XIII. TAVARALUETTELO.
Näistä tapahtumista oli jo enemmän kuin vuosi, ja hävyntunne, joka oli vaivannut ensimmäistä tunnustusta, oli muuttunut tylsäksi välinpitämättömyydeksi, joka ei piitannut hienommista mielenliikutuksista. John olisi astunut nyt uljaasti sisään tuosta mystillisestä ovesta, vaikka aivan kustantajansa nenän alla; hymyillen vastaukseksi tytölle, joka myi hänelle postimerkkejä, hän olisi häpeämättömästi taivaltanut lunastamattomuuden temppeliin. Se on palkkana jatkuvasta köyhyyden synnistä. Se tuo mukanaan tunteettomuuden lempeän unijuoman — ja se on ehkä kaikista synneistä surullisin.
Kellonvitjat muuttuivat rahaksi tuona aamuna totunnaisen toimituksen helppoudella. Tällä kertaa ei ollut tarpeellista riidellä hinnasta. Sama hinta oli maksettu jo monta kertaa ennenkin. Ketju esiintyi viimeistäedellisenä pantattavien esineiden listalla. Kaikkein viimeisenä oli pieni kupariukko — se pantattiin viimeisenä ja lunastettiin ensimmäisenä. Sillä näissä seikoissa vallitsee yleensä järjestys, joka ei koskaan vaihtele. Kun panttaatte, te lähdette listan alusta; kun alatte lunastaa, on menettely päinvastainen. Ja itse esineiden järjestys riippuu taas siitä kiintymyksen määrästä, mikä liittyy kuhunkin esineeseen.
Tässä seuraa oikeassa järjestyksessä luettelo niistä esineistä, jotka ajoittain katosivat Johnin maailmasta ja piiloutuivat panttikonttorin yksinäisyyteen:—
Turkki
Savukekotelo
Kalvosinnapit
Kravattineula
Tulitikkukotelo
Kellonvitjat
Kello
Pieni kupariukko.
Ja sitten seuraa kertomus joka esineen yksityiskohtaisista vaiheista — yksityisseikat ovat aina kuvaavia ja mielenkiintoisia.
Turkki. — Tämän vaativannäköisen kappaleen John oli ostanut edullisena kauppana. Eräänä päivänä maksaessaan vuokraansa isännälle, miehelle, joka sulatti ja puhdisti kultaa, jolla oli jotakin tekemistä tekohampaiden kanssa, tämä kysyi, haluttaisiko Johnia ostaa jotakin hyvin halvalla. No, tiedättehän, miten suuri kiusaus tämä on. Se on niin suuri kiusaus, että te kysytte usein ensin: »Kuinka paljon?» — ja kuultuanne hinnan tiedustelette esineen laatua. Neljä puntaa ja vähän päälle, sanottiin hänelle. Mitä se sitten muka oli? Oikea turkki, jossa oli astrakaanikaulus ja -hihansuut! Myyjän täytyy puolestaan olettaa, ettei teillä ole aavistustakaan turkiksista, muuten hän ei puhuisi teille tuolla tavalla. Se oli todellakin halpa, mutta olisi sittenkin jäänyt ostamatta, ellei oikea omistaja olisi muka tarjoutunut lunastamaan sitä takaisin viidellä punnalla — kuten välittäjä kertoi. Harvoin pääsee »edullisen kaupan» ohitse livahtamaan, kun vain on vähänkään rahaa taskussa, mutta aivan mahdotonta on livahtaa, jos tavaran pitäisi antaa mennä jollekin muulle. John osti turkin. Siitä voisi olla hyötyä, kun menee tervehtimään kustantajia rahapulassa.
Mutta teidän on vaikea uskoa edeltäpäin astrakaanikauluksen petollisuutta. Johnilla ei ollut siitä minkäänlaista käsitystä. Se teki hänelle monta myrkyllistä kepposta. Juuri kun hän oli päättänyt nousta raitiovaunuun, se kuiski hänen korvaansa: »Sitä sinä et voi tehdä — todellakaan. Jos haluat ajaa, on sinun otettava ajuri. Jollet, voit mieluummin kävellä.»
Ei hyödyttänyt mitään selittää, että ajuriin ei ollut varaa ja kävelemiseen ei riittänyt aikaa. Painava astrakaanikaulus kuiski taas: —
»Ei missään tapauksessa raitiovaunua — sinulle nauretaan jo.»
Ja pirullisella ilolla se maalasi hänelle raitiovaunussa istuvien ihmisten ivalliset ajatukset. Siis hän hylkäsi raitiotievaunun ja vihelsi ajurin; hänellä oli kiire ja hän ajoi, samalla kuin astrakaanikaulus katseli itseään ylpeydellä ja ilolla vaunujen kapeasta peilistä.
Mutta tämä ei ollut ainoa petos, jonka turkki hänelle teki. Hänen poistuessaan vaunuista eräs mies hyökkäsi esille jostakin suojellakseen turkkia käymästä pyöriin, ja turkki kuiskaili hänelle taas mielihyvin: »Anna hänelle kaksi penceä — häntä ei voi sivuuttaa.»
»Olisin voinut varjella turkkiani yhtä hyvin itsekin» John vastasi.
»Hän oli vain tiellä.»
»Viis' siitä!» astrakaanikaulus vastasi. »Jos sinä yleensä haluat näyttäytyä minun seurassani, on sinun annettava hänelle kaksi penceä.»
Vastahakoisesti John luovutti kaksi penceä.
Ja sitten, koko ajan kun hän hapuili taskustaan shillingiä, joka olisi jo ylittänyt laillisen taksan, astrakaanikaulus oli yhä hänen kimpussaan.
»Etkö kuule», se sanoi painavasti, »etkö kuule, mitä tuo ajuri sinusta sanoo, jos annat vain shillingin?»
Sitten se matki ajurin ääntä niin taitavasti, että John tunsi suonien takovan hiusjuurissaan. Ja tosiaankin hän antoi ajurille puolitoista shillingiä, sillä hän oli näinä aikoina turkkinsa orja. Se vallitsi hänen elämäänsä. Se kirjoitti laskuja hänen nimessään, ja hänen oli maksettava ne. Omasta puolestani tahtoisin mieluummin elää tuhlaavaisen vaimon kuin hienon turkin kanssa yhdessä.
Sillä tavoin kävi Johnille. Tämä edullinen osto astrakaanikauluksineen kohteli häntä häpeällisesti. Se oli pohjaton vaatimuksissaan, ja aivan väärien olettamusten nojalla; sillä tulipa kerran eräs hirveä päivä, jolloin John, joka ei tietänyt mitään näistä asioista, sai kuulla, että kaulus ja hihansuut olivatkin vain astrakaanijäljennöstä. Silloin John raivostui. Hän kieltäytyi ottamasta sitä enää ylleen, ja eräänä helmikuun pakkaspäivänä hän panttasi sen kahdesta punnasta viidestä shillingistä. Tämä oli kuitenkin hienoin työ, mitä turkki oli koskaan tehnyt, sillä se uhrautui pelastaakseen erään naisen velkavankeudesta. Tulee nimittäin joskus päivä, jolloin neuvotteleminen lunastamattomuuden kappelin ylipapin kanssa ei enää auta, ja silloin laki sekaantuu asiaan. Tuon naisen pelastaminen tästä häpeästä oli kunnia-asia, ja John teki sen. Ja sitten, kolmen kuukauden kuluttua, tuli päivä jolloin turkki siirtyi kenenkään itkemättä kaikessa hiljaisuudessa ylipapin lopulliseksi omaisuudeksi.
Kalvosinnapit. — Niihin ei liity mitään erikoista historiaa. Niistä sai aina kymmenen shillingiä.
Kello. Tämä on seuraava esine luettelossa, josta voi jotakin kirjoittaa, ja sen historia onkin jo itse asiassa tuttu. Johnin äiti oli antanut sen hänelle. Monet tunnit nuo kaksi kirkasta silmää olivat laskeneet silmikoita nyplätessään valkoisia pitsihuiveja.
Siihen sisältyi tuhannet kerrat, jolloin nuo hennot, tuntehikkaat sormet olivat saaneet asettua hetkeksi lepäämään lakkaamattomasta neulan kuljetuksesta. Se edusti hänen viimeistä pitsityötään, ennenkuin halvauksen kylmä ote pakotti nuo sormet liikkumattomuuteen. Mutta ennen kaikkea se oli merkkinä tuon suloisen sydämen rakkaudesta, joka sykki ilosta ja ylpeydestä nähdessään poikasen saavuttavan tärkeän ja ihmeellisen iän — kaksikymmentäyksi vuotta. Ja kaksi puntaa viisi shillingiä riitti hinnaksi kaikesta tästä.
Pieni kupariukko, Chevalier d'honneur. Hänen historiansa on jo kerrottu — hänen elämänsä, mikäli se koskee tätä kertomusta. Mutta kukaan ei tiedä, mitä hän oli kokenut elämänsä sadan vuoden aikana. Voi vain vakuuttaa pelkäämättä erehtyvänsä, että se on ollut todellisen herrasmiehen elämää.
XIV. KUINKA OTETAAN SELVÄÄ ASIOISTA.
Tällaisia ajatuksia risteili laiskasti Johnin mielessä hänen istuessaan odottamassa pienellä rautatuolilla Kensington Gardens'issa. Silloin tällöin hän tunnusten taskunpohjaltaan puolikruunujen ja floriinien reunoja.
Ja sitten tuli Jill. Hän tuli yksin.
John erotti hänet jo kaukaa Broad Walkin rinteeltä, jossa vanteet pyörivät niin mainiosti. Ja — hän tuli yksin!
Sitten — samassa hetkessä — puisto tuli aivan tyhjäksi. Eikä John ollut kuitenkaan tietoinen siitä, että niin kävi. He olivat — muuten oli tyhjää. Alas pitkää katua myöten, joka häipyi jonnekin äärettömän kaukaiseen pisteeseen, liikkui vain hänen olentonsa, hiljaa astellen — siellä tuli hän heidän ratkaisevaan kohtaukseensa.
John ei tuntenut ihmettelyä, ei ilmaissut hämmästystä heidän äkillisen yksinäisyytensä johdosta. Kun olette keskellä romaania, ette ole oikein tietoisia sen esittämistä ihmeistä. Ette kummastele taikamaton salaisuutta, joka voi yhdellä tuulenhenkäyksellä viskata teidät tuhansien peninkulmien päähän; ette ole yhtään ällistynyt, vaikka loihditut vaatteet piilottavat teidät koko maailmalta tai koko maailman teiltä. Kaikki tällainen on itsestään selvää; sillä kun romaani saapuu luoksenne, se tulee rehellisesti ja mutkattomasti, elämän arkipuvussa, ettekä te tule tuntemaan loihtuvoimaa, joka on ollut hallussanne, ennenkuin se on taas poissa.
Ei Johnkaan, vaikka hänen toimensa elämässä olikin etsiä romaania muiden elämästä, tuntenut sitä jälleen nyt omassaan. Hän oli kohdannut monta naista, rakastanutkin muutamia, mutta tämä oli romaani, eikä hän tuntenut sitä.
Hänen suonensa sykkivät lämpimin, nopein iskuin, kun hän nousi, aikoen mennä Jilliä vastaan. Mutta jos tämä loukkaantuisi siitä? Jos hän olisikin muuttanut mielensä. Hän ei ehkä tullut ensinkään kohtaukseen? Ehkäpä maatessaan valveilla tänä aamuna oli loukkaus ajatella hänen maanneen ollenkaan valveilla ehkäpä hän oli muuttanut mielipidettään Pyhän Josefin toimittaman esittelyn sopivaisuudesta.
Oli kai parempi olla tarttumatta hänen käteensä, ennenkuin se tarjottaisiin, tuumi John.
Niinpä hän istuikin takaisin tuoliinsa ja katsoi, kun Jill astui matalan aidan yli.
Hän tuli kuitenkin Johniin päin. Hänen hameensa taivutteli lyhyitä ruohonkorsia. Pää oli painuksissa — nyt hän nosti sen — ja nyt hän näki Johnin!
Nämä viimeiset neljäkymmentä yardia sen jälkeen, kun heidän silmänsä olivat kohdanneet toisensa, olivat kaikkein vaikeimmat saada menemään. Jill hymyili ja katsoi ylös jalavien latvoihin; John hymyili ja katsoi alas nurmikkoon. He eivät voineet huutaa toisilleen: »hyvää päivää!» — Heltymättömästi, ilman sääliä kohtalo määräsi, että heidän oli kestettävä tämä neljänkymmenen yardin äänettömyys, ennenkuin saivat puhutella toisiaan. Jill tunsi veren virtaavan kohisten poskiinsa. John tunsi elävästi omaavansa kädet ja jalat; että pää oli paikoillaan olkapäillä eikä voinut kääntyä minnekään, ellei ruumis seurannut mukana. Oikea sana luullakseni tämän tilanteen määrittelemiseksi on — tylsä. Olen vakuutettu siitä, että tunnette olonne tylsäksi, kun joudutte samaan tilanteeseen, jos teillä on vähäänkään herkkyyttä.
Jos ihmiset yleensä milloinkaan tuntevat olevansa tylsiä, niin nämä kaksi kyllä olivat nyt. Tuo matka säilyy heidän mielissään tuuma tuumalta.
Vihdoinkin heidän kätensä yhtyivät.
»Minä olin aikeissa kirjoittaa», Jill aloitti heti.
»Mutta minä en tietänyt teidän osoitettanne.»
»Olitte aikeissa kirjoittaa?»
John lykkäsi esille toisen tuolin, aivan lähelle omaansa?
»Niin — minun piti kirjoittaa ja sanoa teille — olen hirveän pahoillani, mutta minä en voikaan tulla tänä aamuna — —» ja hän istuutui samalla.
Syvimmän pettymyksen ilme näkyi Johnin kasvoilla hänen istuessaan toiselle tuolille. Hän ei yrittänytkään salata sitä toverinsa silmiltä.
»Miksi ette?» hän kysyi alakuloisesti. »Miks'ette voi tulla?»
»Oh — te ette ymmärtäisi, vaikka kertoisinkin sen.»
Tällä hetkellä olisi tarvittu päivänvarjon vartta tai elegantin kengän kärkeä. Mutta päivänvarjo oli jäänyt kotiin ja kengät — niin no, hänhän ei voinut tulla tänään, joten oli samantekevää, mitä pisti päällensä. Kengänkärki vilahti esille hameen alta, mutta koska sitä ei katsottu kyllin hienoksi, se vetäytyi kainosti takaisin. Siispä hänen oli turvauduttava uudelleen sanoihin. Hän toisti lauseensa korostaakseen sitä.
»Te ette ymmärtäisi, vaikka sanoisinkin sen», hän sanoi uudelleen.
»Tuo ei ollut, kauniisti sanottu», John virkkoi, »ennenkuin edes tiedätte, puuttuuko minulta ymmärtämystä».
»Ei, mutta minä tiedän, että te ette ymmärtäisi. Sitäpaitsi — se johtuu teistä.»
»Syykö, jonka vuoksi ette voi tulla?»
»Niin.»
»Mikä se on?
»Minä kerron sen joskus toiste — mahdollisesti.»
Mutta oi, se ei käy koskaan päinsä. Ette voi kertoa ihmisille asioita »joskus toiste». He eivät halua kuulla niitä sitten.
»Voitte kertoa sen nytkin», John ahdisti.
Jill pudisti päätään.
»Ei ole olemassa muuta kuin yksi hetki asioiden kertomiseen», sanoi
John.
»Milloin?»
»Nyt.»
Jill aikoi juuri alkaa. Hän henkäisi syvään alkuun päästäkseen. Sanat tulivat hänen silmiinsä.
»Ei — minä en voi sanoa — älkää kysykö.»
Mutta hän kyseli. Hän jatkoi kyselemistä. Kun tuli seisahdus, hän kysyi taas hellästi. Hän aloitti pistäen sanat toisen suuhun, ja kun hän oli jo puoliksi vastannut toisen puolesta, hän kysyi taas.
»Miksi te oikeastaan kyselette?» Jill sanoi hymyillen.
»Koska minä tiedän!» John sanoi.
»Tiedätte?»
»Niin.»
»Miksi sitten —?»
»Koska haluan kuulla sen teidän suustanne, ja koska tiedän vain vähäisen. Minä en tiedä kaikkea. Minä en tiedä, mitä teidän äidillänne on minua vastaan, vai eikö hän hyväksy Pyhän Josefin välitystä? Minä en tiedä, sanoiko hän teille, ettemme saa tavata koskaan enää.»
Hämmästyksen ilme Jillin silmissä palkitsi nopeasti ja kauniisti hänen umpimähkäisen arvaamisensa. Kaksikymmentäyksi vuotta vanhoilla neitosilla on äidit — valitettavasti. Hän oli vain arvellut niin. Ja äiti, jolla on sen ikäinen tytär, on juuri saavuttanut iän, jolloin elämä on juossut valmiille ladulle, ja hän tahtoisi vetää sinne kaikki muutkin mukanaan. Hän on mahdollisesti noin neljäkymmentäkahdeksan vuotta vanha ja tuntien miehensä tarkoin hän tuomitsee kaikkia muita miehiä samalla mitalla. Mutta kaikki miehet eivät ole aviomiehiä, onneksi heille itselleen ja onneksi jokaiselle. Aviomiehet muodostavat tyypin, itsenäisen luokan; yksikään muu mies ei ole heidän kaltaisensa. Heidän tapansa ovat ärsyttävät, eikä yhdenkään naisen pitäisi arvioida muita miehiä samaan kaavaan valetuksi. Niinkuin hän itseasiassa harvoin tekeekin. Kun hän tahtoisi riidellä, on vastassa Jobin kärsivällisyys. Kun hän tahtoisi olla rakastettava, ei se huvita heitä ollenkaan. He ovat harvoin rehellisiä, tuskin koskaan uskollisia. Sillä avioliitto tuo usein miehestä esille hänen huonoimmat ominaisuutensa.
Sielunsa kätköissä John tunsi erään naisen näkymättömän tuomion itsestään, lähtien tästä oikeasta näkökohdasta. Nähdessään Jillin silmien hämmästyksen hän huomasi olleensa oikeassa.
»Miksi tulitte niin yllätetyn näköiseksi?» hän kysyi hymyillen.
»Koska — no, miksi te sitten kysytte, koska tiedätte?»
»Luulisitteko minun sitten kysyvän, jollen tietäisi?»
»Kuinka niin?»
»Oo—en. Ei ole hyvä tehdä naiselle kysymyksiä, kun ette tiedä, kun teillä ei ole hämärintä aavistusta vastauksesta, jonka hän aikoo antaa. Hän tietää vallan hyvin ja tarkalleen, kuinka tietämätön te olette, ja sitten hän siirtää tämän tietämättömyyden nopealla ajatustensiirrolla itseensä. Niin että jos jatkatte suoranaisten kysymysten tekemistä, tulee lopulta hetki, ettei hän todellakaan enää tiedä mitään: Sitten hän sepittää jotakin tai sanoo unohtaneensa sen. Onko tämä totta?»
Jill katseli häntä koko ajan hänen puhuessaan. Hän saattoi puhua nyt pötyä. Mahdollisesti puhuikin; mutta siinä tuntui kuitenkin olevan jonkinlaista totuuden kajastusta hänen omasta mielestään. Hänestä tuntui, että hänelle itselleen oli käynyt monta kertaa juuri sillä tavalla. Mutta mistä John oli saanut tietää tuon? Hän itse ei ollut koskaan huomannut sitä ennen.
»Mitä te sitten teette, kun ette tiedä ettekä halua kysyä?»
John otti irtonaisen savukkeen taskustaan ja sytytti sen hitaasti.
»Ah! — silloin teidän on turvauduttava tuohon ihmeelliseen hakemismenetelmään. Se on vaikeata, äärimmäisen mahdotonta, ja siksi se on niin mielenkiintoista. Aluksi te uskottelette, ettette haluakaan tietää mitään. Sen täytyy olla ensimmäisenä askeleena. Kaikki muut — ja niitä on sadoittain — seuraavat tämän jälkeen; mutta teidän täytyy ehdottomasti uskotella, ettette haluakaan tietää, muuten hän ei kerro koskaan. Mutta minä olen varma, että äitinne on puhunut jotakin minusta, ja sen minä todellakin tahtoisin tietää. Kuinka hän tuli tietämään minusta?»
Hän tunsi, että olisi helpompaa alkaa tällä. Yksikään nainen ei tahdo kertoa, ellei se ole helppoa.
»Kerroitteko te ensin hänelle?» hän vihjasi hiljaa, tietäen hyvin, ettei asian laita ollut siten.
»Oi, ei; en minä. Ronald sanoi sen.»
»Ahaa! Hän kertoi kaiken?»
»Niin — aamiaisella — kaiken papereita koskevan.»
»Ja teidän täytyi selittää?»
»Niin.»
»Oliko äitinne suuttunut?»
»Kyllä — melkein. Niin — luullakseni se kuulostakin jokseenkin hullunkuriselta, näettekös.»
»Te kerroitte hänelle Pyhästä Josefista?»
»Minä sanoin, että me tapasimme Sardiniankadun kappelissa.» Hän hymyili
Johnille epäröiden. »Ette kai ajatellut minun kertoneen hänelle, että
Pyhä Josef esitteli meidät toisillemme, ettehän?»
»Miksi en? — Pyhä Josef on kelpo mies.»
»Kyllä — alttarinsa luona, mutta ei Kensingtonissa.»
»No hyvä — mitä hän sanoi?»
»Hän kysyi, missä te asutte.»
»Ahaa!»
On mahdotonta tehdä vertailuja Walesin Prinssin Terassin ja Fetter
Lanen välillä punastumatta — varsinkin kun juuri te satutte asumaan
Fetter Lanella.
»Ja te sanoitte hänelle, ettette tiedä.»
»Tietysti.»
Hän sanoi sen niin odottavasti, toivoen Johnin paljastavan tuon hirveän salaisuuden, joka merkitsi niin paljon heidän vastaiselle tuttavuudelleen.
»Ja mitä hän sanoi tähän?»
»Hän sanoi tietysti, etten minä saa tuntea teitä, ennenkuin olette tullut säädyllisesti vieraskäynnille taloomme, eikä hän voinut kutsua teitä, ennenkuin saisi tietää osoitteenne. Luullakseni se on aivan oikein.»
»Niin minäkin luulen», sanoi John. »Joka tapauksessa te olette yhtä mieltä hänen kanssaan?»
»Niinpä luulisin.»
Se merkitsi, ettei hän ollut. Kukaan ei tee koskaan sitä, minkä luulee olevan oikein; siitä ei ole mitään tyydytystä.
»No hyvä, minut tapaa aina Marttyyriklubista.»
John kuului todellakin mainittuun klubiin. Tullakseen sen jäseneksi häneltä oli ryöstetty kokonaisen vuoden vuokra.
Hänen taloutensa horjui vieläkin tuon iskun voimasta.
»Asutteko siellä?» Jill kysyi.
»En. Ei kukaan asu siellä. Jäsenet menevät sinne torkkumaan, mutta eivät koskaan käy vuoteeseen. Siellä ei ole vuoteita.»
»Missä te sitten asutte?»
John kääntyi ja katsoi häntä suoraan silmiin. Jos hänellä oli ylipäänsä sympatiaa, luottamusta Johnia kohtaan, niin sen täytyi tulla nyt esille.
»En voi kertoa teille, missä asun.»
St. Maryn Abbotin kello julisti keskipäivää. Hän tarkkasi Jillin kasvoja nähdäkseen, kuuliko tämä. Yksi — kaksi — kolme — neljä — viisi — kuusi — seitsemän — kahdeksan — yhdeksän — kymmenen — yksitoista — kaksitoista! Hän ei ollut kuullut siitä helähdystäkään ja he olivat istuneet täällä jo kokonaisen tunnin.
XV. MITÄ AAMUPUKU VOI KÄTKEÄ.
Lisätkää Romaania valmistettaessa siihen salaperäisyyden tuntu; olettakaa, että kohtaukset ovat oikeastaan kiellettyjä, niin tapahtumat kehittyvät niin nopeasti, että ennenkuin ehditte sanoa »Jack Robinson», kuten pienokaiset lastenkamarissa, niin tuli on syttynyt ja sen liekit kiertelevät suonissanne.
Kun nyt Jill ikäänkuin hiljaisesta sopimuksesta, lakkasi kyselemästä hänen asuinpaikkaansa ja jatkoi kiellettyjä kohtauksia, kuunnellen hänen teoksiaan, joita hän luki ääneen, antaen neuvojaan ja hyväksyen — hän huomaamattaan, ehkäpä tahtomattaankin — lähti kiitämään kohti lopullista ja välttämätöntä päätöstä.
Ei saa luulla, että hän olisi tahallaan ollut tottelematon äitinsä jyrkälle määräykselle olla tapaamatta Johnia enää, tämän toisen kohtauksen jälkeen Kensington Gardensissa, kun John oli rehellisesti kieltäytynyt ilmaisemasta asuinpaikkaansa. Kohtalon täyttymys ei välitä tottelemattomuudesta. Olosuhteiden ja yhteensattumusten langat käsissään Kohtalo voi kutoa kankaansa huolimatta mistään muusta laista kuin luonnon käskyistä.
Jill oli sanonut tuona aamuna:
»Sitten me emme voi tavata enää.»
»Luuletteko niin?» John kysyi.
»Minä en voi auttaa sitä», huokasi Jill surullisena. »Minä olen lopultakin riippuvainen kotiväestäni. Minun täytyy kunnioittaa heidän toivomuksiaan. Jos te vain tahtoisitte sanoa minulle — — —»
»Mutta minä en voi», keskeytti John. »Siitä ei olisi hyvää; paljon parempi, kun jäätte tietämättömyyteenne. Miks'ei Marttyyriklubi tyydytä teitä? Siinä on jäseniä, jotka asuvat Carlton House Terassilla. Se on osa heidän marttyyriudestaan. Onko teidän mielikuvituksenne saavuttamattomissa oletus, että minä voisin asua esim. Bedford-puistossa tai — tai jossakin hiilikellarissa?»
Jill nauroi, mutta sitten kuvitellessaan mielessään äitinsä jäykän, sovinnaisen olemuksen ja muistaessaan tämän lausunnon eräästä ompelijattaresta, joka asui Bedford-puiston tienoilla, nauru katosi hänen silmistään. — »Ihmisraukka!», oli äiti sanonut. »Hän asuu Bedford-puistossa. Kyllä elämä voikin kohdella muutamia ihmisiä häpeällisesti!» — Tämä säälinilmaisu ei johtanut sen pitemmälle, kuin ettei ompelijatar saanut enää työtä; ei ollut kai tarpeeksi halpa.
»Eikö nykyinen asuntonne ole yhtä hyvä kuin Bedford-puisto?» Jill oli kysynyt Johnilta yksinkertaisesti.
John jäi äänettömäksi. Hän muisti erään Mrs. Meakinin huomautuksen, kun tämä oli tarjonnut hänelle punaposkisen omenan, saadakseen tällä ovelalla lahjomisella hänet puhumaan jotakin itsestään.
»Eikö teistä tunnu ikävältä asua täällä aivan yksin?» tämä oli kysynyt.
»Missä hyvänsä asuttekin», John vastasi kartellen, »olette yksin.
Tungoksessa olette yhtä yksin kuin tyhjässä kirkossa.»
Mrs. Meakin oli nyökäyttänyt, poiminut esiin ison espanjalaisen sipulin ja kuorinut pois ulkopinnan saadakseen sen raikkaamman näköiseksi.
»Mutta minä olen tuuminut», hän oli jatkanut miettivästi, »— olen tuuminut, kuinka te oikeastaan olette tullut asettuneeksi tällaiseen paikkaan».
Ja kaipa se olikin — todellakin, se oli mitätön paikka. Mutta jos Mrs.
Meakin oli ajatellut siten ja Jill itsekin saattoi puhua halveksivasti
Bedford-puistosta, joka kuitenkin oli parempi paikka kuin Fetter Lane
silloin oli parasta jäädä yksin Fetter Lanelle.
»Te olette siis tehnyt päätöksenne?» hän oli sanonut rauhallisesti. »Te olette päättänyt, ettette halua nähdä minua enää?»
»En minä ole päättänyt sitä», Jill vastasi.
»Mutta te aiotte totella?»
»Minun täytyy.»
»Te ette tule enää huomenna samaan aikaan?»
»En. En voi — en saa.»
»Ette edes kertomaan minulle, mitä piditte pikku kertomuksestani?»
»Tiedättehän, että minä pidin siitä — äärettömästi.»
»Ja teillä ei ole halua tulla kuulemaan toista ja parempaa?»
»Kuinka minä voisin? Te ette ymmärrä. Jos te tulisitte asumaan Walesin
Prinssin Terassille, niin kyllä ymmärtäisitte.»
»Minulla ei siis ole syytä tulla tänne huomenna?»
»Ei, jos tulette minua tapaamaan.»
»Hyvästi sitten.»
John nousi ja ojensi kätensä.
Jos te tunnette luopumisen täyden pakottavan voiman, jos tajuatte koko taivuttavan voiman sanassa »hyvästi», niin teillä on käytettävissänne varmin ja ovelin ase Kohtalon asevarastosta. Sitten vasta, kun on sanottu »hyvästi», kaksi ihmistä tulevat todellakin lähelle toisiaan.
»Mutta täytyykö teidän mennä nyt?» oli Jill sanonut katuvasti.
John hymyili.
»Kyllä — ensiksi, koska sanoitte, ettette voi tulla ollenkaan tänä aamuna, ja me olemme istuneet täällä jo puolitoista tuntia, ja toiseksi, koska emme tule näkemään enää toisiamme, niin eikö minun ole parempi lähteä heti? Minusta niin on parempi. Hyvästi!»
Hän tarjosi vielä kerran kättään. Jill otti sen epäröiden, ja John meni.
Seuraavana aamuna Jill heräsi tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti, ja tyhjyyden, jonkun menettämisen tunne painoi hänen mieltään. Tänä hetkenä, ennen vuoteesta nousemistaan, nainen ajattelee rehellisimmät ajatuksensa koko päivänä, on vilpittömin itsetutkisteluissaan ja viisain ajatuksiaan selvitellessään. Sitten hän nousee ylös — ottaa kylvyn — kampaa tukkansa, ja samassa kun hieno aamupuku peittää ne vaatekappaleet, jotka tekevät hänet todelliseksi naiseksi, on kaikki rehellisyys tipotiessään. Hän omaksuu heti sukupuolensa arvoituksellisuuden.
Tänä aikaisena aamuhetkenä ennen nousemistaan Jill tunnusti rehellisesti elämäänkyllästymisensä. Romaani merkitsee naiselle melkein kaikkea; sillä Romaani on alkusoitto, täynnä mitä juhlallisimpia sointuja, huokaillen mitä ihmeellisimmin muunnelmin — alkusoitto suureen tehtävään, joka hänen on välttämättömästi täytettävä. Ja tämä oli ollut Romaania. Hän oli juuri ehtinyt koskettaa sitä, juuri ehtinyt panna liikkeeseen näkymättömät sormet, jotka soittelevat sellaisella jumalaisella innoituksella kaikkia sydämen kieliä — ja nyt oli koko soitin otettu pois.
Huomatkaa, hän ei tietänyt mitään alkusoiton kehityksestä; hän tunsi hyvin vähän suuren tehtävänsä historiaa. Tämän tietoinen menetys ei tuonut elämäänkyllästymistä hänen valittavaan sydämeensä; sillä Romaani tullessaan ensimmäistä kertaa naisten luo on kuin vuorenhuippu, joka peittyy pilviin. Siinä ei ole mitään maan tuntua; sillä ei tarkoiteta maallista lausepartta »rakastua»… Kaksikymmentäyksi-vuotiaalle tytölle Romaani on kauniiden asioiden ydin ja ylipäänsä kaikkien hyvien asioiden sisin henki. Ja nyt Jill oli kadottanut sen. He eivät tapaisi enää. Hän ei kuulisi enää koskaan Johnin kertomuksia. John ei tulisi enää koskaan Kensington Gardensiin.
Mutta ajattelepas, jos hän tulisikin! Ajattelehan, jos Johnin sydän tuntisi katumusta samoin kuin hänenkin; ajattele, jos hän tulisi katsomaan paikkaa, jossa he olivat yhdessä istuneet! Kunpa hän tietäisi edes, välittääkö John hänestä sen vertaa! Jos hän tietäisi edes tämän, niin luopuminen olisi siedettävämpi kestää. Kuinka hän saisi sen selville? Lähettääkö Ronald tavalliseen aikaan Gardensiin? Hän kyllä, kertoisi, jos John olisi ollut siellä. Mutta kun Ronald pääsisi Gardensiin, hän alkaisi heti matkustella uljaalla Albatrossilla, kauas merille, silmänkantamattomiin, kuviteltuihin sumuisiin etäisyyksiin. Mutta, jos hän lähtisi itse — aivan sattumalta — vain kävelläkseen — katsoakseen — ainoastaan katsoakseen. Ja jos John olisi siellä, hän voisi hiipiä tiehensä huomaamatta. Ei sentään — ei aivan huomaamatta. John saisi nähdä hänet kaukaa, juuri kun hän katoaisi näköpiiristä.
Hän nousi nopeasti vuoteesta, kylpi ja kampasi hiuksensa, pukeutui herttaiseen aamupukuunsa, jonka vaaleansiniset nauhat pujottelivat somasti silmujen läpi — ja nyt hän oli taas todellinen nainen!
Aamiaisella hän mainitsi tukkansa kaipaavan pesua tänä aamuna. Siinä ei ollut kiiltoa, hän väitti. Ronald heitti siihen silmäyksen, tuhahti halveksivasti ja kiinnitti taas huomionsa kukkuraiseen puurolautaseensa. Tytöt ovat ylipäänsä hulluja! Niinkuin se mitään merkitsisi. Niinkuin kukaan pitäisi lukua, onko siinä kiiltoa vai ei! Uljas laiva Albatross tarvitsi uuden keulapurjeen ja oli paljon jännittävämpää suunnitella, mistä alusvaatteista sen saisi varastetuksi ilmitulematta. Hän oli viimeiset kuusi kuukautta kerjännyt itselleen valkoisia pellavapaitoja — valkoiset pellavapaidat ovat aina tarpeen purjehtijalle — mutta ei ollut saanut niitä vieläkään. Tämä puute johti tietysti syntiseen menettelyyn isän vanhojen valkoisten paitojen suhteen. Omiansa hänen oli mahdoton käyttää. Te ette voi panna flanellipurjetta alukseen, joka purjehtii pyöreätä lammikkoa. Muilla merillä — Atlantilla esimerkiksi — ei ollut niin suurta väliä.
Niin ei ollut ihme, että hän tuhahti, kun Jill alkoi puhua tukkansa kiillosta.
»Vai niin — mutta älä mene tuohon High Streetin liikkeeseen. Ne ovat siellä niin epasiistejä», hänen äitinsä virkkoi.
»Minä menen kaupungille», sanoi Jill. Ja hän lähti kaupungille.
Kaupungille voi mennä monta eri tietä käyden. Hän valitsi Broad Walkin aikoen Bayswateriin. Samalla hän poikkesi Pyöreälle lammikolle. Oli niin herttaista kävellä ruohikossa — mukavampaa jalalle. Eikä ollut aivan epämukava tunne sekään, että sydän hakkasi kuin leivosen siivet, kun se kohoaa taivaan sineä kohti. Sitten siipien havina lientyi. John ei ollut siellä. Hänen sydämensä aikoi laskeutua hitaasti pyörryttävästä korkeudesta, jonne se oli kiivennyt, hitaasti, hyvin hitaasti. John ei ollut siellä!
Mutta ah! Ette koskaan voi tietää, ellette itse ole leikkineet siellä, millaiset loistavat mahdollisuudet piilosilla-oloon Kensington Gardensin mahtavat jalavat tarjoavat. Jill löysi hänet äkkiä erään ison puunrungon takaa, ja siipien hiljainen lyönti vaihtui äkkiä täydelliseksi hiljaisuudeksi. Siinä hän istui tuolillaan, huulien ympärillä ja silmissä kaarteli hymy, joka oli valmis puhkeamaan nauruksi millä sekunnilla hyvänsä.
Ja Jill sanoi: — »Oh!»
Silloin hymy aukeni nauruksi.
»Mitä teillä on tekemistä täällä näin aikaisin aamulla?» John kysyi.
»Minä — minun piti mennä keskikaupungille — minä aioin ensin
Bayswateriin.»
Kuinka paljon hän oli arvannut? Kuinka kauan John oli nähnyt hänen kurkistelevan puolelle ja toiselle?
»Mutta mitä te täällä teette?» Hänellä oli yhtä suuri oikeus kysyä
Johnilta.
»Minä odotin teidän ohikulkuanne», John sanoi.
»Mutta — —»
»Minä olin varma teidän tulostanne.»
»Kuinka niin?»
»Me olemme ajatelleet juuri samoja asioita sitten kun minä eilen sanoin hyvästit. Minä heräsin aamulla ja ihmettelin, mitä olikaan tapahtunut.»
»Niin minäkin», kuiskasi Jill aralla äänellä.
»Sitten, ennenkuin olin saanut takkiakaan ylleni, tulin siihen lopputulokseen, että minun on asuttava ja elettävä jossakin, ja pääasia on, että teen sen kunniallisesti — eikä se missä sen teen. Sitten tunsin, että te ette voisi olla tulematta Gardensiin tänä aamuna.»
Jill puri huultaan. Ylpeys pyrki heräämään hänessä.
»Miksi luulitte minun tulevan tänne?» hän kysyi.
John vakaannutti katseensa.
»No, oletin, että teidän täytyy lähteä käymään kaupungilla», hän vastasi.
»Kyllä — mutta kaupungille voi mennä Knightsbridgen kautta.»
»Todellakin. Sen minä unhotin. Mutta sittenhän teidän piti ensin poiketa Bayswaterissa.»
Jill katsoi hyvin vakavasti häntä suoraan silmiin. Kuinka kauan John oli seurannut hänen tuloaan?
»Ehkä te luulette minun tulleen teitä tapaamaan?» hän sanoi ja alkoi kävellä Bayswater Roadia kohti.
John seurasi häntä rauhallisesti sivulla. Tämä vaati hellänvaroista kohtelua. Jill oli tulistunut. Hänen ei olisi tosiaankaan pitänyt ajatella sillä tavoin.
»En minä sanonut niin», hän vastasi tyynesti.
Sitten he taistelivat koko matkan Bayswaterin puolelle. Jokainen pieni isku oli kuin samettia, mutta sen alla piili intohimoinen kynsi.
»Luullakseni meille on parasta, ettemme tapaa enää toisiamme», Jill sanoi kerran, ja kun John myöntyi siihen, hän toisti sen vielä seuraavassa hetkessä katkerasti. John kirosi itseään myöntymisensä vuoksi. Mutta täytyyhän teidän myöntyä. Ylpeys, näettekö! Ylpeys ennen inhimillisyyttä.
Sitten John kutsui vaunut — auttoi Jillin sisään.
»Menettekö takaisin Gardensiin?» Jill kysyi sisäpuolelta sulkematta ovea.
»En — olen menossa kaupunkiin.»
»Hyvä —» Jill heitti ylpeyden menemään. »Enkö voi — voinko viedä teidät sinne?»
John nousi sisään, ja vaunut lähtivät vierimään.
»Aiotteko kävelylle keskikaupungille?» Jill kysyi äkkiä pitkän, pitkän hiljaisuuden jälkeen.
»En», John sanoi. »Minä aion ajelulle — teidän kanssanne!»
XVI. PÄÄSIÄISPYHÄT.
Pääsiäissunnuntaina, heti heidän ensimmäisen luvattoman kohtauksensa jälkeen, John istui yksin huoneessaan Fetter Lanella. Morrellin ja Brownin perheet — valajan ja teatterin vahtimestarin — olivat muodostaneet yhteisen seurueen ja lähteneet maalle — tai he nyt sanoivat sitä maallemenemiseksi. Hän oli kuullut heidän keskustelevan siitä laskeutuessaan matottomia puuportaita ja sivuuttaessaan hänen ovensa.
»Me ehdimme käydä Bull and Bushissa ja joudumme takaisin viideksi», oli Mr. Morrell sanonut voimakkaasti, ja Mr. Brown oli lisännyt: »Sanotaan puoli viideksi.» Sitten Mrs. Morrell oli puhjennut pieneen laulunpätkään —:
»Sydän sykkien armotta kaipaa vaan sun luo — sun luo —»,
ja Mrs. Brown koetti tulla mukaan, vaikk'ei pysynytkään äänessä. Vihdoinkin viimein katuovi oli auennut — läjähtänyt kiinni — äänet häipyivät vähitellen kaukaisuuteen, ja John oli jäänyt yksin kuuntelemaan, kuinka Mrs. Morrellin hiekanvärinen kissa piti portaissa herttaista peuhausta Mrs. Brownin mustan kissan kanssa. Jollette ole innokas kirkonmies, mikä pakottaisi teidät käymään kirkossa kolme kertaa näiden kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa, niin ensimmäinen pääsiäispäivä on kaikkine traditsioneineen Lontoon ilottomin päivä. Silloin ei voi tehdä kerrassaan mitään. Messukin, jos menette sinne, kestää vain noin neljännestä yli kahteentoista, ja jäljelläolevat tunnit aukenevat eteenne lohduttoman yksitoikkoisina. Painava tietoisuus siitä, että vapaapäivä seuraa heti tämän juhlapäivän kantapäillä, sälyttää hartioillenne raskaan eristyneisyyden tunteen. Vilkkaat pikkupuodit eivät ole auki huomenna, raitiovaunut eivät hyrrää edestakaisin. Suurkaupungin kadut tulevat olemaan kuolleen kaupungin katuja, ja kun te nyt mietiskelette tätä, soivat kellot ympäristössänne sävelin, joiden tarkoitus on olla iloisia, mutta jotka todellisuudessa kolkuttelevat sanoinkuvaamattoman murheellisina: Tiedätte varsin hyvin, kun tulette vain sitä ajatelleeksi, miksi ne ovat niin kiusalliset ja äänekkäät. Ne soivat siksi niin itsepäisesti, viskellen ääniä avaruuteen, että saisivat vedetyksi ihmisiä täyttämään velvollisuutta, josta monikin tahtoisi mielellään päästä.
Kaupungin kirkonkellojen täytyy olla äänekkäät, niillä on voitettavanaan suurempi elämän hämmennys. Kuunnelkaa vain St-Martin's-in-the-Fieldsin kelloja. Sen kellonsoittajat tietävät liiankin hyvin, kuinka äänten täytyy tulvia, ennenkuin he saavat kuljeskelevan jalkamiehen taivutetuksi astumaan sisään. Fetter Lanella oli sama juttu. John kuunteli niiden kilinää ja kuminaa — jokainen kello teki parhaansa päästäkseen kuuluville.
Hän ajatteli maaseutua, jonne yläpuolella asuvat perheet olivat lähteneet, maalla on toisenlaista. Maalla te menisitte kirkkoon, vaikk'ei siellä olisi kelloja ollenkaan, ja tuo herkkä, juhlallinen soitto, joka kumahtelee yli ketojen ja pujottelevan joenuoman, tuntuu teistä maailman viehkeimmältä ääneltä. Teidän tarvitsee vain kuulla se ja heti näette vanhan kääntöportin heilahtelevan edestakaisin, kun kansa käyskelee hiekkakäytävää kirkonovelle. Teidän tarvitsee vain kuunnella sitä, kun se hiipii pitkin niittyjä, joilla karja käy laitumella ja syö kasteista ruohoa, nähdäksenne sielunne silmillä tuon hennon, kalpean kynttilänvalon, joka varastautuu maalattujen lasi-ikkunoiden läpi kesäillan utuiseen ilmaan. Kirkonkellot ovat aivan erilaiset maalla. John kadehti sydämensä pohjasta Mr. Brownia ja Mr. Morrellia — kadehti heitä ainakin puoli viiteen saakka.
Lopetettuaan aamiaisensa hän istui tuijottaen tunnin verran sytyttämäänsä tulennokseen, liian yksin edes työskennelläkseen. Tuota sydämetöntä tyttöhuitukkaa, masentumista, ei voida sanoa toveriksi.
Sitten tuli Mrs. Rowse korjaamaan aamiaiskaluston ja siistimään vuoteen. John katsoi ylös hymyillen hänen tullessaan.
»Minkälainen ilma on ulkona?» hän kysyi.
»Kylmä, sir, ja näyttää siltä, kuin saisimme sateen.»
Hän kolisteli kuppeja ja lautasia, ja John kääntyi tuolissaan nähdäkseen hänen puuhaamisensa. Tämä on yksinäisyyttä — tuntea toverillista myötätuntoa vaimoon, joka tulee siistimään huoneita.
»Kun mies on yksin, niin Jumala lähettää hänelle koiran», kirjoitti
Lamartine. Mutta aina ei käy siten. Muutamat miehet ovat onnellisempia
kuin toiset. Väliin sattuu, ettei koiraa ole saatavissa, ja silloin
Jumala lähettää Mrs. Rowsen korjaamaan aamiaiskalustoa.
Mutta Mrs. Rowsella oli kiire tänä aamuna. Hän ei ollut saamassa rahaa tällä kertaa. Nyt ette olisi voinut havaita minkäänlaista vitkastelemista hänen töissään. Sekään puheenaihe, joka tavallisesti huvitti häntä enimmän — hänen tyttärensä nimittäin — ei tällä kertaa kyennyt hajoittamaan hänen tarkkaavaisuuttaan.
Hän aikoi lähteä juuri heidän kanssaan maalle — he menisivät Denhamiin tervehtimään hänen sisartaan, heti kun hän olisi saanut työnsä valmiiksi — Lizzien, joka liimasi nimilappuja marmeladipurkkeihin Crosse and Blackwellilla, ja Maudin, joka pakkasi savukkeita Lambert and Butlerilla.
Monet sanoivat Fetter Lanella, että Lizziellä olisi kaunis ääni, jos hän vain olisi saanut harjoitusta. Hän osasi laulaa »Lemmi mua, ja mun on maailma». Hän lauloi sen oikein herttaisesti. Ja Maud — niin, Mrs. Rowse oli hankkinut oikean vanhan pianon heidän pieniin huoneisiinsa Maudia varten, mutta tätä ei tahtonut saada koskaan harjoittelemaan. Tosin hän rimputti heti kaikki kuulemansa melodiat aivan oikein oikealla kädellä, mutta vasen hakkasi mitä sattui.
Mutta näistäkään suunnattoman tärkeistä aiheista ei Mrs. Rowsea saatu puhumaan tänä aamuna. Heidän täytyi lähteä puolipäiväjunassa Denhamiin, joten aikaa ei ollut tuhlattavissa.
»Sallisitteko minun tulla mukaanne, Mrs. Rowse?» kysyi John äkkiä. Yhtä nopeasti hän katui kysymystään, mutta vain sen mahdottomuuden vuoksi.
On olemassa eräs kirjoittamaton laki, joka määrää, että jos seuraatte ladyä junamatkalle, on teidän myös maksettava hänen pilettinsä. Ja jokainen nainen on lady, jollei hän kiroile eikä sylje lattialle. Teidän on nostettava hattua kadulla jokaiselle naiselle, jonka tunnette. Olkoot he sitten siistijävaimoja, liimatkoot nimilappuja marmeladipurkkeihin tai pakatkoot savukkeita pieniin rasioihin — mutta kadulla he ovat naisia — ja jokainen nainen on, edellämainitut rajoitukset lukuunottaen, lady.
Mutta John ei voinut mitenkään maksaa heidän matkalippujaan. Tuskinpa hän olisi voinut maksaa omaansakaan. Ainakaan ei seuraavaksi päiväksi olisi jäänyt yhtään ateriaa. Ja olkoon nyt sitten tällä kohdalla kerta kaikkiaan sanottu, että John oli todellakin aina köyhä, paitsi juuri tultuaan panttilainastosta, ja ehkä viisi päivää sen jälkeen, kun oli nostanut palkkion teoksistaan. Siitä saatte ainakin olla varmat, että John helisteli rahoja taskussaan ja tunnusteli hopearahojen reunoja, kun hänellä niitä vain sattui olemaan. Jos hänellä oli kultaraha, niin voitte nähdä hänen ottavan sen esille pimeän aikana katulyhdyn valossa, vakuuttautuakseen siitä, ettei sovereign ollut shillingi. Mutta muulloin hän oli todellakin köyhä, siitä voitte olla vakuutetut. Niin ollen hänen oli heti peruutettava tarjouksensa saattaa Mrs. Rowsea ja hänen tyttäriään Denhamiin.
»Ei», hän sanoi, »toivoisin voivani tulla, mutta pelkään sen olevan mahdotonta. Minun täytyy tehdä työtä.»
Heti sen jälkeen Mrs. Rowse lähti.
»Huvitelkaahan nyt vahvasti», sanoi John.
»Niin teemme aina maalla», vastasi Mrs. Rowse pannessaan hattua päähän oven ulkopuolella. Ja sitten — »Hyvästi, sir — —» ja hänkin oli mennyt. Katuovi paukahti taas kiinni, ja koko talossa ei ollut muita kuin punainen kissa, musta kissa ja John.
Hän istui siellä hiljaisuudessa. Kissatkin väsyivät leikkimiseen ja asettuivat lepoon. Sitten tuli sade, sade muuttui lumirännäksi, joka pieksi kattoja ja koetti näyttää lumelta piiloutumalla savupiippujen suojaan. John ajatteli Kensington Gardensin tulpaaneja. Kevät voi tulla iloisesti Englantiin — mutta se voi tulla myöskin karvaana. Ihmisraukat, jotka olivat lähteneet maalle! Mutta ehkä maalla ei ollutkaan niin ruma ilma kuin täällä? Ja vaikka olisikin, eivät he sittenkään olisi niin yksin kuin hän. Mr. Morrell voi jutella Mrs. Brownin kanssa, ja Mr. Brownilla oli Mrs. Morrell seuralaisena. Ja Mrs. Rowsella oli Lizzie ja Maud. Ehkäpä he onnistuivat saamaan junassa oman osaston ja Lizzie laulaisi »Lemmi mua, niin mun on maailma». Ja Maud laskisi mielessään savukkeita ja pakkaisi niitä, tai luultavammin unohtaisi savukkeiden olemassaolonkin nähdessään lehteen puhkeavien pensasaitojen ihanuuden. Mutta kyllähän te joka ainoa tunnette orapihlajat ja niitten tenhon yhtä hyvin kuin minäkin.
Niin, kaikilla muilla paitsi Johnilla tuntui olevan kumppaninsa. Hän otti taskustaan äitinsä viimeisen kirjeen, joka oli tullut Venetsiasta — levitti sen eteensä. Kunpa vain hän olisi täällä! Jospa vain hänen kirkkaat ruskeat silmänsä olisivat lähettyvillä, niin heillä olisi tuhansia asioita haasteltavana! Millaisen määrän novelleja ja uusien kirjojen alkuja John lukisikaan hänelle! Ja kuinka osaaottavasti hän osaisi kuunnella! Kuinka usein hän pistäisikään rakkaat voimattomat kätensä Johnin lujiin kouriin, tämän lukiessa paikkoja, joista hän erikoisesti piti!
»Poika kultani — —»
John kuuli hengessä hänen hellän äänensä — samantapainen ääni, jonka voitte kuulla vanhoista kiinalaisista kupeista — hän kuuli sen sanelevan kirjettä miehensä kirjoitettavaksi:
»Nyt olen alkanut laskea päiviä sinun saapumiseesi. En ole uskaltanut alkaa ennemmin — liian monet numerot sekaannuttavat minut tyystin. Siihen on tänään juuri kolme kuukautta. Isäsi voi nyt paljon paremmin ja on näinä päivinä hiukan työskennellytkin.»
Tähän oli isä lisännyt pienen sivuhuomautuksen —
»Hän sanoo sitä työksi, poikaseni, vain miellyttääkseen minua. Mutta kun vanhat miehet leikkivät, heitä huvittaa kuulla sanottavan sitä työskentelemiseksi. Sinä olet saanut minun työni tehdäksesi. Nyt äiti huomasi, että minä kirjoitan tähän muuta kuin mitä hän saneli. Koetan taivuttaa hänet jättämään tämän tähän siitä huolimatta paikoilleen.»
Sitten kirje jatkui keskeytymättä:
»Minua ilahduttaa, että työsi sujuu niin hyvin. Minusta viimeinen kertomuksesi oli melkein liian surullinen. Täytyykö kertomusten päättyä onnettomasti? Sinun kertomuksesi päättyvät aina. Mutta isäsi sanoo, etten minä saa pahoittaa sinun mieltäsi tällä, ettet sinä voi maalata kullalla siinä missä näet harmaata, ja sen, minkä nyt näet harmaana, tulet jonakin päivänä näkemään kullanhohtoisena.»
Sitten tuli taas välihuomautus.
»Sinä ymmärrät, mitä minä tarkoitan, poikaseni. Minä olen lukenut kertomuksen ja minä ajattelin, ettei sen olisi pitänyt päättyä surullisesti. Nyt sinä epäilemättä sanot: 'Oh, hän on vanhamuotinen eikä tiedä, että surullinen loppu on taiteellinen'. Mutta ei se johdu minun vanhanaikaisuudestani, vaan siitä, että minä aivan yksinkertaisesti olen vanha. Kun olette nuoria, niin te näette vain onnettomia loppuja sen vuoksi, että olette kylliksi nuoria kantamaan niiden tuskan. Kun sinulla on ollut surusi, joita taiteilijana toivon sinulle, sitten sinä kirjoitat toisessa äänilajissa. Jatka vain surullisia loppujasi, älä välitä meistä. Kaikki työsi tulevat kerran olemaan onnellisia, muista: sinä et kirjoita meille vaan meidän tähtemme.»
Nyt siirryttiin taas saneluun.
»No niin, vaikka en tiedäkään siitä mitään, niin sinä kirjoitat ikäänkuin rakastaisit. Kerrothan minulle, etkös kerrokin, jos asia on niin? — Minusta se on ainoa tapa kirjoittaa, yleensä ainoa tapa tehdä jotakin. Isäsi sanoo, että hänen nykyisiltä tauluiltaan puuttuu varmuus ja joustavuus; mutta minusta ne ovat yhtä kauniita; ne ovat niin hillittyjä.»
Sulkumerkit —
»Ei voi aina olla rakastunut, niinkuin kaksikymmentäkuusi-vuotiaana. —»
»Hän kirjoitti taas jotakin, John, eikä tahdo sanoa, mitä se on. Jos hän sanoo olevansa liian vanha rakastamaan, niin älä usko häntä. Hän kumartui juuri ja suuteli minua otsalle. Pakotin hänet kirjoittamaan tämän. Kertomuksesi tytöstä kappelissa ja viimeisestä kynttilästä huvitti meitä suuresti. Minua erikoisesti. Jos minä olisin ollut tytön sijassa, olisin heti paikalla rakastunut sinuun, koska olit niin hienotunteinen. Minkänäköinen hän oli! Oletko nähnyt häntä sen jälkeen? Minusta tuntuu, ettei tuo kohtaus sattunut turhan vuoksi. Minäkin olen koettanut ajatella, mitä hän mahtoi rukoilla Pyhältä Josefilta, mutta en osaa arvata. Ei ole naisen tapa rukoilla itselleen rahaa. Ehkä jollakin hänen sukulaisistaan oli rahahuolia. Olen ajatellut asiaa joka päivä sen jälkeen kuin sain kirjeesi, mutta en pääse pitemmälle. Jumala siunatkoon sinua, rakkaani. Odotamme kiihkeästi sinun uuden kirjasi arvosteluja. Milloin se ilmestyy — tarkalleen sanottuna? Tahtoisin rukoilla sen puolesta esirukouksen, niin että anna minulle ajoissa tieto. Ja jos tapaat vielä Pyhän Josefin neidon, niin sinun täytyy luvata kertoa minulle kaikki. Isäsi haluaa käyttää lopun paperista. Niin että Jumala siunatkoon sinua aina.»
»Älä lue arvosteluja, kun ne ilmestyvät, John. Lähetä ne minulle, ja minä valitsen parhaat ja lähetän takaisin luottavaksesi. Mikäli ymmärrän asiaa, niin monet arvostelijat käyttävät arvosteluissaan persoonallista sävyä, ja niiden lukemisesta ei ole mitään hyvää, olkoot sitten moittivia tai kiittäviä. Tietysti lähetät minulle ensi tilaisuudessa kappaleen kirjaasi. Sinua rakastava isäsi.»
Tähän kirje päättyi. Vaikka olikin pitkä, se olisi saanut olla vieläkin pitempi. Nämä kaksi vanhaa ihmistä olivat hyviä tovereita, ja he puhuivat hänelle ohuitten paperiarkkien avulla, keskeyttäen tämän tästäkin toisensa asianmukaisella kohteliaisuudella, juuri kuin sanotaan jokapäiväisessä keskustelussa: »Lopeta vain, mitä aiot sanoa, rakkaani!»
Ja nyt hekin olivat menneet maalle — jättäneet hänet yksin. Kääriessään kirjettä kokoon hänestä tuntui, ikäänkuin ulko-ovi olisi paukahtanut kiinni kolmannen kerran.
Hän nojautui taapäin tuolissaan huoaten tahdottomasti. Kylläpä tässä maailmassa oli lopultakin vähän oikein tuttuja ihmisiä! Kuinka vähän oli sellaisia ihmisiä, jotka tarvitsisivat hänen toveruuttaan tällaisena päivänä! Hän nousi ja nosti molemmat kätensä ylös — tämä oli —
Hän pysähtyi. Hänen sydämeensä oli tunkeutunut ääni ja saanut sen lyömään kiivaammin. Kello oli soinut! Hänen oma sähkökellonsa! Sähkökello, joka oli kohottanut hänet toiselle tasolle Mrs. Morrelliin ja Mrs. Browniin nähden, joilla oli vain yhteinen kolkutin käytettävissä.
Se oli soinut, ja seuraavassa sekunnissa hän oli jo alhaalla. Mutta oven luona hän jäi nauttimaan hetkeksi iloisesta, jännittävästä odotuksestaan.
Entä jos se olisikin Jill? Hullu, toivoton houre! Eihän Jill tietänyt hänen asuntoaan. Taikka jos jokin kohtalonoikku olisi ilmaissut sen hänelle? Ja tulisiko hän koskaan tänne, vaikka tietäisikin? — Ei tämä oli liian valtava toive — liian suuri — liian suuri.
Sitten hän avasi oven.
Siellä ei ollut ketään. Katu oli tyhjä. Hän katsoi oikealle ja vasemmalle. Ei näkynyt muuta kuin leskivaimo, joka kantaen kääröä käsivarsillaan kulki hitaasti Holborniin päin.
Kiusallinen ajatus, että jollei hän olisi vitkastellut avatessaan, tahtoen nauttia kauemmin mielenkiihoituksestaan, hän olisi saanut kiinni tuon näkymättömän pienen karkuripaholaisen.
Hän kiipesi taas hitaasti rappuja ylös, koettaen hakea lohdutusta filosofiasta. Hän sanoi itselleen, että jollei olisi sattunut tuota salaperäistä soittoa, ei tänään olisi tapahtunut minkäänlaista aikakirjoihin merkittävää sensatsionia. Ja sitten hän suuttui äkkiä kaikkeen ja kellon lyödessä yhtä pisti hatun päähänsä, tuli kadulle ja lähti lunchille Marttyyriklubiin.
XVII. KÄRPÄNEN MERIPIHKASSA.
Lumiräntä oli muuttunut kunnialliseksi lumeksi niihin aikoihin, kun John lopetti lunchinsa. Marttyyriklubissa ei ollut sillä kertaa muita kuin pari vanhaa, originellia jäsentä, jotka onnittelivat toisiaan, kun olivat älynneet ottaa turkit yllensä ja jäädä kaupunkiin. John jätti klubin heti syötyään.
Ovenvartija nousi haluttomasti jaloilleen hänen ohikulkiessaan — niin haluttomasti, että John tunsi melkein olevansa pakotettu pyytämään anteeksi klubin etiketin puolesta. Kadulla hän käänsi päällystakkinsa kauluksen ylös ja otti päättäväisen vauhdin, näyttääkseen ovenvartijalle, että hänellä oli varma päämäärä ja hyvin vähän aikaa sen tavoittamiseksi.
Päästyään kulman taakse hän alkoi laskea mielessään ihmisiä, joita voisi mennä katsomaan. Jokainen, jonka hän muisti, joko asui liian kaukana taikka ei ollut muuten hyväksyttävä. Lopulta hän huomasi vaeltavansa Holborniin päin. Siellä asui hänen pieni konekirjoittajattarensa, joka oli luvannut kirjoittaa kaksi novellia puhtaaksi pääsiäisen aikana. Hän olisi varmaan yhtä iloinen kuin Johnkin seuraa saadessaan. Hän lopettaisi mielellään hetkeksi yksitoikkoisen nakuttamisensa, ja he puhelisivat keskenään ihmeellisistä uusista teoksista, jotka piti puhtaaksikirjoittaa. John hakkaisi jotakin hänen vuokrapianollaan. Minuutit kuluisivat ja emäntä keittäisi teetä pienen kaasullekin päällä, joka oli hänen makuuhuoneessaan. John kuvitteli hänen siellä usein lukevan aamurukoustaan, samalla kun taikina rätisee pannussa siinä vierellä. Voi olla että »amen» tulee niellyksi, kun keitos uhkaa kiehua ylitse. Tällaiset rukoukset juuri kuuluvat taivaaseen asti. Ne ovat niin inhimillisiä.
Siis hän päätti mennä pienen konekirjoittajattaren luo. Ei haitannut, vaikkeivät kertomukset tulisikaan valmiiksi pääsiäisen aikana; ne saisivat odottaa.
Hän soitti kelloa, ihmetellen, mahtoiko tuon neitosen sydän keikkua samalla lailla kuin äsken hänen soiton kuullessaan. Hänen korvansa ponnistelivat kuullakseen lähestyvät askelet puuportailla. Ei kuulunut mitään. Hän soitti uudelleen. Sitten alkoi kuulua porrasaskelmien narahtelua. Hän oli tulossa — oh, mutta kylläpä se kävi hitaasti! Luultavasti hiukan harmissaan, kun sai keskeyttää työnsä.
Ovi avautui. John näki vanhan naisen, joka tähtäsi häneen punareunaisin silmin epäluuloisesti ovenraosta.
»Onko miss Gerrard kotona?» John kysyi.
»Mennyt maalle — tulee tiistaina», kuului vastaus.
Mennyt maalle! Ja hänen työnsä ei tulisikaan valmiiksi pääsiäisaikana!
Oh, tuo ei ollut oikein kaunista!
»Voinko toimittaa asian?» kysyi vanha taloudenhoitaja.
»Ette», John sanoi, »ei ole mitään tärkeää», ja asteli tiehensä.
Kohtalo oli päättänyt, että hänen täytyi käydä työhön — kohtalo ajoi hänet takaisin Fetter Lanelle. Nyt tuntui täydellinen yksinäisyys aivan sietämättömältä. Se oli pikemminkin yksinäisyyttä, jota hän ei osannut selittää. Oli ennenkin ollut pääsiäispäiviä; ennenkin oli satanut lunta ja räntää — mutta tämänlaatuista yksinäisyyttä hän ei ollut ennen tuntenut. Se ei ollut masentumista. Mutta masennuskin odotti kynnyksellä, valmiina astumaan sisään ensimmäisestä kutsuvasta äänestä. Mutta toistaiseksi se pysyi kynnyksellä, ja tämä — tämä lyijypaino sydämellä, kahle, joka sitoi tarmon — tämä oli yksinäisyyttä, jommoista hän ei ollut ennen tuntenut.
Miksi hän oli mennyt tapaamaan pientä konekirjoittajaa? Miksi hän ei ollut valinnut miestä, joka kuvittaa hänen kertomuksensa, tai jotakuta muuta toveria, joka on kaupungissa vuodet umpeensa eikä koskaan lähde maalle?
Hän oli kaivannut naisellista seuraa. Miksi? Minkä vuoksi sen tarpeellisuus oli valjennut hänelle nyt juuri? Miksi hän oli kadehtinut Mr. Brownia, koska tämä sai puhella Mrs. Morrellin kanssa? Miksi hän oli ilostunut Mrs. Rowsen tulosta ja tullut yhä yksinäisemmäksi hänen lähdettyään? Minkä vuoksi hän oli aikonut lähteä maalle heidän kanssaan, iloiten ajatuksesta, että Lizzie laulaisi »Lemmi mua, niin mun on maailma»?
Kysymykset risteilivät hänen päässään vastausta odottamatta, kunnes ne kärjistyivät kaikki musertavaan totuuteen: Jill!
Kokonaisen viikon ajan he olivat tavanneet toisensa joka aamu, ei ainoastaan Kensington Gardensissa, vaan mitä ihmeellisimmissä paikoissa — vieläpä kerran Wrigglesworthilla, hämäräperäisessä ruokapaikassa Fetter Lanen varrella. Eikä Jill tietänyt, että he olivat silloin sangen lähellä hänen asuntoansa. Hän oli lukenut Jillille kertomuksiaan ja antanut hänelle kaksi julkaisemaansa kirjaa. Sitten he olivat keskustelleet vakavasti. Jill sanoi olevansa varma siitä, että John kävi suurta tulevaisuutta kohti. Ja onhan se aina lohduttavaa.
Siis tämän aiheutti Jill. Ja koko pääsiäispäivän synkkyys ja yksinäisyys oli johtanut tähän.
Selvä järki oli estänyt hänet ajattelemastakaan Jillin etsimistä tänä
aamuna. Mutta sydämensä syvimmässä sopukassa hän oli kaivannut juuri
Jilliä, tämän seuraa hän oli himoinnut ja luullut löytäneensä sen ensin
Mrs. Rowsessa, sitten pienessä konekirjoittajassa.
Suljettuaan huoneensa oven hän meni suoraan istumaan tuolille tulen ääreen. Mitä tämä tarkoitti?
Mitä ihmettä tämä oikeastaan tarkoitti? Silloin tällöin hän oli kyllä rakastunut; mutta tämä ei ollut samaa. Tämä ei ollut rakastumista. Rakastuminen on äkillistä, nopeaa — se on leimaus, joka polttaa kaiken työhalun, rätisee hetkisen, hävittäen kaiken muun. Mutta tämä oli hidasta, hiipivää, jotakin kasvavaa, joka ei vaatinut äkillistä tyydytystä, vaan ihmeellisiä, sanoin sanomattomia asioita.
Tähän tunteeseen eivät sopineet mitkään tavalliset määritelmät, joita hänkin oli tähän saakka käyttänyt. Hän oli ajatellut, että rakkaus löytää ilmaisunsa sen kaipauksen tyydyttämisessä, jolla se on alkanut, tai että se päättyy niinkuin hänen kertomuksensa onnettomasti. Sitten tämä ei voinut olla rakkautta. Tämä ei päättynyt tyydytyksellä eikä onnettomasti. Tämä oli loputonta. Tämänkö oppimista äiti oli tarkoittanut?
Sitten, hänen istuessaan tulen ääressä ihmettelemässä näitä uusia löytämiään ajatuksia, kello soi taas. Se ei herättänyt vastakaikua tällä kertaa. Hän käänsi hitaasti päätään. Toista kertaa häntä ei petettäisi. Hän nousi rauhallisesti tuolistaan, käveli ikkunan luo, avasi sen hiljaa ja katsoi yhtä hiljaa ulos. Hän näki alhaalla naisen hatun — harmaata samettia, johon oli taitavasti punottu hiukan turkista — hatun, jonka hän tunsi ja jonka hän oli usein ennenkin nähnyt.
Hän sulki ikkunan rauhallisesti ja lähti hätäilemättä vaeltamaan rappuja alas. Ennenkuin hän oli ehtinyt ovelle saakka, kello soi taas. Sitten hän avasi oven.
Siellä oli nainen, jonka auttamiseksi turkki oli saanut maksaa kunniavelan.
Nainen tuli arvelematta sisään, naurahtaen mielihyvästä tavatessaan hänet kotoa; kääntyi ja odotti, kunnes John oli sulkenut oven, ja sitten tarttui hänen käsivarteensa heidän noustessaan rappuja ylös.
»Minä tulin arviolta», nainen sanoi. »Oletko iloinen nähdessäsi minut?»
Tuli sekunnin paussi, ennenkuin John vastasi — paussi, joka naiselle merkitsee vastausta.
»Kyllä», John sanoi, »minä olen hyvin iloinen».
»Mitä puuhailit?» nainen kysyi nopeasti. »Olitko kirjoittamassa?»
»En; en ollut. Koetin, mutta siitä ei tullut mitään.»
»Sitten sinä odotat jotakin?»
John katsahti häneen hymyillen, avasi huoneensa oven ja pyysi häntä astumaan sisään.
»Ja kaikki tämä vain siksi, että en vastannut heti kysymykseesi, olenko iloinen sinut nähdessäni, vai kuinka?» John naurahti.
Nainen istuutui kevyesti tavalliseen tuoliinsa. Hän alkoi vetää neuloja pois hatustaan, kuten nainen tekee tuntiessaan olevansa kotona. Kun hattu oli irti punertavasta hiuspaljoudesta, hän heitti sen pöydälle, pudisti päätään ja pyyhkäisi kiharat otsaltaan. Ja John seisoi vieressä hymyillen, ajatellen, kuinka pieninkin kysymyksen varjo saisi hatun lentämään takaisin punertavan tukan peitoksi, kuinka hattuneulat pistettäisiin taas paikoilleen ylpeästi, ja kuinka kiihkeä käsi tempaisi pöydältä pienen käsilaukun, valmiina loukkaantuneeseen lähtöön.
John antoi hymyn haihtua ja uudisti kysymyksensä.
»Niin», sanoi nainen. »Minä luulin, kun sinä et vastannut heti, ettet ollut erikoisen halukas näkemään minua.»
»Ja jos minä nyt sanoisin, etten ollut erikoisen halukas, niin lähtisitkö heti?»
Naisen kulmakarvat kohosivat, ja hän liikahti tuolissaan. Toinen käsi alkoi jo ojentua samettihattua kohti.
»Niinkuin nuoli!» hän vastasi.
John nyökkäsi.
»Sitä minä ajattelinkin», sanoi John.
Nainen nousi ylös nopeasti.
»Jos tahdot minun lähtevän, niin miksi et sano suoraan?»
John tarttui hänen olkapäihinsä ja painoi hänet hiljaa takaisin tuoliin.
»Mutta minä en tahdo, että lähdet», hän vastasi. »Minulla on sinulle paljon puhuttavaa.»
»Jos sinä alat puhua kehitysopista, niin — —» nainen aloitti.
John nauroi.
»Jotakin sinnepäin, todellakin», hän sanoi.
Nainen huoahti alistuvasti, otti esiin savukelaatikon ja sytytti yhden, vetäen ensimmäisen sauhun syvälle — syvälle keuhkoihinsa.
»Hyvä — aloita», hän sanoi.
»Onko sinulla riittävästi savukkeita?»
»Kyllä täksi päiväksi.»
»Eikö eilen ollut?»
»Ei, — äiti ja minä kaivelimme tuhasta esille kaikki paperossinpätkät, ja minulla oli juuri penny savukepaperin ostoa varten.» Hän nauroi.
Tämä on kunniallista köyhyyttä. Hän ei tahtonut ottaa rahaa yhdeltäkään mieheltä. Sillä samoin kuin varakkuuden hyve tuottaa usein saituuden synnin, niin köyhyyden kirous usein saa esille itsekunnioituksen hyveen. Tässä maailmassa syntyy pahasta yhtä paljon hyvää kuin konsanaan hyvästä itsestään. Tämä on yksi niitä seikkoja, jotka tekevät synnin tarpeelliseksi.
»No niin mitä sinulla on sanottavaa?», nainen jatkoi. »Anna tulla niin pian kuin mahdollista. Minä en kyllä ymmärrä siitä puoltakaan.»
»Sinä ymmärrät sen kokonaan», John sanoi. »Sinä et luultavasti tunnusta sitä. Sinä et tunnusta omaa kunniallisuuttasi — etkä mahdollisesti minunkaan.»
Nainen kiinnitti silmänsä Johniin. Hän puhui niin käsittämättömiä asioita. Todellakin, John oli sanansaivartelija. Hän tiesi sen — piti sitä selviönä — mutta mitä tämä oli tarkoittanut hänen kunniallisuudellaan?
»Minä en varasta», sanoi nainen. »Mutta minä olen velkaa viisitoista puntaa ompelijattarelleni ja kolmetoista Derry Tomsille ja vielä kuusi jonnekin muuanne enkä luule koskaan kykeneväni niitä maksamaan. Sanotko sitä kunnialliseksi?»
»En minä tarkoita sellaista kunniallisuutta. Se on kunniallisuutta, jonka taakse kunniaton mies kätkeytyy. Sinä maksaisit ne, jos minä antaisin sinulle rahoja maksamista varten, tai jos joku muu antaisi sinulle rahat, tai jos itse ansaitsisit ne. Sinä olit aikonut maksaa. Mahdollisesti arvelit voivasi maksaa ne, kun asiasi järjestyvät.»
Nainen katsoi häneen ja nauroi.
»Voi sinä vanha veitikka! Enpä usko, että sinulla on juuri kahta pennyä enempää taskussasi. Sinä et voisi antaa niitä minulle.»
»Minulla on kaksi puntaa yhdeksän shillingiä», kertoi John. »Mutta pääasia on, että vaikka voisinkin antaa ne sinulle, niin sinä et ottaisi vastaan. Ja juuri siitä kunniallisuudesta minä puhun. Ojennusnuoran, tunnuslauseen kannalta, jonka mukaan arvioit elämäsi — se on kunniallisuutta; etkä sinä koskaan poikkea siitä. Ja, tavallaan, minun lippulauseeni on ollut melkein sama — tähän saakka.»
»Tähän saakka?» nainen toisti sen hiukan epäluuloisesti.
»Niin, tähän saakka. Minä ajattelin, että nämä asiat olivat kunniallisia — nyt minä olen muuttanut lippulauseeni ja pidän myöskin niitä erilaisina.»
»Mitä sinä tarkoitat?»
Naisen silmät katsoivat edelleen häneen, ja hän seisoi katsoen kiinteästi takaisin.
»Sinähän et rakasta minua — ethän?» John sanoi äkkiä.
Nainen piti pienen paussin, ennenkuin vastasi.
»En», hän sanoi.
»Enkä minä ole koskaan väittänyt rakastavani sinua?»
»Et — koskaan.»
»Ja nyt, yllättäisikö sinua, jos tässä olisi kysymys juuri sellaisesta?»
»Oh — saattaa hyvinkin olla. Muutamat ihmiset teeskentelevät tietävänsä siitä kaiken. Minä ajattelen, että sinä olet ystävällisin ja parhain ihminen, mitä koskaan olen tavannut — se riittää minulle.»
»Tahtoisitko mennä naimisiin kanssani?» kysyi John.
»En — koskaan.»
»Miksi et?»
»Koska juuri naineet ihmiset tuntevat olevansa sidottuja, he näkevät toisensa eri valossa. Epäilys onnen pysyväisyydestä alkaa hiipiä väliin. Meidän laitamme on aivan toisin. Minä tulen katsomaan sinua, milloin hyvänsä haluat minun tulevan. Jollei tämä voi jatkua, niin ei kumpikaan saa haavaa; jos taas pysyy, niin antaa pysyä aikansa. Minä en halua sen loppuvan tänään — mutta huomenna saatan kohdata jonkun, josta pidän enemmän.»
»Ja silloin sinä lähtisit?»
»Tietysti täytyisi.»
»No hyvä, olettakaamme, että tapaisit jonkun, jonka kanssa tuntisit voivasi yhdistyä pysyväisesti, jolta toivoisit löytäväsi sellaista, mikä jatkuu läpi vuosien ja kellonlyöntien, — haluaisitko silloin mennä naimisiin?»
Nainen tuli aivan hänen luoksensa ja pani kätensä hänen olkapäillensä.
»Sano vain suoraan», hän sanoi pehmeästi. »Toisen meistä oli ehdottomasti löydettävä se näinä päivinä. Toivoisin vain, että se olisin ollut minä. Voit kertoa minulle, kuka hän on. Aloita.»