VI
Pari päivää oli kulunut siitä, kun Einar ja Sulikki olivat piispan taloon saapuneet. Oli kaunis kesäinen päivä ja aurinko oli jo yli puolipäiväpiirin ehtinyt matkallaan poikki taivaankannen, kun isonlainen, valkeaksi ja siniseksi maalattu venhe laski Vähäjoen rantaan, pappilan kohdalla. Venheestä nousi ei vähemmän kuin seitsemän henkeä, soutaja seitsemäs. Sattuipa piispa pihalle sillä hetkellä, ja huomattuaan tulokkaat, hänen muotonsa kirkastui ja hän astui näitä vastaan, kätteli heitä ja vei heidät siitä. Soutaja jäi pihalle tietysti ja häneltä talonväki utelemaan, mitä vieraita nuo olivat, nuo kolme tuntematonta. Sillä kolme tulokkaista olivat kyllin tutut: Ragnar Ulfinpoika Skanssista ja hänen mukava eukkonsa, Kunigunda, sekä heidän suopea tyttärensä Inkeri.
No, kyllähän soutaja toisen noista mustakauhtanoista tunsi; Ragnar Ulfinpojan veli se mies oli. Mutta ne toiset kaksi, niistä ei hän tiennyt selkoa tehdä.
Astukaamme nyt sisälle, niin saamme pian selon asiasta.
Ensinkin kääntyy huomiomme apotti Ambrosiukseen, joka tanskalaisesta luostarista oli lähtenyt matkoille pohjoisemmille seuduille ja oltuaan moniaita viikkoja Ruotsissa, nyt pistäysi Suomeenkin, koska oli tuttu Tuomaalle niiltä ajoilta, jolloin molemmat olivat dominikaanimunkkeina yhdessä asuneet. Samaan munkkikuntaan kuului myös Benedictus — Ragnarin veli — joka, nykyisin hänkin vierailtuaan Ruotsissa, oikeastaan olosteli Gottlannissa, Roma nimisessä luostarissa, ei kaukana Visbystä. Se kolmas tulokkaista, jota ei piispan talon väki tuntenut, oli kuitenkin merkillisin kaikista. Päivettynyt vatukan karvainen viitta hartioillaan, päässä ruskeankellertävä lakki, jota riikinkukon sulka ja helmet koristelivat, näytti tämä vieras vähän kummalliselta katsantonsakin puolesta. Hän oli tähdistä ennustaja, nimeltä Sven Ingemarinpoika, joka kuljeskeli maat ja mantereet, tarjoten taikauskoiselle yleisölle, maksua vastaan tietysti, tietojaan kunkin tulevaisuudesta, jonka hän, asettaen kullekin horoskoopinsa, voi tähdistä lukea.
Puolisaterian tulokkaat olivat jo syöneet, vaan illallisateriankin käski piispa valmistaa vierailleen ja vieläpä hyvän. Päätettiin siirtyä ulos, koska huoneissa olo lämpimänä aikana tuntui hiukan tukalalta. Oli piispan asunnon vieressä sievä puutarha ja kohta istui koko seura siellä. Benedictus, joka vilaukselta oli nähnyt pihalla Einarin, jonka hän tunsi, veti tämänkin seuraan. Piispa, kuultuaan nuorukaisen olevan gottlantilaisen kipparin pojan, katsoi aluksi vähän karsaasti Einaria, vaan piti kuitenkin vääryytenä kostaa isäin pahoja tekoja lapsille ja mieltyi vähitellen nuorukaisen käytökseen ja järkeviin vastauksiin.
Inkeri istui äitinsä vieressä eikä suuresti näkynyt mieltyneen vanhempien puheisiin. Kunigundan kanssa hän nyt astui silmäilemään kukkia, joita kasvoi tarhassa koko joukko. Benedictus kehoitti Einaria menemään naisten seuraan ja tämä tietysti teki niinkuin käskettiin. Nuoren tytön kauneus ja suloinen ääni sekä hopeanheleä nauru eivät voineet olla herättämättä huomiota Einarissa. Keskustelu sujui merkillisen elävästi näiden kukkien tutkijain kesken ja palattuaan muiden joukkoon, he tunsivat itsensä ikäänkuin vanhoiksi tuttaviksi.
Piispa uteli tietoja Ruotsista ja sai kuulla Eerikki XI, liikanimellä sammalkieli ja nilkku, palanneen viisivuotiselta pakomatkaltaan Tanskaan ja Ruotsiin, sekä voittaneen pitkän Knuutin Sparsätran tappelussa, jossa tämä kaatui.
Coelibatista eli pappien naimattomuudesta pakosta sitten tuli kysymys. Ankara kieltolaki oli kohta odotettavissa tässä suhteessa, koska oli huomattu perhehuolten lamauttavan pappien kirkollista intoa. Paljoko siveellisyys siitä kiellosta oli edistyvä, sitä eivät pyhät miehet ottaneet punnitakseen.
Puheen aine siirtyi sitten Ruotsin rajojen ulkopuolelle, mainioon riitaan Gregorius IX:n ja Rietrikki II:n välillä.
— Rietrikki, sanoi Ambrosius, toimii kuin Antikristus. Hän kirjoittaa kirjan, jonka nimeksi julkeaa panna: "de tribus impostoribus", (kolmesta petturista). Ne ovat: Mooses, Kristus, ja Mohamed. Hänen paavillista pyhyyttään hän kutsuu farisealaiseksi, öljyllä voidelluksi konnaksi!
— Apokalypsin (Ilmestyskirjan) tapahtumista tuo riita muistuttaa, frater carissime, virkkoi Tuomas.
— Niin, niin, sanoi Benedictus, se suuri lohikäärme on irroillaan ja ehkä maailman loppu on likempänä kuin aavistammekaan.
— Kyllähän pyhä isä Roomassa vastaamaan kykenee, puhui taas Abmrosius ja ajoi pois kärpäsen kaljulta päälaeltaan. Hän vertaa Rietrikkiä siihen petoon, merestä nousevaan, josta ilmestyskirjan kolmannentoista luvun kymmenen ensi värsyä puhuu.
— Ja Rietrikki taas, jatkoi Benedictus, sanoo paavin olevan sen villipedon, josta saman luvun yhdestoista värsy puhuu ja jonka luku, kahdeksannentoista värsyn mukaan, on 666.
— Siunaa ja varjele sitä jumalatonta! huusi Tuomas, lyöden yhteen kämmenensä. Kun sivistyneissä maissa noin eletään, mitä voi odottaa täällä, pimeyden perukoilla!
Kääntyen Sven Ingemarinpoikaan, piispa puheli: Mitä taivahan tähdet tulevaisuudesta ennustavat?
— Aspectus siderum ei ole edullinen tällä haavaa, vastasi Sven.
Jupiter ja Venus ovat in cadente domo, Mars ja Saturnus valloillaan.
Sotaa, väkivaltaa ja verenvuodatusta saamme odottaa.
— Pahaa minäkin aavistan, sanoi piispa. Hengelläni saanen maksaa yritykseni turhat vaivannäöt.
— Minulla on elämän nestettä, joka on monen hengen säilyttänyt, virkkoi hoksaava astroloogi. Haluatko, pyhä isä, ostaa sitä?
— Minä luotan ainoastaan Jumalaan, vastasi Tuomas.
— Tietysti, lisäsi Sven. — Minä vaan tahdoin asiasta mainita. Kyllä munkit ja papit sitä nestettä ovat ostaneet kosolta, luottanevatko sitten Jumalaan.
Kiivasluontoinen Tuomas tuskin jaksoi hillitä mielensä ja suunsa. Vaan arvoansa olisi alentanut ruveta sanakiistaan kuljeksivan seikkailijan kanssa. Ja kukatiesi, voisi tuommoinen taikatempuillaan kostaakin.
Kanssapuhe päättyi tällä kertaa astroloogin lauseeseen. Lähdettiin liikkeelle katselemaan ympäristöä. Naisetkin yhtyivät kävelyretkeen. Ja sitten palattiin katon alle. Runsaasti oli ruokapöytä varustettu: metsonpaistia, mantelilla ja ryydeillä maustettu, kotitekoista olutta ja viiniä hopeamaljoissa sekä jälkiruokana vasta uunista tuotu ja muotonsa sekä makunsa suhteen ylistettävä kakku.
Ragnar Ulfinpoika nautti ehkä enemmän kuin muut näistä herkuista; maljoja kallisteltiin ahkerasti. Ambrosius päätti piispan kehoituksesta, jäädä ystävänsä luo yöksi, muut vieraat lähtivät iltahämärissä veneeseen ja Ragnar käski rannalle jääneet seuraavana päivänä läsnäolollaan kunnioittamaan hänen matalaa majaansa.
Varsin rattoisasti oli ilta kulunut kaikkien mielestä. Ennenkuin Einar levolle asettui, hän kertoi Sulikille illan vietosta ja Sulikki arveli, että kun hänkin kristityksi tulee, niin saa hän istua ylhäisten seurassa Einarinsa kanssa.
Seuraavana päivänä, kun puolisateria oli syöty, piispa, Ambrosius ja Einar lähtivät pappilan veneellä virtaa alaspäin. Marttinus jäi kotiin, tarpeen sattuessa tarjona olemaan. Kaipauksella Sulikki katsoi ranta-aitan portailta, kun hänen lemmikkinsä taaskin vietiin häneltä. Vaan huomenna varmaankaan ei enää tarvitsisi kaivata Einarinsa seuraa!
Skanssissa kului aika vielä hupaisemmin kuin piispan talossa. Einar taaskin joutui olemaan kolmantena, vaan emäntä-toimet ehkäsivät hänen läsnäoloaan illempana ja Inkeri ja Einar saivat siis viettää aikansa, miten parhaiten voivat.
Useita ulkomaan otuksia oli Ragnar koonnut itselleen ja elätti niitä korkean aitauksen sisäpuolella. Näiden elämäkertoja Inkeri, mikäli tunsi, lateli Einarille, niin hullunkurisesti, että Halfdanin poika vedet silmissä kuunteli nuoren neidon kuvaavia selityksiä. Ja erinomaisella kyvyllä Inkeri matki otusten liikkeitä ja ääniä.
Sven Ingemarinpoika, joka oli liikkunut ympäristössä, ihmiskohtaloita ennustelemassa, sekä terveyden ja onnen rohtoja myyskentelemässä, saapui nyt vieraiden lisäksi. Hyvät kaupat lienee tehnyt, koska hänen muotonsa osoitti tyytyväisyyttä.
Iloinen Inkeri tiedusteli astroloogilta tulevaisuuttaan. Sven kysyi neidolta hänen syntymävuottaan, kuukautta, päivää jopa tuntiakin, johon viime kysymykseen Kunigunda vastasi. Seuraavana päivänä lupasi tähtien ennustaja antaa vastauksen, koska hän ei, vieraiden puhellessa voinut häiritsemättä asettaa neidon horoskoopia.
Pyhät miehet ja Ragnar puhelivat kaikenlaisista asioista. Antoivatpa Einaristakin lausuntonsa, että hän oli miellyttävä ja järkevä nuorukainen, jonka tulevaisuus ei olisi hämäryyteen kätkeyvä, jos hän esim. antautuisi hengelliselle toimialalle.
— Ja siten sovittaisi isänsä tulevat kaupat, lisäsi piispa.
Aivan niin minäkin ajattelin, sanoi Benedictus, jonka hiukan liehakoitseva luonne ylipäätään ajatteli aivan kuin mahtipontisetkin.
Ragnar Ulfinpoika, joka oli harras metsästäjä, kertoi miltei uskomattomia tapauksia Tapiolan aloilta. Merimiehillä ja metsästäjillä on, kuten tunnettu, vilkas mielikuvitus.
Kunigunda oli vierailleen valmistanut oikein kelpo illallisaterian. Hispanian viiniä kallisti Ragnar pikareihin kerta toisensa perästä ja kielet irtaantuivat maljojen ääressä. Yleinen oli vierasten mielipide, jonka piispa lausui, kiittäen emäntää, tämmöisestä vieraanvaraisuudesta täällä hyisessä Pohjolassa, joka sai huolten roudan sulamaan miesten rinnoista.
Jo seuraavana päivänä täytyi vierasten lähteä laivassa, joka oli ankkurissa Aurajoen suun edustalla; ei tahtonut kukaan seuranpettäjäksi ruveta, vaikkei kaikilla ollut yhtä kiire kuin Ambrosiuksella. Tukholmaan oli laiva menevä ja sen kautta Benedictus päätti palata Gottlantiin, saadakseen olla Ambrosiuksen seurassa niin kauan kuin mahdollista.
Jäähyväiset jätettyään, piispa ja Einar soutajansa kanssa, lähtivät jokea ylöspäin kulkemaan. Kesäillan aurinko kultaili Skanssin ja rannalla seisojat, jotka kaikenlaisilla merkeillä osoittivat tunteitaan menijöille.
Ruotsiin meneväin käynnin merkitys oli suurempi kuin kukaan tällä hetkellä voi aavistaakaan. Kenen kohtaloon se oikeastaan koski on lukija kertomuksemme kuluessa kohta huomaava.
Seuraavana päivänä piispa ehdotteli Einarille, eikö hän haluaisi ruveta hengellisen säädyn jäseneksi. Einar ei kuitenkaan sanonut voivansa asiasta päättää isäänsä kuulustelematta ja asia jäi siten avonaiseksi vastaiseksi.
VII
Kulkuyhteys piispan talon ja Skanssin välillä, joka ennen Ruotsista käyneiden matkustajain tuloa oli ollut jotenkin vähäinen, elpyi nyt varsin eläväksi; yksitoikkoinen elämä joen suussa vaati näet vaihtelevaisuutta. Etenkin Einaria kaivattiin Ragnarin kodissa, ja naisellisella kekseliäisyydellä Kunigunda ja Inkeri huomasivat kaikenlaisia tilaisuuksia toimeenpanna, joissa Einarin läsnäolo oli tarpeellinen. Venhematkoja, sekä jokea myöten, että saaristoon, tuohon kauniiseen, joka Turun edustalla rehottaa, tapahtui useita kertoja. Sattuivatpa ilmatkin olemaan erittäin suotuisia siihen aikaan.
Einar oli pyytänyt Sulikkiakin tulemaan myötä noille retkille, vaan Sulikki ei tahtonut; mitähän typerää hämäläistyttöä hienojen joukossa kaivataan, arveli Kammon tytär. Ehkäpä hän menettelisi tyhmästi ja joutuisi pilan esineeksi. Sitä ei hän eikä Einarkaan halunneet kärsiä.
Ja kuitenkin Sulikki odotti, että Einar kehoittaisi häntä mukaan tulemaan, oikein sydämmestään kehoittaisi. Tuo puhe typerästä hämäläistytöstä oli vaan koetus, tahdottaisiinko häntä todellakin mukaan. Ja ensi kerran nyt katkera tunnevaltasi Sulikin, kun huomasi, että hänettäkin Einar näkyi hyvin viihtyvän noilla matkoillaan.
Piispa katsoi Sulikin kypsyneen otettavaksi pyhän kasteen liiton yhdistykseen. Ja Sulikissa heräsi salainen toivo, että kun hänkin kristityksi julistettaisiin, niin hän kelpaisi kristittyjen seuraan, ehkäpä häntä sinne etsittäisiinkin. Siispä hän kastatti itsensä.
Mutta vaikka uusi uskonto nyt tuli hänen omaksensa, niin ei hänen käytöksensä ja puheensa tuosta suuresti muuttuneet. Rahvaan tytär hän oli sittenkin ja se vaistomainen eroitus, joka aina on ollut n.s. säätyhenkilöiden ja alhaisempain välillä, piti Sulikkia erillään Ragnarin perheestä, vaikka Einar, jonka hellä vaikka heikko sydän, oli ruvennut säälimään Kammon tyttären asemaa, pari kertaa oli vienyt Sulikin muassaan noille huviretkille. Itsekin hän huomasi ja myönsi että mitään sopusointua Sulikin ja Inkerin välillä ei voinut syntyä. Toisen kerran palattuaan noilta retkiltä, Sulikki itki ja vakuutti ei sen koommin haluavansa noiden ylpeäin ihmisten kanssa seurustella.
— He eivät ole ylpeitä, Einar vakuutti, kun oppisit heidät oikein tuntemaan.
— Niin sinulle he kyllä ovat kohteliaita, liiankin, näyttää. Kulje sinä siellä, jos katsot sitä sopivaksi; minä en heidän ylönkatsettaan tai sääliään voi kärsiä.
Moniaita päiviä Einar nyt oli käymättä Skanssissa. Vaan muutamana päivänä Ragnar kävi kirkolla asioilla ja esitti Einarille naistensa toiveen, että tämä tulisi purjehdusretkelle merellepäin, Einar päätti suostua pyyntöön ja Ragnar lupasi tulla, asiat toimitettuaan, häntä noutamaan.
Ilmoitettuaan Sulikille aikomuksestaan, tämä närkästyi ja rupesi
Einaria soimaamaan.
— Ensin olet minut tänne houkutellut ja saattanut riitaiseksi sukuni kanssa, joka ei minulle anteeksi anna, koska karkasin kristityn kanssa. Toiseksi olen ruvennut kristityksi, jonka sukuni vielä vähemmän anteeksi antaa ja kiitokseksi kaikesta tästä ja siitä, että hengestäsi olet minulle kiitollisuuden velassa, alat sinä seurustella ihmisten kanssa, jotka olivat sinulle ventovieraita ja joiden seuraan en ainakaan minä näy sopivan.
— Oletko mustasukkainen? En ole sanallakaan tai muutoin osoittanut mitään tuolle neidolle, jota et näy suvaitsevan, vastasi Einar.
— Uskoa sinua!
— Ole sitten uskomatta! Et liioin arvoa pane minuun, kun et usko sanojani. Minä voin kyllä pysyä, erilläni sinusta, etten sinua loukkaisi. Annanhan minä sinun mennä minne haluat. Samanlaisen edun vaadin minäkin itselleni, enkä tahdo olla holhouksen alaisena.
— Holhouksen alaisena! kertoi Sulikki. Semmoisiksiko ovat tunteesi muuttuneet? Olihan aika, eikä kauan sitten, kun halusit alinomaa olla luonani!
— Olihan semmoinenkin aika — Vaan ajan pitkään sekin kyllästyttää. Vaihtelevaisuutta ihminen vaatii ja viisaampi on myöntää se kun kieltää, sillä kiellosta seuraa usein ikävyyksiä.
Sulikki, joka joka hetki pelkäsi Ragnarin palaavan, päätti muuttaa käytöksensä.
— Jos olen mielesi katkeroittanut, niin anna anteeksi! Äärettömästi rakastan sinua, en tahdo sinua menettää. Ja minä tunnen, että seurusteleminen tuon neidon kanssa on meille kumpaisellekin turmioksi. Älä mene luotani! Kun ensi kerran maltat mielesi, niin kyllä sitte vastakin maltat.
Ragnar näkyi jo etäällä.
— Etkö ymmärrä — vastasi Einar — se on miehen arvolle alentavaa, kun ei saa mennä minne tahtoo? Kun Ragnar kysyisi: miksi et seuraa minua, mitä vastaisin?
— Minulle ei sovi; niin sanoisit. Ja jos hän pahastuisi, sen parempi.
Eivät vasta sinua kärttäisi.
— No, oletko valmis? kuului Ragnarin ääni.
— Valmis olen, vastasi empimättä Einar ja seurasi kysyjää.
Sulikki seisoi liikkumatonna. Veri oli paennut hänen kasvoiltaan ja hänen silmänsä tuijottivat menijöihin, kunnes olivat lykänneet venheen vesille.
Silloin hän vaipui ruohokolle, repi tukkaansa ja raapi sormensa veriseksi vasten isoa kiveä, jonka ääreen oli istunut.
— Unohdettu! hän huudahti. Mikä ääretön typeryys luottaa tuohon kuljeksijaan, joka minut niin helposti viekotteli! Sukuni hylky olen.
— Kannattaakohan enää elääkään, kun kaikki toiveeni ovat loppuneet?
Pianhan tästä kurjasta elämästä pääseekin, jos haluttaa…!
— Ja jättää nuo kahden nauttimaan luvatonta liittoaan? En, en! Kostaa tahdon!
Hän vaipui ajatuksiinsa, kyynärpäät polvia ja kädet otsaa vasten. Pitkän ajan hän istui siinä. Lapsuuden suruttomat päivät ja nuoruuden pettyneet toiveet johtuivat hänen mieleensä. Vaan lopuksi koston ajatukset valtasivat hänen järkensä. Einari oli pari päivää sitten käynyt muutaman keski-ikäisen miehen luona, joka vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa asui pienoisessa mökissä puolen neljänneksen päässä piispan talosta ja pyytänyt häneltä lainaksi jousen ja nuolia, koettaakseen muka, vieläkö hän saisi metsänotuksen keijahtamaan, koska hän todellakin oli tarkka ampuja:
Tämän jousen Sulikki nyt, kenenkään huomaamatta, otti.
Tehtyään teon jota mietti, aikoi hän pötkiä pakoon Auran rannoilta sisämaahan ja jos hätä tulisi, vaikkapa lopettaa päivänsä. Vaan ensin kostaa!
Jousen Sulikki otti käteensä ja lähti sitten Auran rantaa astuskelemaan. Kohta hän kuitenkin pysähtyi ja alkoi miettiä, kumpaako hän enemmän vihasi, Einaria vaiko tuota riivattua naista. Ja hän tuli siihen päätökseen, että hän vihasi kumpaakin sydämmensä syvyydestä. Mutta hän ymmärsi, että ainoastaan toiselle heistä hän ehtisi kostaa.
Kummalle siis? Moitittava, jopa halpa oli Einar ja kuitenkin suloinen tunne hellitti Sulikin mieltä hänen ajatellessa tuota nuorukaista, jonka seurassa hän oli lempensä kevättä nauttinut. Kaiketikin tuo vieras nainen oli tenhovoimalla lumonnut gottlantilaisen, mietti Sulikki, joka oli hyvinkin taikauskoinen. Ja hänen päätöksensä selviytyi: Einar oli Inkeristä irki riistettävä.
Kakolan mäellä kasvoi pienoinen männikkö. Sitä läheni Sulikki ja päätti sieltä pitää silmällä, josko nuoret, joita hän etsi, tulisivat näkyviin jossakin sopivassa paikassa.
Kovin hän kummastui, kun muutaman isomman puun juurella näki nuo kaksi, joita hän etsi, istuvan, selin häneen. Heidän puhettaan Sulikki pysähtyen alkoi kuunnella. Ruotsia he puhuivat, vaan Sulikki sitä jotakuinkin ymmärsi ja huomasi myös kohta, että heidän välinsä oli selvillä.
— Uusi elämä on minulle alkanut sittenkun tulin tänne, alotti Einar, katsoen suloista tyttöä silmiin.
— Sinä puhut mitä aion sanoa, vastasi toinen. Oi Einar, kuinka olen onnellinen! Isä ja emo sinua kaipaavat, jos päivänkään olet käymättä meillä. Ja itsestäni en tarvitse mainitakaan. Jo odottaessani sinua, vedet ja mantereet kirkastuvat silmissäni, ajatuksissani, miltei kuin unissa, hoen nimeäsi ja kun tulet, niin mikä riemu, ja samassa kuitenkin mikä suru, että menetän sinut taas! Vaan kerran se hetki tulee, jolloin Einarini ei enää pääse Inkeristään.
— Sitä hetkeä ei tule — kähisi Sulikki männyn suojassa.
— Sinulla on kaunis ääni, Einar, sanoi Inkeri, autuaallisesti hymyillen, katsellessaan gottlantilaista nuorukaista. Laula, niin saan äänesi suloutta nauttia!
Einar lauloi laulun, joka suomeksi oli suunnilleen näin kuuluva:
Lempi sa voimakas,
Tunteitten ruhtinas,
Jo ompi vallassas
Sydämmeni.
Entiset muistoni
Kalpenit, muotosi
Kun minun eteeni
Ilmausi.
Oi kuinka rakastan
Sinua ainian,
Koko mun sieluni
On luonasi.
Varhain jo aamulla
Oot ajatuksissa,
Päivä kun päättyvi,
Unissani.
Joskipa luotasi
Menen ma hetkeksi,
Tiedät sa kuitenkin
Palaavani.
Kunnes sun vihdoin saan
Omistaa, ainiaan,
Ei muu kuin kuolema
Meit' eroita!
Sulikki oli rakastavien takaa vetäynyt, kaartaen heitä, Inkeriä vastapäätä, koska Einar oli noussut seisoalleen ja asettunut lemmikkinsä eteen ja siis kääntänyt selkänsä Sulikille. Sulikki viritti jousen, laski nuolen jäntimen eteen, tähtäsi vakavasti, ja kun laulun viime sanat olivat Einarin suusta päässeet, oli nuoli tunkeunut suloisen Inkerin rintaan.
Puoleksi tukehtunut huuto pääsi Ragnarin tyttären huulilta. Hän painoi kätensä rintaa vasten ja vaipui maahan.
Einar ei ensin voinut älytä, mitä oli tapahtunut, luuli lemmikkinsä pyörtyneen. Vaan kohta hän näki verta rupeavan vuotamaan rinnasta. Veri punasi valkoisen puvun rinnan kohdalta.
Taivaan nimessä! huudahti Einar, katsellen ympärilleen. Hän huomasi
Sulikin, joka uudestaan oli jännittänyt jousen ja laskenut nuolen uraan.
— Onneton, sinäkö tämän teit? hän huusi.
— Minä sen tein ja kiitä onneasi, sinä kunnoton, jos pääset sinäkään täältä hengissä pois.
— Oma henkesi on kysymyksessä, huusi Einar. Väkijoukolla sinua takaa ajetaan ja kuolemallasi saat maksaa tämän ilkityön.
Einar polvistui, kuiskasi helliä sanoja ruohokolla lepäävälle, vaan tämän suu oli ainaiseksi tauonnut puhumasta. Epätoivon vimmassa nuorukainen nyt astui Sulikkia kohden, joka oli tullut lähemmäksi.
— Ammu minutkin! hän huusi loihtijan tyttärelle.
Samassa kajahti etäältä huuto: ohoj! Missä olette?
Ääni oli Ragnarin. Sulikki, kuultuaan huudon, kääntyi heti juoksemaan pakoon. Hädissään hän pudotti jousen ja samassa Einarkin ikäänkuin huumauksestaan heräsi ja syöksyi Sulikkia takaa ajamaan. Vaan Kammon tytär oli erittäin nopeajalkainen ja kohta Einar palasi turhalta takaa-ajo matkaltaan juuri samassa kuin Ragnar saapui paikalle, jossa onnettomuus oli tapahtunut.
Siinä näki nyt Ragnar Ulfinpoika tyttärensä kalpeana lepäävän maassa. Hän seisoi kuin patsas ensin, sitten hän heittäysi polvilleen tyttärensä ruumiin viereen.
— Inkeri, armas lapseni, vastaa! Turhaan hän vastausta odotti. — Hän nousi, hänen huulensa alkoivat väristä ja kiljahtaen kuin metsän peto, hän tarttui Einaria kauluksesta, ja pudisti häntä.
— Kerro, miten tämä teko on tapahtunut, kerro — ja heti, hän kähisevällä äänellä huusi.
— Minä olen syytön, soperti Einar.
— Minä kysyn, miten on tämmöinen teko voinut tapahtua sinun läsnäollessasi? Minulla on syytä ajatella yhtä ja toista semmoisesta ritarista, joka ei voi naista suojella. Katkerasti kadun, että uskoin tyttäreni semmoisen seuraan. — Haa! Sinä kalpenet! Kerro ja puhdista itsesi tai — kautta sieluni autuuden, — tämä käsi sinut murskaksi ruhjoo.
— Salamurhaajan nuoli hänet tappoi, vastasi Einar.
Salamurhaajan! kertoi Ragnar. — Kuinka voin sitä uskoa? Tyttärelläni ei ollut ketään vihamiestä.
Ragnar huomasi maassa jousen. Hänen muotonsa synkistyi ja hän loi
Einariin ankaran silmäyksen.
— Sinä tällä jousella olet ampunut, karjasi Ragnar.
Jousen omistaja, joka samassa sattui kulkemaan ohi, matkalla Skanssiin, kuuli sanat ja poikkesi katsomaan.
— Minun jouseni! Pari päivää sitten hän sen minulta lainasi mennäkseen metsästämään.
— Minä olen, kautta sieluni autuuden, syytöin, huudahti Einar. Ragnar otti vastatulleen miehen avukseen ja Einar talutettiin Skanssiin, ja vastaväitteistään huolimatta, pukattiin pimeään, kosteaan holviin, jonka oven Ragnar sulki.
Sitten hankittiin paarit, joilla murhatun neidon ruumis kannettiin kotiinsa.
Vaikea oli Ragnarin ilmoittaa asia Kunigundalle. Tämä rupesi surkeasti huutamaan, heittäysi rakkaan lapsensa ruumiin yli eikä häntä siitä ensinkään tahdottu saada erilleen. — Ja kun hän kuuli, että Einar tämän julman teon oli tehnyt, meni onneton äiti tainnoksiin, päästen siten ainakin hetkeksi kauheista vaivoistaan.
VIII
Kun ensi hämmästys kuolleen neidon vanhemmissa tyyntyi, alkoi Kunigundassa syntyä epäilys, tokko se olisi mahdollista, että Einar, tuo suora, miellyttävä nuorukainen, joka niin oli ihaillut Inkeriä, olisi tuommoisen konnantyön tehnyt. Ei ollut Inkeri ollut tuittupäinen, eikä ivallinen, että hän olisi voinut Einaria suututtaa. Ja kuitenkin niin hellä on tuommoinen suhde, että vähäinenkin loukkaus voi pahoittaa katkerimmalla tavalla. — Ragnar taas puolestaan uskoi Einarin syypääksi, ainakin siksi, kunnes toisin asia todistettaisiin, kuin minkä hän ymmärsi. Einar oli jousen lainannut ja kuka muu kuin hän olisi sitä, häneltä lupaa kysymättä, käyttänyt. Sehän oli päivän selvä asia…
Viidentenä päivänä tämän jälkeen Inkerin ruumis kannettiin huoneesta, jossa se oli "hankittu" ulos. Virsi laulettiin pihassa ja Einar oli itkusta pakahtumaisillaan, kuullessaan surusävelten kajahtelevan hänen armahaiselleen jäähyvästiksi. Arkku kannettiin isoimpaan venheeseen, mikä rannassa löytyi ja hiljalleen lipui se virtaa ylöspäin, kahden miehen soutamana. Ragnar ja Kunigunda istuivat synkkinä rakastetun lapsensa ruumisarkun ääressä, lapsen joka ani harvoin oli heille mitään huolta, saatikka surua tuottanut. He saivat kokea, kuinka kalliimmat maalliset siteet väkivaltaisesti irroitetaan, ei jumalien kateudesta, niinkuin vanhat arvelivat, vaan sen yhden ainoan Jumalan ensimmäisessä käskyssä julistetun päätöksen mukaan.
Piispa oli näihin aikoihin ollut vuoteen omana; muutoin hän olisi käynyt onnettomain vanhempain luona, heitä lohduttamassa. Nyt hän kuitenkin oli jalkeilla ja oli luvannut siunata ruumiin.
Räntämäen kirkonrantaan laskettiin venhe, jossa oli kuljetettu koko seudun rakastaman neidon maalliset jäännökset viimeiseen lepokammioonsa.
Vähäinen kirkkomaa kirkon ympärillä oli väkeä täynnä. Arkku kannettiin ensin kirkkoon jossa piispa, kaniikein ja munkkein etupäässä, siunasi ruumiin, jonka jälkeen seuraava latinankielinen kuorolaulu veisattiin:
"Dum me mori est necesse,
Noli mihi tunc, deesse,
Tuere me et libera;
Quum me jubes emigrare,
Jesu care, tunc appare,
O amator amplectende,
Temet ipsum tunc ostende
In cruce salutifera."
Suomeksi näin kuuluva:
Kun minun täytyy kuolla, älä silloin ole minusta kaukana. Suojele ja vapauta minua! Koska käsket minun muuttaa pois, ilmesty silloin, rakas Jesus, syleiltävä armahani, pelastusta tuottavassa ristissä.
Arkku sitten kannettiin ulos kirkosta ja laskettiin hautaan. Tähän aikaan haudattiin säätyhenkilöiden ruumiita kirkon lattian alle, vaan Ragnar oli tahtonut, että hänen lemmikkinsä saisi levätä taivasalla, luonnon avonaisessa helmassa.
Piispa ei jaksanut peijaisiin mennä, joita samoinkuin muitakin pitoja, muinoin vietettiin paljon perusteellisemmasti kuin nyt. Vaan hän käski surevat vanhemmat kamariinsa. Tämäkin näennäisesti niin syyttömästi heitä kohdannut onnettomuus, hän sanoi, oli sulaa armoa vain. Lyhyt oli neidon kuolon tuska ollut ja nyt hän oli koroitettu autuaitten majoihin, johtaakseen sinne vanhempainsa ajatuksia, että vihdoin hekin, täältä surujen sumuista päästyään, saisivat ikuisesti Inkerinsä kanssa iloita.
Piispa sanoi myös heidän erehtyneensä, kun Einaria olivat murhasta epäilleet, jopa vanginneetkin. Piispan talosta lähtiessään ei Einarilla ollut jousta, sen voi kaksi ihmistä todistaa. Ja toiseksi tuota hämäläistyttöä ei oltu murhan jälkeen nähty näillä seuduin. Arvattavasti hän, jota kaikki olivat vähän kammoneet ja joka viime päivinä oli ollut varsin eriskummallinen, oli salaa jousen ottanut ja ehkäpä mustasukkaisuudesta, — pappilan väki oli yhtä ja toista huomannut Einarin ja Sulikin keskinäisestä suhteesta — ilkityön tehnyt.
Tämä kaikki kuului varsin uskottavalta, ja kotiin tultuaan, Ragnar heti avasi oven siihen holviin, jossa Einar, hiirten ja sisiliskojen seurassa, oli viettänyt elämänsä synkimmät hetket, syleili häntä, pyytäen anteeksi ankaruutensa ja vei hänet peijaisia viettämään.
Kun vieraat olivat menneet, Ragnar heti toimitti kuusi ratsastajaa hämäläistyttöä takaa ajamaan. Teitä ei ollut sanottavasti, kun vähän edemmäksi Räntämäeltä tultiin. Silloin hevoset olivat jätettävät johonkin suojapaikkaan ja oli edelleen jalkapatikassa kulkeminen tiheissä metsissä karjanpolkuja pitkin. Ragnarille oli Einar ilmoittanut, kenen tytär Sulikki oli ja missä päin hänen kotinsa oli, vaan myöskin epäilynsä, tokko neitonen kotiinsa uskalsi yrittääkään, kun oli riitaantunut isänsä kanssa. Kyselemällä kuitenkin voi toivoa saada jotakin vihiä murhaajan olopaikasta. Ragnar ja Einar lähtivät myös retkelle, hekin aseissa niinkuin muut. Ei sitä tyttöä hyvä hosu, jos hänen kynsiini saan, vakuutti Ragnar.
Me luovumme nyt hetkeksi takaa ajajista ja siirrymme Kammon onnettoman tyttären seuraan, tuonne metsälammin partaalle, johon hän hetkeksi on vaipunut lepäämään. Janonsa oli hän tyydyttänyt, vaan nälkä ja väsymys ja omantunnon vaivat painoivat raskaasti pakenevaa. Tavatonta sielun jännitystä seurasi nyt syvä alakuloisuus.
Näinkö siis hänen kohtalonsa oli muodostunut, näinkö hänen nuoruutensa unelmat toteutuneet? Hänen sulhonsa oli häneen kyllästynyt, hänestä luopunut, hänet pettänyt. Hänen isänsä häntä vihasi jo kyllin ennestään; kun nyt saisi kuulla hänen tulleen kastetuksi — ja murhaajaksi — mitä silloin oli isän puolelta odotettavissa? Ragnar tietysti ajaisi häntä takaa miesjoukolla ja joko heti tai kidutusten jälkeen hän oli henkensä menettävä.
Eikö siis selvintä päättää päivänsä, ennenkuin muut sen päättävät. Kimaltelihan tuolla niin ystävällisesti ilta-auringon valossa metsälampi.
Kolkko oli olo Tuonelassa, sen oli Sulikki kuullut. Vaan ei ainakaan tukalampi kuin elossa oleminen siinä asemassa, johon loihtijan tytär oli joutunut.
Nälkäkin alkoi käydä sietämättömäksi. Eikä ihmisasuntoja löytynyt likimailla.
Keski-ikäinen mies kulki vihdoin ohitse sen paikan, jossa Sulikki oleskeli. Kontti oli miehellä selässä eikä kontissa ollut muuta kuin kuivaa leipää ja suolakalaa.
Kammon tytär läheni miestä, sanoi olevansa nälkään nääntymäisillään ja sai puolen leipää ja vähän suolakalaa. Ei ollut koskaan ruoka niin makealle maistunut Sulikin suussa.
Mies tiedusteli, mitä nainen noin yksin korvessa oleskeli ja Sulikki tähän vastasi tulleensa niin pahoin kohdelluksi kristittyjen luona.
Tultiin pienoisen hökkelin luo.
Tässä asuu vaimoni, kahden lapsen kanssa, sanoi mies.
— Suo minun olla yötä mökissäsi, pyysi Sulikki. Huomen aamulla varhain lähden taas astumaan.
— Mihin asti aijot vaeltaa? kysyi mies.
— Hämeen sisämaihin, vastasi Sulikki. Siellä on minulla sukulaisia.
Ei hän halunnut ilmaista, kenen tytär oli. Miehen vaimo, punatukkainen, kierosilmäinen, kurkisti ovelta vierasta.
— Mikä kuleksija on muassasi? kysyi hän äreästi mieheltään.
— Muuan kotiinsa palaava tyttö, joka pyytää yösijaa.
— Yösijaa! Kaikkia narttuja vedät muassasi! Lienet jo vuokrasta edeltäkäsin sopinut. Sinä tiedät etten suvaitse muita naisia seurassasi, heillä on haureus mielessä ja tekokauniit sanat kielellä. Kovasta onnestaan he puhuvat ja sinä, tyhmä heitä uskot! Se on aina ollut tapasi ja vikasi!
— Vaan emme kai yön selkään voi matkustajaa taipaleelle ajaa? uskalsi mies kysästä.
— Miks' emme? Tässä ei ole mikään väsyneitten kestikievari. Anna sinä neitosen jatkaa!
— Siinä tapauksessa häntä seuraan Apajalle asti, vastasi mies, joka hoksasi, mitä piti vastata.
— Sitä vielä tarvittaisiin! Kyllä kai tuon hattaran sitte täytyy antaa olla yötä. Vaan heti aamulla liikkeelle, mutisi eukko.
— Niin aijonkin, vastasi Sulikki kopeasti.
Seuraavana aamuna hän lähti. Kuuli mennessään avioparin olevan täydessä riidassa.
— On tuokin jonkunlaista elämää, Sulikki ajatteli.
Virkistyneillä voimilla hän astuskeli eteenpäin. Kummissaan hän oli, kun ei takaa ajajia kuulunut eikä näkynyt. Ei hän voinut aavistaakaan, että juuri silläkin hetkellä Einar oli kosteassa holvissa, vankina, syytöksen alaisena murhasta, johon oli syytön.
Päiväsydännä, kun aurinko paahtoi, lepäsi Sulikki. Muutamassa mökissä hän sai ruokaa. Illalla hän oli saapunut toisen mökin luo, jossa asui vanha akka. Tältä Kammon tytär rukoili yösijaa.
— Oletko pakana tai kristitty? akka kysäsi.
— Kyllähän olen kastettu, vastasi toinen, joka itsekseen arveli, oliko edullisempi esiintyä Ristin Kiesuksen vaiko Ukon tunnustajana.
— Astu sitte kattoni alle.
Olihan Sulikin mielestä moni pakana suopeampi käytökseltään kuin tuokin uuden uskon tunnustaja. Vaan mitäpä tuosta. Pääasia oli saada yösijaa.
— Minua peloittaa yksinäisyys ja kuitenkaan en suvaitse ihmisiä. Heidän petollisuudestaan olen kyllin saanut. Sinä olet nuori ja viaton, etkä tuommoista ymmärrä.
Hetken vanhus tirkisteli eteensä. Sitten hän, haparoiden harmajaa tukkaansa, haukotteli ja loi silmänsä Sulikkiin.
— Et sinäkään ole rumimpia tyttöjä. Lienetkö jo miesten lepoa häirinnyt. Mutta minä varoitan sinua, älä usko heitä! Pettureita he ovat!
Sulikki katsoi kummastuen akkaa.
— Minulla oli sulhanen, jatkoi vanhus, siitä on jo monta vuotta, silloin olin nuori ja lienenpä kauniskin ollut, niin kuulin sanottavan. Mutta tulipa toinen nainen tielleni. Häneen sulhaseni mieltyi. Minä koin kärsiä, vaan ajan pitkään en jaksanut.
— Ja miten kävi? kysyi elävästi Sulikki.
— Tuo kirves tuolla loukossa tietää, miten kävi kerran, kun nuo kaksi kuhertivat ojan partaalla, minä tulin hiipien heidän takansa ja toinen heistä ei enään noussut paikaltaan.
— Kumpi? Sulikki melkein huudahti.
— Vieläkö kysyt! — Sulhaseni tietysti.
— Etkö naista pitänytkään syyllisenä?
— Tietysti pidin. Vaan mieheltä vaadin enemmän kuin naiselta tuommoisissa asioissa.
— Oletko paljon tekoasi katunut? Sulikki kysyi.
— Mitäpä sitä olisin katunut! Olinhan täydellä järjellä teon tehnyt. — Mutta kuitenkin minua vähän pelottaa yksinäisyys. Murhattu sulhaseni on unissa ilmestynyt eteeni kahdesti. Ensikerralla hän sanoi: kun kolmannen kerran tulen, ole valmis minua seuraamaan vainajien valtakuntaan. Kolme yötä sitten hän tuli toisen kerran. Enkä voine häntä estää kolmatta kertaa tulemasta.
Vanhus vaikeni.
— Onnellinen sinä, jolla ei ole tuommoisia muistoja, hän hetken päästä jatkoi.
Kielellä pyöri jo Sulikin vastaus. Vaan ei hän ilmaissut salaisuuttaan.
— Syö tyttö, akka sanoi. Tuolla pöydällä on leipää ja silakkaa. Ja tuolla tuopissa on tilkka piimää.
Sulikki söi melkein ahmimalla.
— Pannaan sitte levolle — vanhus jatkoi. Minä nukun tuossa uunin kupeella, jossa on lämmin. Sinä levähdä permannolla.
Jo varhain aamulla Sulikki heräsi. Levottomuus hänet pakoitti matkalle. Muutoin hän olisi mielellään viipynyt vanhuksen luona, jonka elämänkohtalot olivat niin hänen omiensa kaltaiset.
Ennenkuin lähti, kysyi Sulikki akalta:
— Eikö sinua ole tuosta asiasta takaa ajettu ja rangaistuksella uhattu.
— Ensin kyllä. Vaan nyt ei kukaan tiedä ollenkaan. Minua pidetään puoli hulluna ja pitäkööt, saanhan rauhassa olla. Pienet lapset minua pelkäävät, kun heitä tietysti on peloitettu. Niin — rauhassa saisin olla, kun vaan ei tuo kolmas kerta olisi odotettavissa.
Sulikki kiitti vieraanvaraisuudesta ja lähti matkalle.
Taaskin päivän kuljettuaan, hän turhaan etsi elävien asuntoa. Oli toki lämmin ilma ja vanhan ladon sisällä, jonka aukon hän pönkkäsi, voi hän viettää yönsä. Vaan huono oli uni. Metsänpetojen ääniä kuului aivan läheltä. Käväsipä mesikämmen nuuskimassa ladon aukon kohtaa, lieneekö ihmisen liha sieltä tuntunut otson sieramiin tuoksahtavan?
Pian toki päättyi kesäyö. Idän rannalla rehoitti päivän pyörä, säteillen valoa ja lämpöä maaemon ylitse. Juhlapukuun oli korpikin pukeunut kesän kultaisen ajaksi ja kaiken tämän ihanuuden keskellä vaelsi onneton ihmisolento, kovan onnen lapsi, elämää inhoten ja kuitenkin kuolemaa kammoksuen.
Jätämme hänet nyt matkalleen, kertoaksemme tärkeistä tapauksista, jotka kolme vuorokautta ennemmin olivat Sulikin kotitienoilla tapahtuneet.
IX.
Lähellä Kammolaa sijaitsee kunnahalla uhrilehto. Haltijan kuvan edessä oli arina, jonka yli riippui kahloista kattila. Siinä uhrilihat keitettiin. Pyhässä puussa riippui nyljettyjen uhrieläinten nahkoja.
Täällä oli Kammo, tyttärensä karattua, monet monituiset kerrat uhrannut ja Ukolta tiedustellut, mihin hänen tyttärensä oli joutunut. Mutta merkit olivat ristiriitaisia; toisen kerran toista, toisen kerran toista ilmoittivat. — Huhu näistä loihtijan turhista kokeista levisi kansaan ja lisäsi sitä epäluottamusta, joka jo oli syntynyt Kammoa vastaan.
Apeaksi oli loihtijan mieli näiden vastusten kautta käynyt.
Emostaankaan ei hän ollut mitään kuullut.
Hämäläiset häntä eivät säälineet, niinkuin lukija hyvin ymmärtää. Kaiken tämän oli Kammo ruotsalaisia suosimalla ansainnut. Kammo tunsi kyllä itsessään, millä kannalla hänen ja hämäläisten väli oli ja päätti pitää varansa. Eihän tuo elämä juuri kovin huvittavalta tuntunut, mutta kuitenkin Kammo, niinkuin moni onneton, ennen halusi elää kuin kuolla, vaikkapa harmiksikin kansalaisilleen.
Poutailmoja oli kestänyt monta viikkoa. Kammoa käskettiin rukoilla Ukkoa, vihmomaan vettä taivahasta nääntyville viljavainioille ja niityille. Avopäin, polvillaan Kammo hikoili ja pohti. Mutta ei ollut seuraus parempi, kuin Baalin papeilla muinoin. Eikä ollut mitään Eliasta olemassa. Että pouta oli haitaksi kristityillekin, samoinkuin pakanoille, sitä eivät hämäläiset ajatelleet; pitivät vaan Ukkoa loukkaantuneena, etenkin heidän tietäjälleen.
Muuan kulkutauti liikkui myös tähän aikaan ja alkoi tappaa ihmisiä.
Yhtä vähän siihenkään apua löydettiin, vaikka uhrattiin ja rukoiltiin.
Ja Kammon niskoille tämäkin vitsaus sysättiin.
Olipa hämäläisillä jonkunlainen lohdutus, kun kolme kristittyä, ukko sekä tyttö ja poika heidän käsiinsä joutui. Ehkäpä Ukko näistä uhreista mieltyisi. Uhrilehdon syrjään ladottiin puita rovioksi ja sen päälle onnettomat sidottuina sysättiin. Rovio sitten sytytettiin. Ukko rukoili Jumalaa, kun liekit hänen sivujaan sivelivät ja Kammo rukoili taivahan Ukkoa poistamaan kulkutautia ja poutaa. Nuoret roviolla huusivat ja koettivat riistää itsensä irti, joka pojalle onnistuikin; vaan kun oli maahan vierähtänyt, ei kerinnyt ylös, ennenkuin hämäläisen kirves oli hänen kallonsa halkaissut.
Mutta kummallisesti kovakorvainen oli Ukko. Yhä edelleen kulkutauti tappoi ihmisiä, yhä edelleen päivä paahtoi pilvettömältä taivaalta. Nääntymäisillään oli kasvikunta ja katovuosi tiedossa. Kaikkeen tähän täytyi löytyä joku syy. Ja mikä muu voi tähän syynä olla, kuin se, että kelvoton oli tietäjä ja uhraaja. Ei Ukko semmoisesta huolinut.
Olisi ehkä kyllin ollut siinä, että hän virastaan poistettaisiin. Vaan vielä asteen edemmäksi kohosi hämäläisten epäluulo ja se yksi aste oli varsin vaarallinen. Syntyi se ajatus hämäläisissä, että Kammo, närkästyksissä kun oli, häijyyksillään rukoili Ukolta vastuksia kansalaisilleen. Olihan tuo otaksuminen varsin luonnollinen. Kenen aivoissa se keksintö ensin kypsyi, siitä ei ollut tietoa, vaan yleisesti se hyväksyttiin. Ja nyt ei ollut kyllin siinä, että Kammo virastaan erotettaisiin; häneltä oli riistettävä mahdollisuus voida kääntää Ukon suosio hämäläisistä.
Hän oli siis pakotettava julkisesti tunnustamaan rikoksensa ja uudestaan rukoilemaan Ukolta suosiota ja apua tai — poistumaan elävitten joukosta.
Kuusimiehinen lähetystö saapui Kammohan tietäjälle näitä vaatimuksia julistamaan.
Loihtija seisoi pajassaan, viikatetta valmistelemassa. Puolikasvanut poika liehtoi ja Kammo nosti juuri tulikuuman raudan ahjosta alasimelle ja alkoi sitä vasaralla kalkutella, kun miehet ilmaantuivat pajan ovelle. Säkenet ympäri sinkoilivat. Tulokkaita Kammo ensin ei ollut huomaavinaan. Vihdoin muuan heisiä rykäsi, sylkäsi ja sanoi kalkutusten tauotessa, kun rauta taas ahjoon työnnettiin.
— Kiire on pajamiehellä.
— Kiire on, toisti loihtija.
— Joutuuko pajamies meitä kuulemaan hiukan? Olisihan sitä vähän asiaa, jatkoi äsken puhunut, niistäen nenänsä päivettyneeseen puseron liepeeseen.
— Menkää pihalle odottamaan, kunnes tämän työn käsistäni saan, vastasi tietäjä.
— Ylpeä olet! mutisivat hämäläiset ja poistuivat ovelta. Muuan arveli: hän pelkää.
— Nyt Kauron Jaska noutaa pirtistä Kammon kirveen ja peitsen! sanoi muuan hämäläinen.
— Ja hänen jousensa lisäsi toinen.
— Kauron Jaska hyökkäsi pirttiin ja tuli kohta takaisin, kantaen sylissään nuo aseet.
— Juokse meille suoraa päätä ja visko nuo uuniin, jossa valkea juuri loimottaa, sanoi muuan. Kauron Jaska lähti kiireesti Kammolasta.
Naama noessa ja hikiherneet otsassa, tuli hetken päästä Kammo ulos pajasta.
— Mitäs miehille kuuluu? hän kysyi.
— Vähän lisiä entisiin, alotti muuan. Koska vastoinkäymiset meitä yhä ahdistavat, niin uskomme, että sinä olet niihin syypää.
— Vai niin. — Mutta jos erehdytte?
— Me emme erehdy. Tunnusta, että olet meille vastoinkäymistä Ukolta rukoillut.
— Oletteko järjeltänne? tiuskasi Kammo. Viskata tuommoisia syytöksiä.
Hävetkää!
— Me vaadimme, että meidän kuullen ja määräysten mukaan, tulet Ukolta sadetta ja kulkutaudin ehkäisemistä rukoilemaan, oikein polvillasi ja paljain päin rukoilemaan sekä salaisia kostosanojasi peruuttamaan.
— Näinkö tässä maassa nyt ruvetaan elämään?
— Näin. Ja joka ei mukaannu, syyttäköön itseänsä.
— Tuommoista puhetta en ole ennen kuullut.
Ettekö älyä, mitä voin teille tehdä?
Hämillään hämäläiset katselivat tietäjää, jonka uhkaava muoto ei hyvää ennustanut.
Hän oli noussut portaille. Kätensä hän ojensi hämäläisiä vastaan, hänen silmänsä tuijottivat eteensä ja kauheita lauseita tulvasi hänen huuliltaan. Muuan hämäläisistä alkoi peräytyä takaperin ja eipä kauvaakaan, kun kaikki kuusi miestä poistuivat pihasta takaperin.
— Toisen kerran hän meidät karkoitti, sanoi muuan, eikäpä uskalla hänen vihojaan vastaanottaa. Vaan kun kolmannen kerran tulemme, niin on voitto meidän.
— Voitto on meidän, kertoivat muut.
— Pelkureita ovat raukat! huudahti Kammo. Minäkö heidän hullunkurisiin tuumiinsa suostuisin! En sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana.
Hän vaipui mietteisiinsä.
— He ovat äissään eikä ole minulla hyvää odotettavissa. Selvintä on, että poistun näiltä mailta. Huomenna lähden liikkeelle ja luovun näiltä seuduilta, jossa näin tukalat olot vallitsevat. Kykyni minun kyllä muuallakin elättää.
Hän meni pirttiin ja istui pöydän ääreen syömään leipää ja suolakalaa.
Piimää päälle ryyppäsi.
Sattuipa seinää vastapäätä silmäilemään. Ei näkynyt kirvestä puunaulassa, eikä sen vieressä myöskään peistä eikä jousta.
— P—le! kirosi Kammo. Ne mitättömät ovat varastaneet aseeni. Sen vuoksi olivat niin kopeat.
— Mutta onpa minulla vielä pajassa aseita jonkunlaisia. Pihdeilläni niistän heiltä nenät ja moukarilla kolistelen heidän kallojaan.
Hän nousi, mennäkseen pajaan. Portaille tultuaan, hän suojasi kädellään silmiään, nähden tanhuan päässä ihmisolennon hitaasti lähenevän. Katselee, katselee, niin jopa tuntee tulijan omaksi tyttärekseen!
Hän muisti kaiken sen harmin ja häpeän, jonka oli Sulikin kautta saanut kärsiä. Katkerat sanat olivat hänen huuliltaan lähtemäisillään, kun hänen tyttärensä laihtuneena, kalpeana, kyynelsilmin seisahtuu hänen eteensä, ja tuskin kuuluvalla äänellä kuiskasi:
— Isä, anna anteeksi onnettomalle tyttärellesi!
— Kenen on syy onnettomuuteesi? sanoi synkästi Kammo.
— Oma on syyni. Mutta älä hylkää minua! Suojele minua! Minua ajetaan takaa. Minä olen murhaaja!
— Murhaaja! — Hänen siis tapoit, joka sinut vietteli?
— En häntä, vaan naisen, joka hänet minusta houkutteli.
— Kristityn naisen?
— Kristityn. Turun linnanpäällikön tyttären.
— Ja tuon kaksinkertaisen naisviettelijän jätit eloon? Miksi?
— Siksi, että — — että vieläkin häntä rakastan. Kyllä häntä inhosin sydämeni syvyydestä, niinkauvan kuin se nainen eli. Mutta jälestäpäin taas en voinut unhottaa uskotonta, jonka varmaankin tytön vanhemmatkin suurella kohteliaisuudellaan viekottelivat.
— Höperö nainen! Kuinka uskallat vielä tuommoista puhua?
— Höperö olen; sen ymmärrän.
— Tiedätkös: olen vannonut tappaa sinut, niinkuin myös gottlandilaisen, jos jommankumman käsiini saan.
— Ota henkeni, jos tahdot! Muutoin sen muut ottavat.
Kammo seisoi kalpeana, katsellen kalpeaa lastansa. Kova taistelu riehui hänen rinnassaan.
Vihdoin hänen sydämensä heltyi. Eihän Ukkokaan minusta lukua pidä, mitäpä minäkään valastani, mutisi hän. Sitten puhui lapselleen:
— Astu sisälle, lapseni, kotisi katon alle. Kammon sydän, niinkuin jokaisen ihmisen, kaipasi olentoa, jolle voi huolensa uskoa ja jolta voi lohdutusta saada. — Varmaankin sinun on nälkä.
— Kova nälkä minun on, sanoi Sulikki.
Kammo meni äkkiä aittaan, otti sieltä sian ja lampaan lihaa, rieskaleipää, voita ja maitoa.
— Voi isä miksi en minä saanut mennä? sanoi Sulikki. Minun vuokseni vaivaat itseäsi!
— Minä nyt palvelen sinua, vastasi Kammo. Syö lapseni; on toki
Kammolassa ruan apua. Ehkäpä viime aterian isäsi täällä sinulle tarjoo.
— Viime aterian! kertoi säikähtäen Sulikki. Emmeköhän vielä huomennakin ole elossa ja seuraavat päivät?
— Kyllä kaiketi. Vaan olen aikonut lähteä huomispäivänä näiltä tienoilta pois. En sovi hämäläisten kanssa täällä.
— Lähdetäänpä vaan! Mutta mihinpäin?
— Olisihan rantamaille syytä mennä? Kunpa olisi Räntä — niin eihän sinnepäin sovi sinun vuoksi — no kyllähän johonkin osataan. Pääasia on, että täältä erotaan. Satakoon Ukko sitten rautaisia rakeita hämäläisten päälle! Ne konnat sen hyvin ansaitsevat, sillä hävyttömästi ovat minua kohdelleet. Syyttävät minua siitä, että olen heidän ylitse vastoinkäymisiä rukoillut Ukolta. Sitä en ole ennen tehnyt, vaan nyt sen teen.
Hän lakkasi puhumasta, soperrellen sitte epäselviä herjaussanoja.
— Nyt laskemme levolle, hän sitte sanoi tyttärelleen. Ja huomenna pois täältä, huonojen seasta!
Heittäytyi vuoteelle pitkäkseen, haukotellen. Haiskahtipa sateelta ilma äsken, hän jupisi.
— Jokohan Ukko viimein lauhtuisi ja vettä taivosesta vihmoisi?
— Kuule, isä sanoi Sulikki. Miten talosi käy? Jätätkö sen autioksi?
Hämäläiset sen kyllä silloin hävittävät.
— Piirrän hiilillä viisikaunan oveen, niin eivät uskalla taloon koskea. Ja Tarmolassa käymme mennessämme, hänen haltuunsa uskon taloni. Tarmo on ainoa oikea ihminen noiden mitättömien seassa. — Niin, ikävä oli, ettet ruvennut hänen miniäkseen. Vaan mitäpä tuosta nyt enään, huokasi tietäjä.
Sulikkikin kallisti päänsä levolle ja kohta hän nukkui sikeästi, moneen yöhön kun ei ollut oikeaa unta saanut.
Yö saattoi olla puolivälissä, kun hämäläisjoukkue astua tallusteli kujaa pitkin Kammolaan. Äänettöminä miehet tulivat pihaan, astuivat moniaat portaille ja pönkkäsivät ulko-oven lujaan. Pienet luukut seinissä myös koetettiin saada pajuvitsoilla kiinnitetyksi. Eivät miehet aavistaneet, että tietäjän tytärkin oli kotiinsa saapunut.
Lastuja ja tuohta, jopa rohtimiakin, oli vakoissa tuotu Kammolaan. Mitä niillä aiottiin tehdä, sen lukija kyllä arvaa. Pirtin alle niitä koetettiin tukkia, minkä mahtui. Ja sitten sytytettiin.
Kuivat olivat sytyt, kuivat myös sytytettävät. Ei aikaakaan, savu alkoi kohota Kammolan pirtin seinämiä ylöspäin ja rakennuksen kehä alkoi sieltä täältä kimallella tulen vallassa.
Kammo hypähti pystyyn vuoteeltaan. Pirtti oli savua täynnä. Sikeästi nukkunut Sulikki myös heräsi ja alkoi huutaa.
Tietäjä kirosi nyt, kun oli ajattelemattomasta jäänyt aseitta yöksi. Olisipa edes rautakangen vajasta kaapannut. Nyt hän seisoi sulin käsin — unohutti noutaa, kun tyttärensä tapasi.
— Me olemme hukassa! hän huudahti, koettaen ulko-ovea rynnistää. Se oli turhaa.
Ukkosen majesteetillinen ääni nyt alkoi avaruuksia kajahutella ja salamat alkoivat leimuta. Moniviikkoinen helle puhkesi rankkasateeseen. Kun se oli tauonnut, silloin onnettomain hätähuudotkin olivat vaienneet.
— Hetipä Ukko hellitti, kun Kammo henkensä heitti, tuumailivat hämäläiset hyvillään.
Seuraavana iltana Irja Kammolan raunioille saapui, kun oli tapauksesta tiedon saanut. Kammon ja Sulikin ruumiit etsittiin ja löydettiin ja kahden palkkalaisen avulla ne maahan kätkettiin. Irja seisoi äänetönnä sukunsa jäännösten edessä. Ei kyyneltä kohonnut hänen silmiinsä. Vihdoin hän supisi: niin käy niiden, jotka eivät vanhempiensa tahtoa noudata! Sen sanottua hän kääntyi menemään, eikä niillä tienoin vanhusta sen jälkeen näkynyt.
X
Kun pitkällinen pouta Etelä Suomessa vihdoin hellitti, seurasi parin viikon kuluessa alinomaisia sateita.
Muutamana tuulisena ja sateisena kesäpäivänä Ragnar Ulfinpoika, joka viikko takaperin oli palannut miehineen Sulikkia takaa ajamasta, kuultuaan hämäläistytön ja hänen isänsä surkeasta kuolemasta, seisoi Skanssin laiturilla ja silmäili vyöryviä aaltoja, joita kuitenkin lukuisat saaret Aurajoen edustalla supistivat, verraten niihin, jotka Itämeren selillä toisiaan takaa ajoivat. Merta oli Ragnar aina rakastanut ja etenkin hän nautti muistoistaan lakkapäiden laineiden vallassa, kun näki jonkun aluksen keikkuvan kuin lastun aalloilla, vihurin vinkuessa mastojen köysissä ja hyrskyjen roikuessa yli laivankannen.
Näkyipä nytkin alus lähenevän Aurajoen suuta. Hyvä oli vauhti tulijalla eikä aikaakaan, niin purjeet luiskahtivat mastoista alas ja taitavasti laiva laskettiin Skanssin laituriin.
Pitkään Ragnar silmäili laivuria, joka nousi aluksesta hänen puheilleen, vaan outo oli mies, tuntematon. Lukija hänet kuitenkin jo on nähnyt kun hän, öljytty sadelakki päässä, teki kauppoja hämäläisten kanssa. Siitä ajasta hän oli laihtunut, koska itämatkallaan oli sairastunut kuumetautiin ja maannut moniaita viikkoja.
Ragnar käski tulijan astua katon alle ja sanottuaan moniaita sanoja laivamiehilleen, Halfdan nousi maihin.
— Olen paluumatkalla Novgorodista, alotti gottlantilainen kippari enkä tänne asiatta olisi poikennut, koska kaupanhaluni on loppunut. — Tulin vaan noutamaan poikani, joka kuuluu tänne tulleen, tiedottani, tahdottani, muutaman tyttöhattaran seurassa, pakanatytön sitäpaitsi. Sen sain kuulla hämäläisiltä, joiden haltuun jätin pojan Novgorodiin mennessäni, koska poika kuumetta sairasti ja olisi ehkä koko laivaväen saastuttanut taudillaan. Lieneekö täällä semmoista poikaa näkynyt? Einar on hänen nimensä.
— Kyllähän täällä semmoinen poika on nähty, vastasi Ragnar ja kaiketi hän par'aikaa piispan talossa oleskelee.
— Tunnet hänet ehkä?
— Tunnen.
— Miltä poika tuntuu? Älä ujostele sanoa ajatuksiasi suoraan! Näet, etten hänen tekojaan kaunistele, sillä hän on minulle huolia tuottanut jos jonkinlaisia.
— Minä hänestä pidin paljon.
— Hoo! Merkillistä! Sinä lienet ollut hyvin vähän tekemisissä Einarin kanssa?
— Enpä niinkään vähän. Kyllä hän oleskeli meillä hyvinkin usein, mutta —
— Mutta? —
— Ei hän täällä nyt enää niin usein käy.
— Kas niin! Tietysti hän menetteli tuhmasti.
— Ei ensinkään, mutta hän oli joutumaisillaan sukulaisekseni.
— Sukulaiseksesi! Onko poika riivattu? No, kyllästyikö tyttäresi häneen tai hän tyttäreesi?
— Ei kumpaakaan. Kuolema tuli väliin.
— Se olikin parasta.
— Raaka olet, kuulen puheestasi. Mistä tiedät, mikä maailmassa on parasta? Oliko se meillekin parasta menettää rakas ainoa lapsemme?
— Älä minua väärin ymmärrä! Minä tarkoitin, että oli meille vanhemmille parasta, ettei heistä pariskuntaa tullut.
— Tiedätkö sinä, minkälainen heidän onnensa olisi tullut olemaan?
— Tiedänpä jokseenkin! Se, joka karkaa pakanatytön kanssa, ei olisi liian persoiltava ollut sinulle vävyksi. Mutta sitä paitsi tulee poika naimaan Gottlannista. — Niin, älä ällisty! Kyllä hänellä sielläkin on morsian.
— Kuinka voit noin… Mutta en ymmärrä! Ja olihan hän niin Inkeriin mieltynyt.
— Hän mieltyy kyllä muihin paitsi siihen, jonka hänen täytyy naida.
— Pitääkö hänen siis vasten tahtoaan ottaa gottlantilainen neitonen?
— Hänen pitää noudattaa isänsä tahtoa. — Rikkaimman kauppiaan tytär
Visbyssä!
— Vai niin! Ja luulet siis, että siitä tulee onnellinen liitto.
— Kunhan toisiinsa tottuvat, niin hätäkö elää kun on tavaraa yltäkyllin.
— Sokea isä! Oletpa oikea mammonan orja!
— Niinkuin ei kukin ihminen kullalle kumarteleisi! Rikkaus mahtia tuottaa. Luulisipa miehen sinun ijässäsi sitä ymmärtävän.
— En sitä ymmärrä ja toivon, etten koskaan sitä tulekaan ymmärtämään.
— Se onkin onni, jatkoi Halfdan, etteivät kaikki sitä ymmärrä. Sillä silloin syntyisi yleinen tappelu.
— Ja sen tappelun jälestä kai kaikki olisivat onnelliset? lisäsi ivaten Ragnar.
— Jää hyvästi! Emme ymmärrä toisiamme — emmekä koskaan tulisikaan ymmärtämään.
— Sen vuoksi olikin ehkä parasta, ettei meistä tullut sukulaisia. —
Herran haltuun!
— Itsepäinen mies, jupisi mennessään Halfdan.
— Oikea merikarhu! supisi Ragnar. Halfdan lähetti nyt muutaman laivamiehistä pyytämään venhettä lainaan Ragnarilta. Niin oli kippari kyllästynyt häneen, ettei enää halunnut häntä puhutellakaan.
Venhe luvattiin ja soutajan otti Halfdan miehistään, asettui itse perään ja kevyesti lipui vene vastavirtaa ylöspäin. Ei kulunut paljon aikaa, ennenkuin oltiin Räntämäen kirkkorannassa. Piispan pakinoille ei Halfdanilla ollut juuri halua joutua. Tiesi, mitä tuo mustakauhtana voisi sanoa hänelle, jos jollakin tavalla olisi saanut vihiä hänen kaupoistaan hämäläisten kanssa!
Mutta eipä sattunut paremmin, kuin että Tuomas piispa juuri seisoi pappilan venherannassa renkinsä kanssa neuvottelemassa, miten piispan venhettä korjattaisiin.
— Onko minulle asiaa? kysyi Tuomas lyhyesti.
— Tulin hakemaan täältä nuorta miestä, joka on ollut täällä jonkun ajan. Einar on hänen nimensä.
— Kyllä hän täällä on. Oletko hänelle sukua?
— Hän on minun poikani.
— Einar on miellyttävä poika. Ei hän kuitenkaan ulkomuodoltaan sinuun vivahda.
Halfdan ei katsonut voivansa tähän sanoa mitään erityistä. Tulihan vaan ajattelemaan, että ihmiset tässä osassa maanpiiriä eivät ainakaan liioitelleet kohteliaisuudessa häntä kohtaan.
— Mistä olet? jatkoi Tuomas. Ja mikä ammattisi?
— Gottlannista. Laivuri olen.
— Hm! — Kaiketikin kuljet merimatkoilla kaupan teossa hyvin monissa paikoin?
— Kyllä — jokseenkin monessa.
— Ja olet hämäläistenkin kanssa kauppoja tehnyt?
— Onko sitä kukaan minusta sanonut?
— Minä tiedän, että olet kauppoja heidän kanssansa tehnyt.
— Miksi sitte kysyt? — Koska tiedät, en tahdo kieltää olleeni hiukan tekemisissä heidän kanssaan. Vaan en suinkaan ole ainoa.
— Tiedät semmoisen kaupan kielletyksi.
— Olen kyllä kuullut jotakin semmoista puhuttavan.
— Pyhä isä Roomassa on sen rangaistuksen uhalla kieltänyt, jonka rangaistuksen lievin muoto on sakot.
— Niin, kyllä se lienee niin.
— Niin se on! karjasi Tuomas vihasta vapisten. Ja sinä olet muka kristitty, nimeksi ainakin; etkö ajattele, mitä se merkitsee, että rikkoa pyhää kirkkoa vastaan. Auttamalla pakanoita sinä estät pyhän uskomme levenemistä.
— Sitä en ole tarkoittanut, aloitti Halfdan.
— Tietysti sinä olet tarkoittanut kartuttaa varojasi, keskeytti Tuomas ja sitten synnin helmoissa nauttia saaliistasi. Tuommoisilla tuppisaksoilla ei ole aavistustakaan korkeammista riennoista. Vatsa on sinunkin jumalasi, sen tuomion naamasi julistaa.
Tämmöinen kohtelu alkoi Halfdanin luonnolle käydä, sillä ei hänkään ollut noita lauhkeita luonteita, jotka kärsivät äreyttä muutoin kuin hyvin rajoitetussa muodossa.
— En tiedä mihin määrin minun tässä pitää nuhteitasi sietää, sanoi gottlantilainen, vaan sen toki ymmärrän, että olen Ruotsin valtakunnan alamainen ja sen lakien alle alistuva, niinkuin itsekin lienet.
Veri kohosi piispan poskiin, tätä puhetta kuunnellessa.
— Vai niskoittelemaan aiot ruveta! Mutta siitä ei tule mitään! Pyhä kirkko hallitsee kaikki kansakunnat maan päällä, sen alle kuuluvat kuninkaat ja ruhtinaat, ja joka kirkon lakia vasten rikkoo, hänet kirkko, eikä maallinen hallitus, tuomitsee.
— Olkoon se asia miten tahdot, mutta minä otan poikani täältä ja lähden pois.
— Kun ensin olet rangaistuksesi kärsinyt ja sakot kirkolle suorittanut.
— Tavarani olen matkoillani myynyt, millä siis maksan?
— Älä mutkittele! Sinä saat piirtää nimesi velkakirjan alle vierastenmiesten läsnä ollessa; kyllä minä sitten sakot perin. Synninpäästön saat täällä kirkossa, kun ensin tunnustat rikoksesi ja anteeksi anot minun kauttani pyhältä kirkolta. Seuraa minua niin kirjoitetaan ensin velkakirja.
Sydämessänsä Halfdan toivoi piispan siihen paikkaan, johon vuohet joutuvat viimeisen tuomion jälkeen. Vaan mitäpä auttoi tässä muu kuin mukaantuminen.
Velkakirjan alle hän siis piirsi nimensä ja todistajat sitten hänen nimensä jälkeen panivat puumerkkinsä piispan kirjoittamien nimiensä alle.
Mentiin sitten kirkkoon, jossa Halfdan alttarin edessä polvillaan tunnusti rikoksensa, vannoi ei vasta rupeavansa kauppoihin pakanoiden kanssa ja pyysi anteeksi pyhältä kirkolta piispan kautta, joka sitten luki synninpäästösanat.
— Nyt saat poikasi tavata ja mennä täältä milloin haluat, sanoi Tuomas.
Synkästi Halfdan katseli piispaa eikä hiiskunut sanaakaan.
Jätettyään jäähyväiset piispalle ja muille Einar seurasi isäänsä venheeseen, joka lykättiin vesille.
Einar tuskin oli istahtanut venheeseen, ennenkuin Halfdan läimähytti häntä korvalliselle.
— Kunnoton sikiö! hän huusi. Miksi karkasit Kammon luota tänne, jossa nyt olen saanut hävetä ja taipua vaikka minkälaisiin nöyryytyksiin! Tyttären viekottelit mukanasi tietäjältä ja tänne tultuasi hänet hylkäsit ja ihastuit tuon joensuun vahdin tyttäreen! Kyllä sinusta ei ole paljon toivoa minulla! Vaan tiedä se, että kun Gottlantiin tullaan, niin häät minä toimitan ja sinun täytyy ottaa gottlantilainen kauppiaan tytär. Lupaatko, tai varo selkääsi!
— Lupaan, sanoi Einar, joka tiesi, että hänet paha perisi, jos hän vastusteleisi.
— Ja tuo lemmon piispa kirjoitti 5 naulaa hopeaa ja 12 vahakynttilää. Vaan kyllä ne sakot takaisin pinnistän juuri hämäläisiltä. Koettakoonpa toisen kerran saada minut kynsiinsä. Kyllä minä luuni korjaan siltä mieheltä. Ja sinutta, poika parka, ei hän nytkään olisi minua puheilleen saanut, se on totinen tosi.
Skanssin rannassa mentiin laivaan. Einar pyysi hyvästille päästä
Ragnarin ja Kuningundan luo, vaan Halfdan tiuskasi: — Ei ensinkään!
Tuuli oli kääntynyt niin, että oli puolittain myötäinen menijöille, jotka vihdoin onnellisesti saapuivat Visbyhyn. Ei viipynyt kauan, niin häät vietettiin ja Einar joutui avioliittoon, joka ensi viikkoina oli kutakuinkin suloinen, vaan kohta muuttui varsin tukalaksi. Sai Einar kyllin kuulla kuka rahat taloon oli tuonut, sai myös kuulla, miten oli Pohjolassa elellyt, sillä huhut siitä olivat pian Gottlantiinkin levinneet.
Niinpä siis Sulikin kärsimykset tulivat kyllin kostetuiksi ja mittansa Einar sai kärsiä, vaikkakin monet monituiset kerrat oli katunut käytöstään tietäjän tytärtä vastaan.