XI
Vaikka olemmekin nyt saapuneet kertomuksemme juonen päähän, tahdomme vielä luoda loppukatsauksen päähenkilöiden kohtaloihin, muuttautuen kymmenen vuotta eteenpäin ajassa. Tuomas piispa, voimakas ja järkevä, oli elämänsä parhaat voimat uhrannut taistelussa sitkeitä hämäläisiä vastaan. Vaan kun vanhuuden ja sanotaanpa myös omantunnon vaivat alkoivat häntä liioin rasittaa, hän paavilta pyysi ja sai eron virastaan ja sitten hän niinkuin usea, jonka maine valoineen, varjoineen, säilyy historian lehdillä, jäi muistelemaan menneitä, myötäkäymisen ja pettyneiden toiveiden aikoja ja hallituksen tai kansan lopputilitystapaa tämmöisissä tapauksissa. Hän ei viihtynyt pettyneitten toiveittensa muistotantereilla, vaan päätti etsiä lauhkeampaa ilmanalaa. Ja kun Benedictus Gottlannista, käydessään piispan ja veljensä Ragnar Ulfinpojan luona, oli mainittua saarta erittäin mukavaksi olopaikaksi kehunut, päätti Tuomas muuttaa sinne. Muutamana syyspäivänä hän lähti matkalle, kävi Skanssissa jättämässä hyvästi Ragnarille ja Kunigundalle, joiden elämästä valonsäde oli poistunut ja jotka nyt murtuneella mielellä elämänsä loppua kärsivällisesti odottivat, ja saapui vihdoin onnellisesti siihen saareen, jota itämeren silmäksi on mainittu.
Lauhkea ilmanala kasvattaa saarella pähkinäpuut tammen kokoisiksi. Mustasta silkkiäispuusta saadaan kypsiä hedelmiä, jopa viiniköynnöksestäkin melkein vuosittain. Kun lisäämme, että saaren ja etusijassa Visbyn asukkaat harjoittivat erittäin laajaa kaupankäyntiä näinä aikoina ja olivat tunnetut rikkaudestaan ja että kirkoille ja luostareille jotakin liikeni tuosta varallisuudesta, niin ymmärrämme, että piispan entinen asuinpaikka, hyinen Pohjola, oli jotenkin takapajulla verraten saareen, jossa Halfdan ja Einar asuivat. Mutta eipä tuokaan muutos piispan elinaikaa paljon pidentänyt. Riutuneita ruumiin voimia on helpompi parantaa kuin murtunutta mielialaa.
Tuli aika, jolloin Tuomas vaipui kuolinvuoteelle. Hän asui Rooma-nimisessä luostarissa, jossa Benedictus, entinen tuttavamme, häntä hoiti. — Marttinus ei ollut piispaa seurannut tämän nykyiseen olopaikkaan, mutta hiljakkoin hän oli saanut käskyn piammiten saapua sairaan piispan puheille.
Joka päivä Tuomas kääntelihe levottomasti ja kysyi, eikö Marttia jo näkyisi. Ja Benedictus, joka kateudella kuuli tuon ikävöivän kysymyksen, vastasi välinpitämättömästi kieltäen.
Moniaana aamuna piispa oli tavallista kärttyisämpi. Itsekseen hän puoliääneen puheli:
— Koetan joka päivä valmistautua suureen majanmuuttoon, mutta mielessäni asuu katkeruus. — Tämmöinenkö on palkka toimestani? Täällä itaruuden ja rahanhimon pesässä, eroitettuna henkisistä riennoista, saan nyt kituen odottaa viime hetkeäni — Benedictus!
Hän, jonka nimen Tuomas mainitsi, lähestyi vuodetta.
— Eikö kuulu mitään Martista?
— Ei, vastasi Benedictus. Kai hän tulee, kun ehtii.
— Hänen täytyy ehtiä. Pitääkö vielä luonnonlakien minulle kiusaa tekemän?
— Mitähän paavi oikeastaan ajattelee? hän puheli itsekseen. Kyllä hän on saanut kuulla kaikki. — Se kidutus! Ja ne asiakirjat! — Vaan minun täytyi!
Levotonna hän heittäysi edestakaisin. Sitten hän loi silmänsä
Benedictus'een.
— Hän on onnellinen, koska hän on tyytyväinen, mutisi piispa. Leipä ja uni, siinä on onni useille! Mutta minulle leipä ei maistu ja unta en saa nauttia kuin levotonta, hetkittäin.
— Minua väsyttää, hän jatkoi nyt ääneen. Tahdon vähän nukahtaa. Mene katsomaan Benedictus, eikö Marttia ala näkyä.
Benedictus meni ja piispa kääntyi oikealle kyljelleen.
Luostarin ohitse kulki ajotie. Halfdan sattui siitä juuri kulkemaan, kun Benedictus tuli piispan luota.
— No, kuinka ukon laita on? kysyi Halfdan.
— Eiköhän kohta loppua tehne, vastasi toinen.
— Niin, menköön nyt tulevaan elämään; mutta sinne hän ei aarteitaan voi mukaansa ottaa.
— Mitenkä niin ynseästi puhut?
— Minä en hänelle anteeksi anna, hän kiskoi minulta suuret sakot mielinmäärin, voimatta todistaa minun mitään rikkoneen, otaksui vaan. Mutta kylläpä hänkin nyt tulee sakotetuksi ja siitä olen oikein hyvällä tuulella.
Nyykäyttäen päätään jatkoi Halfdan matkaansa.
Käytyään virkaveljiään puhuttelemassa, piispan, hänen mielestään arveluttavasta terveydentilasta, Benedictus palasi Tuomaan luo. Tämä edelleen lepäsi oikealla kyljellään. Munkki läheni vuodetta — puhui moniaita sanoja — ei kuulunut vastausta.
Kuolon uneen oli piispa vaipunut. Satamaan oli levoton laivuri saapunut elämän myrskyiseltä mereltä.
Neljän päivän kuluttua nähtiin ruumis-saatto lähtevän luostarista Visbyn kaupungin mutkaisia katuja Pyhän Maarian 11:sta sataluvulla rakennettuun kirkkoon, joka vieläkin on Visbyn tuomiokirkkona. Väkeä oli kokoontunut katujen syrjiin ja risteyksiin katsomaan surusaattoa. Kirkkoon pääsivät ainoastaan mahtavimmat perheet, joihin tietysti Halfdaninkin perhe kuului.
Latinan kielellä muuan arkkidiakoni selitti vainajan elämänvaiheet ja ansiot. Puheen ymmärsi ainoastaan hengellinen sääty. Mutta kuorolaulu se paremmin tajuttiin.
— Oi kuinka ylevää! Kuiskasi Konkordia, Halfdanin vaimo, naapurilleen. Se muistuttaa siitä taivaan ihanuudesta, johon pyhä mies nyt on päässyt. Ja Halfdan ajatteli: pappien pusseja on hän sakoilla ja ylöskannoilla pullistuttanut ja siitä nyt munkit ja papit häntä ylistävät.
Mutta Einar muisteli, noita säveliä kuullessaan, onnellisia ja katkeria hetkiään Aurajoen varrella ja huokasi syvään. Hänen pienisilmäinen, punanenäinen ja pikkusieluinen vaimonsa, tirkisteli erään saksalaisrouvan kallisarvoista päällysvaatetta ja laski ajatuksissaan, montako kyynärää hänelle olisi tarpeen ja mitä puku mahtaisi tulla maksamaan. Hän päätti heti kirkon ulkopuolella ottaa lähempiä tietoja rouvalta.
Juhlamenot päättyivät ja ruumisarkku kannettiin pois välinpitämättömän väkijoukon läpi. Ja hyvin harva Suomessa tiesi, että oli kuollut ja haudattu se mies, joka, erään runoilijamme lauseen mukaan, "kylvi tuulta ja niitti myrskyä".
XII
Se soittaa vieläkin kanneltaan —
Sit' usein lasna ma kuulin —
Ja vanhoja Väinön laulujaan
Se laulavi partahuulin;
Ja urhot astuvat kumpuin yöstä
Ja kertovat muinaiskansan työstä
Ja neuvovat polvea nousevaa —
Oi Karjala, muistojen maa!
Genetz, Karjala.
Ei kaukana niiltä seuduilta, jossa "Imatran innot" huutaen etsivät vertaistaan, asui, isänsä maata viljellen ja halliten, Sarmi ja hänen vaimonsa Vieno, jotka lukija vielä kertomuksemme alusta muistanee. Sinne siirrymme nyt muutamana talvi-iltapäivänä, kun pakkanen nurkissa paukkuu ja laskeva aurinko kultailee kuusien ja honkien kuuraan pukeutuneet oksat hyvästijättövalollaan.
Tilavassa pirtissä istuu kolme naispaikkalaista, kukin rukkiansa kehräten, Vaaleanverinen, pulska Vieno istuu kangaspuitten ääressä kultakangasta helskytellen. Ei ole ikä häntä paljon pilannut, muuttumattomat ominaisuudet: tyyni, ystävällinen katsanto, suloiset silmät ja lumoova hymy huulilla olivat jäljellä. Lähellä häntä istui Kyllikki, Tarmolan vanha emäntä, sukkaa kutoen ja lattialla melusi kolme lasta. Viisivuotias Kommi oli ajelevinaan komureessä jonka eteen vanha keltainen kissa oli valjastettu; kolmivuotias Katri riuhtoi korvista mustaa koiraa, joka väliin älähti ja silmäili minkäkokoinen ja ikäinen hänen rääkkääjänsä oli, malttoi sitten mielensä ja kärsi. Toisella vuodella oleva Anterus harjoitteli tulevaisen olemisensa pääehtoa: pysymistä kahdella jalalla. Hän kellahti usein lattialle, ulvahti, ulvahti ja alkoi uudestaan koettaa.
Ovi aukeni ja kultakutrinen, punaposkinen Kyllikki, isoäidin kaima ja kultasilmä ryntäsi sisään, suoraan mummon syliin. Häntä seurasi kintereillä yhdeksän vuotias Sarmi, lapsista vanhin.
— Kutti, kutti! Etpä saanut minua kiinni! huusi Kyllikki asettaen kymmenen sormea suoraviivaan nenänpäästä ulospäin, viisi yhtäälle, viisi toisaalle.
— En tahtonutkaan! Sarmi kopeasti vastasi. Kyllä kai olisin saanut!
— Kyllä Sarmi sinun kiinni saa! vakuutti keltaisen kissan ajaja.
Mutta Kyllikin isoäiti puheli Vienolle:
— Kauvanpa miehet viipyvät karhun ajossa. Saa nähdä saavatko saalista.
— Olen jo levoton vastasi Vieno. Näin unta, viikko sitten, että Sarmi lähti kotoaan eikä palannutkaan.
Tämän sanottua Vieno taas alkoi kutoa. — Hetkinen kului, niin jopa
Tarmolan vanha emäntä keskeytti äänettömyyden.
— Kuulenko oikein? Laulua, melua, jalkojen kopinaa kujalta korviini kaikuu, hän sanoi.
Vienon silmät leimahtivat.
— He tulevat! Oi kuinka hauskaa! Pirtin ovi riuhdottiin auki ja kuusi miestä astui sisään, kantaen hakopaareilla otsoa, oikein isoa mesikämmentä, Tarmo ja Tiera etupäässä astuivat, Sarmi ja Vuolamoinen keskellä, kaksi palkkalaista jäljestä. Naapurista oli vaimoväkeä ja poikanulikoita tunkenut porstuaan ja yrittivät pirttiinkin. Kantajat lauloivat:
Pois on poiat porstuasta,
Piiat pihtipuolisesta,
Uron tullessa tupahan,
Astuessa aimo miehen.
Kotiväkikin siirtyi pirtistä kiireesti toimimaan juhlallista illallisateriaa väsyneille miehille.
Pirtin peräpenkille paiskattiin otus. Tiera rupesi nylkemään metsän kuningasta ja lauloi:
Elä otso tuosta huoli,
Eläkä pane pahaksi,
Jos tulevi turkin tunti,
Karvojen katsanto-aika,
Ei tuhota turkkiasi,
Karvojasi ei katsota,
Herjojen hetaleluksi,
Vaivaisien vaattehiksi.
Lihat palottiin ja vietiin kattiloihin keitettäviksi. Isolle pöydälle sitten ladottiin ruokia juomia ylöllisesti ja istuttiin aterialle. Tiera lauloi:
Kummun ukko, kultarinta,
Tapion talon isäntä,
Metsolan metinen vaimo,
Metsän ehtoisa emäntä,
Mies puhas, Tapion poika,
Mies puhas, punakypärä,
Tellervo, Tapion neiti,
Kanssa muu Tapion kansa,
Tule nyt häihin härkösesi,
Pitkävillasi pitoihin.
Nyt on kyllin kystä syö'ä,
Kyllin syö'ä, kyllin juo'a,
Kyllin itsensä piteä,
Kyllin antoa kylälle.
Istuttiin siinä sitten illemmaksi. Vaimoväki siirtyi levolle, mutta miehet rähisivät aamunkoittoon asti. Tarmo, selvin mies joukosta, nousi vihdoin ja meni maata, sivumennen huomauttaen, että eipä olekaan kymmenenkuntaan vuoteen hänellä ollut näin rattoisaa iltaa.
Sarmilassa kävi ajan takaa muuan vanha nuorimies, nimeltä Kaapro. Hänen kanssaan Vuolamoinen, Vienon veli, tuli erittäin hyvin toimeen. Vuolamoinenkin oli jotensakin itserakas, vaan Kaapro ei siinä suhteessa löytänyt vertojaan. Hän luuli kaikkien tyttöjen, jopa naineidenkin, olevan häneen aivan ihastuneita ensi katsannolla. Keskenään nämä veikot sitten kehuivat vastustamattomuudestaan tässä suhteessa.
Toisessakin suhteessa he olivat hengen heimolaisia nimittäin hevosia arvostellessa ja ajaessa. Se oli heidän hupaisinta ajan viettoaan.
Kaikeksi onnettomuudeksi tuommoiset luonteet pian riitaantuvat, kun heidän etunsa vähänkään tulevat ristiriitaan keskenään.
Kaapro oli jo ennestään silmällä pitänyt erästä varakasta vanhaa piikaa, vaan päättämättömyydessään jättänyt kosimisen kesken, niinkuin hänen tapansa oli. Mutta kun Vuolamoinen huomionsa käänsi samaan neitoseen, niin Kaapro ensin ei muka ollut huomaavinaan asiata, vaan kun pelkäsi toden olevan tarkoituksena, hän närkästyi, ja soimasi muiden läsnäollessa Vuolamoista. Tämä, ollen vankan hämäläistalon tuleva hallitsija ja arvossapidetyn isänsä poika ei suvainnut tuollaista kohtelua vaan vaati Kaapron tappeluun.
Tuota kaksintaistelua oli kokoontunut katsomaan kylän nuoriso, ei ainoastaan miehenpuoliset, vaan vieläpä naisetkin tahtoivat nähdä, miten heidän ihailijansa ottelivat. Kaapro kerskasi pian masentavansa tuon hämäläisen kauriin ja Vuolamoinen ei sanonut pelkäävänsä karjalaista karjua.
Hän, jonka vuoksi taistelu tapahtui, oli asettunut kivelle istumaan taistelevien ääreen.
Punaisissa ja sinisissä vaatteissaan hän näytti hiukan suruttomalta ja seurasi suurella tarkkuudella taistelun vaiheita.
Sylipainia siinä ensin pantiin. Kellahti Kaapro vihdoin seljälleen. Vaan kohta hän oli pystyyn kavahtanut ja antoi iskun vastustajansa nenälle niin, että veri sieramista purskahti. Tuskasta ja hävystä vimmastuen Vuolamoinen ryntäsi Kaaproa kohden, vaan sai samalla toisen iskun oikeaan ohimoonsa ja vaipui tunnotonna tantereelle. Taistelu tietysti oli päättynyt ja kylmällä vedellä Vuolamoisen päätä valeltiin, kunnes hän virkosi ja palasi Sarmilaan. Kaikki hänen sukulaisensa häpesivät kovin ja seuraavana päivänä Tarmolan väki lähti paluumatkalle kotia.
XIII
Talvea seurasi kevät ja lämmin kesä ja silloin hämäläisten sitkeä vastarinta kristinuskoa vastaan johti Suomeen Birger Jaarlin laivastoineen.
Ei ollutkaan nyt hämäläisillä leikinteko edessä. Suuremmassa vaarassa kuin koskaan ennen oli heidän uskontonsa ja vanha vapautensa. Kun kuulivat ja näkivät, minkälainen laivasto oli hämäläisten satamaan saapunut, he ensin epäilivät, tokko vastustus olisi ensinkään mahdollinen. Neuvoteltiin ja kyseltiin vanhalta Irjaltakin hänen mielipidettään. Hän tietysti kehoitti vastukseen.
Ei kuitenkaan mitään päätaistelua saatu toimeen. Pienemmissä kahakoissa hämäläisten vastarinta murrettiin.
Voitetuille sitten tyrkytettiin uusi uskonto tai kuolema, tai poikkeustapauksissa vankeus.
Viimemainittu kohtalo tuli Irjankin osaksi. Niin vanhaa ei haluttu hengiltä ottaa, vaikka ei tosin suuria toiveita ollut siitä, että itsepäinen loihtijan emo mukaantuisi uskoaan muuttamaan.
Irja itki harmissaan, muistellen entistä mahtavuuttaan ja niitä aikoja, jolloin vielä Väinön henki eli kansassa vireänä, jolloin runot kaikuivat hartaammin ja useammin kuin nykyisen kansan huulilta, jolloin Ahti oli innostaan auliimpi ja suopea, Mielikki alinomaa antipaidoissaan ilmestyi metsästäjille ja johti heitä oikeille poluille. — Ne ajat olivat olleet ja menneet.
Lapsuuden suruttomia päiviä hän myös ajatteli ja ensimäisen rakkauden heräämistä rinnassaan ja jumaloidun miehensä ennenaikaista, surullista, loppua. Ja valuivat hänen silmistään veet, "herneaarta hereämmät."
Hänen koppinsa ovi aukeni ja auringon valo tulvasi sisään. — Ja auringon valon ympäröimänä seisoi ovessa keski-ikäinen mies, munkin puvussa, joka oli tullut vanhusta lohduttamaan ja uuteen uskoon taivuttamaan.
Irja tuijotti tulleeseen, niinkuin ylönluonnolliseen ilmestykseen. Olihan ovessa seisoja kristitty ja olisihan ollut odotettavissa, että vihan leimu olisi vanhuksen silmissä ilmestynyt. Vaan päinvastoin autuaallisin hymy valaisi hänen muotonsa ja hän katsoi vierasta, katsoi kauan ja ikäänkuin haltioissaan.
Hengellinen mies, tuosta kummastuneena, kun oli kuullut vanhuksen olevan paatuneimpia pakanoita, rohkeni astua peremmäksi ja istua pienoisen arkun kannelle.
Yhä vaan Irja häneen katsoi. Vanhuksen huulet vapisivat ja sopersivat jotakin.
— Minä olen tullut, alotti vihdoin vastatullut, tarjoomaan sinulle ainoaa, autuuttavaa uskoa ja pelastamaan sinua ijankaikkisesta kadotuksesta.
Huonoa suomenkieltä hän puhui, vaan Irja kuitenkin ymmärsi puheen sisällön.
— Paljon olen saanut tuon uskosi vuoksi kärsiä, vastasi Irja. Heimolaiseni ovat kristityt rääkänneet, mieheni ja yhden lapseni he ovat tappaneet. Mitä minä semmoisesta uskosta! Vanha uskontomme on rehellinen, uusi uskonto on kavala.
— Sinä puhut kuin sokea maailmasta, jota hän ei koskaan ole nähnyt, ja vieläpä ankaramminkin, sillä sokea ei moiti Jumalaa ja hänen luomakuntaansa. Mutta koska et ole valmistunut, huomaan, vastaanottamaan ainoaa, autuuttavaa uskoa, niin jätän sinut vielä yksinäisyydessä miettimään tilaasi.
— Minä voin kuolla milloin tahansa ja ehkä en saa enää sinua puhutella. Ja vaikka en vielä suvaitse uutta uskoa, niin en voi sinusta erota.
Munkki katsoi vanhusta pitkään ja luuli hänen olevan houreissa.
— Minä olen aivan selvällä järjellä, lisäsi Irja. Mutta entiset muistot valtaavat vastustamattomasti sieluni. Tiedä, että olet aivan miesvainajani näköinen siihen aikaan, kun tulin hänet tuntemaan. Astuntasi, silmäniskusi ja puheesi sointu — oi mitä muistoja ne herättävät entisistä, onnellisista oloista!
— Tämä on taivaallisen isän kummallista kaitsemista, sanoi vieras. Aivan selvästi Hän käyttää minua välikappaleena, saadakseen sinut taipumaan kristinuskoon.
— Minun täytyy myöntää, että viisas on semmoinen Jumala, sillä ei mikään muu keino voisi kovaa sydäntäni järkyttää. — Mutta en vielä ole suostunut.
— Minä menen nyt ja tulen huomenna.
— Tule vielä tänä iltana. Eihän sitä tiedä milloin elämäni lanka katkeaa.
— Munkki nousi ja meni. Irjan silmät häntä seurasivat.
— Kummallista, vanhus mutisi. Mikä minulle on tullut? Olenhan kuin rakkauden houreissa ja kuitenkin eri tavalla kuin ennen. Ja mitä merkitsee tämä kaikki? Varmaankin se on auringon viime vilaus vuorten huipuilla, ennenkuin pimeys peittää maat ja mantereet. Onko tämä sen kristityn Jumalan tointa. Niin — kautta Tuonen joen pyörteiden — en ole koskaan Ukon huomannut tämmöisiä ihmetöitä tekevän!
Syvissä ajatuksissa lepäsi vanhus, ajatellen itsekseen, että hän tulee vielä tänään. Ja uusi ihastus valtasi vanhuksen mielen, kun hän sai taas nähdä nuo suloiset silmät, tuon lumoavan katseen, nuo heleät sanat, jotka muuttivat uuden uskon perusopit hänen korvissaan kuulumaan aivan erilaisilta kuin koskaan ennen. Vaatiihan valistunutkin inhimillinen luonne jotakin näkyväistä uskonnollisten käsitteiden tueksi, saatikka valistumaton.
Siinä lepäsi Irja ja kuunteli tuota vanhaa ja kuitenkin vanhentumatonta oppia taivaallisesta Isästä, joka sulasta armosta, säälien syntiin langennutta ihmiskuntaa, antoi ainoan poikansa uhriksi maailman synneille. Ja niinkuin kevään routa ja jää sulaa vähitellen auringon karttuvan lämmön vastustamattomasta voimasta, niin nyt tuon vanhan pakanankin sielu ei voinut sotia uusia tunteita vastaan, jotka vuodatettiin hänen sieluunsa kuin kukkaset kesäiselle kedolle.
Useat päivät ja viikot vierivät ohitse. Tyyneenä vaan heikkona makasi Irja vuoteellaan. Hänen ruumiinsa oli murtunut, hänen sielunsa muuttunut.
Joka päivä istui munkki hänen luonaan ja koittipa vihdoin viimeinen elinpäivä vanhukselle. Tyyneenä ja iloisena hän nyt odotti tulevaa elämää, kun oli kastattanut itsensä. — Yhä harvempaan hänen rintansa kohosi ja kun hän viimeisen henkäyksensä veti, piti hän munkkia kädestä ja hänen silmänsä olivat hänen kääntymisensä maalliseen matkaansaajaan suunnatut.