XXIV.
Muutamat työmiehistä olivat ehtineet ilmaista; kyläläisten tietoon Liisan siirtämisen mökkiin jo samana päivänä kun se tapahtui. Uutista levitettiin talosta taloon ja siinä oli verratonta juorunaihetta. Jos oli kylällä ennenkin soitettu suuta Hakalan asioista, niin nyt sitä enemmän, ennenkuin saatiin tieto, että Liisa liikkui emännän tehtävissään Hakalassa niinkuin ennenkin.
Sitä tietoa ei saatu muutamaan päivään ja juoru kierteli. Oli sanottavaa kaikenmoista. Useimmat vetosivat isään, vanhaan Eerikkiin. »Niin se olisi tehnyt sekin, jos olisi osannut. Poika on kätevämpi järjestämään.»
Juorut tulivat Hanneksenkin kuuluville ja hän kertoi siitä naureksien Liisalle. Olivatpahan nyt kerrankin astuneet suohon. Oikeat ihmiset häpeisivät tietäessään, miten oikeastaan asiat olivat, mutta mitäs nämä. Aloittivat jostain toisesta. Oli suuri kansallinen häpeä, että sydänmaiden asukkaat eivät tahtoneet edes huomata tätä ilkeätä pahettaan. Valistunut kansa mukamas! Sydänmaalaiset ruokkivat henkistä nälkäänsä roskajutuilla ja valheilla.
Oli sunnuntaipäivä. Ulkona pohjoistuuli lennätteli lumihiutaleita.
Tuvassa oli hiljaista. Pitkän pöydän ääressä istui muutamia miehistä kirjojen ja sanomalehtien ääressä. Toiset olivat menneet perheittensä luokse.
Hannes istui keinussa karsinaikkunan ääressä lukien jotain kirjaa, jäsenissä sunnuntaipäivän suloinen rauha. Liisa puuhaili lasten kanssa heidän leikkejään järjestellen.
Saattoi hyvin siinä hiljaa keinahdella ja lukea sivun pari aina yhteen menoon. Ei ollut mitään erikoista mieltä painamassa. Elämä kulki nyt Hakalassa tasaisia lainaan. Palvelijatkaan eivät lakkoilleet. Työn ilo oli tarttunut jokaiseen ja odotettiin vain talvea, jolloin pääsisi taas talontöihin miesten väsymättömällä voimalla.
Iltapäivällä tuotiin sana Liisalle, että hänen isänsä, joka oli sairastellut, oli nyt heikompi ja tahtoi ennen lähtöään puhutella tytärtään.
Liisa meni Haanpään mökkiin.
Pienessä tupasessa makasi sairas vuoteessaan. Näytti pian muuttavan uusiin oloihin.
— Hyvä, että tulit, virkkoi sairas hiljaa. Minulla on sinulle erikoista sanottavaa ennen lähtöäni.
Vanhus näytti miettivän, miten aloittaisi ja katsahti avuttomasti vaimoonsa, joka istui ikkunan ääressä. Tämä sai jotain asiaa poistaakseen tuvasta ja vanhus aloitti:
— Olen kuullut, että Hakalassa on sattunut joskus yhtä ja toista sinun ja Hanneksen välillä. Se on sukuvikaa sinussa, niinkuin ehkä olet itsekin jo tullut sen huomanneeksi. Isoäitisi lopetti elämänsä ja äitisi on minua piinannut sairaalla epäluulollaan ensimäisestä avioliittovuodesta näihin asti. Näin tehdään miehelle perhe-elämästä helvetti. Mikään ei ole sen pahempaa.
Minä en tiedä, miten teillä siellä Hakalassa nyt on, mutta koita voittaa itsesi. Taistelun kautta päästään uuteen elämään.
Vanhus näytti odottavan.
— Minä olen jo voittanut, sanoi Liisa hiljaa hänelle ja sairas näytti saavan rauhan. Puristettuaan Liisan kättä kääntyi hän seinään päin ja sanoi epäselvästi.
— … sukuperintö. Kuka sen seurauksia saattaa arvata… kolmanteen ja neljänteen polveen… puhu lapsillesikin.
* * * * *
Liisa sulki isänsä silmät. Rauhallisena poistui hän tuvasta.
Vanhus oli häntä käskenyt puhumaan lapsille. Siinä olikin äidille riittävästi elämäntehtävää. Kunpa hän voisi antaa mahdollisimman paljon hyvää ja kaunista heille perinnöksi.
XXV.
Kevät oli tullut. Taivas kaareili väkevän sinisenä ja lauhkea etelätuuli veteli juovia järvenselkiin. Laitumilla helisivät karjan kellot ja pelloilla kylvettiin ja kynnettiin.
Oli kyntäjän ja kylväjän iloisin aika. Jalka painuu pehmeään multaan kuin siunaten maata, joka antaa elämän kaikille.
Hannes katseli lupaavaa orasta, johon tuuli veteli tummia juovia.
Hyvältä näyttää, kun vain sadetta ja kauniita ilmoja riittäisi.
Valoisa ilme oli Hanneksen kasvoilla tarttuessaan taas kylvövakkaansa. Pikku Pentti astui vakavana hänen perässään. Äiti oli ommellut pienen pussin, josta Pentti siroitti siementä maahan niinkuin näki isänkin tekevän. Se oli melkein liikuttavaa katsella. Poikanen sanoi tahtovansa rakastaa maata niinkuin isänsäkin.
Puutarhassa penkoi äiti lavoja ja pieni konttaileva Pauli oli hänen mukanaan. Pellolle, jossa Hannes asteli kylvövakkoineen, kuuluu Liisan laulu puutarhasta.
Elämä kulki nyt tasaisena ja riemurikkaana Hakalassa. Ei kertaakaan ollut sattunut sitten viime syksyn mitään vakavaa perhekohtausta. Liisa tahtoi tuhlailemalla osoittaa luottamustaan Hannekselle.
Pelto oli tullut kylvökselle ja Hannes aikoi mennä pihaan auttamaan Liisaa istutuksessa. Tiellä tuli häntä vastaan nuori mies, huonosti puettu ja kulkurilta näyttävä. Arkaillen hän lähestyi isäntää.
— Olisiko sitä asiaa?
Mies kertoi olevansa työnhaussa. Oli käynyt kaikissa taloissa tien varrella, pääsemättä yhteenkään työansiolle.
Hannes tahtoi tietää, miksi mies oli joutunut kuljeksimaan ja miksi häntä ei tehtaan työ huvittanut.
Mies kertoi vaiheistaan. Ei sanonut tehtaaseen menevänsä, vaikka nälkäkin pakottaisi.
Joukossa on monenlaista, mietti Hannes. On miehiä, jotka pakenevat maatyötä, on sellaisiakin, jotka kaipaavat maan kanssa askartelua. Ehkä tämäkin edustaa niitä, jotka ikänsä kaipaavat maata, saamatta sitä ennenkuin kirkkotarhassa oman ruumiinsa pituuden ja leveyden.
— Kyllä sinä meillä työtä saat, jos vain teet sitä niinkuin mies. Osaat kai sinä ojaa kaivaa?
— Kyllä. Minä olen mökkiläisen poika.
— No et tahtonut olla mökissä?
— Kyllä, mutta isäntä ajoi pois.
Se oli vanha satu. Isäntä ajoi pois, kun mies oli saanut mökkinsä hieman jotain antamaan. Tuhansia oli siten joutunut kiertolaisiksi.
Annettuaan lapion miehelle meni Hannes Liisan luokse puutarhaan. Siellä oli jo Pentti auttamassa äitiä, niinkuin hän innokkaasti selitti.
— Kuulehan Liisa, minä olen nyt juuri keksinyt jotain. Anna nyt sen olla ja tule tänne istumaan, että saan puhua. Minä perustan työkoulun.
Hannes keskeytti ja odotti uteliaana, mitä Liisa sanoisi.
Liisa seisoi siinä posket hohtavina, kädet mullassa.
— No?
— Niin minä teen. Äsken otin kuljeksivan miehen työhön ja tästälähtien otan niin monta kuin tulee. Kyllä Hakalassa maata on, vaikka sata miestä perkkaisi. Minä opetan heille työnteon taitoa ja siitä koituu siunausta monelle. Katso nyt, Liisa, miten hyviksi työmiehiksi meillä ovat kaikki oppineet. Ja kaikki ovat tyytyväisiä. Tupa tuvan viereen kohoaa nyt useammille heille ja he saavat aivan omakseen pienen palstansa, jota viljellen oppivat rakastamaan maata ja opettavat lapsensakin sitä tekemään. Uskohan vain, että tulevaisuudessa tulee näin käymään joka paikassa, mutta me aloitamme nyt jo. Saammehan olla uranaukiasijoita. Mitä sanot Liisa?
— Sinä olet niin hyvä… kunpa minä voisin siinä auttaa sinua.
— Kyllä sinä voit.
— Mutta enhän minä mitään osaa.
— Osaat kyllä. Sinä opastat uuden »onnentupayhteiskuntamme» vaimoja ja lapsia.
— Oletko sinä jo sille nimenkin keksinyt! Mutta eihän minulta riitä aikaa. Omat lapset ja talous… Niissä on työtä.
— Niin kyllä, muta työtä ei ole koskaan liian paljon, eikähän sinun aina tarvitse.
— Kyllä minä tahdon auttaa sinua, missä vain voin.
Hannes nojasi aitaan ja näytti kiinteästi miettivän.
— Kun nyt sinä vain onnistuisit siinä, sanoi Liisa kuin toteuttamista epäröiden.
— Miks'en onnistuisi. Kalle saa taas palstan ja rakennushirret. Hänellä
kuuluu olevan tyttö tiedossaan. Jo ensi viikolla aloitetaan rakennus.
Ennen ensi kesää on näitä pikku pesiä jo lukuisasti Hakalan maalla.
Mitä luulet siitä kyläläisten sanovan?
Hannes naurahti iloisesti.
— On hyvä, että heillä on toisenlaista puheenaihetta, virkkoi Liisa.
— Ja muustahan ei enää olekaan, sanoi Hannes ja puristi vaimonsa multaisia käsiä, siten kiittääkseen häntä kuluneista kuukausista.
Ruokakello helähti pihassa. Pelloilla riisuttiin hevoset ja lukuisa työväki kerääntyi vainioilta pirttiin ja pihamaalle.
Käki kukahteli hakametsässä. Tuuli toi pelloilta väkevää tuoreen mullan tuoksua. Hannes sieppasi pojat syliinsä ja nosti korkealle ilmaan.
— Ja näistä kasvatetaan terveitä ja reippaita työmiehiä.
— Niin, tulevaa polvea vartenhan meidän on työskenneltävä, virkkoi
Liisa.