.

Ja Hannes otti toisen samanlaisen esille.

— Anna kun minä panen sen sinun sormeesi, pyysi tyttö hätäisesti.

He katselivat vain vaieten toisiaan.

— Ja sitten elonkorjuun jälkeen on meidän häämme, sanoi Hannes. Vai tahtoisitko ehkä myöhemmin.

— Milloin sinä vain tahdot.

* * * * *

Hannes seisoi ikkunassa ja katseli ulos. Liisa oli jo mennyt nukkumaan.
Oo, miten ruumiissa tuntui pidätetty voima pursuvan.

Olisi ihanata antaa se perinnöksi tulevalle polvelle. Pieni herttainen Liisa oli koskematon kuin tuomen kukka salolla. Hänkin antaisi terveen sukuelämän perinnöksi lapsilleen.

XVII.

Keskikesän henki liikkui kartanolla, täyteläisessä ruispellossa ja pienen puutarhan kukkaismaassa. Hakalassa oli piha niitetty ja kuivuva heinä tuoksui voimakkaasti.

Pieni poika koetti astuksia heinäluokojen yli, mutta tupsahti suulleen heiniin ja kirkaisi ilosta. Äiti istui tuvan portaan alimmalla astuimella ja katseli hymyillen pienokaisensa puuhia.

— Missä äidin poju!

Pienokainen tallusteli ja kutsun kuultuaan lähti juoksemaan. Jalka tarttui heiniin ja nenä sattui kovaan hiekkaan. Äyväyväy!

Isä koppasi pojan syliinsä ja antoi äidille.

Se oli heidän ensimäinen lapsensa, onnen ja raikkaan ilon täyskypsä hedelmä.

Liisasta oli tullut herttainen, hyvä emäntä. Täyteläisenä, iloa ympärilleen jakavana liikkui hän askareissaan aamusta iltaan. Yksi piirre hänessä oli vain ilmaantunut, joka oli outoa Hannekselle. Liisa oli alkanut salaa seurailla miehensä liikkeitä, peläten häntä palvelijoihinsa.

Tämän oli Hannes huomannut ja pitänyt sitä ensin leikkinä ja ainakin pienenä mustasukkaisuutena. Vaikka eihän oikea rakkaus tällaiselle tilaa antanut kuin joko kehittymättömien tai sitten ajattelemattomien ihmisten keskuudessa.

Vaikka Liisa oli kansan lapsi niinkuin hänkin, ei hän olisi ollut taipuvainen mitään tällaista uskomaan.

Mutta näytti sittenkin siltä, että olisi uskottava.

Toinenkin seikka oli ehken synnyttänyt Liisassa harha-ajatuksia. Hannes oli viime aikoina ja heti avioliittoon mentyään alkanut lueksia kaikkina joutohetkinään. Hän seuraili etupäässä avioliittoa ja sukukysymystä käsittelevää kirjallisuutta. Ja tämä kirjallisuus oli saanut hänet vakuutetuksi, että avioliitossakin oli ainakin henkisesti edullista elää säännöllisesti ja kohtuullisen pidättyvästi.

Liisa oli voimakas luonne ja pohjaltaan melkoisen tulinen. Kun Hannes aikoi panna käytäntöön saamiaan vaikutelmia heidän yhteiselämässään ja puhui tästä Liisalle, arveli tämä kiivaasti:

— Sinä et siis rakasta minua.

Hannes koetti selittää, ettei raakuus ole rakkautta ja jos he kovin pian kuluttaisivat tulensa, tulisi heidän keski-ikänsä varmasti kylmäksi.

Liisa ei vain tuntunut tätä käsittävän. Se vahvisti hänen orastavia epäluulojaan.

Mutta Hannes ei voinut aavistaa, että tässä oli myöskin sukuperintö kysymyksessä. Liisan äiti oli ollut luulosairas ja hänen äitinsä samoin. Liisan isoäiti oli lopettanut elämänsä väkivaltaisesti sairautensa takia ja Liisan äiti sairasti sukuvikaa synkkyyteen saakka, tehden miehensäkin elämän synkäksi ja ilottomaksi.

Mistäpä Hannes tätä osasi aavistaakaan. Sen vähemmän hän voi sitä ottaa vakavasti, kun se oli vasta selvennyt hänelle. Eihän Liisa vielä ollut koskaan mitään sanonut. Silmissä vain oli ollut epäluuloinen välähdys.

Mutta pian oli taistelu alkava tästäkin sukuperinnöstä, joka heidän onneansa uhkasi.

XVIII.

Kesäinen iltapäivä. Helteisenä paahtoi aurinko ja Hakalahti talon alla lepäsi rantojaan kuvastellen.

Hannes katseli järvelle pihamaan laidassa aitaan nojaten. Pitäisipä käydä laskemassa verkot. Ei ollut aamullisella uimakäynnillään muistanutkaan. Nyt sieltä saisi suuria särkiä ja ahvenia. Saattoivatpa hauetkin paistatella kaislikossa.

— Käyn laskemassa verkot, tulkoon Mari toveriksi, sanoi Hannes vaimolleen, joka kulki hänen ohitseen.

Hannes astui jo muutaman askelen rantatielle.

— Mari ei tule nyt verkonlaskuun, kuuli hän vaimonsa kylmästi sanovan.

Hannes kääntyi.

— Ja miks'ei? Joutaahan se…

— Kyllä sen puolesta, mutta muuten. Enköhän minäkin kelpaisi joskus toveriksi?

Nyt oli Liisan äänessä jo pistävä sointi. Hannes hätkähti. Joko taaskin. Tuliko se tästäpuolin jokapäivä tuo Liisan luulonpuuska? Sillä muutakaan se ei saattanut olla. Liisa oli eilenkin väittänyt: — Sinä et välitä minusta enää, muuten ottaisit joskus mukaasi työpaikoille.

— Tule sitten pian, luikkasi Hannes mennessään Liisalle. Rantaan oli vain muutama kivenheitto ja Hannes kiirehti jo verkkoja puikkaroimaan. Tottapahan sieltä Liisa tulisi.

Hannes sai jo verkot veneeseen ja istui kivelle odottamaan. Miksei se jo tule? Ahvenet hyppivät niin että ruohikko meni yhtenä pohkeena. Olisi pitänytkin mennä nuotalle.

Hannes käveli pihaan hakemaan Liisaa. Liisa oli porstuakamarissa nyyhkimässä.

— Mitä on tapahtunut?

Hannes istui nolona sängynlaidalla. Tähän saakka hän oli tuntenut vain onnea kotielämässä, nyt tuntui kuin joku olisi haparoinut ilkeillä niljaisilla sormillaan hänen kohtalonsa lankoja: pitää sinun saada tuntea hieman toistakin puolta.

Tuntui kuin kukkaset kamarin ikkunalla olisivat surkastuneet ja päivä ulkona lakannut paistamasta.

Ei, jotain tässä olisi tehtävä. Liisan tunteista ja mielialasta olisi päästävä selvyyteen.

Miten tässä oikein aloittaisi?

— Liisa, oma hyvä toverini, selitä minulle surusi syyt. Sinä olet jo usein sanonut, että minä en pitäisi sinusta. Olen sen käsittänyt pieneksi tuskitteluksi tytöltäni siitä, että en haluaisi uhrata lakkaamatta elämän voimaa syystä, että siten vanhuus tulee ennen keski-ikää. Mutta äsken sinä sanoit sellaista, jota en sinun sanomanasi ymmärrä. Jos kävisi päinsä, pitäisin sinut aina mukanani. Mutta vaikka et olekaan aina luonani ja mukanani, ajattelen minä sinua silti melkein aina, ehkä liiankin paljon. Pitäisihän minun jakaa ajatuksiani niin kovin moneen muuhunkin asiaan, mutta sinäpä niistä aina viet suurimman osan. Mitä varten siis tällaista… minä en ymmärrä… Sinä kannat meidän toista lastamme ja sinun pitäisi olla rauhallinen. Ethän luule, että muista pitäisin kuin sinusta?

Hannes oli puhunut viihdytellen kuin lapselle.

Liisa kietasi kätensä hänen kaulaansa.

— Minä taidan olla paha välistä sinulle… anna anteeksi typerälle vaimollesi, mutta minä tosiaankin pelkään, että sinä välittäisit muista etkä minusta.

— Voi sitä omaa pientä hupakkoani. Et saa enää milloinkaan ajatella niin… Tule pian rantaan.

— Vietkös minut joskus mukanasi metsäänkin?

Liisa seisoi siinä sinisissä silmissään vielä kyynelten jälkiä, hiukset auenneina, valkoiset käsivarret paljaina.

Miten somalle hän näyttikään siristäessään vielä silmiään ja poskille hymykuoppien kuin väkivalloin ilmestyessä.

Hannes koppasi hänet syliinsä.

— Johan toki vienkin oman tyttöni. Pistän taskuuni kuin omenan. Mennään pian verkonlaskuun.

Varjot olivat taas hävinneet. Mutta Hannes oli varma siitä, että
ne ilmestyisivät uudelleen. Hän olisi tahtonut vielä puhua asiasta
Liisalle, muttei kehdannut tällä kertaa. Saisipahan toiste sanoa, että
Liisa tällä tavoin särki pala palalta kodin onnea ja rauhallisuutta.

Liisa oli virkeä ja iloinen. Kun verkot oli saatu lasketuksi, ehdotti hän, että jäätäisi uimaan. Lahden vastaisella rannalla pulisi lapsia ja aikuisia vedessä mekastaen ja hoilaten.

Oli hiestävää ja Hannes riisuutui nopeasti pulahtaen järveen. Pohja oli matalalla ja Hannes ohjaili venhettä Liisaa odotellen.

— Miten sinä oletkin kaunis, Liisa. En koskaan olisi sitä osannut ajatella. Tuntuu kuin ihmeeltä että sinä olet vaimoni.

— Miten niin?

— Minähän rikoin niin paljon nuoruudessani, enkä olisi ollut oikeutettu sellaiseen kuin sinä… Miten ihmeen tavalla sitä voikin. Nuorukaisena en olisi voinut tällä tavoin katsella alastomuutta. Nyt se on minulle pyhää, niin kuin kuuntelisin kaunista musiikkia.

— Kaikki eivät voi niin katsella.

— Eivät voikaan, mutta heillehän on lapsesta pitäen opetettu että ihmisen ruumis on syntipesä ja että alastomuus on jotain hyvin häpeällistä ja saastaista, ja se on johtanut ja johtaa yhä edelleen nuorisoa väärään. Uskopas tyttö, kerran tulee vielä aika, jolloin alastomuutta katsellaan vain kauneuden kannalta, pidetään sitä pyhänä.

— Mutta silloin ei saa ihmisillä olla rumia ajatuksia.

— Ei saakaan. Ihmiskunnan täytyy tulla uudeksi ja se tulee siksi vielä kerran.

— Miten luulet sen siksi tulevan?

— Kasvatuksen kautta. Luonto ja työ karkaisee ja muuttaa huonon hyväksi. Minä en olisi ennen näin voinut sinua siinä katsella.

— Enhän minä olisi ollut sinun katseltavanasikaan, nauroi Liisa vettä pärskytellen.

— Kun näin vähänkin alastomuutta, värisin himosta.

— Miten opit sitten toisin katselemaan?

— Minä opin sen siellä tehtaassa. No, älä naura! Tämä on vakava asia.
Väkivasarain jyskeessä minä aloin kasvattaa itseäni uudeksi ihmiseksi.
Työ ja luonto minua paransi.

— Sinä puhut niin kauniisti.

— Jos sen kaikki oppisivat samalla tavalla, niin miten voimakas ja raitis nuoriso meille kasvaisikaan.

He meloivat rantaan. Liisa istui venheen kokassa kuin veden neito. Ihmeellinen mies tuo Hannes, mietti hän. On täynnä aina niin ihmeellisiä ajatuksia ja puhuu niin kauniisti. Sanoo työn opettaneen itseään kaikessa. Olisiko todellakin työ semmoinen koulu, jossa niin paljon oppii. Kun minä vain voisin kaikessa pysyä hänen rinnallaan. Pitääköhän hän todellakin minusta enemmän kuin kenestäkään muusta? Olenhan minä tosin kaunis, ajatteli hän lopuksi katsellen itseään. Ettei hän vain rakastuisi milloinkaan johonkin toiseen. Taitaa olla typerää ajatella sellaista.

Liisa oli mennyt pihaan ja Hannes jäänyt pellolle, jossa rakennettiin uutta riihtä. Miehet hikoilivat helteessä. Pihka hikosi veistetyistä petäjistä ja tuoksui voimakkaasti. Miehet istuivat levähtämään hirsikasalle. Heillä näytti olevan jotain erikoista mielessä, se selveni liikkeistä, joilla piippuja rassailtiin ja täytettiin.

Kohta aloittikin yksi miehistä.

— Ei tässä pysy leivissä… lisäpalkkaa on saatava. Johan minä sen sanoin jo alussa…

Hannes odotti.

— Ja kyllähän tämä isäntä maksaakin… jatkoi toinen. Sopuisa mies…

Vai viitattiin siihen. Hän oli tosin rakennuttanut mökkeihin, joiden asukkaita nämä olivat, uudet tilavat asunnot ja perkkauttanut palstoja. Siihen ei olisi tarvinnut vedota. Siitä ei näyttänyt paljonkaan hyötyä koituneen, ainakaan muutamien suhteen.

— Onhan isännällä varoja, jos maksaa kohtupalkatkin, jurahti kolmas imien piippuaan.

Hannesta hieman sapetti miesten kyyräily. Tämä ei ollut sitä suoraa, rehellistä työainesta, jollaiseksi hän oli kerran kuvitellut talon alustalaiset kasvattavansa. Mutta olihan se ymmärrettävääkin. Vihaa ja kiukkua oli kylvettykin tämän polven työväen vereen. Kuinkapa moni tahtoi ja kehtasi rakkaudella rakentaa hyvää sopua.

— Miksi ette sanoneet aikanaan, että palkka on pieni? Ja onhan teillä leipä talosta itsellenne ja perheellenne, eikä sitä grammoilla mitata. Paljonko teidän pitäisi saada?

Miehet sanoivat summan.

— Tällä kertaa minä sen maksan, mutta periaatettani vastaan. Minä tahtoisin kasvattaa teistä kunnon työmiehiä ja siksi…

— Kasvattaa, kivahti vanhin mies joukosta, Mutkan Tuomas, keskeyttäen
Hanneksen puheen… Mikä sinä olet, poikaloppi, vanhojen kasvattajaksi!

— Voi p—le! kivahti toinenkin. Siitä on paisunut aika pohto. Vie sun…

Mies mutisi puoliääneen toisille, mutta Hannes kuuli sen hyvin.

— Te käsitätte väärin. Minä rakennutin teille uudet asunnot ja paransin olojanne…

— No, siitä ei kannata ylpeillä, keskeytti tulistunut Tuomas. Jos se on isännälle niin suuri asia, niin ottaa vain pois mökin. Niinhän ne suurporvarit tekevät aina.

Hannes tulistui.

— Enkö minä lähtenyt tästä talosta tyhjempänä kuin yksikään teistä ja eikö ole työllä ansaittua kaikki mitä olen saanut? Minä olen antanut teille osan työllä kokoomastani ja toivonut, että voisimme työskennellä yhdessä kuin veljet. Teidän pitäisi hävetä!

Miehet olivat käyneet noloiksi. Hannes taisi olla oikeassa. Työllähän hän oli saanut riippumattoman aseman. Taisi tulla suotta kuvailluksi.

Ei puhuttu enää sanaakaan ja Hannes lähti pihaan alakuloisena.

Huonoja hedelmiä kantoivat hänen hyvät työnsä. Eivät osanneet arvostella asioita paikalleen. Se oli tavallaan yhteiskunnankin syy, joka oli antanut työväen kasvaa sosialistiagitaattorien varassa. Koko työväenliike maassa oli saanut asettua väärälle pohjalle. Seuraukset siitä varmasti pian tulisivat näkyviin.

Kun nyt jo täälläkin, hänen hiljaisessa ympäristössään, hymähti Hannes.
Ei voinut kieltää, että tuntui kuin joten kuten ilkeältä.

Olihan hyväkin, että sattui aina jotain, joka ei ollut myötäsukaista.
Siten ei päässyt pensistymään eikä raukeamaan yhtämittaiseen onneensa.

XIX.

Talon koko työväki oli lähdössä takamaalle kaskenkaatoon. Heinänkorjuu oli saatu lopetetuksi ja kun peltotöiltä jäi kaskenkaato juhannuksen jälkeen, oli se nyt suoritettava.

Varusteltiin eväskontteja ja piimäleilejä ja kaksi talon nuorta palvelijatarta, Mari ja Maikki, odotteli jo vesurit kädessä pihamaalla.

Liisa tuli portaille.

— Minutko te aiotte kotiin jättää? sanoi hän palvelijoille.

— Niin, emännän tietysti, virkkoivat ja nauraa tirskuttelivat omille vähäpätöisille asioilleen.

Se nauru kirpaisi Liisan mieltä, joka oli taas kipeytynyt. Heillä on varmasti jotain mielessä. Olisikohan Hannes sanonut, ettei emäntää oteta mukaan? Olisihan siellä piikojen mukava kiemailla Hannekselle, kun hänen tarkka silmänsä ei olisi vartioimassa.

Hannes tuli pirtistä täysinäinen eväskontti selässä.

— Minä lähden kaskeen. Mari saa jäädä kotiin, sanoi Liisa hänelle. En minä suostu aina jäämään…

— Mutta eihän se käy… talo jäisi moneksi päiväksi vieraaseen varaan, esteli Hannes. Ja muutenkin tulisi hankalaksi sinulle. Voinhan minä käydä kotona joka yö.

Mutta Liisa ei tahtonut kuulla puhuttavankaan kotiin jäämisestä. Hän neuvoi jo töitä Marille.

Miehet olivat jo kujasilla menossa ja tytöt olivat loitonneet pihamaan toiselle puolelle.

— Jos minä jään, niin Mari jää myöskin, sinkosi Liisa tiukasti. Sinne kuhertelemaan…

— Mitä, mitä sinä sanot, kivahti Hannes. Kuhertelemaan… minäkö piikojen kanssa…

— Kaipa minun pitää niin uskoa, kun sinä et milloinkaan laskisi minua mukaan.

Minä en nyt tiedä mitä ajatella, sanoi Hannes synkästi. Tapahtukoon siis sinun tahtosi tällä kertaa, jatkoi hän kylmästi. Mari saa jäädä sinun kanssasi.

Hannes lähti astumaan miesten jälkeen.

Liisa jäi portaille.

— Nyt minä tiedän, minkälainen sinä olet, huusi hän Hanneksen jälkeen, mutta tämä ei enää kääntynyt.

Hannes polki kuin vihoissaan kumahtelevaa kangaspolkua. Kaunis sopu, joka oli kestänyt useita päiviä, oli taaskin särkynyt. Liisa oli heittänyt hänelle solvaavia sanoja. Liisa, hänen oma vaimonsa.

Mikä oli oikein vaikuttamassa Liisan luulomieltä? Hän ei kertaakaan ollut aiheuttanut sitä millään muotoa. Talon naispalvelijat tiesivät velvollisuutensa ja puhuivat vain välttämättömistä asioista hänen kanssaan. Hän oli kyllä ystävällinen heille, mutta sitähän hän oli kaikille, jotka kunnollisesti suorittivat tehtävänsä. Maikki oli hiljainen ja erillään pysyvä kaikista, Mari oli kyllä iloinen hälläkkä, mutta mitään ei ollut sattunut hänenkään kanssaan, joka vähimmässäkään määrässä olisi aiheuttanut Liisan naurettavaa epäluuloa.

Mistä se sitten johtui?

Selvyyttä tähän ei saanut miettimälläkään. Liisa oli hellä ja hyvä hänelle. Joskus vain purkautui esiin tällaista, joka sanomattomasti painoi häntä. Jos hän olisi vähemmän välittänyt Liisasta, ei hänen mielenpurkauksensa olisi tuntunut niin tuskallisilta.

Merkillistä, mietti Hannes. Minä sain murskatuksi sukukiroukseni, tulin kuin onnen potkusta saaneeksi kotikonnun itselleni. Kaikki menestyy. Pellot lupaavat runsaita satoja ja kaikki on kuin voittokulkua, mutta kaikista kallein ja rakkain on menossa murskaksi minulta.

Ennemmin muuta vastoinkäymistä kuin tätä. Ennemmin joku karjasta kuolleeksi aholle, viljapelloista joku lohko raesateen ruhjottavaksi, ennemmin mitä tahansa, kuin oma vaimo epäilemään olemattomista.

Tie kulki kiemurrellen Hakalan takamaahongikon läpi. Vahvat petäjät ojentelivat suorana runkojaan korkeuteen. Oli kuin ihmeen kaupalla jäänyt ukolta tämä lohko myymättä.

Hänen edellään kulkeva vanha Tuomas virkkoi puita katsellen:

— On siinä aika älliköitä… Saat sinä Hannes niistä tuhansia monioita.

Hannes käveli allapäin. Suuri omaisuus ei antanut onnea. Hän oli tottunut aina vain luottamaan työhön. Hän olisi luovuttanut kernaasti tämän metsäpalstansa, jos olisi sillä saanut korjatuksi sen mitä oli vinossa. Taisi olla köyhä mökin mies, sellainen kuin tuo Tuomas tuossa, kaikista onnellisin. Terve ruumis ja hyvä työhalu. Ei huolta suurista tuloista eikä menoista. Oma turve antoi ja hankkimalla sai lisää.

Olisi pitänyt kysyä Tuomaalta, oliko hän täysin tyytyväinen ja onnellinen. Tuomas olisi varmaan merkitsevästi hymähtänyt. Heidän taannoisen riitansa jälkeen oli Tuomaasta tullut mitä mukavin mies. Teki aina työnsä hyvin eikä pyrkinyt napisemaan. Ehkä hän oli tyytyväinen elämäänsä.

Toiset olivat menneet edellä ja Hannes pysähtyi Tuomaan kanssa lepäämään.

— Sanohan Tuomas, olisitko mieluummin talon- kuin mökinmiehenä? kysyi
Hannes.

Tuomas vilkaisi kysyjään ja mietittyään virkkoi

— Enpä tahtoisi talonmieheksi. On niin vapaata olla mökinmiehenä. Mitä varten sitä kysyt?

— Muuten vain. Olin halukas tietämään, oletko tyytyväinen elämääsi.

— Mikäpäs siinä… kun vain olisi terveyttä, että jaksaisi tehdä työtä.

Se oli mökinmiehen elämänfilosofiaa. Tyyntä ja tervettä. Jaksaisi tehdä työtä, olisi terveyttä… Ei olisi kai tuokaan tuossa vaihtanut mökkiään ja pientä perkkiötään mihinkään maailmassa.

Kaskimaa oli päivärinteessä. Ei tuulen henkäyskään vilvoittanut hikisiä raatajia. Puut kaatuivat parahdellen ja ennen päivällistä oli jo iso aukio kaadettuna. Kun oli lämmintä ja aurinkoa, niin oli iloa myöskin. Rupatellen ja naureksien syötiin tuoksuvassa koivurykelmässä.

Hannes ei voinut tällä kertaa ottaa juttuihin osaa. Liisa oli jäänyt sinne alakuloisena, ehken vihaisenakin. Oli saattanut itkeäkin. Taisi tulla liian jyrkästi hänelle sanotuksi. Vaikka sanoihan hänkin. Olisi kumminkin mukaan saanut tulla ja niinhän hän oli jo aikonutkin, mutta kun katkerat, solvaavat sanansa sanoi, niin tuli niinkuin äkäpäissä lähdetyksi.

Kuinkahan tässä vielä viimein käy? Eikö millään saa Liisaa vakuutetuksi, että luulonsa ovat aiheettomia?

Miehet kuorsailivat ruokauntaan lehdesvuoteillaan ja naiset taittelivat vastoja. Hannes istui erillään muista koivun rungolla ajatuksiin vaipuneena.

Käki lensi koivuun, joka oli sille kasken keskellä lepopuuksi jätetty, ja alkoi kukkua. Miehet heräsivät siihen ja lähtivät työhönsä.

— Hyvää halmeonnea kukkuu, sanoi joku miehistä.

— Onnen vuosiapa se minulle helkyttää, tiesi iloinen Mari.

Hannes nousi ja sanoi miehille kotiin lähtevänsä ja aamulla tulevansa takaisin.

Ei jaksanut olla, vaikka vasta illalla oli luvannut kotiutua. Liisa voisi siellä taas tuhertaa kauniit silmänsä punaisiksi.

— Kovinpa pian sille tuli eukkoaan ikävä, jurahti joku mies Hanneksen mentyä.

XX.

Liisa seisoi vielä hetkisen portailla Hanneksen mentyä. Sitten hän kuin juosten meni kamariinsa ja alkoi nyyhkiä. Pikku Pentti nukkui kehdossaan sinikellokimppu pääaluksella. Hannes oli ennen lähtöään jättänyt sen siihen. Ikkuna oli auki ja tuulenhenkäykset toivat sisään ruispellon tuoksua. Pelto kartanon alla lainehti lupaavana.

Liisa koetti rauhoittua, mutta ei voinut. Miksi Hannes ei ottanut häntä mukaansa, vaikka hän pyysi? Miksi hän on joskus niin kovin jyrkkä päätöksissään? Ja onko sittenkin niin, että hän saattoi välittää muistakin, ei vain yksin hänestä.

Liisa koetti miettiä ja päästä selvyyteen.

Jos Hannes ei olisi kertonut hänelle nuoruudestaan, ei hän ehkä olisi mitään epäillytkään. Hannes syytti nuoruudenhairioistaan sukuperintöä, mutta oliko hän sen jo kokonaan voittanut? Hän kyllä vakuutti niin, mutta saattoihan siltikin… Ja Mari on viehättävä tyttö, ehkä kauniimpi kuin minä, jatkoi Liisa tuskallisia ajatuksiaan.

Voisiko Hannes pitää kahdesta yhtaikaa?

Tuntui pahalta ajatella sitä ja että ehkä luuloillaan loukkasi syyttömästi miestään, joka oli aina hyvä hänelle, vaikka joskus oli tinkimätön päätöksissään.

Liisa ajatteli äitiään, joka hänen mielestään oli saanut kärsiä samanlaisesta… Isä oli ollut uskoton hänelle, niin äiti oli ainakin sanonut. — Uskottomalle miehelle ei voi mitään, oli äiti aina päätellyt, ja hänen vanhempiensa elämä oli ollut alituista riitaa, aamusta iltaan.

Sellaiseksiko heidänkin kaunis elämänsä oli muuttuva? Tuntui tuskalliselta ajatella sitä.

Liisa oli tuntenut syvää kiitollisuutta miestään kohtaan aina. Kaikesta huolimatta Hannes olisi saanut ison talon isäntänä vaimokseen kenet vain olisi ottanut. Hän, köyhä mökin tyttö, oli tullut hänen valitukseen. Eikä Hannes ollut vielä kertaakaan sanonut moitteen sanaa mistään. Ja oli aina vakuuttanut rakastavansa vain häntä ja houkutellut kuin pientä lasta silloin, kun hänelle sattui omat omituiset mielenpurkauksensa.

Hannes oli kovin hyvä. Hän saattoikin olla lapsellisen typerä luulotellessaan kaikkea sellaista.

Liisa oli rauhoittunut ja katseli nukkuvaa lasta. Isän hellyydenosoitus, sinikellokimppu pieluksella, liikutti häntä. Tuntui niinkuin joku näkymätön olisi sanonut: Niin, hän on hyvä, mutta miten sinun laitasi on? Ansaitsetko sinä rehellisen ja uskollisen miehen hyvyyttä? — Olenhan minä hyvä ja hellä hänelle ja hoidan hyvin tehtäväni. — Se ei riitä, jyrisi tuntematon. Sinun on jätettävä turhat ajatuksesi, kasvatettava itseäsi niinkuin hänkin. Sinun on aloitettava kokonaan uudesta ja entisestä pyydettävä anteeksi Hannekselta.

— Täytyykö minun…?

— Se on onnesi ja hänen onnensa ehto. Etkö voi sukuperintöäsi voittaa niinkuin hänkin? — Sukuperintöä?

Se ei ollut johtunut koskaan ennen hänen mieleensä. Nyt se tuli kuin tilille vaatien. Ehkäpä äitikin oli luulonsa perinyt isoäidiltä, joka kerran synkkinä hetkinään oli tehnyt itsemurhan.

Liisaa puistatti sitä ajatellessa.

Kiireesti hänen täytyi päästä työhön käsiksi.

Talossa oli hiljaista hänen hääriessään taloustoimissaan tuvassa ja maitohuoneissa. Pääskyset vain lentelivät pihamaan yli ja visertelivät kaivonvintin nenässä ja nousten harjalle.

Liisa mietti edelleen, tekisikö hän itsepintaisuudellaan Hanneksen elämän raskaaksi ja mahdottomaksi. Hän oli kerran sanonut niin ja pyytänyt kauniisti hänen luottamustaan. Kuka opettaisi hänelle, miten oli jatkettava aloitettua matkaa? Kuka muu, kuin Hannes, oma hyvä toveri. Hänen täytyisi jättäytyä kuin lapsi hänen hoidettavakseen.

Mutta jollei aina voisikaan? Ja ajatukset lähtivät taaskin kuin varkain kiertämään vanhaa latua.

Illansuussa, kun karja oli jo poistunut lypsytarhasta ja sauna lämminnyt, lähti Liisa Hannesta vastaan, samalla taittaakseen kylpyvastat.

Tien mutkassa tulikin Hannes hänen näkyviinsä reippaana ja hyvätuulisena. Hän oli käynyt viemärinkaivajain luona ja viipynyt siellä iltaan, ja kertoi siitä Liisalle.

— Ja sinä tulit minua vastaan, niinkö? Olitpa sinä hyvä. Minä olen katunut sitä tämänaamuista. Olisinhan luvannutkin tyttöni kaskeen…

— Älä nyt puhu siitä, keskeytti Liisa pujottaen kätensä Hanneksen kaulaan. — Minä olin paha ja sinun on tuhmalle vaimollesi annettava anteeksi. Minä koetan taas aloittaa uudestaan…

— Ja minä koetan auttaa sinua siinä, virkkoi Hannes. Onni ei voi särkyä ihmisiltä, joitten jokainen tunti elämässä on pyrkimistä ylöspäin.

XXI.

Naapurit olivat saaneet oivallista puheenaihetta. — Hakalan nuori emäntä kuuluu pelkäävän miestään palvelijoihinsa. Päivät kuuluu itkevän ja yöt valvovan, ettei ukkonsa pääse piikojen luokse karkaamaan.

Sitä huusi joka juoruämmä yhdessä talon emäntien kanssa ja isännät kuuntelivat mieli hyvällä. Eipäs menestynyt Hannes Hakalassa, vaikka itse luuli. Pian siinä alkaa sama elämä kuin ennenkin. Se onkin ollut niin pirun ylpeä siitä hyvinvoinnistaan.

Juorut tulivat Hanneksenkin korville. Ensin hän hymähti, eikä välittänyt siitä sen enempää. Sitten se alkoi jo kirvellä mieltä. Kun ei ollut muusta heillä sanomista, niin tehtiin tästä asia.

Raukat! Mitä se heitä liikutti. Itse he asiansa sopivat ja koettivat päästä tästäkin painajaisesta.

Kylällä kuljeksi usein parikymmenvuotias »löyhkä-Anna», joka oli hieman mielenvikainen ja puheiden mukaan vanhan Eerikin lehtolapsi. Kierrellessään oli hän joskus käynyt Hakalassakin ja saatuaan ruoka-apua mennyt menojaan. Hänen käynnistään ei puhunut kukaan eikä siihen kiinnitetty mitään huomiota.

Kylän ilkeimmät olivat nyt keksineet mielestään hyvin viisaan teon, joka Annan pitäisi suorittaa. Hänen oli mentävä Hakalaan ja silloin kun isäntä ei ollut saapuvilla, puhua emännälle niinkuin neuvottiin.

Ja eräänä päivänä hän tulikin Hakalaan, kun Liisa oli yksin kotona.

Liisa kestitsi Annaa niinkuin oli nähnyt ennenkin kestittävän. Tästä hyvästä oli Anna puhuvinaan:

— Saa sitä isäntää pitää vain varalta. On kenen kanssa sattuu… on jo minuakin houkutellut ja Mutkan Emma kuuluu olevan raskaana hänelle.

Liisa ajoi ulos löyhkä-Annan ja alkoi itkeä. Hän tiesi että Anna puhui kylällä kuulemiaan, mutta se koskikin sen vuoksi kaikista kipeimmin. Hän tiesi kyläläisten ja Hanneksen kylmät välit ja etteivät puoletkaan puheista olleet totta, mutta sittenkin… Hän oli taas saanut sysäyksen, joka herätti kiusaavat ajatukset.

Ja kun Hannes palasi työmailta, tapasi hän Liisan itkeneenä. Vaivoin sai hän Liisan puhumaan kaikki.

Hannes puristeli nyrkkejään nousevasta vihasta. Hänen teki mieli hyökätä kylälle ja haukkua kelvottomimmat vihamiehensä. Mitäpä se olisi auttanut, ja mistä hän tiesi kuka Annan oli lähettänyt. Hänelle olisi vain naurettu.

Tämä on totisesti sivistynyttä kansaa, ajatteli Hannes. Ei riitä kansalaishyveiksi kateus, naapureista on vielä puhuttava kaikkea saastaa. Milloin sydänmaitten asukkaat itse nousisivat näitä paheitaan vastaan? Voi suurta häpeää. Se löyhki kuin ilkein raato.

— Ja uskotko sinä sitten tällaisia puheita? kysyi Hannes vaimoltaan.

— Enhän minä…, mutta se tuntuu niin pahalta, että sinusta puhutaan semmoista.

Siinäpä se oli. Liisa koetti taistella itsekin vastaan ja pitää kurissa ajatuksiaan, mutta ei voinut mitään sille, että tuntui pahalta. Olisipa Liisa vain voinut nostaa päätään ja antaa mennä kaikki sellaiset ohi korviensa. Olisihan hänen pitänyt voida.

Takamaan kaski oli saatu loppuun kaadetuksi ja työväki palasi kotiin. Hiljaiseen taloon tuli taas liikettä. Liisankin oli heti helpompi liikkua askareissaan. Melkein iloisena hän toimitteli perhettä illalliselle ja saunaan.

Hannes oli siitä mielissään. Näinhän näkivät, ettei ollut mitään vinossa, eikä suru painanut Hakalan haltijoita.

Ei malttanut olla saunaan mennessään kopaisematta Liisaa syliinsä tämän tullessa vastaan pihatiellä.

— No, no, mitä sinä nyt, nauroi Liisa.

Hannes nosti hänet vaateaitan räystäälle, joka oli ulottuvissa. Miehet hymyilivät heille saunaan juostessaan.

— Nosta pois, minulla on kiire… pikku Pentti odottaa.

Olipas Liisa lystikkään näköinen siinä heilutellessaan pyöreitä kinttujaan ja naureksiessaan.

— En nosta ennenkuin lupaat olla juoruja uskomatta. Hannes kutitteli tähkäpäällä Liisan jalkapohjia. Molemmista tuntui leikittely vapauttavalta.

— Enhän minä uskokaan, no, nosta nyt.

Liisa lähti ilakoiden juoksemaan ja Hannes luikkasi hänelle vielä saunatieltä.

Olihan hyvä, että joskus pikku keinoillakin sai iloa ympärilleen ja elämän entiselleen. Liisakin siellä nyt kai keventyneenä puuhaa. Ehkäpä kaikki vielä muuttuukin hyväksi.

Miehet olivat jo menneet saunasta pihaan. Vanha Tuomas vain oli jäänyt Hannekselle puhetoveriksi. Miehet istuivat saunapihlajan alla puoliääneen puhellen. Kaunis ilta veti kummankin huomion puoleensa, täyteläiset vainiot ja niiden yläpuolella kiirivä lehmisauhu.

— Onpa tämä nyt kaunista, virkkoi verkkaan Tuomas. Pitäisi kiittää jumalaa, kun antaa hyvän vuoden. Taidat sinäkin Hannu vain omia voimiasi ylistellä.

— Miten milloinkin… tuleehan sitä joskus muistaneeksi jumalaakin, vaikka se minulla onkin erilainen kuin muilla.

Hannes ihmetteli kuullessaan Tuomaan jumalasta puhuvan. Mies kai oli viime aikoina tehnyt täyskäänteen. Minkälainen mahtoi olla hänen jumalansa. Hannes ei malttanut olla sitä utelematta.

— Semmoinen kuin sinunkin… en häntä osaa muuten palvoa kuin kiitollisin mielin otan vastaan lahjansa. Ja eiköhän se kaikille ole sama, vaikka erilaiseksi kukin kuvittelee.

Tämäpä on tervettä kansan miehen uskoa, mietti Hannes. Suoraa ja selvää, kirkasta kuin lähdevesi. Olisi opiksi monelle.

Liisa tuli saunaan lapsi käsivarrellaan. Hymyili kirkasta hymyään
Hannekselle ohi mennessään.

Saa nähdä, miten tämä sinun emäntäsi jaksaa kuunnella kyläläisten juttuja, virkkoi Tuomas matalasti. Hänen äitinsä oli luulosairas, et taida tietääkään. Taitaa olla vähän sukuvikaa.

— Niinkö? En ole mitään kuullut.

Hannes oli hämillään. Tiesiköhän Tuomas mitä, kun otti puheeksi?

— Oli semmoinen Liisan äiti, että melkein joka akkaan luuli miestään.
Eikä tullut mistään apua. Se on risti miehelle semmoinen.

— Ehkäpä on…

Hannes ei osannut muutakaan sanoa. Hänelle oli selvennyt Liisan luulottelut. Liisa parka saa kärsiä sukuperinnöstä. Miten kiitollinen hän nyt olikaan Tuomaalle, joka oli ottanut asian puheeksi. Hän itse ei osannut sitä ajatellakaan.

— Sanoin vain sillä, että tietäisit, jos oma vaimosikin sattuisi… puheli Tuomas arastellen. Sitä pitää semmoista ihmistä kohdella hellävaroen. Kovuus siinä ei auta, pahentaa vain.

— Tuomas on taitanut jotain huomatakin?

— Noo, olenhan minä vähän… mutta eihän se vielä mitään… hyvä ihminenhän Liisa on… ja järkevä. Osaa kai hillitä itseään, jos semmoisia ajatuksia pakkaisikin.

Tuomas nousi pihaan. Hannes käveli saunalle ottamaan pojua. Hän tunsi olevansa nyt selvillä kaikesta ja kovin kiitollinen siitä, että joku oli häntä huomauttanut.

Sitä pitää kohdella hellävaroen, neuvoi Tuomas. Hän oli joskus kiukutellut ja sanonut kylmiä sanoja. Se oli kai kovin koskenut Liisan herkkään mieleen.

* * * * *

— Tuletko minun kanssani verkonlaskuun? kysyi Hannes Liisalta hänen palattuaan saunasta.

— Tulenhan toki.

Järvi oli tyven ja lämpimän auer lepäsi pehmoisena ilman rannoilla.
Heillä ei ollut kiirettä pihaan ja Hannes puhui kauan ja lämpimästi
Liisalle. Venhe solui omia teitään, Liisa oli hiipinyt Hanneksen
viereen ja painanut päänsä hänen kainaloonsa kuin turvaa etsien.

XXII.

Elokuu oli lopuillaan. Viljat oli saatu korjuuseen ja riihet lämpisivät. Hakalassa aloitettiin jo syyskyntöjä. Ulkonainen elämä solui tasaisesti eteenpäin niinkuin ennenkin. Sisäisessä elämässä vain ei päästy ehjyyteen.

Liisa oli ponnistellut vastaan, koettanut hillitä mielikuvituksensa harhaleikkiä, mutta joskus voimat pettivät ja silloin oli alakuloista ja ja painostavaa koko talossa. Tällaiset päivät tuntuivat Hanneksesta moninverroin raskaammilta, kun välillä oli kauniita päiviä, jolloin Liisa iloisena ja niinkuin toisena ihmisenä liikkui töissään.

Entiset palvelijat olivat lähteneet talosta. Hannes oli palkannut uusia, mutta nämäkin olivat jo sanoneet käyvän olonsa vaikeaksi, kun emäntä pelkäsi ja piti aina salaisesti heitä silmällä. Jos jotain vakavampaa sattuisi, voisivat he olla piankin tiessään.

Hannes joka ilta melkein rukoillen pyysi:

— Oma hyvä vaimoni, koeta voittaa itsesi, edes lapsiemme tähden.

Ja Liisa nyyhkien tahtoi koettaa. Hänen silmiinsä oli tullut omituinen rukoileva ilme, joka liikutti Hannesta. Liisa parka tiesi, että hänen sairautensa oli sukuperintöä ja koetti kaikki voimansa sitä voittaakseen. Ja kun ei jaksanut voittaa, niin häpesi poloinen omaa heikkouttaan.

— Sinä et kohta varmaankaan rakasta minua vähääkään, kun minä olen tällainen, oli Liisa eräänä iltana sanonut Hannekselle. Sinä olisit ollut paremman vaimon veroinen.

— Minä rakastan sinua nyt vielä enemmän, kun näen ja tiedän, että kärsit, kärsit syyttömästi. Älä ole kovin suruissasi, Liisa kulta, kyllä sinä vielä pääset voitolle.

Liisa oli saanut toisen lapsensa. Se oli terve ja voimakas, kuten pikku Penttikin. Olihan heillä toki iloa lapsista, vaikkapa joskus tuli peloittavana ajatus: Saavatkohan hekin vielä kärsiä esivanhempien vuoksi.

Isäin pahat teot kolmanteen ja neljänteen polveen. Se oli raskas tuomio. Miksi syyttömät saivat kärsiä?

Silloin kun synkät varjot olivat painavina kodin yllä, tunsi Hannes sisäistä tarvetta puhua jonkun kanssa. Se oli keventämisen kaipuuta ja vanha Tuomas oli hänen uskottunsa, jonka kanssa oli hyvä puhua. Tuomaalla oli omat omituiset päätelmänsä, joista sai kevennystä.

Hannes oli nytkin kahden Tuomaan kanssa riihessä, mittaamassa jyviä säkkeihin. Riihen nurkassa oli jo valtava säkkikasa ja Hannes sanoi leikillään Tuomaalle.

— Saat kaikki nämä ruissäkit, jos toimitat niin, ettei minulla ole surua Liisasta.

Tuomas katsoi ensin ihmetellen isäntäänsä, mutta hörähti sitten nauramaan.

— Vai rukiilla sinä ostaisit itsellesi vapauden pienistä kärsimyksistäsi. Lehmällä tai hevosella ehkä vaihtaisit suotuisia ilmoja.

Hannes hymähti hyvä tuulisesta Mainio mies tuo Tuomas. Aina hänellä on sattuva sana aikanaan.

— Sinun kärsimyksesi ovat niin kovin pienet, jatkoi Tuomas. Jos ei sinulla tätä vastusta olisi, voisit tulla itserakkaaksi ja yhtä kylmäksi ympäristöllesi kuin monet muutkin hyväosaiset. Kiitä, hyvä mies, pienistä kärsimyksistä.

Se oli sitä Tuomaan tavallista puhetta, kylläkin oikeaan osattua. Ei vain tuntunut vanha elämänajattelija osaavan ymmärtää, että rakastava mies kärsi vaimonsa luuloista, jotka olivat todistettavasti sairautta, kärsi enemmän kuin mistään muusta olisi voinut kärsiä.

* * * * *

Hannes ajeli kirkkaana elokuun päivänä kirkonkylään, jossa veroituslautakunta oli koolla. Hakalassa olivat viljat korjuussa, mutta taloissa tienvarsilla oli vielä ruiskuhilaitakin pelloilla. Eivät näyttäneet muualla työt sujuvan niinkuin Hakalassa, sen hän oli huomannut ennenkin. Hän oli itse mukana työssä ja se kai vaikutti. Työnteko olikin käynyt hänelle vain entistä rakkaammaksi. Hän olisi ollut valmis myöntämään, ettei millään muulla maailmassa ollut arvoa kuin työllä.

Yhteiskuntaa syytettiin nykyään monesta pahasta ja syytöksissä oli varmaan oikeutettuakin, mutta syyttäjilläkin olisi ollut varaa silmäillä omaa itseään. Harvat heistä kehtasivat tehdä kunnollisesti työtä. Pitäisi saada heidät rakastamaan työtä, ymmärtämään työn taito. Mutta se ei kai olisi helppo tehtävä.

Kirkonkylään päästyään sitoi Hannes hevosensa kiinni pitäjäntuvan aitaan ja käveli muuanta miesryhmää kohti. Kun huomattiin hänen lähestyvän, hajosi ryhmä ja kylmiä ja ivansekaisia silmäyksiä sai hän vastaansa. Vain joku miehistä ojensi välinpitämättömästi hänelle kätensä.

Hannes tunsi itsensä heti epävarmaksi. Ei oikein tietänyt mihin katsoa ja istuako pitäjäntuvassa vai ei.

Koko pitäjän väki oli siis häntä vastaan. Mistä syystä? Siitäkö ehkä, että hän oli kasvattanut itsensä mieheksi, ottanut perintömaansa omiin käsiinsä ja eli hyvin työstään?

Hanneksen oli tehnyt mieli kysyä, mitä hän oli rikkonut heitä vastaan, mutta tyytyi alakuloisena allapäin istumaan.

Kukapa ei välittäisi naapurien ystävyydestä. Mutta jos joutui naapurien vihoihin, oli se niinkuin maanpako tuomio, raskas ja peruuttamaton.

Hanneksen teki tällä hetkellä mieli itkeä. Kiireesti hän poistui tuvasta ja niinkuin hätäinen toimitteli välttämättömiä asioitaan. Ei olisi kehdannut eikä uskaltanut katsoa ketään silmiin. Tuntui niinkuin olisi ollut rikoksenalainen, jota jokainen katsoi hieman pitkään. Vaikka tiesikin olevansa rehellinen, eikä tuntoa mikään painanut.

Hannes ajoi kuin hengen hädässä kotiinsa. Oli toki turvapaikka, johon sai paeta. Siellä nytkin varmasti odotettiin. Pikku Pentti on ehkä ikkunassa ja äiti hänen vieressään.

Tällä hetkellä tuntuivat kotoiset kärsimykset pieniltä. Siellä häntä kaikesta huolimatta kumminkin rakastettiin.

Hannes pysäytti hevosensa Tuomaan tuvan nurkalla, joka oli kylätien vieressä. Tuvasta kuului veisuuta. Oli lauantai-ilta ja Tuomas oli ollut tänään kotitöissään.

»… siis jumalaani turvaan, hän meist' ei luovukaan; ei toivon raukee turhaan, vaikk’ kuinka vainotaan.»

Se oli kuin häntä varten. Milloin oli Tuomas tehnyt suuren käänteensä ja tämäkö oli se salainen lähde, josta hän sai rauhansa ja varmuutensa?

Hannes antoi hevosen kävellä. Peltoveräjä näkyi jo tienpäässä. Alkoi hämärtää. Tuomas istui siellä tuvassaan saunan jälkeen veisaamassa. Häneltä ei puuttunut mitään, vaikka vastuksia sattui yhtenään. Vaimo sairasteli ja nuorin lapsista oli äsken tapaturmaisesti kuollut. Tuomas oli tyytyväinen, mutta hän tuskitteli pienistä suruistaan.

Pihamaalla oli Liisa odottamassa, iloisena, posket hohtaen niinkuin
Hanneksesta hämärässä näytti.

— Tule saunaan minun kanssani, kun riisut hevosen. Pentti on jo kylpenyt ja miehet ovat kylällä.

— Kuka lasten luona on?

— Saara. Palvelijat ovat taaskin lähteneet meiltä, mutta siihen ei ole minun syytäni.

Liisa sanoi sen melkeinpä iloisesti ja lähti menemään saunaan.

Mitähän taas on tapahtunut? arveli Hannes. Ja miksi Liisa oli iloinen siitä, että palvelijat ovat lakkoilleet?

Saunassa ei puhuttu mitään, mutta tuvassa selitti Liisa:

— En ymmärrä mikä heihin niin yhtäkkiä tuli. Koetin pyytää jäämään, mutta eivät välittäneet… Mitäs sanot, Hannes, jos nyt otamme samanikäisiä kuin Saarakin.

Ja Liisa nauroi iloisesti. Hanneksenkin suuta veti hymyyn. Liisa oli valtoimine hiuksineen ja hymykuoppineen siinä hänen vastapäätään soma katsella.

— Niin, otetaan vain…

— Sittenpähän eivät muuta joka kuukausi.

Hannes vaikeni. Hän arvasi, että oli ollut taas hänen poissa ollessaan samaa kuin ennenkin ja palvelijat lähtivät heti.

Liisa pyörähti Hanneksen viereen ja painoi kostean päänsä hänen kainaloonsa.

— Oletko sinä vihainen minulle?

Se tuli hiljaa kuin anteeksi pyytäen.

Hannes nosti Liisan syliinsä kuin voimattoman lapsen ja suuteli hänen huuliaan, silmiään ja kosteita suortuviaan. Eihän hänellä ollut mitään muuta kuin lapset ja avuton, oma pieni Liisa.

XXIII.

Hannes askarteli pienessä torpassa Hakalan peltojen takana. Hän oli laittanut kaksi huonetta kuntoon Liisalle ja lapsille, jotka aikoi muuttaa torppaan asumaan.

Hän oli tehnyt mielestään oivallisen keksinnön. Kun talossa kävi palvelijoille olo sietämättömäksi ja heitä ei saanut pysymään, oli Hannes päättänyt laittaa torpan kuntoon, tuodakseen sinne Liisan ja lapset. Elämä kulkee tämän jälkeen tasaista latuaan ja hän illoin työstä päästyään pistäytyy perheensä luokse kuten kotiin ainakin.

Liisa tiesi tästä, mutta ei sanonut vastaan. Hannes koetti tarkastella oliko Liisa pahoillaan, mutta ei saanut selvää.

Liisan ajottaiset mielenpurkaukset olivat viimeaikoina muuttuneet hillityiksi. Kohtausten jälkeen hän toimitti tehtävänsä ja ilakoi lastensa kanssa niinkuin ei mitään erityisempää olisi tapahtunutkaan.

Hannes katseli pienessä tuvassa ympärilleen. Se näytti somalta ja viihtyisältä. Ovi oli auki toiseen huoneeseen, joka oli aiottu makuuhuoneeksi. Siinä oli valkoinen kalusto ja kauniit seinäpaperit ja tauluja seinillä.

Hannes oli tyytyväinen ja palasi taloon. Perhe oli siellä aterialla pitkän pöydän ympärillä. Hanneskin kävi paikalleen.

Tästä lähtien aterioisi hän mökissä Liisan luona. Oli aikomus jo tänään muuttaa. Talon perhe saisi sitten tästäpuolin aterioida ilman häntä. Paikka pöydän päässä jäisi tyhjäksi.

Mikä lienee ollut syynä, ettei ruoka tuntunut tällä kertaa maistuvan. Työväki vaikeni. Niinkuin painajainen olisi astunut näkymättömänä tupaan.

Vanha könniläinen oli mittaillut aikaa tuvan nurkassa jo miespolvia. Sen lerkku oli harvoin lakannut liikkumasta. Nyt, kun perhe oli päässyt aterialta ja hiljaisuus tuli pirttiin, lakkasi se käymästä.

Vanha Tuomas vavahti. Aikoi mennä kelloa asettamaan käyntiin, mutta istui paikoilleen ja sanoi hiljaa:

— Se tietää onnettomuutta.

Tuomaan lause tuntui kuin vasaran iskulta hiljaisessa tuvassa. Hannes meni ja asetti kellon käymään, mutta hänen kätensä vapisivat.

Hetken kuluttua puhui Hannes miehille töistä, mutta tunsi äänensä kovin ontoksi. Miehet pysyivät edelleen äänettöminä. Hannes nousi ja pää alas painuneena meni hän kamariinsa. Keittiössä aterioi Liisa ja avonaisesta ovesta näki Hannes, että Liisa oli alakuloinen. Pojat nukkuivat.

Tuvassa kuului muuan miehistä sanovan:

— Vai mökkiläiseksi se isäntä nyt aikookin.

Joku kuului naurahtavan väkinäisesti, mutta juttu ei lähtenyt luistamaan. Painajainen pysyi edelleen tuvassa.

Hannes meni hetken kuluttua Liisan luokse keittiöön.

— Nythän sitä sitten pitäisi lähteä, kuuli Hannes oman äänensä kaiun onttona, vaikka koetti puristaa siihen lämpöä.

— Minä lähetin Saaran jo viemään vaatteita, ja pian tästä minäkin joudun, sanoi Liisa nöyrästi.

— Ruokatarpeita pitäisi myöskin… koetti Hannes sanoa ystävällisesti.

— Sielläkö minun pitää syödäkin, sanoi Liisa hämmästyen.

— Niin, ajattelin että kävisin luonasi aterioimassa. Miten vain haluat… voisihan sitä kai täälläkin…

— Sitten, jos sinä kerran käyt siellä, tuli hiljaa Liisalta, mutta
Hannes huomasi kaksi kyyneltä hänen punehtuvilla poskillaan.

Hannes otti Liisan syliinsä ja heltyneenä puheli:

— Älä nyt, hyvä Liisa… mehän vain leikimme mökkiläistä… pääsethän sieltä takaisin milloin vain tahdot.

— Minusta vain tuntuu niinkuin pitäisi maanpakoon… pakoon sinuakin ja — kotia…

— Oma kulta, mehän vain leikimme…

— Ei tämä ole leikkiä. Ja luuletko sinä… että tästä olisi apua…

— Minä toivon ainakin, ja niinhän sinäkin… eikö niin?

— Mutta mitä tästä ihmiset sanovat?

— Mitä ne ovat meistä ennen sanoneet. Sitä ei kannata ajatella. Heidän pitäisi huolehtia enemmän omista asioistaan.

— Kyllä minä sitten koetan, kun sinä tahdot, sanoi Liisa hiljaa. Kun väin sinä olet luonani.

— Mennään siis.

Hannes koetti tekeytyä reippaaksi, vaikka tunsikin näkymättömän käden painavan.

Kun he olivat menneet Pesään, joksi Hannes oli asunnon nimittänyt, sanoi Liisa innokkaasti:

— Nyt minä keksin jotain. Sinä myyt talon ja me asetumme tähän oikein asumaan. Sinä rakennat navetan ja saunan. Miten somaa se olisi.

Liisan silmät loistivat ja hän pujotti kätensä kuin pyytäen Hanneksen kaulaan.

— En minä voi myydä taloa. Se on samaa kuin möisin itseni tai sinut.

Liisa painui istumaan.

— Niin, ethän sinä voi. Minä puhun lapsellisia. Enhän minäkään sitä tahtoisi. Meidän lapsemme ovat siellä syntyneet.

— Ja minäkin olen siellä syntynyt ja kasvanut. Vaikka lapsuuteni oli iloton ja nuoruuteni semmoinen, on Hakalassa paljon kauniitakin muistoja äidin ajoilta. Ja sitten on jokainen turve siellä kallista minulle.

Hannes puhui vain jotain puhuakseen. Tuntematon oli astunut tupaan ja laski painavan kätensä Hanneksen olalle: — »Oletko nyt tyytyväinen, kun ajoit vaimosi pois kotoa?»

»Enhän minä ole ajanut, tämähän on vain…»

»Narrinpeliä! Sitä se on. Olet itsellesi luvannut kantaa kuin mies pienet kärsimyksesi ja nyt sinä koetat päästä pakoon niitä.»

»Mutta onhan minun pidettävä huolta, ettei talon työväki kärsi», koetti
Hannes puolustautua.

»Se on huono puolustus. Selitä palvelijoillesi, miten asiat ja ovat he ymmärtävät. Et ole mies, kun näin teet.»

»Menehän tiehesi. Kyllä minä osaan asiani järjestää.»

Mutta tuntematon nauroi mennessään vahingoniloista naurua.

— Hannes, miten sinä olet niin kalpea… mikä sinun on?

Se oli hänen vaimonsa, joka kysyi, valmiina lohduttamaan.

— En tiedä… ei kai mikään.

Hanneksen täytyi istua. Hän oli käskenyt omaatuntoaan poistumaan, mutta sen raskaan käden paino tuntui vielä hänen hartioillaan.

Siinä istui hänen vaimonsa katsellen häntä. Keltaiset suortuvat reunustivat kauniita kasvoja ja silmissä oli hellä, hyväilevä ilme. Pikku Pentti leikki lattialla ja nuorin nukkui vuoteessaan.

Tuonko tuolla, oman vaimonsa, hän oli karkottanut kotoa? Ja lapsensa.

Ei. Hänen täytyi ulos.

— Minä tulen pian takaisin. Käyn vain töitä katsomassa.

Tultuaan kartanoon tapasi hän vanhan Saaran siellä itkemässä. Siinä kopisteli vanha isäkin, vaikka ei usein kamaristaan liikkunut. Katseli kuin ihmetellen poikaansa. Tiesikö ja ymmärsikö hänkin?

Hanneksen täytyi nopeasti poistua. Niin kuin autioilta tuntuivat huoneet.

Illalla, kun he olivat tuvassa, virkkoi Liisa.

— Minä olen niin kovin paljon tuottanut surua sinulle.

— Minäpä tässä taidan syylliseksi jäädäkin, sanoi Hannes ja pää käsien varassa painui miettimään.

Ulkona nousi myrsky ja ravisteli nurkkia ja uuninpiippua. Tuntui turvattomalta Hanneksesta. Niinkuin pohja olisi tempaistu pois alta ja olisi luisumassa johonkin vieraaseen ja tuntemattomaan.

Hannes hymähti masentuneena itselleen. Hän tässä rakenteli tavallaan avioeroa, ajoi pois kotoa vaimonsa ja lapsensa ja luuli näin voivansa kaikki hyvin järjestää. Vaimo tyytyi nöyrästi kaikkeen, vaikka hän tiesi, että tämä oli häväistys hänelle. Hanneksen parempi minä oli siitä vakuutettu, mutta hän koetti sulkea korvansa, eikä olla tietävinäänkään.

Mitähän Liisa ajatteli. Sitä ei voinut kysyä. Miksi? Sinä häpeät itseäsi, ettet voi sitä edes kysyä, sanoi tuntematon ja painoi yhä raskaammin kätensä hänen hartioilleen.

Hannes mietti kiinteästi. Oliko hän tullut omahyväiseksi? Hän oli luullut, päässeensä itsekasvatuksessa jo melkein täydellisyyteen ja huomasi nyt siitä vielä paljon puuttuvan.

Miten pian ja huomaamattaan sitä ihminen tuleekaan itserakkaaksi.

Liisa seisoi ikkunassa ja katseli ulos koti taloa ja peltoja, niinkuin näytti. Sitten hän kääntyi ja istui Hanneksen viereen.

— Mikä sinun on? Anna minulle anteeksi.

— Älä jumalan tähden sinä minulta anteeksi pyydä, minähän tässä nyt syyllinen olen. Karkoitan vaimoni ja lapseni… Mutta annathan sinä minulle anteeksi, oma hyvä Liisa. Me menemme vielä tänään kotiin.

Liisa kiersi kätensä miehensä kaulaan.

— Ja minä kun luulin, että sinä kohta aivan kokonaan hylkäisit minut.

Oli jo pimeä, kun he lähtivät taloon. Liisalla oli nukkuva lapsi ja Hannes kantoi pikku Penttiä. Myrsky riehui heidän ympärillään, mutta sitä he eivät huomanneet.

Pellonveräjällä seisahti Hannes ja osoitti vaimolleen taloa, jonka yhdestä ikkunasta vain tulet tuikkivat.

— Katso, talo on kuin suljettu kirja. Ei, se on niinkuin sokea. Minä olin vähällä puhkaista sen silmät. Ymmärtänet, Liisa, että jos olisit mökkiin jäänyt, eivät sieltä olisi tulet tuikkaneet yöhön.

Liisa ei puhunut mitään, puristi vain hiljaa miehensä kättä.